Lapsi puhuu kuolemasta – onko syytä huolestua?

Yksi tavallisimmista vanhempia huolestuttavista teemoista lastenpsykiatrin vastaanotolla ovat lapsen kuolemanajatukset tai itsetuhoiset puheet. Tarjoan tässä kirjoituksessa muutamia näkökulmia siihen, milloin näistä puheista pitäisi huolestua ja milloin voisi ehkä olla huolestumatta. 

Perimmäisten kysymysten äärellä

Monet lapset miettivät satunnaisesti sitä, mitä mahtaa tapahtua kuoleman jälkeen. Tyypillisesti eskarilainen tai hieman häntä isompi natiainen on jo hoksannut, että ihminen voi kuolla. Tämä herättää luonnollisesti enemmän tai vähemmän ahdistusta, jopa kuolemanpelkoa.

Kuolemanpelko itsessään ei ole yleensä syy huoleen, mutta vanhempi voisi lapsen pohdintojen yhteydessä mielellään kertoa joko omasta tai eri uskontoihin liittyvistä käsityksistä sen suhteen, millaisena ilmiönä kuolema nähdään ja mitä sen jälkeen voisi tapahtua.

Eikä tosiaan ole rikos sanoa kuolemaa kammoksuvalle lapselle, että vanhempi itse aikoo kuolla “vasta 120-vuotiaana”. Tämä lisää lapsen turvallisuudentunnetta ja lievittää pienen ihmistaimen eksistentiaalista angstia. Jos toisaalta kuolema on perheessä ajankohtainen aihe vaikka isovanhemman menehtymisen tai jonkin muun ikävän tapahtuman vuoksi, lapselle voi puhua siitä, kuka juuri hänestä huolehtisi, jos vanhempi jostain syystä ei pystyisi. Se ei suinkaan ole peikkojen maalailua seinälle, vaan turvallisten rakenteiden luomista lapsen mieleen.

Intensiiviseen tunneilmaisuun liittyvät kuolemanpuheet

Kun on rasittunut tai jotain ikävää on tapahtunut, on ymmärrettävää olla pettynyt, surullinen ja ärtynyt. Joillakin ihmisillä varsinkin kielteiset tunteet ovat ihan lapsesta asti hyvin voimakkaita ja pitkäkestoisia. Voimakasta tunnetilaa voi olla vaikea tasata, joten tällaisella lapsella näkyy usein melkoisia kiukunilmaisuja, huutamisesta raivoamiseen, tavaroiden heittelyyn ja näin poispäin.

Joillekin tämän sorttisille lapsille ilmaantuu pettymystilanteiden yhteydessä ajatuksia siitä, että hän itse on “totaalisen huono”, “nolla” tai että hän “haluaisi mieluummin kuolla…” (…kuin esimerkiksi tehdä läksyjä tai syödä parsakaalisosekeittoa). Tässä kohdassa vanhemman kannattaa pitää mielessään, että nämä puheet ovat usein “vain” hermostumisen merkki eivätkä niinkään itsetuhoisuutta. Kaikki ajatuksethan ovat vapaita – eli kuolemaakin saa ajatella, jos sille päälle sattuu.

Jos lapsen rauhoituttua kuolemiseen liittyvät ajatukset väistyvät, häviävät ja menettävät merkityksensä, ne ovat lastenpsykiatrin näkökulmasta yleensä melko harmittomia ja kielivät lähinnä siitä, että lapsi on vielä keinoton vaikean tunnetilan iskiessä.  Varmaan monet aikuisetkin hetkellisesti ajattelevat tämäntyyppisiä pahan mielen ajatuksia oikein huonona päivänään. Aikuisella on kuitenkin jo kokemus siitä, että huono päivä voi kääntyä vaikkapa oikein hyväksi huomiseksi aamuksi, mitä lapsi ei välttämättä vielä ymmärrä.

Intensiivisen tunteikkaalle lapselle voi opettaa, että jokaisella on erilaisia tunteita, jotka tulevat ja menevät – kuin vaikkapa aallot. Joillakin voimakkaat tunteet ovat kuin isoja jättiläisaaltoja meressä, toisilla tunteet näkyvät vain pienenpieninä laineina. Tunneaallokossa kannattaa opetella surffaamaan –  eikä kaikkia tunnetiloja ei tarvitse ottaa niin vakavasti. Pettymyskin menee ohi ja kaikesta selvitään.

Lisäksi lapselle voi sanoa, että jos hänellä on niin paha olo, että hän mieluummin kuolisi, sitten varmaankin on parempi, että lapsi on turvallisesti tässä aikuisen lähellä juuri nyt eikä lähde leikkeihinsä ennen kuin olo helpottaa. Tätä sanotaan vakavoittamiseksi. 

Huolta herättävä itsetuhoisuus 

Rutterin lastenpsykiatrian kirjan mukaan jopa joka viidennellä nuorella on ollut edeltävän vuoden aikana itsemurha-ajatuksia. Harvinaisia kyseiset ajatukset eivät siis ole, eikä niitä ei tarvitse erityisemmin pelästyä. Itsetuhoiset ajatukset pitää kuitenkin aina lähtökohtaisesti ottaa todesta, ja muun muassa lastenpsykiatrin työtä on arvioida, miten vakava itsetuhoisen käytöksen riski lapsella on. Usein lasten kuolemanajatusten taustalla on toive päästä elämän vaikeuksia karkuun eikä niinkään lakata olemasta.

Lastenpsykiatria huolestuttavat kuolemanajatukset ovat sellaisia, jotka sitkeästi seuraavat lasta arjessa muissakin kuin pettymystilanteissa. Lapsi saattaa esimerkiksi puhua kotona, koulussa tai päiväkodissa kuolemasta, suunnitella itsen vahingoittamista tai yrittää sitä itseään jollain tavalla. Useimmat vanhemmat huolestuvat lapsen kuolemanajatuksista valtavasti. Jotkut jopa kieltävät niistä puhumisen. Tällainen kielto on kuitenkin tarpeetonta ja ehkä jopa haitallista – on tärkeää, että lapsi saa ilmaista mielenmaailmaansa, on siellä sitten synkkiä sisältöjä tai ei.  

Niin lapset kuin monet aikuisetkin usein pelkäävät tai häpeävät kuolemaan liittyviä ajatuksiaan, mutta parhaiten ne saadaan silti esille suoraan kysymällä. Itse asiassa monelle on helpotus saada vihdoin kertoa vaikeista asioista luotettavalle aikuiselle. On ilman muuta selvää, että kuolemaa jatkuvasti ajatteleva ihminen tarvitsee apua. Siitä kannattaa heti kertoa myös hänelle itselleen, kun asiasta joutuu keskustelemaan. 

