Miten kertoa lapselle aikuisen mielenterveysongelmista?

Olen usein aiemmissa postauksissani kuvannut sitä, miten yleisiä ja ennen kaikkea tavallisia mielenterveyden häiriöt ovat. Jopa viidesosalla ihmisistä on jollakin määritellyllä mittaushetkellä havaittavissa mielenterveyden häiriö. Useimmilla ihmisillä mielenterveyden ongelmat eivät ole pysyviä, vaan ne ovat nopeasti tai ainakin jonkin ajan kuluttua ohimeneviä. Toki joidenkin oireet aaltoilevat tai kroonistuvat. Mikä kaikki saa mielenterveysoireet pysymään yllä ja pitkittymään, olisi kiinnostava bloggausaihe, mutta tällä kertaa lähestyn aihetta toiselta kantilta.

Otan nimittäin esille kaikkein suurimman lemppariaiheeni eli psykoedukaation! Psykoedukaatio, tuo sanahirviö, tarkoittaa tietoa, jota jostain aiheesta annetaan. Esimerkiksi jos katkaisee jalkansa, lääkäri tai hoitaja antavat psykoedukaatiota potilaalle, kun he kertovat, miten murtuma hoidetaan, kuinka pitkään kipsiä on pidettävä ja miten jalkaa aletaan sitten kuntouttaa. Psykoedukaatiota voi antaa käytännössä mistä aiheesta tahansa. Esimerkiksi koulujen terveysvalistus on oiva esimerkki käytännön psykoedukaatiotyöstä. Mielenterveyden häiriöissä psykoedukaatio kattaa paitsi tietoa ongelman luonteesta ja ongelman yleisyydestä, myös infoa hoitovaihtoehdoista ja jonkinlaisen arvion paranemisesta.

Psykoedukaatio on lempiaiheeni, koska erityisesti mielenterveyden ongelmissa sillä on valtavan iso rooli. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että mielenterveysongelmista puhutaan harvoin työpaikkojen kahvipöydässä tai harrastusryhmien tauoilla. Katkenneesta jalasta voi helposti jutustella, ja joku silloin varmaan vinkkaa hyvän fysioterapeutin, kuntoutuskeinon tai antaa muun vinkin jalkapotilaan auttamiseksi. Mutta harva saa tuttavapiirissäkään sanottua olleensa hiljattain “pohjalla”, tai vakavasti masentunut tai vaikkapa psykoosissa. Se ei jotenkin ole kulttuurisesti tapana, eikä toisaalta moni asiasta kuuleva osaa heti kättelyssä siihen oikein vinkkejäkään antaa (joskin kulttuuri tässä suhteessa on ilahduttavasti muuttumassa, ja erityisesti nuoriso on myös psyykkisistä jutuista varsin avointa).

Toinen syy, miksi psykoedukaatio on mielestäni mielenterveysongelmissa erityisen tärkeää, liittyy siihen, että ihmiset helposti kuvittelevat mielenterveyden oireiden olevan ikuisia, invalidisoivia tai johtavan “hulluuteen”. Näinhän ei siis ole, vaan suuri osa toipuu tai vähintään oppii elämään oireidensa kanssa.

Nyt on pakko lisätä vielä kolmas syy, miksi psykoedukaatio on tärkeää. Nimittäin ilman riittävää tietoa moni psyykkisistä oireista kärsivä kokee olevansa ongelmiensa kanssa ihan yksin – ikään kuin kellään muulla ei olisi vastaavia ongelmia. Mutta aikuisten oikeasti, kuten yllä mainitsin, viidesosalla ihmisistä on mielenterveyden häiriö ja vielä useammalla jonkinlaisia mielenterveysoireita. Siksi oikeastaan tässä blogissakin on loppupeleissä kyse nimenomaan psykoedukaatiosta. Tarkoituksenihan on avata psyykkisten oireiden ja mielenterveyden teemoja sellaisessa muodossa, että kaikkea tietoa ei tarvitse hakea netin vauvapalstoilta. Toivoisin, että syntyisi kokemus siitä, että näistä asioista voi puhua, niiden kanssa voi oppia elämään ja että yleisesti toivoa on.

Flunssa ja psykoedukaatio

Psykoedukaation osalta psyykkinen oireilu vertautuu minusta yleisesti parhaiten flunssaan. Kaikki tietävät, että flunssia tulee ja menee. Joskus flunssa jää ärsyttävästi päälle ja köhä tai tukkoisuus jatkuvat viikkokausia. Toimintakyky menee huonoksi, pienikin kävely hikoiluttaa, ei meinaa jaksaa oikein mitään. No, mielenterveyden oireet ovat ihan vastaava juttu. Niitä tulee ja menee, ja joskus ne jäävät ärsyttävästi päälle. Flunssan jälkitautina vain äärimmäisen harva sairastuu vakavammin, keuhkokuumeeseen tai sydänlihastulehdukseen. Useimmat sen sijaan toipuvat ennalleen. Aivan vastaavasti psyykkisten oireiden ilmetessä vain aniharva sairastuu vakavasti, joutuu sairaalaan tai pysyvästi vaikkapa työkyvyttömäksi. Useimmat sen sijaan toipuvat ennalleen.

Tällä kertaa haluan kirjoittaa psykoedukaatiota erityisesti siitä näkökulmasta, miten aikuinen voisi kertoa omasta mielenterveyden häiriöstään lapselleen. Tämä on aihe, josta on edelleen häkellyttävän vähän väestölle suunnattuja julkaisuja. Onneksi Suomen mielenterveysseura on julkaissut oppaan nuorille, joiden vanhemmilla on mielenterveyden häiriö (opas on ladattavissa ilmaiseksi täältä). Se sopii sisällöllisesti parhaiten nuorisolle, joskin sitä voi aikuisen kanssa hyödyntää jo pienehkökin lapsi. Suomen mielenterveysseuran psykoedukaatiosarjaan kuuluu muuten muitakin julkaisuja, joihin voi tutustua täällä.

Mielenterveyteen liittyvää erittäin hyödyllistä muuta psykoedukaatiomateriaalia on muun muassa aikuisten, lasten tai nuorten Mielenterveystalossa, joka on täynnä kaikenlaista kiinnostavaa (ja näyttöön perustuvaa) tietoa, sekä esimerkiksi Terveyskirjastossa. Näissä portaaleissa fokus on yleisesti mielenterveyden asioissa eikä niinkään siinä, miten vanhemmat voivat kertoa kokemistaan oireista lapselle.

No niin, mutta asiaan.

Miten voisin kertoa psyykkisistä oireistani lapselle?

  1. Ole rehellinen ja selkeä (mutta ei liian).
  2. Käytä arkisia vertauksia.
  3. Luo turvallisuuden tunnetta.
  4. Kerro saavasi apua.
  5. Anna toivoa.

Yllä listattuna ovat aivan pähkinänkuoressa ne asiat, jotka lapsen pitäisi tietää läheisen aikuisensa mielenterveyden ongelmista.

Aloitetaan rehellisyydestä ja selkeydestä. Lapsi ei välttämättä ymmärrä, mitä on masennus, psykoottisuus, kaksisuuntainen mielialahäiriö, skitsofrenia tai näin pois päin. Hän kuitenkin ymmärtää ja huomaa, jos vanhempi esimerkiksi ei jaksa aamuisin nousta sängystä, huolehtia itsestään tai vaikkapa auttaa lasta läksyjen kanssa. Rehellinen ja selkeä puhe mielenterveydestä tarkoittaa käytännössä, että lapselle kerrotaan, mistä aikuisen oireissa on kyse. “Minulla on todettu masennus. Se on sairaus, jonka vuoksi en oikein jaksa tehdä mitään. Se ei tartu ja siitä paranee ajan kanssa.” Lapselle ei tarvitse kertoa oireilusta tai sen taustoista yksityiskohtaisia asioita (esimerkiksi sitä, jos masennuksen taustalla on vaikkapa traumaattisia omia lapsuudenkokemuksia), vaan lapsi kaipaa usein yksinkertaisesti lyhyen selityksen ja nimen asioille. Mieti, mitä itse olisit halunnut tietää lapsena vastaavassa tilanteessa omalta vanhemmaltasi. Sen verran luultavasti omakin lapsesi haluaa.

Toiseksi, arkiset vertaukset ovat monelle ihmiselle toimiva tapa saada kiinni siitä, mistä puhutaan. Flunssavertauksen lisäksi toimiva voisi olla esimerkiksi mielikuva kasvista. Kasvit nuupahtavat, jos ne eivät saa riittävästi vettä, valoa ja ravinteita. Samalla tavalla ihminen voi henkisesti nuupahtaa, jos hän ei syystä tai toisesta ole voinut pitää itsestään riittävästi huolta. Tällä tavoin voi selittää vaikkapa masennusta. Ahdistuneisuuteen taas voi viitata puhumalla liian herkästi toimivasta palohälyttimestä. Normaalistikin hälytyskeskuksemme huolehtii siitä, että pysymme turvassa. Ahdistuvan tai paniikkiin joutuvan ihmisen hälytyskeskus toimii liian herkästi, aivan kuten palohälytin alkaa soida joskus lettuja paistaessa, vaikka ei ole tulipaloa. Keksi tai etsi vertauksia, jotka lapsesi ymmärtää. Myös vaikkapa elokuvasta Inside out voi saada vinkkiä siitä, miten puhua tunteista (tai skeemoista) lapsen kanssa.

