Category: tunne-elämän tuki

Miten auttaa lasta sietämään tuntemattoman pelkoa

Miten auttaa lasta sietämään tuntemattoman pelkoa

Riikka Riihonen

Epävarmuuden sietäminen on kaikille ihmisille vaikeaa. Erityisen vaikeaa se on silloin, kun olemassa on todellisia syitä epävarmuuteen. Hyvin moni aikuinen on varmasti tuntenut viime päivinä uudenlaista epävarmuutta, pelkoa ja jännittyneisyyttä siitä, miten meneillään oleva Covid-19 – virusepidemia voi vaikuttaa omaan tai läheisten elämään. Joillakin pelko yleistyy laajemmin jopa yhteiskunnan kestokykyä koskevaksi nykyisessä poikkeuksellisessa tilanteessa. Tässä kirjoituksessa käsittelen erityisesti sitä, miten lasten vanhemmat voivat tukea lapsia sietämään pelkoa tai epävarmuutta. Kenties jotain keinoista voit ottaa aikuisena käyttöön myös omaan elämääsi.

Kuuluisa Fransiskus Assisilaisen tyyneysrukous menee suurin piirtein näin: “Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.” Kyseisessä virkkeessä on mielestäni parikin oikein hyvää pointtia.

Ensinnäkin epävarmuutta herättävissä tilanteissa sen jäsentäminen, mihin voi vaikuttaa ja mihin ei, on tärkeää. Tällainen monia ihmisiä pelottava tilanne, kuten virusepidemia, ei tee tässä poikkeusta. Aikuisena voin vaikuttaa siihen, kuinka usein pesen käsiäni, jäänkö flunssan iskiessä kotiin potemaan vai menenkö töihin, tai vienkö tällä viikolla lapset harrastuksiin, jossa tulee paljon lähikontaktia. Sen sijaan kotimaan hallinnollisiin päätöksiin, yhteiskunnan reaktioihin poikkeustilanteessa tai viruksen ominaisuuksiin en voi juurikaan vaikuttaa. Mitä vähemmän nämä aika erityyppiset sekoittuvat keskenään, sitä turvallisemmaksi voin yleisesti oloni tuntea. Silloin ei tarvitse käyttää energiaa turhaan murehtimiseen.

Toisena huomiona nostaisin esille sen, miten elämä oikeastaan aina hyvin epävarmaa. Tämä hetki ei tee siitä poikkeusta! Emmehän oikeasti voi hallita niin monia asioita kuin olemme tottuneet kuvittelemaan. Monille nykyinen elämäntyyli sisältää todella paljon täydellisen kontrollin elementtejä: päivärutiiniemme lisäksi olemme tottuneet mittaamaan melkein kaikkea – sykettä, unta, kaloreita, treeniin käytettyä aikaa, arvosanoja… Kaikesta tästä huolimatta kukaan ei voi nähdä tulevaisuuteen eikä siten ennustaa, miten elämä tulee menemään. Niinpä joskus on hyvä hallitsemisyritysten sijaan vain keskittyä pysymään elämän vuoristoradan kyydissä, tarjoaa se sitten mitä tahansa.

Mutta asiaan! Lupasin tarjota muutaman vinkin, miten voit auttaa lapsia sietämään epävarmuutta, jota nyky- tai johonkin muuhun tilanteeseen liittyy.

  1. Ole lapselle läsnä. Sinun ei tarvitse olla erityisen voimakas, rohkea tai varma kyetäksesi tukemaan lastasi. Riittää, kun olet sinä, lapselle tuttu ja tärkeä aikuinen. Käytä lapseesi aikaa, jos hän on jännittynyt, pelokas tai ahdistunut. Juttele ja silittele. Lohduta, hali, ja kerro, että lapsesta pidetään huolta! Lapsi tarvitsee psyykkiseen hyvinvointiinsa tunteen, että hän on turvassa.
  2. Vastaa lapsen kysymyksiin niin pitkälle kuin osaat – toki ikätasoisen ymmärryksen mukaisesti. Jos et tiedä vastausta, senkin voi sanoa ääneen. Ei tarvitse tietää kaikkea. Voitte myös yhdessä ottaa selvää asioista. Nykytilanne on lisäksi oiva mahdollisuus mediakasvatukseen. Miten voitte erottaa asiallisen informaation epäasiallisesta?
  3. Puhu tunteista. Voit kysyä suoraan, pelottaako lasta. Myös muita kielteisiä tunteita, kuten ärsyyntymistä, ahdistusta, kauhua tai vihaa voi liittyä elämän muutostilanteisiin. Tunteiden määrä voi myös mitata. Tavallinen tapa mitata tunteen voimakkuutta on arvioida tunnetta asteikolla 0-10, jossa 0= ei lainkaan ja 10= voimakkain mahdollinen tunne. Voitte seurata lapsen kanssa, miten pelon määrä kehittyy, kun virustilanne muuttuu. Kun ajatukseen jylläävästä viruksesta on pikku hiljaa totuttu, muuttuuko pelon voimakkuus? Kun lapsi tekee itselleen mieluisia asioita, muuttuuko pelon voimakkuus silloin? Pelosta on helpompi puhua, kun se on jotain mitattavaa eli paremmin jäsennettävää. Kysy myös pelon takana olevia ajatuksia. Mitä kaikkea onkaan lapsen mielessä?
  4. Nauti perheajasta. Harvoin ainakaan kouluikäisten tai teinien perheillä on yhtä hyviä mahdollisuuksia viettää aikaa yhdessä kiireettä kuin nyt, sillä lähes kaikki harrastukset ovat tauolla. Siksi on aika köllöttää sohvalla yhdessä. Voi tehdä retkiä tai ulkoilla. Voi siivota yhdessä tai kokata. Perheen lisääntynyt yhteinen aika on myös mahdollisuus lisätä keskinäistä läheisyyttä.
  5. Pidä huolta rutiineista. Vaikka nyt on meneillään todella monenlaisia mullistuksia arjessa, kaupassakäynnistä ja koulujutuista alkaen, joistakin asioista kannattaa pitää kiinni: nukkumaanmenoajat, ruokailut, ulkoilut ja muut päivittäiset tavat ovat edelleen ajankohtaisia ja tarpeellisia. Niistä ei kannata liikaa tinkiä. Myös järkevistä digiaikarajoituksista on pidettävä kiinni.
  6. Anna lapsen jatkaa lapsen elämää. Vaikka aikuisten mielessä onkin varmasti paljon asioita, jotka liittyvät terveyteen, talouteen tai muuhun ajankohtaiseen, näiden ei kannata antaa liikaa “valua” lapsen päälle. Lasta kiinnostavat leikit, kaverit, askartelu, mieluisat urheilu- tai muut harrastukset aivan eri mittakaavassa kuin aikuisten huolet. Voit siis kaikesta uutisoinnista huolimatta aikuisena suoda lapselle mahdollisuuden nauttia tavallisista jutuista.
  7. Kun koette asioita, joihin ette voi vaikuttaa, keskity tekemään lapsen ja omasta olostasi mahdollisimman mukava. Jos joudut karanteeniin, silti voit lukea kirjoja tai katsoa leffoja. Jos lapsi on flunssassa, silti voitte puuhailla, vitsailla tai pelata vaikka lautapelejä yhdessä. Sekä lapsi että aikuinen saavat ottaa hetkiä rentoutumiseen, vaikka jotain huolestuttavaa olisikin maailmassa tapahtumassa. Jos kyseessä on asia, johon ei voi vaikuttaa, rentoutuminen sekä itsestä huolen pitäminen on hyvä suoja haitalliselle (ns. toksiselle) stressille. Rentoutumista voi myös harjoitella, jos se on vaikeaa – näitä harjoituksia löydät esimerkiksi Youtuben sivuilta Mielenterveystalo-hakusanalla.
  8. Suojaa lasta medialta. Tutkimuksista tiedetään, että liiallinen media-altistus aiheuttaa lapsille ja nuorille ahdistusoireita. Varsinkin, kun Youtube, Insta, Snapchat ja muut alustat sisältävät paikoin erittäin järkyttäviä videoita, uutispätkiä ja muuta raflaavaa, osin harhaanjohtavaa materiaalia, ei kannata antaa lasten ja nuorten uppoutua liikaa digilaitteille. Toisaalta uutisista voi jutella lapsen kanssa – lapsethan altistuvat niille joka tapauksessa jossain määrin. On tärkeää, ettei lapsi jää yksin pohtimaan uutisten sisältöä.
  9. Tiedetään tutkimuksista, että lapsen kannalta traumaattiset asiat ovat perusturvallisuutta järkyttäviä tapahtumia, joita on saattanut olla aivan mahdoton ennakoida. Niiden kokemiseen liittyy usein tulevaisuudenuskon menetys. Nykytilanne ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti, että se olisi välttämättä lapselle traumaattinen. Ja paljon on meistä aikuisista kiinni, miten turvalliseksi sen lapsille teemme. Tue siis lapsen uskoa hyvään tulevaisuuteen yllä olevin keinoin sekä puhumalla mukavista asioista, joita voitte tehdä kesällä, ensi vuonna, viiden vuoden päästä ja niin edespäin. Usko myös itse, että näitä kivoja hetkiä tulee. Epidemia tulee mutta myös menee, ja elämä jatkuu.

Lempparilastenrunoni on Juha Itkosen käsialaa. Laitan sen tähän loppuun, kenties osin lohdutukseksi mutta myös sen kirkastamiseksi, että meidän ihmisten ongelmat ovat maailmankaikkeuden näkökulmasta loppujen lopuksi melko pieniä. Mitä tahansa elämäs tapahtuukaan, siitä voi myös selvitä.

“Kaikenlaista tapahtuu

ja tällaista tapahtui kerran:

etana kiipesi puun latvaan

matka kesti viikon verran.”

Palvelupyyntönne on vastaanotettu – palvelemme teitä hetken kuluttua.

Palvelupyyntönne on vastaanotettu – palvelemme teitä hetken kuluttua.

Riikka Riihonen

Mikäs tällainen otsikko on? Selitys on seuraava: näin eräs ystävä tapaa kommentoida lapsilleen, kun he narisevat tai kitisevät jotain arjessa. Tokaisu on minusta todella fiksu. Miksi? Siitä lisää alla.

