Sinun arkesi on tosiaankin jonkun lapsuus.

Älä kitise, hän sanoi.

 

Älä lääpi sitä ikkunaa. Älä mene sinne. Pysy tien reunassa. Kävele nopeammin. Kävele hitaammin. Älä juokse.

 

Haukotus, nyt on jo tunti siitä, kun käskin sinua pesemään hampaasi. Voisitko YSTÄVÄLLISESTI pestä hampaasi. Nyt. Älä koske siihen. Mene suoraan hammaspesulle.

 

Enkö minä juuri sanonut, että tee läksysi.  Eikö tästä puhuttu juuri. Tottele minua! Oletko taas hukannut äikän vihon? Voisit kirjoittaa vähän siistimmällä käsialalla. Nää on ihan harakanvarpaita. Mitä tämä koenumero tarkoittaa? Mikset lukenut riittävästi kokeeseen? Minähän sanoin. Sanoin ainakin edellisenä päivänä. Etkö tätäkään voinut tehdä kunnolla.

 

Syö suu kiinni. Älä ota liikaa ruokaa. Sun täytyy ottaa enemmän ruokaa. Syö salaattisi. Älä keiku tuolilla. Ei possuilla ruokapöydässä. Käytä haarukkaa. Ruualla ei saa leikkiä. Minä haluan, että meillä keskustellaan sivistyneesti ruokapöydässä. Meillä ei syödä herkkuja joka päivä. Ainakaan te ette syö. Nälkäiset Afrikan lapset olisivat kiitollisia tuosta ruuasta, mistä te valitatte.

 

Onko teidän pakko pitää tuota melua koko ajan. Täällä on taas hirveä sotku. Minä en ole mikään palvelija. NYT nämä lelut pois tästä lattialta tai heitän ne roskiin. Voisitko vihdoin.

 

Mikset mene ulos leikkimään? Kaikki kaveritkin on siellä. Miten niin et halua. Miten niin ei pyydetä. Mitä te oikein touhuatte siellä ulkona. Aina saa teidän riitoja selvitellä. Eikö isot pojat osaa itse ratkaista ongelmiaan. Meille ei sitten tule kukaan mökäämään ja häiriköimään. Keksikää joku muu paikka missä leikitte. Ei, en ehdi nyt lähteä ulos.

 

Voisit vähän sinäkin pitää kunnostasi huolta. Aina istut vaan siinä puhelimella. Joku ruutu nenän edessä koko ajan. Mitä sä siellä edes teet? Miten niin lähetät kuvia nettiin? Mitä kuvia? Mikäs tuo sivusto oikein on? Ei silloin kun minä olin nuori. Leikimme pihoilla vaan kaiket päivät. Ei ollut puhelimia eikä nettiä. Aina toteltiin vanhempiamme ja kunnioitettiin niitä.

 

Miten niin minäkin olen puhelimella koko ajan. Minä tarvitsen puhelinta, teen kaikkia hyödyllisiä aikuisten juttuja sillä. No, esimerkiksi ostin just junaliput ja lähetin sähköpostin työkaverille ja nyt laitoin viestiä parille kaverille. Niin mutta se on ihan eri asia.

 

Ei mulla ole nyt aikaa vääntää sun kanssa näistä asioista. Katsotaan huomenna. Katsotaan ensi viikolla. Ehkä mä just ja just silloin voin. Tää vanhemmuus on rasittavaa. Ja teissä on niin hirveesti negatiivista energiaa.

 

Kun luit tämän tekstin, kysyitkö itseltäsi: onko tämä arkea, joka on myös jonkun lapsuus ?

ADHD on yleistä, mutta kaikki mikä liikkuu, ei ole ADHD.

Olet varmaan kuullut humoristisia määritelmiä tietynlaisista ihmisistä. “Se on ihan ADHD”, sanotaan tyypistä, joka on jatkuvassa liikkeessä, tuhat rautaa tulessa, ideoita riittää ja toteutus jää usein, hmm, hieman puolitiehen.

Monella näistä kuvatuista ihmisistä varmaan onkin ADHD-piirteitä. ADHD on neuropsykiatrinen häiriö, jonka ydinoireita ovat vaikeudet keskittyä asioihin, olla tarkkaavainen (varsinkin tylsissä tilanteissa), vaikeudet toiminnanohjauksessa, hyperaktiivisuus ja impulsiivisuus.

Millaista on elää ADHD:n kanssa?

ADHD-lapset ovat tavallisesti eläväisiä. Heidän eloisuutensa hyötynä on, että tällainen ihminen huomaa kaikenlaisia asioita, kuten ohi lentävän linnun, rapsahtavan äänen postiluukusta ja kaverin pienetkin puuhat. Monet ADHD-aikuiset ovat suosittuja, hauskoja ja meneviä.

Mutta ADHD:sta voi olla myös aikamoista haittaa. On tavallista, että ADHD-lapsi saa idean ja toteuttaa sen saman tien, mikä on harvoin hyvin toimiva strategia vaikkapa kaveriporukassa. Monilla riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita; tulee hölmöiltyä, kun ajatus seuraa vasta selvästi toiminnan perässä.

Tylsiin tehtäviin esimerkiksi koulussa tuntuu olevan mahdoton keskittyä – ei vaan kykene, vaikka haluaisikin. Ei saa tehtäviä aloitettua tai valmiiksi, joten koulussa moni ADHD-potilas alisuoriutuu selvästi (Joitakin lievästi oireilevia muuten auttaa, jos saa luvan kanssa koulussa tylsissä kohdissa hypistellä tavaroita, vetäytyä kuulosuojainten kanssa omaan rauhaan tai piirtää kirjan marginaaleihin). ADHD:hen liittyy toisaalta myös taipumus uppoutua itseä kiinnostaviin juttuihin – lapsi saattaa aamulla vaikkapa unohtua lukemaan Aku Ankkaa, kun pitäisi pestä hampaat ja lähteä jo kouluun. Hanskat, pipot, kynät ja tärkeät paperit hukkuvat ja löytyvät milloin mistäkin.

ADHD:n “sukulaisiin” kuuluu keskittymisen vaikeus ilman hyperaktiivisuutta eli ADD. ADD-lapset ovat pienestä lähtien “hajamielisiä professoreita” – aina vähän pihalla eli vähän huonosti kartalla siitä, mitä milloinkin pitäisi tehdä. Monen lastenpsykiatrin kokemuksen mukaan ADD-oireilu sekoitetaan kouluissa usein väsymykseen, koska nämä lapset näyttävät tavallisesti huomattavan vetämättömiltä ja väsähtäneiltä – tai joskus tällaista oireilua pidetään puhtaasti välinpitämättömyytenä. Kyse voi kuitenkin olla vaikeudesta säädellä vireystilaa, mikä liittyy moniin neuropsykiatrisiin häiriöihin.

ADHD-omena ei välttämättä kovin kauas puusta putoa

ADHD, kuten muutkin neuropsykiatriset ongelmat, johtuu geeniperimän ja ympäristön yhteisvaikutuksesta. Uuden ja todella kattavan Käypä hoito-suosituksen mukaan ADHD:ta esiintyy oireisten lasten vanhemmilla ja sisaruksilla 2–8 kertaa useammin kuin väestössä keskimäärin. Useimmat geenit, joiden on todettu liittyvän ADHD:hen, ovat tekemisissä aivojen dopamiini-välittäjäainetasapainon kanssa. Aivojen kypsymisprosessi on tietyiltä osin ADHD-ihmisillä hitaampi kuin “tavallisilla”, mutta etenee kuitenkin normaalia latua. Tämä kuitenkin selittää, miksi jotkut ADHD-lapset eivät enää aikuisena tarvitse tukitoimia. ADHD:hen liittyy hieman muita suurempi riski kärsiä myöhemmin masennus- ja ahdistuneisuusoireilusta. Joskus aikuisella hoksataankin ADHD tai ADD vasta näiden oireiden hoitamisen jälkeen.

Mikä ei ole ADHD:ta?

