Category: tunne-elämän tuki

Ahistaako? Pelokkuuden kukistaminen on mahdollista.

Ahistaako? Pelokkuuden kukistaminen on mahdollista.

Riikka Riihonen

Useimmat ihmiset tunnistavat kokeneensa joskus pelon tunteen ja kehon tuntemukset, joita pelkoon liittyy: Sydän hakkaa, hengitys tuntuu raskaalta, raajat ehkä tärisevät, olo on kauhistunut, saattaa luulla kuolevansa tai tulevansa hulluksi. Pelko on hyvin tärkeä tunne, joka ei ole olemassa ilman syytä: pelko suojaa ihmistä tekemästä vaarallisia tai uhkarohkeita asioita. Jos ei pelottaisi, tulisi tehtyä kaikenlaisia tyhmyyksiä, kuten hypättyä korkeista paikoista, kokeiltua erilaisia stuntteja ja näin poispäin. Siinä taas kävisi usein huonosti.

Niin lapsella kuin aikuisellakin pelko voi kuitenkin yltyä liiallisuuksiin. Pelko voi alkaa ottaa yhä enemmän sijaa arjessa. Ihminen voi alkaa pelätä esimerkiksi yksinolemista, hyönteisiä tai julkisia paikkoja niin paljon, että siihen alkaa liittyä asioiden välttelyä. Välttely tarkoittaa, että jotta ei tarvitsisi tuntea pelon tunnetta ikävine fyysisine oireineen (joita itsessään myös voi alkaa pelätä), ei tee asioita, joissa tällaisen kokemuksen mahdollisuus on olemassa. Välttely voi liittyä yksittäisiin asioihin mutta myös laaja-alaisesti esimerkiksi kotoa pois lähtemiseen.

Välttely on ymmärrettävää mutta myös haitallista. Esimerkiksi jos pelkää niin paljon ampiaisen pistoa, että ei suostu lainkaan kesällä ulkoilemaan, ei itse asiassa pääse havaitsemaan, että yleensä/suurella todennäköisyydellä ampiaiset eivät pistä ihmisiä. Sitä paitsi jättämällä ulkoilun väliin, missaa myös monet hyvät hetket, jotka pitävät yllä hyvää mieltä. Välttely on omiaan kapeuttamaan elämää ja se pitää yllä pelkäämiskierrettä.

On olemassa myös paniikkioireilua, joka eroaa yksittäisistä peloista siten, että ahdistava ja pelottava olo voi tulla oikeastaan milloin vain. Tämä on monelle erityisen hankala juttu, koska paniikkioireilu voi välttämisen kautta esimerkiksi rajoittaa sitä, pystyykö käymään vaikkapa kaupassa – monella paniikkioireilevalla on tarve varmistaa, että pystyy lähtemään heti pois, missä ikinä sattuukaan olemaan, jos oireita tulee. Oireet voivat tuntua vaarallisilta ja hulluksi tulemisen pelko on paniikkioireissa yleistä.

Ahdistuneisuuspulmiin kuuluu myös yleistynyt ahdistuneisuus, joka ei niin paljon liity yksittäisiin pelättäviin asioihin, vaan esimerkiksi jatkuvaan pienten ja suurtenkin asioiden murehtimiseen. Tunnet varmasti jonkun, jolla on taipumus huolehtia ja murehtia sekä varautua kaikkeen huolellisesti. Jos tällainen taipumus alkaa vielä liikaa energiaa, kyseessä on pelon ja paniikkioireen “sukulainen”, jota kannattaa yrittää hoitaa. Tässä kohtaa mieleen tulee ainakin Ultra Bran kappale Kahdeksanvuotiaana, jossa kuvataan lapsen murehtimista. Murehtiminen ei, vaikka yleisesti näin luullaan, helpota huolestuneisuutta, vaan liiallisena saattaa pahentaa oireilua. Siksi murehtimisen rajoittaminen esimerkiksi päivittäisten huolihetkien avulla on usein fiksua.

Pelko-oireen kukistamiseen tarvitaan tietoa kehon toiminnasta.

Ensinnäkin on tärkeä ymmärtää, miksi pelon tunne saa aikaan niin epämiellyttävän olon. Se liittyy adrenaliinihormonin eritykseen lisämunuaisista. Adrenaliinia tarvitaan ihmisen valmistautuessa hälytystilaan. Nähdessäni vaikka edessäni yllättäen vapaasti kulkevan leijonan, erittyy kehossa välittömästi adrenaliinia, joka saa aikaan paitsi tunnereaktioita, nostaa myös sykettä, keskittää verenkierron sisäelimiin ja luustolihaksiin sekä mahdollistaa muun muassa suuremman hengitysvolyymin. Adrenaliinin vaikutus ei kestä ikuisesti, korkeintaan parikymmentä minuuttia, mutta sen avulla keho valmistautuu siihen, että ihminen joutuu kohta joko taistelemaan tai pakenemaan. Pelon tunteille ja tuntemuksille on siis erittäin järkevä syy, josta on toisinaan myös hyötyä.

Vaikka leijonan näkeminen on ainakin Suomessa epätodennäköistä, joskus aivojen pelkokeskus alkaa toimia yliaktiivisesti, jolloin yllä kuvattu pelkoreaktio voi alkaa korostua tai yleistyä esimerkiksi tekstin alussa kuvatuilla tavoilla. Mitä tälle voi tehdä?