Se, mitä kukaan ei haluaisi miettiä

Lapsenomainen, vakava itsetuhoisuus voi olla vaikkapa hyppäämistä hiukan turhan korkealta ulkovajan katolta tai suurehkolta kalliolta, tai junaradalla seikkailemista. Näissä olisi riskit isompaan onnettomuuteen, vaikka mitään ei tällä kertaa sattuisikaan. Vakavasti itsetuhoisella lapsella voi olla myös toistuvia, synkkiä tuhoamisleikkejä. Nuori saattaa oireilla elämänhalun menetystään riskikäytöksellä, kuten sekaantumalla päihteisiin tai seksisuhteisiin. Useimmilla lapsilla tai nuorilla tällaisen oireilun taustalla on masennus – sairaus, jonka luonteeseen kuuluu, että se aiheuttaa jatkuvia ajatuksia omasta arvottomuudesta ja kenties kuolemantoiveitakin.

On harvinaista mutta mahdollista, että lapsi voi päätyä itsetuhoiseen tekoon. Sellainen teko voi olla viiltelyä, itsen vahingoittamista muulla tavalla tai jopa yritys kuristaa itseä tai ottaa lääkkeitä.  Onneksi lapset tekevät itsemurhan äärimmäisen harvoin. WHON:n mukaan Suomessa 5-14 -vuotiaista pojista 0.0 per 100 000 tekee itsemurhan eli ei lähes kukaan, tytöillä sen sijaan todennäköisyys on 0.3 per 100 000. Murrosiän loppupuolella toistuva itsetuhoinen käytös yleistyy, ja itsemurhankin todennäköisyys kohoaa dramaattisesti. Suomessa itsemurhan mahdollisuus kasvaa erityisesti 15-24-vuotiailla pojilla (riski 26.4. per 100 000!, kun samanikäisillä tytöillä 8.5 per 100 000). Tämä on tietenkin paitsi äärimmäisen surullista, myös yhteiskunnallisesti huolestuttavaa. Ilman muuta se kertoo karua tarinaa siitä, miten paljon enemmän aikuistuvat nuoret oikein tarvitsisivat tukea, vaikka pidämme heitä usein jo niin isoina ja pärjäävinä.  

Jos alkoi mietityttää…

Mitä sitten tehdä, jos epäilee lapsellaan olevan itsemurha-ajatuksia tai kuolemanajatuksia, jotka eivät liity pelkästään hetkellisiin pettymyksen tunteisiin? Ensimmäinen tehtävä aikuisena on rauhoittua. Ajatuksia saa tulla ja mennä, eikä satunnainen ajatus elämän turhuudesta vielä tarkoita, että lapsi tai nuori päätyy käyttäytymään itsetuhoisesti.

Seuraava asia vanhempana on pysähtyä lapsen tai nuoren puheiden ääreen. “Sanoitko juuri, että haluaisit kuolla…voitko kertoa tästä minulle lisää?” tai myötätuntoinen kommentti siitä, että lapsella tai nuorella on varmasti juuri nyt todella kurja olla, voivat avata tarpeellista keskustelua. Aikuisen tehtävä on ottaa vastaan lapsen pahaa mieltä ja lohduttaa häntä, eli älä muserra lasta huolestuneisuutesi alle. Kuolemaan liittyvien ajatusten taustalla voi olla yksinäisyyttä, kiusaamista, someongelmia, monenlaisia huolia…jotka kuitenkin on mahdollista ratkaista parhain päin. Älä siis oleta äläkä ryntäile, vaan kysele rauhallisesti lapselta asiasta lisää. Valmista myös lasta siihen, että tulette hakemaan hänelle ja teille apua. Kuolemanajatuksista voi yksinkertaisesti todeta, että ne ovat ikään kuin merkki siitä, että lapsella on paha mieli. 

Kolmas askel on turvata tilanne. Jos lapsella on kuolemantoiveita, silloin häneen on suhtauduttava väliaikaisesti kuin ikätasoa pienempään lapseen. Älä siis päästä itsetuhoista lasta tai nuorta teille tietymättömille. Vietä lapsesi kanssa tavallista enemmän aikaa. Tehkää mukavia juttuja, joista molemmat nautitte. Puhu lapsen kanssa ja myös valvo häntä tavallista enemmän ja paremmin. Jos lapsella on huolestuttavaa itsetuhoisuutta, yleensä hän ei ole täysissä voimissaan muutenkaan – joten on mahdollista, että koulusta tarvitaan sairauslomaa ja että kotiin tarvitaan tilapäisesti aikuinen häntä hoitamaan. Jotkut lapset tai nuoret tarvitsevat sairaalahoitoa tai muuta jatkuvaa valvontaa. 

Huom! On syytä mainita sekin, että jos lapsen kuolemantoiveista on perheessä huolta, kotona on laitettava piiloon tai lukkojen taakse itsetuhoisen käytöksen mahdollistavat tarvikkeet, kuten veitset, liuottimet, lääkkeet ja niin edespäin. On tutkimusnäyttöä siitä, että itsemurhaan tarvittavien esineiden saatavuus vaikuttaa itsetuhoisten tekojen todennäköisyyteen. 

Lopuksi

Älä vaivu epätoivoon, vaikka lapsella tai nuorella olisi kuolemanajatuksia. Meille mielenterveysammattilaisille ne ovat suhteellisen tavallinen ilmiö, ja näihinkin oireisiin on saatavilla helpotusta. Vanhempana tärkein tehtäväsi on pitää pää kylmänä, sydän lämpimänä ja hakea apua lapsellesi, jos tämä asia huolestuttaa. Turva, rakkaus ja rajat, näillä päästään tässäkin asiassa alkuun. 

Lähde: Rutter´s Child and Adolescent Psychiatry, 2015

Elämän kapeikoissa onnea on käsi, josta pitää kiinni.

Nuorena jokainen ihminen kokee itsensä jollain tavalla haavoittumattomaksi. Elämä on kuin hauska leikki, hitaasti aukeava kaunis kukka. Jokainen ovi kutsuu, ja huominen on erityisen paljon toivoa täynnä. Vaikka ympärillä sattuu ja tapahtuu, mitkä tahansa ongelmat tuntuvat kaukaisilta. Nuoren ihmisen psyyke on rakentunut vakuuttelemaan itselle, että vaarat, pulmat ja vanhuus eivät koske minua.

Iän karttuminen on tästä näkökulmasta sekä ilon että harmin aihe.

Keski-ikää lähestyvät ihmiset, minä mukaan lukien, kokevat itsensä toisaalta varmemmiksi siitä, mitä elämän tulisi sisältää ja järjestävät näitä onnenaiheita aktiivisesti, mutta toisaalta he tulevat yhä tietoisemmiksi elämän nurjista puolista, kärsimyksestä ja tuskasta.

Erot, muutot, köyhyys, työttömyys, sairaus ja muut elämän ikävyydet menevät joko todella läheltä ohi tai paiskautuvat kasvoille kuin märkä rätti.