Tärkeintä on tulla kuulluksi

Lapsen arjessa on jatkuvasti kohtia, joissa hänen toiveillaan ei ole isoa merkitystä. Aamulla herätään siihen aikaan, kun vanhemman on herättävä. Koulussa tai päiväkodissa käydään jonkun muun tekemän aikataulun mukaisesti. Ruokaa on tarjolla pääsääntöisesti silloin, kun aikuinen sitä ennättää laittaa. Harrastukset ovat tiettyinä päivinä ja tiettyyn aikaan – eivät välttämättä silloin, kun lasta huvittaa mennä. Lapsen väistämätön ja ihan normaali osa monissa tilanteissa on tyytyä siihen, mitä aikuinen sanoo.

Siksi on mielestäni aivan mahtavaa, jos vanhempi voi kuitenkin osoittaa huomioivansa lapsen toiveita arjessa, vaikka niitä ei voisikaan heti toteuttaa. Miten se tehdään? Yksi tapa on juuri tuo ystäväni tapa. Huumorilla höystetty tokaisu “palvelupyyntönne on vastaanotettu” kuvastaa sensitiivistä, lapsen tarpeet huomioivaa vanhemmuutta. Se on keino ilmaista: “kuulin, mitä sanoit. Sanomasi on arvokas ja tulen ottamaan sen huomioon.”

Jokainen ihminen haluaa tulla kuulluksi – myös lapsi. Mikään ei ole parantavampaa, kuin saada kokemus siitä, että joku läheinen todella näkee, kuulee ja ymmärtää juuri minua. Lapsi tuntee itsensä arvokkaaksi, kun aikuinen asettuu hänen asemaansa. Ja toki kuulluksi tulemisella on voimaa myös aikuiselämässä. Vaikka ratkaisuja elämän pieniin tai isoihin ongelmiin ei olisi tarjolla välittömästi, mikään ei lohduta enemmän kuin se, että joku vaikuttaa myötäelävän niissä mukana.

Miten vanhempana voisi osoittaa kuulevansa lapsen toiveita?

Faktahan on se, että elämässä ei voi saada kaikkea. Lapset eivät kuitenkaan tätä vielä tiedä, joten he saattavat pyytää kalliita tavaroita, ulkomaanmatkoja tai jotain muuta, mikä ei ole mahdollista. Usein näitä pyyntöjä höystetään perusteilla: “kaikilla muillakin on…” Pienemmät lapsetkin haluavat milloin mitäkin – valvoa, syödä aamupalaksi suklaata, kaverinsa lelun, samanlaisen korun kuin kaverilla ja näin edespäin. Miten suhtautua vanhempana näihin vaatimuksiin?

Kun vanhempi haluaa osoittaa kuulevansa lastaan, tullaan validoimiseen eli tunteiden tai toiminnan vahvistamiseen. Validointi on keino näyttää, että lapsen tai nuoren viesti meni ns. jakeluun. Validoiminen on kuitenkin tekniikka, jota aika harva käyttää luonnostaan. Sitä voi onneksi harjoitella ja opetella soveltamaan tietoisesti.

Validointi voi kuulostaa esimerkiksi tällaiselta: “Kuulin, mitä sanoit. Olisit halunnut niin kovasti valvoa tänään!” “Ymmärrän, että sinua ärsyttää, sillä sinusta meidän olisi pitänyt ottaa tänään karkkia!

Validoinnin idea EI siis ole se, että lapsi saisi aina haluamansa, vaan se, että lapselle kerrotaan, miten ymmärrettävää on, mitä hän tuntee ja mitä hän haluaisi. Validoinnin onnistuminen edellyttää sanojen lisäksi yleensä myös toisen ihmisen tunteen arvaamista ja sen ilmaisemista validoitavalle. Jos lapsi on vihainen, hänet kannattaa siis kohdata jämäkällä, lievästi ärtynyttä tunnetta matkivalla äänensävyllä – vaikka aikuinen ei olekaan ärtynyt. Tai jos lapsi on surullinen, aikuinen voi käyttää puheessaan vähän surullisempaa äänensävyä tai nuottia. Vaikka moni lapsi on aluksi siitä hämmästynyt, validoimisen keino toimii parhaiten, kun siinä on mukana myös tällaista äänensävyllä ilmaistua tunnetilan vahvistamista. Lisää validoinnista täällä lastenpsykiatri Raisa Cacciatoren kertomana.

Hämmentävintä ja mukavinta validoinnissa on se, että se yleensä toimii kaikenikäisten lasten kanssa – mutta myös aikuisten kanssa! Kun ihmisellä on “tunne päällä”, validoiminen uppoaa kuin veitsi voihin. Aivan hetkeksi tunteen kokijan valitus tai nurina voi itse asiassa voimistua, mutta tunteen valta hellittää nopeasti, kun se on kuultu ja oikeaksi vahvistettu. Kokeile tätä myös asiakaspalvelutilanteissa, töissä, opinnoissa tai vaikkapa parisuhteessa.

Aikuisen myötätunto kasvattaa myötätuntoon kykeneviä lapsia

Validoiminen sisältää aina seuraavan tärkeän viestin lapselle: “sinun kokemuksesi on täysin ymmärrettävä, ja kuka tahansa kokisi vastaavalla tavalla sinun asemassasi. Niinpä kyse on loppupeleissä isosta teemasta: myötätunnon jalon taidon opiskelusta.

Myötätuntoisuus ei ole juurikaan perinnöllinen ominaisuus, vaan se on oman kokemuksen kautta opittava taito. Ja myötätunnon taidosta on yksilölle merkittävää hyötyä. Myötätuntoisuus on ensinnäkin yksi osa resilienssiä eli selviytymisen taitotilaa (josta lisää täällä). Toiseksi, myötätuntoinen lapsi on taitava kaverisuhteissaan, koska hän osaa ottaa toiset huomioon, mikä tuottaa lapselle (ja vanhemmille) iloa. Kolmanneksi: myötätuntoisuus tuottaa etua sosiaalisissa tilanteissa myös aikuisiässä. Myötätuntoinen pääsee yksinkertaisesti pidemmälle.

Ystäväni tokaisu toimiikin siksi mitä suurimmassa määrin lapsen selviytymisen edistämisen työkaluna – vähäeleisellä mutta tyylikkäällä tavalla. Se on validointia hänen tavallaan. Entä mikä on sinun tapasi validoida oman lapsesi kokemusta?

P.S. Lisää muun muassa validoimisesta voit lukea myös noin kuukauden päästä ilmestyvästä tietokirjastamme Kuinka kiukku kesytetään.

Eroahdistuneisuus iski – mikä neuvoksi?

Eroahdistuneisuus iski – mikä neuvoksi?

Riikka Riihonen

Mitä eroahdistuneisuus on?

Eroahdistuneisuus tarkoittaa, että lapsen on vaikea olla erossa tai irrottautua vanhemmastaan tilanteissa, joissa sitä häneltä tavallisesti odotetaan. Eroahdistuneisuudesta kärsivä lapsi jää itkemään lohduttomasti vanhemman perään päiväkodissa, eikä toivu siitä kohtuullisessa ajassa. Hän saattaa olla muskarilainen, joka ei suostu nousemaan vanhemman sylistä minnekään, ei edes itselleen mieluisaan laulu- tai tanssipiiriin. Hän voi saattaa myös olla koululainen, joka kärsii selittämättömistä päänsäryistä ja vatsakivuista ja joka siten mielellään jäisi kotiin milloin mistäkin syystä.

Eroahdistuneisuus on lasten tavallisimpia psyykkisiä oireita. Vaivan yleisyys on luokkaa 5-20 % lapsista, tutkimuksista riippuen. Oire on tyypillisesti kausiluontoinen, ja vain pienellä osalla se vaikuttaa elämään jatkuvasti. Lapsen kehityksen eri vaiheissa tai muutostilanteissa eroahdistuneisuus usein aktivoituu väliaikaisesti.

Mistä eroahdistuneisuus johtuu?

Ahdistuneisuustaipumus on vahvasti periytyvä ominaisuus, joten useimmilla eroahdistuneilla lapsilla on lähisukulainen, jolla on ainakin joskus ollut vastaavia oireita. Toisinaan vanhemmalla saattaa itsellään olla hoitamaton ahdistuneisuushäiriö.

Perintötekijöiden lisäksi oireeseen vaikuttaa ympäristö ja mallioppiminen. Ahdistuneisuuteen taipuvaiset ihmiset ovat tutkimusten mukaan valppaita havaitsemaan mahdolliseen uhkaan liittyvät signaalit. He myös tulkitsevat oman selviytymiskykynsä muita huonommaksi. Lisäksi heillä saattaa olla muita enemmän selviytymiskeinoja, jotka johtavat toimintakykyä huonontaviin ongelmiin, kuten ahdistusta aiheuttavan asian välttely. Lapsi saattaa omaksua näitä käyttäytymisen piirteitä vanhemman tai muun läheisen toiminnasta.

Oireen ilmenemiseen vaikuttaa muun muassa lapsen ikä, temperamentti, kiintymyssuhteiden laatu, arjen muutokset tai pysyvyys sekä lapsen tunnesäätelykeinojen kypsyneisyys. Osa lapsista kokee haastavan temperamenttinsa johdosta hyvin voimakkaita kielteisiä tunteita, joista on vaikea toipua. Näillä lapsilla on tutkimusten mukaan enemmän riskiä voimakkaaseen eroahdistuneisuuteen.

Minkälaista eroahdistuneisuus on eri-ikäisillä lapsilla?

Lähes kaikilla vauvoilla on jonkinasteista eroahdistuneisuutta noin 8-10 kk iässä, mikä liittyy aivan normaaliin kiintymyssuhteiden muodostumiseen ja vahvistumiseen omien vanhempien ja hoitajien kanssa. “Hän vierastaa”, sanotaan. Vierastamista on hyvin eri tasoista. Jotkut vauvelit eivät siedä edes sitä, että joutuvat niin sanotusti väärään syliin. Tai lapsi alkaa heti huutaa, kun oma rakas vanhempi häviää pikku hetkeksi näköpiiristä toiseen huoneeseen vaikkapa vesilasillista hakemaan. Toiset vauvat taas “ottavat lunkisti” ja rääkäisevät lähinnä muodon vuoksi, jos tuttua aikuista ei vähään aikaan näy. Yleensä kaikenmoinen eroahdistusoireilu on tässä iässä ihan normaalia ja ohimenevää.

