Perhe-elämässä one size does not fit all.

Saduissa prinsessa ja prinssi ensin tapaavat, kamppailevat jonkun ongelman kanssa, ja sitten he menevät naimisiin hankkien ihanan, ison perheen. Sadut päättyvät siihen: kaikki elivät elämänsä onnellisena loppuun asti. Joskus tuntuu, että myös oikeaan perhe-elämään liittyy tällaisia satuja ja myyttejä, joita kuvitellaan tosiksi. Myytti voi olla esimerkiksi tällainem: mies ja nainen tapaavat, seurustelevat, menevät naimisiin; sitten nainen tulee raskaaksi ja synnyttää yhden tai kaksi tervettä lasta. Otetaan asuntolainaa, autolainaa, pesukonelainaa ja hankitaan koira. Kesällä grillataan ja kerran vuodessa matkustetaan Thaimaahan. Kaikki ovat hurjan onnellisia. End of story.

 

Mutta onko oikeasti näin? Onko tämä todellisuutta vastaava käsitys perhe-elämästä?

 

Kirjan Anna Karenina alkuun Tolstoi kirjoitti kuuluisan lauseensa: “Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Olen vähän eri mieltä – minusta tuo lause voisi olla ihan vaan siinä muodossa, että jokainen perhe on omanlaisensa alusta lähtien: onnellinen, onneton ja kaikkea siltä väliltä. Sillä todellisuudessa ei ole yhtä ainoaa tapaa olla perhe.

 

Mitä tarkoitan?

 

No voidaan lähteä esimerkiksi siitä, että ydinperheunelman sijaan ihan tavalliseen perheeseen voi kuulua vain yksi vanhempi. Tämä vanhempi voi olla isä tai äiti, kumpi vain.  Nykyaikana avio- ja avoeroja tapahtuu noin 30 000 vuosittain. Näin ollen eroperheitä on aika paljon, ja niistä osassa lapset asuvat pääosin toisen vanhemman kanssa, osassa taas puoliksi kahdessa kodissa. Uusperheitäkin syntyy tasaiseen tahtiin. Nykyisin arviolta lähes joka kymmenes lapsiperhe on uusperhe. Samaa sukupuolta olevien vanhempien perheitä on useita tuhansia. Vuonna 2015 adoptioita tapahtui 407, osa ulkomailta ja osa kotimaasta. Kodin ulkopuolelle sijoitettuina oli vuoden 2016 aikana 17 330 lasta ja nuorta, joista osa asuu sijaisperheissä. Suomessa on paljon lisäksi paljon perheitä, joissa on jonkinlaista erityistarvetta, kuten lapsen tai vanhemman sairaus tai vammaisuus. (Lisää tilastotietoa perheistä kaipaavalle löytyy täältä ja Sotkanetistä.)

 

Mitä tästä pitäisi päätellä?

 

Ainakin se, että ei ole yhtä oikeaa tapaa olla perhe tai vanhempi. Suomi on pullollaan lähi-, etä-, ero-, uusperhe-, bonus-, sijais- tai tukivanhempia/isovanhempia, joilla voi olla sellainen käsitys, että heidän edustamansa perhemuoto ei ole kovin tavallinen – tai että heissä olisi siksi itse asiassa jotain vikaa. Näinhän asia ei ole, vaikka julkisesti puhetta perheiden erilaisuudesta ja yksilöllisyydestä kuulee vain niukasti. Asiasta ei jostain syystä puhuta, vaikka ilmiö on enemmän tavallinen kuin epätavallinen. Siis siitä huolimatta, että ollaan jo tultu aika pitkä matka eteenpäin kulttuurista, jossa esimerkiksi “au-lapsi” oli poikkeuksellista ja noloa.

Me, jotka teemme työtä perheiden parissa, saamme päivittäin nähdä sen monimuotoisuuden ja rikkauden, mitä perhe-elämä voi olla kaikkine koukeroineen, mutkineen, muutoksineen ja ilmiöineen. Ei ole onneksi olemassa perheen standardimallia tai one size fits all -perhemuotoa. Niinpä ei ole syytä erityisesti välttää jotain tiettyä tapaa elää – tai pakonomaisesti tavoitella sadunomaista ydinperhemallia, jonka kaikki olemme vähintään amerikkalaisista romanttisista komedioista oppineet tai muuten vain omaksuneet. Vanhemmuus ja lapsuus voivat olla ihan hyviksi koettuja (tai olla sitä olematta) aika lailla riippumatta siitä, minkälainen perhekonstellaatio sattuu olemaan.

 

Miksi kirjoitan tästä?