Ahdistuneisuus- ja pelko-oireet ovat yleisiä sekä lapsilla että aikuisilla. Niitä voidaan hoitaa kotikonstein, jos ongelma on lievä. Jos tarvitaan muuta hoitoa, tutkimusnäyttöä on olemassa eniten kognitiivisen psykoterapian ja lääkehoidon yhdistelmästä, mutta myös pelkästä psykoterapiasta tai lääkehoidosta on näytetty hyötyä. Missä ikinä ongelmaa hoidetaan, keskeiset asiat ovat 1) omaan pelon tunteeseen ja fyysisiin tuntemuksiin tutustuminen 2) pelon ja siihen liittyvien ajatusten arvioiminen ja 3) pelottavalle asialle altistuminen eli pelottavan asian harjoittelu 4) turvakäyttäytymisestä luopuminen (esim taikauskoiset rituaalit, joilla yritetään estää pelottavan asian toteaminen).

Koska olen lastenpsykiatrian puolen lääkäri, annan alla muutaman vinkin, miten lapsen pelko- tai ahdistuneisuusoiretta voi yrittää helpottaa kotikonstein.

Mitä voit tehdä kotona lapsen pelon helpottamiseksi?

PELON TUNTEESTA KERTOMINEN: Kerro lapsellesi, miten elimistö toimii, ja miksi pelon tunne on hyödyllinen. Kuvaa myös lyhyesti vaikkapa adrenaliinin vaikutus. Lapsi saa tällöin järkevän (ja tosiasiallisen) selityksen, miksi hän kokee mitä kokee.

PELON TUNTEEN ARVIOIMINEN: juttele lapsen kanssa, mitä kaikkea hän pelkää. Tarkenna: jos lapsi pelkää vaikkapa yksin olemista, kuinka paljon pelottaa jos aikuinen on viereisessä huoneessa? Entä jos aikuinen on ulkona ja lapsi sisällä? Tuntuuko pelko joka kerta vaan vain tietyissä tilanteissa? Minkälaisia keinoja lapsella on selvitä pelon tunteen kanssa?

TURVAKÄYTTÄYTYMINEN: minkälaista turvakäyttäytymistä lapsen tilanteeseen liittyy? Jos vaikka aikuinen pelkää autolla ajamista, turvakäyttäytyminen voi olla vaikkapa suostuminen ajamaan vain tietyllä tiellä, tietynlaisella säällä, vain kaupungissa tai vain valtatiellä tai esimerkiksi “pakko” laulaa tai ajatella tiettyjä ajatuksia ajaessaan. Lapsenkin kohdalla turvakäyttäytymistä kannattaa selvitellä, koska se voi pitää yllä pelkäämistä. Turvakäyttäytymisestä ei ehkä voi luopua heti, mutta sen pitäisi olla tavoitteena pikku hiljaa.

PELOLLE ALTISTUMINEN: Lapset ovat usein kiinnostuneita harjoittelemaan pelosta eroon pääsemistä, jos siitä on heille itselleen haittaa. Esimerkiksi jos yökyläily pelottaa lasta, hän voi olla harmistunut siitä, ettei voi osallistua muiden mukana, eli oireesta on hänelle harmia. Kun lapselle selitetään, että aivojen pelkokeskus voi oppia olemaan “ylireagoimatta”, jos pelottavaan asiaan totutellaan vähitellen, lapsi voi motivoitua kokeilemaan harjoittelua. Harjoittelu kannattaa tietysti aloittaa asiasta, joka pelottaa vain hiukan. Esimerkiksi yökyläilypelkoa voi lähestyä olemalla “yökylässä” kaverilla aluksi vaikka 1-2 tuntia tavallista kyläilyä pidempään. Seuraavalla kerralla voi lisäksi esimerkiksi pestä kaverin luona hampaat ja vaihtaa yökkärit valmistautuen yökylään ja lähteä sitten kotiin, ja sitä seuraavalla kerran voi jo yrittää nukahtaa kaverin luona (jos omat vanhemmat ovat valmiudessa hakea lapsi kotiin tarvittaessa) ja niin edespäin. Harjoittelun toteuttamisesta ja edistysaskeleista kannattaa palkita lasta vanhempien sopivaksi katsomalla tavalla.

RENTOUTUMISHARJOITUKSET: monelle usein jännittyneelle lapselle on hyödyllistä oppia rentoutumaan tilanteissa, joissa pelko on tuloillaan. Ihminen ei voi olla samanaikaisesti jännittynyt ja rentoutunut, joten rentoutusharjoitusten tekeminen voi auttaa pelonhallinnassa. Hyviä kuunneltavia rentoutusharjoituksia löytyy esimerkiksi Mielenterveystalon ja Suomen Mielenterveysseuran sivuilta sekä Oiva -sovelluksesta.

AIKUISTEN TUKI: ahdistuneen ja pelokkain lapsen tukeminen on haasteellista, koska lasta joudutaan puskemaan alueille, jotka tuottavat hänessä pelkoa. Useimmista vanhemmista on kamalaa tuottaa lapselleen vaikeita tunteita. Pelon voittamisen kannalta on kuitenkin tärkeä se balanssi, joka on hoivaamisen ja vaatimisen välissä. On tärkeää, että lapsi ei joudu sietämättömään tilanteeseen, joka on hänelle liian vaikea, eli hänelle on tarjottava hoivaa. Samalla lapselta olisi kuitenkin myös odotettava vaikean asian harjoittelun yrittämistä, ja aikuisen olisi itse kyettävä tuntemaan, että harjoittelu auttaa lasta ja että se ei ole lapselle vahingollista. Sillä, uskooko vanhempi lapsensa onnistuvan, on merkitystä pelottavalle asialle altistumisen onnistumisessa. Joskus lapsen pelko ja ahdistus on aikuiselle sietämätöntä. Silloin lapsen tueksi tässä asiassa kannattaa etsiä jokin toinen aikuinen. Se voi olla esimerkiksi toinen vanhempi, kummi tai vaikka koulun kuraattori.