Kliinisen kokemuksen mukaan ongelmaksi muodostuva eroahdistuneisuus on tavallisinta taaperovaiheessa sekä ehkä hieman yllättäen myös noin 6-7 vuoden iässä. Taaperovaiheessa luonteva selitys oireelle on maailman avautuminen ja lapsen ymmärryksen lisääntyminen. Maailma on valtava, ennakoimaton ja ihmeellinen – ja samalla hyvin pelottava. Aikuinen toimii turvasatamana, josta pikkulapsi tankkaa rakkautta ja läheisyyttä ja johon luottaen lapsi uskaltaa lähteä pienille tutkimusretkilleen. Ymmärrettävästi lapsen näkökulmasta suurin uhka olisi, että turvasatama häviäisi maisemista. Niinpä siitä on pidettävä kiinni hinnalla millä hyvänsä. Kun tästä vaiheesta on selvitty kasvun, kehityksen ja vanhemman tuen avulla, oireilu yleensä vähenee selvästi.

Eskari- ja koulunaloitusvaiheessa eroahdistuneisuus voi alkaa pikku hiljaa tai jopa iskeä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Eräänä päivänä lapsi ei vain suostu jäämään hetkeksikään yksin kotiin, ei edes postin haun ajaksi. Lapsi saattaa kieltäytyä menemästä kavereilleen. Hän saattaa yrittää määritellä, missä vanhempi on, kun lapsi on jossain muualla: “saat mennä vain kauppaan ja muuten sinun on oltava kotona”. Tai lapsi alkaa murehtia jatkuvasti erilaisia asioita koulupäivään ja kouluun menemiseen liityen. Illat menevät itkiessä ja seuraavaa päivää märehtiessä. Erityisesti yllätykset, retket, toimintapäivät ja vastaavat ovat eroahdistuneelle lapselle vaikeita, koska hän kokee olonsa turvalliseksi rutiinien parissa.

Eroahdistunut lapsi voi olla toisissa tilanteissa rento ja toimintakykyinen, mutta toisissa tilanteissa taas äärimmäisen takertuva, itkuinen ja hätääntynyt. Oireilun laukaisevat tilanteet ovat yksilöllisiä mutta usein aika rajattuja. Esimerkiksi kotona yksin oleminen voi olla ehdoton no-no, kun taas mummolaan meneminen sujuu, tai toisin päin. Eroahdistuneisuuden tuottama “ahdistuneisuuskohtaus” muistuttaa paljon paniikkikohtausta, ja jonkinlainen jatkumo paniikkioireisiin onkin olemassa myöhemmässä iässä.

Mitä tehdä jos lapsi on eroahdistunut?

  • Yritä olla ahdistumatta (usein).
  • Yritä olla suuttumatta (usein).
  • Palaa enemmän turvasataman rooliin.
  • Luota siihen, että lapsi pärjää.
  • Altista lasta arjessa sopivasti jännittäville tilanteille.
  • Auta lasta saamaan ikätasoisia selviytymisen kokemuksia.

Aikuisen ahdistuksesta: Useimmat vanhemmat ahdistuvat, jos lapsella on paha olla. Näin käy myös niille vanhemmille, joiden lapsi oireilee ahdistuneisuudella. Vanhemman, jolla mahdollisesti on itselläänkin ahdistuneisuustaipumus tai -häiriö, on helppo samaistua lapsen kokemukseen ja pinteeseen. Samasta syystä vanhemman on tyypillisesti vaikea tukea lastaan ikätasoiseen suoriutumiseen. Voi tuntua mahdottomalta pistää lapsi “kärsimään” jostain, joka tuntuisi tai olisi lapsena itsestä tuntunut sietämättömältä. Tämä selittää, miksi eroahdistuneen lapsen vanhempi antaa usein lapselleen periksi: jos lapsi ei halua mennä kauppaan, ei mennä. Jos lapsi ei halua mennä kouluun, ei pakoteta. Valitettavasti vanhemman ahdistuneisuus johtaa lapsen näkökulmasta karhunpalvelukseen: jos lapsi ei mene jännittäviin (mutta yleisesti turvallisina pidettyihin) tilanteisiin, hän ei saa kokemusta, että voi selviytyä. Näin ollen ymmärtäväinen ja lempeä vanhempi saattaa haluamattaan pitää lapsen oiretta yllä.

Aikuisen suuttumisesta: Myös suuttuminen ja turhautuminen on tavallista eroahdistuneen lapsen vanhemmalle. Erityisesti kun kyse on kouluikäisestä lapsosesta, eroahdistuneisuusoire voi olla äärettömän rasittavaa, koska se vaikeuttaa niitä asioita, josta useimmat vanhemmat tykkäävät: kouluikäisen vanhempana on helppo tehdä kotitöitä, kun lapsi ei enää kaipaa herkeämätöntä valvontaa. Tai on mahdollista käydä rauhassa luomassa lumet pihalla, toisin kuin taaperon kanssa, joka on aina puettava mukaan. Eroahdistuneisuus ikään kuin palauttaa asetelman aiempaan: kotona on lapsi, joka itkien, kirkuen ja takertuen vaatii, ettei vanhempi saa olla edes vessan oven takana näkymättömissä. Ketä tahansa vanhempaa tämä saattaisi alkaa suututtaa erityisesti oireen jatkuessa pitkään. Yleensä suuttuminen ei kuitenkaan auta lasta, vaan päin vastoin aiheuttaa lapselle entistä kaoottisemman olon. Siksi pure hammasta, laske kymmeneen, hengitä syvään tai tee mitä tahansa, että jaksaisit hillitä itsesi lapsen oireen ilmetessä. Hän ei tee sitä tahallaan.

Turvasatamana olemisesta: Kun haluat tukea lasta tulemaan toimeen ahdistuneisuuden kanssa, muodosta itsellesi mielikuva majakasta. Lapsesi on kuin pieni vene, joka keikkuu elämän hurjassa aallokossa. Hän kokee olonsa turvalliseksi, kun majakan valo väikkyy kaukaisuudessa. Jos valoa ei ole, lapsi hätääntyy. Kun olet majakka, näet miten veneellä menee ja voit ohjata venettä turvaan. Tähän lapsi erityisesti tarvitsee sinua oireillessaan. Olet vakaa ja turvallinen aikuinen, jolle lapsi voi purkaa ahdistuksensa ja pahan mielensä. Ota lapsen olo vastaan, auta lasta tunnistamaan tunteensa ja suhtaudu hänen kokemuksiinsa myötätuntoisesti. Majakkana olemisen ohella riittävä aikuisen aika ja huomio sekä mukavat yhteiset hetket ovat lapselle tärkeitä. Pysähdy lapsen luo ja kysy, mitä kuuluu. Kuuntele vastaus. Kehu reippaaksi, rohkeaksi ja ihanaksi.

Aikuisen luottamuksesta: Pidätkö päiväkotia, esikoulua tai koulua yleisesti turvallisena paikkana? Voitko luottaa, että lapsesi on näissä paikoissa turvassa? Nämä ovat kysymyksiä, jotka eroahdistuneisuudesta kärsivien lasten vanhempien on usein esitettävä itselleen. Eroahdistuneisuus, jonka vuoksi lapsi haluaisi jäädä kotiin milloin mistäkin syystä, ei saisi johtaa siihen, ettei lapsi osallistu lainkaan ikätasoisiin aktiviteetteihin. Monella vanhemmalla on esimerkiksi houkutus ottaa lapsi kotiopetukseen, jos lapsi on kouluun menemiseen liittyen kovin ahdistunut. Tällainen toimintatapa on kuitenkin yleensä ahdistuksen tunteen välttelyä eikä siksi auta lasta toipumaan. Aluksi se voi helpottaa lapsen oloa, mutta kotiin jääminen alkaa helposti yleistyä jatkuvaksi toimintavaksi. Parempi lähestymistapa onkin siksi auttaa lasta askeleittain altistamaan itseään ahdistavalle tilanteelle (usein koululle), jolloin lapsen toimintakyky paranee.

Moni lapsi hyötyy oireiluvaiheessa esimerkiksi siitä, että aikuinen saattaa hänet kouluun ja vie mahdollisesti jopa luokkaan asti, jos ahdistuneisuusoireilu on kovin hankalaa. Koulussa saatetaan myös sopia, että joku tietty aikuinen toimii lapsen tukena vaikeissa tilanteissa. Useimmat lapset hyötyvät lisäksi yleisestä kouluun liittyvän kuormituksen vähentämisestä, tarvittaessa tuki- tai erityisopetuksesta, tai joskus oppimisedellytysten kartoituksesta, josta voi joskus löytyä selityksiä oireiluun. Myös mahdolliset kiusaamiskokemukset on syytä arvioida, ja niihin on puututtava. Jotkut tarvitsevat pienemmän ja helpommin hahmotettavissa olevan opetusryhmän tuen. Näin ollen vanhempien ja koulun yhteistyö on välttämätöntä, jos lapsella on vetoa jäädä pois koulusta.

Pelottaville asioille altistuksesta: altistuksen ideana on se, että aivoissa tapahtuu habituaatiota, kun koemme jotain toistuvaa. Aivot toisin sanoen tottuvat kaikenlaiseen – jopa ahdistaviin tai pelottaviksi koettuihin asioihin. Se kuitenkin ottaa oman aikansa. Kun lasta altistetaan turvallisesti ahdistaville tilanteille, niihin tottuminen vähentää ahdistuneisuuden määrää pidemmällä tähtäimellä. Altistus on tärkeä toteuttaa vaiheittain ja aloittaa mahdollisimman helposta tehtävästä. Esimerkiksi kaverille menemisen voi ottaa harjoittelutavoitteeksi. Tällöin lapsen kanssa yhdessä sovitaan, miten pitkään hän voisi kokeilla olla kaverilla ja mitä keinoja hän voi käyttää, jos alkaa ahdistaa tai pelottaa (luotettavalle aikuiselle kertominen, vanhemmalle soittaminen tai tekstaaminen, syvään hengittäminen, turvallinen mielikuva jne).

