Haluatko tukea lapsen/ nuoren mielenterveyttä? Toimi näin.

Seuraavaa tekstiä inspiroi paitsi käytettävissä oleva tutkimustieto, myös Twitterissä levinnyt viesti siitä, että jopa 25% nykyisistä yliopisto-opiskelijoista tarvitsee psykiatrin palveluita.

Toimi näin, kun haluat tukea lapsen/nuoren mielenterveyttä.

1) Hyväksy lapsi sellaisena kuin hän on. Hän on oma ainutlaatuinen persoonansa. Hän voi olla joissain asioissa hyvin erilainen kuin sinä, mutta silti aivan yhtä mahtava tyyppi kuin sinä. Lapsesi mittaa arvoaan erityisesti sinun katseesi, huomiosi, sanojesi ja kosketuksesi kautta. Jos haluat lapsellesi kehittyvän hyvän itsetunnon, muista huomata hyvä ja kehua lapsesi päivittäin – ihan vain koska hän on ihana tyyppi.

2) Älä aliarvioi ajan merkitystä. Vietä aikaa lapsesi/nuoren seurassa. Seuraa hänen puuhiaan. Kuuntele hänen toiveitaan. Ole paikalla ja kuulolla, useimpina päivinä, edes jonkin aikaa. Kaikkea haluamaansa lapsen ei tarvitse saada, mutta on tärkeää tulla kuulluksi. Lapsesi arvostaa sinun huomiotasi enemmän kuin mitään muuta elämässä. Kaikkien sähköisten laitteidesi pitäisi hävitä kiinnostavuudessaan omalle lapsellesi, joka on arkesi tärkeimpiä ilonlähteitä. Osoita se hänelle käyttämällä häneen aikaa.

3) Yritä muistaa hoitaa itseäsi. Vanhemman mielenterveys ja jaksaminen on lapsen hyvinvoinnin pohja, tästä on valtavasti tutkimusnäyttöä. Jos olet jatkuvasti huonovointinen tai uupunut, et jaksa olla hänen käytettävissään. Hyvä mielenterveytesi ja terveytesi taas auttavat sinua olemaan vakaa majakka, jonka luo lapsesi löytää arjen myrskyissä. Hoitamalla itse itseäsi annatkin jälkipolville esimerkin siitä, miten kypsä aikuinen toimii. Välitä itsestäsi ja lepää, virkisty, sekä lakkaa suorittamasta 24/7 ❤️.

4) Anna lapsesi solmia merkityksellisiä ihmissuhteita: kaverit, naapurit, kummit, sukulaiset, nuorisotyöntekijät ja niin edespäin. He ovat paitsi tärkeä tukiverkosto sinulle vanhempana, myös ilon ja resilienssin lähde lapsellesi. Jos lapsella on yksinäisyyttä ja kaveriongelmia, panosta niihin ympäristöihin, joissa lapsi viihtyy hyvin. Kavereita voi saada myös netissä, harrastuksissa jne. Joskus lapsen kaverisuhteiden onnistuminen edellyttää paljon aikuisen valvontaa, tukea ja ohjausta. Se ei ole epäonnistumisen merkki. Toiset vain kypsyvät näissä asioissa myöhemmin kuin toiset.

5) Tue lapsesi päiväkoti- ja koulutaivalta. Varmista, että hän saa ymmärrystä ja tukea osakseen, kun hän sitä tarvitsee. Parasta on lapsen kannalta, jos joku kasvatusympäristön aikuinen vaikuttaa tykkäävän hänestä aidosti. Jos ongelmia ilmenee, tee yhteistyötä lapsesi opettajan kanssa. Keskustele lapsen tilanteesta niin avoimesti kuin mahdollista. Usko myös opettajan näkemystä lapsesta, vaikka se olisi erilainen kuin omasi. Pyrkikää jakamaan kasvatuskumppanuus siten, että sekä koulussa että kotona pärjätään. Läksyjoustot, palkitsemisohjelmat, reissuvihko, tukiopetus, äänikirjat, aktiivityynyt – maailma on täynnä apukeinoja, joita voi ottaa käyttöön oppimisen helpottamiseksi. Muista kuitenkin, että jokainen ihminen oppii parhaiten turvallisessa, hänen tarpeensa riittävästi huomioivassa ympäristössä. Toisin sanoen aikuisen avusta ja läsnäolosta on hyötyä. Mikäli lapsesi kanssa tarvitaan erityisiä tukitoimia, joskus niiden järjestyminen vaatii vanhemmilta “asianajajaroolia” tai vaikuttamistyötä esimerkiksi oman kunnan tahoihin.

5) Tehkää perheenä niitä asioita, mistä kaikki nautitte. Jos et tykkää leikkiä legoilla, älä leiki. Pelaa sen sijaan lautapeliä, haravoi yhdessä, leivo tai juttele vain. Ilo on matalan mielialan ja ahdistuksen pahin vihollinen. Arkinen, edes osittain rakkaudellinen ja turvallinen lapsuuden muistovalikoima on oiva suoja myöhempien vaikeuksien aiheuttamia psyykkisiä oireita vastaan. Sinun eräs tärkeä tehtäväsi on näyttää lapselle, mitä kaikkea mukavaa, iloista ja kaunista elämässä voi olla. Silloin lapsi uskaltaa toivoa hyvää myös omalta tulevaisuudeltaan.

6) Panosta perusasioihin. Riittävä uni, monipuolinen ravinto, mielekäs liikunta, säännöllinen elämänrytmi ja kofeiinin, päihteiden ja liiallisen ruutuajan välttäminen ovat tärkeitä elementtejä jokaiselle lapselle tai nuorelle. Niin hassulta kuin se voi kuulostaakin, arki rutiineineen ja tapoineen on usein mitä parasta mielenterveyden ennaltaehkäisevää hoitoa.

7) Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä, ole lapsen tai nuoren keskustelukumppani ja kuuleva korva aina, kun hän tarvitsee. Jokaisen ihmisen elämässä on joskus ongelmia. Niitä kaikkia ei voi eikä tarvitse ratkaista, mutta silti voi keskittyä olemaan läsnä. On maailman parasta lääkettä elämän aiheuttamiin kirveleviin haavoihin, jos joku kuulee, kohtaa ja suhtautuu myötätuntoisella ja tunteita validoivalla tavalla näihin asioihin. Pysähdy, kuuntele, asetu toisen asemaan, vastaa myötätuntoisesti. Tällä pääsee jo pitkälle. Samalla lapsesi oppii, mitä myötätunto on – siirrät siis myötätunnon jalon taidon seuraaville polville.

Siinäpä se. Ei tämäkään rakettitiedettä, sanoisin.

P. S. Vältä lapsen tai nuoren ylikuormittamista liiallisilla tai liian vaativilla harrastuksilla. Harrastusten tehtävä on tuoda iloa, ei vaikeuttaa elämää. Tämä meinaa nykypäivänä helposti unohtua.

P. P. S. Suhtaudu nihkeästi somen luomaan tarinointitapaan: elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista, eikä somen tarjoama “tuhkasta feeniks-linnuksi muuttuminen” ole kovin realistinen tapa lähestyä elämää. Ihmiset ovat yhä ihmisiä. Itse asiassa, elämässä hyödyttää erityisesti taito sitkeästi yrittää uudelleen, vaikka moni asia menisikin aivan varmasti pieleen. Opeta lapselle myönteistä realismia sen suhteen, että menestys ei ole välttämättä elämän keskeinen asia.

Mitä yhteistä on öitään valvovalla tehotyöntekijällä ja väkivaltaisesti riehuvalla koululaisella?

Edellä mainittu otsikko tuli mieleeni, kun luin liitteenä olevan tekstin Forbes-lehdestä. Aiheina suorittaminen ja ylisuorittaminen kiinnostavat, koska näen työssäni niihin liittyvien vaikeuksien tulevan esille tavalla tai toisella useimpina päivinä. Niinpä olen kirjoittanut suorittamisesta aiemminkin, muun muassa täällä.

Kun suorittaminen toimii ahdistuksen välttelyn välineenä

Elämässä on tärkeä tavoitella itselle merkityksellisiä asioita. Yleensä minkä tahansa uuden taidon hallitsemiseksi tarvitaan mittava määrä harjoitusta, jonkin verran epäonnistumisia ja osatavoitteiden saavuttamista. Toisin sanoen jotta voi päästä tavoitteisiin, tarvitaan suorittamista. Suorittaminen on jokaiselle ihmiselle tarpeellinen keino, jonka avulla voi ottaa haltuun uusia miellyttäviä tai epämiellyttäviä juttuja elämässä, tai jota käyttämällä voi saada mielihyvää isomman kokonaisuuden handlaamisesta ajan myötä.

