Puhe nuorten syrjäytymisen ehkäisemisestä ja onnellisuuden edistämisestä

Alla olevan juhlapuheen pidin Rotary ry:n piirikonferenssissa Salossa 15.4.2018. Jaan puheeni hiukan lyhennettynä täällä blogissani, koska toivon sen tuottavan Sinulle uusia ideoita ja ajatuksia siitä, miten lapsia ja nuoria voidaan tukea heidän omassa arjessaan.

 

Arvoisa juhlaväki,

 

Näin kevään korvilla on hienoa katsella, kuinka routa väistyy ja maa herää taas eloon. Alkaa näkyä yhtä ja toista versoa ja kasveja, jotka puhkeavat vähän myöhemmin kukkaankin. Kun katselen luontoa, vuosi vuodelta alan nähdä siinä yhä enemmän yhtymäkohtia ihmisen elämään. Kevään ensimmäinen kylmän asfaltin raoista esille työntyvä leskenlehti on kuin murrosikäinen, joka on epävarmuudesta huolimatta päättänyt olla oma itsensä, meni syteen tai saveen. Hän erottuu, loistaa, ryvettyy ehkä hiukan kevätkauden katupölyissä mutta kestää kaiken – ja jatkaa elämäänsä. Toinen hyvä esimerkki taas on karviaispensas, joka on minusta lopulta kuin koko elämän metafora: se sietää tuulet ja tuiskut, piikikkäästi puolustaa itseään syöjiltä, kasvattaa joka kevät kauniin tuuheat lehdet ja lopulta tuottaa myös herkulliset kirpeät marjat.

 

Mitä voisimme oppia luonnosta?

 

Puhun seuraavaksi siitä, miten luontoon liittyvät vertauskuvat auttavat ymmärtämään ihmisen selviämisen kykyyn liittyviä tekijöitä.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella toimiva lastenpsykiatri Jukka Mäkelä on ansiokkaasti tuonut Suomeen lastenpsykiatrian kansainvälisiä tuulia. Hän oli ensimmäinen, joka puhui Suomessa niin sanotuista voikukka- ja orkidealapsista – käsite, joka pohjautuu romanialaisten lastenkotilasten adoptiokasvuympäristöissä tehtyihin laajoihin tutkimuksiin.

Voikukkalapsi on sellainen, joka pärjää varsin mukiinmenevästi missä tahansa olosuhteissa, kasvaa hän sitten keskiluokkaisessa ydinperheessä, sota-alueella tai metropolin melskeissä. Hän on saanut syntymälahjanaan rakenteellisesti suhteellisen kestävän persoonallisuuden, joka auttaa häntä sopeutumaan lähes mihin tahansa ympäristöön – kuin voikukka, joka tunkeutuu pienestäkin raosta auringonpaisteeseen.

Mutta keskuudessamme on myös orkidealapsia. He ovat lähtökohtaisesti muita herkempiä ja tarvitsevampia, vaativampia, hauraampia lapsia ja nuoria, jotka tarvitsisivat erityisen hyvää hoivaa ja erityisen paljon rakkautta. Jos orkidealapsi kasvaa karuissa, huonoissa oloissa, kuten köyhyyden, sorron tai sodan keskellä, hän ei pysty kukoistamaan, ja hän voi psyykkisesti kaikkein huonoimmin verrattuna muihin voikukka- ja orkidealapsiin.

Sen sijaan orkidealapsen yksilölliset tarpeet huomioonottavassa, rakastavassa, emotionaalisesti tukevassa ympäristössä hän menestyy, pärjää ja toimii kaikkein parhaiten verrattuna muihin voikukka- ja orkidealapsiin. Orkidea, herkkä ja kaunis kukka, pärjää hienosti, jopa hienoimmin kaikista kukista, kunhan siitä pidetään aluksi riittävästi huolta.

 

Olen vakuuttunut siitä, että lastenpsykiatrin työssä kohtaamani lapset ja nuoret kuuluvat useimmiten orkidealasten ryhmään.

 

Ajatuksena tämä on työssäni äärimmäisen motivoiva: onhan kyse siitä, että ne lapset ja nuoret, joilla menee kaikkein huonoimmin, voisivat sopivan tuen saatuaan pärjätä kaikkein parhaiten.

