Välihuutoja (epä)täydelliseen perhe-elämään

Oletko kyllästynyt joka-aamuiseen toppahaalarishowhun itkupotkuraivareineen? Väsyttääkö jauheliha/soijarouhekastikemaratoni, joka ei ikinä tunnu päättyvän? Kiukuttaako toistuva irtohiekan imuroiminen matolta ja lelujen jatkuva roudaaminen takaisin lastenhuoneeseen? Harmittaako teinin jatkuva yrmeys ja yhteistyöstä kieltäytyminen? Vihastuttaako koti, joka ei muistuta ollenkaan sisustusaikakauslehtien valokuvia? Oletko sitä mieltä, että arkesi on – vaikka muut eivät sitä tiedäkään- harmaanankeaa ja puutteellista?

Kuinka epätäydelliseltä oma elämä voikaan vaikuttaa lehtijuttuihin ja somepäivityksiin verrattuna.

Sopivasti rajatuin kuvin ja näkökulmin toisten ihmisten arki saadaan näyttäytymään melko täydellisenä: syntyy suloisia mielikuvia lapsista askartelupuuhissa raikkaassa mutta kodikkaassa kodissa, nähdään ihania valokuvia upeista lomaympäristöistä, luetaan söpöjä pitkän liiton rakkaudentunnustuksia somessa, ihaillaan julkimoiden tyyneyttä hehkuvia haastatteluja: “kasvoimme erillemme, mutta olemme hyviä ystäviä” ja “meidän perheessä kaikille on sopivasti henkistä tilaa”.

Julkisuudessa ja sosiaalisessa mediassa nähtävä perhearki on usein kuin mainoskampanja. Siinä esiintyy kauniita, nuoria, terveitä vanhempia, joilla on pari lasta, omakotitalo, näyttävät urat, koira ja Volvo. Näistä “mainoksista” ei selviä, kuka siivoaa lapsen oksennuksen auton istuimelta, kuka jää työpäivänä kotiin korvatulehduskierteisen pienokaisen kanssa, kuka on työkyvytön tai “between jobs”, kuka on liian uupunut muuta kuin makaamaan iltaisin sohvalla, kuka on juuri eronnut, kenellä on riitaa sukulaisten kanssa ja kuka juo liikaa alkoholia. Täydellisestä perheestä on tullut statussymboli, jota käytetään muun muassa sosiaalisen nokkimisjärjestyksen säätelyyn, joten sen julkisivuun ei mahdu vihjeitä pienestäkään epäonnistumisesta.

Median ja somen perhearki on kuin nukkekotileikki, jossa tärkeintä on näyttää ja kuulostaa menestyneeltä, onnelliselta, virheettömältä.

Mutta onko aktiivisesti ylläpidetty mielikuva täydellisestä perhearjesta todellinen? Onko mahdollista, että Elämä isolla E:llä, joka kaikkine mutkineen ja kupruineen ei useinkaan onnellisuuden hipomista muistuta, muuttuisi jossain vaiheessa täydelliseksi ja (vasta) siten somekelpoiseksi? Ehkäpä ei. Ehkä on mahdotonta tehdä täydellistä menestystarinaa sellaisesta, mikä on itse asiassa kokoelma peräkkäisiä hetkiä: hyviä ja huonoja, iloisia, surullisia, huvittavia, pettymyksentäyteisiä, työteliäitä, laiskoja, yllättäviä, huolestuttavia, ilahduttavia, tylsiä, vauhdikkaita ja antoisia. Todellisessa, aidossa perhe-elämässä yhden valikoidun hetken ihana rauha muuttuu toisen hetken liikkuvaksi kaaokseksi, kun Pikku Kakkonen loppuu. Parisuhderiitahetki muutetaan aktiivisesti suloiseksi sovun hetkeksi. Lapsen itkun hetki muuttuu iloksi ja jossain vaiheessa joksikin muuksi hetkeksi. Näitä erilaisia, eri tunteiden ja ajatusten sävyttämiä hetkiä mahtuu yhteen päivään aika monta.

Ehkä arjen täydellisyyttä ei sittenkään voi mitata suoritusten ja onnistumisten perusteella?