Yhtäkkiä asut hometalossa etkä tiedä, miten voit selvitä tilanteesta. Yhtäkkiä sinulla on pitkäaikaissairaus, jonka ennuste on epämääräinen. Yhtäkkiä firma menee nurin tai parisuhde purkautuu, vaikka olit varma, ettei niin koskaan kävisi. Enää ei voi selviytyä vain vakuuttelemalla itselleen, että vaikeudet ja ongelmat eivät ylety omalle iholle asti.

Elämä on virta, jossa kapeisiin kohtiin eivät joudu vain epäonnekkaat, vaan kaikki saavat osansa.

Et ehkä aja suoraan karille, mutta pohjakosketus tapahtuu useimmille jossain vaiheessa. Huolet, suru tai viha painavat ihmistä alas sellaisella voimalla, ettei niitä voi aina vastustaa. Sellaisina aikoina kaikki energia menee pinnalla pysymiseen. Useimmat selviävät lopulta, onneksi.

Oletko miettinyt, mikä pitää ihmistä hengissä, kun kaikki epäonnistuu?

Mikä on taika, joka auttaa ponnistelemaan, vaikka jokainen pulmallisen tilanteen detalji puhuu selviytymistä vastaan? Lastenpsykiatriassa puhutaan resilienssistä, joka on vapaasti käännettynä selviytymisen taitotila. Resilienssi ei ole synnyinlahja, vaan siihen liittyy useita elämän varrella saavutettuja taitoja ja kykyjä, kuten sosiaaliset taidot, myötätuntoisuus, asenne ja ongelmanratkaisutaidot.

Yksi aivan olennainen tekijä vaikeuksista selviytymisen kannalta on toisen ihmisen hyväksyvä katse.

Ihminen on yhä varustettu kivikautisin asetuksin. Ihminen on selvinnyt erityisesti siksi, koska hän on jo esihistoriallisista ajoista lähtien nojannut yhteisön tukeen. Ei ole ollut olemassa vain ”minä”, vaan on ollut ennen kaikkea ”me” – oma joukko, jonka puolesta toimia ja työskennellä. Ihmisryhmä, joka on kannatellut jokaista jäsentään tarvittaessa.

Vaikka kivikausi on onnellisesti ohi ja postmoderni elämäntapa voi vaikuttaa näennäisesti hyvin erilaiselta, elämän kapeikkokohdissa tarvitaan yhä samaa lääkettä kuin aikanaan: toisen ihmisen läsnäoloa ja lämpöä.

Ystävyys, sukulaisuus, rakkaus ja sielujen sympatia kannattelevat yksilöitä niissä vaiheissa, jolloin missään ei tunnu olevan mitään järkeä.

Oma ydinjoukko voi toki olla jotain aivan muuta kuin varsinainen biologinen perhe: se voi olla joukko rakkaita ystäviä, työkavereita, harrastusrinki tai vastaava. Pääasia on, että tämän porukan läsnäoloon ja tukeen voi aina luottaa.

Elämän herkullinen suolainen sokeri koostuu siitä, miten ilo, onni, suru ja viha limittyvät saman ihmisen kokemuksiksi. Ne vaihtelevat kuin aallot; joskus ne ovat olemassa jopa samaan aikaan – kasvavat, pienenevät ja muuttuvat. On onni, jos sinulla on läheinen, joka pitää kiinni kädestäsi jokaisen aallon aikana.

Tunteiden nimeäminen voi tuntua pöljältä, mutta se kannattaa.

Jos olet koskaan lukenut lapsenkasvatusohjeita lehdistä, netistä tai neuvolan esitteistä, olet varmasti törmännyt tällaiseen kauniiseen ohjeeseen: ”sanoita lapsesi tunteita. Anna nimi lapsen tunteille.”

 

Silti vanhempana olet saattanut istua uhmaikäisen itkupotkuraivarin äärellä neuvottomana, miettien sitä, mitä hyötyä tunteiden sanoittamisesta muka on. Lapsesi sadan desibelin kirkumisen lomaan vienosti lausuttu ”olet vihainen” saattaa tuntua yhtä järkevältä kuin keskusteleminen kotipihasi postilaatikon kanssa. Ei mene jakeluun, eikä tunteen nimeäminen välttämättä autakaan raivoavaa lasta juuri sillä hetkellä.

 

Mutta tunteiden nimeämisessä on paljon itua.

 

Tunteiden huomaaminen ja niiden nimeäminen on ensiaskel matkalla tunteidenkäsittelytaitoja kohti. Vaikka tunteista keskustelua ja niiden käsittelyä pidetään usein ”psykologisointina”, meillä jokaisella on tunteet. Niille on myös keholliset vasteensa (esimerkiksi pelokas tärisee, vihainen kokee kiukkunsa vaikkapa mahanpohjassa ja iloinen tuntee kuplintaa kehossa).

 

Erityisesti kielteisiin tunteisiin voi liittyä toistuvia ajatuksia, joita kutsutaan kognitiivisessa psykoterapiassa mm. ”kuumiksi ajatuksiksi” ja automaattisiksi ajatuksiksi. Ihmisen henkilökohtainen kokemusmaailma muodostuu pitkälti näistä kolmesta: ajatuksista, tunteista ja kehollisuudesta (sekä tietenkin toiminnasta). Silti me aikuiset näytämme vähättelevän tunteiden merkitystä.

 

En usko, että nykyisille aikuisille vaivauduttiin juuri opettamaan tunnetaitoja lapsuudessa.

 

Olemme saaneet pärjätä tunnetaitojen osalta sillä, mitä itse kukin on niistä päätellyt ja hoksannut elämän myötä. Nykyisin tunnesäätelytaidot ovat peruskoulun opetussuunnitelmassa, mitä pidän aikamoisena edistysaskeleena. Silti ei voi vähätellä vanhempien ja kodin tarjoaman tunnekasvatuksen merkitystä. Koska miten voi ikinä oppia säätelemään omaa oloaan, jos ei alkuunkaan tiedä, miltä itsestä tuntuu?

 

Jos kukaan ei ole koskaan nimittänyt surullista oloasi surun tunteeksi, voi erehtyä pelkäämään kyseistä tunnetta vasteineen jonain kauheana ja katastrofaalisena asiana. Tunteiden tajuaminen alkaa onnistua vain sen kokemuksen kautta, että joku turvallinen aikuinen viestii lapselle kaikin tavoin ymmärtävänsä, mistä hänen olossaan on kyse.

 

Mieluiten tämä oppimisprosessi saisi alkaa mahdollisimman pienenä, sillä tunteissa on erityisesti temperamenttiselle lapselle iso pala purtavaksi. Olisi pikku hiljaa opittava ymmärtämään tunteitaan, reaktioitaan ja ajatuksiaan, keksittävä keinot elää niiden kanssa ja harkittava, miten aikoo toimia jatkossa.