Olemme kuulleet Suomesta ja muualta lukemattomia tarinoita siitä, miten monen tunnetun henkilön menestystarina pohjautuu aiempiin vaikeisiin kokemuksiin. Lapsen ja nuoren elämässä on voinut olla köyhyyttä, laiminlyöntejä, puutetta tai kurjuutta, minkä vuoksi edellytykset hyvään elämään ovat olleet puutteelliset elleivät jopa mahdottomat. Mutta lapsen ja nuoren rinnalla on saattanut olla myös joku aikuinen tai aikuisia, jokin instituutti, jokin yhdistys tai jokin vaikuttaja, joka on uskonut häneen, pitänyt huolta, kasvattanut ja toivonut parasta lapselle. Tämä usko ja luottamus on lopulta kantanut hedelmää nuoren kohotessa oman alansa menestyjäksi, vaikuttajaksi yhteiskuntaan, kulttuuririntamalle tai liike-elämään.

Voikukka- ja orkidealapsilla on havaittu tutkimuksissa eroja aivojen toiminnassa. Aivojen välittäjäainetasapaino, joka vaikuttaa esimerkiksi mielialan säätelyyn, on erilainen orkidealapsilla verrattuna voikukkalapsiin. Näyttää siis siltä, että meissä ihmisissä on synnynnäisiä, biologisia eroja, jotka vaikuttavat pitkälle elämään ja tarvitsemaamme avun ja hoivan määrään syntymästä lähtien. Kun tätä pohtii, pitää huomioida, että elämä on liian monimutkaista selitettäväksi tyydyttävästi pelkällä välittäjäainetasapainolla. Tärkeämpi pointti on, että jos lapsi saa ne asiat ja sen hoivan, mitä hän kypsymiseensä ja kehitykseensä tarvitsee, hän kykenee myöhemmin selviytymään monenlaisista vaikeuksia.

Lasten ja nuorten sopeutumisen ja toimintakyvyn erojen taustalla on siis monenlaisia, osin synnynnäisiä selittäviä tekijöitä. Ei ole silti merkityksetöntä, minkälaisia kokemuksia lapsi ja nuori saa. Tuleeko autetuksi ja tuetuksi sopivalla tavalla on, päinvastoin, täysin olennaista. Kuten kuuluisa tiedemies Albert Einstein on tokaissut, neroudessa on valtaosa raakaa työtä. Samoin nuoren hyvinvoinnin tukemisessa on kyse lopulta paljolti kokemuksista: geeniperimä ja tausta voi olla mitä tahansa, mutta selviytymisen ja menestymisen ratkaisee monimutkainen tapahtumien ja ympäristövaikutteiden kudelma lapsen ympärillä.

 

Puhun seuraavaksi siitä, mitä psyykkinen resilienssi käsitteenä tarkoittaa, ja miten se liittyy lasten ja nuorten elämänlaadun, selviämisen ja toimintakyvyn tukemiseen.

 

Työssäni näen ikävä kyllä vuosi vuodelta yhä suurempia eroja keskimääräisessä lasten ja nuorten elämänlaadussa. On lapsia, joilla on tasapainoinen perhetilanne, rakastavat vanhemmat lähellään, riittävästi materiaalista turvaa ja struktuuria, ja he pärjäävät koulussa, harrastuksissa ja muissa ympäristöissään kohtalaisesti riippumatta siitä, mitä heidän elämässään tapahtuu.

Suomeen on kuitenkin samanaikaisesti syntymässä yhä isompi marginaaliryhmä lapsia ja nuoria, joiden elämässä on valtavasti vaikeuksia. Tiedämme tutkimuksista, että psykososiaalisella huonovointisuudella on taipumus kasautua ryppäiksi. Elämä ei ole suinkaan reilua, vaan joidenkin kohdalle osuu kohtuuttoman paljon kuormitusta, stressiä ja vaikeuksia. Lapsi voi joutua kokemaan materiaalisen puutteen lisäksi vanhempiensa tai läheistensä päihde- tai mielenterveysongelmia, väkivaltaa, kaltoinkohtelua tai vaikeuksia sosiaalisissa tai kaverisuhteissa jo pienestä pitäen.

Kysymys kuuluu, mikä saa lapsen ja nuoren tällaisista tekijöistä huolimatta yrittämään selviytymistä eteenpäin, vaikka lähtökohtaisesti sekä elämän olosuhteet että mahdollisesti herkkä persoonallisuus orkideapiirteineen puhuisivat selviytymisen mahdollisuutta vastaan?

 

Resilienssi on käsite, jolla psykiatriassa pyritään selittämään ihmisten selviämistä vaikeista, joskus hämmästyttävän pulmallisista tilanteista.