Toisinaan käy niin, että lapsi tai aikuinen perustelee kulttuurisesti/ sosiaalisesti epätoivotun toimintansa sanomalla: “mulla on ADHD”. Tämä on paitsi ärsyttävää, myös yleensä tekosyy. Ihminen ei voi esimerkiksi oikeuttaa epäsosiaalisia käytöstapojaan, epäkohteliaisuutta tai väkivaltaisuutta ADHD-diagnoosilla.

Erityisesti lasten kohdalla ongelmallista on kuitenkin joskus erottaa uhmakas ja auktoriteettivastainen käytös ADHD-oireilusta. Nämä ongelmat toki liittyvät usein yhteen, mikä on ymmärrettävää siinä valossa, että ADHD-lapset tuppaavat saamaan valtavan määrän negatiivista huomiota joka päivä ja kehittävät siksi uhmakkaan käytöstyylin (“koska minusta ei kuitenkaan tykätä, aion käyttäytyä odotusten mukaisesti eli häiriköidä”). Mutta ADHD-lapsikim voi olla aikuisia kunnioittava, kiltti ja reipas. Toisinaan tulee silti vastaan tilanteita, joissa aggressiivisesti käyttäytyvä lapsi paljastuu tutkimuksissa itse asiassa impulsiiviseksi ADHD-potilaaksi, jota keskittymistä helpottava lääkitys auttaa merkittävästi väkivaltaisuuden hillitsemisessä. Mutta lapsen tai nuoren aggressiivinen toiminta voi selittyä myös jollain ihan muulla.

Toinen tärkeä teema tässä mielessä on ns. psyykkisistä syistä johtuva levottomuus. Kaikki ei suinkaan ole ADHD:ta, mikä liikkuu. Ihmislapsen voivat tehdä levottomaksi myös traumat eli vaikeat kokemukset, tunteiden säätelyn ongelmat ja sen puolen kypsymättömyys, kaltoinkohtelu tai hyväksikäyttö, tai ihan vaan suuret muutokset elämässä, kuten muutto toiselle paikkakunnalle, vanhempien ero tai suruprosessit. On tavallista, että ison muutoksen jälkeen lapsella kestää 1-2 vuottakin päästä kiinni arkeen samalla tapaa kuin aiemmin. Lapsi voi sitä ennen olla keskittymätön, tarvita paljon aiempaa enemmän aikuisen tukea ja ohjausta, tai lapsi käyttäytyy levottomasti ja häiritsevästi eri ympäristöissä. Lapsi, joka on psyykkisistä syistä levoton, ei yleensä hyödy ADHD:n lääkehoidosta, mutta hän voi kuitenkin hyötyä muusta lastenpsykiatrisesta tuesta, kuten koulun tukitoimista, lastenpsykiatrin, psykologin tai psykoterapeutin avusta ja vanhempainohjauksen keinoista.

ADHD ei ole maailmanloppu

Mitä tehdä, jos tämän luettuasi alat pohtia, onko sinulla tai lapsellasi ADHD? Ensinnäkin, hengitä syvään ja rauhoitu. ADHD ei ole kovin mustavalkoinen asia. Monilla ihmisillä on joitakin neuropsykiatrisia tai sellaisiksi määriteltyjä piirteitä. Useimpien ihmisten on esimerkiksi vaikea ponnistella tylsien tehtävien parissa. Vaikka käsillä oleva tilanteesi täyttäisikin ADHD:n ja ADD:n diagnostiset kriteerit, kyseisen häiriön kanssa voi elää joutumatta koskaan tekemisiin minkäänlaisten tukitoimien kanssa. Moni kompensoi keskittymisen vaikeuksia esimerkiksi muilla kognitiivisilla taidoillaan. Tai jotkut ihmiset vain elävät hieman boheemia elämää välittämättä siitä, miten “kuuluisi olla ja elää”.

Mutta silti jos lapsellasi on suuria vaikeuksia koulussa, vaikeuksia paneutua tehtäviin ja saada aikaan asioita niin koulussa kuin kotona – ja erityisesti jos hän on aina ollut sellainen, olisi tärkeä jutella havainnoistasi opettajan ja kouluterveydenhoitajan kanssa. He voivat arvioida lasta toisesta näkökulmasta ja tarvittaessa osaavat ohjata teidät eteenpäin tilanteen selvittelyä varten.

Itse ajattelen, että ADHD on säilynyt evoluutiossa ihmisen ominaisuutena, koska siitä on ollut hyötyä. Ihminen, jolla on paljon ideoita, joka on lennokas ja innostava ja jolla tuntuu riittävän virtaa kuin pienessä kylässä, on paitsi hyvää seuraa, myös arvokas lisä yhteisössä. Kuvitellaan vaikka metsästäjiä kivikauden Suomessa. Rohkeimmat (=impulsiivisimmat?) saivat kenties parhaimmat saaliit – mutta ehkä heille kävi myös enemmän haavereita kuin muille?

Samasta syystä ADHD:ta kannattaa nykymaailmassa hoitaa, jos se vaikuttaa lapsen tai aikuisen elämään kielteisesti: olisi hyvä, jos kaikki ihmisen myönteiset resurssit onnistuttaisiin saamaan käyttöön eikä ihminen joutuisi niin helposti toistuviin vaikeuksiin. Älä siksi kovin helposti kieltäydy tarjotuista ADHD:n tueksi tarkoitetuista toimista, jos lapsi selvästi niitä tarvitsisi. ADHD on yksi osa elämää, sen ei pitäisi määritellä kenenkään tulevaisuutta.

Lapsuuden lyhyt historia ja pitkät jäljet

Pieni käsi irtoaa turvallisesta kädestä. Lapsen itku alkaa. Se kantautuu vielä pitkään, kun kävelen eteenpäin. Olen toki vilkuttanut, olen halannut ja tavallaan olen huoletta, sillä uskon lapsen olevan turvassa. Silti tuo riipaiseva itku nakertaa sydämestäni ison palasen. Mutta ei hätää, muutaman tunnin päästä palaan lapseni luo, kun työpäivä on ohi.

 

Tällaiset muistot pikkulapsiajasta seuraavat meitä vanhempia eläväisinä vanhuuteen asti ja heräävät kyllä aivojen sopukoista heti eloon, kun jokin asia niistä muistuttelee. Ne ovat lempeitä, hiukan kipeitäkin ja herkkiä muistoja. Joskus kuitenkin niistä muistuttava asia voi olla itsessään tuskallinen. Kuten nyt, kun joudumme lukemaan uutisia siitä, miten pikkulapsia on erotettu vanhemmistaan suurvallan poliittisten tavoitteiden takia. Miltä tuntuu äidistä tai isästä, joka tajuaa yhtäkkiä joutuneensa eroon pienokaisestaan eikä tiedä, näkeekö lasta enää koskaan. Miltä voi tuntua pikkulapsesta, joka on yhtäkkiä vieraassa paikassa, vieraan kielen ympäröimänä, vieraiden aikuisten joukossa, ymmärtämättä juuri mitään, mitä kokee. Kun pieni poika tai tyttö on aikuisten keskellä, jotka eivät edes saa ottaa syliin ja lohduttaa. Miten kauhistuttava, pelottava, musertava kokemus se on pienokaiselle.

 

Minne joutuivat lapsen oikeudet?

 

Miten lyhyt onkaan lapsuuden historia. Vielä kolmisen sataa vuotta sitten lapsia pidettiin miniaikuisina. Lapsuuden käsite oli häilyvä, jos siitä ylipäänsä oli tietoakaan. Noin sata vuotta sitten lapsuuden merkityksestä alettiin sentään pitää vähän ääntä. Arvo Ylppö oli esimerkiksi Suomessa aivan kullanarvoinen lasten edun edistäjä. Mutta oikeastaan vasta niinkin myöhään kuin 50-60-luvuista alkaen lapsuus on todella alkanut saada jalansijaa elämänvaiheena, jolla on erityinen arvo ja johon liittyy tarve ja oikeus saada hoivaa, huolenpitoa, suojaa ja opetusta. Ja tässä yhteydessä tarkoitan nimenomaan Suomen tilannetta – modernina pohjoismaana. Muualla maailmassa on yhä edelleen kolkkia, joissa lapsi voi olla lähinnä edullista työvoimaa.

