Olen harrastanut kuluvan kesän ajan purjehduksen yhtä alalajia, jossa ajellaan mahdollisimman kovaa ja tehdään vauhdikkaita manöövereja radalla muiden veneiden kanssa kilpaillen. Siksi olen käynyt keskimäärin vähintään kaksi kertaa viikossa vesillä, useita tunteja kerrallaan, toukokuusta lähtien. Olen kiirehtinyt satamaan säntillisesti pyörällä, pakattuani varusteeni reppuun ja isohkoon kassiin; useimmiten iloisena ja energisenä, mutta toisinaan myös väsyneenä töiden jälkeen, joskus päänsärkyisenä, joskus nälkäisenä, joskus silloinkin, kun itse asiassa pitäisi olla muualla treenien aikana. Miksi olen toiminut näin? Koska olen huippumotivoitunut ja innostunut hauskasta urheilulajista. Koska haluan oppia uuden taidon perusteellisesti. Ja varmasti myös siksi, koska minussakin asuu pieni suorittaja.
Suorittaminen kuuluu osaksi elämää. Useimmilla meistä on ns. suorittava puoli, jota myös moodiksi voi kutsua. Se on mielestäni väistämätön ja tarpeellinen moodi, sillä jokaisella on asioita, jotka on vain tehtävä oman elämänlaatunsa ja arjen sujumisen hyväksi: pyykit on saatava pestyä, ruoka laitettua, kirjaston kirjat palautettua. Kun saa aikaiseksi eli suorittaa, tulee sitä paitsi hyvä mieli. Monet ovat oppineet hyödyntämään suorittavaa puoltaan, sillä se auttaa menemään eteenpäin. Vaikka ei aina huvittaisi, pitkän aikavälin tavoitteen saavuttamisen eteen voi olla valmis tekemään paljonkin epämieluisia asioita. Suorittamistaipumuksesta voi olla hurjasti hyötyä esimerkiksi opinnoissa ja työelämässä, jopa vapaa-ajan harrastuksissakin. Sitä paitsi kun suoritus on valmis, olo on ainakin hetken tyytyväinen.
…vai onko olo tyytyväinen?
On olemassa myös liiallista suorittamista eli ylisuorittamista. Mielestäni liialliseen suorittamiseen liittyy ilmiö, jota voisi kutsua “tunteiden kuolemaksi”. Ihminen tekee ja toimii, suoriutuu ja suorittaa koko ajan jotakin, mutta ei saa siitä palkkion kokemusta itselleen, nautintoa tai iloa. Päinvastoin, olo voi olla ankea, lattea ja masentunut, sillä suorittaminen liittyy pitkään to do -listaan, joka suorittajalla on jatkuvasti mielessään. Ei ole enää oma valinta, meneekö lenkille vai ei, vaan se on yksi velvollisuus muiden joukossa, raksi ruutuun ja yliviivattava tehtävä päivittäisessä arjessa.
Lisäksi ylisuorittamiseen taipuvaisen mielessä on tyypillisesti toistuvia, pakottavia ajatuksia, kuten: “pitää mennä.” “Pitää jaksaa”. “Täytyy pystyä”. Jos suorittaja ei toimisi näiden jäykkien sääntöjensä mukaan, hän kokisi ahdistuneisuuden, häpeän ja epäonnistumisen tunteita. Suorittaminen auttaa välttämään kyseiset tunteet. Liiallisen suorittajan katse itseä kohtaan on ylipäätään ankara ja kohtuuton. Epäonnistua ei saa. Lepääminen, hauskanpito, tauot ja itsen kuuntelu, jotka auttavat useimpia ihmisiä jaksamaan, tuntuvat hänestä tekosyiltä.
Liialliseen suorittamiseen liittyy yleensä käsitys, että yksilön on mitattava arvoaan suorituksillaan (vaikka muut eivät näin tekisikään). Siksi hän usein kokee olevansa riittävä ja tarpeeksi hyvä ainoastaan, jos kaikki on mennyt nappiin. “Vain täydellinen kelpaa” ja “On aina ylitettävä itsensä” ovat esimerkkejä piintyneistä uskomuksista, jollaisia ylisuorittajilla esiintyy. Ylisuorittamiseen taipuvainen ei yleensä ole harjaantunut havainnoimaan ajatteluaan. Sen sijaan, että hän uskoisi jäykkien sääntöjen olevan vain ajatuksia ja vain hänen omia mielipiteitään, hän ottaa ne tosissaan, annettuina totuuksina.
Kun kamelin selkä katkeaa
Liiallinen suorittaminen tulee tiensä päähän siinä vaiheessa, kun suorittajan voimavarat on kulutettu. Hänelle on tosin tyypillistä jatkaa raatamista aivan viimeiseen asti. Hän ei pysty eikä halua luovuttaa – muutenhan hän joutuisi kohtaamaan sisäistetyn uskomuksensa, että on jotenkin puutteellinen. Niinpä tilanne jatkuu ja ylisuorittaminen kiihtyy, kunnes suorittaja lakoaa puolikuolleena uupumukseen.