Voit vahvistaa lapsen motivaatiota altistua eli tehdä pelottavia asioita myös palkitsemalla: jos lapsi antaa sinun esimerkiksi tehdä 10 min pihahommia ja pysyy itse sen aikaa sisällä tai omissa puuhissaan, hän saa tarran. Muutamasta tarrasta seuraa palkkio, joka on lapselle mieluinen asia, esimerkiksi puhelinpelin lisäosa tai vastaava. Huomaa kuitenkin, että yleensä ahdistuneisuuden helpottamiseksi tarvitaan paljon harjoittelua. On tarjottava runsaasti kokemuksia, jotka kumoavat sen ajatuksen, mitä ahdistuneisuus tuottaa: että pienikin ero läheisestä on vaarallinen ja uhkaava kokemus.

Selviytymiskyvyn vahvistamisesta: Listan viimeinen kohta ei liity suoraan ahdistuneisuuteen mutta se kylläkin liittyy lapsen minäkäsitykseen ja uskomuksiin omasta selviytymiskyvystä. Useimmat ahdistuneet lapset kokevat, että he ovat täysin riippuvaisia toisista ja heidän avustaan. Ja toisaalta, heillä saattaakin olla huomattavia puutteita arkitaidoissa – lähtien siitä, osaavatko (!) he viedä tiskinsä tiskipöydälle, roskansa roskiin ja pyykkinsä pyykkikoriin. On tärkeää, että huolehdit, että lapsi oppii ikään kuuluvia arkitaitoja. Kun lapsi kokee pystyvyyttä jossain asiassa, hänen on helpompi uskaltautua itselleen vaikeisiin tilanteisiin myös muuten. Pystyvyyden tunne on hyvää vastavoimaa ahdistuneisuudelle. Elämä ei ehkäpä olekaan aivan niin kaoottinen ja pelottava kuin miltä se lapsesta tässä hetkessä tuntuu.

Kaiken kaikkiaan eroahdistuneisuusoire liittyy yleensä sekä lapsen temperamenttiominaisuuksiin, ikään että kehitysvaiheeseen. Voit olla vanhempana melko rauhallisin mielin sen suhteen, että vaihe menee aikanaan ohi. Voit toki helpottaa ja nopeuttaa sitä vanhempana toimimalla lapsen edun mukaisesti edellä kuvatuin tavoin.

Haluatko tukea lapsen/ nuoren mielenterveyttä? Toimi näin.

Haluatko tukea lapsen/ nuoren mielenterveyttä? Toimi näin.

Riikka Riihonen

Seuraavaa tekstiä inspiroi paitsi käytettävissä oleva tutkimustieto, myös Twitterissä levinnyt viesti siitä, että jopa 25% nykyisistä yliopisto-opiskelijoista tarvitsee psykiatrin palveluita.

Toimi näin, kun haluat tukea lapsen/nuoren mielenterveyttä.

1) Hyväksy lapsi sellaisena kuin hän on. Hän on oma ainutlaatuinen persoonansa. Hän voi olla joissain asioissa hyvin erilainen kuin sinä, mutta silti aivan yhtä mahtava tyyppi kuin sinä. Lapsesi mittaa arvoaan erityisesti sinun katseesi, huomiosi, sanojesi ja kosketuksesi kautta. Jos haluat lapsellesi kehittyvän hyvän itsetunnon, muista huomata hyvä ja kehua lapsesi päivittäin – ihan vain koska hän on ihana tyyppi.

2) Älä aliarvioi ajan merkitystä. Vietä aikaa lapsesi/nuoren seurassa. Seuraa hänen puuhiaan. Kuuntele hänen toiveitaan. Ole paikalla ja kuulolla, useimpina päivinä, edes jonkin aikaa. Kaikkea haluamaansa lapsen ei tarvitse saada, mutta on tärkeää tulla kuulluksi. Lapsesi arvostaa sinun huomiotasi enemmän kuin mitään muuta elämässä. Kaikkien sähköisten laitteidesi pitäisi hävitä kiinnostavuudessaan omalle lapsellesi, joka on arkesi tärkeimpiä ilonlähteitä. Osoita se hänelle käyttämällä häneen aikaa.

3) Yritä muistaa hoitaa itseäsi. Vanhemman mielenterveys ja jaksaminen on lapsen hyvinvoinnin pohja, tästä on valtavasti tutkimusnäyttöä. Jos olet jatkuvasti huonovointinen tai uupunut, et jaksa olla hänen käytettävissään. Hyvä mielenterveytesi ja terveytesi taas auttavat sinua olemaan vakaa majakka, jonka luo lapsesi löytää arjen myrskyissä. Hoitamalla itse itseäsi annatkin jälkipolville esimerkin siitä, miten kypsä aikuinen toimii. Välitä itsestäsi ja lepää, virkisty, sekä lakkaa suorittamasta 24/7 ❤️.

4) Anna lapsesi solmia merkityksellisiä ihmissuhteita: kaverit, naapurit, kummit, sukulaiset, nuorisotyöntekijät ja niin edespäin. He ovat paitsi tärkeä tukiverkosto sinulle vanhempana, myös ilon ja resilienssin lähde lapsellesi. Jos lapsella on yksinäisyyttä ja kaveriongelmia, panosta niihin ympäristöihin, joissa lapsi viihtyy hyvin. Kavereita voi saada myös netissä, harrastuksissa jne. Joskus lapsen kaverisuhteiden onnistuminen edellyttää paljon aikuisen valvontaa, tukea ja ohjausta. Se ei ole epäonnistumisen merkki. Toiset vain kypsyvät näissä asioissa myöhemmin kuin toiset.

5) Tue lapsesi päiväkoti- ja koulutaivalta. Varmista, että hän saa ymmärrystä ja tukea osakseen, kun hän sitä tarvitsee. Parasta on lapsen kannalta, jos joku kasvatusympäristön aikuinen vaikuttaa tykkäävän hänestä aidosti. Jos ongelmia ilmenee, tee yhteistyötä lapsesi opettajan kanssa. Keskustele lapsen tilanteesta niin avoimesti kuin mahdollista. Usko myös opettajan näkemystä lapsesta, vaikka se olisi erilainen kuin omasi. Pyrkikää jakamaan kasvatuskumppanuus siten, että sekä koulussa että kotona pärjätään. Läksyjoustot, palkitsemisohjelmat, reissuvihko, tukiopetus, äänikirjat, aktiivityynyt – maailma on täynnä apukeinoja, joita voi ottaa käyttöön oppimisen helpottamiseksi. Muista kuitenkin, että jokainen ihminen oppii parhaiten turvallisessa, hänen tarpeensa riittävästi huomioivassa ympäristössä. Toisin sanoen aikuisen avusta ja läsnäolosta on hyötyä. Mikäli lapsesi kanssa tarvitaan erityisiä tukitoimia, joskus niiden järjestyminen vaatii vanhemmilta “asianajajaroolia” tai vaikuttamistyötä esimerkiksi oman kunnan tahoihin.

5) Tehkää perheenä niitä asioita, mistä kaikki nautitte. Jos et tykkää leikkiä legoilla, älä leiki. Pelaa sen sijaan lautapeliä, haravoi yhdessä, leivo tai juttele vain. Ilo on matalan mielialan ja ahdistuksen pahin vihollinen. Arkinen, edes osittain rakkaudellinen ja turvallinen lapsuuden muistovalikoima on oiva suoja myöhempien vaikeuksien aiheuttamia psyykkisiä oireita vastaan. Sinun eräs tärkeä tehtäväsi on näyttää lapselle, mitä kaikkea mukavaa, iloista ja kaunista elämässä voi olla. Silloin lapsi uskaltaa toivoa hyvää myös omalta tulevaisuudeltaan.

6) Panosta perusasioihin. Riittävä uni, monipuolinen ravinto, mielekäs liikunta, säännöllinen elämänrytmi ja kofeiinin, päihteiden ja liiallisen ruutuajan välttäminen ovat tärkeitä elementtejä jokaiselle lapselle tai nuorelle. Niin hassulta kuin se voi kuulostaakin, arki rutiineineen ja tapoineen on usein mitä parasta mielenterveyden ennaltaehkäisevää hoitoa.

7) Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä, ole lapsen tai nuoren keskustelukumppani ja kuuleva korva aina, kun hän tarvitsee. Jokaisen ihmisen elämässä on joskus ongelmia. Niitä kaikkia ei voi eikä tarvitse ratkaista, mutta silti voi keskittyä olemaan läsnä. On maailman parasta lääkettä elämän aiheuttamiin kirveleviin haavoihin, jos joku kuulee, kohtaa ja suhtautuu myötätuntoisella ja tunteita validoivalla tavalla näihin asioihin. Pysähdy, kuuntele, asetu toisen asemaan, vastaa myötätuntoisesti. Tällä pääsee jo pitkälle. Samalla lapsesi oppii, mitä myötätunto on – siirrät siis myötätunnon jalon taidon seuraaville polville.

Siinäpä se. Ei tämäkään rakettitiedettä, sanoisin.

P. S. Vältä lapsen tai nuoren ylikuormittamista liiallisilla tai liian vaativilla harrastuksilla. Harrastusten tehtävä on tuoda iloa, ei vaikeuttaa elämää. Tämä meinaa nykypäivänä helposti unohtua.

P. P. S. Suhtaudu nihkeästi somen luomaan tarinointitapaan: elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista, eikä somen tarjoama “tuhkasta feeniks-linnuksi muuttuminen” ole kovin realistinen tapa lähestyä elämää. Ihmiset ovat yhä ihmisiä. Itse asiassa, elämässä hyödyttää erityisesti taito sitkeästi yrittää uudelleen, vaikka moni asia menisikin aivan varmasti pieleen. Opeta lapselle myönteistä realismia sen suhteen, että menestys ei ole välttämättä elämän keskeinen asia.