Olennaista taitaa elämänlaadun kannalta olla se, mitä omasta perhearjestasi ajattelet ja mitä siitä arvelet muistelevasi jälkeenpäin. Vaikka sohvalla on se ärsyttävä tahra, joka ei lähde millään aineella, muisteletko eläkeiässä todellakin kyseistä tahraa, vai niitä läheisiäsi, jotka sohvalla aikoinaan istuivat? Muistatko irtohiekat eteisessä ja kiukkusi – vai lapset, jotka iloisina ja meluisina sitä toivat sisälle? Onko kurahousuruljanssi ja siihen liittyvä pinnan kiristyminen vain arjen tavallinen ei-niin-loistelias hetki, vai määrittääkö se oikeasti, minkälaista elämäsi on arvoltaan?

Kulissit eivät tee ihmisiä onnellisiksi (vaikka someen on tietenkin mukava postailla näyttäviä fasadeja). Kukaan muu kuin sinä itse ei voi määritellä, minkälaista riittävän hyvän perhe-elämän tulisi olla. Ei kaverit, ei naapurit, ei anoppi tai sosiaalinen media. Kenenkään muun mielipide asunnostasi, elämäntavastasi tai sisustuksestasi ei ole merkityksellinen kuin omasi. Siksi kannattaa keskittyä niihin asioihin, jotka sinulle henkilökohtaisesti ovat tärkeitä. Jos tärkeintä on raha, menestys, kaunis julkisivu tai täydellinen suoritus, on aika tehdä inventaariota elämästäsi. Niitäkö todella haluat? Niitäkö varten olet valmis luopumaan muusta? Jos taas tärkeimmät arvot elämässäsi ovat vaikkapa rakkaussuhde, terveys tai lasten kanssa vietetty aika, pidä huolta näiden toteutumisesta jopa jonkin muun arkisen asian kustannuksella (vaikkapa siivouksen 😉 ). Vain näin voit päästä eteenpäin riittämättömyyden tunteista ja tyytymättömyydestä, joita niin monet nykyään kokevat. Omien arvojen mukaan elämisestä syntyy sopivan (epä)täydelliseltä tuntuva perhe-elämä.

Häpeäkasvatus on julmaa – älä tee sitä.

Häpeä, tuo mielenterveysammattilaisen päivittäinen vihollinen. Kuinka paljon kärsimystä maailmasta poistuisikaan, jos häpeä ei olisi niin valtava osa monen ihmisen elämää? Kuinka moni ihminen olisi merkittävästi onnellisempi – kuinka moni lapsi saisi turvallisemman lapsuuden?

 

Häpeän tunnetta ei tietenkään pääse kukaan täysin pakoon, koska sillä on tärkeä tehtävä: se opettaa ihmisiä toimimaan yhteisössä sopivalla tavalla.

 

Häpeän tunne kuitenkin menee lähes välittömästi överiksi, jos se siirretään “hyvän kasvatuksen” palvelukseen. Mikä onkaan “tehokkaampi” tapa tuomita lapsen tekoset kuin katsoa paheksuvasti, kohdella nöyryyttävästi tai puhua hänestä/hänelle rumasti. Lapsessa heräävät näissä tilanteissa kyllä välittömästi häpeän ja epäonnistumisen tunteet – ja todennäköisesti kyseenalainen tekeminen loppuu saman tien. Näennäisestä “kasvatuksellisesta tehokkuudestaan” huolimatta häpeän ja nöyryytyksen tahallinen aiheuttaminen on kuitenkin todellista myrkkyä ihmisyyttä vastaan – ja sitä tulisi välttää kaikin keinoin.

 

Jokaiselle ihmiselle tapahtuu erinäinen määrä mokia, kommelluksia ja virheitä elämän varrella.

 

Ajattele hetki omalle kohdallesi sattuneita noloimpia ja häpeällisimpiä hetkiä. Muistele sitten, suhtautuiko joku häpeälliseen tilanteeseesi hyvin? Oliko tilanteessa joku, joka tuki sinua, lohdutti tai vakuutteli, että tästä selvitään? Vai oliko rinnallasi ihminen tai ihmisiä, jotka katsoivat sinuun tuomitsevasti, haukkuivat, nöyryyttivät tai kiusasivat sinua tapahtuneesta? Oliko paikalla joku, joka pelkällä olemuksellaan herätti sinussa vielä suurempia kielteisiä tunteita: epäonnistumisen, huonommuuden ja riittämättömyyden kokemuksia?