 

Vaikka tietäisi lapsuuden lyhyen historian, siitä huolimatta on kauhistuttavaa, että lapsen erityiset oikeudet, alaikäisen psykofyysis-sosiaalisen kehityksen ymmärtäminen kokonaisvaltaisena ja turvallisista aikuisista riippuvaisena ilmiönä sekä kiintymyssuhteiden todellisen luonteen tavoittaminen unohtuvat hetkessä jopa sivistysvaltioissa, jos poliittinen etu sitä vaatii. Lapsuus on silloin kuin ohutta lasia, hauras etuisuus, joka voidaan milloin tahansa rikkoa ja riistää ihmiseltä.

 

Kiintymyssuhteet ovat kuitenkin kaiken perusta

 

Lapsi oppii kaikkein tärkeimmät asiat elämää varten välittömässä vuorovaikutuksessa turvallisten ja rakastavien aikuisten kanssa. Sosiaaliset taidot, myötätunnon kokeminen toisia kohtaan, lohdun ja turvan hankkiminen ja monet oleelliset selviytymisen tavat ovat vain joitakin näistä taidoista. Ilman kyseistä oppia ja kokemuksia elämä on aikuisellekin vain sarja käsittämättömiä tapahtumia, kauhua ja turvattomuutta. Sillä se, miten hahmotamme maailmaa ja ihmissuhteita aikuisina, pohjaa väistämättä niihin kokemuksiin, joita saimme lapsuudessa. Tässä puhutaan siis ystävyyssuhteiden tulevaisuudesta, parisuhteiden lähtökohdista ja elämänlaadusta. Puhutaan alttiudesta mielenterveyden häiriöihin ja ylipäätään kyvystä ja mahdollisuudesta jäsentää maailmaa jollain tavalla. Ja siitä, miten nämä pienessä hetkessä voivat olla ulottumattomissa.

 

Siksi onkin brutaalia ja käsittämättömän julmaa erottaa pieniä lapsia vanhemmistaan muuten kuin pakon edessä. Erottamalla heidät läheisistään näille lapsille aiheutetaan pahimmassa tapauksessa niin vakavia psyykkisiä vammoja, että fyysinen, kognitiivinen ja psyykkinen kehitys pysähtyvät tai taantuvat. Vaikka lapsen mieli on joustava ja aivot hyvin muovautuvat, tällaiset vauriot voivat olla osittain korjaamattomissa. Riistämällä vanhemmat tällaisella tavalla lapsistaan tuhotaan tässä tapauksessa siis hyvän aikuiselämän edellytyksiä.

 

Kenelläkään ihmisellä ei ole varaa kuulla korvissaan sitä ääntä, kun pelkkien poliittisten vääntöjen vuoksi pienen lapsen käsi irtoaa turvallisen vanhemman kädestä ja lohduton itku alkaa. Elämä on siihen aivan liian kallisarvoista.

 

Kun keho kutsuu, kuuntele.

Lapsiperheen elämä on touhua täynnä, ja toukokuu on erityisesti yksi sen ruuhkahuipentumista. Toukokuulle kertyy ohjelmaa: päättäjäisiä, juhlia, esityksiä ja kilpailuja. Näitä tapahtumia käydään kuin rasteja suunnistuksella. Samaan aikaan monen aikuisen työ tai opinnot ovat kiireisimmillään ennen lomakautta ja lapsetkin ehkä lukuvuodesta väsyneitä ja kireitä.

 

“Mulla on kauhee stlessi”, huokaa lapsi.

 

Stressaavat jaksot tuntuvat usein kehollisesti, myös lapsilla. Kroppa alkaa vienosti kuiskutella kiireen olevan liiallista. Olo alkaa tuntua väsyneeltä, raskaalta, voimattomalta. Pää ei toimi normaaliin tapaan, ajatukset kulkevat tahmeasti. Liikunta ei suju kuin yleensä. Leposyke saattaa kohota, samoin verenpaine. Ruoka maistuu turhankin hyvin – tai ei maistu lainkaan. Uni muuttuu katkonaiseksi ja huonolaatuiseksi. Ilmestyy migreeniä, vatsavaivaa, selkäkipua, tai flunssa iskee.

Lapsilla stressi voi näkyä ärtyisyyden tai itkuisuuden ohella päivittäisinä vaivoina, joita lapsi valittelee, mutta jotka eivät juurikaan vaikuta arjesta suoriutumiseen. Stressiin liittyvä mahakipu on tällaisista vaivoista varmaankin tavallisin ja johtaa joskus pitkällisiinkin selvittelyihin lastenlääkärin vastaanotolla. Myös erilaiset kivut, säryt ja voimattomuus saattavat liittyä lapsilla stressiin. Keskittymisvaikeudet ovat tavallinen kuormitusoire.

 

Kroppa voi ryhtyä lakkoon

 

Jos liiallinen kuormitus jatkuu pitkään, eivätkä mielen ja kehon viestit eivät ala “mennä jakeluun”, lopulta kroppa voi päättää sanoutua kokonaan irti hullunmyllystä. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, ja tällaiset kuormitusoireet saavat nimekseen kontekstista riippuen esimerkiksi burnoutin tai ylikunnon. Niihin liittyy yleensä sekä aikuisilla että lapsilla myös psyykkisiä oireita, kuten mielialan laskua, ahdistuneisuutta, epämiellyttäviä toistuvia ajatuksia tai vaikeuksia hillitä kiukkua.

Psykiatrit puhuvat joskus psykosomaattisista oireista. Psykosomatiikka liittyy käsitteenä siihen, että ihminen ei oikeastaan ole jakautunut selvästi kehoon ja mieleen, kuten usein ajatellaan, vaan psyykkiset oireet tuntuvat usein ainakin osittain kehollisina – ja toisin päin. Joskus käy niinkin, että psyykkisten oireiden puutteessa/sijaan ilmestyy omituisia fyysisiä kipuja ja vaivoja, joihin ei löydy lääketieteellisiä selityksiä.

On tilanteita, joissa ihmisen raaja lakkaa yhtäkkiä toimimasta tai tulee kummallisia kohtauksia. Hämmennys on suuri, jos pienen tai isomman potilaan dramaattisen oireen taustalta ei löydykään mitään selkeää selittävää syytä. Yleensä toiminnallisilla ja psykosomaattisilla oireilla on onneksi taipumus helpottua ajan myötä. Erilaisten tutkimusten jälkeen tieto vaivan psykosomaattisesta luonteesta on toisinaan helpottavakin juttu, mutta voi silti olla vaikea hyväksyä, että kyseessä olisi mielen ja ruumiin kuormituksesta tai stressistä johtuva oire. Niin selvästi erillisinä olemme tottuneet ajattelemaan kehoa ja mieltä.

 

Keho on temppeli, tai vähintään maja

 

Ihminen on kokonaisuus, jossa kehon ja mielen yhteispeli on kaiken hyvinvoinnin edellytys. Keho ei ole kuori, jota voi muokata ja rääkätä miten tahtoo, vaan keho on arvokas sielun ja mielen maja, joka reagoi omalla tavallaan kuormaan ja stressiin. Jos mieltä kohdellaan kaltoin, se tuntuu kehossa asti. Samalla tavoin kehon kokema kipu ja kärsimys heijastuu mieleen.

Kehon kuuntelemisesta puhutaan nykyään paljon. Monet pitävät esimerkiksi hengitysharjoituksista, joissa saadaan yhteys tunteiden ja elämän kehollisiin puoliin. Hengitys on yksi tapa rauhoittaa itsensä stressitilanteessa. Jooga, pilates, kevyt tai keskiraskas liikunta, saunominen, laulaminen ja venyttely ovat myös tapoja tuntea kehonsa rajat ja kokea itsensä kehollisena olentona. Mikä on sinun paras keinosi saada yhteys kehoosi?