Mitä yhteistä on öitään valvovalla tehotyöntekijällä ja väkivaltaisesti riehuvalla koululaisella?

Mitä yhteistä on öitään valvovalla tehotyöntekijällä ja väkivaltaisesti riehuvalla koululaisella?

Riikka Riihonen

Edellä mainittu otsikko tuli mieleeni, kun luin liitteenä olevan tekstin Forbes-lehdestä. Aiheina suorittaminen ja ylisuorittaminen kiinnostavat, koska näen työssäni niihin liittyvien vaikeuksien tulevan esille tavalla tai toisella useimpina päivinä. Niinpä olen kirjoittanut suorittamisesta aiemminkin, muun muassa täällä.

Kun suorittaminen toimii ahdistuksen välttelyn välineenä

Elämässä on tärkeä tavoitella itselle merkityksellisiä asioita. Yleensä minkä tahansa uuden taidon hallitsemiseksi tarvitaan mittava määrä harjoitusta, jonkin verran epäonnistumisia ja osatavoitteiden saavuttamista. Toisin sanoen jotta voi päästä tavoitteisiin, tarvitaan suorittamista. Suorittaminen on jokaiselle ihmiselle tarpeellinen keino, jonka avulla voi ottaa haltuun uusia miellyttäviä tai epämiellyttäviä juttuja elämässä, tai jota käyttämällä voi saada mielihyvää isomman kokonaisuuden handlaamisesta ajan myötä.

Moni aikuinen mutta myös lapsi saattaa kuitenkin ajautua ylisuoriutumaan opinnoissaan tai työssään, koska ei osaa muulla tavalla käsitellä huonommuuden tunteitaan. Huonommuuden tunteet iskevät tietyissä tilanteissa tai vaanivat jatkuvana mollivireenä arjessa, ja koska niiden kanssa on tuskallista elää, psyykkistä kipua pyrkii lievittämään tavalla tai toisella. Kun riittämättömän ja kelvottoman olonsa oppii tukahduttamaan jatkuvalla tekemisellä tai hyvällä suoriutumisella, ja jos vieläpä onnistuu hankkimaan tästä toimintatavasta itselleen ympäristöstä myönteistä palautetta, ylisuorittamisen kierre on melkein varmasti syntymässä.

Ylisuorittajan elämä on kurjaa!

Ylisuorittajan elämästä ilon vie liian korkea rima, jonka korkeudelle ihminen onnistuu kaikista ponnisteluistaan huolimatta kipuamaan vain aniharvoin. Koska ylisuorittaja ei tunnista riman olevan aivan liian korkealla, kaikki hänen huomionsa kohdistuu siihen, voiko joku muu huomata hänen olevan huono tai kelvoton, kuten hän itsestään ajattelee. Kuvittelemansa huonommuuden peittämiseksi ylisuorittaja ruoskii itseään jollain elämänalueella, ehkäpä jopa useammalla. Hän huolehtii ruokavaliostaan, arvosanoistaan, ulkonäöstään tai ilmaisustaan paremmin kuin kukaan. Tämä siksi, että hän ei pysty käsittämään, että läheiset saattaisivat hyväksyä hänet myös inhimillisten virheiden kera. Niinpä on pidettävä huolta, että kaikki on tip top ulospäin. Energia on suunnattava tekemiseen. Ylisuorittaja onkin juuri se tuttusi, joka herää yölläkin miettimään tehtävälistoja seuraavaa päivää varten.

On hyvin tavallista, että ylisuorittaminen on lapsuudesta lähtien omaksuttu selviytymiskeino, joka auttaa sietämään ahdistuksen tunnetta. Tähän ahdistukseen liittyy siis uskomuksia omasta kyvyttömyydestä tai kelpaamattomuudesta. Ahdistus tuo mukanaan paitsi toimimattomia selviytymiskeinoja, myös epämukavan olon ja monenlaisia kehollisia oireita, kuten paniikkitärinöitä, hengityksen epätasapainoa, mahakipuja, päänsärkyjä sekä unettomuutta. Eli paljon pahoinvointia.

Mitä tekemistä tällä kaikella on lastenpsykiatrian kanssa?

Suorittamisen pakko on mielestäni epidemian tyyppinen kulttuurinen, monitahoinen ilmiö, mihin nykyajan lapset kasvavat ja minkä kanssa he oppivat pärjäämään kukin omalla tavallaan. Jotkut tarvitsevat apua siitä seuraavien tunneoireiden, kuten masennuksen tai ahdistuneisuuden vuoksi. On esitetty arvailuja, että suorittamisen pakko voisi vaikuttaa nuorison psyykkisten oireiden määrän kasvuun.

Nuorten ylisuorittajien ohella pelko omasta kyvyttömyydestä ja suorituspaineet koskevat hyvin usein niitäkin lapsia, joilla näkyy ensisijaisesti käytöksen ongelmia eikä niinkään tunneoireita. Nämä lapset ymmärretään usein väärin ympäristöissään.

Se koululainen, joka raivoaa matikantunnilla vaikean tehtävän aiheuttaman massiivisen tunnereaktion takia, saattaa kärsiä aivan samasta ongelmasta kuin lakanoissaan öisin pyörivä arjen tehosuorittaja. Hän, joka heittää puhelimensa mäsäksi jo ekaluokkalaisena ja vaikuttaa näennäisen välinpitämättömältä asian suhteen, voi olla omasta kelvottomuudestaan aivan yhtä huolissaan kuin työpaikan suorittava energiapakkaus. Keinot selviytyä jostakin tilanteesta heränneen ahdistuksen kanssa ovat vain toisenlaiset kuin aikuisten tai high-achiever-suorittajien.

Lapsen aggressiivinen tai muuten hankala käytös voi olla yritys selviytyä sietämättömältä tuntuvasta tunteesta. Jos kyseistä tunnetta ei tule kääntäneeksi itseä vastaan, kuten ylisuorittajat tekevät, se saattaa kääntyä ulospäin käytösongelmaksi. Tästä(kään) syystä käyttäytymisellään oireileva lapsi ei tarvitse ensisijaisesti käskyjä ja tiukkaa kuria, vaan hän hyötyy usein eniten ymmärryksestä ja lempeästä ohjauksesta. Ethän ylisuorittajankaan oireita pysty helpottamaan vaatimustasoa koventamalla.

Miten tunnistaa, onko lapsella taipumusta suorituspaineisiin?

Seuraavat merkit voisivat viitata siihen:

1. Lapsi on tarkka, että esimerkiksi koulutehtävät tulevat tehtyä ohjeiden mukaan. Unohtunut läksy tuntuu lapsesta katastrofaaliselta. Asenne koskee myös muita kuin koulutehtäviä. Hänellä on “kaikki tai ei mitään” yleisenä elämän ohjenuoranaan.

2. Lapsi ei ymmärrä, että muutkaan eivät osaa kaikkea. Hän sanoo olevansa surkea tai nolla, vaikka hallitsee melkein kaikki ikäistensä tarvitsemat taidot. Hän vertaa itseään ikäistään vanhempiin lapsiin, luokan priimukseen tai jopa aikuisiin.

3. Lapsella on sisäinen pakko onnistua täydellisesti heti kerrasta kaikessa, mitä hän tekee. Jos hän ei välittömästi ymmärrä kertolaskua tai verbien taivutusta, lapsi kokee ison tunnereaktion ja pettyy itseensä syvästi.

4. Lapsi stressaa asioita, jotka muista tuntuvat pieniltä. Hän murehtii vaikkapa sitä, onko hänellä riittävän hienoja vaatteita tai laitteita muihin verrattuna. Hän kokee työnsä, kuten piirustuksensa huonommiksi kuin muiden. Hän kokee voimakasta nolostumista ja häpeää, jos hän ei mielestään pärjää jossakin asiassa yhtä hyvin kuin muut.

Mitä tehdä, etteivät lapsen suorituspaineet käänny oireiksi?

Tärkein neuvoni on: ota löysin rantein. Osoita sanoin ja teoin, että lapsi on riittävä sellaisen kuin on. Älä painosta, vaadi tai odota liikaa lapselta. Jos lapsi mokaa, osoita myötätuntoa, lämpöä ja ymmärrystä – etenkin jos lapsi on valmiiksi stressaantunut tai ahdistunut. Yritä nähdä metsä puilta, eli käytöksen ongelmien tai ylisuorittamisen takana oleva mahdollinen kelvottomuuden tunne. Tue lapsen itsetuntoa auttamalla häntä vertaamaan nykyisiä saavutuksiaan omiin aiempiin saavutuksiinsa. Kehu monipuolisesti – siinä ei voi mennä mitään pieleen.

Ja muista yrittää auttaa lasta laskemaan sisäistä rimaansa. Ihan sama, saako lapsi stipendin tai voittaako hän matikkakilpailun. Ihan sama, mitä arvosanoja hän sai kokeesta, jos hän yritti edes melkein parhaansa. Ja ihan sama, menestyykö hän harrastuksissaan. Hän on ihminen aivan kuten sinäkin, eikä hänen tarvitse olla yhtään parempi kuin ihmiset yleisesti. Osoita hyväksyntää silloinkin, kun olisit salaisesti toivonut lapsen suoriutuvan paremmin.

Virheitä on tehtävä joka päivä, jos haluaa jotain oppia, ja siksi onkin tärkeä oppia hyväksymään sekä omansa että lapsensa tekemät virheet. Suhtaudu niihin ymmärryksellä ja myötätunnolla. Ja näin kenties 20 vuoden kuluttua sinun aikuinen lapsesi ei valvo öitään tehtävälistoja tehden ja ylisuoriutuen.

Miksi lapsia ja nuoria kannattaa seksuaalikasvattaa (ajoissa)

Miksi lapsia ja nuoria kannattaa seksuaalikasvattaa (ajoissa)

Riikka Riihonen

Oletkohan huomannut saman ilmiön kuin minä? Lastenpsykiatreilla on näemmä jonkinlainen taipumus kirjoittaa kirjoja aikuisten parisuhteista ja seksuaalisuudesta. Näistä esimerkkeinä Raisa Cacciatoren Aikuisen naisen seksi, Janna Rantalan Parintaju, allekirjoittaneen Minna Oulasmaan kanssa kirjoitettu Sexfullness, sekä Jari Sinkkosen kiintymyssuhteet elämänkaaressa. Lastenpsykiatrien laatimia kirjoja aiheesta on varmasti muitakin.