 

Lapsi oppii kehityksensä aikana luonnostaan häpeämään sellaisia tilanteita, joissa hän toimii epäsopivasti.

 

Tämä tapahtuu havainnoimalla aikuisten reaktioita ja viestintää. Jo aivan pienet vauvat katsovat ja jakavat aikuisten ilmeitä ja tunnetiloja, ja pienestä lähtien vanhemman palaute lapselle on äärimmäisen tärkeää –  aikuisten tunnetason reagointi menee siis pääsääntöisesti lapselle hyvinkin perille. Itse asiassa aikuisen tunteiden havainnoinnin kyky on epäilemättä ollut läpi aikojen lapsen hengissäsäilymiseen liittyvä tärkeä ominaisuus. Tätä kykyä käyttämällä lapset alkavat pikku hiljaa tavoittaa myös sitä monimutkaista kudelmaa, mitkä käyttäytymiset tavat ovat muista ihmisistä tai yhteisöstä sopivia ja mitkä eivät. Häpeän ja ylpeyden tunteiden herääminen onkin tärkeä osa lapsen kasvua. Nämä tunteet auttavat lasta navigoimaan sopivuussääntöjen mukaisesti.

 

Mutta varmasti on itsestäänselvää, mitä häpeän tahallinen aiheuttaminen kasvatustilanteissa aiheuttaa lapselle pitkän päälle:

 

Lapsi, jota kasvatetaan häpeällä, alkaa vähitellen kokea itsensä kokonaisvaltaisesti huonoksi. Syntyy minäkuva, jossa lapsen tekemiset eivät ole huonoja, vaan olemassaolo on huonoa, läpikotaisin pahaa ja epäonnistunutta. Jopa lapsi, jota kohdellaan aikuisten taholta kaltoin, voi tämän kohtelun seurauksena alkaa kokea olevansa itse huono ja syypää tilanteeseensa, mikä on valtavan surullista (sekä valtavan väärin). Läpitunkevat huonommuudentunteet taas vahingoittavat kasvavan lapsen itsetunnon kehitystä, altistavat mielenterveysoireille ja aiheuttavat valtavasti kärsimystä.

 

Joten kun lapsesi seuraavan kerran töppää, kun hän mokaa tai tekee hölmösti: älä häpäise häntä!

 

Auta sen sijaan lasta sietämään vaikeaa tunnetilaansa, lohduta ja tue. Kerro, että kaikki mokaavat joskus. Vielä parempi idea: kerro, miten itse olet mokannut joskus – ja miten siitä selvisit. Kerro pienelle uhmaikäiselle, että rakastat häntä ja että hän on aivan ihastuttava – vaikka se ei olekaan sallittua, että hän heittää tavaroita vessanpönttöön. Kerro lapselle, joka kaataa vahingossa muronsa lattialle, että se ei haittaa, ja pyyhi jäljet hänen kanssaan yhdessä. Kerro vitosen kokeesta tuovalle koululaiselle, että hän on silti sinulle rakas ja ihana lapsi – ja että ensi kerralla harjoittelette kokeisiin yhdessä. Kerro teinille, joka kokee olevansa jollain lailla epäkelpo, erilainen tai kummallinen, että nämä tunteet ovat hänen iässään tavallisia ja liittyvät isoksi kasvamiseen – ja että hän on sinun mielestäsi ihana nuori juuri tuollaisena, minkä hän itsekin aikoinaan tulee huomaamaan.

 

Tällä tavoin olet mukana kasvattamassa sukupolvea, joka ei ehkä kasva häpeän vaan rakkauden voimalla oikeaan suuntaan.

Käytöksellään oireileva lapsi voi olla se hädänalaisin

Lastenpsykiatrin työssä näkyy toistuvasti seuraava kuvio: lapsi tulee vastaanotolle käyttäytymisen ongelmien vuoksi. Kyseinen lapsi on alkanut saada päiväkodissa tai koulussa kyseenalaista mainetta tunteettomana huligaanina, joka rikkoo paikkoja ja vähät välittää aikuisten ohjeista. Lapsi saattaa raivota tai uhmata aikuisia jatkuvasti kotona tai kodin ulkopuolella. Jokaisessa ympäristössä lapsen oireet eivät välttämättä samalla tavalla kuitenkaan näy.

Mitä tällaisesta tilanteesta pitäisi ajatella?

