Rakkauden kääntöpuoli on ainainen huoli omasta lapsesta.

Vanhemmilla on rakkauden ohella aina jonkinlainen huoli lapsistaan. Joskus tämä huoli on hyvin pieni. Kun asiat tuntuvat sujuvan, lapsi pärjää hyvin omissa ympäristöissään, tulee toimeen ihmisten kanssa, on suurimman osan aikaa tyytyväisen oloinen – silloin kyseisen osuuden vanhemmuudesta melkein ehtii unohtaa. Joskus vanhemmuuteen liittyvästä huolesta kuitenkin tulee valtava möykky, joka painaa rintakehää lähes joka kaiken aikaa. Heräät aamulla, ja heti se on siinä, huoli.

 

Ihmiset on rakennettu niin, että oman jälkeläisen ja omaksi jälkeläiseksi koetun lapsen tai nuoren vaikeudet herättävät tunteita – ja samalla tarpeen toimia niin, että nämä lapset ja nuoret voisivat mahdollisimman hyvin.

 

Tätä taustaa vasten on täysin ymmärrettävää, että vanhemmat ovat usein valtavan huolissaan lapsensa oireista, käyttäytymisestä sekä suoriutumisesta eri paikoissa ja haluaisivat tehdä mitä tahansa edistääkseen sitä. Joskus huoli johtaa ylilyönteihin: lapsen ongelmista aletaan syyttää aiheetta vaikkapa koulua, ex-puolisoa tai erilaisia vähäisiä ympäristötekijöitä. Syyn vierittäminen toisaalle on tapa suojata itseä massiivista huolestuneisuutta ja syyllisyydentunteita vastaan.

Vanhemman huolestuneisuus voi olla joskus turhan voimakasta käsillä olevaan ongelmaan nähden. On tilanteita, joissa äiti tai isä on vakuuttunut lapsen pikku näppylästä, että kyseessä on syöpä. Tai joskus pienikin kouluun liittyvä mielipaha johtaa siihen, että lapsi otetaan pois koulusta päiväkausiksi. Nämä ovat esimerkkejä, jotka voivat liittyä vanhemman liikahuolestuneisuuteen.

 

Jos vanhempi on jatkuvasti huolissaan kaikista mahdollisista asioista lapsen elämässä, huoli alkaa itse asiassa tulla todeksi.

 

Se tapahtuu näin: ensin lapsi havaitsee, miten ahdistunut vanhempi voi olla arjen erilaisista asioista. Tämä reagointitapa mallintuu vähitellen lapsen näkökulmasta normaaliksi tai tarpeelliseksi. (“Kun jotain tapahtuu, sitten kuuluu huolestua”). Lopulta huolestuneisuudesta saatu malli yhdessä biologisten perintötekijöiden ja altistavien elämäntapahtumien kanssa voi johtaa samanlaisen reagointitavan yleistymiseen lapsen omassa elämässä. Lapsi alkaa toisin sanoen itsekin huolestua asioista, varoa niitä ja ehkä vältelläkin. Siksi “ota löysin rantein, älä jännitä…” voisi mieluusti kuulua korvamatona meidän vanhempien korvissa vähän useammin. Kun ei liikaa murehtisi, siitä olisi etunsa.

On silti tietysti täysin ymmärrettävää huolestua, kun lapsella on jokin hätä. Hiljattain olin itse tilanteessa, että jouduin lähtemään lapseni asioissa päivystyspoliklinikalle. Pieni mytty makasi väsyneenä ja kipeänä sairaalan pritsillä. Kurkkuani kuristi huoli ja pelko. Oliko siihen mitään järjellistä syytä? Aika niukasti, suoraan sanottuna. Olinko valmis ryhtymään leijonaemoksi lapseni saattamiseksi kuntoon? Välittömästi, ilman pienintäkään epäröintiä. Enkä koe siitä huonoa omaatuntoa.

 

Omalle lapselle haluaa antaa kaiken, mikä tekee hänen olonsa hyväksi. Uskon, että tämä on erittäin syvä, vaistomainen tarve.

 

Jotkut psykiatriset häiriöt tekevät kuitenkin vanhempien huolestumisesta kohtuuttoman raskasta. Jos lapsella tai nuorella on esimerkiksi laihuushäiriö, hänellä voi olla erittäin suuria vaikeuksia syödä mitään. Jo ruuan näkeminen, sen maistaminen tai jopa syljen nieleminen voi olla lapselle äärettömän ahdistavaa. Kyseinen sairaus ikään kuin pakottaa lapsen ajattelemaan jatkuvasti “liika”syömistä, painoa ja laihtumista. Nämä ajatukset ovat sairauden aiheuttamia.

Mutta miltä tuntuu vanhemmasta, kun lapsi ei syö? Hämmästyttää. Hämmentää. Ärsyttää. Ahdistaa. Pelottaa. Suututtaa. Turhauttaa. Tekee olon epätoivoiseksi. Se luonnollinen tehtävä, joka kaikilla vanhemmilla on, lapsen ravitseminen, ei onnistukaan. Ja silti, kaikista näistä kielteisistä tunteista huolimatta, omaa lasta rakastaa yli kaiken.  Kysymys kuuluu, miten vanhemmat jaksavat kantaa tällaisessa tilanteessa sekä lapsen tunteet, lapsen sairaudesta aiheutuvat tunteet että oman huolestuneisuutensa? Siinä on aikamoinen taakka kenelle tahansa. Onkin hyvä ymmärtää, että minkälainen tahansa lapsen psyykkinen oireilu voi olla vanhemmalle äärimmäinen rasitus.

 

Lopuksi: vanhemman rakkauden kääntöpuoli kuuluu aina olla jonkinlainen huoli lapsesta.

 

Se ei tule loppumaan. Se on normaali, tarpeellinen ilmiö, joka saa meidät vanhemmat tekemään kaikkemme lapsen eteen. Se on voima, jota käytämme aina, kun lapsi tuo kotiin kokeesta vitosen, kun hän makaa reporankana kuumeessa sängyssään tai kun saamme tietää nuoren kokeilleen alkoholia tai huumeita. Ilman huolta ei tule hyviä vanhempia. Mutta mistä löytyisi huolen ja rakkauden välille sopiva tasapaino. Sitä etsiessä, vai mitä…

Sukulaisiaan ei voi valita… mutta oman suhtautumisensa voi :) 

Lastenpsykiatrin työssä tapaan paljon perheitä eri kokoonpanoissa. Olen onnekas, koska työni kautta olen oppinut ymmärtämään, että perheet ovat täysin yksilöllisiä ja usein aika värikkäitä tai monitahoisia, monet kulmikkaita, jotkut palapeli- tai tilkkutäkkimäisiä, jotkut sekavia, jotkut jäykkiä ja monet omalla hassulla tavallaan aivan suloisen herttaisia. 

