Kulttuuri, joka nostaa kädet ylös, kun lapsi tai nuori oireilee psyykkisesti

Viime päivinä on näkynyt lasten ja, nuorten mt- asioiden ja terveyden edistämisen suhteen useampiakin kiinnostavia näkökulmia eri medioissa. (katso tämä ja tämä). Näissä kirjoituksissa on mm. kommentteja siitä, miten voitaisiin järjestää lasten ja nuorten perustason mielenterveysongelmien hoitoa kouluterveydenhuollossa, ja miten neuvola ja kouluterveydenhuolto voisivat kenties tehokkaammin estää tulevaa syrjäytymisen uhkaa (tarjoamalla vaikkapa pitempiä vo-aikoja tarvitseville, jos kunta on aiemmin panostanut vain terveystarkastuksiin).

Keskustelu on toistaiseksi keskittynyt siihen, miten voidaan tukea mielenterveyden oireista jo tällä hetkellä kärsiviä terveyspalveluista käsin. Minusta pitäisi kuitenkin fokusoida toisiinkin asioihin – nimittäin yhteiskunnan rakenteeseen, kulttuuriin ja muihin ilmiöihin, jotka vaikuttavat psyykkisten oireiden ennaltaehkäisyyn, ilmaantumiseen, kestoon, vaikeusasteeseen ja niihin puuttumiseen.

Toistuva ilmiö sekä lastenpsykiatrian alalla että nuorisopsykiatriassa ovat lapset ja nuoret, jotka oireillaan vahvasti hämmentävät ympäristön aikuisia. Kouluissa ja kodeissa ollaan neuvottomia, kun lapsi tai nuori kiroilee, raivoaa, puhuu tappopuheita, kieltäytyy noudattamasta rajoja tai esimerkiksi viiltelee. Sekä ammattilaisten että vanhempien ajatus on usein, että “nyt on hätä kyseessä”, ja “mitä jos sanon tai teen jotain nyt väärin?”. Mietitään, miten voi tai ei voi toimia lapsen tai nuoren kanssa nyt, kun hänellä on psyykkinen oire. Aikuisten hätä ja huoli on ymmärrettävää, mutta toisinaan sen takia ei nähdä metsää puilta.

Lapsi tai nuori saattaa oireilla käytöksellään ja toiminnallaan hyvin monin tavoin ja eri syistä. Ei ole silti itsestäänselvyys, että jokainen oirehtivista tarvitsisi mielenterveysalan erikoisosaamista. Lähiympäristön suhtautuminen lapseen ja oireen merkityksen ymmärtäminen on sen sijaan mielestäni keskeistä. Kun aikuisilla on kyseessä olevasta asiasta riittävästi tietoa ja voimavaroja, moni oire voidaankin hoitaa joko omin neuvoin tai muun muassa muutaman konsultaatiokäynnin avulla peruspalveluissa/ kouluterveydenhuollossa. Tämä edellyttää kuitenkin, että oireilevan lapsen tai nuoren ympäristön aikuinen ei omista lähtökohdistaan arastele kyseisiä asioita ja oireita.

On hätkähdyttävää, että Suomessa ei edelleenkään ole saatavilla kovinkaan paljon kaikelle väestölle suunnattua psykoedukaatiotietoa mielenterveyden asioista. Mielenterveystalossa on tosin ansiokkaita kursseja näistä aiheista niin lapsille kuin aikuisille. Kaipaisin tämän portaalin ohella kuitenkin yleisemmällä tasolla olevia tietopaketteja, jotka välitettäisiin koko väestölle eivätkä olisi tarkoitettuja niinkään pelkästään heille, joilla on kyseisiä oireita. Mediakampanjoita, esitteitä, nettisivustoja, videoklippejä ja niin edespäin – mitä tahansa, mikä auttaa meitä aikuisia suhteuttamaan lapsen tai nuoren oireet ns. normaalivariaatioon eli normaaliuden koko kirjoon, sekä pohtimaan mahdollista mielenterveyden hoidon tarvetta tässä valossa. Nyt liian moni perhe ja ammattilaistaho jää näitä liian yksin miettimään.

Pieni esimerkki. Jos lapsella tai nuorella on flunssa, häntä ei yleensä heti ole tarvetta viedä keuhkotautien erikoislääkärille. Ensin odotellaan ja kokeillaan kotikonsteja, olisiko niistä apua. Vähän myöhemmin lapsi tai nuori viedään perusterveydenhuollon arvioon, jos flunssa jatkuu. Jos ongelma ei vieläkään poistu sieltä saadusta avustaan huolimatta, lapsi viedään alan erikoislääkärille.

Mielenterveyden oireiden osalta nykytilanne on sellainen, että useimmat tavalla tai toisella oireilevat lapset ja nuoret päätyvät suoraan spesialisoiduimman hoidon piiriin, mielenterveysammattilaisen vastaanotolle. Näin syntyvät osittain mielenterveyspalveluisen pitkät jonot.

Viimeisimät mediakannanotot, joihin yllä viittasin, liittyivät eniten terveyspalveluiden järjestämiseen. Ns. kansalaisvalistus tai tiedon ja ymmärryksen edistäminen mielenterveyden hoidon kotikonstien suhteen on kuitenkin eri asia, ja ikävä kyllä lasten mielenterveyden edistämisen osalta edelleen lapsenkengissään. Näin ollen monet lasten ja nuorten psyykkiset oireet medikalisoituvat varhain. Medikalisoitumista lisää entisestään yhteiskunnalliset sekä koulujen ja päiväkotien ilmiöt, kuten vähentynyt erityisopetuksen määrä ja resurssi , päiväkotien liian isot ryhmäkoot ja perheiden saama liian vähäinen arjen konkreettinen apu sekä taloudellinen turva.

Itseäni kiinnostaisi eniten ymmärtää, miten lapsen psyykkisen oireen merkitys liittyy suomalaiseen elämäntapaan. Mitä kuulemme tai luulemme lapsen ilmaisevan, kun hän oireilee psyykkisesti? Voiko esimerkiksi jumpittelu ja kiukuttelu kertoa joissain tilanteissa muustakin kuin lapsen mielenterveyden häiriöstä? Voiko lapsen tai nuoren oire kuvata jotenkin hektistä ja armotonta yhteiskuntaamme ja kulttuuriamme, jossa kohtaamisen ja keskustelun sijaan tuijotamme vain puhelimiamme, jossa on koko ajan suoritettava jotain ollakseen riittävän hyvä ihminen, ja jossa digitaalisen maailman kuvitellaan korvaavan kaikkein tärkeimmät asiat lapsen ja nuoren elämässä: aikuisen ajan ja läsnäolon.

Kulttuuri, joka hätääntyy ja nostaa kädet pystyyn, kun lapsi tai nuori oireilee psyykkisesti, ei täysin käsitä ihmisyyttä ja sen kompleksisuutta. Yhteiskunta, jossa mielenterveyden oireet edelleen halutaan mielellään ulkoistaa ja nähdä useimmiten vaarallisena hätätilanteena, kaipaa asiallista tietoa ja valistusta. Moni lapsi ja nuori taas kaipaa vain sitä, että heidän äärelleen pysähdytään. Että jollain aikuisella on heille aikaa. Että joku huomaa ja ja on kiinnostunut heistä. Ei sen kummempaa.

Miksi lapsia ja nuoria kannattaa seksuaalikasvattaa (ajoissa)

Oletkohan huomannut saman ilmiön kuin minä? Lastenpsykiatreilla on näemmä jonkinlainen taipumus kirjoittaa kirjoja aikuisten parisuhteista ja seksuaalisuudesta. Näistä esimerkkeinä Raisa Cacciatoren Aikuisen naisen seksi, Janna Rantalan Parintaju, allekirjoittaneen Minna Oulasmaan kanssa kirjoitettu Sexfullness, sekä Jari Sinkkosen kiintymyssuhteet elämänkaaressa. Lastenpsykiatrien laatimia kirjoja aiheesta on varmasti muitakin.

Teemana seksuaalisuus lähestyy vahvasti lastenpsykiatrian osaamista useammastakin syystä. Ensinnäkin kiintymyssuhteiden tematiikka on vahvasti läsnä lasten kehityksessä mutta myös parisuhteissa ja aikuisiän seksuaalisuudessa. Kiintymyssuhteet antavat yhden selityksen sille, miten lapsuudessa saamamme malli rakastetuksi tulemisen ja toisen ihmisen rakastamisen tavoista välittyvät aikuisiässä omiin parisuhteisiimme tai ainakin siihen, miten parisuhteen ilmiöitä tai ongelmia yritetään ratkaista. (kirjoitan tästä joku toinen kerta lisää aikuisteemalla, koska tämä kyseinen postaus liittyy lapsiin). Toiseksi lastenpsykiatrian alalla on vahva perinne perheterapeuttisesta lähestymistavasta perheiden pulmiin, mikä välittyy varmasti näihin yllä mainittuihin kirjoihinkin jollain tavalla – me lastenpsykiatrit kun lienemme kiinnostuneita ihmissuhteiden ilmiöistä yleisestikin, ei vain lapsuudessa.

Kolmas syy kirjoittaa seksuaalisuudesta tämän ammatin näkökulmasta liittyy sen sijaan äärimmäiseen valitettavaan tosiasiaan eli siihen, että jotkut lapset joutuvat seksuaalisen kaltoinkohtelun ja väkivallan uhreiksi. Jotkut hyvin nuoret teinit taas lähtevät tutkimaan aikuisseksuaalisuuden ja seksin maailmaa liian varhain, mistä seuraa usein erilaisia haittoja. Jotkut lastenpsykiatrit kohtaavat tämäntyyppisiä asioita lasten oikeuspsykiatristen tutkimusten vuoksi, tai sitten siinä kohdassa, kun esimerkiksi seksuaalisten tapahtumien aiheuttamaa psyykkistä oireilua tai traumatisoitumista lapsella lähdetään hoitamaan. Kaikki tämän aihepiirin kohdanneet ammattilaiset varmaan jakavat käsitykseni siitä, että lapsen kehon, itsemääräämisoikeuden ja seksuaalisuuden suojaaminen ja turvaaminen ovat niin lasten kuin aikuisten mielenterveyden kannalta todella tärkeitä teemoja.

