Ei ole aina helppoa olla vanhempi. Tiedät hyvin, että aikuisella on olennainen rooli vaikeissa tilanteissa lapsen kanssa. Pitäisi pysyä rauhallisena, vaikka lapsi provosoi…pitäisi olla johdonmukainen ja selkeä…pitäisi kuulla ja kuunnella lasta….pitäisi kommunikoida tunteista …pitäisi näyttää esimerkkiä…pitäisi ylläpitää hyvää ja rauhallista tunnelmaa…mutta kuinkas sitten kävikään?
Vanhemmuuteen ei voi täysin etukäteen valmistautua. Tai oikeastaan, vanhemmuuden herättämiin tunteisiin ei voi kovin hyvin valmistautua. Aikuinen voi toki järjen tasolla käsittää, että lapsi tulee olemaan yksi rakkaimmista ja ihanimmista asioista elämässä. Voi myös järjen tasolla ymmärtää, että lapseen tai muuhun elämään liittyvien vastoinkäymisten yhteydessä varmasti tulee nousemaan helposti ärtymyksen ja turhautumisen, ehkä jopa vihan tai raivon tunteita. Mutta vasta kun nämä todella itse kokee – ja ehkä samalla kokee paljon muitakin asioita ja tunteita – näkee, miten itse reagoi vanhempana ja mikä on itselle helppoa tai vaikeaa. Siis: mitkä asiat lapsessa tai vuorovaikutuksessanne nostattavat kauhua tai vihaa tai iloa tai onnea. Mitkä asiat pelottavat. Mitkä asiat tuottavat käsittämättömän voimakkaita onnen tai hellyyden tunteita. Ja miten kehollista se kaikki onkaan mielenliikahdusten lisäksi. Vanhemmuus vaikuttaa joskus jopa kaksin- tai kolminkertaistavan tunteiden intensiteetin. Ajattelen, että tällä on jotain tekemistä sen kanssa, että vanhemmuus koskettaa meissä niin monia osa-alueita: tunteet liittyvät paitsi syntyneeseen lapseen, myös meidän omiin kokemuksiimme lapsena olemisesta.
Toki jokainen lapsi on yksilö, mikä myös vaikuttaa vanhemmuuteen olennaisesti. Yksi lapsi voi persoonalta muistuttaa hyvin paljon vanhempaansa. Joku toinen on vanhempaansa nähden aivan päinvastainen olemukseltaan ja käytökseltään. Kumpi on helpompaa vanhemmalle, riippuu aika paljon vanhemmasta itsestään kokemuksineen ja uskomuksineen. Lapsen synnynnäinen tapa reagoida eli temperamentti on puolestaan melko vahvasti neurobiologisten ominaisuuksien summa, mutta toisaalta sekin periytyy suurelta osin lapsen biologisilta vanhemmilta. Temperamentti taas muokkaa kahden yksilön vuorovaikutussuhteen muodostumista ja ylläpitoa. Eli tästä näkökulmasta vanhemman ja lapsen välinen suhde ei ole yksi- vaan kaksisuuntainen tie. Siinä on kaksi aktiivista toimijaa (toisella tietenkin huomattavasti enemmän vastuuta, valtaa ja keinoja kuin toisella). Temperamentin lisäksi sekä lapsen että vanhemman elämänkokemukset, mielensisältö ja tunneilmapiiri mutta myös täysin näiden kahden ulkopuoliset asiat eli ympäristö vaikuttavat siihen, minkälaiseksi vanhemmuus – ja toisaalta, minkälaiseksi lapsen käyttäytyminen, tunnesäätely ja persoonallisuus kehittyvät lapsen kasvaessa.
Miksi vanhemmuus on toisinaan niin vaikeaa?
Eli miksi vanhemman käämi voi kärähtää? Miksi tulee joskus toimittua aivan toisin kuin mitä ajatteli ennen vanhemmuutta? Miksi joskus tapahtuu nolojakin ylilyöntejä? Aika moni vanhempi huomaa jossain kohtaa, että lapsen tunnemaailma tai reagointitapa alkaa hiertää vanhemman omia psyykkisesti kivuliaita kohtia. Jokin lapsen käytöksessä kolahtaa vanhempaan erityisen pahasti. Joskus on niin, että sellaiset koettelemukset ja kielteiset elämän varrella tapahtuneet asiat, joita vanhempi ei koskaan kuvitellut enää kokevansa tai jotka ehkä olivat jopa unohtuneet, voivat tulla uudelleen tunnetasolla kohdattaviksi vanhempana. Lastenhuoneen haamuiksikin näitä asioita on kutsuttu.
