Sosiaalisista taidoista puhutaan tällä hetkellä paljon. Aikuiset ovat usein huolissaan viiveestä lastensa sosiaalisissa taidoissa. Lapset ja nuoret itsekin tietävät, että pitäisi osata käyttäytyä kavereiden ja aikuisten kanssa. Eli yleisesti ainakin periaatteessa tunnistetaan tarve siihen, että osaisimme olla toistemme kanssa. Sillä sosiaaliset taidot eivät tarkoita sosiaalisuutta (=että haluaisi ja olisi kiinnostunut olemaan toisten kanssa), vaan että on riittävät taidot. Hyvä kysymys– palstan mukaan “sosiaalisia perustaitoja ovat mm. itsensä ja muiden esitteleminen, kuunteleminen, vapaamuotoinen juttelu toisen kanssa, kohteliaisuuksien esittäminen sekä avun pyytäminen”.
Minkälaisia ovat lasten ja nuorten sosiaalisten taitojen ongelmat?
Lapsilla ja nuorilla on usein aivan samantyyppisiä sosiaalisten tilanteiden vaikeuksia kuin aikuisilla: voi tulla helposti riitaa, on vaikea saada itsensä ymmärretyksi, on haastavaa osallistua keskusteluun ja näin edespäin. Lapsilla voi esiintyä lisäksi tiettyjä kehitys- ja ikätasoon tai neuropsykiatriseen erityispiirteisyyteen liittyviä haasteita sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Kuvaan niitä alla lastenpsykiatriseen työkokemukseeni perustuen.
- Varhaisimmat viitteet sosiaalisen kehityksen pulmista liittyvät vuorovaikutukset luomiseen ja ylläpitoon. Vauvahan ei ole – toisin kuin usein ajatellaan – vuorovaikutuksessa passiivinen osapuoli, vaan vauva tuo itsensä keskusteluun ilmeineen, katseineen, eleineen, ääntelyineen ja pyrkimyksineen joko edistää vuorovaikutuksen jatkumista (esimerkiksi nauramalla, jokeltelemalla tai ottamalla katsekontaktia), tai sitten hän saattaa yrittää keskeyttää vuorovaikutuksen (esimerkiksi itkemällä, katsomalla poispäin tai nukahtamalla). Sosiaalisen kehityksen vaikeudet näkyvätkin joillakin vauvoilla siten, että heiltä puuttuu tai ei riittävästi ole edeltä mainittuja toimintoja ja keinoja vuorovaikuttaa. Tällöin on erityisen tärkeä, että vauvan lähiaikuiset jaksaisivat houkutella lasta mukavaan, hyväntuuliseen vuorovaikutukseen useasti päivittäin. Tämä on varhaisinta ja kuitenkin hyödyllistä “sosiaalisten taitojen kuntoutusta”.
- Leikki-ikäisten sosiaalisissa vaikeuksissa näyttäytyvät tyypillisinä haasteet päästä osalliseksi leikkiin, vaikeudet hyväksyä toisten lasten ideoita leikissä, sekä esimerkiksi kummalliset leikistä poistumiset ja leikkien keskeytymiset kesken kaiken. Voi olla myös yllättäviä tunnepurkauksia ja hermostumisia. Näihin vaikeuksiin on erilaisia syitä. Esimerkiksi autismikirjolla olevat lapset saattaisivat haluta osallistua leikkiin enemmän kuin miltä he vaikuttavat ulospäin, mutta heillä voi olla haasteita keksiä, miten tämä leikkiin meneminen oikeastaan tapahtuisi. Joku keskittymätön ja impulsiivinen lapsi taas voi olla mahdottoman paikan edessä, kun kavereiden leikki on tavanomaisen pitkäkestoinen – hänen toiminnanohjaustaitonsa ja itsehillintänsä eivät kerta kaikkiaan riitä vielä ryhmässä olemiseen muutamaa minuuttia kauempaa. Aikuisen arkinen ohjaus ja mallintaminen (ensimmäisessä esimerkissä “voit kysyä häneltä, pääsetkö leikkiin mukaan”) ovat leikki-ikäisillä olennaisin apu sosiaalisten taitojen edistämiseen. Tämä luonnollisesti edellyttää, että aikuisen tukea on riittävästi saatavilla (mikä on jälleen yksi syy kiittää varhaiskasvatusten ammattilaisia, jotka muun muassa tekevät konkreettista sosiaalisten taitojen edistämistä työkseen!).
