Myös kehitysviiveisillä lapsilla oltava oikeus psykiatriseen hoitoon – mutta kiinnostaako ketään?

Vietin viime päivät kognitiivisten ja käyttäytymisterapioiden maailmankongressissa Berliinissä. Päivät olivat erittäin antoisia, ja joitakin näkökulmastani kohokohtia voit nähdä käymällä allekirjoittaneen Twitter-profiilissa, jonne tein nostoja läpi konferenssin.

Eräs omalta kannaltani mielenkiintoisimmista luennoista käsitteli sellaisten lasten pääsyä psykiatrisen hoidon piiriin, jolla on kehitysviiveitä. Puhujana luennolla oli professori Hastings Warwickin yliopistolta Australiasta.

Hän kertoi puheessaan, että kehitysvammaisille lapsilla on huomattava määrä ulospäin suuntautuvaa oireilua (eli käytösoireita). Ero tavallisesti kehittyneisiin lapsiin nähden on olemassa jo 5 vuoden iässä, ja tavanomaisesti kehittyneiden lasten oireet helpottavat paljon enemmän kasvun myötä, kun taas kehitysvammaisen lapsen oireet jäävät “päälle. Kehitysvammaisilla lapsilla on selvästi muita lapsia suurempi riski, että he saavat useita samanaikaisia psykiatrisia diagnooseja. Toisin päin ajateltuna, yhdellä seitsemästä lapsesta, jolla on mielenterveyden häiriö, on myös kehitysvamma. Puhutaan siis suhteellisen isosta osasta lastenpsykiatrin asiakaskuntaa.

Vaikka näin on, nämä lapset pääsevät mielenterveyspalveluiden piiriin vielä huonommin kuin muut. Tutkimuksista tiedetään, että vain noin puolet (jos sitäkään) esimerkiksi psyykkisesti oirelevista tavallisesti kehittyneistä nuorista pääsee/päätyy psykiatrisen hoidon piiriin. Valitettavasti kehitysviiveisen lapsen mahdollisuus päästä mielenterveyshoitoon näyttää olevan sekä Suomessa että ulkomailla vielä huomattavasti heikompi. Tämä hiljainen vähemmistö jää usein ilman hoitoa – ja selitykset ilmiölle ovat aika puistattavia.

Mutu-tuntumalla useimmiten kehitysviiveisen lapsen huonoa pääsyä mielenterveyspalveluihin perustellaan sanomalla, että heidän hoitamisensa on vaikeaa tai että heidän kanssaan ei voida ryhtyä esimerkiksi psykoterapiaan. Meillä on jostain kummallisesta syystä vanhanaikainen ja luutunut kuvitelma, että kehitysvammainen ihminen ei voisi oppia. On ollut aikoja, jolloin kehitysvammaisten lasten pääsy mielenterveyspalveluihin on jopa evätty. Niinpä kehitysviiveiselle lapselle on jouduttu usein käytännössä kiertoteitä etsimään psykiatrista hoitoa, esimerkiksi hakemalla musiikki- tai muuta terapeuttista hoitoa (jotka toki voivat olla hyvin sopivia ja tehokkaita). Lääkehoitoa toki on tarjottu – ja joissain tilanteissa siitä saadaan kyllä apua. Lääkehoidon osaltakin kehitysvammalääkärit ovat kuitenkin aiemmin joutuneet hoitamaan kyseisiä lapsia psykiatrien sijaan.

Järkyttävintä puheessa oli minusta se, kun professori Hastings näytti kuvan, jossa valotettiin psykososiaalisten riskitekijöiden merkitystä kehitysvammaisuuden ja lastenpsykiatristen häiriöiden kannalta. Köyhyys, yksinhuoltajaperhe, yli 2 negatiivista elämäntapahtumaa, vanhemman kouluttamattomuus, lapsen äidin mielenterveysongelmat, vanhemmat työelämän ulkopuolella sekä vanhemman huono fyysinen terveydentila olivat molempien edellä mainittujen riskitekijöitä. Kehitysvammaisilla lapsilla näitä riskitekijöitä oli tutkimuksen perusteella yli 3 kappaletta 46%:lla, lastenpsykiatrisen diagnoosin saaneilla tavanomaisesti kehittyneillä lapsilla taas 24%:lla. (Emerson&Hatton 2007). Hastingin mukaan näiden tekijöiden eliminoiminen eli psykososiaalisen hyvinvoinnin lisääminen vähentäisi kehitysvammaisten ja tavanomaisesti kehittyneiden ihmisten psykiatristen häiriöiden määrään liittyvää merkittävää eroa kolmanneksella!