Käytännössä haamut voivat tarkoittaa, että sinut, joka aina lapsuudessasi komennettiin omaan huoneeseesi rangaistuksena, ja joka vannoit ettet ikinä omia lapsiasi kohtaan niin toimisi, havaitaan kiukusta tärisevänä aikuisena komentavan lasta vastaavalla tavalla. Tai että sinä, joka kärsit traumaattisista kokemuksista omassa lapsuudessasi ja et saanut tilaisuutta rakentaa riittävää turvallisuuden tunnetta, joko väistelet vanhempana vaikeita tilanteita lapsen kanssa niin pitkään kuin mahdollista tai hyökkäät kohtuuttomasti tällaisina hetkinä – jolloin lapsesi kokee itse asiassa saman turvattomuuden kuin sinä aikoinaan.
Ja ehkäpä lähestyn asiaa vielä vähän arkisemmin: miten onkin niin, että jos vanhempana inhoat kiroilua, havaitset oman lapsesi kiroilemista kotona rasittavuuteen asti? Tai jos taipumuksesi on olla ylihuolehtiva ja olet kroonisesti lapsestasi huolissaan, miten juuri sinun lapsesi onkin joko yllättävän rohkea ja vaatii saada ottaa varhain irtiottoja aikuisen “pihdeistä”, tai vaihtoehtoisesti hän on herkästi ja jatkuvasti ahdistuva ja peloissaan? Tai jos maailma potkii aikuista päähän ja räntää sataa niskaan, miksi yleensä juuri niinä päivinä oma lapsi haastaa käytöksellään?
Hetkinen, onko tämä lainkaan sattumaa?
Lapsi on pitkään täysin riippuvainen aikuisen tarjoamasta avusta, hoivasta ja huomiosta. Olet varmasti kuullut selityksen siitä, miksi vaikkapa vauvan itku on niin sydäntäraastavaa: sen on evolutiivisista syistä tarkoituskin olla. Vain riittävän huomiota herättävä ääni varmistaa, että vauva ei unohdu tarpeineen aikuisten mielestä. Itku on vauvan selviytymiseen liittyvä asia. Aivan samalla tavalla liittyy lapsen selviytymiseen, että toisinaan juuri kun aikuinen tarvitsisi eniten hoivaa, lepoa ja rauhaa, lapsi naulitsee aikuisen täyden huomion itseensä haastavalla käytöksellään. Koska jos aikuinen unohtaisi lapsen, miten hänelle kävisikään?
Lapsi navigoi maailmassa aikuisten, erityisesti vanhempiensa, tunteiden ja reaktioiden ohjaamana. Ehkäpä ei siis ole sattumaa, että kiroilua inhoavan vanhemman lapsi alkaa itse kiroilla. Kiroilu herättää niin voimakkaan tunnevasteen vanhemmassa, että lapsikin sen huomaa. Ja kaikki sellainen käytös, mistä ihminen saa toisen ihmisen vasteen (huomioi, että vaste voi olla myönteinen tai kielteinen!) alkaa vahvistua. Aikuisen huomio on siis lapselle palkinto itsessään – vaikka se ei olisi myönteistä. Tämä unohtuu useimmilta vanhemmilta ainakin joskus.
Jotkut vanhemmat ajattelevat, että yllä kuvatussa “huomionhakuisuudessa” on vikaa ja lasta on syytä “kasvattaa” olemalla antamatta huomiota. Me lastenpsykiatrit emme näe tätä asiaa niin. Pikemminkin ihmisen tarve olla toisen myönteisen huomion kohteena on ensinnäkin täysin normaali mutta toiseksi myös täysin välttämätön asia ihmisen kehitykselle. Kukaan lapsi ei kasva terveeksi aikuiseksi ilman aikuisen huomiota ja hoivaa. Edes kukaan aikuinen ei kukoista ja voi hyvin, jos joutuu olemaan jatkuvassa yksinäisyydessä ilman mahdollisuutta jakaa elämää kenenkään kanssa.
Miten sitten saada oma vanhemmuus toimimaan?