 

Resilienssi, suomeksi vapaasti käännettynä ”selviämisen taitotila”, on kokoelma ominaisuuksia ja taitoja, joista suurin osa on opittuja ja jotka auttavat yksilöä elämän varrella. Aku Ankka on hyvä esimerkki resilientistä persoonasta: vaikka hän joutuu toistuvasti suuriin vaikeuksiin, hän nousee näistä vaikeista tilanteista aina vain ja yrittää uudellee.

Esimerkkejä resilienssistä löytyy paljon lisääkin. Esimerkiksi Vaahteramäen Eemeli vaikuttaa hahmolta, jolla on vahva selviytymisen taitotila: hän joutui lapsuudessaan toistuvasti hankaliin tilanteisiin, joiden vuoksi hänet suljettiin aika ajoin verstaaseen veistelemään puuhahmoja. Tästä huolimatta Eemeli-kirjassa kerrotaan, että hänestä tuli aikuisena kunnanvaltuuston jäsen, eli hän on nousi vaikeuksistaan aikuisuuteen mennessä.

Suomalaisessa kulttuurissa resilienssi eli selviytymisen taitotila on usein ollut käsinkosketeltavaa ja hyvin konkreettista: pellon raivaamista, elannon hankkimista vaikkapa kalastamalla, raatamista monella arkisella tavalla. Resilienssiä on varmasti ollut niissäkin tarinoissa, joita olen kuullut sukulaisiltani: 50-luvulla ovat pienetkin lapset hiihtäneet pitkiä päivittäin pitkiä matkoja ihan vain sitä varten, että lapsi pääsee kouluun. Kouluun menoa on pidetty niin tärkeänä, ja nimenomaan hyvä, kaikkia lapsia koskeva peruskoulutus olikin kivijalka Suomen noustessa taloudellisesti parempaan asemaan.

Nykyajan lasten resilienssiä on esimerkiksi se, että monenlaisista koulun, ympäristön ja sosiaalisen median ristipaineista huolimatta yksilö selviää ikätasoisesti asetetuista tehtävistä, kykenee elämään täysipainoista elämää harrastuksineen ja löytämään arjesta pieniä ja suurempia ilonaiheita. Väitän, että vaikka tavaraa ja rahaa monella on 50-luvun nuoria enemmän, elämä ei silti ole sen helpompaa.

Ympäristön vaatimukset ja odotukset ovat vain aika tavalla muuttuneet viimeisten vuosikymmenten aikana. Nykynuorelle esimerkiksi sosiaaliset taidot ovat olennaisen tärkeitä, vaikka 50-luvulla ne tuskin ratkaisevasti vaikuttivat nuoren selviytymiseen. Nykyisin taas tipahtaminen sosiaalisista suhteista altistaa lapsen tai nuoren paitsi pettymyksen, surun ja vihan tunteille, myös masennukselle, vetäytymiselle ja jäämiselle pois koulusta.

 

Resilientti ihminen pyrkii vaikeuksista huolimatta eteenpäin, yrittää ratkaista ongelmiaan, pyrkii löytämään uusia polkuja eikä luovuta helposti.

 

Nämä ovat kaikki elämäntaitoja, joita tarvitaan lähes joka päivä. Aikanaan ne ovat liittyneet hengissä selviämiseen. Tällä hetkellä selviytymisen taitotila liittyy erityisesti elämänlaadun kokemukseen ja toisaalta oman paikan löytämiseen yhteiskunnassa. Tähän samaan teemaan liittyy myös lasten ja nuorten syrjäytymisen uhka tai riski.

Syrjäytyminen tarkoittaa ihmisten jäämistä osattomiksi yhteiskunnan eri osa-alueista, kuten koulutuksesta, työelämästä, sosiaalisesta elämästä, harrastuksista, parisuhteista ja niin edespäin. Viime vuosina olemme saaneet seurata eri medioissa keskustelua siitä, miten nuorten syrjäytyminen on uhkakuva, jota vastaan yhteiskunnassa on taisteltava. Miksi puhun syrjäytymisestä ja resilienssistä eli selviytymisen taitotilaan samassa yhteydessä? Siksi, koska syrjäytymiskehitys ja mielenterveyden ongelmat liittyvät oman käsitykseni mukaan juuri selviytymisen taitotilaan tai sen puutteeseen.

Puhun nyt lyhyesti siitä, miten lasten ja nuorten elämään saataisiin lisää selviytymisen taitotilaan liittyviä ominaisuuksia ja sitä kautta syrjäytymistä voitaisiin pyrkiä ennaltaehkäisemään yhteiskunnassa.