- Kouluikäisen lapsen sosiaaliset vaikeudet näyttäytyvät usein siten, että hän joutuu hankauksiin koulupäivän aikana. Syntyy valitettavan usein negatiivisia kierteitä: tulee lasten välisiä riitoja, alkaa tapahtua kiusaamista tai muodostuu haasteita vaikkapa oppilaan ja opettajan väliseen vuorovaikutukseen. Ongelmat voivat olla mittavia, ja joskus lapsi saa ikävästi myös syntipukin leiman. Taustalla on usein varsin helposti ymmärrettäviä taitopuutoksia. Esimerkiksi neuroepätyypillinen lapsi tai nuori ei välttämättä tule hoksanneeksi pyytää apua silloin, kun sitä tarvitsee. Hän saattaa seisoa suljetun oven edessä kysymättä, voisiko joku avata sen. Tai hänellä voi olla jäykkä käsitys siitä, miten jonkin välituntipelin tai kouluprojektin pitäisi mennä, ja hän menettää hermonsa, jos muilla on toisenlainen ajatus. On toki niin, että sosiaalisten taitojen puutteita on muillakin kuin neuroepätyypillisillä lapsilla, mutta enemmistöllä on kliinisen kokemukseni perusteella vähintään joitakin neuroerityisiä piirteitä. Olennaista kouluikäisen lapsen kanssa on se, että ongelmien yhteydessä koti, koulu ja tarvittavat muut tahot vetävät yhtä köyttä eli keskustelevat asioista neutraalissa hengessä ja ratkaisuja yhdessä etsien. Lapset vasta harjoittelevat elämää – joillekin sosiaaliset taidot ovat isohko haaste, toisille taas vaikkapa lukeminen, ja kaikkia taitojahan voi oppia opastuksen avulla. Kouluikäinenkin tarvitsee kuitenkin tällaisissa tilanteissa oppimisen tueksi aikuisen, joka suhtautuu häneen ymmärtäväisesti ja myönteisesti sekä malttaa vinkata, mitä erilaisissa tilanteissa voi tehdä ja mitä sanoa.
- On todella yleistä, että sosiaalisesti muita keinottomammalle lapselle tai nuorelle alkaa muodostua jossain kohtaa ahdistuneisuus- tai masennusoireita. Sosiaalisen ahdistuneisuuden taustalla on useimmiten sekä lapsen tai nuoren taitopuutoksia että ikäviä negatiivisia kokemuksia aiemmissa sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa. Jos vaikkapa joka toinen koulupäivä päättyy kiinnipitoon, ei ihme, että vastaavissa sosiaalisissa tilanteissa alkaa ahdistaa! Tai nuoren kohdalla vaikeudet tulla ymmärretyksi tai kokemukset yksin jäämisestä voivat olla niin musertavia, että näiden pohjalta kehittyy ahdistuneisuus- ja masennusoireita. Jos sosiaalinen ahdistuneisuus/masennus jäävät huomaamatta tai puuttumatta, tilanne voi johtaa esimerkiksi koulusta pois jättäytymiseen, mikä on tietenkin iso ongelma lapsen/nuoren tulevaisuuden kannalta. Puuttuminen kyseisiin oireisiin pitäisi olla monipuolista: lasta/nuorta kuunnellaan validoivasti, ongelmiin etsitään käytännön ratkaisuita, lapselle/ nuorelle opetetaan tarvittavia sosiaalisia taitoja, ja lisäksi ahdistavaa asiaa eli sosiaalisia tilanteita lähestytään askeleittain altistamalla.
Miten edistää lasten ja nuorten sosiaalisia taitoja?