Tällä kertaa kirjoitankin siitä, miksi lapsia kannattaa seksuaalikasvattaa (tai kehotunnekasvattaa, ihan kumpaa termiä vaan voi käyttää) kodeissa jo pienestä pitäen. En tässä lähde varsinaisesti avaamaan, mitä kaikkea lasten seksuaalikasvatukseen kuuluu (siitä on ihan omat kirjansa, mm. Raisa Cacciatoren ja Susanne Ingman-Fribergin toimittama Keho on leikki sekä ensin mainitun ja Erja Korteniemi-Poikelan Rakkaus, ilo, rohkeus). Sen sijaan käyn läpi muutamia perusteluita koko lasten ja nuorten seksuaalikasvatukselle – näitä näemmä edelleen tarvitaan.

Moni aikuinen nimittäin ajattelee, että seksuaalisuudesta ei tarvitse juurikaan jutella lapsen kanssa ennen teini-ikää. Sanon vain, että mielestäni tämä kanta on erittäin kaksinaismoralistinen maailmassa, jossa lapset ja nuoret altistuvat pienestä lähtien seksuaaliselle sisällölle esimerkiksi vähäpukeisten mallien valokuvien kautta niin bussipysäkkien mainostauluissa kuin Instagramissa. Instagramissahan monet käyttäjät saavat huomiota oikeastaan juuri kuvien jonkinmoisen eroottisen latauksen kautta. Itseäni hämmästyttääkin (alan varmaan tulla vanhaksi 😀 ), että yhtäkkiä on jotenkin aivan hyväksyttävää ja normaalia valokuvata oma peppunsa ja laittaa se nettiin muiden “tykättäväksi”. Samaan aikaan ei muka ole normaalia puhua lapsille + nuorille kehonosista sun muusta ….en voi ymmärtää 🙂

Miksi lapsia siis kannattaa seksuaalikasvattaa?

  1. On aina aloitettava tästä samasta jutusta (seuraavassa virkkeessä), koska se on tärkeää mutta ei kaikille kuitenkaan tuttua. Eli ensinnäkin on ymmärrettävä, että pienten lasten seksuaalikasvatus ei ole pääsääntöisesti seksistä puhumista. Se sisältää enemmänkin tietoa siitä, miten kehomme toimii, minkä nimisiä kehonosia on olemassa sekä mitä omalle keholle tai toisten keholle voi tai ei voi tehdä. Se sisältää myös turvataitoja (esimerkiksi uimapukusäännön: ilman lupaa ei ketään saa kosketella uimapuvun peittämän alueen alta). Ideana on, että kun lapsi oppii, mitä juttuja vaikkapa omassa pimpissä on (pissareikä, pimpin kieli, vauvareikä), se on hänelle aivan yhtä luonnollista kuin että rintakehässä ovat keuhkot, henkitorvi, ruokatorvi ja niin edelleen. Silloin alapään jutut eivät ole mitään kovin ihmeellistä tai niin hämmentävää myöhemminkään (tästä muuten on mainio Maaret Kallion blogi eli Pimppi ei ole vessasana, ja itsekin taisin olla kirjoittamassa tästä muutama vuosi sitten Marja Hintikka Liveen otsikolla Miten suhtautua lapsen kysymyksiin seksuaalisuudesta).
  2. Lapsen tulee saada erityistä suojelua osakseen mm. YK:n lasten oikeuksien sopimuksen mukaan. Tämä tarkoittaa tässä yhteydessä, että lasta pitää voida suojata sellaisilta vaikutteilta ja aikuisilta, jotka eivät tunne tai eivät halua ymmärtää lapsen kehityksellisiä tarpeita. Lasten seksuaalinen kaltoinkohtelu, heihin kohdistuva seksuaalinen väkivalta ja houkuttelu netissä (grooming) on valitettavasti kuitenkin edelleen tätä päivää. Aivan hiljattain jouduimme lukemaan uutisissa, miten lapsia on Suomessakin raiskattu, kuvattu nettiin, ja heidän seksuaalista itsemääräämisoikeuttaan sekä lapsuuttaan on loukattu kauhealla tavalla. Vaikka tällaisiin tapahtumiin liittyy lähes poikkeuksetta mm. vahva psyykkinen valta-asetelma aikuisen puolelta lapsen suuntaan sekä aikuisen tarkoituksellisesti hämärryttämät rajat siitä, mikä aikuisen ja lapsen välillä on “normaalia” ja “sopivaa”, ehkä kuitenkin jotain voidaan tehdä sen estämiseksi, ettei näin kävisi uudelleen. Yksi tapa on pyrkiä suojaamaan ns. yksi lapsi kerrallaan. Eli yritä varmistaa, että lapsesi tietää riittävästi turvataidoista. Kehonosien nimien ja toimintojen lisäksi on tärkeä kertoa lapselleen aivan selkeästi, että lapsen ja aikuisen välillä ei koskaan ole salaisuuksia, joita ei kerrota vanhemmille, ja että aikuisten ei kuulu kosketella lapsia eikä edes sitä yrittää. Ja että seksuaalinen teko aikuisen taholta ei koskaan ole lapsen syy, vaikka lapsi ei voisi sitä estää. Toki tärkeää, että näitä juttuja käytäisiin läpi myös mm. varhaiskasvatuksessa, jossa seksuaalikasvatuksen teemat nousevat kyselytutkimuksen mukaan usein esille. Samoin teini-ikään lähestyvän lapsen kanssa asioihin on hyvä palata. Esimerkiksi päihteiden ottaminen vastaan aikuiselta ei velvoita lasta yhtään mihinkään aikuisen vaatimaan asiaan, ei myöskään seksuaaliseen tekoon.
  3. Kolmas perustelu on, että lapsi törmää todennäköisesti kouluiässä mm. pornoon. Tästä on puhunut mm. Raisa Cacciatore Aamulehden haastattelussaan. Ongelma on, että jos lapselleen ei ole puhunut mitään koko aiheesta, miten hän voisi osata suhtautua siihen aiheen kohdatessaan? Porno on voimakas visuaalinen stimulus, ja sen löytyessä netistä lapsi saattaa jäädä sitä katsomaan, vaikka se samalla tuntuisi ällöttävältä. Voi myös olla vaikea sanoa kavereille, jotka älypuhelimesta vaikkapa koulun pihalla voivat näyttää löytämäänsä pornomateriaalia, ettei halua katsoa sitä itse. Pornon katsominen voi vaikuttaa herkkään lapseen pitkän aikaa ja aiheuttaa lapsessa esimerkiksi ahdistumista. Olisi ihan hyvä välttää tämä tai ainakin yrittää vähentää lasten altistumista pornolle. Neuvonkin kaikkia vanhempia antamaan seksistä ja pornosta vähintään 20 sekunnin infopläjäyksen 1-2. luokan aikana. Tähän tyyliin: “Seksi on sitä, kun aikuiset pitävät toisiaan hyvänä. Joskus voi tulla vastaan näyteltyä seksiä, joka näyttää lapsesta oudolta. Aikuiset on siinä usein alasti. Se on pornoa, eikä se sovi lapsille. Jos joku näyttää sitä jossain, vaikka koulussa, sano, ettet ole kiinnostunut siitä.” Tämä mielestäni on minimi/riittävä psykoedukaatio vaikeasta aiheesta, ja se antaa lapselle sentään jonkinlaiset valmiudet kohdata ikään sopimatonta materiaalia. Lisää neuvoja aiheesta täällä: https://www.mll.fi/vanhemmille/vinkkeja-lapsiperheen-arkeen/lapsi-nahnyt-pornoa-netissa/
  4. Kun lapsi lähestyy teini-ikää tai on jo murrosikäinen, hän ei välttämättä enää ihan ensimmäisenä halua puhua vaikkapa murrosiän kehityksestään vanhempansa kanssa. Toki klassikko eli äiti-lapsi- tai isä-lapsi-keskustelu kukista ja mehiläisistä voidaan käydä silloinkin, mutta mielestäni murrosikään tulevan lapsen olisi pitänyt tietää näistä asioista jo hyvän aikaa. Esimerkiksi kuukautisten alkamisikä on aina vain aikaistunut, eli jopa 10 vuoden ikä on tavallinen alkamisajankohta, mihin syyt eivät ole täysin meidän lääketieteilijöidenkään tiedossa. Lapsen tulisi saada tietää näistä aiheista jo ennen kuin ne koskevat häntä itseään. Teini-ikään tulevan pitäisi mielestäni siis osata murrosiän kehityksen pääpiirteet (tästäkin on tosi hyviä kirjoja, mm. Mitä kummaa minussa tapahtuu), mutta myös varsinaisen aikuisseksuaalisuuden maailmaan liittyvät seksuaalikasvatuksen ensi askeleet tulisi ottaa hyvissä ajoin. Ensimmäiset seksikokeilut tapahtuvat joillakin jo 13-15 v iässä eli vanhempana ei saisi missään nimessä tuudittautua siihen tunteeseen, että näin ei voisi käydä omalle lapselle! Anna siis ajoissa pelimerkkejä sekä seksuaalisuudesta yleensä että tunteista ja ehkäisystä. Anna myös lupa ottaa nämä asiat milloin tahansa puheeksi tai etsi joku, esimerkiksi kouluterveydenhoitaja, jonka kanssa nuori voi luontevasti puhua.

Tässä lyhyesti joitakin perusteluitani sille, miksi seksuaalisuudesta kannattaa kodeissa puhua jo lapsuusiässä – luonnollisesti ikätasoisella tavalla. Kyseessä on oikeastaan hyvin hidas työ: aloitetaan kehonosien nimistä leikki-ikäisen kanssa, ja edetään vuosien mittaan kohti kaikkea sitä tietoa, mitä nuori tarvitsee selvitäkseen turvallisesti aikuisseksuaalisuuden maailmassa. Yritä siis ennakoida tässä(kin?) asiassa, ja luota siihen, että voit ja osaat puhua aiheesta ihan riittävän hyvin.

Lisävinkkejä täältä: Väestöliiton Laseke-sivusto


Hei katuva ja kyllästynyt vanhempi: sinulla on lupa olla oma itsesi!

