Rakkauden kääntöpuoli on ainainen huoli omasta lapsesta.

Vanhemmilla on rakkauden ohella aina jonkinlainen huoli lapsistaan. Joskus tämä huoli on hyvin pieni. Kun asiat tuntuvat sujuvan, lapsi pärjää hyvin omissa ympäristöissään, tulee toimeen ihmisten kanssa, on suurimman osan aikaa tyytyväisen oloinen – silloin kyseisen osuuden vanhemmuudesta melkein ehtii unohtaa. Joskus vanhemmuuteen liittyvästä huolesta kuitenkin tulee valtava möykky, joka painaa rintakehää lähes joka kaiken aikaa. Heräät aamulla, ja heti se on siinä, huoli.

 

Ihmiset on rakennettu niin, että oman jälkeläisen ja omaksi jälkeläiseksi koetun lapsen tai nuoren vaikeudet herättävät tunteita – ja samalla tarpeen toimia niin, että nämä lapset ja nuoret voisivat mahdollisimman hyvin.

 

Tätä taustaa vasten on täysin ymmärrettävää, että vanhemmat ovat usein valtavan huolissaan lapsensa oireista, käyttäytymisestä sekä suoriutumisesta eri paikoissa ja haluaisivat tehdä mitä tahansa edistääkseen sitä. Joskus huoli johtaa ylilyönteihin: lapsen ongelmista aletaan syyttää aiheetta vaikkapa koulua, ex-puolisoa tai erilaisia vähäisiä ympäristötekijöitä. Syyn vierittäminen toisaalle on tapa suojata itseä massiivista huolestuneisuutta ja syyllisyydentunteita vastaan.

Vanhemman huolestuneisuus voi olla joskus turhan voimakasta käsillä olevaan ongelmaan nähden. On tilanteita, joissa äiti tai isä on vakuuttunut lapsen pikku näppylästä, että kyseessä on syöpä. Tai joskus pienikin kouluun liittyvä mielipaha johtaa siihen, että lapsi otetaan pois koulusta päiväkausiksi. Nämä ovat esimerkkejä, jotka voivat liittyä vanhemman liikahuolestuneisuuteen.

 

Jos vanhempi on jatkuvasti huolissaan kaikista mahdollisista asioista lapsen elämässä, huoli alkaa itse asiassa tulla todeksi.

 

Se tapahtuu näin: ensin lapsi havaitsee, miten ahdistunut vanhempi voi olla arjen erilaisista asioista. Tämä reagointitapa mallintuu vähitellen lapsen näkökulmasta normaaliksi tai tarpeelliseksi. (“Kun jotain tapahtuu, sitten kuuluu huolestua”). Lopulta huolestuneisuudesta saatu malli yhdessä biologisten perintötekijöiden ja altistavien elämäntapahtumien kanssa voi johtaa samanlaisen reagointitavan yleistymiseen lapsen omassa elämässä. Lapsi alkaa toisin sanoen itsekin huolestua asioista, varoa niitä ja ehkä vältelläkin. Siksi “ota löysin rantein, älä jännitä…” voisi mieluusti kuulua korvamatona meidän vanhempien korvissa vähän useammin. Kun ei liikaa murehtisi, siitä olisi etunsa.

On silti tietysti täysin ymmärrettävää huolestua, kun lapsella on jokin hätä. Hiljattain olin itse tilanteessa, että jouduin lähtemään lapseni asioissa päivystyspoliklinikalle. Pieni mytty makasi väsyneenä ja kipeänä sairaalan pritsillä. Kurkkuani kuristi huoli ja pelko. Oliko siihen mitään järjellistä syytä? Aika niukasti, suoraan sanottuna. Olinko valmis ryhtymään leijonaemoksi lapseni saattamiseksi kuntoon? Välittömästi, ilman pienintäkään epäröintiä. Enkä koe siitä huonoa omaatuntoa.

 

Omalle lapselle haluaa antaa kaiken, mikä tekee hänen olonsa hyväksi. Uskon, että tämä on erittäin syvä, vaistomainen tarve.