On paljon asioita, joita aikuiset voivat tehdä lasten ja nuorten sosiaalisten taitojen eteen. On ehkä hyvä vanhempana tietää, että jopa omana kuntoutusmuotonaan on olemassa sosiaalisten taitojen ryhmiä, mutta omasta mielestäni myös arjessa on runsaasti tilaisuuksia sosiaalisten taitojen edistämiseen kyseisten interventioiden ulkopuolellakin. Seuraavassa on lueteltu muutamia tällaisia mahdollisuuksia.
- Back to basics eli painoarvoa perusasioille: Riippumatta siitä, onko lapsesi kehitykseltään erityinen (esimerkiksi autismikirjon piirteinen, kehitysviiveinen tai onko hänellä kielihäiriö), kannattaa joka tapauksessa opettaa tavanomaisia suotavia käytöstapoja. Tämä “jumppa” kuuluu ennen kaikkea vanhemmille mutta myös päiväkoteihin ja kouluihin. Miksi? Elämässä pääsee kerta kaikkiaan helpommalla, kun osaa käyttäytyä sosiaalisesti toimivilla tavoille. Harjoittelu alkaa luontevasti pienen lapsen kanssa vaikkapa tervehtimisestä. Erityisesti neuroepätyypilliset lapset hyötyvät sosiaalisten tilanteiden yksityiskohtaisesta ohjaamisesta joko sanallisella tuella tai esimerkiksi kuvatuen avulla: “kun tapaat tutun ihmisen, katso silmiin ja sano hei”. Tervehtimisen lisäksi esimerkiksi kiittämisen taito ja pahoittelun/anteeksipyytämisen taidot ovat tarpeen jokaiselle lapselle. Laajemmin ajatellen sosiaalisiin taitoihin kuuluvat myös esimerkiksi ruokapöydässä käyttäytyminen (käytetään ruokailuvälineitä, istutaan paikallaan aterioinnin ajan), toimiminen busseissa, kirjastoissa ja niin edespäin.
- Tue lapsen leikkiä. Leikillä on huikea mahdollisuus auttaa lapsia: se edistää muun muassa lasten toiminnanohjaustaitoja, itsesäätelyä, empatiataitoja sekä tietenkin myös sosiaalisia taitoja. Leikkiin kannattaa siis panostaa: se on hauskaa ja hyödyllistä! Jos lapsi ei nauti leikistä, helposti löydä leikkikavereita tai päätyy aina riitaan tai pahoittamaan mielensä leikkiessään, havainnoi tai pyydä esimerkiksi kasvatusalan ammattilaisia havainnoimaan, missä kohdissa erityisesti pulmat leikin yhteydessä piilevät. Joskus ongelmana on, että lapsi ei osaa vielä toimivasti liittyä leikkiin, vaan käy esimerkiksi rikkomassa toisten tekemiset. Joskus keskittyminen ei riitä leikissä pysymiseen riittävän pitkään. Joskus lapsi noudattaa kaavamaisesti omaa käsitystään leikin etenemisestä. Joskus hän ei pidä puoliaan ja joutuu leikissä siksi esimerkiksi aina avustavaan rooliin. Joskus taas pulmat liittyvät kommunikoimiseen; lapsi ei saa syystä tai toisesta sanotuksi, mitä haluaa tai ei tule itse ymmärretyksi. Toki myös muilla leikkijöillä on osallisuutensa lasten välisen vuorovaikutuksen etenemiseen. Näihin haastaviin tilanteisiin tarvitaan tietenkin sitten aikuisten opastusta. Päiväkodeissa tarjotaan usein pienryhmäharjoittelua niille, jotka tarvitsevat lisätukea leikkitaitoihin, ja myös toimintaterapia on monille hieno mahdollisuus leikkitaitojen opiskeluun. Omasta mielestäni lapsella pitäisi olla myös muulloin kuin päiväkodissa riittävästi vapaan leikin aikaa. Yksin leikkiminenkin on hyödyllistä, mutta sosiaalisia taitoja se ei niinkään kehitä, joten leikkiminen sisarusten ja muiden tuttujen lasten kanssa on toivottavaa.