1. Käytöksellään oireilevat lapset voivat olla erityisen hädänalaisia. Heillä ei välttämättä ole tukenaan jaksavia aikuisia, joille puhua asioistaan. He ovat usein kokeneet paljon muutoksia tai vaikeita asioita lyhyen elämänsä aikana. Perheessä voi olla erilaisia huolenaiheita, jotka kuluttavat läheisten aikuisten voimavarat. Lisäksi näillä lapsilla ei useinkaan ole sopivasti kavereita tai harrastuksia. Tällaisen lapsen arki voi olla puutteellista ja niukkaa monesta näkökulmasta.

2. Käytösoireiset lapset eivät useinkaan saa sanottua tai huomaa kertoa asioista, joista aikuisten pitäisi tietää. Esimerkiksi: onko kotona ruokaa, ovatko vanhemmat kunnossa, onko lapsella ketään jolle kertoa asioistaan, onko lasta kohdeltu kaltoin, tai onko lapsella jokin huoli. Siksi tarvitaan aikuisia, joiden silmät ovat auki. On huolehdittava, että erityisesti käyttäytymisellä oireilevalla lapsella on mahdollisuus ilmaista itseään jollekulle luotettavalle aikuiselle. Sillä jos kukaan ei huomaa lapsen hätää, miten päästään auttamaan häntä?

3. Olisi kaikkein olennaisinta katsoa käytösongelman taakse. Aikuisten pitäisi miettiä, miten käytösoireiset lapset nähdään eri ympäristöissä. Ymmärretäänkö lapsen hätä ja paha olo, vai pidetäänkö lasta epäonnistuneena minirikollisena? Kukaanhan ei synny ärsyttävänä mukulana (joskin jotkut lapset tarvitsevat syntymästä lähtien enemmän apua ja hoivaa kuin toiset). Se, mitä syntymän jälkeen tapahtuu, kuitenkin muokkaa lasta. Auttamisen pitäisi lähteä tästä ymmärryksestä.

4. Mikään ihmelääke ei auta huonoon käyttäytymiseen (paitsi joskus, mutta hyvin harvoin). Käytösongelmat eivät muutu ilman riittävää aikuisen tarjoamaa tunne-elämän tukea. Aikuisen pitäisi olla samaan aikaan sekä jämäkkä, myötätuntoinen että myönteinen – ja jatkaa näin toimimista lapsen kanssa pitkiä aikoja, jopa kuukausia ellei vuosia. Se on erittäin haastava tehtävä, kun lapsella on käytösongelmia. Niinpä vanhemmat ja lapsen muut läheiset tarvitsevat kaiken mahdollisen tuen jaksamiseensa. Käytösongelmat eivät yleensä ole aikuisen syy, mutta kekseliäs ja hyvä aikuisen toiminta voi merkittävästi auttaa lasta eteenpäin ongelmistaan.

5. Kaikkein parasta kuntoutusta käytösongelmiin on usein vakaa arki. Jokainen lapsi tarvitsee ja ansaitsee iloa ja leikkiä, rutiineja ja arkea, aikuisen huomiota ja tukea, sopivasti omassa rauhassa olemista ja ihan vaan jokapäiväistä elämää kauppareissuineen, ruuanlaittoineen ja läksyhommineen. Arki on niin hyväksi, koska se on ennustettavaa ja auttaa hahmottamaan maailmaa. Siksi kaikki ne palvelut, jotka tukevat lapsen arkea, ovat erityisen hyviä juttuja lastenpsykiatrin näkökulmasta.

6. Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä: käytösongelman taustalla on yllättävänkin usein lapsen (väärä) uskomus siitä, ettei hän osaa tai kelpaa tai että hän on huonompi kuin muut. Tapahtuu isoja edistysaskelia, jos lapsi oppii huomaamaan, että hän on aivan yhtä hyvä tyyppi kuin muutkin. Usein tämä tie on kivinen, mutta kekseliäät, luovat ja lapseen uskovat aikuiset voivat olla sillä tiellä merkittävä apu. Lapsen pitää saada sisäistää tunne, että hän on arvokas. Siksi myönteistä kasvatusta ei voi liikaa korostaa. Kaikkia töllöntöitä ei tarvitse hyväksyä – mutta lapsi itse, hän on ihana, arvokas ja tärkeä. Häneen pitää uskoa!

Älä hyppää yli, kun puhutaan lastenpsykiatrisesta palvelujärjestelmästä.