Lopuksi

Pelko on useimmille ihmisille osa elämää, ja moni on ajoittain enemmän tai vähemmän ahdistunut syystä tai toisesta. Koska nämä tunteet kuuluvat elämään, niistä ei voi eikä kannatakaan pyristellä täysin eroon. Pelon kanssa toimeen tulemista kannattaa kuitenkin aktiivisesti harjoitella, jos se häiritsee elämää. Yllä kuvatut keinot liittyvät kognitiivisen psykoterapian menetelmiin ja niitä voi vapaasti soveltaa. Lisäksi Mielenterveystalon nettisivuilla on omahoito-ohjelmia sekä nettiterapiamahdollisuus, joista voi itselleen/lapselleen hakea apua. Jos nämä keinot eivät auta riittävästi, apua voi hakea mistä tahansa terveyspalveluista, kuten mielenterveystoimistosta, terveyskeskuksesta tai perheneuvolasta. Ahistuksen voi saada hallintaan.

Luettavaa ja lisätietoa:

Mielenterveystalo.fi

Eskonen, Levander, Roine: Ahdistus aisoihin

Cacciatore ja Karukivi: Mieletön fiilis. Hyvän mielen käsikirja.

Pelliccioni, Jääskeläinen: Mitä sä rageet?

Häpeäkasvatus on julmaa – älä tee sitä.

Häpeäkasvatus on julmaa – älä tee sitä.

Riikka Riihonen

Häpeä, tuo mielenterveysammattilaisen päivittäinen vihollinen. Kuinka paljon kärsimystä maailmasta poistuisikaan, jos häpeä ei olisi niin valtava osa monen ihmisen elämää? Kuinka moni ihminen olisi merkittävästi onnellisempi – kuinka moni lapsi saisi turvallisemman lapsuuden?

 

Häpeän tunnetta ei tietenkään pääse kukaan täysin pakoon, koska sillä on tärkeä tehtävä: se opettaa ihmisiä toimimaan yhteisössä sopivalla tavalla.

 

Häpeän tunne kuitenkin menee lähes välittömästi överiksi, jos se siirretään “hyvän kasvatuksen” palvelukseen. Mikä onkaan “tehokkaampi” tapa tuomita lapsen tekoset kuin katsoa paheksuvasti, kohdella nöyryyttävästi tai puhua hänestä/hänelle rumasti. Lapsessa heräävät näissä tilanteissa kyllä välittömästi häpeän ja epäonnistumisen tunteet – ja todennäköisesti kyseenalainen tekeminen loppuu saman tien. Näennäisestä “kasvatuksellisesta tehokkuudestaan” huolimatta häpeän ja nöyryytyksen tahallinen aiheuttaminen on kuitenkin todellista myrkkyä ihmisyyttä vastaan – ja sitä tulisi välttää kaikin keinoin.

 

Jokaiselle ihmiselle tapahtuu erinäinen määrä mokia, kommelluksia ja virheitä elämän varrella.

 

Ajattele hetki omalle kohdallesi sattuneita noloimpia ja häpeällisimpiä hetkiä. Muistele sitten, suhtautuiko joku häpeälliseen tilanteeseesi hyvin? Oliko tilanteessa joku, joka tuki sinua, lohdutti tai vakuutteli, että tästä selvitään? Vai oliko rinnallasi ihminen tai ihmisiä, jotka katsoivat sinuun tuomitsevasti, haukkuivat, nöyryyttivät tai kiusasivat sinua tapahtuneesta? Oliko paikalla joku, joka pelkällä olemuksellaan herätti sinussa vielä suurempia kielteisiä tunteita: epäonnistumisen, huonommuuden ja riittämättömyyden kokemuksia?

 

Lapsi oppii kehityksensä aikana luonnostaan häpeämään sellaisia tilanteita, joissa hän toimii epäsopivasti.

 

Tämä tapahtuu havainnoimalla aikuisten reaktioita ja viestintää. Jo aivan pienet vauvat katsovat ja jakavat aikuisten ilmeitä ja tunnetiloja, ja pienestä lähtien vanhemman palaute lapselle on äärimmäisen tärkeää –  aikuisten tunnetason reagointi menee siis pääsääntöisesti lapselle hyvinkin perille. Itse asiassa aikuisen tunteiden havainnoinnin kyky on epäilemättä ollut läpi aikojen lapsen hengissäsäilymiseen liittyvä tärkeä ominaisuus. Tätä kykyä käyttämällä lapset alkavat pikku hiljaa tavoittaa myös sitä monimutkaista kudelmaa, mitkä käyttäytymiset tavat ovat muista ihmisistä tai yhteisöstä sopivia ja mitkä eivät. Häpeän ja ylpeyden tunteiden herääminen onkin tärkeä osa lapsen kasvua. Nämä tunteet auttavat lasta navigoimaan sopivuussääntöjen mukaisesti.

 

Mutta varmasti on itsestäänselvää, mitä häpeän tahallinen aiheuttaminen kasvatustilanteissa aiheuttaa lapselle pitkän päälle:

 

Lapsi, jota kasvatetaan häpeällä, alkaa vähitellen kokea itsensä kokonaisvaltaisesti huonoksi. Syntyy minäkuva, jossa lapsen tekemiset eivät ole huonoja, vaan olemassaolo on huonoa, läpikotaisin pahaa ja epäonnistunutta. Jopa lapsi, jota kohdellaan aikuisten taholta kaltoin, voi tämän kohtelun seurauksena alkaa kokea olevansa itse huono ja syypää tilanteeseensa, mikä on valtavan surullista (sekä valtavan väärin). Läpitunkevat huonommuudentunteet taas vahingoittavat kasvavan lapsen itsetunnon kehitystä, altistavat mielenterveysoireille ja aiheuttavat valtavasti kärsimystä.

 

Joten kun lapsesi seuraavan kerran töppää, kun hän mokaa tai tekee hölmösti: älä häpäise häntä!