 

Moni aikuinen välttelee kaikin tavoin epämiellyttäviä tunteita, koska ei osaa tehdä niille mitään.

 

Olisi toisinaan helpompaa, jos ”mikään ei tuntuisi miltään” – sitä suorittaisi vain askareitaan, harrastaisi, toimisi ja tekisi. Mutta oikeasti tunteista ei pääse eroon, vaikka kuinka toivoisi. Pikemminkin mitä enemmän tunteitaan tukahduttaa, sitä kovemmille ne ottavat. Tukahdetut tunteet saattavat tulla vastaan kipuina ja särkyinä, huonona ja ahdistuneena olona, selittämättömänä väsymyksenä ja niin edelleen.

 

Tunteiden välttelyyn on aikuisilla moninaisia keinoja: suoranainen kieltäminen, intensiivinen uppoaminen omiin mielenkiinnon kohteisiin, päihteet tai epäterveet pari/seksisuhteet ja niin edespäin, vain muutamia mainitakseni. Välttelyn hintana on kuitenkin jatkuva, hienoisena pohjavireenä tuntuva tyytymättömyys. Niinpä vaikka tunteiden välttely toimisi keinona omassa elämässä jotenkuten, kuinka moni toivoo lapselleen vastaavaa? Tästä kenties löytyy motivaationlähde tunnekasvatukseen.

 

Lapsen homma on iän karttuessa ottaa haltuun omia tunteitaan (kun ne ovat ensin saaneet nimet).

 

Lapsen pitää oppia sietämään epämukavuutta, oppia keinoja helpottaa omaa oloa kielteisten tunteiden yhteydessä, oppia toimimaan tunteita herättävissä tilanteissa ja havaita, että jokainen tunne on ohimenevä. Tämä monivaiheinen oppimisprosessi alkaa, niin pöljältä kuin se ehkä tuntuukin, jokaisen omassa kodissa ja juuri niissä tilanteissa, jossa kiljutaan, itketään, nauretaan tai ujostellaan – kun joku aikuinen vain hoksaa sanoa sen ääneen. Se on todellista kädet savessa-touhua ja silti hurjan arvokasta.  Vain toistuvan sanoittamisen kautta saadaan otetta niin abstraktista, monitahoisesta ja meille aikuisillekin toisinaan vaikeasta kokonaisuudesta kuin tunteet.

 

 

Ahistaako? Pelokkuuden kukistaminen on mahdollista.

Useimmat ihmiset tunnistavat kokeneensa joskus pelon tunteen ja kehon tuntemukset, joita pelkoon liittyy: Sydän hakkaa, hengitys tuntuu raskaalta, raajat ehkä tärisevät, olo on kauhistunut, saattaa luulla kuolevansa tai tulevansa hulluksi. Pelko on hyvin tärkeä tunne, joka ei ole olemassa ilman syytä: pelko suojaa ihmistä tekemästä vaarallisia tai uhkarohkeita asioita. Jos ei pelottaisi, tulisi tehtyä kaikenlaisia tyhmyyksiä, kuten hypättyä korkeista paikoista, kokeiltua erilaisia stuntteja ja näin poispäin. Siinä taas kävisi usein huonosti.

Niin lapsella kuin aikuisellakin pelko voi kuitenkin yltyä liiallisuuksiin. Pelko voi alkaa ottaa yhä enemmän sijaa arjessa. Ihminen voi alkaa pelätä esimerkiksi yksinolemista, hyönteisiä tai julkisia paikkoja niin paljon, että siihen alkaa liittyä asioiden välttelyä. Välttely tarkoittaa, että jotta ei tarvitsisi tuntea pelon tunnetta ikävine fyysisine oireineen (joita itsessään myös voi alkaa pelätä), ei tee asioita, joissa tällaisen kokemuksen mahdollisuus on olemassa. Välttely voi liittyä yksittäisiin asioihin mutta myös laaja-alaisesti esimerkiksi kotoa pois lähtemiseen.

Välttely on ymmärrettävää mutta myös haitallista. Esimerkiksi jos pelkää niin paljon ampiaisen pistoa, että ei suostu lainkaan kesällä ulkoilemaan, ei itse asiassa pääse havaitsemaan, että yleensä/suurella todennäköisyydellä ampiaiset eivät pistä ihmisiä. Sitä paitsi jättämällä ulkoilun väliin, missaa myös monet hyvät hetket, jotka pitävät yllä hyvää mieltä. Välttely on omiaan kapeuttamaan elämää ja se pitää yllä pelkäämiskierrettä.

On olemassa myös paniikkioireilua, joka eroaa yksittäisistä peloista siten, että ahdistava ja pelottava olo voi tulla oikeastaan milloin vain. Tämä on monelle erityisen hankala juttu, koska paniikkioireilu voi välttämisen kautta esimerkiksi rajoittaa sitä, pystyykö käymään vaikkapa kaupassa – monella paniikkioireilevalla on tarve varmistaa, että pystyy lähtemään heti pois, missä ikinä sattuukaan olemaan, jos oireita tulee. Oireet voivat tuntua vaarallisilta ja hulluksi tulemisen pelko on paniikkioireissa yleistä.

Ahdistuneisuuspulmiin kuuluu myös yleistynyt ahdistuneisuus, joka ei niin paljon liity yksittäisiin pelättäviin asioihin, vaan esimerkiksi jatkuvaan pienten ja suurtenkin asioiden murehtimiseen. Tunnet varmasti jonkun, jolla on taipumus huolehtia ja murehtia sekä varautua kaikkeen huolellisesti. Jos tällainen taipumus alkaa vielä liikaa energiaa, kyseessä on pelon ja paniikkioireen “sukulainen”, jota kannattaa yrittää hoitaa. Tässä kohtaa mieleen tulee ainakin Ultra Bran kappale Kahdeksanvuotiaana, jossa kuvataan lapsen murehtimista. Murehtiminen ei, vaikka yleisesti näin luullaan, helpota huolestuneisuutta, vaan liiallisena saattaa pahentaa oireilua. Siksi murehtimisen rajoittaminen esimerkiksi päivittäisten huolihetkien avulla on usein fiksua.

Pelko-oireen kukistamiseen tarvitaan tietoa kehon toiminnasta.

Ensinnäkin on tärkeä ymmärtää, miksi pelon tunne saa aikaan niin epämiellyttävän olon. Se liittyy adrenaliinihormonin eritykseen lisämunuaisista. Adrenaliinia tarvitaan ihmisen valmistautuessa hälytystilaan. Nähdessäni vaikka edessäni yllättäen vapaasti kulkevan leijonan, erittyy kehossa välittömästi adrenaliinia, joka saa aikaan paitsi tunnereaktioita, nostaa myös sykettä, keskittää verenkierron sisäelimiin ja luustolihaksiin sekä mahdollistaa muun muassa suuremman hengitysvolyymin. Adrenaliinin vaikutus ei kestä ikuisesti, korkeintaan parikymmentä minuuttia, mutta sen avulla keho valmistautuu siihen, että ihminen joutuu kohta joko taistelemaan tai pakenemaan. Pelon tunteille ja tuntemuksille on siis erittäin järkevä syy, josta on toisinaan myös hyötyä.