Kehon kuunteleminen voisi kuitenkin olla arkipäiväisempää ja sitä saisi mieluusti tapahtua vaikka joka päivä. Se voisi olla suorastaan elämäntapa. Voisihan kehon kuuntelun lisäämistä kokeillakin: kun heräät aamulla, kuulostele kroppaasi. Miltä se tuntuu tänään? Onko kehossa hyvä, miellyttävä tunne vai väsynyt, jaksamaton olo, vai jotain muuta? Onko keho valmiina päivän touhuihin? Miten kroppaasi vaikuttaa esimerkiksi raskas työpalaveri tai pitkälle venähtänyt ilta? Miten kehossa tuntuvat omat tai toisten tunteet? Mistä alat ensimmäisenä huomata, jos kuormitut?

 

Lapsen kehollisuus on luonnollista – mutta ei aina

 

Lapset toimivat luonnostaan hyvin kehollisesti: he ovat liikkeessä lähes aina, hakevat aistimuksia, kiertyvät kippuralle ja hakeutuvat syliin rakkaan vanhemman kosketuksen pariin. He pyörivät, kierivät, hyppivät, juoksevat ja mönkivät.

Mutta joskus myös lasta kannattaisi opettaa saamaan vahvempi yhteys kroppaansa ja kuuntelemaan sitä. Varsinkin, jos lapsella on epämääräisiä fyysisiä oireita, joille ei löydy syytä, kuten erilaisia kipuja tai vaivoja – tai jos lapsella on esimerkiksi aistiyliherkkyyksistä johtuvia vaikeuksia toimia omassa ympäristössään – tai jos hän kohtelee kehoaan välinpitämättömästi (esimerkiksi itseä nälkiinnyttäen tai joutuen toistuviin haavereihin), lasta kannattaa lempeästi ohjata tunnustelemaan oman kehon tuntemuksia enemmän.

 

Miten kehollisuutta voi opetella?

 

Käytännössä kehollisuuden opettelu tarkoittaa, että vanhempi voi arjen tilanteissa esimerkiksi kysellä lapselta tai pyytää näyttämään, missä kohdassa kehoa jokin tietty tunnetila tuntuu. Epämääräistä kipuoiretta saattaa voida helpottaa hieromalla apsen selkää tai raajoja. Kehollisuuden opettelu voi tarkoittaa myös rentoutumisharjoituksia, palleahengityksen opettelua tai venyttelyä.

Lasten(kin) kropat hyötyvät myös mukavasta liikkumisesta oman jaksamisen mukaan. Liikunnan ei tarvitse aina olla suureellista lenkille lähtöä tai raskaita pelejä. Lapsen monipuolinen, kehoa hellivä liikunta koostuu myös vesileikeistä, ulkoilusta, tanssista, kiipeilystä puihin ja piiloleikeistä – lapsen valinnan mukaan. Myös lapsille on toki tarjolla myös joogaa ja muita kehotietoisia lajeja. Joskus kehollisuuden opettelun avuksi tarvitaan ammattilainen, kuten fysioterapeutti, toimintaterapeutti tai psykoterapeutti. Näin on erityisesti silloin, jos lapsella on isoja aistisäätelyongelmia, lapsi on huomattavan arka liikkuja tai hänellä on esimerkiksi merkittäviä kehon toimintojen tai fyysisiä ongelmia.

Jokaisen lapsen pitäisi saada oppia jo pienenä, että omaa kehoa saa kuunnella ja että kehon viestejä ei pidä laiminlyödä. Lapsen – ja toki aikuisenkin – pitäisi saada kokea oma vartalonsa ihanaksi ja rakkaaksi. Kuten tunteiden käsittelyn oppiminen, oman fyysisen tilan ja voinnin ymmärtäminen on tärkeä taito.  Jos kehossa tuntuu pahalta, on tärkeä pystyä tunnistamaan se ja uskaltaa sanoa se myös ääneen. On yhtä lailla tärkeää, että aikuiset kuulevat lasten kehoa koskevat viestit ja pyrkivät heitä tarvittaessa auttamaan.

Ja sinä aikuinen: anna päivittäin lapselle mallia siitä, miten omaa kehoa kohdellaan. Ole itsellesi lempeä ja ystävällinen, helli itseäsi hyvällä ravinnolla, liikkeellä, hyvällä kosketuksella ja riittävällä unella. Näin lapsesi oppii esimerkkisi avulla, miten itseä saa ja pitää kohdella hyvin. Eeva Kilven sanoin:

“Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun. ”

– Eeva Kilpi –

 

Kenen elämää lapsesi suorittaa?

Kello on kolme iltapäivällä. Lapsi on juuri tullut koulusta ja tietokonekerhosta. Huh, on sentään hetki aikaa syödä välipalaa, ennen kuin on lähdettävä jalkapallotreeneihin. Sieltä tullaan kotiin vähän seitsemän jälkeen. Siinä on sitten vielä ne läksyt, ja biologian kokeeseen lukeminen edessä, ja oikeastaan pitäisi myös harjoitella soittoläksyt. Onneksi lapsi ehtii sänkyyn unta kohti viimeistään kymmeneltä, koska aamulla on taas jo seitsemän jälkeen oltava liikenteessä. Kokeista on viime ajat tullut vain seiskoja-kaseja, ja nyt on huolehdittava, etteivät arvosanat tipu enempää. Ollaan mietitty jotain englannin lisäkurssia iltaan syksylle. Kummallista kuitenkin, miten väsyneeltä lapsi on viime ajat näyttänyt, ihan kuin hänellä ei olisi virtaa  juuri lainkaan. Onkohan hänellä jokin sairaus, vaikka anemia? Tai voisiko kuitenkin tässä sisäilmassa olla jotain ongelmaa? 

 

Kuulostaako tutulta?

 

Ei ihme. Kasvatamme lapsia ympäristössä, jossa monitaituruudesta on tullut itseisarvo. Ei ole pelkästään niin, että lapsi voi kokeilla kaikenlaista. Pikemminkin lapsen on  kokeiltava kaikenlaista. Ehkä on jopa pakko menestyä kaikessa. Harrastamisesta tulee ikään kuin välttämätön osa elämää. Jos siihen ei täysipainoisesti osallistu, voisiko lapsi jäädä tulevaisuudessa jostain syrjään?

 

Mistä sitä muuten tietää, voiko lapsesta tulla konserttipianisti, jos hän ei edes yritä tosissaan? Siksi meillä soitetaan päivittäin ainakin puoli tuntia. Vahdin, että asteikot tulee käyty läpi. Tai jos lapsi päättääkin teininä tähdätä jääkiekkomaajoukkueeseen – siksi nyt pitää huolehtia, että hän käy vähintään viisi kertaa viikossa treeneissä ja osallistuu kaikkiin peleihin. Hän on aika kilpailuhenkinen, hän haluaa menestyä. Ja oikeastaan, olisihan se minustakin hienoa, jos lapsesta tulisi maajoukkuelainen. Tai vaikka suosittu laulaja. Vihdoin joku näkisi sen, minkä minä näen: että lapseni on erityinen, hieno tyyppi. Jos joku sen näkee, se tekee minustakin oikeastaan aika erityisen. Olenhan tämän lapsen vanhempi. 

 

Nuorena on vitsa väännettävä…?

 

Aika paljon vettä on virrannut sen jälkeen, kun nykyiset kolmikymppiset vanhemmat aikanaan aloittelivat omia harrastustaipaleitaan. Silloin taisi olla harvinaista, että joku kävi neljävuotiaana omassa harrastuksessa. Nyt monissa ympäristöissä on harvinaista, ettei 4-5-vuotiaalla vielä ole mitään harrastusta. Kaiken lisäksi erilaisten harrastusten järjestäjillä (puhumattakaan vanhemmista 😉 ) on usein varsin kunnianhimoinen suhtautuminen omaan lajiinsa. Ei riitä, että kerhomaisesti käydään höntsyilemässä kerran viikossa, vaan samassa harrastuksessa olisi käytävä monta kertaa viikossa: oheisia ja erilaisia täydentäviä treenejä riittää.