- Panosta avun pyytämisen opetteluun. On todella tavallista päivätyössäni neuroepätyypillisten lasten parissa, että käy esille, että kehitykseltään erityinen lapsi ei ole vielä oppinut pyytämään apua. Tämä näkyy koulussa esimerkiksi niin, että lapsi ei välttämättä ole ymmärtänyt aikuisten ohjetta, mitä tehtäviä seuraavaksi pitäisi tehdä tai millä tavalla. Hän istuu kuitenkin vain paikallaan ryhtymättä toimeen oppitunnilla. Tai hän saattaa vaihtoehtoisesti ruveta häiritsemään muita, koska ei tiedä, miten koulutyössä pitäisi edetä. Hänelle ei tule mieleen, että voisi pyytää apua, eikä sekään, miten avun pyytäminen tapahtuu. On mielestäni hyvin tärkeää, että kaikki lapset – mutta varsinkin kehitykseltään erityiset lapset – oppivat pyytämään apua tarvitsemiinsa asioihin. Nämä tarpeet voivat olla monenlaisia (jo edellä mainitusta oven avaamisesta koulutehtäviin, avusta wc-toimiin, bussilipun ostamiseen tai vaikkapa oman tunnetilan säätelyyn), eikä meillä aikuisilla ole avuntarpeesta hajuakaan, jos lapsi ei siitä pysty kommunikoimaan. Eli siksi puhu toistuvasti lapselle/ nuorelle avun pyytämisestä, tarjoa siihen konkreettisia apuvälineitä (esimerkiksi merkki pulpetilla, emoji tekstarissa tai vaikka tietty käsimerkki sosiaalisessa tilanteessa) ja palkitse, jos lapsi pyytää apua tai edes yrittää pyytää sitä. Pyri myös vastaamaan avunpyyntöön välittömästi, jotta tilanteesta tulee hyvä kokemus lapselle. Lisäksi kannattaa mallintaa avun pyytämistä myös itse – tarvitsemmehan me aikuisetkin kyseistä taitoa jatkuvasti.
- Keskustele lasten/nuorten kanssa. Yksi hauskimmista asioista ammatissani on jutella lasten ja nuorten kanssa. Heillä on valtavan hienoja näkemyksiä ja ajatuksia asioista, he katsovat asioita laatikon ulkopuolelta, ja heidän mielipiteitään kuullaan aikuisten maailmassa ihan liian harvoin. On toki ymmärrettävää, että aikuiset eivät ihan aina jaksaisi jutella – olisi niin sanotusti muutakin tekemistä. Mutta voisiko aikuisena motivoitua siitä faktasta, että keskustelemisen taitoa ei opi ilman tilaisuuksia keskustella? Kirjoitan kirjassani Täysillä tyttö seuraavasti: “Työssäni on helppo havaita sellaiset lapset ja nuoret, joiden kanssa keskustellaan paljon. He erottuvat muista myönteisesti. Heillä on näkemyksiä, ja he sanovat niitä ääneen. Paljon keskustelemaan päässeillä lapsilla ja nuorilla on usein hyvä sanavarasto, joten he pystyvät ilmaisemaan tunteitaan sanoin ja analysoimaan toimintaansa tarkemmin kuin ikätoverit. He osaavat kuunnella, antaa puheenvuoron toiselle ja ottaa vuoron itsekin, kysyä tilanteeseen sopivia kysymyksiä ja viedä keskustelua eteenpäin.” Varmaan tämä perustelu riittää kertomaan, miksi keskusteleminen kodeissa ja joka paikassa on arvokasta ja vie paljonkin lasten/nuorten sosiaalisia taitojakin eteenpäin. Parasta on, jos jokainen keskustelija myös nauttii tilanteesta: kyseessä on tällöin hieno yhteinen jakamisen hetki.