Vaikka leijonan näkeminen on ainakin Suomessa epätodennäköistä, joskus aivojen pelkokeskus alkaa toimia yliaktiivisesti, jolloin yllä kuvattu pelkoreaktio voi alkaa korostua tai yleistyä esimerkiksi tekstin alussa kuvatuilla tavoilla. Mitä tälle voi tehdä?

Ahdistuneisuus- ja pelko-oireet ovat yleisiä sekä lapsilla että aikuisilla. Niitä voidaan hoitaa kotikonstein, jos ongelma on lievä. Jos tarvitaan muuta hoitoa, tutkimusnäyttöä on olemassa eniten kognitiivisen psykoterapian ja lääkehoidon yhdistelmästä, mutta myös pelkästä psykoterapiasta tai lääkehoidosta on näytetty hyötyä. Missä ikinä ongelmaa hoidetaan, keskeiset asiat ovat 1) omaan pelon tunteeseen ja fyysisiin tuntemuksiin tutustuminen 2) pelon ja siihen liittyvien ajatusten arvioiminen ja 3) pelottavalle asialle altistuminen eli pelottavan asian harjoittelu 4) turvakäyttäytymisestä luopuminen (esim taikauskoiset rituaalit, joilla yritetään estää pelottavan asian toteaminen).

Koska olen lastenpsykiatrian puolen lääkäri, annan alla muutaman vinkin, miten lapsen pelko- tai ahdistuneisuusoiretta voi yrittää helpottaa kotikonstein.

Mitä voit tehdä kotona lapsen pelon helpottamiseksi?

PELON TUNTEESTA KERTOMINEN: Kerro lapsellesi, miten elimistö toimii, ja miksi pelon tunne on hyödyllinen. Kuvaa myös lyhyesti vaikkapa adrenaliinin vaikutus. Lapsi saa tällöin järkevän (ja tosiasiallisen) selityksen, miksi hän kokee mitä kokee.

PELON TUNTEEN ARVIOIMINEN: juttele lapsen kanssa, mitä kaikkea hän pelkää. Tarkenna: jos lapsi pelkää vaikkapa yksin olemista, kuinka paljon pelottaa jos aikuinen on viereisessä huoneessa? Entä jos aikuinen on ulkona ja lapsi sisällä? Tuntuuko pelko joka kerta vaan vain tietyissä tilanteissa? Minkälaisia keinoja lapsella on selvitä pelon tunteen kanssa?

TURVAKÄYTTÄYTYMINEN: minkälaista turvakäyttäytymistä lapsen tilanteeseen liittyy? Jos vaikka aikuinen pelkää autolla ajamista, turvakäyttäytyminen voi olla vaikkapa suostuminen ajamaan vain tietyllä tiellä, tietynlaisella säällä, vain kaupungissa tai vain valtatiellä tai esimerkiksi “pakko” laulaa tai ajatella tiettyjä ajatuksia ajaessaan. Lapsenkin kohdalla turvakäyttäytymistä kannattaa selvitellä, koska se voi pitää yllä pelkäämistä. Turvakäyttäytymisestä ei ehkä voi luopua heti, mutta sen pitäisi olla tavoitteena pikku hiljaa.

PELOLLE ALTISTUMINEN: Lapset ovat usein kiinnostuneita harjoittelemaan pelosta eroon pääsemistä, jos siitä on heille itselleen haittaa. Esimerkiksi jos yökyläily pelottaa lasta, hän voi olla harmistunut siitä, ettei voi osallistua muiden mukana, eli oireesta on hänelle harmia. Kun lapselle selitetään, että aivojen pelkokeskus voi oppia olemaan “ylireagoimatta”, jos pelottavaan asiaan totutellaan vähitellen, lapsi voi motivoitua kokeilemaan harjoittelua. Harjoittelu kannattaa tietysti aloittaa asiasta, joka pelottaa vain hiukan. Esimerkiksi yökyläilypelkoa voi lähestyä olemalla “yökylässä” kaverilla aluksi vaikka 1-2 tuntia tavallista kyläilyä pidempään. Seuraavalla kerralla voi lisäksi esimerkiksi pestä kaverin luona hampaat ja vaihtaa yökkärit valmistautuen yökylään ja lähteä sitten kotiin, ja sitä seuraavalla kerran voi jo yrittää nukahtaa kaverin luona (jos omat vanhemmat ovat valmiudessa hakea lapsi kotiin tarvittaessa) ja niin edespäin. Harjoittelun toteuttamisesta ja edistysaskeleista kannattaa palkita lasta vanhempien sopivaksi katsomalla tavalla.

RENTOUTUMISHARJOITUKSET: monelle usein jännittyneelle lapselle on hyödyllistä oppia rentoutumaan tilanteissa, joissa pelko on tuloillaan. Ihminen ei voi olla samanaikaisesti jännittynyt ja rentoutunut, joten rentoutusharjoitusten tekeminen voi auttaa pelonhallinnassa. Hyviä kuunneltavia rentoutusharjoituksia löytyy esimerkiksi Mielenterveystalon ja Suomen Mielenterveysseuran sivuilta sekä Oiva -sovelluksesta.

AIKUISTEN TUKI: ahdistuneen ja pelokkain lapsen tukeminen on haasteellista, koska lasta joudutaan puskemaan alueille, jotka tuottavat hänessä pelkoa. Useimmista vanhemmista on kamalaa tuottaa lapselleen vaikeita tunteita. Pelon voittamisen kannalta on kuitenkin tärkeä se balanssi, joka on hoivaamisen ja vaatimisen välissä. On tärkeää, että lapsi ei joudu sietämättömään tilanteeseen, joka on hänelle liian vaikea, eli hänelle on tarjottava hoivaa. Samalla lapselta olisi kuitenkin myös odotettava vaikean asian harjoittelun yrittämistä, ja aikuisen olisi itse kyettävä tuntemaan, että harjoittelu auttaa lasta ja että se ei ole lapselle vahingollista. Sillä, uskooko vanhempi lapsensa onnistuvan, on merkitystä pelottavalle asialle altistumisen onnistumisessa. Joskus lapsen pelko ja ahdistus on aikuiselle sietämätöntä. Silloin lapsen tueksi tässä asiassa kannattaa etsiä jokin toinen aikuinen. Se voi olla esimerkiksi toinen vanhempi, kummi tai vaikka koulun kuraattori.