 

Joskus törmää siihen, että perheet häpeilevät itseään ja ehkä myös syntytapaansa (erityisesti uusperheiden kohdalla). Ihmiset eivät kovin herkästi uskalla kertoa toisilleen, minkälainen tarina heidän perheillään on, koska pelkäävät tuomituksi tulemista tai leimaantumista “oudoksi“, “huonoksi” tai “poikkeavaksi“. Myös lapsi saattaa kokea, että elää “vääränlaisessa” perheessä, jos se ei pysy yllä mainitun (kuvitellun) vakioperheen muodossa. Tällainen lapsi voi alkaa ajatella ja tuntea, että on epätavallisen perhemuotonsa vuoksi huono tai kelvoton.

Paras tapa lievittää häpeää on saada ymmärrystä siitä, ettei ole ainoa, jota yksilöllisten perheiden ilmiö koskee. Ymmärrystä tähän voi saada eri tavoin. Esimerkiksi vertaistuki on aina hyödyllistä, mutta erityisesti silloin, jos joutuu elämään sellaisen kuvitelman keskellä, että on ainoa maailmassa, joka tällaista erilaisuutta tai ulkopuolisuutta kokee.

Mutta vertaistuen ohella toivoisin, että ihmiset puhuisivat perheistään enemmän toisilleen. Ei niinkään perheen saavutuksista, menestyksestä tai tekemisistä, vaan siitä, minkälainen perhe heillä on, miten se on syntynyt ja minkälaista perhe-elämä on ollut kaikkinensa. Ja mieluiten pää pystyssä, sillä omasta perheestä on lupa olla iloinen ja ylpeä, on se sitten minkälainen vain vaiheineen ja tilanteineen. Tietoisuus erilaisista perheistä antaa muillekin luvan puhua omista ehkä-ei-niin-tyypillisistä perherakenteistaan ja kuunnella toisia suvaitsevaisemmin, herkemmin, ymmärtäväisemmin. Se taas on tärkeää, koska perhe on ihmisille parhaimmillaan suuri voimavara, johon pitäisi saada tukeutua. Oli siis oma perhemuoto minkälainen tahansa, sen ei tarvitse olla hävettävä salaisuus eikä kummempi juttu muutenkaan. Se on “vain elämää, ei sen enempää”.

 

Sukulaisiaan ei voi valita… mutta oman suhtautumisensa voi :) 

Lastenpsykiatrin työssä tapaan paljon perheitä eri kokoonpanoissa. Olen onnekas, koska työni kautta olen oppinut ymmärtämään, että perheet ovat täysin yksilöllisiä ja usein aika värikkäitä tai monitahoisia, monet kulmikkaita, jotkut palapeli- tai tilkkutäkkimäisiä, jotkut sekavia, jotkut jäykkiä ja monet omalla hassulla tavallaan aivan suloisen herttaisia. 

Sanon olevani onnekas, koska useimmat ihmiset edelleen arvelevat tavallisen perheen olevan muotoa äiti+isä+n määrä lapsia, jossa n=1-4. Tämähän ei siis pidä paikkansa juuri ollenkaan.

En tässä lähde luettelemaan perheiden eri olemassaolon muotoja, mutta niitä on lukuisia. Tärkeimmän havaintoni perhesuhteiden suhteen haluaisin kuitenkin jakaa: lapsen läheisimmät välit perheessä eivät välttämättä liity biologiseen vanhemmuuteen lainkaan. Toisin sanoen biologiset lähisukulaiset eivät aina ole aina kovinkaan läheisiä. 

Esimerkiksi biologinen äiti tai isä voi olla lapsen henkisen kypsymisen kannalta samantekevä, jos hän ei juurikaan ehdi, jaksa, uskalla tai halua kohdata lastaan  aidosti ja kokonaisuutena. Jos näin perheessä on, tällöin näyttää usein käyvän niin, että joku muu aikuinen, kuten isoisä, isoäiti, kummi, uusperheen bonusäiti, bonusisä, sijaisvanhemmat tai vaikka oman serkun perhe muotoutuu lapselle tärkeäksi ja rakkaaksi perhesuhteeksi, jonka varaan hän voi asettautua ja josta hän saa lohtua, läheisyyttä ja rakkautta.

Tällöin “ei-perinteisestä” perhesuhteesta voi tulla lapsen kannalta äärimmäisen tärkeä. Laajasti ajateltuna lapsen perhe onkin ikään kuin sateenvarjo, jonka alla voi olla siihen eri tavoin päätyneitä tai siihen otettuja ihmisiä. Tietysti voi olla niinkin – ja totta kai se on tavallisinta – että lapsen läheisin kiintymyssuhde muodostuu biologiseen vanhempaan/vanhempiin. Mutta myös nämä edellä mainitut ja lukuisat muut vaihtoehdot ovat siis täysin normaaleja ja ok.

Monet eivät tule ajatelleeksi, että perheen laajemmasta määritelmästä luonnollisesti seuraa se, että (vähintään aikuisuuteen tullessa ja siitä eteenpäin) kenelläkään ei todellisuudessa ole velvollisuutta olla yhteydessä niihin sukulaisiinsa, jotka aiheuttavat itsessä lähinnä ahdistusta, surua tai vihaa. 