Me erikoistuvat lääkärit joudumme opintojen loppuvaiheessa tenttiin, jossa testataan oman erikoisalan osaamista. Tentissä on muiden aiheiden ohella usein ollut esseekysymys liittyen meneillään olevaan hallituksen lapsi- ja perhepalveluiden (LAPE) muutosohjelmaan ja lastenpsykiatriseen palvelujärjestelmään. Omalla tenttivuorolla tämä kysymys ei osunut kohdalle, mikä vähän harmittaa :). Miksikö?

Siksi, että lastenpsykiatristen palveluiden järjestäminen on keskeinen lasten ja nuorten mielenterveyden häiriöihin liittyvä asia, jolla on vaikutusta oireiden lievittymiseen tai pitkittymiseen.

 

Pidän sitä siis tosi tärkeänä hoidollisestikin. Aiheen tärkeyteen omassa mielessäni vaikuttaa myös lasten ja nuorten mielenterveyspalveluiden paikoin niukka saatavuus, josta en näemmä väsy rutisemaan…

 

Mitä sitten kenen tahansa aikuisen tulisi tietää lastenpsykiatrisesta palvelujärjestelmästä?

 

Ensinnäkin lasten ja nuorten mielenterveyspalvelut jaetaan perus- ja erityistason palveluihin. Perustasolla on esimerkiksi terveyskeskus, kouluterveydenhuolto ja perheneuvola. Perheneuvolaan kuka tahansa voi hakeutua ilman lähetettä, ja siellä työskentelee muiden työntekijöiden lisäksi myös lastenpsykiatreja. Perheneuvolaan hakeudutaan moninaisissa lasten ja perheiden ongelmissa. Erityistasolle eli lastenpsykiatrian klinikoihin hakeuduttaessa tarvitaan lääkärin lähete.

 

On todennäköistä, että perus- ja erityispalveluiden jako elää hieman LAPE-muutosohjelman myötä. Tällä hetkellä pohdinnassa on mm. perhekeskusmalli, jonka tarkoituksena on tarjota laajasti sosiaali- ja terveyspalveluita yhden luukun periaatteella.

 

Toiseksi, suuri osa perheistä ja lapsista käyttää vain avopalveluita, eli he eivät ikinä päädy lastenpsykiatriselle osastolle. Käyntejä avopalveluihin esimerkiksi perheneuvoloissa ja lastenpsykiatrian poliklinikoilla voi olla harvakseltaan, vaikkapa kerran kolmessa tai kuudessa kuukaudessa, tai toisaalta jopa viikoittain. Joskus työskennellään enemmän verkostoneuvottelujen avulla, joskus taas lapsi tarvitsee enemmän omia käyntejä.

 

Kaikki perheet eivät tarvitse samanlaisia mielenterveyspalveluita.

 

Kolmanneksi, lastenpsykiatrinen hoito ei ole (yleensä ;)) mitään taikatemppuja, vaan useimmiten yksinkertaisesti sopivan ja riittävän tuen järjestämistä lapselle. Siksi toisinaan lastenpsykiatrisen ongelman “hoidoksi” riittää vaikkapa päiväkotipaikka, pienluokkapaikka koulussa, toimintaterapiajakso tai vastaavaa palvelua.

 

Tämän vuoksi avaudun usein siitä, miten tärkeää on, että lasten ja nuorten julkisista palveluista ei säästetä liikaa!

 

Erilaisia hoitomuotoja mietittäessä on hyödyllistä, että mukana pohtimassa on perheen lisäksi eri yhteistyötahoja ja moniammatillinen työryhmä. Jotkut lapset hyötyvät lisäksi lääkityksestä, joista tavallisin on varmasti ADHD-lääkitys. Lääkitys on alue, jossa tarvitaan lastenpsykiatrin tai aiheeseen perehtyneen lääkärin erityisosaamista. Muilta osin lastenpsykiatria on moniammatillista työtä, jota on hyvin vaikea tehdä ilman psykologien, sosiaalityöntekijöiden ja sairaanhoitajien sekä kouluterveydenhuollon, puheterapeuttien, toimintaterapeuttien ja muiden yhteistyötahojen panosta.

 

Moniammatillista yhteistyötä pyritään käsittääkseni entisestään tiivistämään LAPE- muutosohjelman myötä.