Lopuksi

Pelko on useimmille ihmisille osa elämää, ja moni on ajoittain enemmän tai vähemmän ahdistunut syystä tai toisesta. Koska nämä tunteet kuuluvat elämään, niistä ei voi eikä kannatakaan pyristellä täysin eroon. Pelon kanssa toimeen tulemista kannattaa kuitenkin aktiivisesti harjoitella, jos se häiritsee elämää. Yllä kuvatut keinot liittyvät kognitiivisen psykoterapian menetelmiin ja niitä voi vapaasti soveltaa. Lisäksi Mielenterveystalon nettisivuilla on omahoito-ohjelmia sekä nettiterapiamahdollisuus, joista voi itselleen/lapselleen hakea apua. Jos nämä keinot eivät auta riittävästi, apua voi hakea mistä tahansa terveyspalveluista, kuten mielenterveystoimistosta, terveyskeskuksesta tai perheneuvolasta. Ahistuksen voi saada hallintaan.

Luettavaa ja lisätietoa:

Mielenterveystalo.fi

Eskonen, Levander, Roine: Ahdistus aisoihin

Cacciatore ja Karukivi: Mieletön fiilis. Hyvän mielen käsikirja.

Pelliccioni, Jääskeläinen: Mitä sä rageet?

Häpeäkasvatus on julmaa – älä tee sitä.

Häpeä, tuo mielenterveysammattilaisen päivittäinen vihollinen. Kuinka paljon kärsimystä maailmasta poistuisikaan, jos häpeä ei olisi niin valtava osa monen ihmisen elämää? Kuinka moni ihminen olisi merkittävästi onnellisempi – kuinka moni lapsi saisi turvallisemman lapsuuden?

 

Häpeän tunnetta ei tietenkään pääse kukaan täysin pakoon, koska sillä on tärkeä tehtävä: se opettaa ihmisiä toimimaan yhteisössä sopivalla tavalla.

 

Häpeän tunne kuitenkin menee lähes välittömästi överiksi, jos se siirretään “hyvän kasvatuksen” palvelukseen. Mikä onkaan “tehokkaampi” tapa tuomita lapsen tekoset kuin katsoa paheksuvasti, kohdella nöyryyttävästi tai puhua hänestä/hänelle rumasti. Lapsessa heräävät näissä tilanteissa kyllä välittömästi häpeän ja epäonnistumisen tunteet – ja todennäköisesti kyseenalainen tekeminen loppuu saman tien. Näennäisestä “kasvatuksellisesta tehokkuudestaan” huolimatta häpeän ja nöyryytyksen tahallinen aiheuttaminen on kuitenkin todellista myrkkyä ihmisyyttä vastaan – ja sitä tulisi välttää kaikin keinoin.

 

Jokaiselle ihmiselle tapahtuu erinäinen määrä mokia, kommelluksia ja virheitä elämän varrella.

 

Ajattele hetki omalle kohdallesi sattuneita noloimpia ja häpeällisimpiä hetkiä. Muistele sitten, suhtautuiko joku häpeälliseen tilanteeseesi hyvin? Oliko tilanteessa joku, joka tuki sinua, lohdutti tai vakuutteli, että tästä selvitään? Vai oliko rinnallasi ihminen tai ihmisiä, jotka katsoivat sinuun tuomitsevasti, haukkuivat, nöyryyttivät tai kiusasivat sinua tapahtuneesta? Oliko paikalla joku, joka pelkällä olemuksellaan herätti sinussa vielä suurempia kielteisiä tunteita: epäonnistumisen, huonommuuden ja riittämättömyyden kokemuksia?

 

Lapsi oppii kehityksensä aikana luonnostaan häpeämään sellaisia tilanteita, joissa hän toimii epäsopivasti.

 

Tämä tapahtuu havainnoimalla aikuisten reaktioita ja viestintää. Jo aivan pienet vauvat katsovat ja jakavat aikuisten ilmeitä ja tunnetiloja, ja pienestä lähtien vanhemman palaute lapselle on äärimmäisen tärkeää –  aikuisten tunnetason reagointi menee siis pääsääntöisesti lapselle hyvinkin perille. Itse asiassa aikuisen tunteiden havainnoinnin kyky on epäilemättä ollut läpi aikojen lapsen hengissäsäilymiseen liittyvä tärkeä ominaisuus. Tätä kykyä käyttämällä lapset alkavat pikku hiljaa tavoittaa myös sitä monimutkaista kudelmaa, mitkä käyttäytymiset tavat ovat muista ihmisistä tai yhteisöstä sopivia ja mitkä eivät. Häpeän ja ylpeyden tunteiden herääminen onkin tärkeä osa lapsen kasvua. Nämä tunteet auttavat lasta navigoimaan sopivuussääntöjen mukaisesti.

 

Mutta varmasti on itsestäänselvää, mitä häpeän tahallinen aiheuttaminen kasvatustilanteissa aiheuttaa lapselle pitkän päälle:

 

Lapsi, jota kasvatetaan häpeällä, alkaa vähitellen kokea itsensä kokonaisvaltaisesti huonoksi. Syntyy minäkuva, jossa lapsen tekemiset eivät ole huonoja, vaan olemassaolo on huonoa, läpikotaisin pahaa ja epäonnistunutta. Jopa lapsi, jota kohdellaan aikuisten taholta kaltoin, voi tämän kohtelun seurauksena alkaa kokea olevansa itse huono ja syypää tilanteeseensa, mikä on valtavan surullista (sekä valtavan väärin). Läpitunkevat huonommuudentunteet taas vahingoittavat kasvavan lapsen itsetunnon kehitystä, altistavat mielenterveysoireille ja aiheuttavat valtavasti kärsimystä.

 

Joten kun lapsesi seuraavan kerran töppää, kun hän mokaa tai tekee hölmösti: älä häpäise häntä!

 

Auta sen sijaan lasta sietämään vaikeaa tunnetilaansa, lohduta ja tue. Kerro, että kaikki mokaavat joskus. Vielä parempi idea: kerro, miten itse olet mokannut joskus – ja miten siitä selvisit. Kerro pienelle uhmaikäiselle, että rakastat häntä ja että hän on aivan ihastuttava – vaikka se ei olekaan sallittua, että hän heittää tavaroita vessanpönttöön. Kerro lapselle, joka kaataa vahingossa muronsa lattialle, että se ei haittaa, ja pyyhi jäljet hänen kanssaan yhdessä. Kerro vitosen kokeesta tuovalle koululaiselle, että hän on silti sinulle rakas ja ihana lapsi – ja että ensi kerralla harjoittelette kokeisiin yhdessä. Kerro teinille, joka kokee olevansa jollain lailla epäkelpo, erilainen tai kummallinen, että nämä tunteet ovat hänen iässään tavallisia ja liittyvät isoksi kasvamiseen – ja että hän on sinun mielestäsi ihana nuori juuri tuollaisena, minkä hän itsekin aikoinaan tulee huomaamaan.