Muskari on aloitettava varhain, että ehtii oppia nuotit ja tekniikat ennen kouluikää – eihän muuten voi menestyä? Ja liikuntalajeissa motoriikkaa on alettava hioa jo päiväkoti-iässä, jotta pallonkäsittelytaito kehittyy vielä, kun lapsi omaksuu asioita helposti. Jos lapsi ei opi näitä juttuja riittävän varhain, niin….Todellakin. Mitä sitten?

 

Kenen elämää lapsesi suorittaa? Omaansa vai jonkun toisen?

 

Jos hän ei käy jokaisessa treenissä, hän ei välttämättä saa peliaikaa turnauksissa. Nykyisinhän sinne pitää toimittaa muutenkin sairauslomatodistus, että saa ylipäänsä olla poissa. Ja jos ei käy harjoituksissa niin paljon kuin muut, voi tippua alemman tason joukkueeseen. Sitä hän ei halua. Sitä me ei haluta. Se olisi noloa…ja muutenkin. Tiedän, että lapsi on väsynyt, mutta onhan sitä oltu väsyneitä ennenkin. Ja hei, se on vaan harrastus…ei ne lapset kumminkaan ota sitä niin tosissaan. Vaikka olisihan se kurjaa, jos he häviäisivät kaikki pelit, kun mekin joka viikonloppu siellä kentän laidalla seisotaan ja katsotaan, miten menee. Mutta ei se lapsi tiedä, että näin ajatellaan. Ei se häneen mitenkään vaikuta.

 

Onko niin, että tavallinen ei enää ole riittävän hyvää? Odotammeko, että kaikista lapsista tulee erityisen taitavia osaajia? Joskus tosiaan lapsi voi olla syntymästään lähtien äärimmäisen motivoitunut ja suuntautunut johonkin lajiin tai toimintaan. Yhdistettynä rautaiseen työntekoon ja tinkimättömään mutta tukevaan perheeseen sekä aikamoiseen kauhalliseen onnea, tästä voi syntyäkin oikea menestystarina, seuraava kimiräikkönen, laurimarkkanen tai pekkakuusisto.

Mutta useimmat ihmiset ovat – halutaan sitä myöntää tai ei – aika tavallisia. Hyviä jossain jutussa, huonoja jossain toisessa. Useimmat osaavat paistaa pihvin tai quornin, osaavat tehdä kotiaskareita, pelaavat säbää mukiinmenevästi, töissä pärjäilevät. Useimmat eivät kuitenkaan ole minkään alan erityisosaajia. Ei maailman parhaita, ei säkenöivän taitavia eikä Nobel-palkittuja.

 

Jos hän onkin tavallinen, mitä se merkitsee minun kannaltani? 

 

Joskus vanhemmat ovat valmiit uhraamaan oman hyvinvointinsa ja kaiken vapaa-ajan lapsen harrastusten eteen. Menestyminen on usein pitkäjänteisen ja kovan työn tulos. Mutta mikä pettymys onkaan, jos oma lapsi kaikesta vaivasta huolimatta päätyy olemaan siinä 99 %:n joukossa, josta ei tule maailmanmestareita, ennätystentekijöitä tai ammattilaisia omassa lajissaan.

Mitä jos hänestä tulee ihan tavallinen putkimies, opettaja, lakimies tai suurtalouskokki. Mitä se kertoo vanhemmasta, mitä se kertoo lapsesta? Mitä se kertoo niistä sunnuntaiaamun sateessavärjötellyistä aamuista kentän laidalla ja myyjäisistä, jonne on aina leivottava mokkapaloja. Onko se kaikki turhaa?

 

Vähemmän suorittamista, enemmän hyggeä, kiitos.

 

Ei, ei se ole turhaa. Teillähän on ollut yhteisiä hetkiä harrastuksen johdosta. Ehkä jopa leivotte yhdessä sinne myyjäisiin – siinä ehtii samalla jutella? Ehkä aina sinustakaan ei ole ollut ankeaa seisoa viikonloppuaamuisin kentän laidalla, vaan oikeastaan olet saanut sieltä juttuseuraa. Lapsella on treeneissä kivaa, ainakin useimmiten. Joten ei ne uhraukset turhia ole. Pikemminkin kiva harrastus pitää ihmisen ns. kaidalla tiellä, vaikka murrosikä sekoittaisi päätä. Aikuisellekin harrastus voi olla virkistävä, ravitseva, voimaannuttava.

Mutta ehkä joskus voisi silti jäädä harrastuksen sijaan kotiin oleilemaan. Tehdä vaikka pannukakkua ja katsoa yhdessä telkkaria. Nauttia yhteisistä hetkistä ja olemisesta kiinnittämättä huomiota siihen, mitä pitäisi ja täytyisi.

Ehkä hänestä ei sen seurauksena sitten tule seuraavaa Ronaldoa. Tai seuraavaa Mozartia. Mutta se ei haittaa. Hän saa muutenkin itse päättää, mitkä jutut hän tekee isommalla intensiteetillä. Kai vasta isona voi tietää, mitä hänestä tulee. Taidan antaa hänelle siinä suhteessa kasvurauhan. Ja huolehdin, että hän saa aina välillä vaan olla ja levätä. Tehdä kivoja juttuja tai olla tekemättä. Jospa sitä virtaakin sitten tulisi taas enemmän. 

 

 

 

Ahistaako? Pelokkuuden kukistaminen on mahdollista.

Useimmat ihmiset tunnistavat kokeneensa joskus pelon tunteen ja kehon tuntemukset, joita pelkoon liittyy: Sydän hakkaa, hengitys tuntuu raskaalta, raajat ehkä tärisevät, olo on kauhistunut, saattaa luulla kuolevansa tai tulevansa hulluksi. Pelko on hyvin tärkeä tunne, joka ei ole olemassa ilman syytä: pelko suojaa ihmistä tekemästä vaarallisia tai uhkarohkeita asioita. Jos ei pelottaisi, tulisi tehtyä kaikenlaisia tyhmyyksiä, kuten hypättyä korkeista paikoista, kokeiltua erilaisia stuntteja ja näin poispäin. Siinä taas kävisi usein huonosti.

Niin lapsella kuin aikuisellakin pelko voi kuitenkin yltyä liiallisuuksiin. Pelko voi alkaa ottaa yhä enemmän sijaa arjessa. Ihminen voi alkaa pelätä esimerkiksi yksinolemista, hyönteisiä tai julkisia paikkoja niin paljon, että siihen alkaa liittyä asioiden välttelyä. Välttely tarkoittaa, että jotta ei tarvitsisi tuntea pelon tunnetta ikävine fyysisine oireineen (joita itsessään myös voi alkaa pelätä), ei tee asioita, joissa tällaisen kokemuksen mahdollisuus on olemassa. Välttely voi liittyä yksittäisiin asioihin mutta myös laaja-alaisesti esimerkiksi kotoa pois lähtemiseen.

Välttely on ymmärrettävää mutta myös haitallista. Esimerkiksi jos pelkää niin paljon ampiaisen pistoa, että ei suostu lainkaan kesällä ulkoilemaan, ei itse asiassa pääse havaitsemaan, että yleensä/suurella todennäköisyydellä ampiaiset eivät pistä ihmisiä. Sitä paitsi jättämällä ulkoilun väliin, missaa myös monet hyvät hetket, jotka pitävät yllä hyvää mieltä. Välttely on omiaan kapeuttamaan elämää ja se pitää yllä pelkäämiskierrettä.