Mielestäni on tässä kohtaa kirjoitustani reilua todeta, että että suorittaminen ei ole kiellettyä tai aina pahasta, tietenkään. Itse asiassa yhteiskunta ei pyörisi, jos useimmat ihmiset olisivat välinpitämättömiä ja passiivisia. Haastavien tavoitteiden asettaminen ja niihin pyrkiminen voi olla todella palkitsevaa ja toisaalta motivoi jatkamaan suorittamista. Ongelmana on, että mitä isomman palan oman elämänsä kakusta suorittamiselle nimenomaan ilman iloa antaa, sitä raskaammaksi oma elämä muuttuu.
Jäykät säännöt tekevät elämästä vaikeaa. Vaikka ei oikeastaan edes halua, on noustava lauantaisin kymmeneksi jumppaan. Vaikka ei pystyisi, tulee otettua vastaan jonkin yhdistyksen luottamustoimi. Vaikka väsyttää, on väännettävä luomuperunoista vauvalle sose. Samaan aikaan alkaa pikku hiljaa menettää iloa saavutuksistaan. Tekeminen ei enää tuota tyydytystä ja itse suorituskin on alkanut palvella vain omien negatiivisten tunteiden välttelyä. Ja suorittamiseen taipuvaisen säännöt muodostuvat sitä jäykemmiksi, mitä enemmän hän suorittaa.
Ajattelemalla voi muuttaa tilannetta
Liiallinen suorittaminen ei kuitenkaan ole muuttumaton osa kenenkään persoonaa. Se on vain piintynyt toimintatapa, josta voi pyristellä eroon…tai ehkä itse näkisin niin, että sen voi kääntää omaksi edukseen. Tosin ensimmäisen askeleen ottaminen on vaikeaa, koska liiallisen suorittajan jokainen solu suorastaan huutaa, että hän ei voi luopua tavastaan. “Jotain kamalaa voi tapahtua!” ja “Eivät ne pärjää ilman panostani!” Suorittaja on luonut itselleen käsityksen korvaamattomuudestaan ja uskottelee, että tilanteen on siksi pakko jatkua entisellään.
Oikeastihan kyse on usein pelosta. Liiallinen suorittaja pelkää, että jos hän alkaisi todella kuunnella itseään ja tarpeitaan, siis TODELLA ottaa huomioon mitä tarvitsee ja toivoo, hän samalla paljastaisi itsensä, oman inhimillisen jaksamisensa rajat, ehkä myös epäonnistumisensa. Haavoittumattomuuden illuusio (joka on ainoastaan suorittajan omassa mielessä) pysyy yllä niin kauan, kuin hän jaksaa kynsin hampain pitää kiinni kaikesta siitä, mitä hänen mielestään pitääkään tehdä.
Onneksi toimintaansa voi muuttaa. Suorittaminen kannattaa yrittää nähdä vain yhtenä puolena sinua, jonka voi laittaa päälle ja pois kuten valokatkaisijasta painamalla. Suorittajan tärkein tehtävä onkin oppia huomaamaan, kun suorittamiseen taipuvainen puoli menee “päälle”. Ei siksi, että se pitäisi tuomita, karsia tai vaientaa. Vaan siksi, että ymmärtää, miltä suorittamispuoli itsessä tuntuu ja miten se omassa ajattelussa ja käytöksessä näkyy.
Seuraava askel on valjastaa suorittava puoli itsestä hyötykäyttöön: harjoitella sitkeästi ja usein hetkiä, jolloin ei suorita mitään. Sitä lienee aluksi helpoin kokeilla ympäristössä, jossa olet rennoimmillasi. Joillekin se on oma koti, toisille mökkisauna, kolmannelle harrastus tai jokin mielimaisema. Ota aikaa itsellesi ja kokeile mindful-hengessä olla vain. Uskalla kohdata kaikki omat ajatuksesi, tunteesi, kehon tuntemuksesi ja mielikuvasi sellaisina kuin ne ovat, ohikiitävinä ja muuttuvina kokemuksina, ilman että itse muutat mitään. Voit ehkä kuulla mielessäsi pienen ajatusäänen, joka jakaa sinulle viisauttaan. Kiinnitä huomiota erityisesti ajatuksiin, jotka liittyvät omiin tarpeisiisi. Sinun hyvinvointisi kannalta juuri sinun ainutlaatuiset tarpeesi ovat avainroolissa.
Keskittyminen omiin tarpeisiin ja olennaisimpien tarpeiden tyydyttämiseen vähentää selvästi taipumusta ylisuorittaa. Kun fokusoit siihen, mitä hyvinvointisi tarvitsee juuri nyt, yleensä vastaus on aivan muu kuin suorittamisen lisääminen. Joku viisas on sanonut, että ihminen voi kerrallaan panostaa vain kolmeen kokonaisuuteen. Mitä nämä kolme sinun kohdallasi olisivat? Jotkut panostavat perheeseen, toiset opintoihin tai työhön, kolmannet harrastukseen, neljännet parisuhteeseen, viidennet vaikka yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Kun vuorokaudessa on vain 24 tuntia, et voi keskittyä kaikkeen yhtä perusteellisesti. Valitse itsellesi muutama olennainen kokonaisuus, ja määrittele kohta, jossa tarkastelet uudelleen, mihin kokonaisuuksiin haluat panostaa. Monelle tämä on luontevasti esimerkiksi vuodenvaihteessa tai kesälomien kynnyksellä.