 

Tällä tavoin olet mukana kasvattamassa sukupolvea, joka ei ehkä kasva häpeän vaan rakkauden voimalla oikeaan suuntaan.

Käytöksellään oireileva lapsi voi olla se hädänalaisin

Lastenpsykiatrin työssä näkyy toistuvasti seuraava kuvio: lapsi tulee vastaanotolle käyttäytymisen ongelmien vuoksi. Kyseinen lapsi on alkanut saada päiväkodissa tai koulussa kyseenalaista mainetta tunteettomana huligaanina, joka rikkoo paikkoja ja vähät välittää aikuisten ohjeista. Lapsi saattaa raivota tai uhmata aikuisia jatkuvasti kotona tai kodin ulkopuolella. Jokaisessa ympäristössä lapsen oireet eivät välttämättä samalla tavalla kuitenkaan näy.

Mitä tällaisesta tilanteesta pitäisi ajatella?

1. Käytöksellään oireilevat lapset voivat olla erityisen hädänalaisia. Heillä ei välttämättä ole tukenaan jaksavia aikuisia, joille puhua asioistaan. He ovat usein kokeneet paljon muutoksia tai vaikeita asioita lyhyen elämänsä aikana. Perheessä voi olla erilaisia huolenaiheita, jotka kuluttavat läheisten aikuisten voimavarat. Lisäksi näillä lapsilla ei useinkaan ole sopivasti kavereita tai harrastuksia. Tällaisen lapsen arki voi olla puutteellista ja niukkaa monesta näkökulmasta.

2. Käytösoireiset lapset eivät useinkaan saa sanottua tai huomaa kertoa asioista, joista aikuisten pitäisi tietää. Esimerkiksi: onko kotona ruokaa, ovatko vanhemmat kunnossa, onko lapsella ketään jolle kertoa asioistaan, onko lasta kohdeltu kaltoin, tai onko lapsella jokin huoli. Siksi tarvitaan aikuisia, joiden silmät ovat auki. On huolehdittava, että erityisesti käyttäytymisellä oireilevalla lapsella on mahdollisuus ilmaista itseään jollekulle luotettavalle aikuiselle. Sillä jos kukaan ei huomaa lapsen hätää, miten päästään auttamaan häntä?

3. Olisi kaikkein olennaisinta katsoa käytösongelman taakse. Aikuisten pitäisi miettiä, miten käytösoireiset lapset nähdään eri ympäristöissä. Ymmärretäänkö lapsen hätä ja paha olo, vai pidetäänkö lasta epäonnistuneena minirikollisena? Kukaanhan ei synny ärsyttävänä mukulana (joskin jotkut lapset tarvitsevat syntymästä lähtien enemmän apua ja hoivaa kuin toiset). Se, mitä syntymän jälkeen tapahtuu, kuitenkin muokkaa lasta. Auttamisen pitäisi lähteä tästä ymmärryksestä.

4. Mikään ihmelääke ei auta huonoon käyttäytymiseen (paitsi joskus, mutta hyvin harvoin). Käytösongelmat eivät muutu ilman riittävää aikuisen tarjoamaa tunne-elämän tukea. Aikuisen pitäisi olla samaan aikaan sekä jämäkkä, myötätuntoinen että myönteinen – ja jatkaa näin toimimista lapsen kanssa pitkiä aikoja, jopa kuukausia ellei vuosia. Se on erittäin haastava tehtävä, kun lapsella on käytösongelmia. Niinpä vanhemmat ja lapsen muut läheiset tarvitsevat kaiken mahdollisen tuen jaksamiseensa. Käytösongelmat eivät yleensä ole aikuisen syy, mutta kekseliäs ja hyvä aikuisen toiminta voi merkittävästi auttaa lasta eteenpäin ongelmistaan.

5. Kaikkein parasta kuntoutusta käytösongelmiin on usein vakaa arki. Jokainen lapsi tarvitsee ja ansaitsee iloa ja leikkiä, rutiineja ja arkea, aikuisen huomiota ja tukea, sopivasti omassa rauhassa olemista ja ihan vaan jokapäiväistä elämää kauppareissuineen, ruuanlaittoineen ja läksyhommineen. Arki on niin hyväksi, koska se on ennustettavaa ja auttaa hahmottamaan maailmaa. Siksi kaikki ne palvelut, jotka tukevat lapsen arkea, ovat erityisen hyviä juttuja lastenpsykiatrin näkökulmasta.

6. Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä: käytösongelman taustalla on yllättävänkin usein lapsen (väärä) uskomus siitä, ettei hän osaa tai kelpaa tai että hän on huonompi kuin muut. Tapahtuu isoja edistysaskelia, jos lapsi oppii huomaamaan, että hän on aivan yhtä hyvä tyyppi kuin muutkin. Usein tämä tie on kivinen, mutta kekseliäät, luovat ja lapseen uskovat aikuiset voivat olla sillä tiellä merkittävä apu. Lapsen pitää saada sisäistää tunne, että hän on arvokas. Siksi myönteistä kasvatusta ei voi liikaa korostaa. Kaikkia töllöntöitä ei tarvitse hyväksyä – mutta lapsi itse, hän on ihana, arvokas ja tärkeä. Häneen pitää uskoa!

Aggressiokasvatus käytännössä – kompastelua ja opettelua.

Viimeksi jäin siihen, miten aggressio on toisaalta tarpeellinen voimavara jokaisen ihmisen elämässä ylipäänsä – ja miten samalla se voi joskus olla muodostua elämänlaatua heikentäväksi ja toisinaan invalidisoivaksi käyttäytymismalliksi, jonka hallitsemisen opetteluun monet lapset, nuoret ja aikuisetkin tarvitsevat apua.

Lupasin tällä kertaa käydä läpi käytännön konsteja aggressionhallinnan helpottamiseksi perheissä, mutta pyörää on turha keksiä uudelleen. Haluankin vinkata ensin muutaman mainion verkkosivun ja vastaavan, joista voit lukea ja katsella asiasta lisää.

Ensinnäkin vastaani tuli tällainen aivan uusi sivusto: vaikka yksityinen firma onkin julkaisijana, nämä vinkit voin helposti allekirjoittaa itsekin: https://www.familyboost.fi/materiaalipankki/

Toiseksi Väestöliitolta on hiljattain ilmestynyt tähänkin pulmaan sopivaa videomateriaalia, joka seuraavassa linkissä: Raisa Cacciatoren nettiluento aggressiosta. Väestöliitolla on muutenkin hurjan hyödyllinen nettisivusto Perheaikaa.fi, jossa on monenlaisia kasvatukseen liittyviä nettiluentoja, chatteja, kursseja yms. Viimeisimpänä uutuutena myös Ihanat Ipanat -podcast. https://www.perheaikaa.fi

Kolmanneksi, toisinaan huumori on se keino, jonka kautta nämä asiat ovat helpoiten käsiteltävissä meidän aikuistenkin mielissä. Oma suosikkini on tässä: Kasvatuspuntari ja mikä parasta, näitä videoita on useampia. Helpointa ne on löytää etsimällä Youtubessa #kasvatuspuntari.