 

Jotkut psykiatriset häiriöt tekevät kuitenkin vanhempien huolestumisesta kohtuuttoman raskasta. Jos lapsella tai nuorella on esimerkiksi laihuushäiriö, hänellä voi olla erittäin suuria vaikeuksia syödä mitään. Jo ruuan näkeminen, sen maistaminen tai jopa syljen nieleminen voi olla lapselle äärettömän ahdistavaa. Kyseinen sairaus ikään kuin pakottaa lapsen ajattelemaan jatkuvasti “liika”syömistä, painoa ja laihtumista. Nämä ajatukset ovat sairauden aiheuttamia.

Mutta miltä tuntuu vanhemmasta, kun lapsi ei syö? Hämmästyttää. Hämmentää. Ärsyttää. Ahdistaa. Pelottaa. Suututtaa. Turhauttaa. Tekee olon epätoivoiseksi. Se luonnollinen tehtävä, joka kaikilla vanhemmilla on, lapsen ravitseminen, ei onnistukaan. Ja silti, kaikista näistä kielteisistä tunteista huolimatta, omaa lasta rakastaa yli kaiken.  Kysymys kuuluu, miten vanhemmat jaksavat kantaa tällaisessa tilanteessa sekä lapsen tunteet, lapsen sairaudesta aiheutuvat tunteet että oman huolestuneisuutensa? Siinä on aikamoinen taakka kenelle tahansa. Onkin hyvä ymmärtää, että minkälainen tahansa lapsen psyykkinen oireilu voi olla vanhemmalle äärimmäinen rasitus.

 

Lopuksi: vanhemman rakkauden kääntöpuoli kuuluu aina olla jonkinlainen huoli lapsesta.

 

Se ei tule loppumaan. Se on normaali, tarpeellinen ilmiö, joka saa meidät vanhemmat tekemään kaikkemme lapsen eteen. Se on voima, jota käytämme aina, kun lapsi tuo kotiin kokeesta vitosen, kun hän makaa reporankana kuumeessa sängyssään tai kun saamme tietää nuoren kokeilleen alkoholia tai huumeita. Ilman huolta ei tule hyviä vanhempia. Mutta mistä löytyisi huolen ja rakkauden välille sopiva tasapaino. Sitä etsiessä, vai mitä…

Sukulaisiaan ei voi valita… mutta oman suhtautumisensa voi :) 

Lastenpsykiatrin työssä tapaan paljon perheitä eri kokoonpanoissa. Olen onnekas, koska työni kautta olen oppinut ymmärtämään, että perheet ovat täysin yksilöllisiä ja usein aika värikkäitä tai monitahoisia, monet kulmikkaita, jotkut palapeli- tai tilkkutäkkimäisiä, jotkut sekavia, jotkut jäykkiä ja monet omalla hassulla tavallaan aivan suloisen herttaisia. 

Sanon olevani onnekas, koska useimmat ihmiset edelleen arvelevat tavallisen perheen olevan muotoa äiti+isä+n määrä lapsia, jossa n=1-4. Tämähän ei siis pidä paikkansa juuri ollenkaan.

En tässä lähde luettelemaan perheiden eri olemassaolon muotoja, mutta niitä on lukuisia. Tärkeimmän havaintoni perhesuhteiden suhteen haluaisin kuitenkin jakaa: lapsen läheisimmät välit perheessä eivät välttämättä liity biologiseen vanhemmuuteen lainkaan. Toisin sanoen biologiset lähisukulaiset eivät aina ole aina kovinkaan läheisiä. 

Esimerkiksi biologinen äiti tai isä voi olla lapsen henkisen kypsymisen kannalta samantekevä, jos hän ei juurikaan ehdi, jaksa, uskalla tai halua kohdata lastaan  aidosti ja kokonaisuutena. Jos näin perheessä on, tällöin näyttää usein käyvän niin, että joku muu aikuinen, kuten isoisä, isoäiti, kummi, uusperheen bonusäiti, bonusisä, sijaisvanhemmat tai vaikka oman serkun perhe muotoutuu lapselle tärkeäksi ja rakkaaksi perhesuhteeksi, jonka varaan hän voi asettautua ja josta hän saa lohtua, läheisyyttä ja rakkautta.