Yleensä ratkaisumalli lapsen haastavaan käytökseen ja vanhemmuudessa hiertäviin kipeisiin kohtiin on kaksijakoinen. Ensinnäkin, vanhempi alkaa tarjota lapselle runsaasti myönteistä huomiota, kohtaamista ja yhteistä tekemistä riippumatta lapsen yrityksistä hiertää vanhemman psyykkisesti kipeää kohtaa. Vanhempi siis mahdollistaa lapselle miellyttävän, toistuvan tunnevasteen arjessa ihan vain mukavasta yhdessäolosta, mikä samalla vastaa lapsen perimmäisimpiin psyykkisiin tarpeisiin. Näin lapsen tarve provosoida vanhempaa ikävämmällä käytöksellä vähenee, koska huomiota saa riittävästi muutenkin. Voi kuulostaa uskomattomalta, mutta tämä toimii käytännössä loistavasti. Kaikki sellainen käytös jää tyypillisesti pois, mihin ei kiinnitetä huomiota. Lisäksi palkitsemalla voidaan auttaa erityisesti niitä kohtia, kun jokin asia on lapselle erityisen vaikea.
Toiseksi, vanhemman kannattaisi yrittää rohkeasti käsitellä omia kipukohtiaan. Meissä jokaisessahan on kaikenlaisia puolia. On toimivia puolia aikuisena, vanhempana, kumppanina, työntekijänä ja näin poispäin. Olemme huolehtivia vanhempia. Olemme tunnollisia ja ahkeria työntekijöitä. Olemme iloisia ja leikkisiä vapaa-ajalla. Samanaikaisesti meissä on myös toimimattomia puolia: kiukuttelemme joskus kuin kakarat. Olemme vaativia kuin tylyin opettajamme koskaan. Käyttäydymme liian vallattomasti. Tai olemme jatkuvasti alttiina ja hädissämme – pelkäämme, että kohta sattuu ja pahasti.
Nämä aivan normaalit mutta silti toimimattomat puolet itsessämme pitäisi yrittää tiedostaa ja havaita juuri niillä hetkillä, kun kyseiset puolet näkyvät. Voit huomata: “no nyt minussa aktivoitui liian ankara vanhempi. Huudan ja olen liian tiukkana. Muistan tämän jo omasta lapsuudestani”. Lisäksi voimme hyväksyä tapahtuneen. Voimme ymmärtää, että näin kävi, mutta samalla tämä tietoisuus omista toimimattoman vanhemmuuden puolista auttaa puuttumaan siihen. Tiedostamisen jälkeen oma valinta tulee mahdolliseksi: voin valita, että en ole enää epäystävällinen lapselle, vaikka se olisi minulle helpoin tai tutuin ratkaisu. Voin valita, että pyrin validoimaan lapsen tunteita ja toimintaa, vaikka tekisi mieli karjua. Ja voin valita, että pysäytän omalla aktiivisella pyrkimykselläni toimimattoman vanhemmuuden vakiintuneet kaavat, kuten turvattoman kasvatustavan, liiallisen ylihuolehtimisen tai liian jouston lapsen negatiivisten tunteiden edessä.
Vanhemmuus on elämänpituinen matka
Sanon usein -ja näin uskon – että vanhemmuus on matka, joka kasvattaa vanhempaa vähintään yhtä paljon kuin lasta. Vanhemmuus on tosiaan mahdollisuus kokea uusia ja toisaalta muistaa koettuja tunteita, mutta lisäksi se on mahtava mahdollisuus vaikuttaa ns. “kertomuksen loppuratkaisuun”. Kupletin juonen ei tarvitse enää olla se sama kuin ennen. Vaikka sinulle oltiin tylyjä tai välinpitämättömiä lapsuudessasi, sinun ei tarvitse kohdella omia lapsiasi näin. Vaikka sinulla oli turvaton olo, lapsellasi ei tarvitse olla. Vaikka sinä koit traumaattisia tapahtumia, sinun lapsellasi voi syntyä mahdollisuus olla kokematta niitä.
Sinulla on siis vanhempana joka hetki vapaus toimia sillä tavalla, minkä katsot lapsellesi sekä sinulle hyväksi. Vaikeissa tilanteissa voit havaita tunteesi, kokemuksesi ja muistosi, ja suhtautua niihin lempeän hyväksyvästi. Samalla voit joka kerta valita käyttäytymisesi uudelleen. Voit muuttaa piintyneet huonot tapasi. Voit tarjota lapselle mahdollisuuden kokea jotain uutta. Ja samalla koet ja harjoittelet uutta itsekin. En tiedä, miltä tämä ajatus sinusta tuntuu, mutta minua itseäni se jatkuvasti motivoi työssäni lasten ja vanhempien parissa: jokainen päivä on uusi mahdollisuus tarjota lapselle hyvä elämä. Jokainen päivä on myönteisen muutoksen mahdollisuus.
Vanhemmuuden hyvä boogie 