Mitä itse haluaisin sanoa käytännön aggressiokasvatuksesta? Ainakin sen, että sellaista päivää ei tulla näkemään, jolloin lapset tekevät aina juuri sen, mitä vanhemmat toivovat. Pikemminkin jos noin kävisi, tilanne olisi äärimmäisen huolestuttava, koska kasvamassa olisi tahdottomia lapsukaisia, joilla ei olisi tulevaisuutta edessään. Hyväksy siis se, että lapsesi tulee ajoittain kiukuttelemaan ja osoittamaan mieltään niin kauan kuin hänellä on elämää edessään.

Kasvamme nimittäin yksilöiksi ainoastaan tekemällä selvää rajaa itsemme ja toisten välille. Raja muodostetaan aluksi sanomalla “ei” ja olemalla päättäväinen (= saamalla itkupotkuraivarit mitä mielikuvituksellisimmissa tilanteissa). Näitä rajan tekemisen taitoja harjoittelee joka ainoa uhmaikäinen sekä murrosikäinen – ja lopputuloksena on lapsi tai nuori, joka osaa ja uskaltaa ilmaista mielipiteensä tässä maailmassa sekä pitää puolensa. Siksi uhmaikä (tai hienommin tahtoikä) on ÄLYTTÖMÄN tärkeä aika, ja kyseinen kausi pitäisi ottaa vähintään järjen tasolla ilolla vastaan jokaisessa perheessä (on tietenkin hieman eri juttu todellisuudessa pukea vastaan hangoittelevaa lasta toppavaatteisiin klo 0730 aamulla, kun olet oikeastaan jo vartin myöhässä…silloin kyseinen ilo EI suorastaan kupli sisäisesti…). Ja siksi on niin TODELLA tärkeää, että murrosikäinen teini edes joskus vähän osoittaa mieltään. Kun teinisi murisee sinulle, hän tekee siis tärkeää henkistä työtä!

Haluaisin sanoa myös sen, että läpi lapsuuden on tärkeä etsiä yhdessä lapselle sallittuja tapoja purkaa aggressiota kiukuttavia tilanteita varten ja rauhoittua. Mieti itseäsi, kun olet kiukkuinen tai äreä. Mitä teet silloin? Yksi treenaa kiukkunsa pois, toinen menee saunaan puhisemaan, kolmas soittaa kovaäänisesti musiikkia, neljäs vetäytyy sohvalle telkkaria tuijottamaan. Me aikuisetkin puramme pahaa oloa ja rauhoitumme eri tavoin. Kai lapsellakin pitää siis olla mahdollisuus ilmaista kiukkuaan rakentavasti? Miettikää yhdessä etukäteen erilaisia keinoja, joilla lapsi voi purkaa pahaa oloaan tarvittaessa muita satuttamatta ja rauhoittua. Yksi keino voi olla vaikka lumikasan pöyhiminen (aikuisen valvonnassa), toinen hernepussin heittäminen seinään sovitussa paikassa kotona, kolmas vanhojen sanomalehtien repiminen, neljäs rumpujen hakkaaminen, viides palapelin kokoaminen omassa huoneessa, kuudes rauhoittumismatto tai -tyyny, johon saa kiukkuisena mennä lepäilemään….vain luovuus on rajana, kun tarkoitus on luoda lapsen päähän malleja itseä ja muita vahingoittamattomista tavoista purkaa kiukkua ja rauhoittumisesta. Tunteiden hallintaa ja hillitsemistä on tietenkin hyvä oppia myös muilla tasoilla, mutta näin käy luonnostaan ajan myötä; erilaisia keskusteluja aiheesta joutuu varmasti vanhempana käymään. Jos aggressiotaitojen oppimista haluaa edistää pienen lapsen kanssa, kiukkua käsittelevien lastenkirjojen lukeminen yhdessä on varmaan yksi hyödyllinen keino. Isomman lapsen kanssa voi mm. käydä avointa keskustelua siitä, miten tunteita tulee ja menee jokaisella. Kiukun tunteet kuuluvat elämään siinä missä vaikkapa ilo, hämmästys, suru ja onni. Niitä ei siis tarvitse eikä pidä kieltää, vaan olennaista on oppia tulemaan niiden kanssa toimeen. Tilannetta höystää mukavasti, jos kerrot jonkun oman lapsuus/nuoruusaikaisen kevyen kömmähdyksesi, ja mitä siitä opit. Näin lapsi saa kiinni opettelu/harjoittelunäkökulmasta.

Kolmantena asianani on se, että myös aggressiokasvatuksessa myönteinen ote on tärkeä. Kovin usein käy niin, että väkivaltaisesti käyttäytyvää lasta aletaan inhota eri paikoissa – toki se on luontevaa, jos esimerkiksi hänen kanssa tekemisissä ollessa saa joka kerta puremajälkiä. Ongelma vain on se, että kuten viimeksi kirjoitin, aggressiivinen lapsi kokee usein sisäisesti olevansa luuseri. Näin ollen jokainen epäonnistuminen voi olla hänelle epäsuora viesti siitä, että ei kannata edes yrittää. Onkin aikamoinen temppu saada tällainen lapsi jälleen luottamaan itseensä ja kokemaan, että hän osaa olla aivan yhtä hyvä lapsi kuin muutkin. Siihen ei ole valitettavasti mitään oikoreittejä, vaan lapsi tarvitsee tunnetasolla kokemuksen siitä, että hän on riittävän hyvä tyyppi. Hän tarvitsee siis aitoa välittämistä, sopivia oppimis/harjoittelutehtäviä, niistä suoriutumista, aitoja kehuja ja onnistumisiin liittyviä huomionosoituksia. Hän tarvitsee aikuisia, jotka tajuavat, että kiukun takana voi olla muita tunteita, kuten pelkoa, ahdistusta tai turvattomuutta ja jotka eivät anna lapsen aggressiivisen käytöksen hämätä. Hän tarvitsee usein rinnalleen aikuisen kanssakulkijan, joka voi olla oma terapeutti mutta aivan yhtä hyvin vaikka perhetyöntekijä, harrastusvalmentaja, isovanhempi tai kuka tahansa muu läheinen. Tarvitaan ihminen, joka on aidosti kiinnostunut lapsesta ja hänen mielenmaailmastaan.

Aggressiokasvatus ei siis ole aivan piece of cake, vaan se on pikemminkin koko cake, mutta mistään mahdottomasta tehtävästä ei ole kysymys. Aggressiokasvatusta kannattaakin ajatella pyörällä ajamisen opetteluna: kaikkien on kaaduttava muutamia kertoja, ennen kuin oppii huristelemaan fillarilla ympäri kylää.