Tällöin “ei-perinteisestä” perhesuhteesta voi tulla lapsen kannalta äärimmäisen tärkeä. Laajasti ajateltuna lapsen perhe onkin ikään kuin sateenvarjo, jonka alla voi olla siihen eri tavoin päätyneitä tai siihen otettuja ihmisiä. Tietysti voi olla niinkin – ja totta kai se on tavallisinta – että lapsen läheisin kiintymyssuhde muodostuu biologiseen vanhempaan/vanhempiin. Mutta myös nämä edellä mainitut ja lukuisat muut vaihtoehdot ovat siis täysin normaaleja ja ok.

Monet eivät tule ajatelleeksi, että perheen laajemmasta määritelmästä luonnollisesti seuraa se, että (vähintään aikuisuuteen tullessa ja siitä eteenpäin) kenelläkään ei todellisuudessa ole velvollisuutta olla yhteydessä niihin sukulaisiinsa, jotka aiheuttavat itsessä lähinnä ahdistusta, surua tai vihaa. 

Taustat näihin vaikeisiin tilanteisiin ovat monenlaiset ja monisäikeiset. Ihmisten välisiin konflikteihin ei yleensä ole yhtä ainoaa syyllistä – joskaan lapsi ei tietenkään voi vastata aikuisten toiminnasta eikä ole aikuisten törppöilyyn syyllinen millään tavalla. Kun kuitenkin puhutaan kahden aikuisen välisistä vaikeuksista, tilanteessa on usein kyse odotusten, toiveiden, pelkojen, muistojen, selvittämättä jääneiden käänteiden ja elämänkokemusten sillisalaatista, minkä johdosta asiat eivät vain toimi jossakin ihmissuhteessa.

Toisin kuin ajatellaan, tällaisissa vaikeissa tilanteissa aikuisen ihmisen ei ole pakko jatkaa “yhteistyötä”, vaan jokainen voi tehdä puhtaasti omat valintansa. Jotkut yrittävät selvittää tilannetta, jotkut siinä onnistuvatkin. Jotkut päättävät sietää tilannetta, miten vaikea se onkaan. Mutta jotkut tekevät pesäeron, mikä voi tarkoittaa esimerkiksi kyseisen henkilön rajaamista tai jopa välirikkoa.

Miksi otan tällaisen asian puheeksi? Työssäni näen, miten paljon surua, ahdistusta ja muita hankalia tunteita liittyy sukulaisuussuhteisiin, jotka eivät toimi tai joissa on ollut synkkiä vaiheita. 

Monilla on saattanut olla vuosikausia päällä hankala ihmissuhdetilanne, jota kestetään lähinnä velvollisuudentunteiden, säälin tai toisten ihmisten paheksunnan vuoksi. Samalla tällainen ihmissuhde kuitenkin verottaa osapuolten voimavaroja. On rankkaa, jos joutuu mielestään ilman syytä aina syntipukiksi, jos aina itse pitää joustaa kaikissa asioissa, jos tulee kaltoinkohdelluksi tai jos joutuu sietämään itseen kohdistuvaa aiheetonta vihaa. 

Tällainen jäätynyt konflikti aiheuttaa pitkittyessään ihmisille monenlaisia oireita, koska olemme ihmisinä yhteisöstä riippuvaisia. Yhteisön tai sen jäsenen paheksunta tai viha voi merkitä tiedostamattomasti uhkaa omalle arvolle ihmisenä ja jopa uhkaa hengissäselviytymiselle. Ei siis ihme, että kokemuksena pitkittynyt konflikti lähisuhteessa on raskas.

Niinpä sinä aikuinen, jolla on pitkittynyt konflikti perheessäsi tai suvussasi: pohdi, miten näet oman sukusi ja perheesi tarinan. Kuka kuuluu perheeseesi laajemmasta näkökulmasta? Kenen kanssa on vaikeuksia? Epäilemättä voit kokea tilannetta miettiessäsi monenlaisia tunteita: surua, kaipausta, vihaa, katkeruutta, syyllisyyttä, häpeää…lista on loputon eikä aivan helppo kokea. Mitä toivoisit, että tilanteessa tapahtuisi? Mikä tekisi sinulle itsellesi hyvää? Mieti sitten, onko asialle tehtävissä jotain käytännössä. 