 

Auta sen sijaan lasta sietämään vaikeaa tunnetilaansa, lohduta ja tue. Kerro, että kaikki mokaavat joskus. Vielä parempi idea: kerro, miten itse olet mokannut joskus – ja miten siitä selvisit. Kerro pienelle uhmaikäiselle, että rakastat häntä ja että hän on aivan ihastuttava – vaikka se ei olekaan sallittua, että hän heittää tavaroita vessanpönttöön. Kerro lapselle, joka kaataa vahingossa muronsa lattialle, että se ei haittaa, ja pyyhi jäljet hänen kanssaan yhdessä. Kerro vitosen kokeesta tuovalle koululaiselle, että hän on silti sinulle rakas ja ihana lapsi – ja että ensi kerralla harjoittelette kokeisiin yhdessä. Kerro teinille, joka kokee olevansa jollain lailla epäkelpo, erilainen tai kummallinen, että nämä tunteet ovat hänen iässään tavallisia ja liittyvät isoksi kasvamiseen – ja että hän on sinun mielestäsi ihana nuori juuri tuollaisena, minkä hän itsekin aikoinaan tulee huomaamaan.

 

Tällä tavoin olet mukana kasvattamassa sukupolvea, joka ei ehkä kasva häpeän vaan rakkauden voimalla oikeaan suuntaan.

Käytöksellään oireileva lapsi voi olla se hädänalaisin

Käytöksellään oireileva lapsi voi olla se hädänalaisin

Riikka Riihonen

Lastenpsykiatrin työssä näkyy toistuvasti seuraava kuvio: lapsi tulee vastaanotolle käyttäytymisen ongelmien vuoksi. Kyseinen lapsi on alkanut saada päiväkodissa tai koulussa kyseenalaista mainetta tunteettomana huligaanina, joka rikkoo paikkoja ja vähät välittää aikuisten ohjeista. Lapsi saattaa raivota tai uhmata aikuisia jatkuvasti kotona tai kodin ulkopuolella. Jokaisessa ympäristössä lapsen oireet eivät välttämättä samalla tavalla kuitenkaan näy.

Mitä tällaisesta tilanteesta pitäisi ajatella?

1. Käytöksellään oireilevat lapset voivat olla erityisen hädänalaisia. Heillä ei välttämättä ole tukenaan jaksavia aikuisia, joille puhua asioistaan. He ovat usein kokeneet paljon muutoksia tai vaikeita asioita lyhyen elämänsä aikana. Perheessä voi olla erilaisia huolenaiheita, jotka kuluttavat läheisten aikuisten voimavarat. Lisäksi näillä lapsilla ei useinkaan ole sopivasti kavereita tai harrastuksia. Tällaisen lapsen arki voi olla puutteellista ja niukkaa monesta näkökulmasta.

2. Käytösoireiset lapset eivät useinkaan saa sanottua tai huomaa kertoa asioista, joista aikuisten pitäisi tietää. Esimerkiksi: onko kotona ruokaa, ovatko vanhemmat kunnossa, onko lapsella ketään jolle kertoa asioistaan, onko lasta kohdeltu kaltoin, tai onko lapsella jokin huoli. Siksi tarvitaan aikuisia, joiden silmät ovat auki. On huolehdittava, että erityisesti käyttäytymisellä oireilevalla lapsella on mahdollisuus ilmaista itseään jollekulle luotettavalle aikuiselle. Sillä jos kukaan ei huomaa lapsen hätää, miten päästään auttamaan häntä?

3. Olisi kaikkein olennaisinta katsoa käytösongelman taakse. Aikuisten pitäisi miettiä, miten käytösoireiset lapset nähdään eri ympäristöissä. Ymmärretäänkö lapsen hätä ja paha olo, vai pidetäänkö lasta epäonnistuneena minirikollisena? Kukaanhan ei synny ärsyttävänä mukulana (joskin jotkut lapset tarvitsevat syntymästä lähtien enemmän apua ja hoivaa kuin toiset). Se, mitä syntymän jälkeen tapahtuu, kuitenkin muokkaa lasta. Auttamisen pitäisi lähteä tästä ymmärryksestä.

4. Mikään ihmelääke ei auta huonoon käyttäytymiseen (paitsi joskus, mutta hyvin harvoin). Käytösongelmat eivät muutu ilman riittävää aikuisen tarjoamaa tunne-elämän tukea. Aikuisen pitäisi olla samaan aikaan sekä jämäkkä, myötätuntoinen että myönteinen – ja jatkaa näin toimimista lapsen kanssa pitkiä aikoja, jopa kuukausia ellei vuosia. Se on erittäin haastava tehtävä, kun lapsella on käytösongelmia. Niinpä vanhemmat ja lapsen muut läheiset tarvitsevat kaiken mahdollisen tuen jaksamiseensa. Käytösongelmat eivät yleensä ole aikuisen syy, mutta kekseliäs ja hyvä aikuisen toiminta voi merkittävästi auttaa lasta eteenpäin ongelmistaan.

5. Kaikkein parasta kuntoutusta käytösongelmiin on usein vakaa arki. Jokainen lapsi tarvitsee ja ansaitsee iloa ja leikkiä, rutiineja ja arkea, aikuisen huomiota ja tukea, sopivasti omassa rauhassa olemista ja ihan vaan jokapäiväistä elämää kauppareissuineen, ruuanlaittoineen ja läksyhommineen. Arki on niin hyväksi, koska se on ennustettavaa ja auttaa hahmottamaan maailmaa. Siksi kaikki ne palvelut, jotka tukevat lapsen arkea, ovat erityisen hyviä juttuja lastenpsykiatrin näkökulmasta.

6. Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä: käytösongelman taustalla on yllättävänkin usein lapsen (väärä) uskomus siitä, ettei hän osaa tai kelpaa tai että hän on huonompi kuin muut. Tapahtuu isoja edistysaskelia, jos lapsi oppii huomaamaan, että hän on aivan yhtä hyvä tyyppi kuin muutkin. Usein tämä tie on kivinen, mutta kekseliäät, luovat ja lapseen uskovat aikuiset voivat olla sillä tiellä merkittävä apu. Lapsen pitää saada sisäistää tunne, että hän on arvokas. Siksi myönteistä kasvatusta ei voi liikaa korostaa. Kaikkia töllöntöitä ei tarvitse hyväksyä – mutta lapsi itse, hän on ihana, arvokas ja tärkeä. Häneen pitää uskoa!

Aggressiokasvatus käytännössä – kompastelua ja opettelua.

Aggressiokasvatus käytännössä – kompastelua ja opettelua.

Riikka Riihonen

Viimeksi jäin siihen, miten aggressio on toisaalta tarpeellinen voimavara jokaisen ihmisen elämässä ylipäänsä – ja miten samalla se voi joskus olla muodostua elämänlaatua heikentäväksi ja toisinaan invalidisoivaksi käyttäytymismalliksi, jonka hallitsemisen opetteluun monet lapset, nuoret ja aikuisetkin tarvitsevat apua.

Lupasin tällä kertaa käydä läpi käytännön konsteja aggressionhallinnan helpottamiseksi perheissä, mutta pyörää on turha keksiä uudelleen. Haluankin vinkata ensin muutaman mainion verkkosivun ja vastaavan, joista voit lukea ja katsella asiasta lisää.

Ensinnäkin vastaani tuli tällainen aivan uusi sivusto: vaikka yksityinen firma onkin julkaisijana, nämä vinkit voin helposti allekirjoittaa itsekin: https://www.familyboost.fi/materiaalipankki/

Toiseksi Väestöliitolta on hiljattain ilmestynyt tähänkin pulmaan sopivaa videomateriaalia, joka seuraavassa linkissä: Raisa Cacciatoren nettiluento aggressiosta. Väestöliitolla on muutenkin hurjan hyödyllinen nettisivusto Perheaikaa.fi, jossa on monenlaisia kasvatukseen liittyviä nettiluentoja, chatteja, kursseja yms. Viimeisimpänä uutuutena myös Ihanat Ipanat -podcast. https://www.perheaikaa.fi

Kolmanneksi, toisinaan huumori on se keino, jonka kautta nämä asiat ovat helpoiten käsiteltävissä meidän aikuistenkin mielissä. Oma suosikkini on tässä: Kasvatuspuntari ja mikä parasta, näitä videoita on useampia. Helpointa ne on löytää etsimällä Youtubessa #kasvatuspuntari.

Mitä itse haluaisin sanoa käytännön aggressiokasvatuksesta? Ainakin sen, että sellaista päivää ei tulla näkemään, jolloin lapset tekevät aina juuri sen, mitä vanhemmat toivovat. Pikemminkin jos noin kävisi, tilanne olisi äärimmäisen huolestuttava, koska kasvamassa olisi tahdottomia lapsukaisia, joilla ei olisi tulevaisuutta edessään. Hyväksy siis se, että lapsesi tulee ajoittain kiukuttelemaan ja osoittamaan mieltään niin kauan kuin hänellä on elämää edessään.

Kasvamme nimittäin yksilöiksi ainoastaan tekemällä selvää rajaa itsemme ja toisten välille. Raja muodostetaan aluksi sanomalla “ei” ja olemalla päättäväinen (= saamalla itkupotkuraivarit mitä mielikuvituksellisimmissa tilanteissa). Näitä rajan tekemisen taitoja harjoittelee joka ainoa uhmaikäinen sekä murrosikäinen – ja lopputuloksena on lapsi tai nuori, joka osaa ja uskaltaa ilmaista mielipiteensä tässä maailmassa sekä pitää puolensa. Siksi uhmaikä (tai hienommin tahtoikä) on ÄLYTTÖMÄN tärkeä aika, ja kyseinen kausi pitäisi ottaa vähintään järjen tasolla ilolla vastaan jokaisessa perheessä (on tietenkin hieman eri juttu todellisuudessa pukea vastaan hangoittelevaa lasta toppavaatteisiin klo 0730 aamulla, kun olet oikeastaan jo vartin myöhässä…silloin kyseinen ilo EI suorastaan kupli sisäisesti…). Ja siksi on niin TODELLA tärkeää, että murrosikäinen teini edes joskus vähän osoittaa mieltään. Kun teinisi murisee sinulle, hän tekee siis tärkeää henkistä työtä!

