Kyllä, lasten mielenterveyden häiriöt ovat yleisiä.

Mielenterveydestä puhutaan usein kuin se olisi jotain vierasta ja outoa meidän ulkopuolellamme (=”olen kuullut asiasta, mutta ei koske minua”).  Näin ollen myös mielenterveyden häiriöt ovat kaukana meistä, kummallisia ja pelottavia juttuja, joiden mielletään liittyvän lähinnä elokuvien hullujenhuoneiden kuvastoon. Niistä luetaan iltapäivälehtien otsikoista, kun joku hullu on tehnyt jotain kamalaa, tai sitten niiden oireita googlataan yön pimeinä tunteina siinä ahdistuksessa, voiko minulla tai läheisellä olla mielenterveyden ongelmia.

Todellisuudessa mielenterveys tai  mielisairaus eivät ole mitään on-off-touhua. Monilla ihmisillä on millä tahansa valitulla mittaushetkellä oire tai oireita, joka voitaisiin liittää johonkin mielenterveysongelmaan. Tyypillisenä esimerkkinä voisin mainita kaamos- tai kevätmasennuksen, joka suurehkoa osaa väestöstä säännöllisesti vaanii, tai esiintymisjännityksen, joka on vaikeanakin yleisesti tunnistettu ja tavallinen ilmiö esimerkiksi muusikoilla ja urheilijoilla, miksei vaikkapa luennoitsijoillakin. Näitä ilmiöitä ei pidetä mielenterveyden häiriöinä siinä mielessä, että niistä ropsahtaisi useinkaan diagnoosia, mutta ne ovat kuitenkin psyykkisiä oireita. 

Lisäksi on tietysti olemassa suuri kirjo muita psyykkisiä oireita ja oirekokonaisuuksia, joiden vaikutukset ihmisen elämään ja toimintakykyyn riippuvat paitsi kokonaisuuden luokittelusta eli diagnoosista vaikeusasteineen, myös potilaan elämän voimavaratekijöistä ja ongelmaan saadusta hoidosta. Ongelmat ovat joka tapauksessa yleisiä: mielenterveyden häiriön pisteprevalenssi aikuisilla on noin 15-25 %. Voit siis kulkea ympäriinsä ja laskea viiteen: noin joka viides tapaamasi ihminen kärsii jonkinlaisesta mielenterveysongelmasta.

Jo Sigmund Freud määritteli mielenterveyden niin, että se on “kyky rakastaa ja tehdä työtä”. Lasten kohdalla tämä fraasi voitaisiin muokata muotoon “kyky rakastaa, leikkiä ja käydä koulua”. Lasten mielenterveyden ongelmasta saattaa olla kyse, jos jokin näistä kolmesta ei toteudu. Yleisesti mielen hyvinvointia ja mielenterveyden häiriöitä voi kuvitella kahtena erillisenä janana, joista kumpaakin ennustaa (mutta ei määrittele) useita tunnettuja tekijöitä. Tarkoitukseni on kirjoittaa näistä riski- ja ennaltaehkäisevistä tekijöistä tieteelliseen näyttöön perustuen lisää myöhemmin.

Lasten mielenterveyden häiriöt nousivat teemana kiinnostavasti pintaan, kun Yle ihmetteli joulukuussa 2017 uutisosiossaan, miten jo 8-vuotiaalla voi olla mielenterveysongelmia. Helposti, vastaisi tähän kuka tahansa lasten kanssa työskentelevä. Itse asiassa näyttää siltä, että lasten mielenterveyden ongelmat ovat suurin piirtein yhtä yleisiä kuin aikuisten. On kuitenkin eri asia, tulevatko ne tunnistetuiksi yhtä usein kuin aikuisten – tai ovatko tulleet aiemmin. Nythän lasten mielenterveyspalvelujen lähetemäärät ovat kasvaneet voimakkaasti. Tämä tosin liittynee muuhunkin kuin häiriöiden tunnistamiseen…

Lasten mielenterveyden ongelmat ovat usein onneksi ohimeneviä ja liittyvät tyypillisesti johonkin kehitysvaiheeseen tai elämänmuutokseen. Esimerkiksi eroahdistusoire (=lapsi ei uskalla olla yksin kotona tai olla erossa vanhemmistaan) saattaa lievänä olla “pelkkä vaihe”, joka menee ohi ilman psykiatrista hoitoa. Monet näppärät vanhemmat hoitavat sitä paitsi lasten mielenterveyden lieviä/ lyhytaikaisia ongelmia ihan itse ilman ammattiapua: esimerkiksi erotilanteessa vanhemmat saattavat havaita omatoimisesti lapsen mielialan olevan laskusuuntainen, jolloin he tyypillisesti ja luonnostaan tarjoavat tälle lapselle enemmän huolenpitoa, hellimistä ja jutteluhetkiä. Tätä ilmiötä sanotaan psykososiaaliseksi tueksi, ja sen riittävä tarjoaminen on itse asiassa myös tärkeä osa lastenpsykiatrista hoitoa. Jo pelkkä psykososiaalisen tuen vankentuminen voi lievittää muun muassa ahdistuneisuus- ja mielialaoireita.