Joskus paras tekeminen on itse asiassa “ei-tekemistä”, kuten sen sietämistä, että tilanne ei tule ratkeamaan ainakaan lähitulevaisuudessa. Silloin jos kyse on pitkittyneestä/jäätyneestä konfliktista, loppu on yleensä pitkälti sinusta itsestäsi kiinni, koska toiseen osapuoleen et ehkä pysty vaikuttamaan. Siksi oma asennoituminen tulee hyvin tärkeäksi. 

Jotkut suhtautuvat asiaan siten, että jättävät sen omaan arvoonsa. Joskus tilanteen rajaaminen on ainoa hyvä vaihtoehto: yhteydenpitoa ja yhteistyötä voi rajata tietoisesti niiltä osin, mikä on tarpeen. Joskus taas välirikko on välttämätön ratkaisu (joskin yleensä kipeä sellainen), jotta voit oikeasti irtautua tilanteesta, joka sinua piinaa tai kuormittaa tarpeettomasti.

Monet tarvitsevat tällaisen kokonaisuuden miettimiseen paljon aikaa ja esimerkiksi terapeutin tukea, mikä on tietenkin täysin ok. Pääasia olisi, ettei sinun tarvitsisi jäädä jumiin kestämättömään tilanteeseen vuosiksi tai vuosikymmeniksi vain siksi, että “kuuluu” ja “täytyy”. Älä suostu siis elämään pelkkien velvollisuuksien keskellä. Sillä onhan kyse myös sinun ainutkertaisesta elämästäsi, joka saa ja jonka pitäisi olla omannäköistä.

Todelliset syyt, miksi suomalaiset eivät hanki lisää lapsia.

Suomen kansa ei lisäänny, ei ainakaan kovin vauhdikkaasti. Tämä on havaittu monissa tutkimuksissa, viimeksi Väestöliiton Väestöntutkimuslaitoksen julkaisussa. Uuden Perhebarometrin mukaan lasten hankkimista lykätään nykyisin pitkään. Voit lukea siitä lisää täältä. Väestöntutkimuslaitoksen johtaja Anna Rotkirch kirjoitti asiasta myös täällä. Syyksi lasten hankinnan lykkäämiseen on arvioitu vanhemmuuden vaativuutta, pienperheihanteen yleistymistä, perhe-elämän ja työelämän välistä epätasapainoa ja sitä, ettei meillä ole julkisuudessa myönteisiä esimerkkejä vanhemmuudesta. 

Näistä esitetyistä syistä ainakin työelämä vaikuttaa lasten hankkimiseen, se on varmaa. Kun leipä on muutenkin tiukassa ja pelätään ehkä viidensiä YT-neuvotteluja parin vuoden sisällä, lasten hankkiminen ei taida tuntua järkevältä. Lisäksi Suomessa näyttää tällä hetkellä olevan tarjolla töitä per nokka käytännössä joko aivan liikaa tai ei ollenkaan. Ne, joilla työtä on liikaa, eivät ehdi miettiä koko perheenlisäystä yrittäessään selvitä urakoistaan päivästä toiseen. Ne taas, joilla ei ole töitä lainkaan, eivät välttämättä esimerkiksi taloudellisista syistä kykene lasta juuri nyt hankkimaan. 

Itse epäröin, onko positiivisella vanhemmuuden esimerkillä eli “vanhemmuuden maineella” juurikaan merkitystä lasten hankintaan. En usko, että vaikkapa aikakauslehtien kiiltokuvaperhejuttujen määrä vaikuttaa todellisuudessa kenenkään vauvakuumeeseen tai -kuumeettomuuteen. Sen sijaan seuraava kyllä vaikuttaa: jos perheessä on jo yksi tai kaksi lasta, heidän myötään on ehditty havaita, ettei tämä yhteiskunta tue lapsuutta kovinkaan voimallisesti. Päinvastoin: viime vuosina Suomessa on korostunut se, että lapsilta on helppo säästää. On ollut aivan liian kätevää leikata alaikäisiltä, joista (juuri) kukaan ei valita tai avaudu ns. huonoista päätöksistä. Meidän aikuisten näkökulmasta “ei ole ongelma” vaikkapa kasvattaa päiväkodin ryhmäkokoa, puolittaa koulun avustajien resurssi tai lopettaa suurin osa kunnan erityisluokista, koska lapset eivät ole yhteydessä päättäjiin menetettyjä etuja takaisin anoen. 