On olemassa myös paniikkioireilua, joka eroaa yksittäisistä peloista siten, että ahdistava ja pelottava olo voi tulla oikeastaan milloin vain. Tämä on monelle erityisen hankala juttu, koska paniikkioireilu voi välttämisen kautta esimerkiksi rajoittaa sitä, pystyykö käymään vaikkapa kaupassa – monella paniikkioireilevalla on tarve varmistaa, että pystyy lähtemään heti pois, missä ikinä sattuukaan olemaan, jos oireita tulee. Oireet voivat tuntua vaarallisilta ja hulluksi tulemisen pelko on paniikkioireissa yleistä.

Ahdistuneisuuspulmiin kuuluu myös yleistynyt ahdistuneisuus, joka ei niin paljon liity yksittäisiin pelättäviin asioihin, vaan esimerkiksi jatkuvaan pienten ja suurtenkin asioiden murehtimiseen. Tunnet varmasti jonkun, jolla on taipumus huolehtia ja murehtia sekä varautua kaikkeen huolellisesti. Jos tällainen taipumus alkaa vielä liikaa energiaa, kyseessä on pelon ja paniikkioireen “sukulainen”, jota kannattaa yrittää hoitaa. Tässä kohtaa mieleen tulee ainakin Ultra Bran kappale Kahdeksanvuotiaana, jossa kuvataan lapsen murehtimista. Murehtiminen ei, vaikka yleisesti näin luullaan, helpota huolestuneisuutta, vaan liiallisena saattaa pahentaa oireilua. Siksi murehtimisen rajoittaminen esimerkiksi päivittäisten huolihetkien avulla on usein fiksua.

Pelko-oireen kukistamiseen tarvitaan tietoa kehon toiminnasta.

Ensinnäkin on tärkeä ymmärtää, miksi pelon tunne saa aikaan niin epämiellyttävän olon. Se liittyy adrenaliinihormonin eritykseen lisämunuaisista. Adrenaliinia tarvitaan ihmisen valmistautuessa hälytystilaan. Nähdessäni vaikka edessäni yllättäen vapaasti kulkevan leijonan, erittyy kehossa välittömästi adrenaliinia, joka saa aikaan paitsi tunnereaktioita, nostaa myös sykettä, keskittää verenkierron sisäelimiin ja luustolihaksiin sekä mahdollistaa muun muassa suuremman hengitysvolyymin. Adrenaliinin vaikutus ei kestä ikuisesti, korkeintaan parikymmentä minuuttia, mutta sen avulla keho valmistautuu siihen, että ihminen joutuu kohta joko taistelemaan tai pakenemaan. Pelon tunteille ja tuntemuksille on siis erittäin järkevä syy, josta on toisinaan myös hyötyä.

Vaikka leijonan näkeminen on ainakin Suomessa epätodennäköistä, joskus aivojen pelkokeskus alkaa toimia yliaktiivisesti, jolloin yllä kuvattu pelkoreaktio voi alkaa korostua tai yleistyä esimerkiksi tekstin alussa kuvatuilla tavoilla. Mitä tälle voi tehdä?

Ahdistuneisuus- ja pelko-oireet ovat yleisiä sekä lapsilla että aikuisilla. Niitä voidaan hoitaa kotikonstein, jos ongelma on lievä. Jos tarvitaan muuta hoitoa, tutkimusnäyttöä on olemassa eniten kognitiivisen psykoterapian ja lääkehoidon yhdistelmästä, mutta myös pelkästä psykoterapiasta tai lääkehoidosta on näytetty hyötyä. Missä ikinä ongelmaa hoidetaan, keskeiset asiat ovat 1) omaan pelon tunteeseen ja fyysisiin tuntemuksiin tutustuminen 2) pelon ja siihen liittyvien ajatusten arvioiminen ja 3) pelottavalle asialle altistuminen eli pelottavan asian harjoittelu 4) turvakäyttäytymisestä luopuminen (esim taikauskoiset rituaalit, joilla yritetään estää pelottavan asian toteaminen).

Koska olen lastenpsykiatrian puolen lääkäri, annan alla muutaman vinkin, miten lapsen pelko- tai ahdistuneisuusoiretta voi yrittää helpottaa kotikonstein.

Mitä voit tehdä kotona lapsen pelon helpottamiseksi?

PELON TUNTEESTA KERTOMINEN: Kerro lapsellesi, miten elimistö toimii, ja miksi pelon tunne on hyödyllinen. Kuvaa myös lyhyesti vaikkapa adrenaliinin vaikutus. Lapsi saa tällöin järkevän (ja tosiasiallisen) selityksen, miksi hän kokee mitä kokee.

PELON TUNTEEN ARVIOIMINEN: juttele lapsen kanssa, mitä kaikkea hän pelkää. Tarkenna: jos lapsi pelkää vaikkapa yksin olemista, kuinka paljon pelottaa jos aikuinen on viereisessä huoneessa? Entä jos aikuinen on ulkona ja lapsi sisällä? Tuntuuko pelko joka kerta vaan vain tietyissä tilanteissa? Minkälaisia keinoja lapsella on selvitä pelon tunteen kanssa?

TURVAKÄYTTÄYTYMINEN: minkälaista turvakäyttäytymistä lapsen tilanteeseen liittyy? Jos vaikka aikuinen pelkää autolla ajamista, turvakäyttäytyminen voi olla vaikkapa suostuminen ajamaan vain tietyllä tiellä, tietynlaisella säällä, vain kaupungissa tai vain valtatiellä tai esimerkiksi “pakko” laulaa tai ajatella tiettyjä ajatuksia ajaessaan. Lapsenkin kohdalla turvakäyttäytymistä kannattaa selvitellä, koska se voi pitää yllä pelkäämistä. Turvakäyttäytymisestä ei ehkä voi luopua heti, mutta sen pitäisi olla tavoitteena pikku hiljaa.

PELOLLE ALTISTUMINEN: Lapset ovat usein kiinnostuneita harjoittelemaan pelosta eroon pääsemistä, jos siitä on heille itselleen haittaa. Esimerkiksi jos yökyläily pelottaa lasta, hän voi olla harmistunut siitä, ettei voi osallistua muiden mukana, eli oireesta on hänelle harmia. Kun lapselle selitetään, että aivojen pelkokeskus voi oppia olemaan “ylireagoimatta”, jos pelottavaan asiaan totutellaan vähitellen, lapsi voi motivoitua kokeilemaan harjoittelua. Harjoittelu kannattaa tietysti aloittaa asiasta, joka pelottaa vain hiukan. Esimerkiksi yökyläilypelkoa voi lähestyä olemalla “yökylässä” kaverilla aluksi vaikka 1-2 tuntia tavallista kyläilyä pidempään. Seuraavalla kerralla voi lisäksi esimerkiksi pestä kaverin luona hampaat ja vaihtaa yökkärit valmistautuen yökylään ja lähteä sitten kotiin, ja sitä seuraavalla kerran voi jo yrittää nukahtaa kaverin luona (jos omat vanhemmat ovat valmiudessa hakea lapsi kotiin tarvittaessa) ja niin edespäin. Harjoittelun toteuttamisesta ja edistysaskeleista kannattaa palkita lasta vanhempien sopivaksi katsomalla tavalla.

RENTOUTUMISHARJOITUKSET: monelle usein jännittyneelle lapselle on hyödyllistä oppia rentoutumaan tilanteissa, joissa pelko on tuloillaan. Ihminen ei voi olla samanaikaisesti jännittynyt ja rentoutunut, joten rentoutusharjoitusten tekeminen voi auttaa pelonhallinnassa. Hyviä kuunneltavia rentoutusharjoituksia löytyy esimerkiksi Mielenterveystalon ja Suomen Mielenterveysseuran sivuilta sekä Oiva -sovelluksesta.