Sanon olevani onnekas, koska useimmat ihmiset edelleen arvelevat tavallisen perheen olevan muotoa äiti+isä+n määrä lapsia, jossa n=1-4. Tämähän ei siis pidä paikkansa juuri ollenkaan.

En tässä lähde luettelemaan perheiden eri olemassaolon muotoja, mutta niitä on lukuisia. Tärkeimmän havaintoni perhesuhteiden suhteen haluaisin kuitenkin jakaa: lapsen läheisimmät välit perheessä eivät välttämättä liity biologiseen vanhemmuuteen lainkaan. Toisin sanoen biologiset lähisukulaiset eivät aina ole aina kovinkaan läheisiä. 

Esimerkiksi biologinen äiti tai isä voi olla lapsen henkisen kypsymisen kannalta samantekevä, jos hän ei juurikaan ehdi, jaksa, uskalla tai halua kohdata lastaan  aidosti ja kokonaisuutena. Jos näin perheessä on, tällöin näyttää usein käyvän niin, että joku muu aikuinen, kuten isoisä, isoäiti, kummi, uusperheen bonusäiti, bonusisä, sijaisvanhemmat tai vaikka oman serkun perhe muotoutuu lapselle tärkeäksi ja rakkaaksi perhesuhteeksi, jonka varaan hän voi asettautua ja josta hän saa lohtua, läheisyyttä ja rakkautta.

Tällöin “ei-perinteisestä” perhesuhteesta voi tulla lapsen kannalta äärimmäisen tärkeä. Laajasti ajateltuna lapsen perhe onkin ikään kuin sateenvarjo, jonka alla voi olla siihen eri tavoin päätyneitä tai siihen otettuja ihmisiä. Tietysti voi olla niinkin – ja totta kai se on tavallisinta – että lapsen läheisin kiintymyssuhde muodostuu biologiseen vanhempaan/vanhempiin. Mutta myös nämä edellä mainitut ja lukuisat muut vaihtoehdot ovat siis täysin normaaleja ja ok.

Monet eivät tule ajatelleeksi, että perheen laajemmasta määritelmästä luonnollisesti seuraa se, että (vähintään aikuisuuteen tullessa ja siitä eteenpäin) kenelläkään ei todellisuudessa ole velvollisuutta olla yhteydessä niihin sukulaisiinsa, jotka aiheuttavat itsessä lähinnä ahdistusta, surua tai vihaa. 

Taustat näihin vaikeisiin tilanteisiin ovat monenlaiset ja monisäikeiset. Ihmisten välisiin konflikteihin ei yleensä ole yhtä ainoaa syyllistä – joskaan lapsi ei tietenkään voi vastata aikuisten toiminnasta eikä ole aikuisten törppöilyyn syyllinen millään tavalla. Kun kuitenkin puhutaan kahden aikuisen välisistä vaikeuksista, tilanteessa on usein kyse odotusten, toiveiden, pelkojen, muistojen, selvittämättä jääneiden käänteiden ja elämänkokemusten sillisalaatista, minkä johdosta asiat eivät vain toimi jossakin ihmissuhteessa.

Toisin kuin ajatellaan, tällaisissa vaikeissa tilanteissa aikuisen ihmisen ei ole pakko jatkaa “yhteistyötä”, vaan jokainen voi tehdä puhtaasti omat valintansa. Jotkut yrittävät selvittää tilannetta, jotkut siinä onnistuvatkin. Jotkut päättävät sietää tilannetta, miten vaikea se onkaan. Mutta jotkut tekevät pesäeron, mikä voi tarkoittaa esimerkiksi kyseisen henkilön rajaamista tai jopa välirikkoa.

Miksi otan tällaisen asian puheeksi? Työssäni näen, miten paljon surua, ahdistusta ja muita hankalia tunteita liittyy sukulaisuussuhteisiin, jotka eivät toimi tai joissa on ollut synkkiä vaiheita. 

Monilla on saattanut olla vuosikausia päällä hankala ihmissuhdetilanne, jota kestetään lähinnä velvollisuudentunteiden, säälin tai toisten ihmisten paheksunnan vuoksi. Samalla tällainen ihmissuhde kuitenkin verottaa osapuolten voimavaroja. On rankkaa, jos joutuu mielestään ilman syytä aina syntipukiksi, jos aina itse pitää joustaa kaikissa asioissa, jos tulee kaltoinkohdelluksi tai jos joutuu sietämään itseen kohdistuvaa aiheetonta vihaa. 

Tällainen jäätynyt konflikti aiheuttaa pitkittyessään ihmisille monenlaisia oireita, koska olemme ihmisinä yhteisöstä riippuvaisia. Yhteisön tai sen jäsenen paheksunta tai viha voi merkitä tiedostamattomasti uhkaa omalle arvolle ihmisenä ja jopa uhkaa hengissäselviytymiselle. Ei siis ihme, että kokemuksena pitkittynyt konflikti lähisuhteessa on raskas.

Niinpä sinä aikuinen, jolla on pitkittynyt konflikti perheessäsi tai suvussasi: pohdi, miten näet oman sukusi ja perheesi tarinan. Kuka kuuluu perheeseesi laajemmasta näkökulmasta? Kenen kanssa on vaikeuksia? Epäilemättä voit kokea tilannetta miettiessäsi monenlaisia tunteita: surua, kaipausta, vihaa, katkeruutta, syyllisyyttä, häpeää…lista on loputon eikä aivan helppo kokea. Mitä toivoisit, että tilanteessa tapahtuisi? Mikä tekisi sinulle itsellesi hyvää? Mieti sitten, onko asialle tehtävissä jotain käytännössä. 

Joskus paras tekeminen on itse asiassa “ei-tekemistä”, kuten sen sietämistä, että tilanne ei tule ratkeamaan ainakaan lähitulevaisuudessa. Silloin jos kyse on pitkittyneestä/jäätyneestä konfliktista, loppu on yleensä pitkälti sinusta itsestäsi kiinni, koska toiseen osapuoleen et ehkä pysty vaikuttamaan. Siksi oma asennoituminen tulee hyvin tärkeäksi. 

Jotkut suhtautuvat asiaan siten, että jättävät sen omaan arvoonsa. Joskus tilanteen rajaaminen on ainoa hyvä vaihtoehto: yhteydenpitoa ja yhteistyötä voi rajata tietoisesti niiltä osin, mikä on tarpeen. Joskus taas välirikko on välttämätön ratkaisu (joskin yleensä kipeä sellainen), jotta voit oikeasti irtautua tilanteesta, joka sinua piinaa tai kuormittaa tarpeettomasti.