Eri tahot tässä valtakunnassa ovat viime vuosina saattaneet tehdä lasten psykososiaalisen kehityksen kannalta lyhytjänteisiä päätöksiä, jotka perustuvat pääosin taloudellisiin intresseihin. He ovat silloin toimineet ymmärtämättä, mitä tehdyt päätökset tarkoittavat lasten ja heidän perheidensä kannalta. Suora vaikutus päätöksistä on saattanut olla, että yksittäisten lasten ja ryhmien asema on heikentynyt massiivisesti (esimerkkeinä tästä mm. vammaisten lasten avustajien tiheä kilpailutus tai koulujen erityisopetuksen resurssien kiristäminen). Välillisesti lasten hankkimisen into yleisesti väljenee, kun lapsuuden ja lasten arvostus ei näy yhteiskunnassa.

Yksi juttu on myös se, miten joustamaton suomalainen työelämä voi olla pikkulapsivaiheen edessä. Lyhennettyä työaikaa ei välttämättä työntekijänä saa tai voi käyttää (jos jäljelle jäävä palkka on liian pieni tai osa-aikaisuutta ei uskalleta käyttää hankaluuksien/ työpaikan menettämisen pelossa). Niinpä suomalaisen leikki-ikäisen on oltava hoidossa tyypillisesti klo 07-1700 = pitkään! Tuo ei tosiaan ole välttämättä lapselle sopiva päivittäinen hoitoaika (lisälukemista aiheesta mm Marjatta Kallialan Lapsuus hoidossa -kirjasta, jos et tunne liian isoa pistoa sydämessäsi, kun luet sen…), minkä useimmat vanhemmat kyllä hyvin tiedostavat. Muuhun ei vain oikein ole varaa tai mahdollisuutta. Kun lapsi sairastuu, harva työpaikka lämpimästi kannustaa vanhempaa jäämään kotiin pikkupotilaan kanssa, vaikka siihen on oikeus. Erityislapsen vanhemmat ovat tässä mielessä usein suorastaan kylmässä hiessä yrittäessään selvitä lapsen sairauden ja työpaikkansa välisessä paineessa, ja muihinkin epäsuotuisa asenneilmasto ilman muuta vaikuttaa. Syy ei toki ole välttämättä työnantajien, joilla on omat pulmansa pohdittavina. Ratkaisuja pitäisikin hakea valtakunnallisesti…kenties vanhempainvapaiden uudistus vauhdittaa myös tätä keskustelua!

Yksi osa tarinaa on vielä koulupäivän rakenne ja loma-ajat. Jokainen vanhempi tietää tunteen, kun yrität rakentaa viikko viikolta lapselle kesälomaohjelmaa sille ajalle, kun olet itse työssä. Pari leiriä, hieman ns. laatuaikaa isovanhempien kanssa, ja johonkin väliin muutamia päiviä, jolloin luotat tuuriisi, että kaikki menee hyvin, kun lapset viettävät kesäpäivää kotona. Kuulostaako houkuttelevalta hankkia tähän palapeliin vielä palanen tai kaksi? Niinpä…

Tiedän muidenkin kirjoittaneen tästä, mutta on myös melko kreisiä, että kouluikäiset harrastavat arkisin iltamyöhään treeneissään, kun heidän toisaalta pitää selvitä ilman aikuisia iltapäivät koulun jälkeen. Miksi tässä maassa ei yritetä implementoida jonkinlaista kokonaiskoulupäivän mallia? Se säästäisi kaikilta perheissä aikaa ja vaivaa. 