Osa lasten mielenterveyden häiriöiden oireista on sellaisia, joita ei aikuisten maailmassa mielletä mielenterveysoireiksi. Esimerkiksi voimakkaasti kaikkea vastustava tai aggressiivisesti käyttäytyvä lapsi voi kärsiä mielenterveysongelmasta, vaikka jotkut ulkopuoliset saattavat mieltää ilmiön  lähinnä ns “huonon kasvatuksen tulokseksi”. Lapsen mielenterveyden häiriön oireena voi olla myös esimerkiksi poikkeuksellinen tapa hakeutua vaaratilanteisiin, esimerkiksi leikkiminen junan raiteilla, kiipeäminen liian korkealle jne. Aika tavallinen lapsen kehityksellinen neuropsykiatrinen häiriö on keskittymisen ja tarkkaavuuden vaikeus eli tuttavallisemmin ADHD.  Moni ei vain tiedä, että ilman hyperaktiivisuuttakin lapsella voi olla tarkkaavuuden ongelmia. ADD-oireisiin liittyy esimerkiksi “hajamielisen professorin” olemus, tavaroiden krooninen hukkaaminen, unohtelu ja vaikeus ohjata omaa toimintaa iänmukaisesti. Lisäksi jo pienelläkin lapsella voi olla esimerkiksi elämänlaatua heikentävä masennus, ahdistuneisuutta  tai syömishäiriö, joiden oireet muistuttavat osittain aikuisten vastaavien häiriöiden oireita. Ongelmia siis riittää ihan yhtä monimuotoisina kuin aikuisillekin.

Miksi lasten mielenterveyden häiriöiden tunnistamiseen kannattaisi panostaa? Ensinnäkin, lasten psyykkisillä oireilla tiedetään olevan jatkumoa aikuisuuteen. Esimerkiksi ahdistusherkkä lapsi kasvaa usein ahdistusherkäksi aikuiseksi. Aikuisen ahdistuneisuuden hoitaminen taas on yhteiskunnan kannalta paljon kalliimpaa kuin lapsen (sen vielä tärkeämmän pointin lisäksi, että hoito vähentää inhimillistä kärsimystä). Toiseksi, lasten mielenterveyden häiriöitä osataan hoitaa tieteelliseen näyttöön perustuen varsin hyvin (jolloin ongelman/oireen jatkuminen aikuisuuteen tosiaan saattaa katketa). Kolmanneksi, lasten mielenterveyteen vaikuttavat ennaltaehkäisevät/hoitavat tekijät ovat usein muita kuin lääketieteellisiä. Niinpä kyseiset keinot olisivat monen ulottuvilla ihan joka päivä.

Kirjoitin edellä, miten esimerkiksi riittävä aikuisen tuki voi itsessään lievittää lapsen mielenterveysoireita. Tämä liittyy niin vanhemmuuteen kuin vaikkapa isovanhemmuuteen, kummiuteen ja naapuruuteenkin. Jos lapsella on edes yksi aikuinen, joka on vilpittömästi kiinnostunut lapsen ajatuksista ja tilanteesta, se auttaa lasta kukoistamaan mahdollisista vaikeuksista huolimatta.  Ja kukoistaminen on lähes mielenterveysongelman vastakohta :). Riittävän aikuisen tuen ja hoivan ohella tärkeitä mielenterveyden ongelmia ehkäiseviä (ja hoitavia) tekijöitä ovat muun muassa hyväksytyksi tulemisen kokemus omanikäisten parissa, mielekäs tekeminen vapaa-ajalla, turvallinen kotiympäristö ja mahdollisuus käydä koulua oman taitotason mukaisesti.