Kolmanneksi, lapsi tarvitsee turvallisuuden tunnetta joka päivä. Yleensä sellaista tarjoaa hänelle eniten oma vanhempi tai muu läheinen aikuinen. Jos tämä aikuinen sairastuu – oli se sitten henkisesti tai fyysisesti – lapsen kannalta se on aina jonkinlainen turvallisuuden tunteen kolaus. Vanhemman tulee hoitaa tätä kolausta ihan niin kuin fyysisiä haavoja: hoivataan ja huolehditaan, kunnes se paranee. Henkisen kolhun saanut lapsi kaipaakin vakautta, tavallisia arjen rutiineita ja juttukaveria aikuisesta ainakin aika ajoin. Pidä siis kiinni arjen rutiineista ja tavoista. On varmasti asioita, joihin aikuisen psyykkinen sairaus lapsen elämässä vaikuttaa. Voi kuitenkin olla myös monia asioita, joihin se ei vaikuta. Muista ottaa nämä puheeksi lapsen kanssa. Huolehdi niiden jatkuvuudesta.

Yksi lapsen turvallisuuden tunnetta lisäävä asia on se, että aikuinen kertoo saavansa apua. Tällöin kivi poistuu lapsen rinnan päältä: joku muu huolehtii lapsen läheisestä, eikä hänen itse tarvitse sellaista vastuuta kantaa (mikä olisikin lapselle kohtuuton ja raskas taakka). Kerro siis lapselle, jos käyt jossakin saamassa apua ongelmiisi. “Olen voinut huonosti se on näkynyt kiukutteluna. Haluan saada apua itselleni. Käyn siksi tapaamassa joka viikko yhtä tätiä ja juttelemassa, että voisin paremmin. Hänen kanssaan puhuminen auttaa. “

Ja viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä, on tärkeää, että lapsi voi kokea toivoa. Vaikka olisit kuinka synkkä ja ajattelisit miten itsetuhoisesti tahansa, tai vaikka kokisit kuinka paljon toimintakyvyn rajoitteita oireidesi vuoksi ja meinaisit vaipua siksi epätoivoon, älä vie epätoivoon lasta mukanasi! Sano hänelle (ja yritä itsekin uskoa), että asiat voivat mennä parempaan suuntaan. Voit toipua. Voit haaveilla. Voit antaa myös lapsesi haaveilla paremmasta vaiheesta ja tulevaisuudesta. Suunnittele yhteisiä juttuja, edes unelmoinnin tasolla. “Kun tämä masennusvaihe menee ohi, niin sitten mennään yhdessä vaikka puistoon, kun taas jaksan enemmän.” Pitämällä toivon rippeistä kiinni, annat lapselle samalla mallia, miten elämän joskus sietämättömiinkin vaikeuksiin liittyy toiveita paremmasta. Masennuksesta muuten on olemassa myös loistava, WHO:n tuottama psykoedukaatiovideo nimeltä Black dog, ja mikä parasta, siihen saa suomenkielisen tekstityksen (täällä). Katso se! Se on tosi hyvä! Ja voit käyttää sitä toivon suhteen psykoedukaationa ainakin varhaisnuoruusiästä lähtien. Videon loppu on hyvinkin toiveikas.

Kaikilla on joskus vaikeaa

Psykoedukaation idea on, että tieto auttaa tulemaan tutuksi itselle uuden asian kanssa. Kun asiasta saa tietoa, sitä voi ajatella ja siihen voi alkaa pikku hiljaa sopeutua. Niinpä kuten aikuiset, myös lapset tarvitsevat tietoa niistä asioista, jotka vaikuttavat heidän elämäänsä.

Joskus vanhemmat pelkäävät, että psyykkisistä oireista lapselle kertominen vahingoittaa lasta tai suhdetta häneen jollain tavalla. Kun aikuinen kertoo asioista lapsen tasoisesti (yllä olevat pointit huomioon ottaen), mielestäni tällaiseen pelkoon ei ole mitään syytä. Päinvastoin, mikäli aikuinen kertoo lapselle oireistaan, lapsi saa hyväksyttävän selityksen niille asioille, joihin hän on pienessä mielessään koettanut keksiä aivan muita selityksiä. Se kun on kovin surullista, että usein pikkulapsen maailmassa ensimmäinen syyllinen vanhemman murheellisuuteen tai huonovointisuuteen löytyy omasta itsestä (!), jos vanhempi ei pysty parempaakaan selitystä antamaan. Siksi ja erityisesti siksi vanhempien kannattaisi ihan aina kertoa oireistaan ja sairauksistaan lapselle siinä muodossa, minkä lapsi pystyy vastaanottamaan ikä ja kehitystaso huomioiden. Tämä auttaa myös aikanaan hyväksymään sen faktan, että kaikilla on joskus vaikeaa.

Anna sen kitistä!

Tapahtui eräällä uimarannalla. Poika, tuskin neljää vuotta vanhempi, sai todennäköisesti pitkän ja hikisen rantsussa vietetyn päivän jälkeen kilarit kotiinlähtötilanteessa. Vanhemmat hyssyttelivät lasta ruohikolla retkivilttien ja nyssäköiden ympäröimänä ja vilkuilivat kiusaantuneina ympärilleen. “Shh, täällä on oltava hiljempaa…” Vihainen ja kauhistunut kuiskailu lapselle jatkui – vanhemmat yrittivät nopeasti hiljentää lapsen – ja perhe lähti lopulta katseet noloudesta alas painettuna rannalta pois.

Tapahtui eräällä matkalla. Sattui kaikkien vanhempien ultimate horror, eli taaperon plus leikki-ikäisen kanssa oli lähdettävä lentokoneella reissuun. Yksi lapsi sylissä ja toinen välissä vanhemmat nököttivät istuimillaan. Pienin tahtoi pois, jonnekin muualle, tai ainakin irti tyhmästä turvavyöstä ja sylistä. Huutokonsertti alkoi jo ennen koneen nousua. Äiti näytti nololta, isä ärähteli lapselle. Järkipuheella yritettiin perustella, miksi on istuttava vöissä paikoillaan. Lapsi jatkoi huutoa sopivaksi katsomansa ajan.

Tapahtui eräässä kauppajonossa. Ehkäpä kolmivuotias pikku sankari halusi tikkarin. Ihanan, punaisella paperilla päällystetyn, tahmean tikkarin. Mutta vanhempi sanoi ei. Ei ole karkkipäivä, eikä muutenkaan. Ei joka kerta voi ostaa karkkia. Kieltävään vastaukseen lapsi puolestaan reagoi kirkaisemalla uhkaavasti… jolloin vanhempi antoi heti periksi. Ärtyneellä äänensävyllä hän sanoi lapselleen, että ota sitten se tikkari, kun kerran haluat. Lapsi näytti tyytyväiseltä, aikuinen ei niinkään.

Vanhemman tunnetila ei aina ohjaa viisaita valintoja

Kaikissa yllä mainituissa tilanteissa vanhempi koki lapsen lapselliset tunteet ja käytöksen voimakkaasti: nolostui, kiusaantui, pelästyi tai ärtyi niistä. Hän tukahdutti lapsen epämukavuuden ilmaisun joko vihaisella tai lepyttelevällä otteella. Vanhempi ei toiminut fiksusti, vaan pelkästään omasta tunteestaan käsin: lapsen itku on saatava loppumaan heti alkuunsa; lapsen kiukun on lauhduttava. Hinnalla millä hyvänsä.

Mitä mahtaa olla ollut vanhemman mielessä kyseisissä tilanteissa? “Voi ei, taas se alkaa”? Vai “mitä muut ihmiset täällä minusta ajattelevat…” Jokaisella vanhemmalla on itselleen tyypillisiä toistuvia kielteisiä ajatuksia, joita putkahtaa esiin nimenomaan niissä tilanteissa, kun lapsen tunne tai käytös vaikuttavat vanhemmasta hankalilta. Nämä toistuvat, kielteiset ajatuskuviot liittyvät mielensisäisiin silmälaseihin – skeemoihin-, joiden kautta vanhempi arjen tilanteita tarkastelee.

Skeemoja on jokaisella monia: toimivia ja sitten myös toimimattomia. Ihminen voi herkistyä ottamaan tietyt silmälasit käyttöön aina tietyissä tilanteissa. Lapsen kiukutellessa vanhempi, jolla on toimimattomat skeemasilmälasit päässään, altistuu virhearvioinneille ja jättää kenties viisaita päätöksiä tekemättä. Ajatus menee vain ja ainoastaan omien skeemasilmälasien sanelemaa rataa: Kaikki on hyvin, kunhan lapsi ei itke. Yritän siis vain saada hänet hiljaiseksi mahdollisimman nopeasti. Siten näkevät minun olevan kelvollinen vanhempi, ja en joudu olemaan pettynyt itseeni.

Esimerkiksi arvostelulle herkkä tai itsetunnoltaan heikko vanhempi, jonka skeemasilmälasit ovat erityisen ankarat itseä kohtaan, ajattelee herkästi tulevansa itse kritisoiduksi, kun oma lapsi raivoaa julkisella paikalla. Hän voi pelätä, että muut näkevät hänet surkeana tai kyvyttömänä vanhempana ja tukahduttaa siksi lapsen kielteisen tunneilmaisun joko vihaisesti tai muulla tavoin.

Jollekin muulle vanhemmalle vaikeinta olisi, jos ulkopuolinen silminnäkijä ajattelisi hänen olevan välinpitämätön lapsen tarpeille. Aika ymmärrettävää, että siinä tapauksessa tuntuisi välttämättömältä miellyttää lasta ja pehmittää jokainen kitinä, mikäli käytännössä lapsen kielteisen tunteen ajattelisi kertovan omasta (todenvastaisesta) ankaruudesta vanhempana.

Kaikki on hyvin. Hän ei mene rikki.

Fiksusti toimiva vanhempi katsoo tilannetta vähän ulkopuolelta. Mielessään voi nähdä lapsensa ja itsensä yhä pienempänä ja pienempänä, kuin etääntyisi maailmasta mielikuvitusraketin kyydissä. Miltä lapsen markettikilarit tai kirkuminen näyttäisivät toiselta puolen kauppaa? Vähän surkealta, vai mitä, mutta ei se olisi mitään katastrofaalista tai poikkeuksellista. Entä jos tilannetta katsottaisiin toiselta puolen Suomea: lapsen raivarit alkaisivat olla aika pieni juttu kaikkeen muuhun elämänmenoon nähden. Entä minkälaisena kärpäsenkakkana lapsen kiukuttelu näkyisi avaruudesta käsin?