 

Yksi lapsuuden tärkeimmistä resilienssiä lisäävistä tekijöistä on stressinsäätelyn oppiminen.

 

Ihminen syntyy yksilöllisen temperamenttinsa ja reaktiivisuutensa kanssa varustettuna, mutta stressaavissa tilanteissa omien tunnereaktioiden säätelyä opitaan ainoastaan merkittävien ihmissuhteiden kautta pikku hiljaa. Läheisissä ihmissuhteissa, joita myös kiintymyssuhteiksi kutsutaan, lapsi saa kokemuksen siitä, että joku lievittää hänen “olemisen tuskaansa” esimerkiksi ottamalla syliin ja rauhoittelemalla lapsen joutuessa sietämättömän tunnetilan valtaan.

Kun tällaiset rauhoittelun kokemukset toistuvat varhaislapsuudessa, ja kun myöhemmin lapsi ja aikuinen yhteistuumin harjoittelevat tunteiden käsittelyä, autonomisen hermoston toiminta alkaa sujua yhä omaehtoisemmin, ja sitä kautta stressin säätely alkaa onnistua lapselta itsenäisesti. Tällä taas on merkitystä aikuisuudessa, jonka voi ajatella olevan pullollaan erilaisia kuormitustekijöitä ja stressiä.

Aikuisen ihmisen selviytymisen kannalta on tärkeää, että hän pystyy usein toimimaan järkevästi kuormituksesta ja stressistä huolimatta. On olennaista – ja samalla mielenkiintoista ymmärtää, että tausta stressinsiedon taidoille luodaan jo lapsuudessa. Kun lapselle nimetään tunteita, niistä keskustellaan, ja lasta ohjataan lempeästi mutta jämäkästi sekä toimimaan oikealla tavalla että rauhoittamaan mielensä kuohuttavissa tilanteissa, samalla lapsi oppii säätelemään itseään kuormittavissa tilanteissa.

 

Siksi on niin tärkeää, että lasten ja nuorten elämässä on sopiva määrä kuormitusta, jonka avulla stressinsietoa harjoitellaan: ei liikaa, eikä liian vähän.

 

Siksi on olennaista, että jokaisen lapsen ja nuoren elämässä on edes yksi läheinen ihminen, joka rauhoittelee, lohduttaa ja rakastaa ehdoitta, ja jonka kanssa lapsi tai nuori voi harjoitella tunteiden säätelyä turvallisissa olosuhteissa. Siksi on tärkeää miettiä yleisesti yhteiskunnassa, miten taataan jokaiselle pienelle lapselle riittävän vähän stressaava varhaiskasvatus- ja alkuopetusympäristö, jossa on riittävästi tunne-elämää tukevia aikuisia, mahdollisuus saada apua, mahdollisuus oppia omalla vauhdillaan ja saada myönteistä palautetta omassa arjessaan.

Nämä ovat kaikki tekijöitä, jotka mahdollistavat toimivan stressinsäätelyn kehittymisen. Toki lasten mahdollisuuksiin saada tukea stressinsäätelyyn vaikuttaa myös se, miten yhteiskunta suhtautuu esimerkiksi vanhempainvapaisiin ja osa-aikatyöhön kustannuksineen. Stressitason pitäminen kohtuullisena vielä kouluiässä on tärkeä teema. Tätä kautta luokkakoot, luokkien aikuisten määrä ja koulutustaso tulevat mielenterveyden edistämisen keskiöön.

 

Stressinsiedon taitojen ohella hyvät sosiaaliset taidot ovat keskeinen vahvaa selviytymisen taitotilaa ennustava tekijä.

 

Ihmiset ovat luonnostaan laumaolentoja, joiden on tärkeä kyetä toimimaan yhdessä yhteisten tavoitteiden eteen. Yhteistyön oppiminen ollut avaintekijä sitä saavutusta ajatellen, että ihmislaji pystyi siirtymään keräily-metsästystoiminnasta maanviljelykseen. Ilman sosiaalisia taitoja tämä ei olisi ollut mahdollista. Ihmisen onkin tärkeä oppia elämää varten paitsi kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä toisia kohtaan, myös luontevaa toisten ihmisten aikomusten ja ajatusten arvailua, eli reflektiokykyä.