Hesari kirjoitti tänään kiinnostavan artikkelin tutkimusprojektista, jossa käsitellään äitiyden katumiseen liittyviä kokemuksia (linkki tässä). Hesarin haastattelemien tutkijoiden Armi Mustosmäen ja Tiina Sihton mukaan vanhemmuutta katuvien äitien kohdalla “äitiyden ei koettu kuuluvan omaan identiteettiin, vaan se on peruuttamaton valinta ja rooli, joka ei tuntunut omalta. Naiset eivät identifioineet itseään äideiksi, vaikka käyttäytyivätkin ´hyvän äidin roolin mukaisesti´”.

Artikkelissa kuvataan, että katuvat äidit eivät tutkijoiden mukaan kokeneet vapautta valita äitiytensä tapaa, vaan he joutuivat sopeutumaan ihanteisiin, jotka korostivat jatkuvan läsnäolon tarvetta, intensiiviäitiyttä. Mustomäen sanoin: ”intensiivistä äitiyttä toteuttamalla lapsen ajatellaan saavan parhaat mahdolliset lähtökohdat elämään. Yksilökeskeisessä yhteiskunnassa vanhemman tehtäväksi nähdään antaa lapselle resursseja tulevaisuutta varten.” “Vaatimukset kumpuavat Mustosmäen ja Sihdon mukaan kulttuurista ja yhteiskunnasta. Ihanteeksi nähdään lapsilleen omistautuva äiti, joka on läsnä ja järjestää mielekästä yhteistä tekemistä: leipoo, laittaa kotia ja lähtee yhdessä luistelemaan.”

Pistoja ja osumia

Lasten mielenterveysalan ammattilaisena tunsin voimakkaan piston sydämessäni artikkelia lukiessani. Tuntuu pahalta ajatella, että ehkäpä monikin katuva äiti tai isä on joutunut pidättelemään ja peittelemään tunteitaan kohdatessaan perheiden kanssa työskentelevän ammattilaisen (esimerkiksi minut). On varmasti äärettömän vaikea sanoa ääneen, että ei olisi halunnut tätä lasta kasvattaa. Toisaalta jos ei koskaan sano kokemustaan ääneen, miten paljon paineita joutuukaan ottamaan omasta vanhemmuudestaan…sillä monet aivan ymmärrettävät mutta vaikeat ajatukset ja tunteet saavat osakseen myötätuntoa ja pienentyvät siedettävälle tasolle vasta, kun ne jakaa jonkun toisen kanssa.

Teemoina katumus ja syyllisyys eivät todellakaan ole tabu meille mielenterveysammattilaisille – mutta tietävätkö asiakkaamme sen? Tulee jopa mieleen, voivatko työntekijän näkökulmasta perheen arjen helpottamiseksi annetut neuvot ja ohjeet tulla samanaikaisesti asiakkaan, potilaan ja vanhemman näkökulmasta tulkituiksi merkeiksi siitä, että heitä ei hyväksytä sellaisena kuin he ovat? Hyväksytyksi ja kohdatuksi tuleminen on nimittäin niin mielenterveys- kuin muissakin palveluissa äärimmäisen tärkeä asia, ja se mahdollistaa myös vaikeiden asioiden ja tunteiden nostamisen esille.

Samalla mietin sitä (pikkuisen pienempi pisto sydämessäni), kuinka monta kertaa itsekin olen puhunut, kirjoittanut ja ottanut kantaa siihen, mitä lapsi tarvitsee kehityksensä tueksi. Ja – todellakin – kyseinen lapsen tarve on usein juuri sitä, mitä artikkelissa kuvataan intensiivivanhemmuuden ytimeksi: läsnäoloa lapsen kanssa, aikaa ja jaettuja tekemisiä. Näin ollen se, mitä katuvat vanhemmat kenties eniten pelkäävät (= että he eivät pysty antamaan lapselle kaikkeaan), liittyy siis osittain ihan relevanttiin teemaan. En voi esimerkiksi rehellisesti sanoa, ettei lapsi tarvitsisi vanhempansa läsnäoloa ja huomiota. Mutta laajuus ja mittakaava, mistä tässä puhutaan…on ihan jotain muuta kuin mitä vanhemmuuttaan katuvan tarvitsisi useimmiten miettiä. Hyvä aie ja pyrkimys riittää erittäin pitkälle lasten kanssa. Ainakin minulle olisikin outo ja pöyristyttävä ajatus, ettei aivan tavallinen vanhempi kaikkine toiveineen, pettymyksineen, ajatuksineen ja tunteineen voisi olla juuri sitä, mitä lapsi tarvitsee elämänsä oppaaksi ja kasvattajakseen. Nimittäin mitä muuta me ihmiset ollaan, kuin nimenomaan tavallisia, puutteellisia ja omanlaisiamme jokaikinen?

Täydellisen vanhemmuuden eetoksesta

(jes – olen aina halunnut käyttää sanaa “eetos”, mutta en ole aiemmin keksinyt, missä 😀 )

Kolmas artikkelin aiheuttamista rintapistoksista liittyy siihen, että tuntuu todella kurjalta, jos jokaisen ihmisen (siis myös lapsen) sisimmässä oleva pohjimmainen tarve tulla kohdatuksi ja nähdyksi omana itsenään näyttäytyy joillekin vanhemmille jälleen uutena vaatimuksena suoriutua vanhemmuudesta täydellisesti ja “ohjeiden mukaan.” Ikään kuin lapsen tarve läsnäoloon, hoivaan ja huolenpitoon merkitsisi tarvetta “vuorovaikuttaa 24/7” ja taata lapselle kaiken maailman virikkeet, kokemukset, harrastukset ja eteneminen. Näinhän asia ei nimittäin ole.

Kun esimerkiksi itse luennoin lasten kehityksen tukemisesta, ei ole koskaan tarkoitus puhua siitä, miten tulla täydelliseksi vanhemmaksi. En rehellisesti sanoa usko, että täydellinen kasvatus olisi mahdollistakaan, vaan se on ajatuksena lähinnä pelottava. Pointtihan lapsuudessa on se, että lapsi oppii tarpeellisia taitoja aikuisen opastuksen avulla. Täydellinen vanhemmuus merkitsisi joko lapseen kohdistuvaa mahdotonta vaatimusta kasvaa täydelliseksi nuoreksi, tai sitten sitä, että mitään oppimisen mahdollisuuksiakaan ei ole.

Mielikuva täydellisen vanhemmuuden vaatimuksesta tuntuu minusta senkin vuoksi surulliselta, koska siihen liittyy vaara alkaa näytellä perhe-elämää muiden odotusten mukaisesti: “esitä sinä tyytyväistä ja iloista lasta, niin minä näyttelen tyytyväistä ja kiitollista vanhempaa…” Tällaiselle arkiselle näyttämölle eivät mahdu ihmisten aidot tunteet ja kokemukset, vaan siinä keskitytään suorittamaan hyvännäköistä elämää. Tällöin niin lapsen kuin aikuisenkin todelliset tunnetarpeet jäävät vaille huomiota – ja kaikki voivat lopulta huonommin.

HS:n artikkelissa tuotiin esille, miten “silti myös riittävän äidin kategoriaan kuulumiseen vaaditaan huomattavan monipuolisten aktiviteettien järjestämistä. Riittäväkin äitiys piti sisällään kodin ylläpitoa, kiintymyssuhteen rakentaminen ja lapsen ensisijaiseksi asettaminen.” Aargh, sanon vain tähän. Alkaa itseänikin ahdistaa tuollainen lista. Ilmiö vanhempaan kohdistuvista vaatimuksista ei sinänsä ole uusi. Täydellisen vanhemmuuden vaatimusta sanotaan myös ns. äitimyytiksi, josta Väestöliiton Perheverkon työntekijät kirjoittivat äitien kokemusten perusteella aikanaan kirjankin Äidin kielletyt tunteet. (jatkoa tälle kirjalle olivat Isyyden kielletyt tunteet sekä Ammattikasvattajan kielletyt tunteet, jossa jälkimmäisessä minäkin olin mukana kirjoittajana – mutta se on jo toinen tarina). Näihin kirjoihin kannattanee tutustua, jos kokee asian kiinnostavaksi. Ja kannattaa kyseenalaistaa ympäristön odotuksia terveellisellä tavalla. Onko todella niin, että minun on vanhempana tehtävä asiat toisten odotusten mukaan?

Mitäpä jos voisit elää ja kokea vanhemmuutta ihan omalla tavallasi?

Kaipa vanhempana jo tiedätkin, että olet aivan riittävän hyvä just sellaisena kuin olet? Toivon ainakin niin. Missään laissa ei nimittäin lue, että sinun on PAKKO leikkiä legoilla, jos et halua. Ei ole PAKKO leipoa pullaa. Ei ole PAKKO viedä lapsia “virkistäville” metsäretkille eikä ole PAKKO pitää kiinni puolen tunnin ruutuajasta. Mikään asia vanhemmuudessa ei ole oikeastaan pakko – ja monet asiat voit tehdä tuhannella eri tavalla. Koen itseni usein onnekkaaksi, kun pääsen työssäni näkemään, miten erilaisia elämäntapoja perheillä on. Mutta leikkipuistossa ja vanhempainilloissa tätä tietoa ei valitettavasti ole yleensä jaossa…joten monet vanhemmat kuvittelevat olevansa poikkeavia, omituisia tai puutteellisia.

Ei ole myöskään PAKKO olla koko ajan onnellinen, iloinen ja tyytyväinen vanhempana. On luvallista saada kokea ihmisenä kaikkia niitä tunteita ja ajatella kaikkia ajatuksia, joita kokee ja ajattelee. Vaikeat tunteet, muun muassa katumus, viha, pettymys, syyllisyys ja kyllästyminen kuuluvat elämään. Niistä ei tarvitse kokea huonoa omaatuntoa. Toisaalta lasten hankkimiseen liittyvästä katumuksesta ei tarvitse kertoa lapselle itselleen. Et varmaan muitakaan vaikeita tunteitasi kaada lapsen niskaan? On tärkeää sen sijaan etsiä paikkoja ja ihmisiä, joissa ja joille voit puhua kaikesta, myös tästä. Elämäntilanteet voivat kerta kaikkiaan yllättää, ja moni kokee asioita, joita ei olisi itselleen toivonut. Jos niitä ei voi muuttaa, niiden kanssa joutuu opettelemaan tulemaan toimeen. Tällaisten asioiden läpikäymisessä apuna voi olla luottoystävä, terapeutti tai puoliso. Jatkuva katkeruus, väsymys ja vihaisuus voi kuitenkin kertoa myös masennuksesta, joka kannattaa pyrkiä huomaamaan ja hoitamaan.