Tiedossa siis on, että lasten mielenterveyden ongelmat ovat varsin yleisiä, ja tämän ei sinänsä pitäisi olla yllätys kenellekään. Paljon tärkeämpi uutinen mielestäni on, että usein näille ongelmille olisi tehtävissä jotain ihan lasten ja perheiden tavallisessa arkiympäristössä. Onko meillä Suomessa kuitenkaan halukkuutta nähdä nämä mahdollisuudet? Ymmärretäänkö täällä oikeasti, missä lasten ympäristön/olosuhteiden heikentyminen ja säästöt yms tulevat näkymään? Tämä jää nähtäväksi, ottaen huomioon esimerkiksi yleisen asenneilmapiirin, josta viimeksi kirjoitin. Toivoisin hartaasti, että voisin pysyä tässä suhteessa toiveikkaana jatkossakin.

Todelliset syyt, miksi suomalaiset eivät hanki lisää lapsia.

Suomen kansa ei lisäänny, ei ainakaan kovin vauhdikkaasti. Tämä on havaittu monissa tutkimuksissa, viimeksi Väestöliiton Väestöntutkimuslaitoksen julkaisussa. Uuden Perhebarometrin mukaan lasten hankkimista lykätään nykyisin pitkään. Voit lukea siitä lisää täältä. Väestöntutkimuslaitoksen johtaja Anna Rotkirch kirjoitti asiasta myös täällä. Syyksi lasten hankinnan lykkäämiseen on arvioitu vanhemmuuden vaativuutta, pienperheihanteen yleistymistä, perhe-elämän ja työelämän välistä epätasapainoa ja sitä, ettei meillä ole julkisuudessa myönteisiä esimerkkejä vanhemmuudesta. 

Näistä esitetyistä syistä ainakin työelämä vaikuttaa lasten hankkimiseen, se on varmaa. Kun leipä on muutenkin tiukassa ja pelätään ehkä viidensiä YT-neuvotteluja parin vuoden sisällä, lasten hankkiminen ei taida tuntua järkevältä. Lisäksi Suomessa näyttää tällä hetkellä olevan tarjolla töitä per nokka käytännössä joko aivan liikaa tai ei ollenkaan. Ne, joilla työtä on liikaa, eivät ehdi miettiä koko perheenlisäystä yrittäessään selvitä urakoistaan päivästä toiseen. Ne taas, joilla ei ole töitä lainkaan, eivät välttämättä esimerkiksi taloudellisista syistä kykene lasta juuri nyt hankkimaan. 

Itse epäröin, onko positiivisella vanhemmuuden esimerkillä eli “vanhemmuuden maineella” juurikaan merkitystä lasten hankintaan. En usko, että vaikkapa aikakauslehtien kiiltokuvaperhejuttujen määrä vaikuttaa todellisuudessa kenenkään vauvakuumeeseen tai -kuumeettomuuteen. Sen sijaan seuraava kyllä vaikuttaa: jos perheessä on jo yksi tai kaksi lasta, heidän myötään on ehditty havaita, ettei tämä yhteiskunta tue lapsuutta kovinkaan voimallisesti. Päinvastoin: viime vuosina Suomessa on korostunut se, että lapsilta on helppo säästää. On ollut aivan liian kätevää leikata alaikäisiltä, joista (juuri) kukaan ei valita tai avaudu ns. huonoista päätöksistä. Meidän aikuisten näkökulmasta “ei ole ongelma” vaikkapa kasvattaa päiväkodin ryhmäkokoa, puolittaa koulun avustajien resurssi tai lopettaa suurin osa kunnan erityisluokista, koska lapset eivät ole yhteydessä päättäjiin menetettyjä etuja takaisin anoen. 

Eri tahot tässä valtakunnassa ovat viime vuosina saattaneet tehdä lasten psykososiaalisen kehityksen kannalta lyhytjänteisiä päätöksiä, jotka perustuvat pääosin taloudellisiin intresseihin. He ovat silloin toimineet ymmärtämättä, mitä tehdyt päätökset tarkoittavat lasten ja heidän perheidensä kannalta. Suora vaikutus päätöksistä on saattanut olla, että yksittäisten lasten ja ryhmien asema on heikentynyt massiivisesti (esimerkkeinä tästä mm. vammaisten lasten avustajien tiheä kilpailutus tai koulujen erityisopetuksen resurssien kiristäminen). Välillisesti lasten hankkimisen into yleisesti väljenee, kun lapsuuden ja lasten arvostus ei näy yhteiskunnassa.