Moni aikuinen mutta myös lapsi saattaa kuitenkin ajautua ylisuoriutumaan opinnoissaan tai työssään, koska ei osaa muulla tavalla käsitellä huonommuuden tunteitaan. Huonommuuden tunteet iskevät tietyissä tilanteissa tai vaanivat jatkuvana mollivireenä arjessa, ja koska niiden kanssa on tuskallista elää, psyykkistä kipua pyrkii lievittämään tavalla tai toisella. Kun riittämättömän ja kelvottoman olonsa oppii tukahduttamaan jatkuvalla tekemisellä tai hyvällä suoriutumisella, ja jos vieläpä onnistuu hankkimaan tästä toimintatavasta itselleen ympäristöstä myönteistä palautetta, ylisuorittamisen kierre on melkein varmasti syntymässä.

Ylisuorittajan elämä on kurjaa!

Ylisuorittajan elämästä ilon vie liian korkea rima, jonka korkeudelle ihminen onnistuu kaikista ponnisteluistaan huolimatta kipuamaan vain aniharvoin. Koska ylisuorittaja ei tunnista riman olevan aivan liian korkealla, kaikki hänen huomionsa kohdistuu siihen, voiko joku muu huomata hänen olevan huono tai kelvoton, kuten hän itsestään ajattelee. Kuvittelemansa huonommuuden peittämiseksi ylisuorittaja ruoskii itseään jollain elämänalueella, ehkäpä jopa useammalla. Hän huolehtii ruokavaliostaan, arvosanoistaan, ulkonäöstään tai ilmaisustaan paremmin kuin kukaan. Tämä siksi, että hän ei pysty käsittämään, että läheiset saattaisivat hyväksyä hänet myös inhimillisten virheiden kera. Niinpä on pidettävä huolta, että kaikki on tip top ulospäin. Energia on suunnattava tekemiseen. Ylisuorittaja onkin juuri se tuttusi, joka herää yölläkin miettimään tehtävälistoja seuraavaa päivää varten.

On hyvin tavallista, että ylisuorittaminen on lapsuudesta lähtien omaksuttu selviytymiskeino, joka auttaa sietämään ahdistuksen tunnetta. Tähän ahdistukseen liittyy siis uskomuksia omasta kyvyttömyydestä tai kelpaamattomuudesta. Ahdistus tuo mukanaan paitsi toimimattomia selviytymiskeinoja, myös epämukavan olon ja monenlaisia kehollisia oireita, kuten paniikkitärinöitä, hengityksen epätasapainoa, mahakipuja, päänsärkyjä sekä unettomuutta. Eli paljon pahoinvointia.

Mitä tekemistä tällä kaikella on lastenpsykiatrian kanssa?

Suorittamisen pakko on mielestäni epidemian tyyppinen kulttuurinen, monitahoinen ilmiö, mihin nykyajan lapset kasvavat ja minkä kanssa he oppivat pärjäämään kukin omalla tavallaan. Jotkut tarvitsevat apua siitä seuraavien tunneoireiden, kuten masennuksen tai ahdistuneisuuden vuoksi. On esitetty arvailuja, että suorittamisen pakko voisi vaikuttaa nuorison psyykkisten oireiden määrän kasvuun.

Nuorten ylisuorittajien ohella pelko omasta kyvyttömyydestä ja suorituspaineet koskevat hyvin usein niitäkin lapsia, joilla näkyy ensisijaisesti käytöksen ongelmia eikä niinkään tunneoireita. Nämä lapset ymmärretään usein väärin ympäristöissään.

Se koululainen, joka raivoaa matikantunnilla vaikean tehtävän aiheuttaman massiivisen tunnereaktion takia, saattaa kärsiä aivan samasta ongelmasta kuin lakanoissaan öisin pyörivä arjen tehosuorittaja. Hän, joka heittää puhelimensa mäsäksi jo ekaluokkalaisena ja vaikuttaa näennäisen välinpitämättömältä asian suhteen, voi olla omasta kelvottomuudestaan aivan yhtä huolissaan kuin työpaikan suorittava energiapakkaus. Keinot selviytyä jostakin tilanteesta heränneen ahdistuksen kanssa ovat vain toisenlaiset kuin aikuisten tai high-achiever-suorittajien.

Lapsen aggressiivinen tai muuten hankala käytös voi olla yritys selviytyä sietämättömältä tuntuvasta tunteesta. Jos kyseistä tunnetta ei tule kääntäneeksi itseä vastaan, kuten ylisuorittajat tekevät, se saattaa kääntyä ulospäin käytösongelmaksi. Tästä(kään) syystä käyttäytymisellään oireileva lapsi ei tarvitse ensisijaisesti käskyjä ja tiukkaa kuria, vaan hän hyötyy usein eniten ymmärryksestä ja lempeästä ohjauksesta. Ethän ylisuorittajankaan oireita pysty helpottamaan vaatimustasoa koventamalla.

Miten tunnistaa, onko lapsella taipumusta suorituspaineisiin?

Seuraavat merkit voisivat viitata siihen:

1. Lapsi on tarkka, että esimerkiksi koulutehtävät tulevat tehtyä ohjeiden mukaan. Unohtunut läksy tuntuu lapsesta katastrofaaliselta. Asenne koskee myös muita kuin koulutehtäviä. Hänellä on “kaikki tai ei mitään” yleisenä elämän ohjenuoranaan.

2. Lapsi ei ymmärrä, että muutkaan eivät osaa kaikkea. Hän sanoo olevansa surkea tai nolla, vaikka hallitsee melkein kaikki ikäistensä tarvitsemat taidot. Hän vertaa itseään ikäistään vanhempiin lapsiin, luokan priimukseen tai jopa aikuisiin.

3. Lapsella on sisäinen pakko onnistua täydellisesti heti kerrasta kaikessa, mitä hän tekee. Jos hän ei välittömästi ymmärrä kertolaskua tai verbien taivutusta, lapsi kokee ison tunnereaktion ja pettyy itseensä syvästi.

4. Lapsi stressaa asioita, jotka muista tuntuvat pieniltä. Hän murehtii vaikkapa sitä, onko hänellä riittävän hienoja vaatteita tai laitteita muihin verrattuna. Hän kokee työnsä, kuten piirustuksensa huonommiksi kuin muiden. Hän kokee voimakasta nolostumista ja häpeää, jos hän ei mielestään pärjää jossakin asiassa yhtä hyvin kuin muut.

Mitä tehdä, etteivät lapsen suorituspaineet käänny oireiksi?

Tärkein neuvoni on: ota löysin rantein. Osoita sanoin ja teoin, että lapsi on riittävä sellaisen kuin on. Älä painosta, vaadi tai odota liikaa lapselta. Jos lapsi mokaa, osoita myötätuntoa, lämpöä ja ymmärrystä – etenkin jos lapsi on valmiiksi stressaantunut tai ahdistunut. Yritä nähdä metsä puilta, eli käytöksen ongelmien tai ylisuorittamisen takana oleva mahdollinen kelvottomuuden tunne. Tue lapsen itsetuntoa auttamalla häntä vertaamaan nykyisiä saavutuksiaan omiin aiempiin saavutuksiinsa. Kehu monipuolisesti – siinä ei voi mennä mitään pieleen.

Ja muista yrittää auttaa lasta laskemaan sisäistä rimaansa. Ihan sama, saako lapsi stipendin tai voittaako hän matikkakilpailun. Ihan sama, mitä arvosanoja hän sai kokeesta, jos hän yritti edes melkein parhaansa. Ja ihan sama, menestyykö hän harrastuksissaan. Hän on ihminen aivan kuten sinäkin, eikä hänen tarvitse olla yhtään parempi kuin ihmiset yleisesti. Osoita hyväksyntää silloinkin, kun olisit salaisesti toivonut lapsen suoriutuvan paremmin.

Virheitä on tehtävä joka päivä, jos haluaa jotain oppia, ja siksi onkin tärkeä oppia hyväksymään sekä omansa että lapsensa tekemät virheet. Suhtaudu niihin ymmärryksellä ja myötätunnolla. Ja näin kenties 20 vuoden kuluttua sinun aikuinen lapsesi ei valvo öitään tehtävälistoja tehden ja ylisuoriutuen.

Miksi lapsia ja nuoria kannattaa seksuaalikasvattaa (ajoissa)

Oletkohan huomannut saman ilmiön kuin minä? Lastenpsykiatreilla on näemmä jonkinlainen taipumus kirjoittaa kirjoja aikuisten parisuhteista ja seksuaalisuudesta. Näistä esimerkkeinä Raisa Cacciatoren Aikuisen naisen seksi, Janna Rantalan Parintaju, allekirjoittaneen Minna Oulasmaan kanssa kirjoitettu Sexfullness, sekä Jari Sinkkosen kiintymyssuhteet elämänkaaressa. Lastenpsykiatrien laatimia kirjoja aiheesta on varmasti muitakin.