Onko tilanne vakava ja maata vavisuttava vai jälleen yksi esimerkki siitä kerrassaan viehättävästä ikävaiheesta, kun lapsi opettelee tahtomaan ja sanomaan “ei”? Ja haluaako vanhempi olla sellainen ihminen, joka pyrkii kaikin tavoin estämään kyseistä opettelua tukahduttamalla ja miellyttämällä? Vai voisiko vanhempi olla kuin kallio, joka järkähtämättä ottaa vastaan lapsen tahdonilmaisun, mielipahan ja kiukun, joskus jopa aivan kohtuuttoman sellaisen, tietäen tai vähintään toivoen, että aikanaan lapsi oppii elämään pienien pettymysten kanssa? Vanhempi, joka kestää lapsen kielteiset tunteet, koska tietää, että lapsi ei mene niistä rikki.

Kysymys on myös siitä, mitä lapselle halutaan opettaa…fiksua aikuisuutta vai jotain muuta?

Vanhemmuudessa ovat aina erittäin vahvasti mukana tunteet, minkä vuoksi se, että kykenisi suhtautumaan oman lapsen kitinään tai raivoon aina stoalaisella tyyneydellä, on suurin piirtein yhtä todennäköistä kuin helle tammikuussa. Valitettavasti homma on kumminkin näin: vanhemmat voivat omalla käytöksellään melko paljon joko edesauttaa tai estää lapsen käytöksen muuttumista helpommaksi. Aikuisen rauhallisena pysymistä ei tarvitakaan mielestäni erityisesti lapsen takia (vaikka toki vanhemman suodattamaton vihaisuus voisi pelottaa lasta), vaan siksi, että vanhempi kykenisi harkitsemaan ja tekemään fiksuja valintoja.

Millainen fiksu valinta sitten voisi olla lapsen hermostuessa? Se voisi olla ainakin lapsen tunteen validoiminen eli vahvistaminen. Sen sijaan, että yrittäisi saada lapsen pistämään suunsa suppuun, voi kertoa hänelle, miten kurjaa hänellä varmasti juuri nyt on tai että aikuinen huomaa hänellä olevan vaikeaa. Ei ratkaisuja, vaan pelkkää validointia, myötätuntoa ja lohtua. “Miten kurjalta sinusta nyt tuntuukaan!” Jotkut lapset ottavat vastaan tunteiden vahvistamisen niin hyvin, että he rauhoittuvat pelkästään sitä saatuaan.

Toinen fiksu valinta on olla antamatta periksi vain siksi, että lapsi ilmaisee jotain kielteistä. Lapsi kokee miellyttävän yllätyksen, kun hän saa toivomansa asian vähän protestoituaan. Mielipaha väistyy välittömästi. Samalla vanhempi kuitenkin esittelee lapselle sen mahdollisuuden, että itkemällä tai huutamalla tai vastaavilla keinoilla voi saavuttaa itselle mieluisia asioita. Ja usko vaan, että et halua olla sen vanhemman housuissa, joka on muutamankin vuoden luovinut ja väistellyt lapsen mielipahaa periksi antamalla, koska hän ei tule pääsemään myöhemmin helpolla! Fiksu vanhemmuuden valinta onkin miettiä, mitkä päätökset on lapsen puolesta tehtävä ja lisäksi kestää tarvittaessa niihin liittyvät lapsen mielenosoitukset ja vastustelu, koska näin toimimisesta on pitkän päälle hyötyä.

Kolmas fiksu vanhemman toimintatapa liittyy siihen, että maailmaan mahtuu ääntä ja mölyä. Jos lapsi on tyytymätön, se ei ole iso kriisi, vaan ohimenevä tunnetila. Lisäksi se, mitä muut ihmiset lapsen käytöksestä tai tilanteesta yleisesti ajattelevat, ei ole pysyvää. Sitä paitsi sillä, mitä he ajattelevat, ei ole loppujen lopuksi juurikaan väliä. He kun eivät elä sinun elämääsi vanhempana. He eivät myöskään tunne sitä, mihin vanhempana tähtäät ja mitä tavoittelet. He eivät voi tietää, että autat lasta omalla toiminnallasi ottamaan haltuun kielteisiä tunteita. He eivät ehkä tiedä, että teet vanhemmuuden fiksuja valintoja olemalla tukahduttamatta lapsen kaikkia kielteisiä tunteita.

Sinulla onkin vanhempana täysi lupa toimia aina lapsen edun mukaisesti riippumatta siitä, kuinka monta silmäparia rannalla, kauppajonossa, marketissa tai muualla tuijottaa. Se on myös velvollisuutesi, sillä vain sinun fiksun toimintatapasi avulla lapsesta tulee aikanaan fiksu aikuinen. Siispä: anna sen kitistä, ja ole ylpeä itsestäsi, kun teet niin!

P. S. Lisää luettavaa lapsen hermostumistilanteista ja niiden kanssa elämisestä tulossa kevättalvella 2020 allekirjoittaneen ja työtoverien myötävaikutuksella 🙂

Myös kehitysviiveisillä lapsilla oltava oikeus psykiatriseen hoitoon – mutta kiinnostaako ketään?

Vietin viime päivät kognitiivisten ja käyttäytymisterapioiden maailmankongressissa Berliinissä. Päivät olivat erittäin antoisia, ja joitakin näkökulmastani kohokohtia voit nähdä käymällä allekirjoittaneen Twitter-profiilissa, jonne tein nostoja läpi konferenssin.

Eräs omalta kannaltani mielenkiintoisimmista luennoista käsitteli sellaisten lasten pääsyä psykiatrisen hoidon piiriin, jolla on kehitysviiveitä. Puhujana luennolla oli professori Hastings Warwickin yliopistolta Australiasta.

Hän kertoi puheessaan, että kehitysvammaisille lapsilla on huomattava määrä ulospäin suuntautuvaa oireilua (eli käytösoireita). Ero tavallisesti kehittyneisiin lapsiin nähden on olemassa jo 5 vuoden iässä, ja tavanomaisesti kehittyneiden lasten oireet helpottavat paljon enemmän kasvun myötä, kun taas kehitysvammaisen lapsen oireet jäävät “päälle. Kehitysvammaisilla lapsilla on selvästi muita lapsia suurempi riski, että he saavat useita samanaikaisia psykiatrisia diagnooseja. Toisin päin ajateltuna, yhdellä seitsemästä lapsesta, jolla on mielenterveyden häiriö, on myös kehitysvamma. Puhutaan siis suhteellisen isosta osasta lastenpsykiatrin asiakaskuntaa.

Vaikka näin on, nämä lapset pääsevät mielenterveyspalveluiden piiriin vielä huonommin kuin muut. Tutkimuksista tiedetään, että vain noin puolet (jos sitäkään) esimerkiksi psyykkisesti oirelevista tavallisesti kehittyneistä nuorista pääsee/päätyy psykiatrisen hoidon piiriin. Valitettavasti kehitysviiveisen lapsen mahdollisuus päästä mielenterveyshoitoon näyttää olevan sekä Suomessa että ulkomailla vielä huomattavasti heikompi. Tämä hiljainen vähemmistö jää usein ilman hoitoa – ja selitykset ilmiölle ovat aika puistattavia.

Mutu-tuntumalla useimmiten kehitysviiveisen lapsen huonoa pääsyä mielenterveyspalveluihin perustellaan sanomalla, että heidän hoitamisensa on vaikeaa tai että heidän kanssaan ei voida ryhtyä esimerkiksi psykoterapiaan. Meillä on jostain kummallisesta syystä vanhanaikainen ja luutunut kuvitelma, että kehitysvammainen ihminen ei voisi oppia. On ollut aikoja, jolloin kehitysvammaisten lasten pääsy mielenterveyspalveluihin on jopa evätty. Niinpä kehitysviiveiselle lapselle on jouduttu usein käytännössä kiertoteitä etsimään psykiatrista hoitoa, esimerkiksi hakemalla musiikki- tai muuta terapeuttista hoitoa (jotka toki voivat olla hyvin sopivia ja tehokkaita). Lääkehoitoa toki on tarjottu – ja joissain tilanteissa siitä saadaan kyllä apua. Lääkehoidon osaltakin kehitysvammalääkärit ovat kuitenkin aiemmin joutuneet hoitamaan kyseisiä lapsia psykiatrien sijaan.

Järkyttävintä puheessa oli minusta se, kun professori Hastings näytti kuvan, jossa valotettiin psykososiaalisten riskitekijöiden merkitystä kehitysvammaisuuden ja lastenpsykiatristen häiriöiden kannalta. Köyhyys, yksinhuoltajaperhe, yli 2 negatiivista elämäntapahtumaa, vanhemman kouluttamattomuus, lapsen äidin mielenterveysongelmat, vanhemmat työelämän ulkopuolella sekä vanhemman huono fyysinen terveydentila olivat molempien edellä mainittujen riskitekijöitä. Kehitysvammaisilla lapsilla näitä riskitekijöitä oli tutkimuksen perusteella yli 3 kappaletta 46%:lla, lastenpsykiatrisen diagnoosin saaneilla tavanomaisesti kehittyneillä lapsilla taas 24%:lla. (Emerson&Hatton 2007). Hastingin mukaan näiden tekijöiden eliminoiminen eli psykososiaalisen hyvinvoinnin lisääminen vähentäisi kehitysvammaisten ja tavanomaisesti kehittyneiden ihmisten psykiatristen häiriöiden määrään liittyvää merkittävää eroa kolmanneksella!

Mitä pitäisi tehdä?