Mitä pitäisi tehdä?

Onneksi ihmisten luutuneita käsityksiä voi pudistella. Näin on jo tapahtunutkin paikoin, erityisesti median avulla, kun kehitysvammaisuus on teemana tullut ihmisille tutummaksi. Myös lastenpsykiatriassa tapahtuu tällaista pudistelua ja varmasti tulee vielä tapahtumaan. Ollaan onneksi jo opittu ymmärtämään, että kehitysvammainen ihminen oppii, omalla tavallaan ja vauhdillaan. Psykiatrit voivat ja heidän kannattaa hoitaa lievästi kehitysvammaisiakin lapsia. Psykoterapiasta voidaan saada apua tällekin ryhmälle valitsemalla sopiva lähestymistapa. Itse tiedän useita tapauksia, joissa kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta on saatu hyvä apu oireilevalle lapselle. Lähestymistapa on tuolloin enemmän behavioraalinen, eli perustuu lapsen käyttäytymisen muuttamiseen. Käyttäytymisterapia myös joka tapauksessa muokataan sopimaan lapsen kehitystasoon ja kapasiteettiin.

Psykososiaaliselle huonovointisuudelle ei toisaalta voida mitään, ellei tämä teema ala yleisesti mietityttää ihmisiä. Luennoitsija, professori Hastings naureskeli puheen aluksi, että hän pystyy melkein laskemaan kuulijoiden määrän sormin. Ja konferenssiin osallistui 4000 ihmistä – joitakin puheita kuunteli 500 henkeä! Mitä tämä kertoo meistä? Mielestäni ainakin sen, että kehitysvammaisten lasten oikeuksille tarvitaan yhä äänekkäitä puolestapuhujia. Tarvitaan mielenterveyspalveluiden ammattilaisia, jotka kokeilevat uusia tapoja hoitaa kehitysviiveisiä lapsia. Tarvitsemme lisäksi poliitikkojen ja päättäjien tietoon sen, että psykososiaalista eriarvoistumista vähentämällä myös kehitysvammat vähenevät – lastenpsykiatristen häiriöiden sekä monen muun ongelman lisäksi. En ole varma, ketä aihe toistaiseksi kiinnostaa, niin kuin otsikossa emmin, mutta luulisi, että ainakin rahahanojen vartijoita pitäisi alkaa tutkimustiedon valossa kiinnostaa. Ehkä myös sinua tästä eteenpäin, arvoisa lukija.

Luettavaa: Burke, Hastings ja Lavis (2019): Overshadowed – the mental health needs of children and adolescents with learning disabilities. http://www.cypmhc.org.uk/resources/overshadowed

Mitä yhteistä on öitään valvovalla tehotyöntekijällä ja väkivaltaisesti riehuvalla koululaisella?

Edellä mainittu otsikko tuli mieleeni, kun luin liitteenä olevan tekstin Forbes-lehdestä. Aiheina suorittaminen ja ylisuorittaminen kiinnostavat, koska näen työssäni niihin liittyvien vaikeuksien tulevan esille tavalla tai toisella useimpina päivinä. Niinpä olen kirjoittanut suorittamisesta aiemminkin, muun muassa täällä.

Kun suorittaminen toimii ahdistuksen välttelyn välineenä

Elämässä on tärkeä tavoitella itselle merkityksellisiä asioita. Yleensä minkä tahansa uuden taidon hallitsemiseksi tarvitaan mittava määrä harjoitusta, jonkin verran epäonnistumisia ja osatavoitteiden saavuttamista. Toisin sanoen jotta voi päästä tavoitteisiin, tarvitaan suorittamista. Suorittaminen on jokaiselle ihmiselle tarpeellinen keino, jonka avulla voi ottaa haltuun uusia miellyttäviä tai epämiellyttäviä juttuja elämässä, tai jota käyttämällä voi saada mielihyvää isomman kokonaisuuden handlaamisesta ajan myötä.