Teemana seksuaalisuus lähestyy vahvasti lastenpsykiatrian osaamista useammastakin syystä. Ensinnäkin kiintymyssuhteiden tematiikka on vahvasti läsnä lasten kehityksessä mutta myös parisuhteissa ja aikuisiän seksuaalisuudessa. Kiintymyssuhteet antavat yhden selityksen sille, miten lapsuudessa saamamme malli rakastetuksi tulemisen ja toisen ihmisen rakastamisen tavoista välittyvät aikuisiässä omiin parisuhteisiimme tai ainakin siihen, miten parisuhteen ilmiöitä tai ongelmia yritetään ratkaista. (kirjoitan tästä joku toinen kerta lisää aikuisteemalla, koska tämä kyseinen postaus liittyy lapsiin). Toiseksi lastenpsykiatrian alalla on vahva perinne perheterapeuttisesta lähestymistavasta perheiden pulmiin, mikä välittyy varmasti näihin yllä mainittuihin kirjoihinkin jollain tavalla – me lastenpsykiatrit kun lienemme kiinnostuneita ihmissuhteiden ilmiöistä yleisestikin, ei vain lapsuudessa.

Kolmas syy kirjoittaa seksuaalisuudesta tämän ammatin näkökulmasta liittyy sen sijaan äärimmäiseen valitettavaan tosiasiaan eli siihen, että jotkut lapset joutuvat seksuaalisen kaltoinkohtelun ja väkivallan uhreiksi. Jotkut hyvin nuoret teinit taas lähtevät tutkimaan aikuisseksuaalisuuden ja seksin maailmaa liian varhain, mistä seuraa usein erilaisia haittoja. Jotkut lastenpsykiatrit kohtaavat tämäntyyppisiä asioita lasten oikeuspsykiatristen tutkimusten vuoksi, tai sitten siinä kohdassa, kun esimerkiksi seksuaalisten tapahtumien aiheuttamaa psyykkistä oireilua tai traumatisoitumista lapsella lähdetään hoitamaan. Kaikki tämän aihepiirin kohdanneet ammattilaiset varmaan jakavat käsitykseni siitä, että lapsen kehon, itsemääräämisoikeuden ja seksuaalisuuden suojaaminen ja turvaaminen ovat niin lasten kuin aikuisten mielenterveyden kannalta todella tärkeitä teemoja.

Tällä kertaa kirjoitankin siitä, miksi lapsia kannattaa seksuaalikasvattaa (tai kehotunnekasvattaa, ihan kumpaa termiä vaan voi käyttää) kodeissa jo pienestä pitäen. En tässä lähde varsinaisesti avaamaan, mitä kaikkea lasten seksuaalikasvatukseen kuuluu (siitä on ihan omat kirjansa, mm. Raisa Cacciatoren ja Susanne Ingman-Fribergin toimittama Keho on leikki sekä ensin mainitun ja Erja Korteniemi-Poikelan Rakkaus, ilo, rohkeus). Sen sijaan käyn läpi muutamia perusteluita koko lasten ja nuorten seksuaalikasvatukselle – näitä näemmä edelleen tarvitaan.

Moni aikuinen nimittäin ajattelee, että seksuaalisuudesta ei tarvitse juurikaan jutella lapsen kanssa ennen teini-ikää. Sanon vain, että mielestäni tämä kanta on erittäin kaksinaismoralistinen maailmassa, jossa lapset ja nuoret altistuvat pienestä lähtien seksuaaliselle sisällölle esimerkiksi vähäpukeisten mallien valokuvien kautta niin bussipysäkkien mainostauluissa kuin Instagramissa. Instagramissahan monet käyttäjät saavat huomiota oikeastaan juuri kuvien jonkinmoisen eroottisen latauksen kautta. Itseäni hämmästyttääkin (alan varmaan tulla vanhaksi 😀 ), että yhtäkkiä on jotenkin aivan hyväksyttävää ja normaalia valokuvata oma peppunsa ja laittaa se nettiin muiden “tykättäväksi”. Samaan aikaan ei muka ole normaalia puhua lapsille + nuorille kehonosista sun muusta ….en voi ymmärtää 🙂

Miksi lapsia siis kannattaa seksuaalikasvattaa?

  1. On aina aloitettava tästä samasta jutusta (seuraavassa virkkeessä), koska se on tärkeää mutta ei kaikille kuitenkaan tuttua. Eli ensinnäkin on ymmärrettävä, että pienten lasten seksuaalikasvatus ei ole pääsääntöisesti seksistä puhumista. Se sisältää enemmänkin tietoa siitä, miten kehomme toimii, minkä nimisiä kehonosia on olemassa sekä mitä omalle keholle tai toisten keholle voi tai ei voi tehdä. Se sisältää myös turvataitoja (esimerkiksi uimapukusäännön: ilman lupaa ei ketään saa kosketella uimapuvun peittämän alueen alta). Ideana on, että kun lapsi oppii, mitä juttuja vaikkapa omassa pimpissä on (pissareikä, pimpin kieli, vauvareikä), se on hänelle aivan yhtä luonnollista kuin että rintakehässä ovat keuhkot, henkitorvi, ruokatorvi ja niin edelleen. Silloin alapään jutut eivät ole mitään kovin ihmeellistä tai niin hämmentävää myöhemminkään (tästä muuten on mainio Maaret Kallion blogi eli Pimppi ei ole vessasana, ja itsekin taisin olla kirjoittamassa tästä muutama vuosi sitten Marja Hintikka Liveen otsikolla Miten suhtautua lapsen kysymyksiin seksuaalisuudesta).
  2. Lapsen tulee saada erityistä suojelua osakseen mm. YK:n lasten oikeuksien sopimuksen mukaan. Tämä tarkoittaa tässä yhteydessä, että lasta pitää voida suojata sellaisilta vaikutteilta ja aikuisilta, jotka eivät tunne tai eivät halua ymmärtää lapsen kehityksellisiä tarpeita. Lasten seksuaalinen kaltoinkohtelu, heihin kohdistuva seksuaalinen väkivalta ja houkuttelu netissä (grooming) on valitettavasti kuitenkin edelleen tätä päivää. Aivan hiljattain jouduimme lukemaan uutisissa, miten lapsia on Suomessakin raiskattu, kuvattu nettiin, ja heidän seksuaalista itsemääräämisoikeuttaan sekä lapsuuttaan on loukattu kauhealla tavalla. Vaikka tällaisiin tapahtumiin liittyy lähes poikkeuksetta mm. vahva psyykkinen valta-asetelma aikuisen puolelta lapsen suuntaan sekä aikuisen tarkoituksellisesti hämärryttämät rajat siitä, mikä aikuisen ja lapsen välillä on “normaalia” ja “sopivaa”, ehkä kuitenkin jotain voidaan tehdä sen estämiseksi, ettei näin kävisi uudelleen. Yksi tapa on pyrkiä suojaamaan ns. yksi lapsi kerrallaan. Eli yritä varmistaa, että lapsesi tietää riittävästi turvataidoista. Kehonosien nimien ja toimintojen lisäksi on tärkeä kertoa lapselleen aivan selkeästi, että lapsen ja aikuisen välillä ei koskaan ole salaisuuksia, joita ei kerrota vanhemmille, ja että aikuisten ei kuulu kosketella lapsia eikä edes sitä yrittää. Ja että seksuaalinen teko aikuisen taholta ei koskaan ole lapsen syy, vaikka lapsi ei voisi sitä estää. Toki tärkeää, että näitä juttuja käytäisiin läpi myös mm. varhaiskasvatuksessa, jossa seksuaalikasvatuksen teemat nousevat kyselytutkimuksen mukaan usein esille. Samoin teini-ikään lähestyvän lapsen kanssa asioihin on hyvä palata. Esimerkiksi päihteiden ottaminen vastaan aikuiselta ei velvoita lasta yhtään mihinkään aikuisen vaatimaan asiaan, ei myöskään seksuaaliseen tekoon.
  3. Kolmas perustelu on, että lapsi törmää todennäköisesti kouluiässä mm. pornoon. Tästä on puhunut mm. Raisa Cacciatore Aamulehden haastattelussaan. Ongelma on, että jos lapselleen ei ole puhunut mitään koko aiheesta, miten hän voisi osata suhtautua siihen aiheen kohdatessaan? Porno on voimakas visuaalinen stimulus, ja sen löytyessä netistä lapsi saattaa jäädä sitä katsomaan, vaikka se samalla tuntuisi ällöttävältä. Voi myös olla vaikea sanoa kavereille, jotka älypuhelimesta vaikkapa koulun pihalla voivat näyttää löytämäänsä pornomateriaalia, ettei halua katsoa sitä itse. Pornon katsominen voi vaikuttaa herkkään lapseen pitkän aikaa ja aiheuttaa lapsessa esimerkiksi ahdistumista. Olisi ihan hyvä välttää tämä tai ainakin yrittää vähentää lasten altistumista pornolle. Neuvonkin kaikkia vanhempia antamaan seksistä ja pornosta vähintään 20 sekunnin infopläjäyksen 1-2. luokan aikana. Tähän tyyliin: “Seksi on sitä, kun aikuiset pitävät toisiaan hyvänä. Joskus voi tulla vastaan näyteltyä seksiä, joka näyttää lapsesta oudolta. Aikuiset on siinä usein alasti. Se on pornoa, eikä se sovi lapsille. Jos joku näyttää sitä jossain, vaikka koulussa, sano, ettet ole kiinnostunut siitä.” Tämä mielestäni on minimi/riittävä psykoedukaatio vaikeasta aiheesta, ja se antaa lapselle sentään jonkinlaiset valmiudet kohdata ikään sopimatonta materiaalia. Lisää neuvoja aiheesta täällä: https://www.mll.fi/vanhemmille/vinkkeja-lapsiperheen-arkeen/lapsi-nahnyt-pornoa-netissa/
  4. Kun lapsi lähestyy teini-ikää tai on jo murrosikäinen, hän ei välttämättä enää ihan ensimmäisenä halua puhua vaikkapa murrosiän kehityksestään vanhempansa kanssa. Toki klassikko eli äiti-lapsi- tai isä-lapsi-keskustelu kukista ja mehiläisistä voidaan käydä silloinkin, mutta mielestäni murrosikään tulevan lapsen olisi pitänyt tietää näistä asioista jo hyvän aikaa. Esimerkiksi kuukautisten alkamisikä on aina vain aikaistunut, eli jopa 10 vuoden ikä on tavallinen alkamisajankohta, mihin syyt eivät ole täysin meidän lääketieteilijöidenkään tiedossa. Lapsen tulisi saada tietää näistä aiheista jo ennen kuin ne koskevat häntä itseään. Teini-ikään tulevan pitäisi mielestäni siis osata murrosiän kehityksen pääpiirteet (tästäkin on tosi hyviä kirjoja, mm. Mitä kummaa minussa tapahtuu), mutta myös varsinaisen aikuisseksuaalisuuden maailmaan liittyvät seksuaalikasvatuksen ensi askeleet tulisi ottaa hyvissä ajoin. Ensimmäiset seksikokeilut tapahtuvat joillakin jo 13-15 v iässä eli vanhempana ei saisi missään nimessä tuudittautua siihen tunteeseen, että näin ei voisi käydä omalle lapselle! Anna siis ajoissa pelimerkkejä sekä seksuaalisuudesta yleensä että tunteista ja ehkäisystä. Anna myös lupa ottaa nämä asiat milloin tahansa puheeksi tai etsi joku, esimerkiksi kouluterveydenhoitaja, jonka kanssa nuori voi luontevasti puhua.