Onneksi ihmisten luutuneita käsityksiä voi pudistella. Näin on jo tapahtunutkin paikoin, erityisesti median avulla, kun kehitysvammaisuus on teemana tullut ihmisille tutummaksi. Myös lastenpsykiatriassa tapahtuu tällaista pudistelua ja varmasti tulee vielä tapahtumaan. Ollaan onneksi jo opittu ymmärtämään, että kehitysvammainen ihminen oppii, omalla tavallaan ja vauhdillaan. Psykiatrit voivat ja heidän kannattaa hoitaa lievästi kehitysvammaisiakin lapsia. Psykoterapiasta voidaan saada apua tällekin ryhmälle valitsemalla sopiva lähestymistapa. Itse tiedän useita tapauksia, joissa kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta on saatu hyvä apu oireilevalle lapselle. Lähestymistapa on tuolloin enemmän behavioraalinen, eli perustuu lapsen käyttäytymisen muuttamiseen. Käyttäytymisterapia myös joka tapauksessa muokataan sopimaan lapsen kehitystasoon ja kapasiteettiin.

Psykososiaaliselle huonovointisuudelle ei toisaalta voida mitään, ellei tämä teema ala yleisesti mietityttää ihmisiä. Luennoitsija, professori Hastings naureskeli puheen aluksi, että hän pystyy melkein laskemaan kuulijoiden määrän sormin. Ja konferenssiin osallistui 4000 ihmistä – joitakin puheita kuunteli 500 henkeä! Mitä tämä kertoo meistä? Mielestäni ainakin sen, että kehitysvammaisten lasten oikeuksille tarvitaan yhä äänekkäitä puolestapuhujia. Tarvitaan mielenterveyspalveluiden ammattilaisia, jotka kokeilevat uusia tapoja hoitaa kehitysviiveisiä lapsia. Tarvitsemme lisäksi poliitikkojen ja päättäjien tietoon sen, että psykososiaalista eriarvoistumista vähentämällä myös kehitysvammat vähenevät – lastenpsykiatristen häiriöiden sekä monen muun ongelman lisäksi. En ole varma, ketä aihe toistaiseksi kiinnostaa, niin kuin otsikossa emmin, mutta luulisi, että ainakin rahahanojen vartijoita pitäisi alkaa tutkimustiedon valossa kiinnostaa. Ehkä myös sinua tästä eteenpäin, arvoisa lukija.

Luettavaa: Burke, Hastings ja Lavis (2019): Overshadowed – the mental health needs of children and adolescents with learning disabilities. http://www.cypmhc.org.uk/resources/overshadowed

Mitä yhteistä on öitään valvovalla tehotyöntekijällä ja väkivaltaisesti riehuvalla koululaisella?

Edellä mainittu otsikko tuli mieleeni, kun luin liitteenä olevan tekstin Forbes-lehdestä. Aiheina suorittaminen ja ylisuorittaminen kiinnostavat, koska näen työssäni niihin liittyvien vaikeuksien tulevan esille tavalla tai toisella useimpina päivinä. Niinpä olen kirjoittanut suorittamisesta aiemminkin, muun muassa täällä.

Kun suorittaminen toimii ahdistuksen välttelyn välineenä

Elämässä on tärkeä tavoitella itselle merkityksellisiä asioita. Yleensä minkä tahansa uuden taidon hallitsemiseksi tarvitaan mittava määrä harjoitusta, jonkin verran epäonnistumisia ja osatavoitteiden saavuttamista. Toisin sanoen jotta voi päästä tavoitteisiin, tarvitaan suorittamista. Suorittaminen on jokaiselle ihmiselle tarpeellinen keino, jonka avulla voi ottaa haltuun uusia miellyttäviä tai epämiellyttäviä juttuja elämässä, tai jota käyttämällä voi saada mielihyvää isomman kokonaisuuden handlaamisesta ajan myötä.

Moni aikuinen mutta myös lapsi saattaa kuitenkin ajautua ylisuoriutumaan opinnoissaan tai työssään, koska ei osaa muulla tavalla käsitellä huonommuuden tunteitaan. Huonommuuden tunteet iskevät tietyissä tilanteissa tai vaanivat jatkuvana mollivireenä arjessa, ja koska niiden kanssa on tuskallista elää, psyykkistä kipua pyrkii lievittämään tavalla tai toisella. Kun riittämättömän ja kelvottoman olonsa oppii tukahduttamaan jatkuvalla tekemisellä tai hyvällä suoriutumisella, ja jos vieläpä onnistuu hankkimaan tästä toimintatavasta itselleen ympäristöstä myönteistä palautetta, ylisuorittamisen kierre on melkein varmasti syntymässä.

Ylisuorittajan elämä on kurjaa!

Ylisuorittajan elämästä ilon vie liian korkea rima, jonka korkeudelle ihminen onnistuu kaikista ponnisteluistaan huolimatta kipuamaan vain aniharvoin. Koska ylisuorittaja ei tunnista riman olevan aivan liian korkealla, kaikki hänen huomionsa kohdistuu siihen, voiko joku muu huomata hänen olevan huono tai kelvoton, kuten hän itsestään ajattelee. Kuvittelemansa huonommuuden peittämiseksi ylisuorittaja ruoskii itseään jollain elämänalueella, ehkäpä jopa useammalla. Hän huolehtii ruokavaliostaan, arvosanoistaan, ulkonäöstään tai ilmaisustaan paremmin kuin kukaan. Tämä siksi, että hän ei pysty käsittämään, että läheiset saattaisivat hyväksyä hänet myös inhimillisten virheiden kera. Niinpä on pidettävä huolta, että kaikki on tip top ulospäin. Energia on suunnattava tekemiseen. Ylisuorittaja onkin juuri se tuttusi, joka herää yölläkin miettimään tehtävälistoja seuraavaa päivää varten.

On hyvin tavallista, että ylisuorittaminen on lapsuudesta lähtien omaksuttu selviytymiskeino, joka auttaa sietämään ahdistuksen tunnetta. Tähän ahdistukseen liittyy siis uskomuksia omasta kyvyttömyydestä tai kelpaamattomuudesta. Ahdistus tuo mukanaan paitsi toimimattomia selviytymiskeinoja, myös epämukavan olon ja monenlaisia kehollisia oireita, kuten paniikkitärinöitä, hengityksen epätasapainoa, mahakipuja, päänsärkyjä sekä unettomuutta. Eli paljon pahoinvointia.

Mitä tekemistä tällä kaikella on lastenpsykiatrian kanssa?

Suorittamisen pakko on mielestäni epidemian tyyppinen kulttuurinen, monitahoinen ilmiö, mihin nykyajan lapset kasvavat ja minkä kanssa he oppivat pärjäämään kukin omalla tavallaan. Jotkut tarvitsevat apua siitä seuraavien tunneoireiden, kuten masennuksen tai ahdistuneisuuden vuoksi. On esitetty arvailuja, että suorittamisen pakko voisi vaikuttaa nuorison psyykkisten oireiden määrän kasvuun.

Nuorten ylisuorittajien ohella pelko omasta kyvyttömyydestä ja suorituspaineet koskevat hyvin usein niitäkin lapsia, joilla näkyy ensisijaisesti käytöksen ongelmia eikä niinkään tunneoireita. Nämä lapset ymmärretään usein väärin ympäristöissään.

Se koululainen, joka raivoaa matikantunnilla vaikean tehtävän aiheuttaman massiivisen tunnereaktion takia, saattaa kärsiä aivan samasta ongelmasta kuin lakanoissaan öisin pyörivä arjen tehosuorittaja. Hän, joka heittää puhelimensa mäsäksi jo ekaluokkalaisena ja vaikuttaa näennäisen välinpitämättömältä asian suhteen, voi olla omasta kelvottomuudestaan aivan yhtä huolissaan kuin työpaikan suorittava energiapakkaus. Keinot selviytyä jostakin tilanteesta heränneen ahdistuksen kanssa ovat vain toisenlaiset kuin aikuisten tai high-achiever-suorittajien.

Lapsen aggressiivinen tai muuten hankala käytös voi olla yritys selviytyä sietämättömältä tuntuvasta tunteesta. Jos kyseistä tunnetta ei tule kääntäneeksi itseä vastaan, kuten ylisuorittajat tekevät, se saattaa kääntyä ulospäin käytösongelmaksi. Tästä(kään) syystä käyttäytymisellään oireileva lapsi ei tarvitse ensisijaisesti käskyjä ja tiukkaa kuria, vaan hän hyötyy usein eniten ymmärryksestä ja lempeästä ohjauksesta. Ethän ylisuorittajankaan oireita pysty helpottamaan vaatimustasoa koventamalla.

Miten tunnistaa, onko lapsella taipumusta suorituspaineisiin?

Seuraavat merkit voisivat viitata siihen:

1. Lapsi on tarkka, että esimerkiksi koulutehtävät tulevat tehtyä ohjeiden mukaan. Unohtunut läksy tuntuu lapsesta katastrofaaliselta. Asenne koskee myös muita kuin koulutehtäviä. Hänellä on “kaikki tai ei mitään” yleisenä elämän ohjenuoranaan.

2. Lapsi ei ymmärrä, että muutkaan eivät osaa kaikkea. Hän sanoo olevansa surkea tai nolla, vaikka hallitsee melkein kaikki ikäistensä tarvitsemat taidot. Hän vertaa itseään ikäistään vanhempiin lapsiin, luokan priimukseen tai jopa aikuisiin.

3. Lapsella on sisäinen pakko onnistua täydellisesti heti kerrasta kaikessa, mitä hän tekee. Jos hän ei välittömästi ymmärrä kertolaskua tai verbien taivutusta, lapsi kokee ison tunnereaktion ja pettyy itseensä syvästi.

4. Lapsi stressaa asioita, jotka muista tuntuvat pieniltä. Hän murehtii vaikkapa sitä, onko hänellä riittävän hienoja vaatteita tai laitteita muihin verrattuna. Hän kokee työnsä, kuten piirustuksensa huonommiksi kuin muiden. Hän kokee voimakasta nolostumista ja häpeää, jos hän ei mielestään pärjää jossakin asiassa yhtä hyvin kuin muut.