AIKUISTEN TUKI: ahdistuneen ja pelokkain lapsen tukeminen on haasteellista, koska lasta joudutaan puskemaan alueille, jotka tuottavat hänessä pelkoa. Useimmista vanhemmista on kamalaa tuottaa lapselleen vaikeita tunteita. Pelon voittamisen kannalta on kuitenkin tärkeä se balanssi, joka on hoivaamisen ja vaatimisen välissä. On tärkeää, että lapsi ei joudu sietämättömään tilanteeseen, joka on hänelle liian vaikea, eli hänelle on tarjottava hoivaa. Samalla lapselta olisi kuitenkin myös odotettava vaikean asian harjoittelun yrittämistä, ja aikuisen olisi itse kyettävä tuntemaan, että harjoittelu auttaa lasta ja että se ei ole lapselle vahingollista. Sillä, uskooko vanhempi lapsensa onnistuvan, on merkitystä pelottavalle asialle altistumisen onnistumisessa. Joskus lapsen pelko ja ahdistus on aikuiselle sietämätöntä. Silloin lapsen tueksi tässä asiassa kannattaa etsiä jokin toinen aikuinen. Se voi olla esimerkiksi toinen vanhempi, kummi tai vaikka koulun kuraattori.

Lopuksi

Pelko on useimmille ihmisille osa elämää, ja moni on ajoittain enemmän tai vähemmän ahdistunut syystä tai toisesta. Koska nämä tunteet kuuluvat elämään, niistä ei voi eikä kannatakaan pyristellä täysin eroon. Pelon kanssa toimeen tulemista kannattaa kuitenkin aktiivisesti harjoitella, jos se häiritsee elämää. Yllä kuvatut keinot liittyvät kognitiivisen psykoterapian menetelmiin ja niitä voi vapaasti soveltaa. Lisäksi Mielenterveystalon nettisivuilla on omahoito-ohjelmia sekä nettiterapiamahdollisuus, joista voi itselleen/lapselleen hakea apua. Jos nämä keinot eivät auta riittävästi, apua voi hakea mistä tahansa terveyspalveluista, kuten mielenterveystoimistosta, terveyskeskuksesta tai perheneuvolasta. Ahistuksen voi saada hallintaan.

Luettavaa ja lisätietoa:

Mielenterveystalo.fi

Eskonen, Levander, Roine: Ahdistus aisoihin

Cacciatore ja Karukivi: Mieletön fiilis. Hyvän mielen käsikirja.

Pelliccioni, Jääskeläinen: Mitä sä rageet?

Nuorten syrjäytymistä voitaisiin ennaltaehkäistä. Halutaanko niin tehdä?

Julkisessa keskustelussa puhutaan paljon syrjäytynisestä, jolla tarkoitetaan ihmisten jäämistä osattomiksi yhteiskunnan eri osa-alueista, kuten koulutuksesta, työelämästä, sosiaalisesta elämästä ja niin edespäin. Julkinen keskustelu on usein hämmästelevää ja kauhistelevaa, ikään kuin ilmiö olisi jotenkin uusi ja vieras. Päinvastoin, ilmiö on ollut jo pitkään tutkijoiden havaitsema, ja paljon tietoa olisi jo nyt olemassa tulevien sukupolvien syrjäytymisriskin pienentämiseksi! Tiedämme runsaasti erilaisista riskeistä, tunnemme lasten ja nuorten kehityksen vaarakohdat ja senkin, mitä pitäisi tehdä, jotta useimmat nuoret saisivat opiskeltua ammatin ja siirryttyä työelämään. Kysymys kuuluu, missä yhteyksissä tätä tietoa tällä hetkellä hyödynnetään -vai hyödynnetäänkö sitä?


Ongelmien tunnistaminen ei riitä, tarvitaan toimia!

Paljon puhutaan varhaisesta puuttumisesta, jolla viitataan siihen, että syrjäytymisvaarassa olevien lasten ja nuorten ongelmat pitäisi löytää ajoissa, jotta niiden paheneminen saataisiin estettyä. Miten nämä ongelmat löydetään? No, kutsutaan “löytämistä” sitten kohtaamiseksi, läsnäoloksi tai tunnistamiseksi, syrjäytymisen ehkäiseminen lähtee aina siitä, että ihminen nähdään ei vain asiakkaana, potilaana tai interventioiden kohteena, vaan kokonaisvaltaisena fyysis-psyykkis-emotionaalis-sosiaalisena olentona, jolla on yksilöllinen kokemusmaailma ja yksilölliset vahvuudet ja vaikeudet. Tämän kokonaisuuden ja kokonaisuuteen liittyvien olennaisten pulmakohtien havaitseminen sujuu sosiaali -ja terveyspalveluissa mielestäni jo nyt hienosti. Se ei kuitenkaan vielä riitä.

Huomaan toisinaan ärtyväni, kun havaitsen, miten helppoa erilaisissa julkisissa palveluissa on siirtää vastuu jonkin havaitun ongelman hoitamisesta jollekin muulle taholle. Tässä yhteydessä tarkoitan että mielestäni erityistä tukea tarvitsevat perheet ja nuoret tunnistetaan ja heidän tilastollinen tulevaisuuden ongelmia koskevat riskinsä tiedetään, mutta tavallaan sen jälkeen huonolla tuurilla nostetaan vain käsiä pystyyn. Selityksenä voi olla, että “ei ole olemassa tarvittavia palveluita”, niihin on jonoa eikä palvelua juuri nyt siksi saa, tai palvelut ovat muuten riittämättömät. Pahimmillaan ihminen ohjataan luukulta toiselle – ja ihminen toivoo saavansa apua edes jostain. Tämä oravanpyörä tuntuu toisinaan aivan käsittämättömältä.


Mikä tahansa palvelu voi olla tärkeä apu lapselle!

Ajattelen kuitenkin, että ongelman poisohjaamisen kulttuurin taustalla ei ole huono palvelukulttuuri (usein päinvastoin!), vaan työntekijän epäröinti sen suhteen, osaako hän auttaa lapsen tai nuoren ongelmassa. Erityisesti mielenterveysasioita pidetään jollain tavalla erityisjuttuina, joiden selvittelyyn tarvitaan asiantuntijaa – kun itse asiassa on paljon näyttöä siitä, että pikemminkin tarvitaan ihan tavallista hyvää arkea tukevia rakenteita, joiden avulla asiat alkavat rullata parempaan suuntaan.

Seuraavassa esittelen lyhyesti kolme niistä pointeista, joiden tiedämme tutkimusten perusteella vaikuttavan lasten ja nuorten syrjäytymisriskiin. Löytyisikö yhteiskunnasta motivaatiota tehdä näille jotain?


Syrjäytymistä voidaan tutkitusti ehkäistä seuraavilla tavoilla :

1) Stressin säätely on yksi olennaisimmista lapsuudessa opittavista taidoista. Ihminen syntyy yksilöllisen temperamenttinsa ja reaktiivisuutensa kanssa varustettuna, mutta stressaavien tilanteiden säätelyä opitaan vain merkittävien ihmissuhteiden kautta, ja tämä tapahtuu pikku hiljaa. Näissä ihmissuhteissa, joita kiintymyssuhteiksikin kutsutaan, lapsi saa kokemuksen siitä, että joku lievittää hänen “olemisen tuskaansa”, esimerkiksi ottamalla syliin ja rauhoittelemalla.

Kun tällaiset rauhoittelun kokemukset toistuvat varhaislapsuudessa, ja myöhemmin lapsi ja aikuinen yhdessä harjoittelevat tunteiden käsittelyä, autonomisen hermoston säätely alkaa sujua yhä omaehtoisemmim, ja lapsi oppii pikku hiljaa ottamaan haltuun toimivia itsesäätelyn keinoja.

Mitä merkitystä tällä on? Kuvittele itseäsi kovassa stressissä: silloin tiedon omaksuminen on vaikeaa ja saavutettujen taitojen hyödyntäminen vaatii ponnistelua. Toisin sanoen kovassa stressitilassa lapsi ei kykene oppimaan uutta, melkein ei edes toimimaan. Tästä syystä pienten lasten stressitason pitäminen kohtuullisena ja toisaalta lämpimien, ravitsevien ihmissuhteiden tukeminen on erityisen tärkeää.