Teemana seksuaalisuus lähestyy vahvasti lastenpsykiatrian osaamista useammastakin syystä. Ensinnäkin kiintymyssuhteiden tematiikka on vahvasti läsnä lasten kehityksessä mutta myös parisuhteissa ja aikuisiän seksuaalisuudessa. Kiintymyssuhteet antavat yhden selityksen sille, miten lapsuudessa saamamme malli rakastetuksi tulemisen ja toisen ihmisen rakastamisen tavoista välittyvät aikuisiässä omiin parisuhteisiimme tai ainakin siihen, miten parisuhteen ilmiöitä tai ongelmia yritetään ratkaista. (kirjoitan tästä joku toinen kerta lisää aikuisteemalla, koska tämä kyseinen postaus liittyy lapsiin). Toiseksi lastenpsykiatrian alalla on vahva perinne perheterapeuttisesta lähestymistavasta perheiden pulmiin, mikä välittyy varmasti näihin yllä mainittuihin kirjoihinkin jollain tavalla – me lastenpsykiatrit kun lienemme kiinnostuneita ihmissuhteiden ilmiöistä yleisestikin, ei vain lapsuudessa.

Kolmas syy kirjoittaa seksuaalisuudesta tämän ammatin näkökulmasta liittyy sen sijaan äärimmäiseen valitettavaan tosiasiaan eli siihen, että jotkut lapset joutuvat seksuaalisen kaltoinkohtelun ja väkivallan uhreiksi. Jotkut hyvin nuoret teinit taas lähtevät tutkimaan aikuisseksuaalisuuden ja seksin maailmaa liian varhain, mistä seuraa usein erilaisia haittoja. Jotkut lastenpsykiatrit kohtaavat tämäntyyppisiä asioita lasten oikeuspsykiatristen tutkimusten vuoksi, tai sitten siinä kohdassa, kun esimerkiksi seksuaalisten tapahtumien aiheuttamaa psyykkistä oireilua tai traumatisoitumista lapsella lähdetään hoitamaan. Kaikki tämän aihepiirin kohdanneet ammattilaiset varmaan jakavat käsitykseni siitä, että lapsen kehon, itsemääräämisoikeuden ja seksuaalisuuden suojaaminen ja turvaaminen ovat niin lasten kuin aikuisten mielenterveyden kannalta todella tärkeitä teemoja.

Tällä kertaa kirjoitankin siitä, miksi lapsia kannattaa seksuaalikasvattaa (tai kehotunnekasvattaa, ihan kumpaa termiä vaan voi käyttää) kodeissa jo pienestä pitäen. En tässä lähde varsinaisesti avaamaan, mitä kaikkea lasten seksuaalikasvatukseen kuuluu (siitä on ihan omat kirjansa, mm. Raisa Cacciatoren ja Susanne Ingman-Fribergin toimittama Keho on leikki sekä ensin mainitun ja Erja Korteniemi-Poikelan Rakkaus, ilo, rohkeus). Sen sijaan käyn läpi muutamia perusteluita koko lasten ja nuorten seksuaalikasvatukselle – näitä näemmä edelleen tarvitaan.

Moni aikuinen nimittäin ajattelee, että seksuaalisuudesta ei tarvitse juurikaan jutella lapsen kanssa ennen teini-ikää. Sanon vain, että mielestäni tämä kanta on erittäin kaksinaismoralistinen maailmassa, jossa lapset ja nuoret altistuvat pienestä lähtien seksuaaliselle sisällölle esimerkiksi vähäpukeisten mallien valokuvien kautta niin bussipysäkkien mainostauluissa kuin Instagramissa. Instagramissahan monet käyttäjät saavat huomiota oikeastaan juuri kuvien jonkinmoisen eroottisen latauksen kautta. Itseäni hämmästyttääkin (alan varmaan tulla vanhaksi 😀 ), että yhtäkkiä on jotenkin aivan hyväksyttävää ja normaalia valokuvata oma peppunsa ja laittaa se nettiin muiden “tykättäväksi”. Samaan aikaan ei muka ole normaalia puhua lapsille + nuorille kehonosista sun muusta ….en voi ymmärtää 🙂

Miksi lapsia siis kannattaa seksuaalikasvattaa?

  1. On aina aloitettava tästä samasta jutusta (seuraavassa virkkeessä), koska se on tärkeää mutta ei kaikille kuitenkaan tuttua. Eli ensinnäkin on ymmärrettävä, että pienten lasten seksuaalikasvatus ei ole pääsääntöisesti seksistä puhumista. Se sisältää enemmänkin tietoa siitä, miten kehomme toimii, minkä nimisiä kehonosia on olemassa sekä mitä omalle keholle tai toisten keholle voi tai ei voi tehdä. Se sisältää myös turvataitoja (esimerkiksi uimapukusäännön: ilman lupaa ei ketään saa kosketella uimapuvun peittämän alueen alta). Ideana on, että kun lapsi oppii, mitä juttuja vaikkapa omassa pimpissä on (pissareikä, pimpin kieli, vauvareikä), se on hänelle aivan yhtä luonnollista kuin että rintakehässä ovat keuhkot, henkitorvi, ruokatorvi ja niin edelleen. Silloin alapään jutut eivät ole mitään kovin ihmeellistä tai niin hämmentävää myöhemminkään (tästä muuten on mainio Maaret Kallion blogi eli Pimppi ei ole vessasana, ja itsekin taisin olla kirjoittamassa tästä muutama vuosi sitten Marja Hintikka Liveen otsikolla Miten suhtautua lapsen kysymyksiin seksuaalisuudesta).
  2. Lapsen tulee saada erityistä suojelua osakseen mm. YK:n lasten oikeuksien sopimuksen mukaan. Tämä tarkoittaa tässä yhteydessä, että lasta pitää voida suojata sellaisilta vaikutteilta ja aikuisilta, jotka eivät tunne tai eivät halua ymmärtää lapsen kehityksellisiä tarpeita. Lasten seksuaalinen kaltoinkohtelu, heihin kohdistuva seksuaalinen väkivalta ja houkuttelu netissä (grooming) on valitettavasti kuitenkin edelleen tätä päivää. Aivan hiljattain jouduimme lukemaan uutisissa, miten lapsia on Suomessakin raiskattu, kuvattu nettiin, ja heidän seksuaalista itsemääräämisoikeuttaan sekä lapsuuttaan on loukattu kauhealla tavalla. Vaikka tällaisiin tapahtumiin liittyy lähes poikkeuksetta mm. vahva psyykkinen valta-asetelma aikuisen puolelta lapsen suuntaan sekä aikuisen tarkoituksellisesti hämärryttämät rajat siitä, mikä aikuisen ja lapsen välillä on “normaalia” ja “sopivaa”, ehkä kuitenkin jotain voidaan tehdä sen estämiseksi, ettei näin kävisi uudelleen. Yksi tapa on pyrkiä suojaamaan ns. yksi lapsi kerrallaan. Eli yritä varmistaa, että lapsesi tietää riittävästi turvataidoista. Kehonosien nimien ja toimintojen lisäksi on tärkeä kertoa lapselleen aivan selkeästi, että lapsen ja aikuisen välillä ei koskaan ole salaisuuksia, joita ei kerrota vanhemmille, ja että aikuisten ei kuulu kosketella lapsia eikä edes sitä yrittää. Ja että seksuaalinen teko aikuisen taholta ei koskaan ole lapsen syy, vaikka lapsi ei voisi sitä estää. Toki tärkeää, että näitä juttuja käytäisiin läpi myös mm. varhaiskasvatuksessa, jossa seksuaalikasvatuksen teemat nousevat kyselytutkimuksen mukaan usein esille. Samoin teini-ikään lähestyvän lapsen kanssa asioihin on hyvä palata. Esimerkiksi päihteiden ottaminen vastaan aikuiselta ei velvoita lasta yhtään mihinkään aikuisen vaatimaan asiaan, ei myöskään seksuaaliseen tekoon.
  3. Kolmas perustelu on, että lapsi törmää todennäköisesti kouluiässä mm. pornoon. Tästä on puhunut mm. Raisa Cacciatore Aamulehden haastattelussaan. Ongelma on, että jos lapselleen ei ole puhunut mitään koko aiheesta, miten hän voisi osata suhtautua siihen aiheen kohdatessaan? Porno on voimakas visuaalinen stimulus, ja sen löytyessä netistä lapsi saattaa jäädä sitä katsomaan, vaikka se samalla tuntuisi ällöttävältä. Voi myös olla vaikea sanoa kavereille, jotka älypuhelimesta vaikkapa koulun pihalla voivat näyttää löytämäänsä pornomateriaalia, ettei halua katsoa sitä itse. Pornon katsominen voi vaikuttaa herkkään lapseen pitkän aikaa ja aiheuttaa lapsessa esimerkiksi ahdistumista. Olisi ihan hyvä välttää tämä tai ainakin yrittää vähentää lasten altistumista pornolle. Neuvonkin kaikkia vanhempia antamaan seksistä ja pornosta vähintään 20 sekunnin infopläjäyksen 1-2. luokan aikana. Tähän tyyliin: “Seksi on sitä, kun aikuiset pitävät toisiaan hyvänä. Joskus voi tulla vastaan näyteltyä seksiä, joka näyttää lapsesta oudolta. Aikuiset on siinä usein alasti. Se on pornoa, eikä se sovi lapsille. Jos joku näyttää sitä jossain, vaikka koulussa, sano, ettet ole kiinnostunut siitä.” Tämä mielestäni on minimi/riittävä psykoedukaatio vaikeasta aiheesta, ja se antaa lapselle sentään jonkinlaiset valmiudet kohdata ikään sopimatonta materiaalia. Lisää neuvoja aiheesta täällä: https://www.mll.fi/vanhemmille/vinkkeja-lapsiperheen-arkeen/lapsi-nahnyt-pornoa-netissa/
  4. Kun lapsi lähestyy teini-ikää tai on jo murrosikäinen, hän ei välttämättä enää ihan ensimmäisenä halua puhua vaikkapa murrosiän kehityksestään vanhempansa kanssa. Toki klassikko eli äiti-lapsi- tai isä-lapsi-keskustelu kukista ja mehiläisistä voidaan käydä silloinkin, mutta mielestäni murrosikään tulevan lapsen olisi pitänyt tietää näistä asioista jo hyvän aikaa. Esimerkiksi kuukautisten alkamisikä on aina vain aikaistunut, eli jopa 10 vuoden ikä on tavallinen alkamisajankohta, mihin syyt eivät ole täysin meidän lääketieteilijöidenkään tiedossa. Lapsen tulisi saada tietää näistä aiheista jo ennen kuin ne koskevat häntä itseään. Teini-ikään tulevan pitäisi mielestäni siis osata murrosiän kehityksen pääpiirteet (tästäkin on tosi hyviä kirjoja, mm. Mitä kummaa minussa tapahtuu), mutta myös varsinaisen aikuisseksuaalisuuden maailmaan liittyvät seksuaalikasvatuksen ensi askeleet tulisi ottaa hyvissä ajoin. Ensimmäiset seksikokeilut tapahtuvat joillakin jo 13-15 v iässä eli vanhempana ei saisi missään nimessä tuudittautua siihen tunteeseen, että näin ei voisi käydä omalle lapselle! Anna siis ajoissa pelimerkkejä sekä seksuaalisuudesta yleensä että tunteista ja ehkäisystä. Anna myös lupa ottaa nämä asiat milloin tahansa puheeksi tai etsi joku, esimerkiksi kouluterveydenhoitaja, jonka kanssa nuori voi luontevasti puhua.