Mitä tehdä, etteivät lapsen suorituspaineet käänny oireiksi?

Tärkein neuvoni on: ota löysin rantein. Osoita sanoin ja teoin, että lapsi on riittävä sellaisen kuin on. Älä painosta, vaadi tai odota liikaa lapselta. Jos lapsi mokaa, osoita myötätuntoa, lämpöä ja ymmärrystä – etenkin jos lapsi on valmiiksi stressaantunut tai ahdistunut. Yritä nähdä metsä puilta, eli käytöksen ongelmien tai ylisuorittamisen takana oleva mahdollinen kelvottomuuden tunne. Tue lapsen itsetuntoa auttamalla häntä vertaamaan nykyisiä saavutuksiaan omiin aiempiin saavutuksiinsa. Kehu monipuolisesti – siinä ei voi mennä mitään pieleen.

Ja muista yrittää auttaa lasta laskemaan sisäistä rimaansa. Ihan sama, saako lapsi stipendin tai voittaako hän matikkakilpailun. Ihan sama, mitä arvosanoja hän sai kokeesta, jos hän yritti edes melkein parhaansa. Ja ihan sama, menestyykö hän harrastuksissaan. Hän on ihminen aivan kuten sinäkin, eikä hänen tarvitse olla yhtään parempi kuin ihmiset yleisesti. Osoita hyväksyntää silloinkin, kun olisit salaisesti toivonut lapsen suoriutuvan paremmin.

Virheitä on tehtävä joka päivä, jos haluaa jotain oppia, ja siksi onkin tärkeä oppia hyväksymään sekä omansa että lapsensa tekemät virheet. Suhtaudu niihin ymmärryksellä ja myötätunnolla. Ja näin kenties 20 vuoden kuluttua sinun aikuinen lapsesi ei valvo öitään tehtävälistoja tehden ja ylisuoriutuen.

Kulttuuri, joka nostaa kädet ylös, kun lapsi tai nuori oireilee psyykkisesti

Viime päivinä on näkynyt lasten ja, nuorten mt- asioiden ja terveyden edistämisen suhteen useampiakin kiinnostavia näkökulmia eri medioissa. (katso tämä ja tämä). Näissä kirjoituksissa on mm. kommentteja siitä, miten voitaisiin järjestää lasten ja nuorten perustason mielenterveysongelmien hoitoa kouluterveydenhuollossa, ja miten neuvola ja kouluterveydenhuolto voisivat kenties tehokkaammin estää tulevaa syrjäytymisen uhkaa (tarjoamalla vaikkapa pitempiä vo-aikoja tarvitseville, jos kunta on aiemmin panostanut vain terveystarkastuksiin).

Keskustelu on toistaiseksi keskittynyt siihen, miten voidaan tukea mielenterveyden oireista jo tällä hetkellä kärsiviä terveyspalveluista käsin. Minusta pitäisi kuitenkin fokusoida toisiinkin asioihin – nimittäin yhteiskunnan rakenteeseen, kulttuuriin ja muihin ilmiöihin, jotka vaikuttavat psyykkisten oireiden ennaltaehkäisyyn, ilmaantumiseen, kestoon, vaikeusasteeseen ja niihin puuttumiseen.

Toistuva ilmiö sekä lastenpsykiatrian alalla että nuorisopsykiatriassa ovat lapset ja nuoret, jotka oireillaan vahvasti hämmentävät ympäristön aikuisia. Kouluissa ja kodeissa ollaan neuvottomia, kun lapsi tai nuori kiroilee, raivoaa, puhuu tappopuheita, kieltäytyy noudattamasta rajoja tai esimerkiksi viiltelee. Sekä ammattilaisten että vanhempien ajatus on usein, että “nyt on hätä kyseessä”, ja “mitä jos sanon tai teen jotain nyt väärin?”. Mietitään, miten voi tai ei voi toimia lapsen tai nuoren kanssa nyt, kun hänellä on psyykkinen oire. Aikuisten hätä ja huoli on ymmärrettävää, mutta toisinaan sen takia ei nähdä metsää puilta.

Lapsi tai nuori saattaa oireilla käytöksellään ja toiminnallaan hyvin monin tavoin ja eri syistä. Ei ole silti itsestäänselvyys, että jokainen oirehtivista tarvitsisi mielenterveysalan erikoisosaamista. Lähiympäristön suhtautuminen lapseen ja oireen merkityksen ymmärtäminen on sen sijaan mielestäni keskeistä. Kun aikuisilla on kyseessä olevasta asiasta riittävästi tietoa ja voimavaroja, moni oire voidaankin hoitaa joko omin neuvoin tai muun muassa muutaman konsultaatiokäynnin avulla peruspalveluissa/ kouluterveydenhuollossa. Tämä edellyttää kuitenkin, että oireilevan lapsen tai nuoren ympäristön aikuinen ei omista lähtökohdistaan arastele kyseisiä asioita ja oireita.

On hätkähdyttävää, että Suomessa ei edelleenkään ole saatavilla kovinkaan paljon kaikelle väestölle suunnattua psykoedukaatiotietoa mielenterveyden asioista. Mielenterveystalossa on tosin ansiokkaita kursseja näistä aiheista niin lapsille kuin aikuisille. Kaipaisin tämän portaalin ohella kuitenkin yleisemmällä tasolla olevia tietopaketteja, jotka välitettäisiin koko väestölle eivätkä olisi tarkoitettuja niinkään pelkästään heille, joilla on kyseisiä oireita. Mediakampanjoita, esitteitä, nettisivustoja, videoklippejä ja niin edespäin – mitä tahansa, mikä auttaa meitä aikuisia suhteuttamaan lapsen tai nuoren oireet ns. normaalivariaatioon eli normaaliuden koko kirjoon, sekä pohtimaan mahdollista mielenterveyden hoidon tarvetta tässä valossa. Nyt liian moni perhe ja ammattilaistaho jää näitä liian yksin miettimään.

Pieni esimerkki. Jos lapsella tai nuorella on flunssa, häntä ei yleensä heti ole tarvetta viedä keuhkotautien erikoislääkärille. Ensin odotellaan ja kokeillaan kotikonsteja, olisiko niistä apua. Vähän myöhemmin lapsi tai nuori viedään perusterveydenhuollon arvioon, jos flunssa jatkuu. Jos ongelma ei vieläkään poistu sieltä saadusta avustaan huolimatta, lapsi viedään alan erikoislääkärille.

Mielenterveyden oireiden osalta nykytilanne on sellainen, että useimmat tavalla tai toisella oireilevat lapset ja nuoret päätyvät suoraan spesialisoiduimman hoidon piiriin, mielenterveysammattilaisen vastaanotolle. Näin syntyvät osittain mielenterveyspalveluisen pitkät jonot.

Viimeisimät mediakannanotot, joihin yllä viittasin, liittyivät eniten terveyspalveluiden järjestämiseen. Ns. kansalaisvalistus tai tiedon ja ymmärryksen edistäminen mielenterveyden hoidon kotikonstien suhteen on kuitenkin eri asia, ja ikävä kyllä lasten mielenterveyden edistämisen osalta edelleen lapsenkengissään. Näin ollen monet lasten ja nuorten psyykkiset oireet medikalisoituvat varhain. Medikalisoitumista lisää entisestään yhteiskunnalliset sekä koulujen ja päiväkotien ilmiöt, kuten vähentynyt erityisopetuksen määrä ja resurssi , päiväkotien liian isot ryhmäkoot ja perheiden saama liian vähäinen arjen konkreettinen apu sekä taloudellinen turva.

Itseäni kiinnostaisi eniten ymmärtää, miten lapsen psyykkisen oireen merkitys liittyy suomalaiseen elämäntapaan. Mitä kuulemme tai luulemme lapsen ilmaisevan, kun hän oireilee psyykkisesti? Voiko esimerkiksi jumpittelu ja kiukuttelu kertoa joissain tilanteissa muustakin kuin lapsen mielenterveyden häiriöstä? Voiko lapsen tai nuoren oire kuvata jotenkin hektistä ja armotonta yhteiskuntaamme ja kulttuuriamme, jossa kohtaamisen ja keskustelun sijaan tuijotamme vain puhelimiamme, jossa on koko ajan suoritettava jotain ollakseen riittävän hyvä ihminen, ja jossa digitaalisen maailman kuvitellaan korvaavan kaikkein tärkeimmät asiat lapsen ja nuoren elämässä: aikuisen ajan ja läsnäolon.

Kulttuuri, joka hätääntyy ja nostaa kädet pystyyn, kun lapsi tai nuori oireilee psyykkisesti, ei täysin käsitä ihmisyyttä ja sen kompleksisuutta. Yhteiskunta, jossa mielenterveyden oireet edelleen halutaan mielellään ulkoistaa ja nähdä useimmiten vaarallisena hätätilanteena, kaipaa asiallista tietoa ja valistusta. Moni lapsi ja nuori taas kaipaa vain sitä, että heidän äärelleen pysähdytään. Että jollain aikuisella on heille aikaa. Että joku huomaa ja ja on kiinnostunut heistä. Ei sen kummempaa.

Miksi lapsia ja nuoria kannattaa seksuaalikasvattaa (ajoissa)

Oletkohan huomannut saman ilmiön kuin minä? Lastenpsykiatreilla on näemmä jonkinlainen taipumus kirjoittaa kirjoja aikuisten parisuhteista ja seksuaalisuudesta. Näistä esimerkkeinä Raisa Cacciatoren Aikuisen naisen seksi, Janna Rantalan Parintaju, allekirjoittaneen Minna Oulasmaan kanssa kirjoitettu Sexfullness, sekä Jari Sinkkosen kiintymyssuhteet elämänkaaressa. Lastenpsykiatrien laatimia kirjoja aiheesta on varmasti muitakin.