Monet tarvitsevat tällaisen kokonaisuuden miettimiseen paljon aikaa ja esimerkiksi terapeutin tukea, mikä on tietenkin täysin ok. Pääasia olisi, ettei sinun tarvitsisi jäädä jumiin kestämättömään tilanteeseen vuosiksi tai vuosikymmeniksi vain siksi, että “kuuluu” ja “täytyy”. Älä suostu siis elämään pelkkien velvollisuuksien keskellä. Sillä onhan kyse myös sinun ainutkertaisesta elämästäsi, joka saa ja jonka pitäisi olla omannäköistä.

Aggressiokasvatus käytännössä – kompastelua ja opettelua.

Viimeksi jäin siihen, miten aggressio on toisaalta tarpeellinen voimavara jokaisen ihmisen elämässä ylipäänsä – ja miten samalla se voi joskus olla muodostua elämänlaatua heikentäväksi ja toisinaan invalidisoivaksi käyttäytymismalliksi, jonka hallitsemisen opetteluun monet lapset, nuoret ja aikuisetkin tarvitsevat apua.

Lupasin tällä kertaa käydä läpi käytännön konsteja aggressionhallinnan helpottamiseksi perheissä, mutta pyörää on turha keksiä uudelleen. Haluankin vinkata ensin muutaman mainion verkkosivun ja vastaavan, joista voit lukea ja katsella asiasta lisää.

Ensinnäkin vastaani tuli tällainen aivan uusi sivusto: vaikka yksityinen firma onkin julkaisijana, nämä vinkit voin helposti allekirjoittaa itsekin: https://www.familyboost.fi/materiaalipankki/

Toiseksi Väestöliitolta on hiljattain ilmestynyt tähänkin pulmaan sopivaa videomateriaalia, joka seuraavassa linkissä: Raisa Cacciatoren nettiluento aggressiosta. Väestöliitolla on muutenkin hurjan hyödyllinen nettisivusto Perheaikaa.fi, jossa on monenlaisia kasvatukseen liittyviä nettiluentoja, chatteja, kursseja yms. Viimeisimpänä uutuutena myös Ihanat Ipanat -podcast. https://www.perheaikaa.fi

Kolmanneksi, toisinaan huumori on se keino, jonka kautta nämä asiat ovat helpoiten käsiteltävissä meidän aikuistenkin mielissä. Oma suosikkini on tässä: Kasvatuspuntari ja mikä parasta, näitä videoita on useampia. Helpointa ne on löytää etsimällä Youtubessa #kasvatuspuntari.

Mitä itse haluaisin sanoa käytännön aggressiokasvatuksesta? Ainakin sen, että sellaista päivää ei tulla näkemään, jolloin lapset tekevät aina juuri sen, mitä vanhemmat toivovat. Pikemminkin jos noin kävisi, tilanne olisi äärimmäisen huolestuttava, koska kasvamassa olisi tahdottomia lapsukaisia, joilla ei olisi tulevaisuutta edessään. Hyväksy siis se, että lapsesi tulee ajoittain kiukuttelemaan ja osoittamaan mieltään niin kauan kuin hänellä on elämää edessään.

Kasvamme nimittäin yksilöiksi ainoastaan tekemällä selvää rajaa itsemme ja toisten välille. Raja muodostetaan aluksi sanomalla “ei” ja olemalla päättäväinen (= saamalla itkupotkuraivarit mitä mielikuvituksellisimmissa tilanteissa). Näitä rajan tekemisen taitoja harjoittelee joka ainoa uhmaikäinen sekä murrosikäinen – ja lopputuloksena on lapsi tai nuori, joka osaa ja uskaltaa ilmaista mielipiteensä tässä maailmassa sekä pitää puolensa. Siksi uhmaikä (tai hienommin tahtoikä) on ÄLYTTÖMÄN tärkeä aika, ja kyseinen kausi pitäisi ottaa vähintään järjen tasolla ilolla vastaan jokaisessa perheessä (on tietenkin hieman eri juttu todellisuudessa pukea vastaan hangoittelevaa lasta toppavaatteisiin klo 0730 aamulla, kun olet oikeastaan jo vartin myöhässä…silloin kyseinen ilo EI suorastaan kupli sisäisesti…). Ja siksi on niin TODELLA tärkeää, että murrosikäinen teini edes joskus vähän osoittaa mieltään. Kun teinisi murisee sinulle, hän tekee siis tärkeää henkistä työtä!

Haluaisin sanoa myös sen, että läpi lapsuuden on tärkeä etsiä yhdessä lapselle sallittuja tapoja purkaa aggressiota kiukuttavia tilanteita varten ja rauhoittua. Mieti itseäsi, kun olet kiukkuinen tai äreä. Mitä teet silloin? Yksi treenaa kiukkunsa pois, toinen menee saunaan puhisemaan, kolmas soittaa kovaäänisesti musiikkia, neljäs vetäytyy sohvalle telkkaria tuijottamaan. Me aikuisetkin puramme pahaa oloa ja rauhoitumme eri tavoin. Kai lapsellakin pitää siis olla mahdollisuus ilmaista kiukkuaan rakentavasti? Miettikää yhdessä etukäteen erilaisia keinoja, joilla lapsi voi purkaa pahaa oloaan tarvittaessa muita satuttamatta ja rauhoittua. Yksi keino voi olla vaikka lumikasan pöyhiminen (aikuisen valvonnassa), toinen hernepussin heittäminen seinään sovitussa paikassa kotona, kolmas vanhojen sanomalehtien repiminen, neljäs rumpujen hakkaaminen, viides palapelin kokoaminen omassa huoneessa, kuudes rauhoittumismatto tai -tyyny, johon saa kiukkuisena mennä lepäilemään….vain luovuus on rajana, kun tarkoitus on luoda lapsen päähän malleja itseä ja muita vahingoittamattomista tavoista purkaa kiukkua ja rauhoittumisesta. Tunteiden hallintaa ja hillitsemistä on tietenkin hyvä oppia myös muilla tasoilla, mutta näin käy luonnostaan ajan myötä; erilaisia keskusteluja aiheesta joutuu varmasti vanhempana käymään. Jos aggressiotaitojen oppimista haluaa edistää pienen lapsen kanssa, kiukkua käsittelevien lastenkirjojen lukeminen yhdessä on varmaan yksi hyödyllinen keino. Isomman lapsen kanssa voi mm. käydä avointa keskustelua siitä, miten tunteita tulee ja menee jokaisella. Kiukun tunteet kuuluvat elämään siinä missä vaikkapa ilo, hämmästys, suru ja onni. Niitä ei siis tarvitse eikä pidä kieltää, vaan olennaista on oppia tulemaan niiden kanssa toimeen. Tilannetta höystää mukavasti, jos kerrot jonkun oman lapsuus/nuoruusaikaisen kevyen kömmähdyksesi, ja mitä siitä opit. Näin lapsi saa kiinni opettelu/harjoittelunäkökulmasta.