Haluaisin sanoa myös sen, että läpi lapsuuden on tärkeä etsiä yhdessä lapselle sallittuja tapoja purkaa aggressiota kiukuttavia tilanteita varten ja rauhoittua. Mieti itseäsi, kun olet kiukkuinen tai äreä. Mitä teet silloin? Yksi treenaa kiukkunsa pois, toinen menee saunaan puhisemaan, kolmas soittaa kovaäänisesti musiikkia, neljäs vetäytyy sohvalle telkkaria tuijottamaan. Me aikuisetkin puramme pahaa oloa ja rauhoitumme eri tavoin. Kai lapsellakin pitää siis olla mahdollisuus ilmaista kiukkuaan rakentavasti? Miettikää yhdessä etukäteen erilaisia keinoja, joilla lapsi voi purkaa pahaa oloaan tarvittaessa muita satuttamatta ja rauhoittua. Yksi keino voi olla vaikka lumikasan pöyhiminen (aikuisen valvonnassa), toinen hernepussin heittäminen seinään sovitussa paikassa kotona, kolmas vanhojen sanomalehtien repiminen, neljäs rumpujen hakkaaminen, viides palapelin kokoaminen omassa huoneessa, kuudes rauhoittumismatto tai -tyyny, johon saa kiukkuisena mennä lepäilemään….vain luovuus on rajana, kun tarkoitus on luoda lapsen päähän malleja itseä ja muita vahingoittamattomista tavoista purkaa kiukkua ja rauhoittumisesta. Tunteiden hallintaa ja hillitsemistä on tietenkin hyvä oppia myös muilla tasoilla, mutta näin käy luonnostaan ajan myötä; erilaisia keskusteluja aiheesta joutuu varmasti vanhempana käymään. Jos aggressiotaitojen oppimista haluaa edistää pienen lapsen kanssa, kiukkua käsittelevien lastenkirjojen lukeminen yhdessä on varmaan yksi hyödyllinen keino. Isomman lapsen kanssa voi mm. käydä avointa keskustelua siitä, miten tunteita tulee ja menee jokaisella. Kiukun tunteet kuuluvat elämään siinä missä vaikkapa ilo, hämmästys, suru ja onni. Niitä ei siis tarvitse eikä pidä kieltää, vaan olennaista on oppia tulemaan niiden kanssa toimeen. Tilannetta höystää mukavasti, jos kerrot jonkun oman lapsuus/nuoruusaikaisen kevyen kömmähdyksesi, ja mitä siitä opit. Näin lapsi saa kiinni opettelu/harjoittelunäkökulmasta.

Kolmantena asianani on se, että myös aggressiokasvatuksessa myönteinen ote on tärkeä. Kovin usein käy niin, että väkivaltaisesti käyttäytyvää lasta aletaan inhota eri paikoissa – toki se on luontevaa, jos esimerkiksi hänen kanssa tekemisissä ollessa saa joka kerta puremajälkiä. Ongelma vain on se, että kuten viimeksi kirjoitin, aggressiivinen lapsi kokee usein sisäisesti olevansa luuseri. Näin ollen jokainen epäonnistuminen voi olla hänelle epäsuora viesti siitä, että ei kannata edes yrittää. Onkin aikamoinen temppu saada tällainen lapsi jälleen luottamaan itseensä ja kokemaan, että hän osaa olla aivan yhtä hyvä lapsi kuin muutkin. Siihen ei ole valitettavasti mitään oikoreittejä, vaan lapsi tarvitsee tunnetasolla kokemuksen siitä, että hän on riittävän hyvä tyyppi. Hän tarvitsee siis aitoa välittämistä, sopivia oppimis/harjoittelutehtäviä, niistä suoriutumista, aitoja kehuja ja onnistumisiin liittyviä huomionosoituksia. Hän tarvitsee aikuisia, jotka tajuavat, että kiukun takana voi olla muita tunteita, kuten pelkoa, ahdistusta tai turvattomuutta ja jotka eivät anna lapsen aggressiivisen käytöksen hämätä. Hän tarvitsee usein rinnalleen aikuisen kanssakulkijan, joka voi olla oma terapeutti mutta aivan yhtä hyvin vaikka perhetyöntekijä, harrastusvalmentaja, isovanhempi tai kuka tahansa muu läheinen. Tarvitaan ihminen, joka on aidosti kiinnostunut lapsesta ja hänen mielenmaailmastaan.

Aggressiokasvatus ei siis ole aivan piece of cake, vaan se on pikemminkin koko cake, mutta mistään mahdottomasta tehtävästä ei ole kysymys. Aggressiokasvatusta kannattaakin ajatella pyörällä ajamisen opetteluna: kaikkien on kaaduttava muutamia kertoja, ennen kuin oppii huristelemaan fillarilla ympäri kylää.

Kyllä, lasten mielenterveyden häiriöt ovat yleisiä.

Kyllä, lasten mielenterveyden häiriöt ovat yleisiä.

Riikka Riihonen

Mielenterveydestä puhutaan usein kuin se olisi jotain vierasta ja outoa meidän ulkopuolellamme (=”olen kuullut asiasta, mutta ei koske minua”).  Näin ollen myös mielenterveyden häiriöt ovat kaukana meistä, kummallisia ja pelottavia juttuja, joiden mielletään liittyvän lähinnä elokuvien hullujenhuoneiden kuvastoon. Niistä luetaan iltapäivälehtien otsikoista, kun joku hullu on tehnyt jotain kamalaa, tai sitten niiden oireita googlataan yön pimeinä tunteina siinä ahdistuksessa, voiko minulla tai läheisellä olla mielenterveyden ongelmia.

Todellisuudessa mielenterveys tai  mielisairaus eivät ole mitään on-off-touhua. Monilla ihmisillä on millä tahansa valitulla mittaushetkellä oire tai oireita, joka voitaisiin liittää johonkin mielenterveysongelmaan. Tyypillisenä esimerkkinä voisin mainita kaamos- tai kevätmasennuksen, joka suurehkoa osaa väestöstä säännöllisesti vaanii, tai esiintymisjännityksen, joka on vaikeanakin yleisesti tunnistettu ja tavallinen ilmiö esimerkiksi muusikoilla ja urheilijoilla, miksei vaikkapa luennoitsijoillakin. Näitä ilmiöitä ei pidetä mielenterveyden häiriöinä siinä mielessä, että niistä ropsahtaisi useinkaan diagnoosia, mutta ne ovat kuitenkin psyykkisiä oireita. 

Lisäksi on tietysti olemassa suuri kirjo muita psyykkisiä oireita ja oirekokonaisuuksia, joiden vaikutukset ihmisen elämään ja toimintakykyyn riippuvat paitsi kokonaisuuden luokittelusta eli diagnoosista vaikeusasteineen, myös potilaan elämän voimavaratekijöistä ja ongelmaan saadusta hoidosta. Ongelmat ovat joka tapauksessa yleisiä: mielenterveyden häiriön pisteprevalenssi aikuisilla on noin 15-25 %. Voit siis kulkea ympäriinsä ja laskea viiteen: noin joka viides tapaamasi ihminen kärsii jonkinlaisesta mielenterveysongelmasta.