Yksi juttu on myös se, miten joustamaton suomalainen työelämä voi olla pikkulapsivaiheen edessä. Lyhennettyä työaikaa ei välttämättä työntekijänä saa tai voi käyttää (jos jäljelle jäävä palkka on liian pieni tai osa-aikaisuutta ei uskalleta käyttää hankaluuksien/ työpaikan menettämisen pelossa). Niinpä suomalaisen leikki-ikäisen on oltava hoidossa tyypillisesti klo 07-1700 = pitkään! Tuo ei tosiaan ole välttämättä lapselle sopiva päivittäinen hoitoaika (lisälukemista aiheesta mm Marjatta Kallialan Lapsuus hoidossa -kirjasta, jos et tunne liian isoa pistoa sydämessäsi, kun luet sen…), minkä useimmat vanhemmat kyllä hyvin tiedostavat. Muuhun ei vain oikein ole varaa tai mahdollisuutta. Kun lapsi sairastuu, harva työpaikka lämpimästi kannustaa vanhempaa jäämään kotiin pikkupotilaan kanssa, vaikka siihen on oikeus. Erityislapsen vanhemmat ovat tässä mielessä usein suorastaan kylmässä hiessä yrittäessään selvitä lapsen sairauden ja työpaikkansa välisessä paineessa, ja muihinkin epäsuotuisa asenneilmasto ilman muuta vaikuttaa. Syy ei toki ole välttämättä työnantajien, joilla on omat pulmansa pohdittavina. Ratkaisuja pitäisikin hakea valtakunnallisesti…kenties vanhempainvapaiden uudistus vauhdittaa myös tätä keskustelua!

Yksi osa tarinaa on vielä koulupäivän rakenne ja loma-ajat. Jokainen vanhempi tietää tunteen, kun yrität rakentaa viikko viikolta lapselle kesälomaohjelmaa sille ajalle, kun olet itse työssä. Pari leiriä, hieman ns. laatuaikaa isovanhempien kanssa, ja johonkin väliin muutamia päiviä, jolloin luotat tuuriisi, että kaikki menee hyvin, kun lapset viettävät kesäpäivää kotona. Kuulostaako houkuttelevalta hankkia tähän palapeliin vielä palanen tai kaksi? Niinpä…

Tiedän muidenkin kirjoittaneen tästä, mutta on myös melko kreisiä, että kouluikäiset harrastavat arkisin iltamyöhään treeneissään, kun heidän toisaalta pitää selvitä ilman aikuisia iltapäivät koulun jälkeen. Miksi tässä maassa ei yritetä implementoida jonkinlaista kokonaiskoulupäivän mallia? Se säästäisi kaikilta perheissä aikaa ja vaivaa. 

Tätä kaikkea ajatellessa ei ole ihme, jos se perheen toinen, kolmas tai neljäs lapsi jää hankkimatta nyky-Suomessa, kun käytännössä vanhemmat joutuvat jatkuvasti nielemään paitsi erilaisia ympäristön paineita, myös yhteiskunnan taholta kiristyksiä, leikkauksia, sopeuttamistoimia yms, joiden vaikutukset kohdistuvat paitsi suoraan lapsiin, välillisesti myös heidän vanhempiinsa. Koska kaikki vanhemmat haluaisivat pitää lapsistaan mahdollisimman hyvää huolta, tällaiseen kehitykseen reagoidaan luonnollisesti sillä tavalla, että lasten hankinta vähenee. 

Yhteiskunnan pitäisikin tukea perheitä ja vanhemmuutta paljon nykyistä enemmän, jos halutaan lisätä syntyvyyttä. Jos tämän ohella halutaan myös lasten psyykkisen hyvinvoinnin lisääntyvän, perheille pitäisi mahdollistaa rennon ja hyvän yhdessäolon hetkiä eikä lisätä kokonaisvaltaista rasitusta. Käytännössä lasten ensimmäiseen viiteen vuoteen panostaminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Tämän jälkeenkin lapset ovat erittäin oppimiskykyisiä ja muovautuvia,  joten he ansaitsevat niin suotuisat olosuhteet kuin mahdollista: riittävän pienen ryhmän päiväkotiin/kouluun riittävien aikuisresurssien kanssa, riittävästi erityispalveluita niitä tarvitseville, riittävästi rentoja ja mielekkäitä ajanviettomahdollisuuksia nuorille, riittävästi aikaa oman jaksavan vanhemman tai muun tärkeän aikuisen kanssa (eli hieman vähemmän ns pakollista työntekoa per aikuinen), riittävästi apuja perheiden arkeen sekä riittävästi henkilökohtaista tukea koulusta ja kotoa. Tämä kaikki johtaisi lopulta myös siihen kaivattuun vanhemmuuden hyvään maineeseen :).  Ja väitän, että tällä reseptillä myös vauvabuumi saataisiin Suomeen aikaiseksi, jos sitä halutaan. 