- Tarjoa lapselle monipuolisia mahdollisuuksia sosiaaliseen kanssakäymiseen. On tärkeä ymmärtää, että riippumatta siitä, onko lapsi neurotyypillinen tai neuroepätyypillinen, hän harjaantuu sosiaalisissa taidoissa pääosin kokemalla sosiaalisia tilanteita. Siksi silloinkin, jos lapsella on merkittäviä sosiaalisten taitojen viiveitä, kannattaisi pitää huolta, että mahdollisuuksia sosiaalisiin tilanteisiin eli kyseisten taitojen luonnollisiin treenihetkiin on riittävän paljon. Useimmille lapsille ja nuorille mieleinen harrastus on tässä mielessä tärkeä ympäristö, koska se tarjoaa vastapainon koululle, jossa sosiaaliset vaikeudet useimmiten näyttäytyvät. Älä siis anna lapsen/nuoren vetäytyä vain kotiin, vaan keksi keinoja joko tukea lasta/nuorta sosiaalisiin tilanteisiin kuten harrastamaan, tai hyödynnä asiassa tukipalveluita, kuten vaikkapa Sporttikummeja. Erityisesti ahdistavampia sosiaalisia tilanteita kohdatessa kannattaa jutella lapsen/nuoren kanssa jo etukäteen, mitä ennakkokäsityksiä hänellä tilanteen suhteen on. Esimerkiksi tyypillisesti sosiaalisesti ahdistunut henkilö tuntee muiden kohdistavan häneen erityisen paljon huomiota, mikä lisää ahdistumista, tai voi tulla esille muita pelkoja. Siksi juttelu asiasta on hyödyllistä; samalla voit tuoda esille realistisempia näkökulmia.
- Kokeile ongelmanratkaisua haastaviin sosiaalisiin tilanteisiin. Lasten ja nuorten elämässä syntyy usein monimutkaisia kaverisuhde- tai seurustelupulmia tai vaikkapa kiusaamisväkivaltakuvioita. Sosiaalisissa tilanteissa on useimmiten monia toimintavaihtoehtoja, joista yksikään ei välttämättä ole ylitse muiden, joten lapsen tai nuoren voi olla vaikea päättää itsenäisesti, mitä haastavassa tilanteessa tekisi tai miten reagoisi taitavimmin. Joskus ongelmatilanteessa puhuminen toisen henkilön kanssa auttaisi, joskus on parempi vetäytyä vuorovaikutuksesta, joskus olisi hyvä yrittää pitää puolensa, joskus edetä kiertoreittiä kohti parempaa yhteistyötä. Voit olla arvokkaana tukena ja apuna lapsen/nuoren elämässä, jos tarjoat mahdollisuuden monimutkaisista sosiaalisista tilanteista keskusteluun ja yhteiseen ongelmanratkaisuun. Lainaan viitteellisesti jälleen kirjaani Täysillä tyttö sen osalta, miten ongelmanratkaisumenetelmää käytetään: ”tehkää lapsen/nuoren kanssa lista ideoista, joilla ratkaista konkreettinen ongelma – esimerkiksi erilaisista lauseista, joita voi sanoa toiselle, jos tämä puhuu epäasiallisesti. Arvioikaa jokaisen vaihtoehdon hyvät ja huonot puolet. Anna lapsen/nuoren valita hyvien ja huonojen puolien perusteella itselleen sopivin vaihtoehto ja kokeilla sitä yhteisen suunnitelmanne mukaisesti. Sopikaa, milloin arvioitte yhdessä tilannetta uudelleen.”
Lopuksi
Antiikin kreikkalainen stoalainen filosofi Epiktetos on sanonut näin: “jos haluat olla lukija, niin lue; jos tahdot olla kirjailija, niin kirjoita.” Sosiaalisiin taitoihin sovellettuna tämä tarkoittaa: jos haluat olla sosiaalisten parkettien partaveitsi, sinun on mentävä kaikenlaisiin sosiaalisiin tilanteisiin, koettava niissä sekä onnistumista että haasteita ja opittava kokemuksesta.
Sosiaaliset tilanteet ovat useimmille ihmisille merkittävä mielihyvän ja mielekkyyden lähde. Siksi niissä selviytymistä on tärkeä edistää ja sosiaalisiin taitoihin kannattaa panostaa pitkäjänteisesti. Myönteinen muutos ja taitojen karttuminen tapahtuvat pikku hiljaa – anna siis lapselle ja itsellesi aikaa. Jos lapsella on merkittävät pulmat sosiaalisissa tilanteissa, voit toki pyytää tukea perheellesi myös esimerkiksi koulujen erityisopettajilta, koulupsykologeilta ja kuraattoreilta sekä lasten ja nuorten mielenterveyspalveluista.
Vanhemmuuden hyvä boogie 