Teemana seksuaalisuus lähestyy vahvasti lastenpsykiatrian osaamista useammastakin syystä. Ensinnäkin kiintymyssuhteiden tematiikka on vahvasti läsnä lasten kehityksessä mutta myös parisuhteissa ja aikuisiän seksuaalisuudessa. Kiintymyssuhteet antavat yhden selityksen sille, miten lapsuudessa saamamme malli rakastetuksi tulemisen ja toisen ihmisen rakastamisen tavoista välittyvät aikuisiässä omiin parisuhteisiimme tai ainakin siihen, miten parisuhteen ilmiöitä tai ongelmia yritetään ratkaista. (kirjoitan tästä joku toinen kerta lisää aikuisteemalla, koska tämä kyseinen postaus liittyy lapsiin). Toiseksi lastenpsykiatrian alalla on vahva perinne perheterapeuttisesta lähestymistavasta perheiden pulmiin, mikä välittyy varmasti näihin yllä mainittuihin kirjoihinkin jollain tavalla – me lastenpsykiatrit kun lienemme kiinnostuneita ihmissuhteiden ilmiöistä yleisestikin, ei vain lapsuudessa.

Kolmas syy kirjoittaa seksuaalisuudesta tämän ammatin näkökulmasta liittyy sen sijaan äärimmäiseen valitettavaan tosiasiaan eli siihen, että jotkut lapset joutuvat seksuaalisen kaltoinkohtelun ja väkivallan uhreiksi. Jotkut hyvin nuoret teinit taas lähtevät tutkimaan aikuisseksuaalisuuden ja seksin maailmaa liian varhain, mistä seuraa usein erilaisia haittoja. Jotkut lastenpsykiatrit kohtaavat tämäntyyppisiä asioita lasten oikeuspsykiatristen tutkimusten vuoksi, tai sitten siinä kohdassa, kun esimerkiksi seksuaalisten tapahtumien aiheuttamaa psyykkistä oireilua tai traumatisoitumista lapsella lähdetään hoitamaan. Kaikki tämän aihepiirin kohdanneet ammattilaiset varmaan jakavat käsitykseni siitä, että lapsen kehon, itsemääräämisoikeuden ja seksuaalisuuden suojaaminen ja turvaaminen ovat niin lasten kuin aikuisten mielenterveyden kannalta todella tärkeitä teemoja.

Tällä kertaa kirjoitankin siitä, miksi lapsia kannattaa seksuaalikasvattaa (tai kehotunnekasvattaa, ihan kumpaa termiä vaan voi käyttää) kodeissa jo pienestä pitäen. En tässä lähde varsinaisesti avaamaan, mitä kaikkea lasten seksuaalikasvatukseen kuuluu (siitä on ihan omat kirjansa, mm. Raisa Cacciatoren ja Susanne Ingman-Fribergin toimittama Keho on leikki sekä ensin mainitun ja Erja Korteniemi-Poikelan Rakkaus, ilo, rohkeus). Sen sijaan käyn läpi muutamia perusteluita koko lasten ja nuorten seksuaalikasvatukselle – näitä näemmä edelleen tarvitaan.

Moni aikuinen nimittäin ajattelee, että seksuaalisuudesta ei tarvitse juurikaan jutella lapsen kanssa ennen teini-ikää. Sanon vain, että mielestäni tämä kanta on erittäin kaksinaismoralistinen maailmassa, jossa lapset ja nuoret altistuvat pienestä lähtien seksuaaliselle sisällölle esimerkiksi vähäpukeisten mallien valokuvien kautta niin bussipysäkkien mainostauluissa kuin Instagramissa. Instagramissahan monet käyttäjät saavat huomiota oikeastaan juuri kuvien jonkinmoisen eroottisen latauksen kautta. Itseäni hämmästyttääkin (alan varmaan tulla vanhaksi 😀 ), että yhtäkkiä on jotenkin aivan hyväksyttävää ja normaalia valokuvata oma peppunsa ja laittaa se nettiin muiden “tykättäväksi”. Samaan aikaan ei muka ole normaalia puhua lapsille + nuorille kehonosista sun muusta ….en voi ymmärtää 🙂

Miksi lapsia siis kannattaa seksuaalikasvattaa?

  1. On aina aloitettava tästä samasta jutusta (seuraavassa virkkeessä), koska se on tärkeää mutta ei kaikille kuitenkaan tuttua. Eli ensinnäkin on ymmärrettävä, että pienten lasten seksuaalikasvatus ei ole pääsääntöisesti seksistä puhumista. Se sisältää enemmänkin tietoa siitä, miten kehomme toimii, minkä nimisiä kehonosia on olemassa sekä mitä omalle keholle tai toisten keholle voi tai ei voi tehdä. Se sisältää myös turvataitoja (esimerkiksi uimapukusäännön: ilman lupaa ei ketään saa kosketella uimapuvun peittämän alueen alta). Ideana on, että kun lapsi oppii, mitä juttuja vaikkapa omassa pimpissä on (pissareikä, pimpin kieli, vauvareikä), se on hänelle aivan yhtä luonnollista kuin että rintakehässä ovat keuhkot, henkitorvi, ruokatorvi ja niin edelleen. Silloin alapään jutut eivät ole mitään kovin ihmeellistä tai niin hämmentävää myöhemminkään (tästä muuten on mainio Maaret Kallion blogi eli Pimppi ei ole vessasana, ja itsekin taisin olla kirjoittamassa tästä muutama vuosi sitten Marja Hintikka Liveen otsikolla Miten suhtautua lapsen kysymyksiin seksuaalisuudesta).
  2. Lapsen tulee saada erityistä suojelua osakseen mm. YK:n lasten oikeuksien sopimuksen mukaan. Tämä tarkoittaa tässä yhteydessä, että lasta pitää voida suojata sellaisilta vaikutteilta ja aikuisilta, jotka eivät tunne tai eivät halua ymmärtää lapsen kehityksellisiä tarpeita. Lasten seksuaalinen kaltoinkohtelu, heihin kohdistuva seksuaalinen väkivalta ja houkuttelu netissä (grooming) on valitettavasti kuitenkin edelleen tätä päivää. Aivan hiljattain jouduimme lukemaan uutisissa, miten lapsia on Suomessakin raiskattu, kuvattu nettiin, ja heidän seksuaalista itsemääräämisoikeuttaan sekä lapsuuttaan on loukattu kauhealla tavalla. Vaikka tällaisiin tapahtumiin liittyy lähes poikkeuksetta mm. vahva psyykkinen valta-asetelma aikuisen puolelta lapsen suuntaan sekä aikuisen tarkoituksellisesti hämärryttämät rajat siitä, mikä aikuisen ja lapsen välillä on “normaalia” ja “sopivaa”, ehkä kuitenkin jotain voidaan tehdä sen estämiseksi, ettei näin kävisi uudelleen. Yksi tapa on pyrkiä suojaamaan ns. yksi lapsi kerrallaan. Eli yritä varmistaa, että lapsesi tietää riittävästi turvataidoista. Kehonosien nimien ja toimintojen lisäksi on tärkeä kertoa lapselleen aivan selkeästi, että lapsen ja aikuisen välillä ei koskaan ole salaisuuksia, joita ei kerrota vanhemmille, ja että aikuisten ei kuulu kosketella lapsia eikä edes sitä yrittää. Ja että seksuaalinen teko aikuisen taholta ei koskaan ole lapsen syy, vaikka lapsi ei voisi sitä estää. Toki tärkeää, että näitä juttuja käytäisiin läpi myös mm. varhaiskasvatuksessa, jossa seksuaalikasvatuksen teemat nousevat kyselytutkimuksen mukaan usein esille. Samoin teini-ikään lähestyvän lapsen kanssa asioihin on hyvä palata. Esimerkiksi päihteiden ottaminen vastaan aikuiselta ei velvoita lasta yhtään mihinkään aikuisen vaatimaan asiaan, ei myöskään seksuaaliseen tekoon.
  3. Kolmas perustelu on, että lapsi törmää todennäköisesti kouluiässä mm. pornoon. Tästä on puhunut mm. Raisa Cacciatore Aamulehden haastattelussaan. Ongelma on, että jos lapselleen ei ole puhunut mitään koko aiheesta, miten hän voisi osata suhtautua siihen aiheen kohdatessaan? Porno on voimakas visuaalinen stimulus, ja sen löytyessä netistä lapsi saattaa jäädä sitä katsomaan, vaikka se samalla tuntuisi ällöttävältä. Voi myös olla vaikea sanoa kavereille, jotka älypuhelimesta vaikkapa koulun pihalla voivat näyttää löytämäänsä pornomateriaalia, ettei halua katsoa sitä itse. Pornon katsominen voi vaikuttaa herkkään lapseen pitkän aikaa ja aiheuttaa lapsessa esimerkiksi ahdistumista. Olisi ihan hyvä välttää tämä tai ainakin yrittää vähentää lasten altistumista pornolle. Neuvonkin kaikkia vanhempia antamaan seksistä ja pornosta vähintään 20 sekunnin infopläjäyksen 1-2. luokan aikana. Tähän tyyliin: “Seksi on sitä, kun aikuiset pitävät toisiaan hyvänä. Joskus voi tulla vastaan näyteltyä seksiä, joka näyttää lapsesta oudolta. Aikuiset on siinä usein alasti. Se on pornoa, eikä se sovi lapsille. Jos joku näyttää sitä jossain, vaikka koulussa, sano, ettet ole kiinnostunut siitä.” Tämä mielestäni on minimi/riittävä psykoedukaatio vaikeasta aiheesta, ja se antaa lapselle sentään jonkinlaiset valmiudet kohdata ikään sopimatonta materiaalia. Lisää neuvoja aiheesta täällä: https://www.mll.fi/vanhemmille/vinkkeja-lapsiperheen-arkeen/lapsi-nahnyt-pornoa-netissa/
  4. Kun lapsi lähestyy teini-ikää tai on jo murrosikäinen, hän ei välttämättä enää ihan ensimmäisenä halua puhua vaikkapa murrosiän kehityksestään vanhempansa kanssa. Toki klassikko eli äiti-lapsi- tai isä-lapsi-keskustelu kukista ja mehiläisistä voidaan käydä silloinkin, mutta mielestäni murrosikään tulevan lapsen olisi pitänyt tietää näistä asioista jo hyvän aikaa. Esimerkiksi kuukautisten alkamisikä on aina vain aikaistunut, eli jopa 10 vuoden ikä on tavallinen alkamisajankohta, mihin syyt eivät ole täysin meidän lääketieteilijöidenkään tiedossa. Lapsen tulisi saada tietää näistä aiheista jo ennen kuin ne koskevat häntä itseään. Teini-ikään tulevan pitäisi mielestäni siis osata murrosiän kehityksen pääpiirteet (tästäkin on tosi hyviä kirjoja, mm. Mitä kummaa minussa tapahtuu), mutta myös varsinaisen aikuisseksuaalisuuden maailmaan liittyvät seksuaalikasvatuksen ensi askeleet tulisi ottaa hyvissä ajoin. Ensimmäiset seksikokeilut tapahtuvat joillakin jo 13-15 v iässä eli vanhempana ei saisi missään nimessä tuudittautua siihen tunteeseen, että näin ei voisi käydä omalle lapselle! Anna siis ajoissa pelimerkkejä sekä seksuaalisuudesta yleensä että tunteista ja ehkäisystä. Anna myös lupa ottaa nämä asiat milloin tahansa puheeksi tai etsi joku, esimerkiksi kouluterveydenhoitaja, jonka kanssa nuori voi luontevasti puhua.