Kolmantena asianani on se, että myös aggressiokasvatuksessa myönteinen ote on tärkeä. Kovin usein käy niin, että väkivaltaisesti käyttäytyvää lasta aletaan inhota eri paikoissa – toki se on luontevaa, jos esimerkiksi hänen kanssa tekemisissä ollessa saa joka kerta puremajälkiä. Ongelma vain on se, että kuten viimeksi kirjoitin, aggressiivinen lapsi kokee usein sisäisesti olevansa luuseri. Näin ollen jokainen epäonnistuminen voi olla hänelle epäsuora viesti siitä, että ei kannata edes yrittää. Onkin aikamoinen temppu saada tällainen lapsi jälleen luottamaan itseensä ja kokemaan, että hän osaa olla aivan yhtä hyvä lapsi kuin muutkin. Siihen ei ole valitettavasti mitään oikoreittejä, vaan lapsi tarvitsee tunnetasolla kokemuksen siitä, että hän on riittävän hyvä tyyppi. Hän tarvitsee siis aitoa välittämistä, sopivia oppimis/harjoittelutehtäviä, niistä suoriutumista, aitoja kehuja ja onnistumisiin liittyviä huomionosoituksia. Hän tarvitsee aikuisia, jotka tajuavat, että kiukun takana voi olla muita tunteita, kuten pelkoa, ahdistusta tai turvattomuutta ja jotka eivät anna lapsen aggressiivisen käytöksen hämätä. Hän tarvitsee usein rinnalleen aikuisen kanssakulkijan, joka voi olla oma terapeutti mutta aivan yhtä hyvin vaikka perhetyöntekijä, harrastusvalmentaja, isovanhempi tai kuka tahansa muu läheinen. Tarvitaan ihminen, joka on aidosti kiinnostunut lapsesta ja hänen mielenmaailmastaan.

Aggressiokasvatus ei siis ole aivan piece of cake, vaan se on pikemminkin koko cake, mutta mistään mahdottomasta tehtävästä ei ole kysymys. Aggressiokasvatusta kannattaakin ajatella pyörällä ajamisen opetteluna: kaikkien on kaaduttava muutamia kertoja, ennen kuin oppii huristelemaan fillarilla ympäri kylää.

Aggressionhallinta on kuin polkupyöräilyn opettelua (ei rakettitiedettä)!

Yksi perheiden tavallisimmista syistä hakeutua jälkikasvunsa kanssa lastenpsykiatriseen arvioon ja hoitoon on lapsen aggressiivinen eli vihamielinen käytös. Aggressiivisesti käyttäytyvä lapsi reagoi muiden näkökulmasta pieniinkin ongelmiin, muutoksiin tai pettymyksiin raivostumalla, huutamalla, lyömällä, puremalla tai vaikka heittelemällä tavaroita. Lapsen fyysinen aggressio kohdistuu usein perheenjäseniin, joille tilanne saattaa muodostua pitemmän päälle hyvin raskaaksi.

Jos kaksivuotias vetää näyttävät kilarit marketin maitohyllyn luona, se herättää aikuisissa lähinnä sympatian ja hellyytyksen tunteita. Jos kymmenvuotias toimii samoin, se alkaa jo aiheuttaa ihmetystä, kenties paheksuntaakin. Mitä isommasta lapsesta on kysymys, sitä poikkeavammalta aggressiivinen käytös ja toiminta alkaa näyttää lapsen sosiaalisessa ympäristössä. Kun puhutaan teini-ikäisestä, liika aggressiivisuus voi olla jopa invalidisoiva ilmiö, koska se estää ihmissuhteiden kehitystä ja toisaalta saattaa pelottaa ja uhata kaikkia, jopa aikuisia.

Aggressiivinen käytös voi näkyä kaikissa lapsen ympäristöissä tai vain osassa niistä. Näin ollen on tavallista, että vanhemmat eivät meinaa uskoa korviaan kuullessaan vaikkapa koulusta palautetta siitä, että heidän lapsensa käyttäytyy siellä väkivaltaisesti. Tämä ristiriita lapsen käytöksessä saattaa selittyä muun muassa eri ympäristöjen vaatimuksilla suhteessa lapseen. Kun lapsi toimii ryhmässä, hänen on kyettävä sekä ennakoimaan, tulkitsemaan että arvioimaan niin muiden kuin omaa toimintaansa. Aggressiivisen lapsen kyky näihin sosiaalisiin arvioihin on usein vääristynyt siten, että hän olettaa muiden haluavan haavoittaa häntä tai tehdä hänelle pahaa. Näin lapsi voi alkaa tulkita vahingossa itseen kohdistuneet törmäykset esimerkiksi tahalliseksi tönimiseksi tai kiusaamiseksi, mikä puolestaan voi nostaa vihan tunteita. Aggressiivinen käytös voi liittyä myös nöyryytyksen tunteisiin, joita lapsi tai nuori voi kokea muiden taholta.

Lapsen aggressiiviseen käytökseen on monenlaisia syitä, joista tavallisimmat ovat käytösongelmat ja uhmakkuus (jotka liittyvät tai eivät liity kasvatukseen tai sen puutteisiin), neuropsykiatriset erityispiirteet, sosiaalisten taitojen viive, lapsen kognitiivinen kypsymättömyys ja matala mieliala sekä traumakokemukset. Aggressiivisen käytöksen riskiä lisää myös lapsen näkemä tai kokema kaltoinkohtelu. Lapsen väkivaltainen käytös onkin aina jonkinlainen hälytysmerkki, jonka äärelle pitäisi pysähtyä miettimään.

Sanotaan, että lapsi on aggressiivisimmillaan 2-vuotiaana. Tämän jälkeen alkaa tapahtua lapsen sosiaalistumista ympäristön vaatimuksiin. Sosiaalistuminen käytännössä tarkoittaa, että lapsi saa vanhemmiltaan ja hoitajiltaan jatkuvaa ja yhtenäistä palautetta käytöksestään – siis sekä myönteistä että kielteistä – ja oppii vähitellen toimimaan siten, että saisi mahdollisimman paljon myönteistä huomiota. Tähän oppimiseen liittyy olennaisesti saavutettuja taitoja, kuten itsen rauhoittamisen taito, kyky ja halu ymmärtää toisten ihmisten viestejä sekä pyrkimys ja kyky käyttää rakentavampia keinoja kiukuttavassa tilanteessa. Näin siis silloin, kun asiat menevät putkeen.