Nämä kaikki ovat sosiaalisia taitoja, joita tarvitaan paitsi arjessa, myös hengissä säilymistä ja menestymistä ajatellen. Riittävät sosiaaliset taidot liittyvät lisäksi moniin muihin hyödyllisiin kykyihin, kuten empaattisuuteen, avuliaisuuteen, tunnollisuuteen ja niin edespäin. Resilienssiä eli selviytymisen taitotilaa voidaankin lisätä lasten ja nuorten elämässä paitsi opettamalla heille sosiaalisia taitoja, myös mahdollistamalla toisten eteen toimiminen eli osallistamalla heitä heidän omissa yhteisöissään. Yksi luonteva ympäristö osallistaa lapsia ja nuoria on koulu.

 

Tutkimusten mukaan lapsen itsetuntoa koululaisena ja sitä kautta koulumotivaatiota ennustaa erityisesti se, huomioidaanko koulussa lapsen yrittäminen oppimistilanteissa vai vain pelkkä tehtävistä suoriutuminen.

 

Ikävä kyllä, mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän koulussa keskitytään yrittämisestä palkitsemisen sijaan hyvään suoritukseen. Tämä ei tue niiden lasten koulumotivaatiota, jotka joutuvat pinnistelemaan selvitäkseen koulunkäynnistä. Jatkuva epäonnistuminen lisää koulukyynisyyttä, jonka tiedetään olevan yksi syrjäytymisriskiä kasvattava tekijä. Kouluissa olisi siksi panostettava asioihin, jotka auttavat lapsia kokemaan itsensä hyviksi tyypeiksi, vaikka luokkatovereilla olisi joissakin aineissa paremmat taidot. Ratkaisuksi on ehdotettu muun muassa, että lasten pitäisi saada verrata suoriutumistaan lähinnä omaan aiempaan suoriutumiseensa, eikä vertailua pitäisi tapahtua lasten ja nuorten välillä koulun arjessa. Käytännössä tämän toteutuminen vaatisi siirtymistä uudenlaiseen arviointikulttuuriin.

Kouluosallisuus liittyy kuitenkin myös muihin asioihin kuin koulutehtäviin. Osallisuuden kokemus koulussa liittyy erityisesti siihen, kokeeko lapsi tai nuori olevansa ”yksi koulun porukassa”; tervetullut omana itsenään omalla panoksellaan ympäristössään.

 

Suomessa peruskoulu on ollut valtava menestystarina: ilmainen yhdeksänvuotinen koulupolku on taannut sen, että jokainen lapsi on Suomessa oppinut lukemaan ja saanut tarvittavia taitoja elämää varten.

 

Tämä on näkynyt hienosti muun muassa PISA-tutkimuksissa ja varmasti myös innovatiivisuutena ja taloudellisena menestyksenä. Suomi on kehittynyt muutamassa kymmenessä vuodessa valtavasti, ja se on pitkälti hyvän oppivelvollisuuteen sisältyvän koulutuksen ansiota.

Viime vuosina Suomessa on kuitenkin puhuttu yhä enemmän myös koulupahoinvoinnista: koululaiset uupuvat, väsyvät, ja osa lapsista ja nuorista muuttuu kyynisiksi koulua kohtaan. Paljon on puhuttu erityisesti poikien kouluviihtyvyyden ongelmista. Mieskulttuuriin kaikkialla kuuluva poikien liikkuvaisuus ja usein tyttöjä toiminnallisempi tapa oppia ei ole joka koulussa saanut täysin kukoistaa. Pojille on huomauteltu enemmän heidän poikamaisesta toiminnastaan kuin tytöille, joiden kulttuurinen rooli on ollut erilainen, hiljaisempi ja kenties luokkatilanteisiin sopeutuvampi.

Lastenpsykiatrin näkökulmasta kuitenkin on tärkeä pitää mielessä, että poikien kouluviihtyvyyden heikentyminen ei liity sinänsä sukupuoleen, vaan ihmisten kulttuuriseen tapaan olla ja toimia. Niin taikka näin, yhteenvetona taitaa olla, että pulpetin ääressä tapahtuva tehtävätyöskentely ei tue niitä lapsia, jotka tarvitsevat toiminnallisempaa ja liikunnallisempaa otetta oppimiseensa. Nämä lapset ovat usein sellaisia, että he oppivat parhaiten muun kuin näkö- tai kuulokanavan kautta. Puhutaan siis lapsista, joille perinteinen tehtävälähtöinen oppiminen on mahdollisesti muita vaikeampaa. Miten voisimme tukea näitä lapsia viihtymään koulussa paremmin?