Mutta vaikka perhe-elämän arjen säätämisestä ei nauttisikaan, kenties voit silti jakaa lapsesi kanssa jotain sellaista, mistä itsekin tykkäät? Jos se ei onnistu vielä, ehkä sitten, kun lapsesi kasvaa. Myös vanhemman suhdetta lapseensa voi vahvistaa monella tavalla. Esimerkiksi perheneuvolat tukevat tässä mielellään.

Oletko koskaan ajatellut, että lapsi oppii eniten, kun elämä ei ole täydellistä?

Osallistuin taannoin psykoterapeuttikoulutukseni osana seminaariin, jossa saimme ilon kuulla lastenpsykiatri, psykoterapeutti Anne Kaupin luentoja kiintymyssuhdeaiheesta. En mene nyt tarkemmin luentopäivien sisältöön, mutta oli todella inspiroivaa kuulla kokeneen psykoterapeutin näkemyksiä vanhemmuudesta ja lapsen kehityksestä ihmissuhteissaan. Anne Kauppi toi puheessaan esille muun muassa seuraavan tärkeän seikan: ihmissuhteiden säröt ja arjen epätäydellisyydet voivat olla niitä rajapintoja, joissa lapsi kehittyy ja oppii eniten.

On nimittäin realistista, suorastaan välttämätöntä, että oikea elämä ja oikeat ihmissuhteet eivät koskaan yllä mihinkään ihanteisiin. Oikeat ihmissuhteet ovat oikeastaan vähän niin kuin muovailuvaha: joskus (tosin harvoin) syntyy vaivatta mahtava kakku taikka hahmo – joskus taas yrität ja yrität muovailla, mutta siitä huolimatta vahaan tulee helposti murtumia tai pikku virheitä. Olennaista ei kuitenkaan ole se, tuleeko vahaan kolhuja ja murtumia, vaan osataanko ne jotenkin taas tasoittaa ja korjata?

Tähän liittyen juuri se kohta, jossa vanhempi ärähtää leikki-ikäiselle tahatonta maitomukin kaatumista ja pyytää hetken kuluttua lapselta vilpittömästi anteeksi ärähdystään, on paljon antoisampi oppimisen hetki lapselle, kuin täydellinen vanhemmuuden suoritus – hienotunteinen maidon pyyhkiminen lattialta tai sen luonteva esittäminen, että mitään ei tapahtunut. Hyvissä oppimistilanteissa lapsi näkee, miten aikuinenkin joskus mokaa, hermostuu, ja korjaa virheensä. Samalla ihmissuhteeseen muodostuneet säröt ja murtumat korjataan, ja kyseinen ihmissuhde vahvistuu. Lapsi saattaa toivoa ja uskoa myös itseensä, kun näkee, miten asioista ja tilanteista selviydytään: epätäydellisesti, mutta tavalla tai toisella.

Lopuksi: Ongelmia ei tarvitse hakemalla hakea, mutta epätäydellisyys ei ole vaarallista. Sitä paitsi lapset rakastavat vanhempiaan juuri sellaisena kuin he ovat. Kunpa vanhemmatkin siis oppisivat rakastamaan itseään…

Lisää luettavaa:

Äidin kielletyt tunteet (kirja)

Isyyden kielletyt tunteet (kirja)

Ammattikasvattajan kielletyt tunteet (kirja)

Väestöliiton nettisivut: http://www.vaestoliitto.fi/vanhemmuus/tietoa_vanhemmille/kasvurauhaa/


Lasten liikuttaminen on aivan helppoa…

…kun puitteet ovat kunnossa! Näin väitän. Jos et usko, katso tämän jutun loppuun.

Tänään uutisoitiin nimittäin, että LIITU-tutkijoiden mukaan lasten kiinnostus liikkumista kohtaan on vähentynyt. Tutkijat argumentoivat Ylen mukaan, että liikunta ei ole lapsille (enää?) niin tärkeää, monet lapset eivät liiku riittävästi ja että suositeltava päivittäinen ruutuaika ylittyy yhä useammalla.

Kyseisestä tutkimuksesta tehdyn suomenkielisen Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen Suomessa -julkaisun johtopäätöskappaleen mukaan “liikemittaritulosten perusteella lapset ja nuoret viettivät yli puolet valveillaoloajastaan joko istuen tai makuulla. Kevyeen liikkumiseen käytettiin valveillaoloajasta reilu neljännes ja reippaaseen tai rasittavaan liikkumiseen reilu kymmenesosa. Paikallaanolo lisääntyi merkittävästi nuoremmista vanhempiin ikäryhmiin siirryttäessä, ja samanaikaisesti erityisesti reipas ja rasittava liikkuminen vähentyivät.” (viite)

Olen samaa mieltä, että on huolestuttavaa, että lapsetkin istuvat suuren osan päivästään – liikkumattomuus kun kiistatta on kovin haitallista terveydelle. LIITU-tutkijat spekuloivat, että lisääntynyt ruutuaika selittää tässä ja liikunnan arvostuksessa tapahtunutta muutosta – itse hakisin selityksiä kuitenkin myös muualta.

Yksi mielestäni looginen selitys on tässä: maailma on muuttunut sellaiseksi, että luonteva päivittäinen piha- ja vapaa-ajan liikkuminen on tavallaan vaihdettu (vai vaihtunut?) ohjattuun harrastustoimintaan. Jos koulu loppuu klo 14-15 ja sen jälkeen lapsia kuljetetaan tai he sinkoilevat harrastusryhmästä toiseen, perheille jää faktisesti iltaan vain hyvin vähän yhteistä aikaa. Tästä taas seuraa, että perheiden leppoisa yhteisliikkuminen on vähäistä. Eikä kavereitakaan toisaalta löydy pihalta leikkeihin, jos kaikki ikätoverit käyvät ohjatuissa harrastuksissa. Kukapa sitä taas yksin jaksaisi pihalla nököttää “liikkumassa”. Tämä on tavallinen ilmiö nykypäivänä; moni vähemmän harrastava lapsi on surullinen siitä, että “muut ovat koko ajan treeneissä”.

Minua myös mietityttää se, että kaikesta lasten harrastamisesta näyttää tulleen melko vakavamielistä. Niinpä jos lapsen tai nuoren vaihtoehtoina ovat vaikkapa taitoluistelutreenit neljä kertaa viikossa tai sohvalla somettaminen, käy niin, että vähänkin vähemmän motivoitunut, lahjakas ja päämäärätietoinen lapsi valitsee näistä erittäin helposti jälkimmäisen. Somessa nimittäin pärjäävät nekin, joiden jalka ei nouse tai juoksu ei kulje. Leppoisia höntsyporukoita lapsille on aika vähän.

Lastenpsykiatrin näkökulmasta onkin tärkeä erottaa kaksi asiaa: on aivan eri juttu, puhutaanko liikunnasta tottumuksena ja elämäntapana vai urheilusta, joka ainakin minulle tarkoittaa kilpailuhenkistä tai vakavasti otettavaa, tavoitteellista toimintaa. Liikunta elämäntapana on erittäin arvostettava asia ja toivoisin sitä jokaisen lapsen ja nuoren elämän osaksi. Urheilu taas ei ole kaikkien juttu, eikä tarvitsekaan. Mieleeni tulee tässä kohtaa lukioaikaisen tuttavani T-paita: “musiikki pelasti minut urheilulta”.

Miten asiat voisivat olla?

No, mielestäni on selvää, että tämä nykyinen lasten liikuttamisen ja harrastamisen tapa ei tuota kovin tehokkaasti riittävästi liikkuvia kansalaisia kansanterveydellisestä näkökulmasta. Seuraavassa omat ehdotukseni asioiden muuttamiseksi:

  1. Kokonaiskoulupäivä tai sen sovellukset voivat auttaa lapsia saamaan riittävän määrän liikuntaa päivittäin. Kokonaiskoulupäivähän tarkoittaa, että koulun jälkeen koulun tiloissa tai lähimaastossa on tarjolla monipuolista ja edullista matalan kynnyksen liikuntakerhotoimintaa (esimerkiksi iltapäiväkerhoja). Tai sitten lasten liikuntaharrastukset voidaan järjestää niin, että lapsille on kuljetus suoraan koululta harrastukseen ja takaisin (katso esimerkki täältä). Tällöin harrastuksissa käy virkeämpiä naperoita ja perheille taas jää paljon nykyistä enemmän aikaa virkistäytymiseen ja yhteiseen olemiseen.
  2. Seurojen tulisi tarjota paljon nykyistä enemmän matalan kynnyksen harrastuskerhoja, joiden ideana ei ole värvätä tulevia kilpailijoita ja valmentaa maajoukkuelaisia. Esimerkki tästä tarjonnasta voisi olla kertaviikkoinen uintikerho. Uiminenhan on harrastus, jossa on erittäin vähän tarjolla ryhmiä, jotka eivät tähtää kilpailemiseen. Ymmärrän kilpailemisen tarpeen ja halun niillä, jotka ovat urheilijoita – mutta suuri joukko ihmisistä vähät välittää kilpailemisesta ja haluaa paljon mieluummin harrastaa yksinkertaisesti virkistävää ja palauttavaa liikuntaa (tämä muuten pätee myös aikuisiin). Kysynpä vaan, kuinka moni aikuinen jaksaa työpäivän jälkeen lähteä kilpailemaan jonkin urheilulajin pariin? Paljon helpompaa on raahata itsensä sopivassa välissä lenkille tai jumpalle ilman tarvetta kilpailla kenenkään muun kuin itsensä kanssa 🙂
  3. Kouluissa tulisi panostaa liikuntavälitunteihin. On olemassa tutkimusnäyttöä siitä, että koulupäivään sisällytetty liikunta parantaa lasten oppimista. Ihmettelen, miksi ns. pitkät välitunnit eivät tästä huolimatta ole enemmän sääntö kuin poikkeus? Tänään uutisoitiin tosin jyväskyläläisestä koulusta, jossa liikuntavälitunnit ovat oikeasti jo totta. Ideana liikuntavälitunneissa on, että liikuntavälineet ja -tilat ovat lasten ja nuorten vapaassa käytössä 20-25 minuuttia kaksi kertaa päivässä. Lyön vaikka vetoa, että kyseisen koulun lapset ovat virkeämpiä ja jaksavampia oppilaita kuin sellaisen, jossa tauot ovat perinteisen mallisia eli lyhyitä. Opettajienkin taakkaa varmaan helpottaa, kun lapset jaksavat paremmin olla aloillaan tunneilla.
  4. Kaupunkisuunnittelun avulla voidaan liikuttaa niitäkin, jotka eivät muuten liiku. Suunnittelussa pitäisi ottaa erityisesti huomioon, että monet lapset asuvat kerrostaloissa, joissa ei ehkä ole liikkumiseen sopivaa omaa pihaa. Jos sen sijaan lähellä on leikkipuisto tai kenttä, jonne meneminen on turvallista, vanhemmat päästävät lapsensa jo melko nuorina itsenäisesti tai kaverien kanssa sinne liikkumaan. Jos taas lapsille sopivat liikuntapaikat ovat vaikeasti saavutettavia, esimerkiksi vilkkaiden tienylitysten takana, on vanhempien käytettävä paljon enemmän harkintaa. Siksi sillä on merkitystä, miten kaupunkeja kaavoitetaan, mihin liikuntapaikkoja fyysisesti sijoitetaan, miten julkinen liikenne toimii (esimerkiksi voiko helposti mennä lähiöstä bussilla uimahallille) ja ovatko lasten käyttämät kulkuväylät ja pyörätiet turvallisia.
  5. Sitten vielä se kuuluisa ruutuaika. Kysynpä tässä vähän provokatiivisesti, että kukahan ne laitteet on lapsille ostanut? 😉 Entäs mitä SINÄ teet päiväsi jälkeen? Jäätkö puhelimen tai tabletin kanssa sohvalle huilaamaan, vai lähdetkö lapsesi kanssa ulos tai liikkumaan? Rajoitatko itse omaa ruutuaikaasi? Onko perheelläsi säännöt siitä, milloin on sopiva käyttää puhelinta ja milloin ei? Vaikka toki tiedän, ettei tämäkään juttu ole aivan yksinkertainen, on syytä vanhempana pohtia, voisiko asettaa rajat lapsen puhelimen käytölle. Lapsi ei tipu kaveriporukasta, vaikka ei olisikaan puhelimen päässä aivan 24/7. Some ja puhelin ovat tarpeellisia ja viihdettä, hauskanpito on sallittua. Mutta ei makeaa mahan täydeltä, sanotaan.
  6. Vielä kuudes teesi. Kun puhutaan elämänmuutoksesta ja hyvistä elintavoista, on usein puheissa itsekurin käsite. Itsekuri on se, joka piiskaa sinua tekemään asioita, joita et välittömästi halua, saavuttaaksesi jotain mukavaa. MUTTA. Ja tämä on iso mutta. Itsekuri väsyy. Ihmiset eivät juuri tästä syystä jaksa pitää kiinni karppaamisesta (kokeiltu on), liikunta- yms haasteista (kokeiltu nekin) eivätkä näin ollen itsekurin avulla tule tehneeksi juurikaan pitkäkestoisia elämänmuutoksia. Sen sijaan niinkin yksinkertainen asia kuin hauskuus on jotain, mitä kaikki kaipaamme elämäämme ja mistä voi jokainen hyötyä myös terveyden kannalta. Ihmisillä on nimittäin taipumus tehdä toistuvasti sellaista, mikä on hauskaa. Niinpä lastenkin kohdalla kannattaisi etsiä yksilöllisiä, hauskoja liikuntamuotoja. Ei tarvitse aina ajautua jalkapallo-jääkiekko-voimistelu-linjalle, vaan voi kokeilla vaikkapa sirkusta, keilaamista, ratsastusta, uimahyppyä, purjehdusta tai geokätköilyä. Ekaluokkalaisille on tällaisia kokeiluja varten liikuntapassit jaossa kouluista, mutta samaa voisi varmaan suositella jakoon kaikille ikäryhmille.



Kuviteltua vai todellista – Näkökulmia lasten erikoisiin subjektiivisiin elämyksiin.

Olen jo jonkin aikaa halunnut kirjoittaa aiheesta, joka on säännöllisesti toistuva teema lastenpsykiatrin vastaanotolla: siis siitä, kun lapsi tai nuori kuulee tai näkee jotain, mikä ei ole muille todellista, kuultavaa tai näkyvää.

Millainen on lapsen kyky erottaa todellinen ja kuviteltu toisistaan?

Lapset ovat mestareita käyttämään mielikuvitustaan. Varsinkin alle kouluikäinen lapsi toimii ihastuttavan laajalla kentällä, joka kattaa sujuvasti kaiken oikeasti todellisen, kaiken kuvitellun ja kaiken näiden välistä. Leikin maailmassa mikä tahansa voi olla totta, ja lapsi siirtyy täysin ongelmitta siitä maailmasta faktuaaliseen. Haarukka on lentokone ja lentokoneella pääsee vaikka Kiinaan. Kiina taas syntyy vaivatta sohvatyynyistä olohuoneeseen.

Kouluikäinen lapsi alkaa hahmotella toden ja kuvitellun rajaa kognitiivisten taitojen kehittyessä, yleensä tekniikalla “reality check ahead” eli aikuisten tuella. Hänelle kerrotaan, että elokuvat ovat näyteltyjä, tarinat keksittyjä ja näin poispäin. Hän alkaa hahmottaa, että kenties Kiinaan meneminen ei olekaan kovin helppoa ilman lentokonetta. Hän alkaa tajuta, ettei ehkä kykenekään lentämään Halu pysyä lapsen joustavassa mielenmaailmassa voi toki olla vielä kova. Hammaskeiju ja joulupukki säilyvätkin ehkä lapsen tositarinoiden listalla pitkään. Lapsi saattaa liikkua myös ns. harmaalla alueella: tunnistaa jotkin asiat tosiksi mutta ei vielä kaikkea (sivuhuomautuksena moni aikuinenkin muistaa vielä lapsuuden taianomaisen kyvyn uskoa niihin asioihin, joihin haluaa uskoa).

Yleensä hieman 8-10-vuotias alkaa ymmärtää pikku hiljaa esimerkiksi mainosten esittävän näyteltyä todellisuutta ja että kaikki Youtube-videot eivät ole pelkkää faktaa (ainakin jos näistä asioista lapsen kanssa on puhuttu)…toisaalta tämänikäiset helposti imeytyvät mukaan esimerkiksi luokkatovereiden väitteisiin (“Jesper sanoi, että se ja se on ihan oikeasti totta!”). Medianlukutaidossa on edelleen petraamista, ja tavallista, että mikä tahansa tarina voi muuttua koululaisen kannalta uskottavaksi, kun sen kuulee ikätoverin tai jonkun luotettavana pidetyn ihmisen suusta. Jotkut lapset ovat herkempiä uskomaan ja eläytymään pelottaviin, vaikuttaviin tai muuten hätkähdyttäviin tarinoihin kuin muut. Siksi esimerkiksi elokuvien katsomisessa olisi syytä olla tarkkana – kaikille eivät kaikki leffat sovi, koska ne saattavat tuntua liian todellisilta ja tulevat uniin tai pelkoihin. Elokuvien ikärajat on arvioitu syystä ja niitä pitäisi pääsääntöisesti siksi noudattaa.

Minkälaisia ovat lapsen poikkeavat aistikokemukset?

Useimmat ihmiset ovat joskus elämässään kokeneet kertaluontoisesti jotain erikoista tai kummallista. Olet saattanut katsella huonetta, joka yhtäkkiä muuttuu erikoisen kokoiseksi. Tavarat vaikuttavat liian suurilta tai pieniltä. Tai olet kuullut ikään kuin joku kutsuisi sinua, vaikka et näe ketään. Tai olet kuvitellut näkeväsi hahmon jossakin, esimerkiksi syksyisenä iltana pimeässä pusikossa, vaikka tiedät varmasti, että näin ei ole. Osa ihmisistä uskoo yliluonnolliseen, kuten kummituksiin, henkiin ja näin poispäin sekä kokee näiden läsnäolon tavalla tai toisella.

Myös lapsilla erikoiset kokemukset ovat kliinisen tuntumani perusteella aika tavallisia. Yksi ja toinen lapsonen kertoo haastateltaessa, että on joskus kuullut ääniä, joita muut eivät voi kuulla. Esimerkiksi oman nimen kutsumisen kuuleminen on yllättävänkin tavallista. Lapsi saattaa silti olla erittäin hyvin kartalla, että kokemus tuskin oli totta. Lisäksi monet kertovat juttuja siitä, miten yksin kotona kuulevat erilaisia ääniä. Näille toki tarjoutuu usein luonnollisia selityksiä, kuten narahtelevat lattiat, puutalon rakenteiden eläminen ja näin poispäin.

Tuntuma on, että paljon pienempi osa lapsista on nähnyt asioita, joita muut eivät voi nähdä. He saattavat tyypillisesti kertoa nähneensä ihmisolennon kaltaisia hahmoja tai jotain aivan muuta, mille kuitenkin yleensä lapsen mielenmaailmassa tarjoutuu selkeä merkitys. Näille nähdyille kokemuksille harvemmin keksitään sellaisia luonnollisia selityksiä kuin äänille, mutta on vaihtelevaa, kuinka paljon lapsi uskoo kokemuksen olleen “oikeasti totta”. Myös erikoisia kosketus- ja hajukokemuksia esiintyy, mutta ne ovat jo harvinaisia. Ylipäänsä erikoiset aistikokemukset eivät aina – vaikka vähän outoja olisivatkin – vaikuta lapsen elämään välttämättä millään tavalla.