Joulun lapsi voi asua ihan naapurissasi…

Tiesitkö, että tänäkään jouluna kaikki lapset eivät saa edes yhtä lahjaa? Viiden miljoonan ihmisen Suomeen mahtuu aika paljon puutetta ja köyhyyttä -vieläkin. Mutta loppujen lopuksi lahjat eivät ole niin tärkeitä. On olemassa paljon ikävämpää puutetta: kaikki lapset eivät saa kokea välittämistä, hoivaa ja rakkautta, joka heille kuuluisi. Eivät jouluna eivätkä muinakaan päivinä. Tämä on asia, jota en voi ajatella ilman sydämen kipua.

En kirjoita tästä siksi, että syyllistyisit, jos olet vanhempi tai muuten lasten kanssa tekemisissä. En siksi, että sinun pitäisi erityisemmin kantaa huolta asiasta tai pilata hyvä joulutunnelmasi. Kirjoitan tästä siksi, jotta jokin muuttuisi, hitaasti mutta varmasti.

Lapset tarvitsevat aikuiselta aitoa kiinnostusta. Lapsi tarvitsee rohkaisua, kannustusta, hymyä ja juttelua. Lapsi tarvitsee, että joku kuulee häntä, jos hänellä on hätä. Jos hän mokaa, hän ei hyödy rangaistuksista vaan kaipaa ohjausta ja lempeää aikuisen apua. Lapsella on oikeus saada rakkautta kaikkina päivinä – ei vain niinä, joina hän suoriutuu arjen vaatimuksista.

Kaikilla lapsilla ei ole luotettavaa aikuista tukenaan. Meissä aikuisissa on omat puutteemme: voimme olla avuttomia, väsyneitä, itsekkäitä tai jopa ilkeitä. Aikuinen voi kärsiä terveyden, mielenterveyden tai muista ongelmista niin paljon, ettei edes omalle lapselle jää energiaa ja huomiota annettavaksi. Se on ymmärrettävää. Mutta jotkut aikuiset saattavat myös kohdella toisia ihmisiä kaltoin tahallaan, jotkut jopa lapsia.

On tärkeää ymmärtää, että jokaisella ympäristön aikuisella on merkitystä lapsen kehitykselle. Kokeneet lastenpsykiatrit kertovat, että monen lapsen psyykkisen kehityksen kannalta riittää, jos hänellä on elämässään edes yksi täyspäinen aikuinen, johon hän voi tukeutua halutessaan. Aikuisen ei aina tarvitse olla äiti tai isä. Hän voi olla mummo, vaari, kummi, naapuri tai vaikka harrastuksesta tuttu ihminen. Eikä lapselle tarjotun tuen tarvitse olla mitään ihmeellistä. Se voi olla kuulumisten kyselyä (niin, että aikuinen oikeasti kuuntelee vastauksen), tai se voi olla avun tarjoamista tiukassa paikassa (vaikkapa lapsen viemistä harrastukseen tai muuhun menoon perheen aikuisten puolesta). Se voi olla  huolehtimista siitä, onko lapsella olemassa talvihanskoja ja jos ei, niiden hankkimista yhdessä.

Joulusta on kirjoittanut Mika Waltari seuraavasti:

Joulu,
se on kuusenneulasten
ja sammuvien kynttilöiden tuoksua,
ja hiljaista,
onnellisen säikähdyttävää rakkautta,
ja lahjoja, ja unta,
jossa kasvoja hipovat enkelin siivet.
Me katselemme valaistuja ikkunoita
ja laskemme kynttilöiden pieniä liekkejä
ja avaamme hitaasti kirjoja,
jotka joskus luetaan ja unohdetaan.
Ja jossakin ajatusten keskellä
nukkuu lapsi,
joka kantaa kaikkien unelmien kohtaloa
pienissä käsissään,
ja lempeitten juhtien huuruinen hengitys
lämmittää häntä pimeässä.

Mika Waltari

Voisiko olla, että tämä joulun lapsi asuu jossain lähistölläsi? Voisitko juuri SINÄ olla hänelle se aikuinen ja tuki, jota hän tarvitsee?