 

Saman kysymyksen voisi mielestäni muotoilla uudelleen seuraavasti: miten voitaisiin tukea kaikkien lasten ja nuorten osallisuutta koulussa, vaikka koulumenestys ei olisi jokaisen kohdalla yhtä vahvaa?

 

Mielestäni opettajat hoitavat jo nyt työnsä pääsääntöisesti erinomaisesti. Heillä on Suomessa hyvä koulutus ja osaaminen. Kiireisessä koulumaailmassa heille ei liene voida sälyttää lisätehtäviä, sillä heidän on panostettava opettamiseen. En siis odota juurikaan opettajien voivan enää lisää vaikuttaa koulujen yhteisöllisyyteen. Sen sijaan kaipaisin kouluun enemmän niin sanottua ”talkoohenkeä” ja muita, mahdollisesti vapaaehtoisia aikuisia, jotka voisivat auttaa sosiaalisen ympäristön ja osallisuuden rakentamisessa.

Kouluihin olisi järjestettävä erilaisia ilmaisia tapahtumia, joissa lapset ja nuoret pääsisivät osallistumaan, auttamaan muita ja kokeilemaan mielekkäitä touhuiluja ja harrastuksia. Esimerkiksi vapaaehtoisten aikuisten vetämät harrastuskerhot, koulurakennuksen remonttiporukat, tapahtumien kuten myyjäisten järjestäminen, sekä erilaiset vapaa-ajan touhut järjestelyineen auttaisivat lapsia ja nuoria paitsi saamaan elämyksiä, myös kokemaan itsensä ja panoksensa hyödylliseksi. Esimerkiksi joissain kouluissa toimiva kouluvaaritoiminta on menestyksekkäästi tukenut monia lapsia.

Puhuessani vapaaehtoisten aikuisten merkityksestä en suinkaan tarkoita, että lapset tai nuoret tarvitsisivat lisää viihdykkeitä koulun arkeen. Se ei ole tapahtumien tai harrastuskerhojen merkitys. Kokemukseni mukaan lapset ja nuoret kuitenkin kaipaavat elämäänsä enemmän läsnä olevia aikuisia, joilla on halua ja mahdollisuus viettää heidän kanssaan aikaa jutellen ja touhuillen. Olen työssäni nähnyt monia lapsia, jotka kaipaisivat arkeensa varavaaria, varamummoa tai vaikka liikuntakummia, joka veisi lasta mielekkääseen tekemiseen.

 

Arki on joka puolella nykyisin kovin kiireistä, ja lapset ja nuoret saavat monessa kodissa huomiota väsyneiltä vanhemmiltaan kovin vähän.

 

Erityisesti psykososiaalisesti huono-osaisissa perheissä on usein niukasti rahaa, jaksamista ja mahdollisuutta tukea lasta tai nuorta mielekkääseen tekemiseen. Lapsiperheköyhyys on lisääntynyt valtavasti, mikä vaikuttaa suoraan lasten ja nuorten mahdollisuuteen harrastaa mitään. Jatkuvat rahahuolet taas imevät näiden perheiden aikuisista kaikki mehut, lamauttavat ja kapeuttavat heidän jaksamistaan.

Olisi siksi todella hienoa, kun olisi enemmän tahoja, jotka veisivät vaikka koulupäivän jälkeen pienen lapsiryhmän säännöllisesti kalastamaan, metsästämään, rakentaisivat lasten kanssa majoja tai tutustuttaisivat nuoria omiin harrastuksiinsa ja lempitekemisiinsä. Lapset ja nuoret ovat aidosti kiinnostuneita aikuisten maailmasta, ja he pitäisivät siitä, jos aikuiset pystyisivät heille enemmän sitä esittelemään.

Olennaista lapsille ja nuorille on tällaisessa toiminnassa aikuisen pysyvyys: saman aikuisen olisi kyettävä sitoutumaan lapsen ja nuoren elämään edes joksikin aikaa. Toki lapsen elämässä vuosikin on jo aika pitkä aika, mutta optimaalista lienee useamman vuoden panostus. Vaihtoehtoisesti pitäisin tärkeänä tapana lasten ja nuorten tukemiseen tällaisen toiminnan rahallista mahdollistamista.

On selvää, että tekemistä koulussa tai muualla tarjotessa kilpaillaan samalla ainakin sosiaaliseen mediaan käytetyn ajan kanssa: lapsen ja nuoren houkutus jäädä kotiin pelaamaan puhelimella on äkkiseltään paljon isompi kuin auttaa aikuisia vaikkapa järjestämään koululle konserttia tai käydä metsäretkellä.