Sitten on vielä erikseen ilmiöt nimeltä derealisaatio ja depersonalisaatio. Derealisaatio tarkoittaa, että ympäristö tuntuu epätodelliselta. Depersonalisaatio taas on “olemattomuuden kokemus”. Pelottavasta kalskahduksestaan huolimatta nämä ilmiöt liittyvät tavallisesti ahdistuneisuuteen eli eivät merkitse mitään sen ihmeellisempää. Ilmeisesti moni kokee joskus jomman kumman näistä kertaluontoisesti jossakin stressaavassa tilanteessa.

Hiukan nyrkkisääntöjä erikoisten kokemusten arvioimiseen

Mistä tietää, onko lapsen erikoisessa kokemuksessa kyseessä leikki, harha vai mikä?

Jos lapsi tai nuori kertoo kuulleensa tai nähneensä jotain erikoista, siitä kannattaa kysellä lisää. Mitä lapsi kuuli? Mitä hän näki? Kuinka paljon lapsi uskoo kokemuksen olleen totta (vaikkapa mittarilla ei ollenkaan- vähän-paljon)? Keksiikö lapsi vaihtoehtoisia selityksiä kokemukselleen ja ovatko ne mahdollisia? Miten kokemus vaikutti lapsen tekemisiin tai käytökseen?

Paljon riippuu myös lapsen kehitysiästä. Leikki voi olla joskus hyvin todellisen oloista. Esimerkiksi mielikuvitusystävät vievät toisinaan yllättävänkin paljon tilaa lapsen mielessä – vanhemmille tulee harmaita hiuksia, kun mielikuvituskavereille pitäisi esimerkiksi kattaa omat astiat pöytään, heidät pitäisi kutsua synttäreille ja näin poispäin. Vaikka ilmiö vanhempia joskus hieman hämmentääkin, mielikuvituskaverit eivät alle kouluikäisellä lapsella ole yleensä mitään huolestuttavaa. Eri asia on, jos lapsi alkaa olla isompi koululainen, jonka pitäisi alkaa osata erottaa todellinen ja kuviteltu.

Harmillista kyllä, useimmat harhaksi sopivat kokemukset ovat pelottavia, eivät myönteisiä tai mukavia. Niille on myös ominaista, että ne vaikuttavat lapsen käytökseen. Lapsi menee jonnekin tai jättää menemättä, koska “ääni sanoi, että näin on toimittava”. Harhojen yhteydessä nähdyt hahmot ovat pääsääntöisesti erittäin ahdistavia ja pelottavia lapsen mielestä. Nekin voivat “pakottaa” lapsen toimimaan tietyllä tavalla. Tällainen kokemus saattaa saada lapsen myös pälyilemään tai tuijottamaan koetun harhan suuntaan. Varsinaiset harhat ovat siis kuitenkin aivan eri asia kuin esimerkiksi mörön pelko tai vastaava, lapsen tavalliseen kehitykseen liittyvä kokemus.

Miten suhtautua lapsen erikoisiin kokemuksiin?

Se, onko lapsen erikoinen kokemus huolestuttava mielenterveyden näkökulmasta vai ei, riippuu aika monesta asiasta. Yksi on lapsen kehitysikä, josta jo ylempänä mainitsin. Tässä puhutaan siis nimenomaan siitä iästä, jonka tasolla lapsi osaamisessaan ja piirteissään on. Esimerkiksi älyllisesti hitaammin kehittyvä lapsi voi kypsyä erottamaan toden ja kuvitellun muita hitaammin. Toinen seikka liittyy perheen ja sosiaalisen ympäristön uskomusjärjestelmään. Jos perheessä kaikki uskovat vaikka kummituksiin tai henkiin, ei ole ihme, jos lapsikin niihin uskoo. Meitä ihmisiä on joka junaan, eivätkä toisten kannalta eriskummallisetkaan käsitykset maailmasta, yhteiskunnasta ja ilmiöistä ole harvinaisia. Nämä tarjoavat mielenterveysammattilaisen näkökulmasta selityksen joillekin poikkeaville aistikokemuksille.

Erikoiset aistikokemukset ovat lapsilla melko tavallisia, kuten mainitsin. Niistä ei tarkemmin kyselemättä saa selvää, ovatko ne jotakin huolestuttavaa vai jotain tavanomaista -tai löytyykö kokemuksille vaihtoehtoisia selityksiä. Yleensä harhoiksi sopivat elämykset ovat juttu, johon olisi kiinnitettävä huomiota ja jota pitäisi jonkun selvitellä. Aluksi esimerkiksi terveyskeskuslääkäri tai koululääkäri voisi olla näissä tilanteissa oikea taho tapaamaan lasta ja perhettä, mutta yleensä lapsi ohjataan mielenterveyspalveluihin tarkempia tutkimuksia varten.

Oma lukunsa ovat vielä tilanteet, joissa lapsi on kokenut psyykkisen trauman (eli jotain henkisesti, fyysisesti tai muuten sietämätöntä). Traumaattisten kokemusten jälkioireisiin voi liittyä erilaisia kummallisia oireita, aistikokemuksia ja muuta dissosiatiivista. Nämä ovat aina mielenterveysammattilaisen arviota vaativa asia, ja ne liittyvät yleensä lapsen muihin käyttäytymisen, tunne-elämän tai mielialan oireisiin.

Lisäksi vaikkapa jännitysherkkä lapsi voi kokea paniikkitilanteessa yllä mainittujen derealisaation ja depersonalisaation tyyppisiä oireita, mutta jos nämä menevät ohi ahdistuneisuuden väistyessä, ei yleensä ole syytä huoleen. Vaikkapa paniikkioireita kokevalle ihmiselle on tyypillistä pelätä oireidensa yhteydessä “tulevansa hulluksi” – näin ei lohduttavaa kyllä käy. Kaikenlaisia oireita siis on olemassa, eivätkä ne ole yleensä merkki mistään sairaudesta.

Lopuksi

Jonkinlainen luovuus mielestäni yhdistää niitä lapsia, joilla on erikoisia mielikuvitus- ja aistielämyksiä. Ehkäpä tällaisesta luovuudesta on elämässä ja maailmassa myös hyötyä? Käsittääkseni monet taiteilijat ovat luovia mutta herkkiä – heillä kenties on sekä lahjanaan että taakkanaan kyky nähdä maailma aivan erilaisessa valossa kuin meillä taviksilla. Hitusen persoonallinen tapa nähdä maailma ei siis ole aina huono juttu. Mutta oireen määrä ja laajuus sekä vaikutus toimintakykyyn toki liittyvät siihen, missä mittakaavassa oire herättää huolta muissa, lapsessa itsessään ja miten se aiheuttaa erilaisia ongelmia lapselle. Elämisen laatuun vaikuttavaa oiretta olisi syytä päästä hoitamaan.

Jos olet lapsesta yllä mainittujen asioiden vuoksi huolissasi, ota rauhallisesti. Useimmille lasten erikoisille aistikokemuksille löytyy lapsenkin mielestä vaihtoehtoisia selityksiä tai ne ovat ns. kertaluonteisia tai erittäin vähän elämään vaikuttavia. Taustalla on onneksi kovin harvoin mitään vakavaa mielenterveyden sairautta. Tutkimuksiin on silti viisasta hakeutua, jos asia mietityttää, jotta kokonaisuutta voidaan arvioida.

Lähteet:

Lastenpsykiatria ja nuorisopsykiatria. Duodecim, 2016

Rutter´s Child and Adolescent Psychiatry, Wiley Blackwell, 2015

Uudenvuodenlupauksia, joita ei tarvitse rikkoa

Oletko sinäkin yksi heistä, joka lupaa ja vannoo muuttaa elämäntapansa edullisiksi, kun uusi vuosi koittaa? Karkkilakko, tipaton vuosi tai tupakaton kevät odottavat. Tiputat ainakin 10 kg painoa. Alat harrastaa joka päivä lenkkeilyä.

Nämä sinänsä hyvät aikomukset kutistuvat ja unohtuvat monilta ajan mittaan. On helpompi vannoa itsekuria etukäteen kuin vaatia isoja muutoksia itseltään varsinkin, kun muutokset edellyttävät jostain miellyttävästä luopumista. Itsekuri väsyy kuin lihas, sanotaan.

Mutta on myös lupauksia, joiden suhteen itsekuria ei tarvita.

Ne lisäävät hyvinvointiasi ihan yhtä paljon kuin ankaruutta ja tehtäväorientoitumista vaativat lupaukset. Bonuksena mallitat lapsellesi hyviä toimintatapoja elämää varten. Mitä tällaiset lupaukset sitten voivat olla? Positiivisen psykiatrian hengessä:

  • Nauti elämästä.
  • Jätä aikaa palautumiseen.
  • Nuku ja syö siten, että sinulle tulee hyvä olo.
  • Anna itsellesi myönteistä palautetta. 
  • Pidä huolta ihmissuhteistasi.
  • Pidä puolesi ystävällisesti mutta jämäkästi.

Miksi juuri nämä?

Ainakin siksi, että sinulla on vain tämä yksi elämä. Kun opettelet tekemään asioita, joista nautit, saat elämäniloa ja voimia jaksaa arkea ja vanhemmuutta. Sitä paitsi lapsesi hyötyy vanhemmasta, joka jaksaa pitää kiinni (sekä tarvittaessa vääntää hänen kanssaan) rutiineista, kuten iltapesuajoista ja pelaamisesta. Lapsi näkee lisäksi aikuiseksi kasvamisessa olevan järkeä, kun huomaa sinun olevan edes ajoittain iloinen ja tyytyväinen.

Mistäs sitä sitten nauttisi? Totuus nautinnon lähteistä ei löytyne ainakaan Insta-kuvista tai Facebook-päivityksistä, joissa kyllä tulee vastaan toinen toistaan upeampia matkoja, kokemuksia ja elämyksiä. Onni löytyy sen sijaan useimmille aivan tavallisesta arjesta, pienistä hyvistä hetkistä. Ilon hetkistä, rauhan hetkistä, kokemisen kohdista. Niitä ei tule jatkuvasti, vaan aina välillä. Aikuisellekin voi olla kova paikka pystyä hyväksymään, että elämä ei ole pelkästään hyppäämistä menestystarinasta toiseen.