 

Lapsen käytöksen myönteisen vahvistamisen jalo taito, osa 1

 

Aloitan myönteisestä vahvistamisesta kirjoittamisen pienellä tarinalla. (verkkoversiossa klikkaa tästä, jos haluat lukea skipata tarinan)  
Olipa kerran eräs äiti, joka kamppaili viisivuotiaan lapsensa talvivaatetuksen kanssa aamuisin. Nuori herra taisteli urheasti lämpimistä toppavaatteista kieltäytyen ja pidättäytyi pukemasta hanskoja ja pipoa lainkaan vedoten siihen, että hanskojen väri on väärä. Pakkasten kiristyessä kiristyivät pikku hiljaa myös äidin hermot ja hän alkoi ennakoida vaikeaa talvikautta edessään. Kun tilanne oli jatkunut tällaisena jonkin aikaa, kiireiset arkiaamut alkoivat olla molemmille tuskien taival. Äiti osasi odottaa edessään vähintään vartin kilareita ulkovaatteista, ja molemmat saapuivat toisinaan päiväkodille kyynel silmäkulmassa. Mutta tämä äiti olikin aika näppärä nainen. Hän alkoi miettiä, mistä oikeastaan kenkä puristaa. Onko lapsi rasittava ja ongelmallinen, ja onko siis äidin syytä pukeutua säkkiin ja tuhkaan, VAI oliko kyse siitä, että lapselta puuttui vielä jokin taito?


Äiti päätti uskoa jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja aikoi siis muuttaa asennettaan ja toimintatapaansa. Hän sanoi pojalleen: “Minusta ei ole kivaa, kun meille tulee ulkovaatteiden pukemisesta aina riitaa. Meistä molemmista se taitaa tuntua pahalta. Mutta talvella on kylmä, ja ulkovaatteet on tärkeä pukea päälleen, ettei vilustu ja tule kipeäksi. Niinpä olen ajatellut, että sinä olet jo riittävän iso ja voit alkaa harjoitella tätä talvipukeutumista kanssani. Pääset kokeilemaan, miten nopeasti opit pukeutumaan. Aina kun onnistut, me merkitsemme sen tähän tauluun, ja muutaman onnistumisen jälkeen saat palkinnon.”

Äidillä oli tavoitetaulu, jossa oli tyhjiä ruutuja onnistuneen talvipukeutumisharjoituksen merkitsemistä varten. Ensimmäinen palkinto olisi luvassa kolmen onnistuneen talvipukeutumisen jälkeen, seuraava palkinto viiden uuden onnistumisen jälkeen. Äidillä oli käytössään myös vähenevä kello eli ajastin, jonka hän oli asentanut puhelimeensa. Siihen äiti sääti aamuisen päiväkotiin lähdön lähestyessä kymmenen minuuttia aikaa lapsen ulkovaatteiden pukemista varten, jotta lapsi itse näki kellosta, miten paljon aikaa oli vielä käytössä. Lisäksi äiti alkoi ennakoida pukeutumisrituaaleja aiempaa selvemmin sanallisesti jo hyvissä ajoin aamulla ja kävi jopa eräänä iltana lapsen kanssa etukäteen läpi, mitkä pipot ovat mieluisia ja mitkä eivät. Lapselle erityisen mieluisat ulkovaatteet laitettiin jatkossa selkeästi esille, ja lapsi sai itse määritellä, missä järjestyksessä ulkovaatteensa tykkää pukea.

Paras osa oli kuitenkin vielä edessä. Lapsi sai itse vaikuttaa siihen, minkälainen palkinto oli luvassa ensimmäisestä kolmesta onnistumisesta. Äiti arveli, että jokin lego olisi pojalle mieluisa, mutta yllättyi, kun lapsella olikin toiveena saada palkinnoksi pikku bussireissu kaupungille ja kirjastoon. Äiti suostui tähän pyyntöön mielihyvin. Yhdessä laadittiin myös lista palkinnoksi sopivista asioista tulevaa käyttöä varten.

Tästä eteenpäin arkiaamut alkoivat sujua aiempaa mukavammin. Aluksi pojalle otti koville opetella uutta ja tärkeää talvipukeutumisen taitoa, mutta pikku hiljaa molemmat huomasivat, miten selkeys, ennakoitavuus ja myönteinen vahvistaminen auttoivat lasta toimimaan ohjeen mukaan. Ns. vetävänä tekijänä toimi myös palkinto, joka kannusti lasta yrittämään itselleen vaikeaa asiaa. Äiti toimi poikansa tsempparina ja valmentajana, eikä hermostunut tilanteista enää itse niin paljon. Jossain vaiheessa äiti havaitsi, ettei hänen enää tarvinnut stressata aamulähtöjä pipoineen.

 

Edellä olevassa tarinassa on kokemuksen sanelemaa todellisuuspohjaa, kuten useimmat vanhemmat varmasti uskovat 🙂 Ja kuten tarinasta käy ilmi, lapsen toiminnan myönteisessä vahvistamisessa on kyse siis yksinkertaisimmillaan siitä, että lapselle annetaan seuraavat viestit:

1) että hän on harjoittelemassa hyödyllistä ja tavoittelemisen arvoista juttua.
2) että jutun oppiminen olisi hienoa kaikkien kannalta.
3) että hän voi ja tulee onnistumaan yrityksissään.