Moni aikuinen mutta myös lapsi saattaa kuitenkin ajautua ylisuoriutumaan opinnoissaan tai työssään, koska ei osaa muulla tavalla käsitellä huonommuuden tunteitaan. Huonommuuden tunteet iskevät tietyissä tilanteissa tai vaanivat jatkuvana mollivireenä arjessa, ja koska niiden kanssa on tuskallista elää, psyykkistä kipua pyrkii lievittämään tavalla tai toisella. Kun riittämättömän ja kelvottoman olonsa oppii tukahduttamaan jatkuvalla tekemisellä tai hyvällä suoriutumisella, ja jos vieläpä onnistuu hankkimaan tästä toimintatavasta itselleen ympäristöstä myönteistä palautetta, ylisuorittamisen kierre on melkein varmasti syntymässä.

Ylisuorittajan elämä on kurjaa!

Ylisuorittajan elämästä ilon vie liian korkea rima, jonka korkeudelle ihminen onnistuu kaikista ponnisteluistaan huolimatta kipuamaan vain aniharvoin. Koska ylisuorittaja ei tunnista riman olevan aivan liian korkealla, kaikki hänen huomionsa kohdistuu siihen, voiko joku muu huomata hänen olevan huono tai kelvoton, kuten hän itsestään ajattelee. Kuvittelemansa huonommuuden peittämiseksi ylisuorittaja ruoskii itseään jollain elämänalueella, ehkäpä jopa useammalla. Hän huolehtii ruokavaliostaan, arvosanoistaan, ulkonäöstään tai ilmaisustaan paremmin kuin kukaan. Tämä siksi, että hän ei pysty käsittämään, että läheiset saattaisivat hyväksyä hänet myös inhimillisten virheiden kera. Niinpä on pidettävä huolta, että kaikki on tip top ulospäin. Energia on suunnattava tekemiseen. Ylisuorittaja onkin juuri se tuttusi, joka herää yölläkin miettimään tehtävälistoja seuraavaa päivää varten.

On hyvin tavallista, että ylisuorittaminen on lapsuudesta lähtien omaksuttu selviytymiskeino, joka auttaa sietämään ahdistuksen tunnetta. Tähän ahdistukseen liittyy siis uskomuksia omasta kyvyttömyydestä tai kelpaamattomuudesta. Ahdistus tuo mukanaan paitsi toimimattomia selviytymiskeinoja, myös epämukavan olon ja monenlaisia kehollisia oireita, kuten paniikkitärinöitä, hengityksen epätasapainoa, mahakipuja, päänsärkyjä sekä unettomuutta. Eli paljon pahoinvointia.

Mitä tekemistä tällä kaikella on lastenpsykiatrian kanssa?

Suorittamisen pakko on mielestäni epidemian tyyppinen kulttuurinen, monitahoinen ilmiö, mihin nykyajan lapset kasvavat ja minkä kanssa he oppivat pärjäämään kukin omalla tavallaan. Jotkut tarvitsevat apua siitä seuraavien tunneoireiden, kuten masennuksen tai ahdistuneisuuden vuoksi. On esitetty arvailuja, että suorittamisen pakko voisi vaikuttaa nuorison psyykkisten oireiden määrän kasvuun.

Nuorten ylisuorittajien ohella pelko omasta kyvyttömyydestä ja suorituspaineet koskevat hyvin usein niitäkin lapsia, joilla näkyy ensisijaisesti käytöksen ongelmia eikä niinkään tunneoireita. Nämä lapset ymmärretään usein väärin ympäristöissään.

Se koululainen, joka raivoaa matikantunnilla vaikean tehtävän aiheuttaman massiivisen tunnereaktion takia, saattaa kärsiä aivan samasta ongelmasta kuin lakanoissaan öisin pyörivä arjen tehosuorittaja. Hän, joka heittää puhelimensa mäsäksi jo ekaluokkalaisena ja vaikuttaa näennäisen välinpitämättömältä asian suhteen, voi olla omasta kelvottomuudestaan aivan yhtä huolissaan kuin työpaikan suorittava energiapakkaus. Keinot selviytyä jostakin tilanteesta heränneen ahdistuksen kanssa ovat vain toisenlaiset kuin aikuisten tai high-achiever-suorittajien.