 

Ihminen on kuitenkin pohjimmiltaan yhä varustettu kivikautisin asetuksin: olemme laumatoimijoita ja hyvin syvällä itsessämme kaipaamme jokainen yhteyttä toisiin ihmisiin.

 

Tämä tarkoittaa, että pitkällä tähtäimellä edellytykset saada tällainen sosiaalinen toiminta käyntiin kouluissa ovat varsin hyvät, jos vain tekijöitä riittäisi. Kun lapset ja nuoret saadaan mukaan tämäntyyppiseen toimintaan, sillä on ilman muuta vaikutusta myös heidän hyvinvointiinsa, ja alkuun päästyä yhteinen tekeminen sekä motivoi jatkamaan että rakentaa koko yhteisöä vahvemmaksi. Uskon, että silloin puhelin- ja konsolipelaamisajan viehätysvoimakin hieman vähenee. Kaiken lisäksi sekä vapaaehtoiset aikuiset että toimintaan osallistuvat lapset oppivat selviytymisen taitotilaan liittyviä asioita ihan huomaamattaan.

 

Yhteisöllisen toiminnallisuuden lisäämisen lisäksi näen tulevaisuudessa tärkeänä nuorison selviytymisen taitotilaa parantavana asiana myös ns. positiivisen diskriminaation eli myönteisen syrjinnän.

 

Taloudellinen eriarvoistuminen on maailmanlaajuisesti valtava haaste, johon olisi pystyttävä vastaamaan. Miksi? Koska on jo nyt näyttöä siitä, että voimakas alueellinen tai taloudellinen eriarvoistuminen ei johda yleiseen hyvinvoinnin kasvuun vaan pikemminkin toisin päin: eriarvoisuus altistaa huonosti pärjääviä psykososiaalisia asuinalueita yhä vaikeammille ongelmille. Syntyy ikään kuin syrjäytymisen ylisukupolvista periytymistä, koska yhä useamman lapsen tai nuoren on yhä vaikeampi ponnistaa köyhästä, puutteellisesta lapsuudesta kohti tasapainoisempaa aikuisuutta.

Kun rahaa ei ole, eikä ole ollut vuosiin, kun ympärillä on monenlaisia ongelmia, tällaisessa psykososiaalisessa tilanteessa esimerkiksi pelkkä pesukoneen hajoaminen voi suistaa koko perheen tilanteen katastrofiin, jota on vaikea kuvitella, ellei sitä kokemuksellisesti ymmärrä. Lopulta arkinen selviytymisen yrittäminen voi muuttua niin mahdottomaksi, että moni lamaantuu ja lakkaa toimimasta ollenkaan. Voivatko lamaantuvat aikuiset kasvattaa toimivia nuoria?

 

Tutkimuksista tiedetään, että taloudellisen eriarvoistumisen väheneminen tukee kaikkien mielenterveyden ongelmien ehkäisyä väestötasolla.

 

Taloudellisen eriarvoistumisen haasteisiin vastataan ennen kaikkea tuomalla hyvinvointia sinne, missä sitä kipeimmin kaivataan. Juuri tämä on myönteistä syrjimistä eli positiivista diskriminaatiota. Nostankin hattua kaikille projekteille, joissa esimerkiksi psykososiaalisesti huonompiosaisille asuinalueille tuotetaan enemmän ja halvempia tai ilmaisia harrastuspalveluita, urheilujoukkueita, lasten ja nuorten tiloja tai yhteisöllistä tekemistä, tai joissa lapsille ja nuorille annetaan tarpeen mukaan esimerkiksi harrastusvälineitä lainaan tai omiksi.

Tämä on myönteistä syrjimistä, sillä kaikki lapset eivät suinkaan tällaista tukea tarvitse, vaan tuki annetaan vain tietyille ryhmille. Mutta oikeaan osuessaan tällainen tuki on mitä parhainta koko nuorten sukupolven selviytymisen taitotilan kasvattamista. Tiedämme tutkimuksista, että taloudellisen eriarvoisuuden havaitseminen omassa elämässä on omiaan heikentämään nuorten henkistä hyvinvointia, jopa vaikka nuori olisi varakkaampi kuin muut! Näin taloudellisen eriarvoisuuden tasaaminen on omiaan parantamaan itse asiassa koko yhteisön hyvinvointia.

Ilman mahdollisuutta osallistua ikätasoiseen elämään, yhä useampi siirtyy syrjään, vetäytyy, jää kotiin eikä kykene sieltä lähtemään.