Palkitseminen ja tavoitetaulukon käyttäminen ovat tällöin keinoja haastaa lasta ylittämään omat taitonsa ja kapasiteettinsa aikuisen asettamissa, ikään ja osaamiseen suhteutetuissa rajoissa.

Miten voisi sitten oppia vahvistamaan oman lapsensa toimintaa myönteisesti tähän tapaan tai rakentaa toimivan palkkiosysteemin? Lue lisää Myönteisen vahvistamisen ABC:sta. 

Kasvatusgurubuumi – hullua vai ei?

Vaikka maailmassa on melskettä ja somessakin liikutaan pääosin kohusta toiseen, minusta on hienoa, että nykyisin medioissa on paljon esillä myös lapsuus. Tänäkin vuonna eri medioissa on keskusteltu muun muassa lapsen edusta, lapsuudesta, kasvatuksesta ja vanhemmuudesta niin hyvine kuin huonoine puolineen. Vilkas diskuteeraaminen varmaankin johtuu siitä, että käsitys hyvästä lapsuudesta on muuttunut kulttuurissamme nopeasti.

Aiemmin on ajateltu, ja tietysti monet edelleen ajattelevat, että lapset vain kasvavat, tuosta noin, ilman sen kummempia krumeluureja ja hömpötyksiä. Monen vanhan ajan vanhemman johtavat kaksi kasvatusohjenuoraa ovat olleet, että koulut on käytävä ja että lapsen on tultava sisälle, kun on ruoka-aika. Näillä sinänsä järkevillä ohjeilla on edetty monessa perheessä pitkälle (ja ehkäpä keskustelemista lasten henkisistä tarpeista on pidetty turhina tai niitä on jopa vältelty).

Nykyisin meillä on kuitenkin ahdistavan paljon tietoa siitä, miten asiat ovat ja miten niiden tulisi olla. On syntynyt käsitys ns. optimaalisesta lapsuudesta. Kasvatusguruja ja alan asiantuntijoita riittää joka lähtöön. Kasvatuskulttuureja on sitä paitsi yhtä monta kuin perheitäkin. Yhdessä perheessä vannotaan luomuruuan, toisessa kiintymysvanhemmuuden ja kolmannessa aktiivisen harrastamisen nimeen. Someajalle on tyypillistä, että äidit ja iskät lyövät toisiaan virtuaalisella halolla päähän, kun vauvapalstoilla ryhdytään keskustelemaan lastenkasvatuksesta. Tämä tietenkin liittyy siihen, että kaikilla vanhemmilla on halu ajatella oman tapansa kasvattaa lapsia olevan se ainoa oikea.

Joskus – ehkä varsinkin näin joulunajan kiireissä – tulee mieleen, onko optimaalisen lapsuuden käsitys mennyt kuitenkin vähän överiksi tai vikaan? Jos minulta kysytään, on ja ei.

Siinä on ehdottomasti järkeä, että aktiivinen keskustelu avaa meidän jokaisen vanhemman silmiä omalle toiminnallemme. Vanhemmuus on nimittäin elämänalue, jossa voi toimia todella taitavasti tai aivan kaistapäisesti tajuamatta sitä itse. Vanhemmuudestaan saa harvoin palautetta ja jos saa, palaute voi tuntua epärealistiselta tai sitten osua aika kipeäänkin kohtaan. Mutta kun vanhemmuus ja lapsuus ovat usein esillä nettikeskusteluissa, uutisissa ja otsikoissa, kyseiset teemat jysähtävät hyvällä tavalla tietoisuuteemme, kulttuurinen vanhemmuuden normisto aukeaa ehkä uudella tavalla itse kullekin ja oman vanhemmuuden pohtiminen mahdollistuu laajemmin. Tulee ehkä tarve miettiä ja perustella, miksi toimii vanhempana kuten toimii.

Se on kuitenkin vähän hullua, minkälaisia vaatimuksia asetamme nykyajassa itsellemme vanhempina, muille vanhemmille ympärillämme sekä epäsuorasti myös lapsillemme (joiden pitää tyypillisesti vastata vanhempien vaatimuksiin). Ajat ovat muuttuneet, se on selvä. En usko, että kovin monen 25-40-vuotiaan vanhemman oma lapsuus oli aikoinaan täpötäynnä viimeisen päälle harkittuja kehittäviä leluja, terveellistä ja monipuolista kasvisruokaa, kierrätettyjä luomudesignvaatteita ja vanhemmuusoppaita. Onko tämä kaikki todella tarpeen ja välttämätöntä? Pärjäisimmekö vanhempina hiukan vähemmällä suorittamisella ja isommalla määrällä iloa ja mielihyvää?