Jo Sigmund Freud määritteli mielenterveyden niin, että se on “kyky rakastaa ja tehdä työtä”. Lasten kohdalla tämä fraasi voitaisiin muokata muotoon “kyky rakastaa, leikkiä ja käydä koulua”. Lasten mielenterveyden ongelmasta saattaa olla kyse, jos jokin näistä kolmesta ei toteudu. Yleisesti mielen hyvinvointia ja mielenterveyden häiriöitä voi kuvitella kahtena erillisenä janana, joista kumpaakin ennustaa (mutta ei määrittele) useita tunnettuja tekijöitä. Tarkoitukseni on kirjoittaa näistä riski- ja ennaltaehkäisevistä tekijöistä tieteelliseen näyttöön perustuen lisää myöhemmin.

Lasten mielenterveyden häiriöt nousivat teemana kiinnostavasti pintaan, kun Yle ihmetteli joulukuussa 2017 uutisosiossaan, miten jo 8-vuotiaalla voi olla mielenterveysongelmia. Helposti, vastaisi tähän kuka tahansa lasten kanssa työskentelevä. Itse asiassa näyttää siltä, että lasten mielenterveyden ongelmat ovat suurin piirtein yhtä yleisiä kuin aikuisten. On kuitenkin eri asia, tulevatko ne tunnistetuiksi yhtä usein kuin aikuisten – tai ovatko tulleet aiemmin. Nythän lasten mielenterveyspalvelujen lähetemäärät ovat kasvaneet voimakkaasti. Tämä tosin liittynee muuhunkin kuin häiriöiden tunnistamiseen…

Lasten mielenterveyden ongelmat ovat usein onneksi ohimeneviä ja liittyvät tyypillisesti johonkin kehitysvaiheeseen tai elämänmuutokseen. Esimerkiksi eroahdistusoire (=lapsi ei uskalla olla yksin kotona tai olla erossa vanhemmistaan) saattaa lievänä olla “pelkkä vaihe”, joka menee ohi ilman psykiatrista hoitoa. Monet näppärät vanhemmat hoitavat sitä paitsi lasten mielenterveyden lieviä/ lyhytaikaisia ongelmia ihan itse ilman ammattiapua: esimerkiksi erotilanteessa vanhemmat saattavat havaita omatoimisesti lapsen mielialan olevan laskusuuntainen, jolloin he tyypillisesti ja luonnostaan tarjoavat tälle lapselle enemmän huolenpitoa, hellimistä ja jutteluhetkiä. Tätä ilmiötä sanotaan psykososiaaliseksi tueksi, ja sen riittävä tarjoaminen on itse asiassa myös tärkeä osa lastenpsykiatrista hoitoa. Jo pelkkä psykososiaalisen tuen vankentuminen voi lievittää muun muassa ahdistuneisuus- ja mielialaoireita.

Osa lasten mielenterveyden häiriöiden oireista on sellaisia, joita ei aikuisten maailmassa mielletä mielenterveysoireiksi. Esimerkiksi voimakkaasti kaikkea vastustava tai aggressiivisesti käyttäytyvä lapsi voi kärsiä mielenterveysongelmasta, vaikka jotkut ulkopuoliset saattavat mieltää ilmiön  lähinnä ns “huonon kasvatuksen tulokseksi”. Lapsen mielenterveyden häiriön oireena voi olla myös esimerkiksi poikkeuksellinen tapa hakeutua vaaratilanteisiin, esimerkiksi leikkiminen junan raiteilla, kiipeäminen liian korkealle jne. Aika tavallinen lapsen kehityksellinen neuropsykiatrinen häiriö on keskittymisen ja tarkkaavuuden vaikeus eli tuttavallisemmin ADHD.  Moni ei vain tiedä, että ilman hyperaktiivisuuttakin lapsella voi olla tarkkaavuuden ongelmia. ADD-oireisiin liittyy esimerkiksi “hajamielisen professorin” olemus, tavaroiden krooninen hukkaaminen, unohtelu ja vaikeus ohjata omaa toimintaa iänmukaisesti. Lisäksi jo pienelläkin lapsella voi olla esimerkiksi elämänlaatua heikentävä masennus, ahdistuneisuutta  tai syömishäiriö, joiden oireet muistuttavat osittain aikuisten vastaavien häiriöiden oireita. Ongelmia siis riittää ihan yhtä monimuotoisina kuin aikuisillekin.

Miksi lasten mielenterveyden häiriöiden tunnistamiseen kannattaisi panostaa? Ensinnäkin, lasten psyykkisillä oireilla tiedetään olevan jatkumoa aikuisuuteen. Esimerkiksi ahdistusherkkä lapsi kasvaa usein ahdistusherkäksi aikuiseksi. Aikuisen ahdistuneisuuden hoitaminen taas on yhteiskunnan kannalta paljon kalliimpaa kuin lapsen (sen vielä tärkeämmän pointin lisäksi, että hoito vähentää inhimillistä kärsimystä). Toiseksi, lasten mielenterveyden häiriöitä osataan hoitaa tieteelliseen näyttöön perustuen varsin hyvin (jolloin ongelman/oireen jatkuminen aikuisuuteen tosiaan saattaa katketa). Kolmanneksi, lasten mielenterveyteen vaikuttavat ennaltaehkäisevät/hoitavat tekijät ovat usein muita kuin lääketieteellisiä. Niinpä kyseiset keinot olisivat monen ulottuvilla ihan joka päivä.