Tässä lyhyesti joitakin perusteluitani sille, miksi seksuaalisuudesta kannattaa kodeissa puhua jo lapsuusiässä – luonnollisesti ikätasoisella tavalla. Kyseessä on oikeastaan hyvin hidas työ: aloitetaan kehonosien nimistä leikki-ikäisen kanssa, ja edetään vuosien mittaan kohti kaikkea sitä tietoa, mitä nuori tarvitsee selvitäkseen turvallisesti aikuisseksuaalisuuden maailmassa. Yritä siis ennakoida tässä(kin?) asiassa, ja luota siihen, että voit ja osaat puhua aiheesta ihan riittävän hyvin.

Lisävinkkejä täältä: Väestöliiton Laseke-sivusto


“Lapsellani ei ole kavereita, mitä voin tehdä?”

Yksinäisyydestä sanotaan, että se on samanlainen kokemus kuin nälkä tai jano: kun yksinäisyyden kokemus on “päällä”, ajatukset pyörivät vain sen ympärillä, kunnes läheisyyden ja kohtaamisen tarve on tyydytetty.

Valitettavasti tapaan työssäni useinkin lapsia, joilla on taakkanaan melko syvä tai pitkäaikainen yksinäisyyden kokemus. On vaikeuksia tutustua muihin, saman ikäluokan kavereita ei ole ollenkaan tai kaverisuhteiden ylläpitäminen on vaikeaa. Moni lapsi kärsii myös toistuvista konflikteista ikätovereiden kanssa. Kiusaaminen on kokemuksena tavallinen yksinäisyyteen liittyvä asia – kuitenkin usein on niin, että jonkin tilanteen kiusattu saattaa olla toisessa tilanteessa itse kiusaajana.

Mistä kaverisuhdeongelmissa on kysymys?

Yksioikoisia vastauksia ei tietenkään ole, mutta kuvaan alla joitakin yleisiä havaintoja kaveripulmiin liittyen.

Eikö lapsi koskaan tapaa kavereita vapaa-ajalla?

Oletko koskaan miettinyt, miten monivaiheinen asia on esimerkiksi se, kun pyydät ystävääsi kahville? Ensin sinun on mietittävä, millä keinolla olet tuttuusi yhteydessä. Sitten on mietittävä, mitä hänelle sanot tai viestittelet. On suunniteltava yhdessä tapaamisaika ja -paikka. Lisäksi on hyvä olla kohtelias ystävääsi kohtaan, koska töykeään viestintään ei välttämättä saa lainkaan vastausta.

Sama pätee myös lapsiin. Kaverin pyytäminen, tapaamisten sopiminen ja erilaisten sääntöleikkien aloittaminen ovat tilanteita, joissa tarvitaan varsin monimutkaisia sosiaalisia taitoja. Joillekin nämä taidot karttuvat täysin luonnostaan ja ilman ponnistelua. Monille on kuitenkin ilman aikuisen tukea ja ohjausta vaikeaa esimerkiksi valita, mikä on sopiva hetki tuoda esille omat toiveet ja ehdotukset. Voi olla vaikea keksiä, miten asiansa ilmaisee – sillä tasolla, että miten voi aloittaa keskustelun tai mitä kuuluu sanoa, kun pyydetään kaveria (“voidaaks olla?”). Samanaikaisesti nämä lapset eivät myöskään oikein saa sanotuksi lähiaikuisilleen, mistä on kyse kaverisuhdepulmissa – se voi olla vaikea muotoilla edes omassa mielessä. Niinpä käy niin, että kaverit jäävät usein yksinkertaisesti pyytämättä. Vanhemmat alkavat tässä kohdassa tavallisesti miettiä, kiusataanko lasta. Välttämättä siitä ei kuitenkaan ole kyse.

Sosiaalinen media luonnollisesti monimutkaistaa tilannetta aika tavalla. Kun me aikuisetkaan emme oikein osaa käyttäytyä somessa, miten osaisi lapsi? Paljon itkua ja porua liittyykin someryhmien ja -palveluiden väärinymmärryksiin. Vaikkapa joissakin luokkien Whatsapp-ryhmissä onkin ratkaistu lasten viestintään liittyvä valvonnan tarve siten, että mukaan ryhmään on otettu yksi tai muutama aikuinen, jotka näkevät viestit. Tämä voi vähentää ryhmien epäasiallisuuksia.

Vanhempana on tärkeä varmistua siitä, että lapsi osaa toimia kaverisuhteissa iänmukaisesti ainakin seuraavilla alueilla: kaverin pyytämisen taidot, tapaamisajoista sopiminen sekä vanhempien että kaverin kanssa ja yhteisten tekemisten joustava ja vastavuoroinen miettiminen. Jos lapsi ei osaa näitä itsenäisesti, vanhemman on hyvä harjoitella taitoja yhdessä lapsen kanssa, esimerkiksi yhdessä pohtimalla, mitä tekstariin kirjoitetaan, kun pyydetään kaveria pihalle. Lasta voi myös palkita tavoitetaulukon avulla kaverin pyytämisestä – riippumatta siitä, voiko kaveri kyseisellä hetkellä tavata vai ei. Tämä harjoittelu on kuin pistäisi rahaa pankkiin: lapsi oppii ikään kuin sabluunan, jolla voi toimia jatkossa vastaavassa tilanteessa.

Kiusataanko lastani?

On selvää, että pahimpia ongelmia on yleensä niillä lapsilla, jotka kiusaavat muita. Tämä on myös asia, jonka usein kerron kiusaamista kokeneille lapsipotilailleni. Silti kiusaaminen on aina väärin eikä sitä oikeuta yhtään mikään.