Aggressiohan on oikeastaan valtava voimavara: jos tulet vihaiseksi, se todennäköisesti tarkoittaa, että oikeuksiasi on jollain lailla rikottu, tai ainakin tunnetasolla sinulla on sellainen kokemus. Pieni vihaisuus mahdollistaa oman puolen rakentavan pitämisen, mikä suojelee sinua. Mutta jos pienikin arkinen pulma, vaikkapa ylös jäänyt vessanpöntön kansi tai lattialla lojuvat perheenjäsenen likaiset sukat saavat sinut raivostumaan, elämästä tulee hyvin raskasta. Kanssaihmisesi saattavat alkaa karsastaa sinua. Ehkä kaverisikin välttelevät olemasta tekemisissä kanssasi, koska aggressiivisuus aiheuttaa meissä jokaisessa fysiologisia reaktioita: pulssi nousee, hengitys kiihtyy, voi tulla ahdistava olo… aggressiivisen ihmisen kohtaaminen ei kerta kaikkiaan ole mukavaa. Itseen kohdistuva sosiaalinen hylkiminen taas johtaa huonontuneeseen itsetuntoon, mikä altistaa jälleen vihaisuuden ja väkivaltaisuuden lisääntymiselle. Kierre on valmis.

Tämä kierre koskee myös lapsia, jotka toimivat väkivaltaisesti. Sen lisäksi, että he usein tulkitsevat sosiaalisia tilanteita väärin ja että heillä on usein puutteelliset itsehillinnän taidot, he saavat jatkuvaa kielteistä palautetta muilta käytöksestään. Ja muut ihmiset taas ovat useimmille meistä “peili”, jonka tuottama kuvajainen saa meidät tuntemaan itsemme joko hyväksi tai huonoksi tyypiksi. Aggressiivisesti käyttäytyvät lapset kokevat itsensä usein epäonnistuneiksi tai huonoiksi, mikä entisestään altistaa heidät ottamaan pahiksen roolin. Aggressio, joka on ollut lapsella alun perin reaktiivista eli tilanteisiin ja pettymyksiin liittyvää, saattaa ajan saatossa muuttua proaktiiviseksi eli keinoksi saada se, mitä haluaa. Nyrkki siis alkaa toimia konstina saada itselle hyötyä.

Niinpä aggressiivisesti käyttäytyvä lapsi tarvitsee apua ehdottomasti seuraaviin taitoihin: 1) keinoja nousevan aggression ja vihaisuuden käsittelemiseksi (mm. itsen rauhoittamisen taito, rakentava kiukun purkaminen), 2) keinoja pysäyttää väkivaltaisia impulsseja herättävä tilanne riittävän ajoissa ja 3) harjaantumista sosiaalisiin tilanteisiin ja sosiaalisten normien kirkastumista lapsen mielessä. Näitä taitoja voidaan opetella kodin lisäksi esimerkiksi ryhmissä (kuten ART, joka on tällä hetkellä suosittu käyttäytymisterapeuttinen ryhmämenetelmä). Lisäksi aggressiivisesti toimiva lapsi – kuten jokainen lapsi-  tietenkin tarvitsee myös myötätuntoa, ymmärrystä ja PALJON positiivista palautetta pienistäkin onnistumisista. Monellakaan väkivaltaisesti käyttäytyvällä lapsella ei ole aluksi juuri sisäistä motivaatiota opetella yo. juttuja – osaksi siksi, että heillä voi jo olla sisäistynyt käsitys siitä, että he ovat huonoja ja pahiksia (ja jos näin itsestään uskoo, miten voisi uskoa muutokseen kohti parempaa?). Mutta jos kyseisten taitojen harjoittelusta on lapsen kannalta jotain subjektiivista hyötyä, eli sillä voi saavuttaa jonkin etuisuuden, sitoutuminen harjoitteluun voi parantua. Myöhemmin lapsi tietenkin huomaa kokemuksellisesti, että aggressiivisuuden väheneminen on hyödyllistä muillakin tavoilla.

Miten sitten voi käytännössä tukea lapsen aggressiivisesta käytöksestä poisoppimista kotona? Siitä kirjoitan seuraavalla kerralla. Sillä välin voit lukea aggressiokasvatuksesta esimerkiksi Väestöliiton lastenpsykiatri Raisa Cacciatoren verkkosivuilta.  Raisa on kirjoittanut myös mainion aggressionhallintaan liittyvän opuksen nimeltä Kiukkukirja.

Kyllä, lasten mielenterveyden häiriöt ovat yleisiä.

Mielenterveydestä puhutaan usein kuin se olisi jotain vierasta ja outoa meidän ulkopuolellamme (=”olen kuullut asiasta, mutta ei koske minua”).  Näin ollen myös mielenterveyden häiriöt ovat kaukana meistä, kummallisia ja pelottavia juttuja, joiden mielletään liittyvän lähinnä elokuvien hullujenhuoneiden kuvastoon. Niistä luetaan iltapäivälehtien otsikoista, kun joku hullu on tehnyt jotain kamalaa, tai sitten niiden oireita googlataan yön pimeinä tunteina siinä ahdistuksessa, voiko minulla tai läheisellä olla mielenterveyden ongelmia.

Todellisuudessa mielenterveys tai  mielisairaus eivät ole mitään on-off-touhua. Monilla ihmisillä on millä tahansa valitulla mittaushetkellä oire tai oireita, joka voitaisiin liittää johonkin mielenterveysongelmaan. Tyypillisenä esimerkkinä voisin mainita kaamos- tai kevätmasennuksen, joka suurehkoa osaa väestöstä säännöllisesti vaanii, tai esiintymisjännityksen, joka on vaikeanakin yleisesti tunnistettu ja tavallinen ilmiö esimerkiksi muusikoilla ja urheilijoilla, miksei vaikkapa luennoitsijoillakin. Näitä ilmiöitä ei pidetä mielenterveyden häiriöinä siinä mielessä, että niistä ropsahtaisi useinkaan diagnoosia, mutta ne ovat kuitenkin psyykkisiä oireita. 

Lisäksi on tietysti olemassa suuri kirjo muita psyykkisiä oireita ja oirekokonaisuuksia, joiden vaikutukset ihmisen elämään ja toimintakykyyn riippuvat paitsi kokonaisuuden luokittelusta eli diagnoosista vaikeusasteineen, myös potilaan elämän voimavaratekijöistä ja ongelmaan saadusta hoidosta. Ongelmat ovat joka tapauksessa yleisiä: mielenterveyden häiriön pisteprevalenssi aikuisilla on noin 15-25 %. Voit siis kulkea ympäriinsä ja laskea viiteen: noin joka viides tapaamasi ihminen kärsii jonkinlaisesta mielenterveysongelmasta.