Kirjoitin edellä, miten esimerkiksi riittävä aikuisen tuki voi itsessään lievittää lapsen mielenterveysoireita. Tämä liittyy niin vanhemmuuteen kuin vaikkapa isovanhemmuuteen, kummiuteen ja naapuruuteenkin. Jos lapsella on edes yksi aikuinen, joka on vilpittömästi kiinnostunut lapsen ajatuksista ja tilanteesta, se auttaa lasta kukoistamaan mahdollisista vaikeuksista huolimatta.  Ja kukoistaminen on lähes mielenterveysongelman vastakohta :). Riittävän aikuisen tuen ja hoivan ohella tärkeitä mielenterveyden ongelmia ehkäiseviä (ja hoitavia) tekijöitä ovat muun muassa hyväksytyksi tulemisen kokemus omanikäisten parissa, mielekäs tekeminen vapaa-ajalla, turvallinen kotiympäristö ja mahdollisuus käydä koulua oman taitotason mukaisesti.

Tiedossa siis on, että lasten mielenterveyden ongelmat ovat varsin yleisiä, ja tämän ei sinänsä pitäisi olla yllätys kenellekään. Paljon tärkeämpi uutinen mielestäni on, että usein näille ongelmille olisi tehtävissä jotain ihan lasten ja perheiden tavallisessa arkiympäristössä. Onko meillä Suomessa kuitenkaan halukkuutta nähdä nämä mahdollisuudet? Ymmärretäänkö täällä oikeasti, missä lasten ympäristön/olosuhteiden heikentyminen ja säästöt yms tulevat näkymään? Tämä jää nähtäväksi, ottaen huomioon esimerkiksi yleisen asenneilmapiirin, josta viimeksi kirjoitin. Toivoisin hartaasti, että voisin pysyä tässä suhteessa toiveikkaana jatkossakin.

Joulun lapsi voi asua ihan naapurissasi…

Joulun lapsi voi asua ihan naapurissasi…

Riikka Riihonen

Tiesitkö, että tänäkään jouluna kaikki lapset eivät saa edes yhtä lahjaa? Viiden miljoonan ihmisen Suomeen mahtuu aika paljon puutetta ja köyhyyttä -vieläkin. Mutta loppujen lopuksi lahjat eivät ole niin tärkeitä. On olemassa paljon ikävämpää puutetta: kaikki lapset eivät saa kokea välittämistä, hoivaa ja rakkautta, joka heille kuuluisi. Eivät jouluna eivätkä muinakaan päivinä. Tämä on asia, jota en voi ajatella ilman sydämen kipua.

En kirjoita tästä siksi, että syyllistyisit, jos olet vanhempi tai muuten lasten kanssa tekemisissä. En siksi, että sinun pitäisi erityisemmin kantaa huolta asiasta tai pilata hyvä joulutunnelmasi. Kirjoitan tästä siksi, jotta jokin muuttuisi, hitaasti mutta varmasti.

Lapset tarvitsevat aikuiselta aitoa kiinnostusta. Lapsi tarvitsee rohkaisua, kannustusta, hymyä ja juttelua. Lapsi tarvitsee, että joku kuulee häntä, jos hänellä on hätä. Jos hän mokaa, hän ei hyödy rangaistuksista vaan kaipaa ohjausta ja lempeää aikuisen apua. Lapsella on oikeus saada rakkautta kaikkina päivinä – ei vain niinä, joina hän suoriutuu arjen vaatimuksista.

Kaikilla lapsilla ei ole luotettavaa aikuista tukenaan. Meissä aikuisissa on omat puutteemme: voimme olla avuttomia, väsyneitä, itsekkäitä tai jopa ilkeitä. Aikuinen voi kärsiä terveyden, mielenterveyden tai muista ongelmista niin paljon, ettei edes omalle lapselle jää energiaa ja huomiota annettavaksi. Se on ymmärrettävää. Mutta jotkut aikuiset saattavat myös kohdella toisia ihmisiä kaltoin tahallaan, jotkut jopa lapsia.

On tärkeää ymmärtää, että jokaisella ympäristön aikuisella on merkitystä lapsen kehitykselle. Kokeneet lastenpsykiatrit kertovat, että monen lapsen psyykkisen kehityksen kannalta riittää, jos hänellä on elämässään edes yksi täyspäinen aikuinen, johon hän voi tukeutua halutessaan. Aikuisen ei aina tarvitse olla äiti tai isä. Hän voi olla mummo, vaari, kummi, naapuri tai vaikka harrastuksesta tuttu ihminen. Eikä lapselle tarjotun tuen tarvitse olla mitään ihmeellistä. Se voi olla kuulumisten kyselyä (niin, että aikuinen oikeasti kuuntelee vastauksen), tai se voi olla avun tarjoamista tiukassa paikassa (vaikkapa lapsen viemistä harrastukseen tai muuhun menoon perheen aikuisten puolesta). Se voi olla  huolehtimista siitä, onko lapsella olemassa talvihanskoja ja jos ei, niiden hankkimista yhdessä.

Joulusta on kirjoittanut Mika Waltari seuraavasti:

Joulu,
se on kuusenneulasten
ja sammuvien kynttilöiden tuoksua,
ja hiljaista,
onnellisen säikähdyttävää rakkautta,
ja lahjoja, ja unta,
jossa kasvoja hipovat enkelin siivet.
Me katselemme valaistuja ikkunoita
ja laskemme kynttilöiden pieniä liekkejä
ja avaamme hitaasti kirjoja,
jotka joskus luetaan ja unohdetaan.
Ja jossakin ajatusten keskellä
nukkuu lapsi,
joka kantaa kaikkien unelmien kohtaloa
pienissä käsissään,
ja lempeitten juhtien huuruinen hengitys
lämmittää häntä pimeässä.

Mika Waltari

Voisiko olla, että tämä joulun lapsi asuu jossain lähistölläsi? Voisitko juuri SINÄ olla hänelle se aikuinen ja tuki, jota hän tarvitsee?