 

Neljänneksi, lastenpsykiatrinen osastohoito on intensiivinen palvelumuoto, jota jotkut lapset tarvitsevat toipuakseen. Osastolla keskitytään yleensä siihen, mitä lapsella on mielessään ja ongelminaan ja pyritään auttamaan hänen pulmiaan esimerkiksi harjoittelemalla joitakin taitoja. Joillakin osastoilla ollaan yön ylikin vähän niin kuin leireillä, toisilla taas vain päivisin arkipäivinä. Osastohoito kestää yleensä viikosta, parista jopa pariin kuukauteen. Osastopaikoista on nykyisin usein pulaa, sillä (lasten)psykiatrisia osastoja on viime vuosina suljettu eri paikkakunnilla ilmeisesti säästöjen toivossa. Siksi sinne joutuu usein jonottamaan.

 

Jos ja kun lapsi tarvitsisi psyykkisistä syistä pitkäaikaista lastenpsykiatrista osasto- tai muuta laitosmuotoista paikkaa, sellaista voi olla nykyisin äärimmäisen vaikea löytää.

 

Tämä on keskeinen yhteiskunnallinen pulmakohta, johon toivon monen kiinnittävän huomiota, sillä nämä lapset ovat mielestäni tällä hetkellä suorastaan väliinputoajia. Miltä tuntuisi, jos sinulla olisi vaikkapa krooninen tulehdussairaus, johon tarvitsisit hyvin pitkäaikaista sairaalahoitoa, mutta sinulle kerrottaisiin, että tällaista palvelua ei oikeastaan Suomessa ole, eli joutuisit pärjäilemään vaivan kanssa kotioloissa? Aivan vastaava tilanne on tällä hetkellä joillakin lapsilla, joilla on jo nuoressa iässä massiivisia vaikeuksia esimerkiksi vakavan mielialahäiriön, vakava-asteisten käytösongelmien tai psykoottisten oireiden vuoksi. Nykyisin nämä tilanteet ratkaistaan yleensä moniammatillisesti, ja tarvittavia palveluita pyritään räätälöimään (lue: nyhtämään) eri tahoilta. Jatkossa toivoisin kuitenkin, että palveluketjuissa olisi huomioitu myös nämä paljon apua tarvitsevat lapset paremmin.

 

Tarvitsemme siis selvästi myös pitkäaikaisia osastohoitopaikkoja tai vähintään nykyistä enemmän ns. tavallisia osastopaikkoja, jos trendi jatkuu samanlaisena!

 

Toinen keskeinen byrokratiaan liittyvä pulmakohta on 12-13-vuotiaiden lasten ja nuorten psykiatrinen hoito tietyiltä osin. Suomessa lastenpsykiatrit hoitavat perinteisesti vain alle 13-vuotiaita lapsia, ja tämän jälkeen lapsi siirtyy nuorisopsykiatrian piiriin. Tämä ei olisi muuten ongelma, mutta kyseisten yksikköjen erilliset rahahanat tekevät tilanteesta pulmallisen. Vaikka murrosikään tullessa tietyt psyykkiset ongelmat yleistyvät, eri yksiköiden budjetissa pysymisen paine näyttää joskus aiheuttavan sen, että taitekohdassa lapsi tai nuori voi joutua odottamaan pitempään tarvitsemaansa hoitoa. Jatkossa pitäisi lasten mielenterveyspalvelut järjestää mielestäni niin, että “raha seuraa potilasta”. Tämä vähentäisi nuoruusiän taitekohdan gappeja.

 

Miksi kirjoitin lastenpsykiatrian palvelujärjestelmästä?

 

En haluaisi, että palvelujärjestelmä on viidakko, josta lukiessasi käännät heti sivua ohittaen koko asian. Sen sijaan on tärkeä pitää mielessä, että nämä palvelut on rakennettu kansalaisia varten. Niitä pitää tuntea edes hieman, jotta voi vaikuttaa asioihin. Siispä: tutustu LAPE- ohjelmaan netissä, tutustu mielenterveyspalvelujen rakenteeseen, tutustu oman kuntasi palveluihin ja anna niistä palautetta. Pystyt vaikuttamaan omalta osaltasi siihen, että palvelut muuttuisivat käyttäjäystävällisempään suuntaan. Se taas tekee yhteiskunnasta mielekkäämmän monelle, välillisesti myös sinulle ja läheisillesi.