Tätä kaikkea ajatellessa ei ole ihme, jos se perheen toinen, kolmas tai neljäs lapsi jää hankkimatta nyky-Suomessa, kun käytännössä vanhemmat joutuvat jatkuvasti nielemään paitsi erilaisia ympäristön paineita, myös yhteiskunnan taholta kiristyksiä, leikkauksia, sopeuttamistoimia yms, joiden vaikutukset kohdistuvat paitsi suoraan lapsiin, välillisesti myös heidän vanhempiinsa. Koska kaikki vanhemmat haluaisivat pitää lapsistaan mahdollisimman hyvää huolta, tällaiseen kehitykseen reagoidaan luonnollisesti sillä tavalla, että lasten hankinta vähenee. 

Yhteiskunnan pitäisikin tukea perheitä ja vanhemmuutta paljon nykyistä enemmän, jos halutaan lisätä syntyvyyttä. Jos tämän ohella halutaan myös lasten psyykkisen hyvinvoinnin lisääntyvän, perheille pitäisi mahdollistaa rennon ja hyvän yhdessäolon hetkiä eikä lisätä kokonaisvaltaista rasitusta. Käytännössä lasten ensimmäiseen viiteen vuoteen panostaminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Tämän jälkeenkin lapset ovat erittäin oppimiskykyisiä ja muovautuvia,  joten he ansaitsevat niin suotuisat olosuhteet kuin mahdollista: riittävän pienen ryhmän päiväkotiin/kouluun riittävien aikuisresurssien kanssa, riittävästi erityispalveluita niitä tarvitseville, riittävästi rentoja ja mielekkäitä ajanviettomahdollisuuksia nuorille, riittävästi aikaa oman jaksavan vanhemman tai muun tärkeän aikuisen kanssa (eli hieman vähemmän ns pakollista työntekoa per aikuinen), riittävästi apuja perheiden arkeen sekä riittävästi henkilökohtaista tukea koulusta ja kotoa. Tämä kaikki johtaisi lopulta myös siihen kaivattuun vanhemmuuden hyvään maineeseen :).  Ja väitän, että tällä reseptillä myös vauvabuumi saataisiin Suomeen aikaiseksi, jos sitä halutaan. 

Joulun lapsi voi asua ihan naapurissasi…

Tiesitkö, että tänäkään jouluna kaikki lapset eivät saa edes yhtä lahjaa? Viiden miljoonan ihmisen Suomeen mahtuu aika paljon puutetta ja köyhyyttä -vieläkin. Mutta loppujen lopuksi lahjat eivät ole niin tärkeitä. On olemassa paljon ikävämpää puutetta: kaikki lapset eivät saa kokea välittämistä, hoivaa ja rakkautta, joka heille kuuluisi. Eivät jouluna eivätkä muinakaan päivinä. Tämä on asia, jota en voi ajatella ilman sydämen kipua.

En kirjoita tästä siksi, että syyllistyisit, jos olet vanhempi tai muuten lasten kanssa tekemisissä. En siksi, että sinun pitäisi erityisemmin kantaa huolta asiasta tai pilata hyvä joulutunnelmasi. Kirjoitan tästä siksi, jotta jokin muuttuisi, hitaasti mutta varmasti.

Lapset tarvitsevat aikuiselta aitoa kiinnostusta. Lapsi tarvitsee rohkaisua, kannustusta, hymyä ja juttelua. Lapsi tarvitsee, että joku kuulee häntä, jos hänellä on hätä. Jos hän mokaa, hän ei hyödy rangaistuksista vaan kaipaa ohjausta ja lempeää aikuisen apua. Lapsella on oikeus saada rakkautta kaikkina päivinä – ei vain niinä, joina hän suoriutuu arjen vaatimuksista.

Kaikilla lapsilla ei ole luotettavaa aikuista tukenaan. Meissä aikuisissa on omat puutteemme: voimme olla avuttomia, väsyneitä, itsekkäitä tai jopa ilkeitä. Aikuinen voi kärsiä terveyden, mielenterveyden tai muista ongelmista niin paljon, ettei edes omalle lapselle jää energiaa ja huomiota annettavaksi. Se on ymmärrettävää. Mutta jotkut aikuiset saattavat myös kohdella toisia ihmisiä kaltoin tahallaan, jotkut jopa lapsia.