Ongelmallisen kiusaamisten selvittelystä käytännössä tekee se, että kiusatuksi tuleminen on toisinaan kovin subjektiivinen kokemus eikä aina näy muille ihmisille samanlaisena tai samassa mittakaavassa. Esimerkiksi joku lapsi tai nuori saattaa loukkaantua syvästi harkitsemattomasti lähetetystä emojista tai vitsistä, toinen taas ohittaa koko jutun mitättömänä. Kuka silloin ratkaisee, onko tapahtuma ollut kiusaamista? Toisaalta paljon on myös piilokiusaamista, joka tapahtuu juuri silloin, kun kukaan aikuinen ei ole näkemässä. Ei ole siis kovin yksinkertaista selvitellä näitä asioita.

Yleisesti voidaan sanoa, että ennen kouluikää kiusaamisen kokemukset ovat yleensä seurausta kiusaajan ja joskus kiusatunkin puutteellisista sosiaalisista taidoista. Pienet lapset usein purevat, huutavat tai tunkevat leikkiin, jos heillä ei ole vielä kovin hyviä kavereihin liittymisen taitoja. Päiväkoti-ikäinen ei yleensä ajattelutoiminnoiltaan vielä kuitenkaan kykene tarkoituksellisesti olemaan manipulatiivinen kiusaaja. Pienten lasten kokema kiusaaminen onkin minun mielestäni siten loppupeleissä aina valvovan aikuisen vastuulla. Aikuiset niin kotona, pihoilla kuin päivähoidossa ovat siinä asemassa, että heidän on havaittava ja puututtava kiusaamistilanteisiin riittävässä mittakaavassa. Ketään pientä ei saa jättää yksin selviytymään kiusaamistilanteista, ja myös kiusaajat tarvitsevat tukea ja apua kaveritaitoihin.

Isompien lasten kohdalla vastuu kiusaamisesta alkaa pikku hiljaa siirtyä kiusaajalle itselleen. On selvää, että iän myötä myös kiusaamisen motiiveja alkaa tulla enemmän. Jotkut hakevat huomiota ja samanmielisten hyväksyntää, toiset taas paikkaa vaikkapa luokan nokkimisjärjestyksessä, kolmannet purkavat pahaa mieltään tai kurjuutta toisiin, jollain tavalla haavoittuvampiin lapsiin. Kiusaaja ei yleensä löydä luontevaa myönteistä tapaa olla vuorovaikutuksessa siinä viiteryhmässä, jossa hän toimii kiusaajana. Tietyllä tavalla kyseessä on usein yritys selviytyä: kiusataan, jotta vältettäisiin mahdollinen itseen kohdistuva kiusaaminen. Ikävä kyllä myös kiusaamisen tavat muuttuvat moninaisemmaksi iän myötä.

Kiusaaminen on murskaava kokemus sitä jatkuvasti kokevan itsetunnolle. Siksi siihen on pyrittävä puuttumaan aina, vaikka puuttumisesta ei ole välttämättä heti näkyvää hyötyä. Joka tapauksessa puuttuminen merkitsee kiusatuksi tulleen näkökulmasta sitä, että hänen hätäänsä on edes yritetty vastata. Silloin hän voi kokea olevansa riittävän arvokas autettavaksi riippumatta kiusaamiseen liittyvän nolaamisen asteesta.

Kuten kaveritaidoissa muutenkin, myös kiusaamisen osalta sosiaalinen media haastaa meitä kaikkia – ja todellakin myös alaikäisiä. Aina löytyy joku törppö, joka jakaa yksityisesti lähetetyn tai sellaiseksi tarkoitetun kuvan tai viestin, ja moni nuori kärsii tällaisen tapahtuman seurauksista pitkään, kun sisältö alkaa levitä hallitsemattomasti. Pilkkaajia voi ilmestyä täysin tuntemattomilta tahoilta. Minusta tärkeintä on yrittää ennaltaehkäistä somekiusaamista niin paljon kuin mahdollista. Lapsille on puhuttava siitä, että mitä tahansa ei kannata nettiin laittaa – edes vaikka joku luotettava taho pyytäisi. Jos kiusaamista jo kuitenkin tapahtuu ja se on puuttumisesta huolimatta sietämättömällä tasolla, ei ole pakko olla somessa mukana tai voi perustaa uusia yksityisiä tilejä. Itseään on saatava suojata netin raa´alta maailmalta.

Miksi on tärkeää etsiä samanhenkisiä ihmisiä kaveripiiriin?

Kenen kanssa itse vietät mieluiten aikaa? Tykkäätkö käydä työkaverien kanssa syömässä, nautitko sukulaisten seurasta, onko sinulla valtava tuttavapiiri vai vain yksi tai kaksi kaveria? Aikuisena sinulla on jo paljon kokemusta siitä, että tietyssä seurassa on kivaa ja homma sujuu, jossain muussa seurassa tuntuu vain kiusalliselta.

Lapsilla on tämä sama ilmiö – joskin lapset ovat varhaiskasvatuksessa ja koulussa tottuneempia kuin me aikuiset toimimaan kaikkien kanssa (ainakin periaatteessa). Jokaisen lapsen kanssa voikin käydä keskustelua siitä, missä seurassa hän viihtyy, kuka on kiva kaveri ja kenen kanssa ei niin tykkää olla. On myös tärkeä yrittää tukea suhdetta nimenomaan niihin kavereihin, joiden kanssa lapsi tykkää olla. Mukavassa seurassa ollessa kasvaa lapsen itseluottamus ja samalla tapahtuu mieluisaa sosiaalisten taitojen harjoittelua. Totta kai on hyvä, jos osaa olla peruskohtelias vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Kaikista ikätovereista ei kuitenkaan tarvitse tykätä.

Joskus samanhenkistä seuraa voi hakea oman lähipiirin ulkopuolelta. Monelle lapselle parhaimmat kaverit löytyvät harrastuksista. Jotkut taas nauttivat eniten kesämökkien kaveripiiristä kesällä. Jotkut löytävät sielunveljet ja -sisaret netistä. Se, millä tavalla kavereita löytyy, ei ole olennaista. Olennaista mielestäni on kannustaa lasta yrittämään ja tarttumaan tilaisuuksiin, vaikka välillä tulisikin lunta tupaan eli osa ihmisistä suhtautuisi kontaktin ottamiseen nihkeästi. Muista, että asiat etenevät yleensä yrityksen ja erehdyksen kautta. Lohduta lasta ja osoita myötätuntoa hänen kaverisuruissaan, mutta johdattele myös eteenpäin uusiin yrityksiin.

Mustavalkoisuudesta ja neuropsykiatrisista piirteistä

Meitä aikuisia on moneen junaan, samoin lapsia. Osa lapsista on luonteeltaan tai persoonallisuudeltaan mustavalkoisia ajattelijoita. Tämä ilmiö on tavallinen myös lapsilla, joilla on neuropsykiatrisia erityispiirteitä. Mustavalkoinen ajattelu tarkoittaa joko-tai-ajattelua (“Juha on idiootti ja Milla on ihana”) sekä jyrkkiä tulkintoja eri tilanteista (“kaikki asettuivat välitunnilla minua vastaan”). Erityisesti neuropsykiatrisiin oireisiin voi liittyä myös vaikeus asettua toisen ihmisen asemaan, eli myötätuntoa ei niin sanotusti heru tilanteissa, joissa sitä yleensä odotetaan (esimerkiksi jo kaveri satuttaa itsensä).

Mustavalkoinen ajattelu johtaa usein siihen, että kaverisuhteissa voi kolista, sillä tällaiset lapset ovat sosiaalisesti suhteellisen joustamattomia. Luonteva vuorovaikutus toisten kanssa perustuu nimittäin siihen, että kaikki joustavat hiukan. “En tykkää Scrabblen pelaamisesta, mutta voin pelata sitä kierroksen, jos sitten pelataan Monopolia.” Taitavat kaverit osaavatkin luistella sosiaalisten odotusten ristiriitaisella ja liukkaalla jäällä, kun taas erityispiirteiset tai mustavalkoisesti ajattelevat lapset kompastelevat aina tiettyihin kuoppiin.

Mustavalkoisesta ajattelusta voi kuitenkin poisoppia, eli lapsi tarvitsee tällöin ihmissuhteen, jossa hän voi pohtia kaveritilanteita ja saada vaihtoehtoisia näkökulmia niihin neutraalissa ympäristössä. Jos vanhempana sinusta tuntuu vaikealta toimia näin, apua voi saada muun muassa koulupsykologilta, kuraattorilta tai perheneuvoloista.