Oma lukunsa on vielä harrastusrumba, joka on monestakin syystä ollut tänä vuonna piikkinä lihassani. Se kun tuntuu olevan joka puolella todellisuutta, jota vain harva onnistuu pakenemaan. Kaikella kunnioituksella vapaa-aikansa nuorten hyväksi käyttävien harrastusohjaajien suuntaan, olen miettinyt, miksi harrastamisen täytyy olla nykyisin niin vakavaa? En jaksa uskoa, että huippu-urheilijoita, -muusikoita tai -koodareita synnytetään käyttämällä lapsia treeneissä 4-5 kertaa viikossa. Päinvastoin, jokainen lapsi tarvitsee myös aikaa möllöttää ja vetelehtiä. Tilausta erilaisille rennoille harrastuskerhoille (mieluiten iltapäiväaikaan) olisi valtavasti. Tästä kirjoitan varmasti myöhemmin lisää.

Överin puolelle menemisen osalta tekisi mieleni vielä mainita myös syvä syyllisyys, jota moni vanhempi kantaa vanhemmuutensa suhteen. Voi teitä ihania äitejä ja isiä. On hienoa, kuinka jaksatte kantaa huolta lastenne puolesta, mutta älkää murehtiko ihan niin paljon. Oletteko edes havainneet, miten paljon jo teette lastenne puolesta? Käytte töissä ja kaupassa ja hoidatte retkieväät koulun retkille ja kampaatte tukat, kun tulee päiväkodin valokuvaus, JA SIITÄ HUOLIMATTA jaksatte ainakin useimpina päivinä vähän höpsötellä lastenne kanssa, kysellä kuulumiset ja silittää lapsen päätä. Jo pelkästään sillä tekemisellä jokainen vanhempi ansaitsisi mitalin! Mutta siitäkin varmaan kirjoitan toiste lisää 🙂

Tärkein pointtini kuitenkin tuli jo kirjoituksen alussa. Eli kaikesta hullutuksesta ja kulttuurimme & maailman osittaisesta kummallisuudesta huolimatta tärkeää on jatkaa keskustelua vanhemmuudesta. Se on myös yksi tärkeä pointti, minkä vuoksi tämän blogin perustin, ja aion jatkaa valitsemallani tiellä.

 

Miksi tarvitaan bloggaava lastenpsykiatri?

  • Koska monen lapsen elämä on vielä nykyaikanakin turhan ankeaa, kun se voisi olla hauskaa ja aika usein mukavaa.
  • Koska lapsuuden kehityspsykologisen ajanjakson merkitys koko loppuelämän kannalta on ollut tiedossa jo vuosisatoja, mutta edelleenkään esimerkiksi lapsivaikutusten arviointi ei ole yhteiskunnallisessa päätöksenteossa itsestäänselvyys.
  • Koska lapsuus ei sanele itse kunkin loppuelämän menestystä ja elämänlaatua, mutta turvallinen ja riittävän hyvä lapsuus on varmin tapa saada aikaan täyspäisiä aikuisia.
  • Koska vanhemmuus voisi olla myös usein aika kivaa.
  • Koska lastenpsykiatriset keinot ja konstit eivät ole rakettitiedettä, eivätkä välttämättä edes lääketiedettä, vaan ovat useimpien aikuisten saatavilla ja opittavissa, jos vain motivaatiota oppimiseen riittää (ja niitä keinoja aion käydä läpi tässä blogissa).
  • Koska lastenpsykiatriset ilmiöt eivät ole vain lääketieteellisiä, vaan myös kulttuurisia ja yhteiskunnallisia, ja siksi niistä on puhuttava ääneen ja julkisuudessa.
  • Koska lastenpsykiatrisen arvion ja hoidon tarve on kasvanut viime vuosina hurjaa vauhtia: katso vaikka Yle uutisten juttu, jos et minua usko 😉 
  • Koska lastenpsykiatrisesti pitkäaikaissairaat pikku- ja isommatkin potilaat ovat yhteiskunnan väliinputoajia, joiden puolia on aktiivisesti pidettävä.
  • Koska meillä on mahdollisuus tarjota useimmille lapsille ja nuorille tässä maassa melko hyvä ja turvallinen lapsuus, jos vain haluamme ja voimme ottaa heidän tarpeensa huomioon.