Lapsen aggressiivinen tai muuten hankala käytös voi olla yritys selviytyä sietämättömältä tuntuvasta tunteesta. Jos kyseistä tunnetta ei tule kääntäneeksi itseä vastaan, kuten ylisuorittajat tekevät, se saattaa kääntyä ulospäin käytösongelmaksi. Tästä(kään) syystä käyttäytymisellään oireileva lapsi ei tarvitse ensisijaisesti käskyjä ja tiukkaa kuria, vaan hän hyötyy usein eniten ymmärryksestä ja lempeästä ohjauksesta. Ethän ylisuorittajankaan oireita pysty helpottamaan vaatimustasoa koventamalla.

Miten tunnistaa, onko lapsella taipumusta suorituspaineisiin?

Seuraavat merkit voisivat viitata siihen:

1. Lapsi on tarkka, että esimerkiksi koulutehtävät tulevat tehtyä ohjeiden mukaan. Unohtunut läksy tuntuu lapsesta katastrofaaliselta. Asenne koskee myös muita kuin koulutehtäviä. Hänellä on “kaikki tai ei mitään” yleisenä elämän ohjenuoranaan.

2. Lapsi ei ymmärrä, että muutkaan eivät osaa kaikkea. Hän sanoo olevansa surkea tai nolla, vaikka hallitsee melkein kaikki ikäistensä tarvitsemat taidot. Hän vertaa itseään ikäistään vanhempiin lapsiin, luokan priimukseen tai jopa aikuisiin.

3. Lapsella on sisäinen pakko onnistua täydellisesti heti kerrasta kaikessa, mitä hän tekee. Jos hän ei välittömästi ymmärrä kertolaskua tai verbien taivutusta, lapsi kokee ison tunnereaktion ja pettyy itseensä syvästi.

4. Lapsi stressaa asioita, jotka muista tuntuvat pieniltä. Hän murehtii vaikkapa sitä, onko hänellä riittävän hienoja vaatteita tai laitteita muihin verrattuna. Hän kokee työnsä, kuten piirustuksensa huonommiksi kuin muiden. Hän kokee voimakasta nolostumista ja häpeää, jos hän ei mielestään pärjää jossakin asiassa yhtä hyvin kuin muut.

Mitä tehdä, etteivät lapsen suorituspaineet käänny oireiksi?

Tärkein neuvoni on: ota löysin rantein. Osoita sanoin ja teoin, että lapsi on riittävä sellaisen kuin on. Älä painosta, vaadi tai odota liikaa lapselta. Jos lapsi mokaa, osoita myötätuntoa, lämpöä ja ymmärrystä – etenkin jos lapsi on valmiiksi stressaantunut tai ahdistunut. Yritä nähdä metsä puilta, eli käytöksen ongelmien tai ylisuorittamisen takana oleva mahdollinen kelvottomuuden tunne. Tue lapsen itsetuntoa auttamalla häntä vertaamaan nykyisiä saavutuksiaan omiin aiempiin saavutuksiinsa. Kehu monipuolisesti – siinä ei voi mennä mitään pieleen.

Ja muista yrittää auttaa lasta laskemaan sisäistä rimaansa. Ihan sama, saako lapsi stipendin tai voittaako hän matikkakilpailun. Ihan sama, mitä arvosanoja hän sai kokeesta, jos hän yritti edes melkein parhaansa. Ja ihan sama, menestyykö hän harrastuksissaan. Hän on ihminen aivan kuten sinäkin, eikä hänen tarvitse olla yhtään parempi kuin ihmiset yleisesti. Osoita hyväksyntää silloinkin, kun olisit salaisesti toivonut lapsen suoriutuvan paremmin.

Virheitä on tehtävä joka päivä, jos haluaa jotain oppia, ja siksi onkin tärkeä oppia hyväksymään sekä omansa että lapsensa tekemät virheet. Suhtaudu niihin ymmärryksellä ja myötätunnolla. Ja näin kenties 20 vuoden kuluttua sinun aikuinen lapsesi ei valvo öitään tehtävälistoja tehden ja ylisuoriutuen.

Kulttuuri, joka nostaa kädet ylös, kun lapsi tai nuori oireilee psyykkisesti

Viime päivinä on näkynyt lasten ja, nuorten mt- asioiden ja terveyden edistämisen suhteen useampiakin kiinnostavia näkökulmia eri medioissa. (katso tämä ja tämä). Näissä kirjoituksissa on mm. kommentteja siitä, miten voitaisiin järjestää lasten ja nuorten perustason mielenterveysongelmien hoitoa kouluterveydenhuollossa, ja miten neuvola ja kouluterveydenhuolto voisivat kenties tehokkaammin estää tulevaa syrjäytymisen uhkaa (tarjoamalla vaikkapa pitempiä vo-aikoja tarvitseville, jos kunta on aiemmin panostanut vain terveystarkastuksiin).