Taustat näihin vaikeisiin tilanteisiin ovat monenlaiset ja monisäikeiset. Ihmisten välisiin konflikteihin ei yleensä ole yhtä ainoaa syyllistä – joskaan lapsi ei tietenkään voi vastata aikuisten toiminnasta eikä ole aikuisten törppöilyyn syyllinen millään tavalla. Kun kuitenkin puhutaan kahden aikuisen välisistä vaikeuksista, tilanteessa on usein kyse odotusten, toiveiden, pelkojen, muistojen, selvittämättä jääneiden käänteiden ja elämänkokemusten sillisalaatista, minkä johdosta asiat eivät vain toimi jossakin ihmissuhteessa.

Toisin kuin ajatellaan, tällaisissa vaikeissa tilanteissa aikuisen ihmisen ei ole pakko jatkaa “yhteistyötä”, vaan jokainen voi tehdä puhtaasti omat valintansa. Jotkut yrittävät selvittää tilannetta, jotkut siinä onnistuvatkin. Jotkut päättävät sietää tilannetta, miten vaikea se onkaan. Mutta jotkut tekevät pesäeron, mikä voi tarkoittaa esimerkiksi kyseisen henkilön rajaamista tai jopa välirikkoa.

Miksi otan tällaisen asian puheeksi? Työssäni näen, miten paljon surua, ahdistusta ja muita hankalia tunteita liittyy sukulaisuussuhteisiin, jotka eivät toimi tai joissa on ollut synkkiä vaiheita. 

Monilla on saattanut olla vuosikausia päällä hankala ihmissuhdetilanne, jota kestetään lähinnä velvollisuudentunteiden, säälin tai toisten ihmisten paheksunnan vuoksi. Samalla tällainen ihmissuhde kuitenkin verottaa osapuolten voimavaroja. On rankkaa, jos joutuu mielestään ilman syytä aina syntipukiksi, jos aina itse pitää joustaa kaikissa asioissa, jos tulee kaltoinkohdelluksi tai jos joutuu sietämään itseen kohdistuvaa aiheetonta vihaa. 

Tällainen jäätynyt konflikti aiheuttaa pitkittyessään ihmisille monenlaisia oireita, koska olemme ihmisinä yhteisöstä riippuvaisia. Yhteisön tai sen jäsenen paheksunta tai viha voi merkitä tiedostamattomasti uhkaa omalle arvolle ihmisenä ja jopa uhkaa hengissäselviytymiselle. Ei siis ihme, että kokemuksena pitkittynyt konflikti lähisuhteessa on raskas.

Niinpä sinä aikuinen, jolla on pitkittynyt konflikti perheessäsi tai suvussasi: pohdi, miten näet oman sukusi ja perheesi tarinan. Kuka kuuluu perheeseesi laajemmasta näkökulmasta? Kenen kanssa on vaikeuksia? Epäilemättä voit kokea tilannetta miettiessäsi monenlaisia tunteita: surua, kaipausta, vihaa, katkeruutta, syyllisyyttä, häpeää…lista on loputon eikä aivan helppo kokea. Mitä toivoisit, että tilanteessa tapahtuisi? Mikä tekisi sinulle itsellesi hyvää? Mieti sitten, onko asialle tehtävissä jotain käytännössä. 

Joskus paras tekeminen on itse asiassa “ei-tekemistä”, kuten sen sietämistä, että tilanne ei tule ratkeamaan ainakaan lähitulevaisuudessa. Silloin jos kyse on pitkittyneestä/jäätyneestä konfliktista, loppu on yleensä pitkälti sinusta itsestäsi kiinni, koska toiseen osapuoleen et ehkä pysty vaikuttamaan. Siksi oma asennoituminen tulee hyvin tärkeäksi. 

Jotkut suhtautuvat asiaan siten, että jättävät sen omaan arvoonsa. Joskus tilanteen rajaaminen on ainoa hyvä vaihtoehto: yhteydenpitoa ja yhteistyötä voi rajata tietoisesti niiltä osin, mikä on tarpeen. Joskus taas välirikko on välttämätön ratkaisu (joskin yleensä kipeä sellainen), jotta voit oikeasti irtautua tilanteesta, joka sinua piinaa tai kuormittaa tarpeettomasti.

Monet tarvitsevat tällaisen kokonaisuuden miettimiseen paljon aikaa ja esimerkiksi terapeutin tukea, mikä on tietenkin täysin ok. Pääasia olisi, ettei sinun tarvitsisi jäädä jumiin kestämättömään tilanteeseen vuosiksi tai vuosikymmeniksi vain siksi, että “kuuluu” ja “täytyy”. Älä suostu siis elämään pelkkien velvollisuuksien keskellä. Sillä onhan kyse myös sinun ainutkertaisesta elämästäsi, joka saa ja jonka pitäisi olla omannäköistä.