Tässä lyhyesti joitakin perusteluitani sille, miksi seksuaalisuudesta kannattaa kodeissa puhua jo lapsuusiässä – luonnollisesti ikätasoisella tavalla. Kyseessä on oikeastaan hyvin hidas työ: aloitetaan kehonosien nimistä leikki-ikäisen kanssa, ja edetään vuosien mittaan kohti kaikkea sitä tietoa, mitä nuori tarvitsee selvitäkseen turvallisesti aikuisseksuaalisuuden maailmassa. Yritä siis ennakoida tässä(kin?) asiassa, ja luota siihen, että voit ja osaat puhua aiheesta ihan riittävän hyvin.

Lisävinkkejä täältä: Väestöliiton Laseke-sivusto


“Lapsellani ei ole kavereita, mitä voin tehdä?”

“Lapsellani ei ole kavereita, mitä voin tehdä?”

Riikka Riihonen

Yksinäisyydestä sanotaan, että se on samanlainen kokemus kuin nälkä tai jano: kun yksinäisyyden kokemus on “päällä”, ajatukset pyörivät vain sen ympärillä, kunnes läheisyyden ja kohtaamisen tarve on tyydytetty.

Valitettavasti tapaan työssäni useinkin lapsia, joilla on taakkanaan melko syvä tai pitkäaikainen yksinäisyyden kokemus. On vaikeuksia tutustua muihin, saman ikäluokan kavereita ei ole ollenkaan tai kaverisuhteiden ylläpitäminen on vaikeaa. Moni lapsi kärsii myös toistuvista konflikteista ikätovereiden kanssa. Kiusaaminen on kokemuksena tavallinen yksinäisyyteen liittyvä asia – kuitenkin usein on niin, että jonkin tilanteen kiusattu saattaa olla toisessa tilanteessa itse kiusaajana.

Mistä kaverisuhdeongelmissa on kysymys?

Yksioikoisia vastauksia ei tietenkään ole, mutta kuvaan alla joitakin yleisiä havaintoja kaveripulmiin liittyen.

Eikö lapsi koskaan tapaa kavereita vapaa-ajalla?

Oletko koskaan miettinyt, miten monivaiheinen asia on esimerkiksi se, kun pyydät ystävääsi kahville? Ensin sinun on mietittävä, millä keinolla olet tuttuusi yhteydessä. Sitten on mietittävä, mitä hänelle sanot tai viestittelet. On suunniteltava yhdessä tapaamisaika ja -paikka. Lisäksi on hyvä olla kohtelias ystävääsi kohtaan, koska töykeään viestintään ei välttämättä saa lainkaan vastausta.

Sama pätee myös lapsiin. Kaverin pyytäminen, tapaamisten sopiminen ja erilaisten sääntöleikkien aloittaminen ovat tilanteita, joissa tarvitaan varsin monimutkaisia sosiaalisia taitoja. Joillekin nämä taidot karttuvat täysin luonnostaan ja ilman ponnistelua. Monille on kuitenkin ilman aikuisen tukea ja ohjausta vaikeaa esimerkiksi valita, mikä on sopiva hetki tuoda esille omat toiveet ja ehdotukset. Voi olla vaikea keksiä, miten asiansa ilmaisee – sillä tasolla, että miten voi aloittaa keskustelun tai mitä kuuluu sanoa, kun pyydetään kaveria (“voidaaks olla?”). Samanaikaisesti nämä lapset eivät myöskään oikein saa sanotuksi lähiaikuisilleen, mistä on kyse kaverisuhdepulmissa – se voi olla vaikea muotoilla edes omassa mielessä. Niinpä käy niin, että kaverit jäävät usein yksinkertaisesti pyytämättä. Vanhemmat alkavat tässä kohdassa tavallisesti miettiä, kiusataanko lasta. Välttämättä siitä ei kuitenkaan ole kyse.

Sosiaalinen media luonnollisesti monimutkaistaa tilannetta aika tavalla. Kun me aikuisetkaan emme oikein osaa käyttäytyä somessa, miten osaisi lapsi? Paljon itkua ja porua liittyykin someryhmien ja -palveluiden väärinymmärryksiin. Vaikkapa joissakin luokkien Whatsapp-ryhmissä onkin ratkaistu lasten viestintään liittyvä valvonnan tarve siten, että mukaan ryhmään on otettu yksi tai muutama aikuinen, jotka näkevät viestit. Tämä voi vähentää ryhmien epäasiallisuuksia.

Vanhempana on tärkeä varmistua siitä, että lapsi osaa toimia kaverisuhteissa iänmukaisesti ainakin seuraavilla alueilla: kaverin pyytämisen taidot, tapaamisajoista sopiminen sekä vanhempien että kaverin kanssa ja yhteisten tekemisten joustava ja vastavuoroinen miettiminen. Jos lapsi ei osaa näitä itsenäisesti, vanhemman on hyvä harjoitella taitoja yhdessä lapsen kanssa, esimerkiksi yhdessä pohtimalla, mitä tekstariin kirjoitetaan, kun pyydetään kaveria pihalle. Lasta voi myös palkita tavoitetaulukon avulla kaverin pyytämisestä – riippumatta siitä, voiko kaveri kyseisellä hetkellä tavata vai ei. Tämä harjoittelu on kuin pistäisi rahaa pankkiin: lapsi oppii ikään kuin sabluunan, jolla voi toimia jatkossa vastaavassa tilanteessa.

Kiusataanko lastani?

On selvää, että pahimpia ongelmia on yleensä niillä lapsilla, jotka kiusaavat muita. Tämä on myös asia, jonka usein kerron kiusaamista kokeneille lapsipotilailleni. Silti kiusaaminen on aina väärin eikä sitä oikeuta yhtään mikään.

Ongelmallisen kiusaamisten selvittelystä käytännössä tekee se, että kiusatuksi tuleminen on toisinaan kovin subjektiivinen kokemus eikä aina näy muille ihmisille samanlaisena tai samassa mittakaavassa. Esimerkiksi joku lapsi tai nuori saattaa loukkaantua syvästi harkitsemattomasti lähetetystä emojista tai vitsistä, toinen taas ohittaa koko jutun mitättömänä. Kuka silloin ratkaisee, onko tapahtuma ollut kiusaamista? Toisaalta paljon on myös piilokiusaamista, joka tapahtuu juuri silloin, kun kukaan aikuinen ei ole näkemässä. Ei ole siis kovin yksinkertaista selvitellä näitä asioita.

Yleisesti voidaan sanoa, että ennen kouluikää kiusaamisen kokemukset ovat yleensä seurausta kiusaajan ja joskus kiusatunkin puutteellisista sosiaalisista taidoista. Pienet lapset usein purevat, huutavat tai tunkevat leikkiin, jos heillä ei ole vielä kovin hyviä kavereihin liittymisen taitoja. Päiväkoti-ikäinen ei yleensä ajattelutoiminnoiltaan vielä kuitenkaan kykene tarkoituksellisesti olemaan manipulatiivinen kiusaaja. Pienten lasten kokema kiusaaminen onkin minun mielestäni siten loppupeleissä aina valvovan aikuisen vastuulla. Aikuiset niin kotona, pihoilla kuin päivähoidossa ovat siinä asemassa, että heidän on havaittava ja puututtava kiusaamistilanteisiin riittävässä mittakaavassa. Ketään pientä ei saa jättää yksin selviytymään kiusaamistilanteista, ja myös kiusaajat tarvitsevat tukea ja apua kaveritaitoihin.

Isompien lasten kohdalla vastuu kiusaamisesta alkaa pikku hiljaa siirtyä kiusaajalle itselleen. On selvää, että iän myötä myös kiusaamisen motiiveja alkaa tulla enemmän. Jotkut hakevat huomiota ja samanmielisten hyväksyntää, toiset taas paikkaa vaikkapa luokan nokkimisjärjestyksessä, kolmannet purkavat pahaa mieltään tai kurjuutta toisiin, jollain tavalla haavoittuvampiin lapsiin. Kiusaaja ei yleensä löydä luontevaa myönteistä tapaa olla vuorovaikutuksessa siinä viiteryhmässä, jossa hän toimii kiusaajana. Tietyllä tavalla kyseessä on usein yritys selviytyä: kiusataan, jotta vältettäisiin mahdollinen itseen kohdistuva kiusaaminen. Ikävä kyllä myös kiusaamisen tavat muuttuvat moninaisemmaksi iän myötä.