 

Siksi toivon ja uskon, että yhteiskunnassa eri toimijoilla on jatkossa halua ja kykyä auttaa lapsia ja nuoria konkreettisesti, ymmärtäen sen valtavan merkityksen, joka oikea-aikaisella, aikuisten näkökulmasta melko vähäiselläkin avunsaannilla on paitsi lapsen ja nuoren elämään, myös hänen käsityksiinsä kehityksen mahdollisuudesta, avun pyytämisestä, saamisesta, toivosta sekä tulevaisuudesta.

 

Lopuksi haluan puhua siitä, mitä kaikki lapset ja nuoret tutkitusti tarvitsevat voidakseen hyvin.

 

Vuonna 2016 tunnetussa kansainvälisessä lastenpsykiatrian alan lehdessä julkaistiin tutkimus suurestä brittiläisestä aineistosta: yli 12000 11-vuotiasta varhaisnuorta vastasi kyselyyn, jossa tutkittiin tämän ikäryhmän väestön henkistä hyvinvointia ennustavia tekijöitä. Yksittäisistä tekijöistä varhaisnuorten henkistä hyvinvointia ennustivat erityisesti kouluun kuulumisen tunne eli osallisuus, turvallinen naapurusto ja vapaa-ajan viettäminen kaverien kanssa.

Tämän lisäksi psyykkiseen hyvinvointiin vaikuttivat myönteisesti erityisesti hyvät välit omien vanhempien kanssa ja kiusaamiskokemusten vähäisyys. Toisin päin sanottuna kiusatuksi tuleminen, kaverittomuus, tunne siitä ettei kuulu kouluunsa, ja runsaat riidat vanhempien kanssa ennustivat tässä tutkimuksessa nuorten mielenterveyden oireita. Vanhemman psyykkiset ja fyysiset sairausoireet ennustivat lapsen mielenterveysoireita ja vaikeuksia. Toisaalta vanhemman tyytyväisyys elämäänsä ennusti lapsen mielen hyvinvointia.

 

Mitä tästä valtavasta tutkimuksesta voimme oppia? Ainakin sen, että lapset ja nuoret tekee onnellisiksi juuri samat asiat kuin meidät aikuisetkin:

 

Läheiset ihmissuhteet meille tärkeiden henkilöiden kanssa, turvallinen ympäristö jossa asua ja toimia, sekä mielekäs tekeminen paikassa tai paikoissa, joissa koemme kuuluvamme joukkoon. Lapsilla ja nuorilla tällainen ympäristö on erityisesti koulu, meillä aikuisilla kenties opiskelu- , harjoittelu-, kuntoutus- tai työpaikka. Jos pystymme tukemaan edellä mainitsemiani konkreettisia elämän osa-alueita, meillä on hyvä mahdollisuus ennaltaehkäistä paljon lasten ja nuorten syrjäytymistä mutta samalla myös lasten ja nuorten mielenterveysongelmia. Emme voi auttaa ehkä aivan jokaista, mutta useimmat saavat apua ja tukea, kun näihin asioihin panostetaan.

Luen vielä puheeni lopuksi lyhyen sitaatin, jonka on kirjoittanut Henri J Noewen. Toivon tämän sitaatin kannustavan meitä jokaista omalla polullamme ja omalla alallamme, kun autamme ja tuemme lapsia, nuoria tai ketä tahansa kohti parempaa elämänlaatua ja toimintakykyä.

Toivon, että tulevina vuosina kukaan lapsi tai nuori ei jää yksin ongelmiensa kanssa, vaan saa avun tavalla tai toisella, jotta Suomen seuraava aikuissukupolvi olisi onnellisempi, eläisi mielekkäämpää elämää ja kykenisi toimimaan hyvinvointinsa eteen vielä paremmin kuin mikään aiempi sukupolvi. Mielestäni se on mahdollista eikä siihen tarvitaan mitään taikoja.

 

Sitaatti kuuluu näin:

 

”Ei yksikään ihminen voi pysyä hengissä, ellei kukaan odota häntä…Jos joku ihminen sanoo lähimmäiselleen: ”Minä en päästä sinua noin vain. Minä aion olla täällä vielä huomennakin odottamassa sinua ja toivon, ettet tuota minulle pettymystä”, silloin huomispäivä ei ole enää loputtoman pitkä tunneli. Se muuttuu lihaksi ja vereksi, siksi ihmiseksi, joka on odottamassa ja jonka takia hän haluaa vielä antaa pelivuoron elämälle.”

Kiitos.