Keskustelu on toistaiseksi keskittynyt siihen, miten voidaan tukea mielenterveyden oireista jo tällä hetkellä kärsiviä terveyspalveluista käsin. Minusta pitäisi kuitenkin fokusoida toisiinkin asioihin – nimittäin yhteiskunnan rakenteeseen, kulttuuriin ja muihin ilmiöihin, jotka vaikuttavat psyykkisten oireiden ennaltaehkäisyyn, ilmaantumiseen, kestoon, vaikeusasteeseen ja niihin puuttumiseen.

Toistuva ilmiö sekä lastenpsykiatrian alalla että nuorisopsykiatriassa ovat lapset ja nuoret, jotka oireillaan vahvasti hämmentävät ympäristön aikuisia. Kouluissa ja kodeissa ollaan neuvottomia, kun lapsi tai nuori kiroilee, raivoaa, puhuu tappopuheita, kieltäytyy noudattamasta rajoja tai esimerkiksi viiltelee. Sekä ammattilaisten että vanhempien ajatus on usein, että “nyt on hätä kyseessä”, ja “mitä jos sanon tai teen jotain nyt väärin?”. Mietitään, miten voi tai ei voi toimia lapsen tai nuoren kanssa nyt, kun hänellä on psyykkinen oire. Aikuisten hätä ja huoli on ymmärrettävää, mutta toisinaan sen takia ei nähdä metsää puilta.

Lapsi tai nuori saattaa oireilla käytöksellään ja toiminnallaan hyvin monin tavoin ja eri syistä. Ei ole silti itsestäänselvyys, että jokainen oirehtivista tarvitsisi mielenterveysalan erikoisosaamista. Lähiympäristön suhtautuminen lapseen ja oireen merkityksen ymmärtäminen on sen sijaan mielestäni keskeistä. Kun aikuisilla on kyseessä olevasta asiasta riittävästi tietoa ja voimavaroja, moni oire voidaankin hoitaa joko omin neuvoin tai muun muassa muutaman konsultaatiokäynnin avulla peruspalveluissa/ kouluterveydenhuollossa. Tämä edellyttää kuitenkin, että oireilevan lapsen tai nuoren ympäristön aikuinen ei omista lähtökohdistaan arastele kyseisiä asioita ja oireita.

On hätkähdyttävää, että Suomessa ei edelleenkään ole saatavilla kovinkaan paljon kaikelle väestölle suunnattua psykoedukaatiotietoa mielenterveyden asioista. Mielenterveystalossa on tosin ansiokkaita kursseja näistä aiheista niin lapsille kuin aikuisille. Kaipaisin tämän portaalin ohella kuitenkin yleisemmällä tasolla olevia tietopaketteja, jotka välitettäisiin koko väestölle eivätkä olisi tarkoitettuja niinkään pelkästään heille, joilla on kyseisiä oireita. Mediakampanjoita, esitteitä, nettisivustoja, videoklippejä ja niin edespäin – mitä tahansa, mikä auttaa meitä aikuisia suhteuttamaan lapsen tai nuoren oireet ns. normaalivariaatioon eli normaaliuden koko kirjoon, sekä pohtimaan mahdollista mielenterveyden hoidon tarvetta tässä valossa. Nyt liian moni perhe ja ammattilaistaho jää näitä liian yksin miettimään.

Pieni esimerkki. Jos lapsella tai nuorella on flunssa, häntä ei yleensä heti ole tarvetta viedä keuhkotautien erikoislääkärille. Ensin odotellaan ja kokeillaan kotikonsteja, olisiko niistä apua. Vähän myöhemmin lapsi tai nuori viedään perusterveydenhuollon arvioon, jos flunssa jatkuu. Jos ongelma ei vieläkään poistu sieltä saadusta avustaan huolimatta, lapsi viedään alan erikoislääkärille.

Mielenterveyden oireiden osalta nykytilanne on sellainen, että useimmat tavalla tai toisella oireilevat lapset ja nuoret päätyvät suoraan spesialisoiduimman hoidon piiriin, mielenterveysammattilaisen vastaanotolle. Näin syntyvät osittain mielenterveyspalveluisen pitkät jonot.