Neuropsykiatrisesti oireilevien lasten on usein vaikea ymmärtää, miksi jotain kurjaa pääsi kaverisuhteessa tapahtumaan. Tapahtumien selvittäminen vahvistaa syy-seuraussuhteiden ymmärtämistä. Yksi tärkeä asia siinä on “vääntää rautalangasta” eli eri tavoin, vaikkapa leikkien, piirtäen tai sarjakuvapiirrosten avulla auttaa lasta hahmottamaan, mitä kaveritilanteissa tapahtuu ja miten ehkä kannattaisi seuraavalla kerralla itse toimia. Toinen tärkeä asia on aikuisena toimia siten, että jos lapsi ei kovin helposti koe myötätuntoa toisten kärsimyksestä, aikuinen korostaa sellaisten (toivottujen) toimintatapojen etuja, joissa lapsi itse hyötyy. Esimerkiksi: “Kaapo suuttuu sinulle vähemmän ja antaa varmaan sinun pelata enemmän pleikkarillaan, jos ensin annat hänen katsoa sun pelejä”. (ei siis niin, että “Kaaposta tuntuu kurjalta, jos et anna hänen kokeilla pelejäsi.”)

Harjoittelu tekee mestarin

Mikä ikinä lapsen kaverisuhdevaikeuksia selittääkään, tärkeintä aikuisena on, että ei vaivu epätoivoon. On todella tavallista, että vanhempien sydämessä oman lapsen yksinäisyys koskettaa jotain sellaista kohtaa, johon liittyy omia aiempia kokemuksia esimerkiksi hylätyksi tulemisesta tai kiusaamistilanteista. Vaikka tilanne tuntuisi omien varhaisten kokemusten vuoksi kamalalta, pitää kuitenkin muistaa, että vanhempi ja lapsi EIVÄT ole sama asia ja sama henkilö, vaan lapsella tulee olemaan ihan omanlaisensa elämä. Vaikka kaverisuhteissa olisi jossain kohtaa vaikeuksia, tämä ei missään nimessä tarkoita tai ennusta, että tulevaisuudessakin kavereita olisi niukasti. Onkin hirveän tärkeää uskoa, että oma lapsi pääsee vielä kukoistamaan kaverisuhteissaan. Toivon menettäminen ei auta lasta.

Yksinäisyydestä kärsivä lapsi tarvitsee päinvastoin aikuista, joka miettii yhdessä hänen kanssaan, mistä kavereita voi löytää ja auttaa lapsen alkuun kaverisuhteissaan. Lapsen kanssa voidaan ottaa vaikkapa tavoitteeksi seuraavan puolen vuoden aikana kolmen uuden harrastuksen kokeileminen siinä toivossa, että niistä löytyy samanhenkisiä tuttuja. Lapsen kanssa voi sopia, että kerran viikossa pyydetään kylään jotain luokkakaveria tai ainakin kysytään, onko aikaa tavata. Alakouluikäisten kanssa vanhemmat voivat vielä tukea tässä ottamalla yhteyden kavereiden vanhempiin. Lisäksi kouluissa voidaan tehdä todella paljon lasten kaverisuhteiden eteen. Onnistunut ryhmäytys, tunne- ja kaveritaitotunnit sekä -ryhmät ja aikuisten valpas ote kaveriongelmiin ovat avaimia kouluviihtyvyyteen ja lasten tyydyttäviin kaverisuhteisiin.

Jos tilanne kaikesta tästä huolimatta on vaikea, yhteydenotto kuraattoriin, koulupsykologiin, perheneuvolaan, tai vaikkapa kunnan perhekeskukseen voi olla paikallaan. Nämä ammattilaiset miettivät työkseen, miten kaverisuhteita voi tukea. Ja aivan lopuksi: on jännittävä, melkein kliseinen tosiasia, että yksinäisestä tai erilaiseksi itsensä tuntevasta lapsesta voi tulla hämmästyttävän menestyvä, suosittu aikuinen. Joskus nämä sosiaaliset alkuvaikeudet saavat siis itse asiassa aikaan kehitystä monella tasolla. Lapsi joutuu (joskin toisinaan aivan liian kovan koulun kautta) etsimään omat sosiaaliset vahvuutensa jo varhain ja loppupeleissä saattaa hyötyä siitä.


Lapsi puhuu kuolemasta – onko syytä huolestua?

Yksi tavallisimmista vanhempia huolestuttavista teemoista lastenpsykiatrin vastaanotolla ovat lapsen kuolemanajatukset tai itsetuhoiset puheet. Tarjoan tässä kirjoituksessa muutamia näkökulmia siihen, milloin näistä puheista pitäisi huolestua ja milloin voisi ehkä olla huolestumatta. 

Perimmäisten kysymysten äärellä

Monet lapset miettivät satunnaisesti sitä, mitä mahtaa tapahtua kuoleman jälkeen. Tyypillisesti eskarilainen tai hieman häntä isompi natiainen on jo hoksannut, että ihminen voi kuolla. Tämä herättää luonnollisesti enemmän tai vähemmän ahdistusta, jopa kuolemanpelkoa.

Kuolemanpelko itsessään ei ole yleensä syy huoleen, mutta vanhempi voisi lapsen pohdintojen yhteydessä mielellään kertoa joko omasta tai eri uskontoihin liittyvistä käsityksistä sen suhteen, millaisena ilmiönä kuolema nähdään ja mitä sen jälkeen voisi tapahtua.

Eikä tosiaan ole rikos sanoa kuolemaa kammoksuvalle lapselle, että vanhempi itse aikoo kuolla “vasta 120-vuotiaana”. Tämä lisää lapsen turvallisuudentunnetta ja lievittää pienen ihmistaimen eksistentiaalista angstia. Jos toisaalta kuolema on perheessä ajankohtainen aihe vaikka isovanhemman menehtymisen tai jonkin muun ikävän tapahtuman vuoksi, lapselle voi puhua siitä, kuka juuri hänestä huolehtisi, jos vanhempi jostain syystä ei pystyisi. Se ei suinkaan ole peikkojen maalailua seinälle, vaan turvallisten rakenteiden luomista lapsen mieleen.

Intensiiviseen tunneilmaisuun liittyvät kuolemanpuheet

Kun on rasittunut tai jotain ikävää on tapahtunut, on ymmärrettävää olla pettynyt, surullinen ja ärtynyt. Joillakin ihmisillä varsinkin kielteiset tunteet ovat ihan lapsesta asti hyvin voimakkaita ja pitkäkestoisia. Voimakasta tunnetilaa voi olla vaikea tasata, joten tällaisella lapsella näkyy usein melkoisia kiukunilmaisuja, huutamisesta raivoamiseen, tavaroiden heittelyyn ja näin poispäin.

Joillekin tämän sorttisille lapsille ilmaantuu pettymystilanteiden yhteydessä ajatuksia siitä, että hän itse on “totaalisen huono”, “nolla” tai että hän “haluaisi mieluummin kuolla…” (…kuin esimerkiksi tehdä läksyjä tai syödä parsakaalisosekeittoa). Tässä kohdassa vanhemman kannattaa pitää mielessään, että nämä puheet ovat usein “vain” hermostumisen merkki eivätkä niinkään itsetuhoisuutta. Kaikki ajatuksethan ovat vapaita – eli kuolemaakin saa ajatella, jos sille päälle sattuu.

Jos lapsen rauhoituttua kuolemiseen liittyvät ajatukset väistyvät, häviävät ja menettävät merkityksensä, ne ovat lastenpsykiatrin näkökulmasta yleensä melko harmittomia ja kielivät lähinnä siitä, että lapsi on vielä keinoton vaikean tunnetilan iskiessä.  Varmaan monet aikuisetkin hetkellisesti ajattelevat tämäntyyppisiä pahan mielen ajatuksia oikein huonona päivänään. Aikuisella on kuitenkin jo kokemus siitä, että huono päivä voi kääntyä vaikkapa oikein hyväksi huomiseksi aamuksi, mitä lapsi ei välttämättä vielä ymmärrä.

Intensiivisen tunteikkaalle lapselle voi opettaa, että jokaisella on erilaisia tunteita, jotka tulevat ja menevät – kuin vaikkapa aallot. Joillakin voimakkaat tunteet ovat kuin isoja jättiläisaaltoja meressä, toisilla tunteet näkyvät vain pienenpieninä laineina. Tunneaallokossa kannattaa opetella surffaamaan –  eikä kaikkia tunnetiloja ei tarvitse ottaa niin vakavasti. Pettymyskin menee ohi ja kaikesta selvitään.

Lisäksi lapselle voi sanoa, että jos hänellä on niin paha olo, että hän mieluummin kuolisi, sitten varmaankin on parempi, että lapsi on turvallisesti tässä aikuisen lähellä juuri nyt eikä lähde leikkeihinsä ennen kuin olo helpottaa. Tätä sanotaan vakavoittamiseksi. 

Huolta herättävä itsetuhoisuus 

Rutterin lastenpsykiatrian kirjan mukaan jopa joka viidennellä nuorella on ollut edeltävän vuoden aikana itsemurha-ajatuksia. Harvinaisia kyseiset ajatukset eivät siis ole, eikä niitä ei tarvitse erityisemmin pelästyä. Itsetuhoiset ajatukset pitää kuitenkin aina lähtökohtaisesti ottaa todesta, ja muun muassa lastenpsykiatrin työtä on arvioida, miten vakava itsetuhoisen käytöksen riski lapsella on. Usein lasten kuolemanajatusten taustalla on toive päästä elämän vaikeuksia karkuun eikä niinkään lakata olemasta.