Jo Sigmund Freud määritteli mielenterveyden niin, että se on “kyky rakastaa ja tehdä työtä”. Lasten kohdalla tämä fraasi voitaisiin muokata muotoon “kyky rakastaa, leikkiä ja käydä koulua”. Lasten mielenterveyden ongelmasta saattaa olla kyse, jos jokin näistä kolmesta ei toteudu. Yleisesti mielen hyvinvointia ja mielenterveyden häiriöitä voi kuvitella kahtena erillisenä janana, joista kumpaakin ennustaa (mutta ei määrittele) useita tunnettuja tekijöitä. Tarkoitukseni on kirjoittaa näistä riski- ja ennaltaehkäisevistä tekijöistä tieteelliseen näyttöön perustuen lisää myöhemmin.

Lasten mielenterveyden häiriöt nousivat teemana kiinnostavasti pintaan, kun Yle ihmetteli joulukuussa 2017 uutisosiossaan, miten jo 8-vuotiaalla voi olla mielenterveysongelmia. Helposti, vastaisi tähän kuka tahansa lasten kanssa työskentelevä. Itse asiassa näyttää siltä, että lasten mielenterveyden ongelmat ovat suurin piirtein yhtä yleisiä kuin aikuisten. On kuitenkin eri asia, tulevatko ne tunnistetuiksi yhtä usein kuin aikuisten – tai ovatko tulleet aiemmin. Nythän lasten mielenterveyspalvelujen lähetemäärät ovat kasvaneet voimakkaasti. Tämä tosin liittynee muuhunkin kuin häiriöiden tunnistamiseen…

Lasten mielenterveyden ongelmat ovat usein onneksi ohimeneviä ja liittyvät tyypillisesti johonkin kehitysvaiheeseen tai elämänmuutokseen. Esimerkiksi eroahdistusoire (=lapsi ei uskalla olla yksin kotona tai olla erossa vanhemmistaan) saattaa lievänä olla “pelkkä vaihe”, joka menee ohi ilman psykiatrista hoitoa. Monet näppärät vanhemmat hoitavat sitä paitsi lasten mielenterveyden lieviä/ lyhytaikaisia ongelmia ihan itse ilman ammattiapua: esimerkiksi erotilanteessa vanhemmat saattavat havaita omatoimisesti lapsen mielialan olevan laskusuuntainen, jolloin he tyypillisesti ja luonnostaan tarjoavat tälle lapselle enemmän huolenpitoa, hellimistä ja jutteluhetkiä. Tätä ilmiötä sanotaan psykososiaaliseksi tueksi, ja sen riittävä tarjoaminen on itse asiassa myös tärkeä osa lastenpsykiatrista hoitoa. Jo pelkkä psykososiaalisen tuen vankentuminen voi lievittää muun muassa ahdistuneisuus- ja mielialaoireita.

Osa lasten mielenterveyden häiriöiden oireista on sellaisia, joita ei aikuisten maailmassa mielletä mielenterveysoireiksi. Esimerkiksi voimakkaasti kaikkea vastustava tai aggressiivisesti käyttäytyvä lapsi voi kärsiä mielenterveysongelmasta, vaikka jotkut ulkopuoliset saattavat mieltää ilmiön  lähinnä ns “huonon kasvatuksen tulokseksi”. Lapsen mielenterveyden häiriön oireena voi olla myös esimerkiksi poikkeuksellinen tapa hakeutua vaaratilanteisiin, esimerkiksi leikkiminen junan raiteilla, kiipeäminen liian korkealle jne. Aika tavallinen lapsen kehityksellinen neuropsykiatrinen häiriö on keskittymisen ja tarkkaavuuden vaikeus eli tuttavallisemmin ADHD.  Moni ei vain tiedä, että ilman hyperaktiivisuuttakin lapsella voi olla tarkkaavuuden ongelmia. ADD-oireisiin liittyy esimerkiksi “hajamielisen professorin” olemus, tavaroiden krooninen hukkaaminen, unohtelu ja vaikeus ohjata omaa toimintaa iänmukaisesti. Lisäksi jo pienelläkin lapsella voi olla esimerkiksi elämänlaatua heikentävä masennus, ahdistuneisuutta  tai syömishäiriö, joiden oireet muistuttavat osittain aikuisten vastaavien häiriöiden oireita. Ongelmia siis riittää ihan yhtä monimuotoisina kuin aikuisillekin.

Miksi lasten mielenterveyden häiriöiden tunnistamiseen kannattaisi panostaa? Ensinnäkin, lasten psyykkisillä oireilla tiedetään olevan jatkumoa aikuisuuteen. Esimerkiksi ahdistusherkkä lapsi kasvaa usein ahdistusherkäksi aikuiseksi. Aikuisen ahdistuneisuuden hoitaminen taas on yhteiskunnan kannalta paljon kalliimpaa kuin lapsen (sen vielä tärkeämmän pointin lisäksi, että hoito vähentää inhimillistä kärsimystä). Toiseksi, lasten mielenterveyden häiriöitä osataan hoitaa tieteelliseen näyttöön perustuen varsin hyvin (jolloin ongelman/oireen jatkuminen aikuisuuteen tosiaan saattaa katketa). Kolmanneksi, lasten mielenterveyteen vaikuttavat ennaltaehkäisevät/hoitavat tekijät ovat usein muita kuin lääketieteellisiä. Niinpä kyseiset keinot olisivat monen ulottuvilla ihan joka päivä.

Kirjoitin edellä, miten esimerkiksi riittävä aikuisen tuki voi itsessään lievittää lapsen mielenterveysoireita. Tämä liittyy niin vanhemmuuteen kuin vaikkapa isovanhemmuuteen, kummiuteen ja naapuruuteenkin. Jos lapsella on edes yksi aikuinen, joka on vilpittömästi kiinnostunut lapsen ajatuksista ja tilanteesta, se auttaa lasta kukoistamaan mahdollisista vaikeuksista huolimatta.  Ja kukoistaminen on lähes mielenterveysongelman vastakohta :). Riittävän aikuisen tuen ja hoivan ohella tärkeitä mielenterveyden ongelmia ehkäiseviä (ja hoitavia) tekijöitä ovat muun muassa hyväksytyksi tulemisen kokemus omanikäisten parissa, mielekäs tekeminen vapaa-ajalla, turvallinen kotiympäristö ja mahdollisuus käydä koulua oman taitotason mukaisesti.