Mitä se tarkoittaa käytännössä: yhteiskunnassa pitäisi tukea vanhempien mahdollisuutta hoitaa pieniä lapsiaan mahdollistamalla myös vanhempien riittävä lepo, esimerkiksi kotiavun ja vastaavien palveluiden turvin. Päiväkotiryhmät on pidettävä riittävän pieninä (pienempinä kuin nyt), ja on huolehdittava siitä, että lapsilla on päiväkodeissa ns. “luottoaikuisia”, joihin he voivat tukeutua. Tärkeää on myös, että varhaiskasvatuksen työntekijöillä on alalle soveltuva, riittävä koulutus. Vanhemmille pitäisi olla mahdollista lyhentää työaikaa joustavasti, jotta erityisesti palkon tukea tarvitsevien lasten päiväkoti -ja koulupäivät eivät pitenisi liian kuormittavalle tasolle. Varhaiskasvatukseen ja koulupolulle olisi palkattava riittävästi kouluavustajia (tiedän, viime vuosina heitä on kylläkin lähinnä irtisanottu). Vanhempia olisi koulutettava vaikkapa neuvoloiden kautta siihen, miten he voivat auttaa lapsiaan saamaan itsesäätelytaitoja käyttöön. Lopuksi, olisi hyväksyttävä se fakta, että itsesäätelytaitoja pitää opetella vuosia, eikä oikotietä stressin säätelyyn ole; siihen tarvitaan välittäviä, lämpimiä aikuisia jokaista lasta varten.

2) Lapsen itsetuntoa koululaisena ja sitä kautta koulumotivaatiota ennustaa erityisesti se, huomioidaanko koulussa lapsen yrittäminen oppimistilanteissa vai vain pelkkä tehtävistä suoriutuminen. Tämä on myös yksi niistä syistä, joiden vuoksi moni lapsi pärjää varsin mallikkaasti alaluokilla, joissa keskitytään tyypillisesti tänäkin päivänä palkitsemaan ponnistelua kouluaineissa eikä niinkään tuloksia. Mitä vanhemmaksi lapsi tulee, sitä enemmän koulussa kuitenkin keskitytään suoritukseen. Tämä ei tue niiden lasten motivaatiota, jotka joutuvat pinnistelemaan selvitäkseen koulunkäynnistä ylipäätään tai jostain kouluaineista. Jatkuva epäonnistuminen (tai epäonnistumisen tunne) lisää koulukyynisyyttä, jonka tiedetään olevan yksi syrjäytymisriskiä kasvattava tekijä.

Mitä tälle asialle pitäisi tapahtua: kaikkien lasten pitäisi saada verrata suoriutumistaan lähinnä omaan aiempaan suoriutumiseensa, eikä juuri lainkaan muihin lapsiin. Koetulosten sijaan koulussa pitäisi keskittyä enemmän yrittämisen ja ponnistelun huomioimiseen ja palkitsemiseen – myös isompien lasten ja nuorten kohdalla.

Lisäksi kouluviihtyvyyteen olisi kiinnitettävä huomiota: kaikkien pitäisi tervehtiä toisiaan, opettajien olisi pystyttävä ottamaan työnsä puitteissa henkilökohtainen keskustelukontakti lapsiin tarvittaessa, ja koulussa pitäisi erityisesti panostaa hyvään ja mukavaan ilmapiiriin. Miksi? Kouluviihtyminen on yhteydessä koulumotivaatioon ja siten oppimistuloksiin. Eli vaikka kulttuurimme on aiemmin painottanut raatamisen merkitystä elämässä (vrt. suo, kuokka ja Jussi), on tärkeämpää, että koulussa olisi edes aika usein edes aika kivaa. Erityisesti näin on niiden lasten kohdalla, joiden koulunulkopuolinen elämä ei ole kovinkaan kivaa.

3) On merkityksellistä, minkälaisessa ympäristössä lapsi kasvaa. Asuinalueiden polarisoituminen on aiheuttanut sen, että kaupunkien sisällä on hyvin erilaisia ympäristöjä vahvuuksineen ja ongelmineen. Joillakin alueilla asuu lapsia, joiden perheillä on keskimäärin enemmän tuentarvetta. Siellä voi olla runsaasti psykososiaalisia ongelmia, kuten päihdekäyttöä, pitkittyvää työttömyyttä, vähäistä koulutustasoa ja esimerkiksi kielitaidon puutteesta johtuvia ongelmia. Näiltä alueilta muutetaan jonkin verran muualle mm. koulushoppailun vuoksi: vanhemmat haluavat lapsensa “parempiin” kouluihin. Näin polarisoituminen korostuu entisestään. Toisaalta varakkaammilla alueilla merkittävä osa lapsen naapurustosta saattaa olla korkeasti koulutettuja ja työssäkäyviä ihmisiä. Näillä alueilla on toki omat ongelmansa: esimerkiksi sosiaaliset paineet menestymisen suhteen voivat olla suuremmat.

Tutkimusten mukaan erityyppisillä asuinalueilla on erilaiset sosiaaliset normit: esimerkiksi nuoret rekisteröivät sen, miten paljon asuinalueilla on aikuisten valvontaa. Jos heidän mielestään valvontaa ei ole, tämä vaikuttaa nuorten toimintaan vaikkapa päihteiden käytön suhteen.

Ympäristöstä tulevien vaikutteiden, sosiaalisten normien ja mallien lisäksi merkitystä on myös kodin ympäristön turvallisuudella. Jos kodin lähiympäristö ei ole turvallinen, sinne ei mennä vapaa-ajalla leikkimään ja pelailemaan. Jos pelikenttä on kaukana ja vaarallisten tienylitysten takana, lapset eivät joko saa lupa käydä siellä tai eivät halua mennä sinne. Riittävällä leikillä ja liikunnalla taas on merkitystä koko ihmisen hyvinvoinnin ja kehollisuuden kannalta. Voimakas erityisesti kaupunkien sisäinen alueellinen epätasa-arvo aiheuttaakin nykyisellään sen, että joillain asuinalueilla nuorten syrjäytymisriski on isompi – paitsi psykososiaalisista, myös rakenteellisista syistä johtuen.

Mitä pitäisi tehdä: huolehditaan, että erityisesti psykososiaalisesti huono-osaisemmilla asuinalueilla olisi esimerkiksi erityisosaamisellaan houkuttelevia kouluja, edullisia ja monipuolisia liikuntamahdollisuuksia ja mahdollisimman turvallinen naapurusto. Huolehditaan siitä, että aikuisverkosto toimii lasten ja nuorten tukena, ja että joka puolella on tarjolla riittävästi aikuisen valvontaa ja ohjausta. Pyritään kaavoittamaan alueita niin, että samalla alueella monenlaisia sosiaalisia ympäristöjä.

Mielenterveys ja syrjäytymisen ehkäiseminen ovat yhteydessä toisiinsa.

Kuten varmasti huomaat, ehdottamani syrjäytymistä ehkäisevät keinot ovat vain hyvin niukasti lääketieteellisiä – ne ovat kenties enemmän sosiologisia ja kasvatustieteellisiä. On kuitenkin jo paljon tutkimusnäyttöä siitä, että nämä elämän osa-alueet ovat tärkeitä ja vaikuttavat olennaisesti lasten ja nuorten mielenterveyteen, ja siksi niistä päätin nyt kirjoittaa. Haluaisin kirjoittaa vielä paljon tutkitusti tärkeistä mielen hyvinvointiin liittyvistä tekijöistä, kuten ilo, sisarusten ja vertaissuhteiden merkityksestä, koska niistä olisi tarpeen olla tietoinen. Nämä aiheet jätän kuitenkin suosiolla toiseen kertaan… Jään kuitenkin miettimään, onko yhteiskunnalla varaa olla ottamatta yllä mainittuja seikkoja huomioon?

Lähteet/lisälukemista:

Juho Saari (toim.): Yksinäisten Suomi

Jukka Reivinen ja Leena Vähäkylä (toim.): Ketä kiinnostaa? Lasten ja nuorten hyvinvointi ja syrjäytyminen