On tärkeää ymmärtää, että jokaisella ympäristön aikuisella on merkitystä lapsen kehitykselle. Kokeneet lastenpsykiatrit kertovat, että monen lapsen psyykkisen kehityksen kannalta riittää, jos hänellä on elämässään edes yksi täyspäinen aikuinen, johon hän voi tukeutua halutessaan. Aikuisen ei aina tarvitse olla äiti tai isä. Hän voi olla mummo, vaari, kummi, naapuri tai vaikka harrastuksesta tuttu ihminen. Eikä lapselle tarjotun tuen tarvitse olla mitään ihmeellistä. Se voi olla kuulumisten kyselyä (niin, että aikuinen oikeasti kuuntelee vastauksen), tai se voi olla avun tarjoamista tiukassa paikassa (vaikkapa lapsen viemistä harrastukseen tai muuhun menoon perheen aikuisten puolesta). Se voi olla  huolehtimista siitä, onko lapsella olemassa talvihanskoja ja jos ei, niiden hankkimista yhdessä.

Joulusta on kirjoittanut Mika Waltari seuraavasti:

Joulu,
se on kuusenneulasten
ja sammuvien kynttilöiden tuoksua,
ja hiljaista,
onnellisen säikähdyttävää rakkautta,
ja lahjoja, ja unta,
jossa kasvoja hipovat enkelin siivet.
Me katselemme valaistuja ikkunoita
ja laskemme kynttilöiden pieniä liekkejä
ja avaamme hitaasti kirjoja,
jotka joskus luetaan ja unohdetaan.
Ja jossakin ajatusten keskellä
nukkuu lapsi,
joka kantaa kaikkien unelmien kohtaloa
pienissä käsissään,
ja lempeitten juhtien huuruinen hengitys
lämmittää häntä pimeässä.

Mika Waltari

Voisiko olla, että tämä joulun lapsi asuu jossain lähistölläsi? Voisitko juuri SINÄ olla hänelle se aikuinen ja tuki, jota hän tarvitsee?

 

Kasvatusgurubuumi – hullua vai ei?

Vaikka maailmassa on melskettä ja somessakin liikutaan pääosin kohusta toiseen, minusta on hienoa, että nykyisin medioissa on paljon esillä myös lapsuus. Tänäkin vuonna eri medioissa on keskusteltu muun muassa lapsen edusta, lapsuudesta, kasvatuksesta ja vanhemmuudesta niin hyvine kuin huonoine puolineen. Vilkas diskuteeraaminen varmaankin johtuu siitä, että käsitys hyvästä lapsuudesta on muuttunut kulttuurissamme nopeasti.

Aiemmin on ajateltu, ja tietysti monet edelleen ajattelevat, että lapset vain kasvavat, tuosta noin, ilman sen kummempia krumeluureja ja hömpötyksiä. Monen vanhan ajan vanhemman johtavat kaksi kasvatusohjenuoraa ovat olleet, että koulut on käytävä ja että lapsen on tultava sisälle, kun on ruoka-aika. Näillä sinänsä järkevillä ohjeilla on edetty monessa perheessä pitkälle (ja ehkäpä keskustelemista lasten henkisistä tarpeista on pidetty turhina tai niitä on jopa vältelty).

Nykyisin meillä on kuitenkin ahdistavan paljon tietoa siitä, miten asiat ovat ja miten niiden tulisi olla. On syntynyt käsitys ns. optimaalisesta lapsuudesta. Kasvatusguruja ja alan asiantuntijoita riittää joka lähtöön. Kasvatuskulttuureja on sitä paitsi yhtä monta kuin perheitäkin. Yhdessä perheessä vannotaan luomuruuan, toisessa kiintymysvanhemmuuden ja kolmannessa aktiivisen harrastamisen nimeen. Someajalle on tyypillistä, että äidit ja iskät lyövät toisiaan virtuaalisella halolla päähän, kun vauvapalstoilla ryhdytään keskustelemaan lastenkasvatuksesta. Tämä tietenkin liittyy siihen, että kaikilla vanhemmilla on halu ajatella oman tapansa kasvattaa lapsia olevan se ainoa oikea.

Joskus – ehkä varsinkin näin joulunajan kiireissä – tulee mieleen, onko optimaalisen lapsuuden käsitys mennyt kuitenkin vähän överiksi tai vikaan? Jos minulta kysytään, on ja ei.