Tiedossa siis on, että lasten mielenterveyden ongelmat ovat varsin yleisiä, ja tämän ei sinänsä pitäisi olla yllätys kenellekään. Paljon tärkeämpi uutinen mielestäni on, että usein näille ongelmille olisi tehtävissä jotain ihan lasten ja perheiden tavallisessa arkiympäristössä. Onko meillä Suomessa kuitenkaan halukkuutta nähdä nämä mahdollisuudet? Ymmärretäänkö täällä oikeasti, missä lasten ympäristön/olosuhteiden heikentyminen ja säästöt yms tulevat näkymään? Tämä jää nähtäväksi, ottaen huomioon esimerkiksi yleisen asenneilmapiirin, josta viimeksi kirjoitin. Toivoisin hartaasti, että voisin pysyä tässä suhteessa toiveikkaana jatkossakin.

Todelliset syyt, miksi suomalaiset eivät hanki lisää lapsia.

Suomen kansa ei lisäänny, ei ainakaan kovin vauhdikkaasti. Tämä on havaittu monissa tutkimuksissa, viimeksi Väestöliiton Väestöntutkimuslaitoksen julkaisussa. Uuden Perhebarometrin mukaan lasten hankkimista lykätään nykyisin pitkään. Voit lukea siitä lisää täältä. Väestöntutkimuslaitoksen johtaja Anna Rotkirch kirjoitti asiasta myös täällä. Syyksi lasten hankinnan lykkäämiseen on arvioitu vanhemmuuden vaativuutta, pienperheihanteen yleistymistä, perhe-elämän ja työelämän välistä epätasapainoa ja sitä, ettei meillä ole julkisuudessa myönteisiä esimerkkejä vanhemmuudesta. 

Näistä esitetyistä syistä ainakin työelämä vaikuttaa lasten hankkimiseen, se on varmaa. Kun leipä on muutenkin tiukassa ja pelätään ehkä viidensiä YT-neuvotteluja parin vuoden sisällä, lasten hankkiminen ei taida tuntua järkevältä. Lisäksi Suomessa näyttää tällä hetkellä olevan tarjolla töitä per nokka käytännössä joko aivan liikaa tai ei ollenkaan. Ne, joilla työtä on liikaa, eivät ehdi miettiä koko perheenlisäystä yrittäessään selvitä urakoistaan päivästä toiseen. Ne taas, joilla ei ole töitä lainkaan, eivät välttämättä esimerkiksi taloudellisista syistä kykene lasta juuri nyt hankkimaan. 

Itse epäröin, onko positiivisella vanhemmuuden esimerkillä eli “vanhemmuuden maineella” juurikaan merkitystä lasten hankintaan. En usko, että vaikkapa aikakauslehtien kiiltokuvaperhejuttujen määrä vaikuttaa todellisuudessa kenenkään vauvakuumeeseen tai -kuumeettomuuteen. Sen sijaan seuraava kyllä vaikuttaa: jos perheessä on jo yksi tai kaksi lasta, heidän myötään on ehditty havaita, ettei tämä yhteiskunta tue lapsuutta kovinkaan voimallisesti. Päinvastoin: viime vuosina Suomessa on korostunut se, että lapsilta on helppo säästää. On ollut aivan liian kätevää leikata alaikäisiltä, joista (juuri) kukaan ei valita tai avaudu ns. huonoista päätöksistä. Meidän aikuisten näkökulmasta “ei ole ongelma” vaikkapa kasvattaa päiväkodin ryhmäkokoa, puolittaa koulun avustajien resurssi tai lopettaa suurin osa kunnan erityisluokista, koska lapset eivät ole yhteydessä päättäjiin menetettyjä etuja takaisin anoen. 

Eri tahot tässä valtakunnassa ovat viime vuosina saattaneet tehdä lasten psykososiaalisen kehityksen kannalta lyhytjänteisiä päätöksiä, jotka perustuvat pääosin taloudellisiin intresseihin. He ovat silloin toimineet ymmärtämättä, mitä tehdyt päätökset tarkoittavat lasten ja heidän perheidensä kannalta. Suora vaikutus päätöksistä on saattanut olla, että yksittäisten lasten ja ryhmien asema on heikentynyt massiivisesti (esimerkkeinä tästä mm. vammaisten lasten avustajien tiheä kilpailutus tai koulujen erityisopetuksen resurssien kiristäminen). Välillisesti lasten hankkimisen into yleisesti väljenee, kun lapsuuden ja lasten arvostus ei näy yhteiskunnassa.

Yksi juttu on myös se, miten joustamaton suomalainen työelämä voi olla pikkulapsivaiheen edessä. Lyhennettyä työaikaa ei välttämättä työntekijänä saa tai voi käyttää (jos jäljelle jäävä palkka on liian pieni tai osa-aikaisuutta ei uskalleta käyttää hankaluuksien/ työpaikan menettämisen pelossa). Niinpä suomalaisen leikki-ikäisen on oltava hoidossa tyypillisesti klo 07-1700 = pitkään! Tuo ei tosiaan ole välttämättä lapselle sopiva päivittäinen hoitoaika (lisälukemista aiheesta mm Marjatta Kallialan Lapsuus hoidossa -kirjasta, jos et tunne liian isoa pistoa sydämessäsi, kun luet sen…), minkä useimmat vanhemmat kyllä hyvin tiedostavat. Muuhun ei vain oikein ole varaa tai mahdollisuutta. Kun lapsi sairastuu, harva työpaikka lämpimästi kannustaa vanhempaa jäämään kotiin pikkupotilaan kanssa, vaikka siihen on oikeus. Erityislapsen vanhemmat ovat tässä mielessä usein suorastaan kylmässä hiessä yrittäessään selvitä lapsen sairauden ja työpaikkansa välisessä paineessa, ja muihinkin epäsuotuisa asenneilmasto ilman muuta vaikuttaa. Syy ei toki ole välttämättä työnantajien, joilla on omat pulmansa pohdittavina. Ratkaisuja pitäisikin hakea valtakunnallisesti…kenties vanhempainvapaiden uudistus vauhdittaa myös tätä keskustelua!

Yksi osa tarinaa on vielä koulupäivän rakenne ja loma-ajat. Jokainen vanhempi tietää tunteen, kun yrität rakentaa viikko viikolta lapselle kesälomaohjelmaa sille ajalle, kun olet itse työssä. Pari leiriä, hieman ns. laatuaikaa isovanhempien kanssa, ja johonkin väliin muutamia päiviä, jolloin luotat tuuriisi, että kaikki menee hyvin, kun lapset viettävät kesäpäivää kotona. Kuulostaako houkuttelevalta hankkia tähän palapeliin vielä palanen tai kaksi? Niinpä…

Tiedän muidenkin kirjoittaneen tästä, mutta on myös melko kreisiä, että kouluikäiset harrastavat arkisin iltamyöhään treeneissään, kun heidän toisaalta pitää selvitä ilman aikuisia iltapäivät koulun jälkeen. Miksi tässä maassa ei yritetä implementoida jonkinlaista kokonaiskoulupäivän mallia? Se säästäisi kaikilta perheissä aikaa ja vaivaa. 