Pysähtyminen onnellisiin tai mielekkäisiin hetkiin lataa akkuja pimeämpiä ja nuivempia päiviä varten. Pysähtyminen ei vain ole kovin muodikasta juuri nyt…ja jos olet mennyt eteenpäin kuin höyryveturi viimeiset vuodet, voi olla, että stoppaaminen tuntuu siksikin mahdottomalta. Läsnä olemista ja erilaisten hetkien tiedostamista voi kuitenkin harjoitella. Apuna tässä voi käyttää esimerkiksi Mindfulness-harjoituksia, esimerkkejä mm. täällä.

Älä unohda perusasioita

Mitä riittävä palautuminen kohdallasi tarkoittaa, sen tiedät vain sinä itse. Jotkut nauttivat käsitöistä, toiset mökkeilystä, kolmas liikunnasta ja neljäs sohvapäikkäreistä. Palautuminen vahvistaa ja auttaa sinua kohtaamaan arjen vaikeudet ja ongelmat. Se ei vaadi esimerkiksi rahaa tai aikaa, vaan vain sen pohtimista, mikä tekee juuri sinulle hyvää vapaa-ajallasi. Palautuminen on myös työhyvinvoinnin perusedellytys. Jos et palaudu työvuorojen välissä, et voi pitkän päälle olla luova ja tehokas työntekijä (lisää asiasta mm. täällä).

Syöminen ja nukkuminen kuuluvat päivittäiseen arkeen, mutta harva pitää näistä kovinkaan hyvää huolta. Monelle on esimerkiksi uusi normaali olla jatkuvasti univelassa (tästä lisää esimerkiksi täällä ja täällä). Ikävä kyllä keho voi olla toista mieltä, ja jatkuvasti kertyy enemmän tutkimusnäyttöä siitä, miten kokonaisvaltaisesti univaje vaikuttaa. Keho ei palaudu, suoritustaso laskee ja kognitiiviset kyvyt heikkenevät jatkuvan univajeen myötä.

Suuri osa suomalaisista on lisäksi ylipainoisia, mutta silti keskitymme paljon enemmän laihduttamiseen kuin painonhallintaan, joka on ihan eri asia. Olisiko aika kääntää skooppia siihen suuntaan, että panostat ruuan laatuun ja syömisen tuottamaan hyvään oloon etkä ahdistuneesti laske kaloreita tai vahtaa, kuka söi pullan ja missä? Lisää aiheesta muun muassa täältä.

Mielen hyvinvointia voi edistää pienillä jutuilla, kuten omakehuilla…

Miksi usein toistuva myönteinen palaute itselle on tärkeää? Siksi, koska yleensä elämässä asiat eivät mene aivan niin kuin on toivottu ja suunniteltu. Kun kuitenkin opettelet kohtelemaan itseäsi lämpimästi ja hyväksyvästi kaikista mokista ja virheistä huolimatta, elämänlaatusi paranee. Mikä parasta, myös lapsesi oppii mallintamisen avulla hyväksymään omat virheensä.

Aikuiset saavat myönteistä palautetta harvoin riittävästi mistään, edes perheenjäseniltään tai työpaikaltaan. Siksi on tärkeä oppia tunnistamaan onnistumisensa ihan ite. Onnistuminen voi olla pienikin: “sain tänään imuroitua olohuoneen.” Tai: “sain vietyä lapsen ajoissa harrastukseen ilman, että kumpikaan kilahti”. Anna onnistumisista itsellesi mielikuvahalaus tai sanallinen kehu. Hyvin tehty! Oot super, arjen sankari! Tämä on myönteistä selviytymispuhetta, jonka muistaminen lisää myönteisiä tunteita ja parantaa itseluottamustasi.

…ja ihmissuhteisiin panostamalla

Ihmissuhteista huolen pitäminen liittyy samaan teemaan kuin omat kehut. Kirjoitimme Minna Oulasmaan kanssa Sexfullness-kirjaamme siitä, miten esimerkiksi parisuhteessa kumppanista voi ajan myötä tulla kuin huonekalu. Siinä sitä ollaan, herra ja rouva Ikea. Kahvikuppi ilmestyy mystisesti eteesi keittiön pöydälle aamuisin, mutta et muista kiittää. Tai sinua ei huomata, havaita tai kohdata, vaikka teet kaiken aikaa parhaasi. Kanssasi asuva tyyppi alkaa muuttua pikku hiljaa ventovieraaksi…ja kukapa sitä ventovieraalle avautuisi esimerkiksi ajatuksistaan ja tunteistaan.

Toimivat ihmissuhteet voivat olla merkittävä voimavara elämässä. Siksi niihin kannattaa panostaa vastaavasti. Vietä siis aikaa seurassa, joka ei tuomitse, joka hyväksyy sinut sellaisena kuin olet, ja jossa sinun ei tarvitse esittää tai todistella mitään. Jätä huomiotta seura, jonka johdosta sinulle aiheutuu jatkuvasti mielipahaa, huonoja viboja tai jossa joudut selittelemään valintojasi. Älä usko, että tehtäväsi on toteuttaa kenenkään muiden haaveita, vaan toteuta omaa elämääsi. Samaan aikaan ota kuitenkin toiset huomioon myötätuntoisella tavalla. Anna niin paljon positiivista palautetta kuin voit. Kysy kuulumisia, tai kysy edes jotain.

Mielekkääseen elämään tietysti liittyy myös jämäkkä oman puolen pitäminen. Ihmissuhteissa tulee taatusti tilanteita, joissa olet erimielinen ystäväsi, puolisosi tai yhteistyökumppanisi kanssa. Näissä tilanteissa voimavarojasi leikkaavat turha myöntely, liiallinen joustaminen tai uhrautuminen kerta toisensa jälkeen. Opettele sanomaan mielipiteesi ystävällisellä mutta jämäkällä tavalla. Älä odota, että kaikki aina menisi toiveidesi mukaan, vaan suhtaudu yhtä hyväksyvästi toistenkin (kenties vastakkaisiin) mielipiteisiin. Valitse taistelusi, älä tartu jokaiseen lillukanvarteen, mutta älä myöskään jää tossuksi, joka tekee aina sen, mitä muut käskevät.

Näistä uudenvuoden lupauksista voit valita itsellesi parhaiten soveltuvat. Tai vaikka kaikki. Ja koska näihin ei tarvita itsekuria, lihaskaan ei väsy.

Hyvää uutta vuotta!

Lisää luettavaa voimavaraistavan psykiatrian hengessä: Personal recovery within positive psychiatry. Bejerholm UE and Roe D.Nord J Psychiatry 2018 Nov 1:1-11.

Positive psychiatry: its time has come. Jesse DV, Palmer BW, Rettew DC, Boardman S. J Clin Psychiatry. 2015 Jun;76(6):675-83.
J


Kun mikään ei riitä – syömishäiriökehityksen varoitusmerkkejä

Meillä aikuisilla on joskus aika luutuneita käsityksiä maailmasta ja vaikkapa lastenpsykiatriasta. Yksi aikuisten tavallinen kuvitelma on, että syömishäiriötyyppiset ongelmat alkavat vasta teini-iässä ja että niitä ei olisi lapsilla lainkaan. Tämä ei valitettavasti pidä paikkansa, vaan lapsetkin kärsivät niistä, ja itse asiassa syömishäiriöiden ilmaantumisikä on joidenkin kliinisten havaintojen mukaan tullut hieman alaspäin viime vuosikymmenien aikana.

Elämänmittainen tyttöjen/naisten riski sairastua syömishäiriöön on noin 1,9-3,5 % luokkaa, poikien/miesten merkittävästi tätä pienempi. Eniten tosiaan sairastutaan murrosiässä. Laihuushäiriöiden Käypä hoito-suosituksen mukaan “Altistavina ja laukaisevina tekijöinä voivat olla biologiset (usein geneettinen alttius), psykologiset (esim. stressi- ja kuormitustekijät, tunne-elämän vaikeudet ja itsetunto-ongelmat) sekä kulttuurisidonnaiset (esim. laihuutta ihannoiva ympäristö) tekijät”.

Syömishäiriön hoito on sekä potilaalle itselleen että perheille ja muille tilannetta seuraaville uuvuttavaa ja pitkäjänteistä työtä vaativaa taistelua. Tämän vuoksi olisi tärkeää, että jokainen vanhempi kiinnittäisi muun kasvatuksen ja arjen lomassa riittävästi huomiota lapsen/nuoren syömiskäyttäytymiseen, vaikka mitään oireita ei olisikaan. Tällöin voidaan mahdollisesti ennaltaehkäistä sairauden puhkeaminen.

Seuraavassa tekstissä en käsittele varsinaisesti syömishäiriötä sinänsä mutta sen sijaan piirteitä, jotka voivat altistaa tai edeltää syömishäiriötä.

Syömisen avulla voi yrittää hallita ns. pahaa maailmaa

Syömishäiriöihin liittyy useimmilla sairastuneilla vahva lihomisen pelko ja/tai painon hallitsemisen tarve. Syömisestä tulee pikku hiljaa potilaan mielessä jotain kiellettyä ja siksi tarkasti kontrolloitua – mutta samaan aikaan jotain niin ihanaa ja kutsuvaa. Monella on (vääriä) mielikuvia siitä, miten vapaa syöminen voisi johtaa hallitsemattomaan lihomiseen muodottomaksi möykyksi. Tästä näkökulmasta on ymmärrettävää, että laihtuminen ja laihana pysyminen sekä painon kontrolloiminen tuntuvat sairastuneesta välttämättömiltä. Ahmimishäiriössä (eli bulimiassa) tämä tarve johtaa oksenteluun, laihuushäiriöissä (anoreksiassa) taas syömisen välttelyyn. Ahmintahäiriössä korostuvat ahmimiskohtaukset ilman energian menetykseen liittyvää kompensointia.