Kiusaaminen on murskaava kokemus sitä jatkuvasti kokevan itsetunnolle. Siksi siihen on pyrittävä puuttumaan aina, vaikka puuttumisesta ei ole välttämättä heti näkyvää hyötyä. Joka tapauksessa puuttuminen merkitsee kiusatuksi tulleen näkökulmasta sitä, että hänen hätäänsä on edes yritetty vastata. Silloin hän voi kokea olevansa riittävän arvokas autettavaksi riippumatta kiusaamiseen liittyvän nolaamisen asteesta.

Kuten kaveritaidoissa muutenkin, myös kiusaamisen osalta sosiaalinen media haastaa meitä kaikkia – ja todellakin myös alaikäisiä. Aina löytyy joku törppö, joka jakaa yksityisesti lähetetyn tai sellaiseksi tarkoitetun kuvan tai viestin, ja moni nuori kärsii tällaisen tapahtuman seurauksista pitkään, kun sisältö alkaa levitä hallitsemattomasti. Pilkkaajia voi ilmestyä täysin tuntemattomilta tahoilta. Minusta tärkeintä on yrittää ennaltaehkäistä somekiusaamista niin paljon kuin mahdollista. Lapsille on puhuttava siitä, että mitä tahansa ei kannata nettiin laittaa – edes vaikka joku luotettava taho pyytäisi. Jos kiusaamista jo kuitenkin tapahtuu ja se on puuttumisesta huolimatta sietämättömällä tasolla, ei ole pakko olla somessa mukana tai voi perustaa uusia yksityisiä tilejä. Itseään on saatava suojata netin raa´alta maailmalta.

Miksi on tärkeää etsiä samanhenkisiä ihmisiä kaveripiiriin?

Kenen kanssa itse vietät mieluiten aikaa? Tykkäätkö käydä työkaverien kanssa syömässä, nautitko sukulaisten seurasta, onko sinulla valtava tuttavapiiri vai vain yksi tai kaksi kaveria? Aikuisena sinulla on jo paljon kokemusta siitä, että tietyssä seurassa on kivaa ja homma sujuu, jossain muussa seurassa tuntuu vain kiusalliselta.

Lapsilla on tämä sama ilmiö – joskin lapset ovat varhaiskasvatuksessa ja koulussa tottuneempia kuin me aikuiset toimimaan kaikkien kanssa (ainakin periaatteessa). Jokaisen lapsen kanssa voikin käydä keskustelua siitä, missä seurassa hän viihtyy, kuka on kiva kaveri ja kenen kanssa ei niin tykkää olla. On myös tärkeä yrittää tukea suhdetta nimenomaan niihin kavereihin, joiden kanssa lapsi tykkää olla. Mukavassa seurassa ollessa kasvaa lapsen itseluottamus ja samalla tapahtuu mieluisaa sosiaalisten taitojen harjoittelua. Totta kai on hyvä, jos osaa olla peruskohtelias vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Kaikista ikätovereista ei kuitenkaan tarvitse tykätä.

Joskus samanhenkistä seuraa voi hakea oman lähipiirin ulkopuolelta. Monelle lapselle parhaimmat kaverit löytyvät harrastuksista. Jotkut taas nauttivat eniten kesämökkien kaveripiiristä kesällä. Jotkut löytävät sielunveljet ja -sisaret netistä. Se, millä tavalla kavereita löytyy, ei ole olennaista. Olennaista mielestäni on kannustaa lasta yrittämään ja tarttumaan tilaisuuksiin, vaikka välillä tulisikin lunta tupaan eli osa ihmisistä suhtautuisi kontaktin ottamiseen nihkeästi. Muista, että asiat etenevät yleensä yrityksen ja erehdyksen kautta. Lohduta lasta ja osoita myötätuntoa hänen kaverisuruissaan, mutta johdattele myös eteenpäin uusiin yrityksiin.

Mustavalkoisuudesta ja neuropsykiatrisista piirteistä

Meitä aikuisia on moneen junaan, samoin lapsia. Osa lapsista on luonteeltaan tai persoonallisuudeltaan mustavalkoisia ajattelijoita. Tämä ilmiö on tavallinen myös lapsilla, joilla on neuropsykiatrisia erityispiirteitä. Mustavalkoinen ajattelu tarkoittaa joko-tai-ajattelua (“Juha on idiootti ja Milla on ihana”) sekä jyrkkiä tulkintoja eri tilanteista (“kaikki asettuivat välitunnilla minua vastaan”). Erityisesti neuropsykiatrisiin oireisiin voi liittyä myös vaikeus asettua toisen ihmisen asemaan, eli myötätuntoa ei niin sanotusti heru tilanteissa, joissa sitä yleensä odotetaan (esimerkiksi jo kaveri satuttaa itsensä).

Mustavalkoinen ajattelu johtaa usein siihen, että kaverisuhteissa voi kolista, sillä tällaiset lapset ovat sosiaalisesti suhteellisen joustamattomia. Luonteva vuorovaikutus toisten kanssa perustuu nimittäin siihen, että kaikki joustavat hiukan. “En tykkää Scrabblen pelaamisesta, mutta voin pelata sitä kierroksen, jos sitten pelataan Monopolia.” Taitavat kaverit osaavatkin luistella sosiaalisten odotusten ristiriitaisella ja liukkaalla jäällä, kun taas erityispiirteiset tai mustavalkoisesti ajattelevat lapset kompastelevat aina tiettyihin kuoppiin.

Mustavalkoisesta ajattelusta voi kuitenkin poisoppia, eli lapsi tarvitsee tällöin ihmissuhteen, jossa hän voi pohtia kaveritilanteita ja saada vaihtoehtoisia näkökulmia niihin neutraalissa ympäristössä. Jos vanhempana sinusta tuntuu vaikealta toimia näin, apua voi saada muun muassa koulupsykologilta, kuraattorilta tai perheneuvoloista.

Neuropsykiatrisesti oireilevien lasten on usein vaikea ymmärtää, miksi jotain kurjaa pääsi kaverisuhteessa tapahtumaan. Tapahtumien selvittäminen vahvistaa syy-seuraussuhteiden ymmärtämistä. Yksi tärkeä asia siinä on “vääntää rautalangasta” eli eri tavoin, vaikkapa leikkien, piirtäen tai sarjakuvapiirrosten avulla auttaa lasta hahmottamaan, mitä kaveritilanteissa tapahtuu ja miten ehkä kannattaisi seuraavalla kerralla itse toimia. Toinen tärkeä asia on aikuisena toimia siten, että jos lapsi ei kovin helposti koe myötätuntoa toisten kärsimyksestä, aikuinen korostaa sellaisten (toivottujen) toimintatapojen etuja, joissa lapsi itse hyötyy. Esimerkiksi: “Kaapo suuttuu sinulle vähemmän ja antaa varmaan sinun pelata enemmän pleikkarillaan, jos ensin annat hänen katsoa sun pelejä”. (ei siis niin, että “Kaaposta tuntuu kurjalta, jos et anna hänen kokeilla pelejäsi.”)

Harjoittelu tekee mestarin

Mikä ikinä lapsen kaverisuhdevaikeuksia selittääkään, tärkeintä aikuisena on, että ei vaivu epätoivoon. On todella tavallista, että vanhempien sydämessä oman lapsen yksinäisyys koskettaa jotain sellaista kohtaa, johon liittyy omia aiempia kokemuksia esimerkiksi hylätyksi tulemisesta tai kiusaamistilanteista. Vaikka tilanne tuntuisi omien varhaisten kokemusten vuoksi kamalalta, pitää kuitenkin muistaa, että vanhempi ja lapsi EIVÄT ole sama asia ja sama henkilö, vaan lapsella tulee olemaan ihan omanlaisensa elämä. Vaikka kaverisuhteissa olisi jossain kohtaa vaikeuksia, tämä ei missään nimessä tarkoita tai ennusta, että tulevaisuudessakin kavereita olisi niukasti. Onkin hirveän tärkeää uskoa, että oma lapsi pääsee vielä kukoistamaan kaverisuhteissaan. Toivon menettäminen ei auta lasta.

Yksinäisyydestä kärsivä lapsi tarvitsee päinvastoin aikuista, joka miettii yhdessä hänen kanssaan, mistä kavereita voi löytää ja auttaa lapsen alkuun kaverisuhteissaan. Lapsen kanssa voidaan ottaa vaikkapa tavoitteeksi seuraavan puolen vuoden aikana kolmen uuden harrastuksen kokeileminen siinä toivossa, että niistä löytyy samanhenkisiä tuttuja. Lapsen kanssa voi sopia, että kerran viikossa pyydetään kylään jotain luokkakaveria tai ainakin kysytään, onko aikaa tavata. Alakouluikäisten kanssa vanhemmat voivat vielä tukea tässä ottamalla yhteyden kavereiden vanhempiin. Lisäksi kouluissa voidaan tehdä todella paljon lasten kaverisuhteiden eteen. Onnistunut ryhmäytys, tunne- ja kaveritaitotunnit sekä -ryhmät ja aikuisten valpas ote kaveriongelmiin ovat avaimia kouluviihtyvyyteen ja lasten tyydyttäviin kaverisuhteisiin.

Jos tilanne kaikesta tästä huolimatta on vaikea, yhteydenotto kuraattoriin, koulupsykologiin, perheneuvolaan, tai vaikkapa kunnan perhekeskukseen voi olla paikallaan. Nämä ammattilaiset miettivät työkseen, miten kaverisuhteita voi tukea. Ja aivan lopuksi: on jännittävä, melkein kliseinen tosiasia, että yksinäisestä tai erilaiseksi itsensä tuntevasta lapsesta voi tulla hämmästyttävän menestyvä, suosittu aikuinen. Joskus nämä sosiaaliset alkuvaikeudet saavat siis itse asiassa aikaan kehitystä monella tasolla. Lapsi joutuu (joskin toisinaan aivan liian kovan koulun kautta) etsimään omat sosiaaliset vahvuutensa jo varhain ja loppupeleissä saattaa hyötyä siitä.