Tätä kaikkea ajatellessa ei ole ihme, jos se perheen toinen, kolmas tai neljäs lapsi jää hankkimatta nyky-Suomessa, kun käytännössä vanhemmat joutuvat jatkuvasti nielemään paitsi erilaisia ympäristön paineita, myös yhteiskunnan taholta kiristyksiä, leikkauksia, sopeuttamistoimia yms, joiden vaikutukset kohdistuvat paitsi suoraan lapsiin, välillisesti myös heidän vanhempiinsa. Koska kaikki vanhemmat haluaisivat pitää lapsistaan mahdollisimman hyvää huolta, tällaiseen kehitykseen reagoidaan luonnollisesti sillä tavalla, että lasten hankinta vähenee. 

Yhteiskunnan pitäisikin tukea perheitä ja vanhemmuutta paljon nykyistä enemmän, jos halutaan lisätä syntyvyyttä. Jos tämän ohella halutaan myös lasten psyykkisen hyvinvoinnin lisääntyvän, perheille pitäisi mahdollistaa rennon ja hyvän yhdessäolon hetkiä eikä lisätä kokonaisvaltaista rasitusta. Käytännössä lasten ensimmäiseen viiteen vuoteen panostaminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Tämän jälkeenkin lapset ovat erittäin oppimiskykyisiä ja muovautuvia,  joten he ansaitsevat niin suotuisat olosuhteet kuin mahdollista: riittävän pienen ryhmän päiväkotiin/kouluun riittävien aikuisresurssien kanssa, riittävästi erityispalveluita niitä tarvitseville, riittävästi rentoja ja mielekkäitä ajanviettomahdollisuuksia nuorille, riittävästi aikaa oman jaksavan vanhemman tai muun tärkeän aikuisen kanssa (eli hieman vähemmän ns pakollista työntekoa per aikuinen), riittävästi apuja perheiden arkeen sekä riittävästi henkilökohtaista tukea koulusta ja kotoa. Tämä kaikki johtaisi lopulta myös siihen kaivattuun vanhemmuuden hyvään maineeseen :).  Ja väitän, että tällä reseptillä myös vauvabuumi saataisiin Suomeen aikaiseksi, jos sitä halutaan. 

Joulun lapsi voi asua ihan naapurissasi…

Tiesitkö, että tänäkään jouluna kaikki lapset eivät saa edes yhtä lahjaa? Viiden miljoonan ihmisen Suomeen mahtuu aika paljon puutetta ja köyhyyttä -vieläkin. Mutta loppujen lopuksi lahjat eivät ole niin tärkeitä. On olemassa paljon ikävämpää puutetta: kaikki lapset eivät saa kokea välittämistä, hoivaa ja rakkautta, joka heille kuuluisi. Eivät jouluna eivätkä muinakaan päivinä. Tämä on asia, jota en voi ajatella ilman sydämen kipua.

En kirjoita tästä siksi, että syyllistyisit, jos olet vanhempi tai muuten lasten kanssa tekemisissä. En siksi, että sinun pitäisi erityisemmin kantaa huolta asiasta tai pilata hyvä joulutunnelmasi. Kirjoitan tästä siksi, jotta jokin muuttuisi, hitaasti mutta varmasti.

Lapset tarvitsevat aikuiselta aitoa kiinnostusta. Lapsi tarvitsee rohkaisua, kannustusta, hymyä ja juttelua. Lapsi tarvitsee, että joku kuulee häntä, jos hänellä on hätä. Jos hän mokaa, hän ei hyödy rangaistuksista vaan kaipaa ohjausta ja lempeää aikuisen apua. Lapsella on oikeus saada rakkautta kaikkina päivinä – ei vain niinä, joina hän suoriutuu arjen vaatimuksista.

Kaikilla lapsilla ei ole luotettavaa aikuista tukenaan. Meissä aikuisissa on omat puutteemme: voimme olla avuttomia, väsyneitä, itsekkäitä tai jopa ilkeitä. Aikuinen voi kärsiä terveyden, mielenterveyden tai muista ongelmista niin paljon, ettei edes omalle lapselle jää energiaa ja huomiota annettavaksi. Se on ymmärrettävää. Mutta jotkut aikuiset saattavat myös kohdella toisia ihmisiä kaltoin tahallaan, jotkut jopa lapsia.

On tärkeää ymmärtää, että jokaisella ympäristön aikuisella on merkitystä lapsen kehitykselle. Kokeneet lastenpsykiatrit kertovat, että monen lapsen psyykkisen kehityksen kannalta riittää, jos hänellä on elämässään edes yksi täyspäinen aikuinen, johon hän voi tukeutua halutessaan. Aikuisen ei aina tarvitse olla äiti tai isä. Hän voi olla mummo, vaari, kummi, naapuri tai vaikka harrastuksesta tuttu ihminen. Eikä lapselle tarjotun tuen tarvitse olla mitään ihmeellistä. Se voi olla kuulumisten kyselyä (niin, että aikuinen oikeasti kuuntelee vastauksen), tai se voi olla avun tarjoamista tiukassa paikassa (vaikkapa lapsen viemistä harrastukseen tai muuhun menoon perheen aikuisten puolesta). Se voi olla  huolehtimista siitä, onko lapsella olemassa talvihanskoja ja jos ei, niiden hankkimista yhdessä.

Joulusta on kirjoittanut Mika Waltari seuraavasti:

Joulu,
se on kuusenneulasten
ja sammuvien kynttilöiden tuoksua,
ja hiljaista,
onnellisen säikähdyttävää rakkautta,
ja lahjoja, ja unta,
jossa kasvoja hipovat enkelin siivet.
Me katselemme valaistuja ikkunoita
ja laskemme kynttilöiden pieniä liekkejä
ja avaamme hitaasti kirjoja,
jotka joskus luetaan ja unohdetaan.
Ja jossakin ajatusten keskellä
nukkuu lapsi,
joka kantaa kaikkien unelmien kohtaloa
pienissä käsissään,
ja lempeitten juhtien huuruinen hengitys
lämmittää häntä pimeässä.

Mika Waltari

Voisiko olla, että tämä joulun lapsi asuu jossain lähistölläsi? Voisitko juuri SINÄ olla hänelle se aikuinen ja tuki, jota hän tarvitsee?