Kun olet alkanut tunnistaa suorittajapuolesi ja toivon mukaan myös pitkään tietoisesti aliarvostetut ja poispainetut ei-suorittavat puolesi, on siitä hyvä jatkaa. Kiinnitä jatkossa huomiota tilanteisiin ja asioihin sekä ajatuksiin, jotka saavat suorittavan puolesi heräämään ja aktivoitumaan. Yleensä näissä tilanteissa mieleen tulee yllä kuvattuja sääntöajatuksia ja “pakon” ajatuksia. Yritä kyseenalaistaa näitä edes toisinaan. “Kukaan ei kuole, jos en mene lenkille tänään, kun tarvitsisin vain lepohetken sohvalla”. “Tänään tarvitsen iltapäivällä kupin kahvia ja hetken yksinäni kahvilassa”. “Tänään tarvitsen keholle liikuntaa, joten jätän X väliin.” Mitä useammin onnistut tekemään toisin kuin ylisuorittava puolesi määräilee, sitä paremmalta olosi alkaa tuntua, ja sitä helpompaa ylisuorittamisen vähentäminen on.
Anna itsellesi aikaa
Psykoterapeuttina ja lastenpsykiatrina ihmisen sisäinen maailma on minulle erityisen mielenkiinnon kohde. Se on ihmisyydessä mielestäni kiehtova, alati muuttuva ja upea, dynaaminen kokonaisuus. Parasta siinä on työni kannalta, että sisäisen maailman avulla voi myös parantaa ja tuottaa hyvää oloa. Ei tarvitse vain tyytyä hyväksymään itselle haitallisia uskomuksia, jotka on omaksunut ja sisäistänyt jossakin elämänvaiheessa, jossa niistä oli vielä hyötyä. Sen sijaan voi tutkia uskomuksiaan lempeästi ja myötätuntoisesti pyrkien löytämään joitakin, joissa on muutoksen varaa ja mahdollisuutta. Mielestäni muutosta ei kuitenkaan voi pakottaa, vaan siihen tarvitaan paitsi halu ymmärtää oman hyvinvoinnin tärkeys, käsitys omista arvoista (koska niiden mukaan eläminen tekee elämästä merkityksellisen sellaisena kuin se on), sekä kyky nähdä ajatukset muovautuvina ja muokattavissa olevina juttuina eikä kiveen hakattuina faktoina. Ja muutokseen menee aikaa. Joskus todella pitkä aika.
Mutta muutosta ei tarvitse odottaa passiivisena. Liiallisesta suorittamisesta toipumisessa olennaista on siirtää oma fokus pakottavista suorittamisajatuksista johonkin muualle. Usein ihan vain kokemiseen: siis elämän kokemiseen, tunteettoman tekemisen sijaan. Monelta suorittamiseen taipuvaiselta jää elämästä paljon elämyksiä saavuttamatta, kun fokus on vain tekemisen täydelliseksi saattamisessa. Toinen vaihtoehto, jota itse suosittelen, on tuo yllä oleva: fokusoi omiin tarpeisiisi. Mieti, mitä todella tarvitset omaan hyvinvointiisi. Kokeile ja testaa tarpeitasi. Joku tarvitsee maailmassa eniten halauksia. Toinen riittävän pitkät yöunet. Kolmas arvostaa sosiaalista kanssakäymistä yli kaiken. Olemassa ei ole oikeita tai vääriä vastauksia; on vain sinun vastauksesi, joita kohti mennä.
Lopuksi
Opettelemalla kuuntelemaan ja tarkkailemaan omaa sisäistä maailmaa voi alkaa hahmottaa, mitä todella tarvitsee, mitä toivoo ja mitä tuntee. Pikku hiljaa alkaa myös suorittavaan puoleen alkaa löytyä mustan ja valkoisen sijaan harmaan sävyjä: mikä on liiallista suorittamista ja mikä taas tervettä ja täysin normaalia tavoitteiden asettamista itselle? Milloin kannattaa löysätä oman terveyden ja hyvinvoinnin takia, ja milloin taas laitetaan päälle suoritusvaihde ultranopeudella?
Omalla kohdallani tulen pitämään edelleen suoritusmoodia (hiljaisella liekillä) päällä eli jatkamaan intensiivistä harrastusharjoitteluani. Mutta kesän jälkeen on aika pistää tässä asiassa suoritusmoodi pois päältä, pakata ihanat, iloiset ja vauhdikkaat kesämuistot muistoreppuun ja ottaa lunkimpi asenne. Silloin jää aikaa muulle elämälle ja muille tekemisille enemmän. Ja toisaalta; kyseiseen harrastukseen palaamisesta seuraavana keväänä tulee yhä makeampi mansikka, jota odottaa koko talven.
Vanhemmuuden hyvä boogie 