Tässä lyhyesti joitakin perusteluitani sille, miksi seksuaalisuudesta kannattaa kodeissa puhua jo lapsuusiässä – luonnollisesti ikätasoisella tavalla. Kyseessä on oikeastaan hyvin hidas työ: aloitetaan kehonosien nimistä leikki-ikäisen kanssa, ja edetään vuosien mittaan kohti kaikkea sitä tietoa, mitä nuori tarvitsee selvitäkseen turvallisesti aikuisseksuaalisuuden maailmassa. Yritä siis ennakoida tässä(kin?) asiassa, ja luota siihen, että voit ja osaat puhua aiheesta ihan riittävän hyvin.

Lisävinkkejä täältä: Väestöliiton Laseke-sivusto


“Lapsellani ei ole kavereita, mitä voin tehdä?”

Yksinäisyydestä sanotaan, että se on samanlainen kokemus kuin nälkä tai jano: kun yksinäisyyden kokemus on “päällä”, ajatukset pyörivät vain sen ympärillä, kunnes läheisyyden ja kohtaamisen tarve on tyydytetty.

Valitettavasti tapaan työssäni useinkin lapsia, joilla on taakkanaan melko syvä tai pitkäaikainen yksinäisyyden kokemus. On vaikeuksia tutustua muihin, saman ikäluokan kavereita ei ole ollenkaan tai kaverisuhteiden ylläpitäminen on vaikeaa. Moni lapsi kärsii myös toistuvista konflikteista ikätovereiden kanssa. Kiusaaminen on kokemuksena tavallinen yksinäisyyteen liittyvä asia – kuitenkin usein on niin, että jonkin tilanteen kiusattu saattaa olla toisessa tilanteessa itse kiusaajana.

Mistä kaverisuhdeongelmissa on kysymys?

Yksioikoisia vastauksia ei tietenkään ole, mutta kuvaan alla joitakin yleisiä havaintoja kaveripulmiin liittyen.

Eikö lapsi koskaan tapaa kavereita vapaa-ajalla?

Oletko koskaan miettinyt, miten monivaiheinen asia on esimerkiksi se, kun pyydät ystävääsi kahville? Ensin sinun on mietittävä, millä keinolla olet tuttuusi yhteydessä. Sitten on mietittävä, mitä hänelle sanot tai viestittelet. On suunniteltava yhdessä tapaamisaika ja -paikka. Lisäksi on hyvä olla kohtelias ystävääsi kohtaan, koska töykeään viestintään ei välttämättä saa lainkaan vastausta.

Sama pätee myös lapsiin. Kaverin pyytäminen, tapaamisten sopiminen ja erilaisten sääntöleikkien aloittaminen ovat tilanteita, joissa tarvitaan varsin monimutkaisia sosiaalisia taitoja. Joillekin nämä taidot karttuvat täysin luonnostaan ja ilman ponnistelua. Monille on kuitenkin ilman aikuisen tukea ja ohjausta vaikeaa esimerkiksi valita, mikä on sopiva hetki tuoda esille omat toiveet ja ehdotukset. Voi olla vaikea keksiä, miten asiansa ilmaisee – sillä tasolla, että miten voi aloittaa keskustelun tai mitä kuuluu sanoa, kun pyydetään kaveria (“voidaaks olla?”). Samanaikaisesti nämä lapset eivät myöskään oikein saa sanotuksi lähiaikuisilleen, mistä on kyse kaverisuhdepulmissa – se voi olla vaikea muotoilla edes omassa mielessä. Niinpä käy niin, että kaverit jäävät usein yksinkertaisesti pyytämättä. Vanhemmat alkavat tässä kohdassa tavallisesti miettiä, kiusataanko lasta. Välttämättä siitä ei kuitenkaan ole kyse.

Sosiaalinen media luonnollisesti monimutkaistaa tilannetta aika tavalla. Kun me aikuisetkaan emme oikein osaa käyttäytyä somessa, miten osaisi lapsi? Paljon itkua ja porua liittyykin someryhmien ja -palveluiden väärinymmärryksiin. Vaikkapa joissakin luokkien Whatsapp-ryhmissä onkin ratkaistu lasten viestintään liittyvä valvonnan tarve siten, että mukaan ryhmään on otettu yksi tai muutama aikuinen, jotka näkevät viestit. Tämä voi vähentää ryhmien epäasiallisuuksia.

Vanhempana on tärkeä varmistua siitä, että lapsi osaa toimia kaverisuhteissa iänmukaisesti ainakin seuraavilla alueilla: kaverin pyytämisen taidot, tapaamisajoista sopiminen sekä vanhempien että kaverin kanssa ja yhteisten tekemisten joustava ja vastavuoroinen miettiminen. Jos lapsi ei osaa näitä itsenäisesti, vanhemman on hyvä harjoitella taitoja yhdessä lapsen kanssa, esimerkiksi yhdessä pohtimalla, mitä tekstariin kirjoitetaan, kun pyydetään kaveria pihalle. Lasta voi myös palkita tavoitetaulukon avulla kaverin pyytämisestä – riippumatta siitä, voiko kaveri kyseisellä hetkellä tavata vai ei. Tämä harjoittelu on kuin pistäisi rahaa pankkiin: lapsi oppii ikään kuin sabluunan, jolla voi toimia jatkossa vastaavassa tilanteessa.

Kiusataanko lastani?

On selvää, että pahimpia ongelmia on yleensä niillä lapsilla, jotka kiusaavat muita. Tämä on myös asia, jonka usein kerron kiusaamista kokeneille lapsipotilailleni. Silti kiusaaminen on aina väärin eikä sitä oikeuta yhtään mikään.

Ongelmallisen kiusaamisten selvittelystä käytännössä tekee se, että kiusatuksi tuleminen on toisinaan kovin subjektiivinen kokemus eikä aina näy muille ihmisille samanlaisena tai samassa mittakaavassa. Esimerkiksi joku lapsi tai nuori saattaa loukkaantua syvästi harkitsemattomasti lähetetystä emojista tai vitsistä, toinen taas ohittaa koko jutun mitättömänä. Kuka silloin ratkaisee, onko tapahtuma ollut kiusaamista? Toisaalta paljon on myös piilokiusaamista, joka tapahtuu juuri silloin, kun kukaan aikuinen ei ole näkemässä. Ei ole siis kovin yksinkertaista selvitellä näitä asioita.

Yleisesti voidaan sanoa, että ennen kouluikää kiusaamisen kokemukset ovat yleensä seurausta kiusaajan ja joskus kiusatunkin puutteellisista sosiaalisista taidoista. Pienet lapset usein purevat, huutavat tai tunkevat leikkiin, jos heillä ei ole vielä kovin hyviä kavereihin liittymisen taitoja. Päiväkoti-ikäinen ei yleensä ajattelutoiminnoiltaan vielä kuitenkaan kykene tarkoituksellisesti olemaan manipulatiivinen kiusaaja. Pienten lasten kokema kiusaaminen onkin minun mielestäni siten loppupeleissä aina valvovan aikuisen vastuulla. Aikuiset niin kotona, pihoilla kuin päivähoidossa ovat siinä asemassa, että heidän on havaittava ja puututtava kiusaamistilanteisiin riittävässä mittakaavassa. Ketään pientä ei saa jättää yksin selviytymään kiusaamistilanteista, ja myös kiusaajat tarvitsevat tukea ja apua kaveritaitoihin.

Isompien lasten kohdalla vastuu kiusaamisesta alkaa pikku hiljaa siirtyä kiusaajalle itselleen. On selvää, että iän myötä myös kiusaamisen motiiveja alkaa tulla enemmän. Jotkut hakevat huomiota ja samanmielisten hyväksyntää, toiset taas paikkaa vaikkapa luokan nokkimisjärjestyksessä, kolmannet purkavat pahaa mieltään tai kurjuutta toisiin, jollain tavalla haavoittuvampiin lapsiin. Kiusaaja ei yleensä löydä luontevaa myönteistä tapaa olla vuorovaikutuksessa siinä viiteryhmässä, jossa hän toimii kiusaajana. Tietyllä tavalla kyseessä on usein yritys selviytyä: kiusataan, jotta vältettäisiin mahdollinen itseen kohdistuva kiusaaminen. Ikävä kyllä myös kiusaamisen tavat muuttuvat moninaisemmaksi iän myötä.