Kliinisenä kokemuksena on, että syömishäiriökehitys on usein alkanut jo vuosia ennen hoitoon hakeutumista. Potilaan ajattelu on saattanut muuttua pikku hiljaa syömis/painokeskeiseksi, vaikka se ei ole tullut mitenkään esille arjessa. Sairauden alkuvaiheessa sairastunut voi pärjäillä elämässään mainosti ja pitkään jopa saada ikään kuin elinvoiman tunnetta syömisen kontrolloinnista. Tilanne kriisiytyy lopulta ehkä jonkin elämänmuutoksen tai muun vastaavan tapahtuman seurauksena, jolloin syömisongelma voi tosissaan karata käsistä. Tällöin ollaan pisteessä, jossa usein vanhemmat ja muut läheiset viimeistään huolestuvat lapsen/nuoren tilanteesta.

Mitkä ennakoivat piirteet olisi syytä noteerata jo aikaisin?

“Asioiden on sujuttava täydellisesti”

Puhutaan siitä, että syömishäiriö on ns. kilttien suorittajatyttöjen tauti. Jotain perää sanonnassa onkin, sillä monet syömishäiriöpotilaat ovat itseään kohtaan erittäin vaativia. Jos normaalin elämään ei saa mahtua pienenkään epäonnistumisen mahdollisuutta, elämä voi tuntua hallitulta mutta samaan aikaan elämänilokin vähenee ja epäonnistuminen alkaa kauhistuttaa yhä enemmän. Syömishäiriökehitykseen liittyy usein tarve hallita edes jotain – edes syömistä tässä arvaamattomassa maailmassa – ja syömishäiriöhän mahdollistaa kilvoittelun ja yritykset suoriutua siitäkin yhä täydellisemmin. Jos lapsi siis vaatii itseltään jatkuvasti sekä mieletöntä koulumenestystä, moitteetonta käytöstä että täydellistä ulkonäköä, ja jos virheet ovat tälle lapselle katastrofaalisen tuntuisia, ollaan sellaisten ilmiöiden äärellä, jotka voivat huonolla tuurilla altistaa hänet pitkän päälle syömishäiriökehitykselle. Vanhemman kannattaisi vaativan lapsen kohdalla pohtia, miten tämä lapsi voisi oppia hyväksymään epätäydellisyyden ja epävarmuuden, joita elämään (ja syömiseen) liittyy? Voitko vanhempana mallittaa epäonnistumisen, harjoittelun ja epävarmuuden sietämisen taitoja?

“Tästä lähtien en syö rasvaa, gluteenia, punaisia ruokia enkä lisättyä sokeria, koska ne ovat epäterveellisiä”

Joillakin ihmisillä on taipumus juuttua asioihin, joita muut eivät pidä tärkeinä. He saattavat jankuttaa samaa asiaa loputtomiin tai olla kykenemättömiä siirtymään “seuraavaan juttuun agendalla”. Tämä liittyy jumiutumistaipumukseen, joka tarkoittaa myös vaikeutta säädellä omia kielteisiä tunteita – kielteiset tunteet jäävät ikään kuin päälle. Jumiutumistaipumus voi liittyä syömishäiriökehitykseen, kun tietyistä ruuista tulee päähänpistojen tai esimerkiksi netistä kerättyjen tiedonmurusten johdosta pikku hiljaa “kiellettyjä”, tai kun ruokiin alkaa liittyä esimerkiksi rituaaleja uskomuksineen (“voin syödä leipää vain kuutioiksi pilkottuna…jos en tee niin, painoni nousee ainakin kilon”). Jumiutuminen voi näkyä myös esimerkiksi täysin epärealistisena painotavoitteena, jolle ei tunnu löytyvän mitään erityistä syytä. Jumiutuminen on tavallinen neuropsykiatrinen piirre, ja syömishäiriötä sairastavilla kouluikäisillä onkin todettu enemmän autisminkirjon piirteitä kuin terveillä samanikäisillä. Vanhempana olisi syytä kiinnittää huomiota, jos lapsesta tulee uudella tavalla valikoiva tai hän muuten rajoittaa tarpeettomasti ruokavaliotaan. Onko tähän jokin syy? Jos ei, lasta kannattaa tukea ja kannustaa palaamaan monipuolisempaan, rennompaan syömiseen.

“Olen surullinen…kroppani on turta…joten en syö tänään mitään”

Syömishäiriökehitykseen liittyy monilla tunteiden käsittelyyn liittyviä vaikeuksia. On tavallista, että syömishäiriöpotilaalle omien tunteiden tunnistaminen ja ilmaiseminen on vaikeampaa kuin muille keskimäärin. Niinpä jos lapsi ei ilmaise kielteisiä tunteitaan, kuten surua, kiukkua tai pettymystä oikein millään tavalla, tämä voi olla pitkän päälle riskitekijä syömishäiriökehitykselle. Kielteisten tunteiden kääntyminen sisäänpäin saattaa johtaa oman kehon rankaisemiseen tai kaltoinkohteluun myös ruuan/nälkiinnyttämisen avulla. Monille syömisen kanssa kamppaileville lisäksi oman kehon havainnointi voi olla vaikeaa, joskus vääristynyttäkin. Tästä syystä syömishäiriöpotilaille tarjotaan muun hoidon ohessa usein muun muassa psykofyysistä fysioterapiaa sekä rentoutusmenetelmien opettelua, jotka tukevat kehon tuntemusten huomaamista. Ennaltaehkäisevässä mielessä vanhemman kannattaa sanoittaa erityisesti niukasti tunteita ilmaisevalle lapselle kaikenlaisia tunteita pienestä pitäen (tästä lisää blogitekstissäni täällä), kannustaa tunteiden ilmaisuun rakentavalla tavalla ja auttaa lapsia saamaan monipuolisia kehollisia kokemuksia mm. liikunnan ja miellyttävän kosketuksen avulla.

“Ei, en tarvitse…olen juuri syönyt”

Joustava syömiskäyttäytyminen on sellaista, jossa satunnainen herkuttelu ei kaada maailmaa, jossa yhtenä päivänä tulee luonnostaan syötyä vähemmän kuin toisena ja jossa syöminen ei aiheuta erityisesti mitään voimakkaita tunteita, ahdistusta tai muutakaan. Yksi tyypillinen syömishäiriökehityksen varomerkki on siksi vaikeus syödä joustavasti, vaikeus ylläpitää ns täsmäsyömistä. Täsmäsyömisellä tarkoitetaan syömistä, joka on säännöllistä, riittävää, monipuolista ja sallivaa. Kun syömisestä tulee kaavamaista tai siihen alkaa liittyä kovin tiukkoja sääntöjä (“en voi syödä mitään, jos en ole juossut 5 km lenkkiä” tai “jos syön suklaapatukan, minun on oltava syömättä huomenna”), näillä säännöillä tyypillisesti pyritään lievittämään syömiseen liittyvää ahdistusta ja syyllisyyttä. Syömiseen voi alkaa liittyä suoranaista välttelyä tai valehtelua. Varsinkin, jos perheet yhteiset ruokailut ovat kiireen tai muun syyn takia alkaneet jäädä väliin, lapsen tai nuoren on mahdollista kiristää omia ruokailusääntöjä pikku hiljaa yhä tiukemmiksi. Lapsella ei vaikuta olevan koskaan nälkä tai hän “on juuri syönyt”… Tähän ei pidä mennä mukaan. On tärkeää, että vanhempi pysyy kartalla siitä, mitä lapsi ylipäänsä päivän aikana syö. Jos onnistuu saamaan tästä vain epämääräisiä tietoja, on syytä lisätä syömisen valvontaa. Olisi hyvä, että lapsi saisi oppia syömään mahdollisimman vapaasti ja joustavasti. Joskus tämä vaatii koko perheen ajattelutavan muutosta.

Lopuksi

Syömishäiriö ei ole vanhemman vika. Tietenkään. Kuitenkin me vanhemmat voimme auttaa lapsiamme ylittämään tiettyjä vaiheita, joissa riski syömishäiriökehityksen alkamiselle on olemassa. Vanhempina meidän kaikkien on myös syytä miettiä, minkälaiselle kehopuheelle altistamme itsemme ja lapsemme. Puhunko itsestäni kauniina, ihanana ihmisenä, vai arvostelenko läskejä, ruikulilaihuutta, ryppyjä ja niin edelleen. Entä miten puhut painoasioista? Entä lapsesi ulkonäöstä? Tärkeiden ihmisten kommenteilla voi olla merkittävä vaikutus syömishäiriön kehitykseen. Myös kaveripiiri mielipiteineen voi vaikuttaa lapsen oireisiin. Osansa tekee mediakin…kun jopa huippumallien vartaloita photoshopataan täydellisiksi, ei ole kovin kummallista, että nuorilla on epärealistisen ankaria ulkonäkövaatimuksia itseensä kohdistuen.

Muillakin viiteryhmillä on toki merkitystä. Viime aikoina on uutisoitu paljon siitä, miten esimerkiksi kilpavoimisteluvalmennuksessa lapsi tai nuori saattaa joutua kuuntelemaan kehonsa arvostelua tai kokea painon vahtaamista. Tämä on ilman muuta merkittävä ja erittäin valitettava asia niiden nuorten kohdalla, jotka muutenkin pohtivat riittävyyttään tai painivat yllä mainittujen piirteiden kanssa.

Joka tapauksessa tärkein ennaltaehkäisevä asia, jonka voit tehdä lapsesi terveellisen syömiskehityksen eteen, on nauttia yhdessä päivittäin aterioita perheenä ja osallistaa kaikki niiden valmisteluun. Ruuan pitäisi olla osa elämää, yksi asia muiden joukossa, yksi ilo ja nautinto arjessa – ei ahdistuksen lähde ja pelon kohde.

Lähteet:

Syömishäiriöiden Käypä hoito-suositus, Duodecim 2014

Kirja: Lasten- ja nuorisopsykiatria, Duodecim 2017

Kiinnostuneille:

Kirja: Olen juuri syönyt, Duodecim 2006

Kirja: Torvalds/Pakko Laihtua, S&S, 2013

Kirja: Oulasmaa&Riihonen/Sexfullness (kehotyytyväisyyttä käsittelevä luku), Docendo 2017

Elokuva: To the Bone, Netflix, 2017