Siinä on ehdottomasti järkeä, että aktiivinen keskustelu avaa meidän jokaisen vanhemman silmiä omalle toiminnallemme. Vanhemmuus on nimittäin elämänalue, jossa voi toimia todella taitavasti tai aivan kaistapäisesti tajuamatta sitä itse. Vanhemmuudestaan saa harvoin palautetta ja jos saa, palaute voi tuntua epärealistiselta tai sitten osua aika kipeäänkin kohtaan. Mutta kun vanhemmuus ja lapsuus ovat usein esillä nettikeskusteluissa, uutisissa ja otsikoissa, kyseiset teemat jysähtävät hyvällä tavalla tietoisuuteemme, kulttuurinen vanhemmuuden normisto aukeaa ehkä uudella tavalla itse kullekin ja oman vanhemmuuden pohtiminen mahdollistuu laajemmin. Tulee ehkä tarve miettiä ja perustella, miksi toimii vanhempana kuten toimii.

Se on kuitenkin vähän hullua, minkälaisia vaatimuksia asetamme nykyajassa itsellemme vanhempina, muille vanhemmille ympärillämme sekä epäsuorasti myös lapsillemme (joiden pitää tyypillisesti vastata vanhempien vaatimuksiin). Ajat ovat muuttuneet, se on selvä. En usko, että kovin monen 25-40-vuotiaan vanhemman oma lapsuus oli aikoinaan täpötäynnä viimeisen päälle harkittuja kehittäviä leluja, terveellistä ja monipuolista kasvisruokaa, kierrätettyjä luomudesignvaatteita ja vanhemmuusoppaita. Onko tämä kaikki todella tarpeen ja välttämätöntä? Pärjäisimmekö vanhempina hiukan vähemmällä suorittamisella ja isommalla määrällä iloa ja mielihyvää?

Oma lukunsa on vielä harrastusrumba, joka on monestakin syystä ollut tänä vuonna piikkinä lihassani. Se kun tuntuu olevan joka puolella todellisuutta, jota vain harva onnistuu pakenemaan. Kaikella kunnioituksella vapaa-aikansa nuorten hyväksi käyttävien harrastusohjaajien suuntaan, olen miettinyt, miksi harrastamisen täytyy olla nykyisin niin vakavaa? En jaksa uskoa, että huippu-urheilijoita, -muusikoita tai -koodareita synnytetään käyttämällä lapsia treeneissä 4-5 kertaa viikossa. Päinvastoin, jokainen lapsi tarvitsee myös aikaa möllöttää ja vetelehtiä. Tilausta erilaisille rennoille harrastuskerhoille (mieluiten iltapäiväaikaan) olisi valtavasti. Tästä kirjoitan varmasti myöhemmin lisää.

Överin puolelle menemisen osalta tekisi mieleni vielä mainita myös syvä syyllisyys, jota moni vanhempi kantaa vanhemmuutensa suhteen. Voi teitä ihania äitejä ja isiä. On hienoa, kuinka jaksatte kantaa huolta lastenne puolesta, mutta älkää murehtiko ihan niin paljon. Oletteko edes havainneet, miten paljon jo teette lastenne puolesta? Käytte töissä ja kaupassa ja hoidatte retkieväät koulun retkille ja kampaatte tukat, kun tulee päiväkodin valokuvaus, JA SIITÄ HUOLIMATTA jaksatte ainakin useimpina päivinä vähän höpsötellä lastenne kanssa, kysellä kuulumiset ja silittää lapsen päätä. Jo pelkästään sillä tekemisellä jokainen vanhempi ansaitsisi mitalin! Mutta siitäkin varmaan kirjoitan toiste lisää 🙂

Tärkein pointtini kuitenkin tuli jo kirjoituksen alussa. Eli kaikesta hullutuksesta ja kulttuurimme & maailman osittaisesta kummallisuudesta huolimatta tärkeää on jatkaa keskustelua vanhemmuudesta. Se on myös yksi tärkeä pointti, minkä vuoksi tämän blogin perustin, ja aion jatkaa valitsemallani tiellä.