Lastenpsykiatria huolestuttavat kuolemanajatukset ovat sellaisia, jotka sitkeästi seuraavat lasta arjessa muissakin kuin pettymystilanteissa. Lapsi saattaa esimerkiksi puhua kotona, koulussa tai päiväkodissa kuolemasta, suunnitella itsen vahingoittamista tai yrittää sitä itseään jollain tavalla. Useimmat vanhemmat huolestuvat lapsen kuolemanajatuksista valtavasti. Jotkut jopa kieltävät niistä puhumisen. Tällainen kielto on kuitenkin tarpeetonta ja ehkä jopa haitallista – on tärkeää, että lapsi saa ilmaista mielenmaailmaansa, on siellä sitten synkkiä sisältöjä tai ei.  

Niin lapset kuin monet aikuisetkin usein pelkäävät tai häpeävät kuolemaan liittyviä ajatuksiaan, mutta parhaiten ne saadaan silti esille suoraan kysymällä. Itse asiassa monelle on helpotus saada vihdoin kertoa vaikeista asioista luotettavalle aikuiselle. On ilman muuta selvää, että kuolemaa jatkuvasti ajatteleva ihminen tarvitsee apua. Siitä kannattaa heti kertoa myös hänelle itselleen, kun asiasta joutuu keskustelemaan. 

Se, mitä kukaan ei haluaisi miettiä

Lapsenomainen, vakava itsetuhoisuus voi olla vaikkapa hyppäämistä hiukan turhan korkealta ulkovajan katolta tai suurehkolta kalliolta, tai junaradalla seikkailemista. Näissä olisi riskit isompaan onnettomuuteen, vaikka mitään ei tällä kertaa sattuisikaan. Vakavasti itsetuhoisella lapsella voi olla myös toistuvia, synkkiä tuhoamisleikkejä. Nuori saattaa oireilla elämänhalun menetystään riskikäytöksellä, kuten sekaantumalla päihteisiin tai seksisuhteisiin. Useimmilla lapsilla tai nuorilla tällaisen oireilun taustalla on masennus – sairaus, jonka luonteeseen kuuluu, että se aiheuttaa jatkuvia ajatuksia omasta arvottomuudesta ja kenties kuolemantoiveitakin.

On harvinaista mutta mahdollista, että lapsi voi päätyä itsetuhoiseen tekoon. Sellainen teko voi olla viiltelyä, itsen vahingoittamista muulla tavalla tai jopa yritys kuristaa itseä tai ottaa lääkkeitä.  Onneksi lapset tekevät itsemurhan äärimmäisen harvoin. WHON:n mukaan Suomessa 5-14 -vuotiaista pojista 0.0 per 100 000 tekee itsemurhan eli ei lähes kukaan, tytöillä sen sijaan todennäköisyys on 0.3 per 100 000. Murrosiän loppupuolella toistuva itsetuhoinen käytös yleistyy, ja itsemurhankin todennäköisyys kohoaa dramaattisesti. Suomessa itsemurhan mahdollisuus kasvaa erityisesti 15-24-vuotiailla pojilla (riski 26.4. per 100 000!, kun samanikäisillä tytöillä 8.5 per 100 000). Tämä on tietenkin paitsi äärimmäisen surullista, myös yhteiskunnallisesti huolestuttavaa. Ilman muuta se kertoo karua tarinaa siitä, miten paljon enemmän aikuistuvat nuoret oikein tarvitsisivat tukea, vaikka pidämme heitä usein jo niin isoina ja pärjäävinä.  

Jos alkoi mietityttää…

Mitä sitten tehdä, jos epäilee lapsellaan olevan itsemurha-ajatuksia tai kuolemanajatuksia, jotka eivät liity pelkästään hetkellisiin pettymyksen tunteisiin? Ensimmäinen tehtävä aikuisena on rauhoittua. Ajatuksia saa tulla ja mennä, eikä satunnainen ajatus elämän turhuudesta vielä tarkoita, että lapsi tai nuori päätyy käyttäytymään itsetuhoisesti.

Seuraava asia vanhempana on pysähtyä lapsen tai nuoren puheiden ääreen. “Sanoitko juuri, että haluaisit kuolla…voitko kertoa tästä minulle lisää?” tai myötätuntoinen kommentti siitä, että lapsella tai nuorella on varmasti juuri nyt todella kurja olla, voivat avata tarpeellista keskustelua. Aikuisen tehtävä on ottaa vastaan lapsen pahaa mieltä ja lohduttaa häntä, eli älä muserra lasta huolestuneisuutesi alle. Kuolemaan liittyvien ajatusten taustalla voi olla yksinäisyyttä, kiusaamista, someongelmia, monenlaisia huolia…jotka kuitenkin on mahdollista ratkaista parhain päin. Älä siis oleta äläkä ryntäile, vaan kysele rauhallisesti lapselta asiasta lisää. Valmista myös lasta siihen, että tulette hakemaan hänelle ja teille apua. Kuolemanajatuksista voi yksinkertaisesti todeta, että ne ovat ikään kuin merkki siitä, että lapsella on paha mieli. 

Kolmas askel on turvata tilanne. Jos lapsella on kuolemantoiveita, silloin häneen on suhtauduttava väliaikaisesti kuin ikätasoa pienempään lapseen. Älä siis päästä itsetuhoista lasta tai nuorta teille tietymättömille. Vietä lapsesi kanssa tavallista enemmän aikaa. Tehkää mukavia juttuja, joista molemmat nautitte. Puhu lapsen kanssa ja myös valvo häntä tavallista enemmän ja paremmin. Jos lapsella on huolestuttavaa itsetuhoisuutta, yleensä hän ei ole täysissä voimissaan muutenkaan – joten on mahdollista, että koulusta tarvitaan sairauslomaa ja että kotiin tarvitaan tilapäisesti aikuinen häntä hoitamaan. Jotkut lapset tai nuoret tarvitsevat sairaalahoitoa tai muuta jatkuvaa valvontaa. 

Huom! On syytä mainita sekin, että jos lapsen kuolemantoiveista on perheessä huolta, kotona on laitettava piiloon tai lukkojen taakse itsetuhoisen käytöksen mahdollistavat tarvikkeet, kuten veitset, liuottimet, lääkkeet ja niin edespäin. On tutkimusnäyttöä siitä, että itsemurhaan tarvittavien esineiden saatavuus vaikuttaa itsetuhoisten tekojen todennäköisyyteen. 

Lopuksi

Älä vaivu epätoivoon, vaikka lapsella tai nuorella olisi kuolemanajatuksia. Meille mielenterveysammattilaisille ne ovat suhteellisen tavallinen ilmiö, ja näihinkin oireisiin on saatavilla helpotusta. Vanhempana tärkein tehtäväsi on pitää pää kylmänä, sydän lämpimänä ja hakea apua lapsellesi, jos tämä asia huolestuttaa. Turva, rakkaus ja rajat, näillä päästään tässäkin asiassa alkuun. 

Lähde: Rutter´s Child and Adolescent Psychiatry, 2015

Elämän kapeikoissa onnea on käsi, josta pitää kiinni.

Nuorena jokainen ihminen kokee itsensä jollain tavalla haavoittumattomaksi. Elämä on kuin hauska leikki, hitaasti aukeava kaunis kukka. Jokainen ovi kutsuu, ja huominen on erityisen paljon toivoa täynnä. Vaikka ympärillä sattuu ja tapahtuu, mitkä tahansa ongelmat tuntuvat kaukaisilta. Nuoren ihmisen psyyke on rakentunut vakuuttelemaan itselle, että vaarat, pulmat ja vanhuus eivät koske minua.

Iän karttuminen on tästä näkökulmasta sekä ilon että harmin aihe.

Keski-ikää lähestyvät ihmiset, minä mukaan lukien, kokevat itsensä toisaalta varmemmiksi siitä, mitä elämän tulisi sisältää ja järjestävät näitä onnenaiheita aktiivisesti, mutta toisaalta he tulevat yhä tietoisemmiksi elämän nurjista puolista, kärsimyksestä ja tuskasta.

Erot, muutot, köyhyys, työttömyys, sairaus ja muut elämän ikävyydet menevät joko todella läheltä ohi tai paiskautuvat kasvoille kuin märkä rätti.

Yhtäkkiä asut hometalossa etkä tiedä, miten voit selvitä tilanteesta. Yhtäkkiä sinulla on pitkäaikaissairaus, jonka ennuste on epämääräinen. Yhtäkkiä firma menee nurin tai parisuhde purkautuu, vaikka olit varma, ettei niin koskaan kävisi. Enää ei voi selviytyä vain vakuuttelemalla itselleen, että vaikeudet ja ongelmat eivät ylety omalle iholle asti.