Kiusaaminen on murskaava kokemus sitä jatkuvasti kokevan itsetunnolle. Siksi siihen on pyrittävä puuttumaan aina, vaikka puuttumisesta ei ole välttämättä heti näkyvää hyötyä. Joka tapauksessa puuttuminen merkitsee kiusatuksi tulleen näkökulmasta sitä, että hänen hätäänsä on edes yritetty vastata. Silloin hän voi kokea olevansa riittävän arvokas autettavaksi riippumatta kiusaamiseen liittyvän nolaamisen asteesta.

Kuten kaveritaidoissa muutenkin, myös kiusaamisen osalta sosiaalinen media haastaa meitä kaikkia – ja todellakin myös alaikäisiä. Aina löytyy joku törppö, joka jakaa yksityisesti lähetetyn tai sellaiseksi tarkoitetun kuvan tai viestin, ja moni nuori kärsii tällaisen tapahtuman seurauksista pitkään, kun sisältö alkaa levitä hallitsemattomasti. Pilkkaajia voi ilmestyä täysin tuntemattomilta tahoilta. Minusta tärkeintä on yrittää ennaltaehkäistä somekiusaamista niin paljon kuin mahdollista. Lapsille on puhuttava siitä, että mitä tahansa ei kannata nettiin laittaa – edes vaikka joku luotettava taho pyytäisi. Jos kiusaamista jo kuitenkin tapahtuu ja se on puuttumisesta huolimatta sietämättömällä tasolla, ei ole pakko olla somessa mukana tai voi perustaa uusia yksityisiä tilejä. Itseään on saatava suojata netin raa´alta maailmalta.

Miksi on tärkeää etsiä samanhenkisiä ihmisiä kaveripiiriin?

Kenen kanssa itse vietät mieluiten aikaa? Tykkäätkö käydä työkaverien kanssa syömässä, nautitko sukulaisten seurasta, onko sinulla valtava tuttavapiiri vai vain yksi tai kaksi kaveria? Aikuisena sinulla on jo paljon kokemusta siitä, että tietyssä seurassa on kivaa ja homma sujuu, jossain muussa seurassa tuntuu vain kiusalliselta.

Lapsilla on tämä sama ilmiö – joskin lapset ovat varhaiskasvatuksessa ja koulussa tottuneempia kuin me aikuiset toimimaan kaikkien kanssa (ainakin periaatteessa). Jokaisen lapsen kanssa voikin käydä keskustelua siitä, missä seurassa hän viihtyy, kuka on kiva kaveri ja kenen kanssa ei niin tykkää olla. On myös tärkeä yrittää tukea suhdetta nimenomaan niihin kavereihin, joiden kanssa lapsi tykkää olla. Mukavassa seurassa ollessa kasvaa lapsen itseluottamus ja samalla tapahtuu mieluisaa sosiaalisten taitojen harjoittelua. Totta kai on hyvä, jos osaa olla peruskohtelias vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Kaikista ikätovereista ei kuitenkaan tarvitse tykätä.

Joskus samanhenkistä seuraa voi hakea oman lähipiirin ulkopuolelta. Monelle lapselle parhaimmat kaverit löytyvät harrastuksista. Jotkut taas nauttivat eniten kesämökkien kaveripiiristä kesällä. Jotkut löytävät sielunveljet ja -sisaret netistä. Se, millä tavalla kavereita löytyy, ei ole olennaista. Olennaista mielestäni on kannustaa lasta yrittämään ja tarttumaan tilaisuuksiin, vaikka välillä tulisikin lunta tupaan eli osa ihmisistä suhtautuisi kontaktin ottamiseen nihkeästi. Muista, että asiat etenevät yleensä yrityksen ja erehdyksen kautta. Lohduta lasta ja osoita myötätuntoa hänen kaverisuruissaan, mutta johdattele myös eteenpäin uusiin yrityksiin.

Mustavalkoisuudesta ja neuropsykiatrisista piirteistä

Meitä aikuisia on moneen junaan, samoin lapsia. Osa lapsista on luonteeltaan tai persoonallisuudeltaan mustavalkoisia ajattelijoita. Tämä ilmiö on tavallinen myös lapsilla, joilla on neuropsykiatrisia erityispiirteitä. Mustavalkoinen ajattelu tarkoittaa joko-tai-ajattelua (“Juha on idiootti ja Milla on ihana”) sekä jyrkkiä tulkintoja eri tilanteista (“kaikki asettuivat välitunnilla minua vastaan”). Erityisesti neuropsykiatrisiin oireisiin voi liittyä myös vaikeus asettua toisen ihmisen asemaan, eli myötätuntoa ei niin sanotusti heru tilanteissa, joissa sitä yleensä odotetaan (esimerkiksi jo kaveri satuttaa itsensä).

Mustavalkoinen ajattelu johtaa usein siihen, että kaverisuhteissa voi kolista, sillä tällaiset lapset ovat sosiaalisesti suhteellisen joustamattomia. Luonteva vuorovaikutus toisten kanssa perustuu nimittäin siihen, että kaikki joustavat hiukan. “En tykkää Scrabblen pelaamisesta, mutta voin pelata sitä kierroksen, jos sitten pelataan Monopolia.” Taitavat kaverit osaavatkin luistella sosiaalisten odotusten ristiriitaisella ja liukkaalla jäällä, kun taas erityispiirteiset tai mustavalkoisesti ajattelevat lapset kompastelevat aina tiettyihin kuoppiin.

Mustavalkoisesta ajattelusta voi kuitenkin poisoppia, eli lapsi tarvitsee tällöin ihmissuhteen, jossa hän voi pohtia kaveritilanteita ja saada vaihtoehtoisia näkökulmia niihin neutraalissa ympäristössä. Jos vanhempana sinusta tuntuu vaikealta toimia näin, apua voi saada muun muassa koulupsykologilta, kuraattorilta tai perheneuvoloista.

Neuropsykiatrisesti oireilevien lasten on usein vaikea ymmärtää, miksi jotain kurjaa pääsi kaverisuhteessa tapahtumaan. Tapahtumien selvittäminen vahvistaa syy-seuraussuhteiden ymmärtämistä. Yksi tärkeä asia siinä on “vääntää rautalangasta” eli eri tavoin, vaikkapa leikkien, piirtäen tai sarjakuvapiirrosten avulla auttaa lasta hahmottamaan, mitä kaveritilanteissa tapahtuu ja miten ehkä kannattaisi seuraavalla kerralla itse toimia. Toinen tärkeä asia on aikuisena toimia siten, että jos lapsi ei kovin helposti koe myötätuntoa toisten kärsimyksestä, aikuinen korostaa sellaisten (toivottujen) toimintatapojen etuja, joissa lapsi itse hyötyy. Esimerkiksi: “Kaapo suuttuu sinulle vähemmän ja antaa varmaan sinun pelata enemmän pleikkarillaan, jos ensin annat hänen katsoa sun pelejä”. (ei siis niin, että “Kaaposta tuntuu kurjalta, jos et anna hänen kokeilla pelejäsi.”)

Harjoittelu tekee mestarin

Mikä ikinä lapsen kaverisuhdevaikeuksia selittääkään, tärkeintä aikuisena on, että ei vaivu epätoivoon. On todella tavallista, että vanhempien sydämessä oman lapsen yksinäisyys koskettaa jotain sellaista kohtaa, johon liittyy omia aiempia kokemuksia esimerkiksi hylätyksi tulemisesta tai kiusaamistilanteista. Vaikka tilanne tuntuisi omien varhaisten kokemusten vuoksi kamalalta, pitää kuitenkin muistaa, että vanhempi ja lapsi EIVÄT ole sama asia ja sama henkilö, vaan lapsella tulee olemaan ihan omanlaisensa elämä. Vaikka kaverisuhteissa olisi jossain kohtaa vaikeuksia, tämä ei missään nimessä tarkoita tai ennusta, että tulevaisuudessakin kavereita olisi niukasti. Onkin hirveän tärkeää uskoa, että oma lapsi pääsee vielä kukoistamaan kaverisuhteissaan. Toivon menettäminen ei auta lasta.

Yksinäisyydestä kärsivä lapsi tarvitsee päinvastoin aikuista, joka miettii yhdessä hänen kanssaan, mistä kavereita voi löytää ja auttaa lapsen alkuun kaverisuhteissaan. Lapsen kanssa voidaan ottaa vaikkapa tavoitteeksi seuraavan puolen vuoden aikana kolmen uuden harrastuksen kokeileminen siinä toivossa, että niistä löytyy samanhenkisiä tuttuja. Lapsen kanssa voi sopia, että kerran viikossa pyydetään kylään jotain luokkakaveria tai ainakin kysytään, onko aikaa tavata. Alakouluikäisten kanssa vanhemmat voivat vielä tukea tässä ottamalla yhteyden kavereiden vanhempiin. Lisäksi kouluissa voidaan tehdä todella paljon lasten kaverisuhteiden eteen. Onnistunut ryhmäytys, tunne- ja kaveritaitotunnit sekä -ryhmät ja aikuisten valpas ote kaveriongelmiin ovat avaimia kouluviihtyvyyteen ja lasten tyydyttäviin kaverisuhteisiin.

Jos tilanne kaikesta tästä huolimatta on vaikea, yhteydenotto kuraattoriin, koulupsykologiin, perheneuvolaan, tai vaikkapa kunnan perhekeskukseen voi olla paikallaan. Nämä ammattilaiset miettivät työkseen, miten kaverisuhteita voi tukea. Ja aivan lopuksi: on jännittävä, melkein kliseinen tosiasia, että yksinäisestä tai erilaiseksi itsensä tuntevasta lapsesta voi tulla hämmästyttävän menestyvä, suosittu aikuinen. Joskus nämä sosiaaliset alkuvaikeudet saavat siis itse asiassa aikaan kehitystä monella tasolla. Lapsi joutuu (joskin toisinaan aivan liian kovan koulun kautta) etsimään omat sosiaaliset vahvuutensa jo varhain ja loppupeleissä saattaa hyötyä siitä.