Elämä on virta, jossa kapeisiin kohtiin eivät joudu vain epäonnekkaat, vaan kaikki saavat osansa.

Et ehkä aja suoraan karille, mutta pohjakosketus tapahtuu useimmille jossain vaiheessa. Huolet, suru tai viha painavat ihmistä alas sellaisella voimalla, ettei niitä voi aina vastustaa. Sellaisina aikoina kaikki energia menee pinnalla pysymiseen. Useimmat selviävät lopulta, onneksi.

Oletko miettinyt, mikä pitää ihmistä hengissä, kun kaikki epäonnistuu?

Mikä on taika, joka auttaa ponnistelemaan, vaikka jokainen pulmallisen tilanteen detalji puhuu selviytymistä vastaan? Lastenpsykiatriassa puhutaan resilienssistä, joka on vapaasti käännettynä selviytymisen taitotila. Resilienssi ei ole synnyinlahja, vaan siihen liittyy useita elämän varrella saavutettuja taitoja ja kykyjä, kuten sosiaaliset taidot, myötätuntoisuus, asenne ja ongelmanratkaisutaidot.

Yksi aivan olennainen tekijä vaikeuksista selviytymisen kannalta on toisen ihmisen hyväksyvä katse.

Ihminen on yhä varustettu kivikautisin asetuksin. Ihminen on selvinnyt erityisesti siksi, koska hän on jo esihistoriallisista ajoista lähtien nojannut yhteisön tukeen. Ei ole ollut olemassa vain ”minä”, vaan on ollut ennen kaikkea ”me” – oma joukko, jonka puolesta toimia ja työskennellä. Ihmisryhmä, joka on kannatellut jokaista jäsentään tarvittaessa.

Vaikka kivikausi on onnellisesti ohi ja postmoderni elämäntapa voi vaikuttaa näennäisesti hyvin erilaiselta, elämän kapeikkokohdissa tarvitaan yhä samaa lääkettä kuin aikanaan: toisen ihmisen läsnäoloa ja lämpöä.

Ystävyys, sukulaisuus, rakkaus ja sielujen sympatia kannattelevat yksilöitä niissä vaiheissa, jolloin missään ei tunnu olevan mitään järkeä.

Oma ydinjoukko voi toki olla jotain aivan muuta kuin varsinainen biologinen perhe: se voi olla joukko rakkaita ystäviä, työkavereita, harrastusrinki tai vastaava. Pääasia on, että tämän porukan läsnäoloon ja tukeen voi aina luottaa.

Elämän herkullinen suolainen sokeri koostuu siitä, miten ilo, onni, suru ja viha limittyvät saman ihmisen kokemuksiksi. Ne vaihtelevat kuin aallot; joskus ne ovat olemassa jopa samaan aikaan – kasvavat, pienenevät ja muuttuvat. On onni, jos sinulla on läheinen, joka pitää kiinni kädestäsi jokaisen aallon aikana.

Tunteiden nimeäminen voi tuntua pöljältä, mutta se kannattaa.

Jos olet koskaan lukenut lapsenkasvatusohjeita lehdistä, netistä tai neuvolan esitteistä, olet varmasti törmännyt tällaiseen kauniiseen ohjeeseen: ”sanoita lapsesi tunteita. Anna nimi lapsen tunteille.”

 

Silti vanhempana olet saattanut istua uhmaikäisen itkupotkuraivarin äärellä neuvottomana, miettien sitä, mitä hyötyä tunteiden sanoittamisesta muka on. Lapsesi sadan desibelin kirkumisen lomaan vienosti lausuttu ”olet vihainen” saattaa tuntua yhtä järkevältä kuin keskusteleminen kotipihasi postilaatikon kanssa. Ei mene jakeluun, eikä tunteen nimeäminen välttämättä autakaan raivoavaa lasta juuri sillä hetkellä.

 

Mutta tunteiden nimeämisessä on paljon itua.

 

Tunteiden huomaaminen ja niiden nimeäminen on ensiaskel matkalla tunteidenkäsittelytaitoja kohti. Vaikka tunteista keskustelua ja niiden käsittelyä pidetään usein ”psykologisointina”, meillä jokaisella on tunteet. Niille on myös keholliset vasteensa (esimerkiksi pelokas tärisee, vihainen kokee kiukkunsa vaikkapa mahanpohjassa ja iloinen tuntee kuplintaa kehossa).

 

Erityisesti kielteisiin tunteisiin voi liittyä toistuvia ajatuksia, joita kutsutaan kognitiivisessa psykoterapiassa mm. ”kuumiksi ajatuksiksi” ja automaattisiksi ajatuksiksi. Ihmisen henkilökohtainen kokemusmaailma muodostuu pitkälti näistä kolmesta: ajatuksista, tunteista ja kehollisuudesta (sekä tietenkin toiminnasta). Silti me aikuiset näytämme vähättelevän tunteiden merkitystä.

 

En usko, että nykyisille aikuisille vaivauduttiin juuri opettamaan tunnetaitoja lapsuudessa.

 

Olemme saaneet pärjätä tunnetaitojen osalta sillä, mitä itse kukin on niistä päätellyt ja hoksannut elämän myötä. Nykyisin tunnesäätelytaidot ovat peruskoulun opetussuunnitelmassa, mitä pidän aikamoisena edistysaskeleena. Silti ei voi vähätellä vanhempien ja kodin tarjoaman tunnekasvatuksen merkitystä. Koska miten voi ikinä oppia säätelemään omaa oloaan, jos ei alkuunkaan tiedä, miltä itsestä tuntuu?

 

Jos kukaan ei ole koskaan nimittänyt surullista oloasi surun tunteeksi, voi erehtyä pelkäämään kyseistä tunnetta vasteineen jonain kauheana ja katastrofaalisena asiana. Tunteiden tajuaminen alkaa onnistua vain sen kokemuksen kautta, että joku turvallinen aikuinen viestii lapselle kaikin tavoin ymmärtävänsä, mistä hänen olossaan on kyse.

 

Mieluiten tämä oppimisprosessi saisi alkaa mahdollisimman pienenä, sillä tunteissa on erityisesti temperamenttiselle lapselle iso pala purtavaksi. Olisi pikku hiljaa opittava ymmärtämään tunteitaan, reaktioitaan ja ajatuksiaan, keksittävä keinot elää niiden kanssa ja harkittava, miten aikoo toimia jatkossa.

 

Moni aikuinen välttelee kaikin tavoin epämiellyttäviä tunteita, koska ei osaa tehdä niille mitään.

 

Olisi toisinaan helpompaa, jos ”mikään ei tuntuisi miltään” – sitä suorittaisi vain askareitaan, harrastaisi, toimisi ja tekisi. Mutta oikeasti tunteista ei pääse eroon, vaikka kuinka toivoisi. Pikemminkin mitä enemmän tunteitaan tukahduttaa, sitä kovemmille ne ottavat. Tukahdetut tunteet saattavat tulla vastaan kipuina ja särkyinä, huonona ja ahdistuneena olona, selittämättömänä väsymyksenä ja niin edelleen.

 

Tunteiden välttelyyn on aikuisilla moninaisia keinoja: suoranainen kieltäminen, intensiivinen uppoaminen omiin mielenkiinnon kohteisiin, päihteet tai epäterveet pari/seksisuhteet ja niin edespäin, vain muutamia mainitakseni. Välttelyn hintana on kuitenkin jatkuva, hienoisena pohjavireenä tuntuva tyytymättömyys. Niinpä vaikka tunteiden välttely toimisi keinona omassa elämässä jotenkuten, kuinka moni toivoo lapselleen vastaavaa? Tästä kenties löytyy motivaationlähde tunnekasvatukseen.

 

Lapsen homma on iän karttuessa ottaa haltuun omia tunteitaan (kun ne ovat ensin saaneet nimet).

 

Lapsen pitää oppia sietämään epämukavuutta, oppia keinoja helpottaa omaa oloa kielteisten tunteiden yhteydessä, oppia toimimaan tunteita herättävissä tilanteissa ja havaita, että jokainen tunne on ohimenevä. Tämä monivaiheinen oppimisprosessi alkaa, niin pöljältä kuin se ehkä tuntuukin, jokaisen omassa kodissa ja juuri niissä tilanteissa, jossa kiljutaan, itketään, nauretaan tai ujostellaan – kun joku aikuinen vain hoksaa sanoa sen ääneen. Se on todellista kädet savessa-touhua ja silti hurjan arvokasta.  Vain toistuvan sanoittamisen kautta saadaan otetta niin abstraktista, monitahoisesta ja meille aikuisillekin toisinaan vaikeasta kokonaisuudesta kuin tunteet.