Viimeisimät mediakannanotot, joihin yllä viittasin, liittyivät eniten terveyspalveluiden järjestämiseen. Ns. kansalaisvalistus tai tiedon ja ymmärryksen edistäminen mielenterveyden hoidon kotikonstien suhteen on kuitenkin eri asia, ja ikävä kyllä lasten mielenterveyden edistämisen osalta edelleen lapsenkengissään. Näin ollen monet lasten ja nuorten psyykkiset oireet medikalisoituvat varhain. Medikalisoitumista lisää entisestään yhteiskunnalliset sekä koulujen ja päiväkotien ilmiöt, kuten vähentynyt erityisopetuksen määrä ja resurssi , päiväkotien liian isot ryhmäkoot ja perheiden saama liian vähäinen arjen konkreettinen apu sekä taloudellinen turva.

Itseäni kiinnostaisi eniten ymmärtää, miten lapsen psyykkisen oireen merkitys liittyy suomalaiseen elämäntapaan. Mitä kuulemme tai luulemme lapsen ilmaisevan, kun hän oireilee psyykkisesti? Voiko esimerkiksi jumpittelu ja kiukuttelu kertoa joissain tilanteissa muustakin kuin lapsen mielenterveyden häiriöstä? Voiko lapsen tai nuoren oire kuvata jotenkin hektistä ja armotonta yhteiskuntaamme ja kulttuuriamme, jossa kohtaamisen ja keskustelun sijaan tuijotamme vain puhelimiamme, jossa on koko ajan suoritettava jotain ollakseen riittävän hyvä ihminen, ja jossa digitaalisen maailman kuvitellaan korvaavan kaikkein tärkeimmät asiat lapsen ja nuoren elämässä: aikuisen ajan ja läsnäolon.

Kulttuuri, joka hätääntyy ja nostaa kädet pystyyn, kun lapsi tai nuori oireilee psyykkisesti, ei täysin käsitä ihmisyyttä ja sen kompleksisuutta. Yhteiskunta, jossa mielenterveyden oireet edelleen halutaan mielellään ulkoistaa ja nähdä useimmiten vaarallisena hätätilanteena, kaipaa asiallista tietoa ja valistusta. Moni lapsi ja nuori taas kaipaa vain sitä, että heidän äärelleen pysähdytään. Että jollain aikuisella on heille aikaa. Että joku huomaa ja ja on kiinnostunut heistä. Ei sen kummempaa.

Lapsi puhuu kuolemasta – onko syytä huolestua?

Yksi tavallisimmista vanhempia huolestuttavista teemoista lastenpsykiatrin vastaanotolla ovat lapsen kuolemanajatukset tai itsetuhoiset puheet. Tarjoan tässä kirjoituksessa muutamia näkökulmia siihen, milloin näistä puheista pitäisi huolestua ja milloin voisi ehkä olla huolestumatta. 

Perimmäisten kysymysten äärellä

Monet lapset miettivät satunnaisesti sitä, mitä mahtaa tapahtua kuoleman jälkeen. Tyypillisesti eskarilainen tai hieman häntä isompi natiainen on jo hoksannut, että ihminen voi kuolla. Tämä herättää luonnollisesti enemmän tai vähemmän ahdistusta, jopa kuolemanpelkoa.

Kuolemanpelko itsessään ei ole yleensä syy huoleen, mutta vanhempi voisi lapsen pohdintojen yhteydessä mielellään kertoa joko omasta tai eri uskontoihin liittyvistä käsityksistä sen suhteen, millaisena ilmiönä kuolema nähdään ja mitä sen jälkeen voisi tapahtua.

Eikä tosiaan ole rikos sanoa kuolemaa kammoksuvalle lapselle, että vanhempi itse aikoo kuolla “vasta 120-vuotiaana”. Tämä lisää lapsen turvallisuudentunnetta ja lievittää pienen ihmistaimen eksistentiaalista angstia. Jos toisaalta kuolema on perheessä ajankohtainen aihe vaikka isovanhemman menehtymisen tai jonkin muun ikävän tapahtuman vuoksi, lapselle voi puhua siitä, kuka juuri hänestä huolehtisi, jos vanhempi jostain syystä ei pystyisi. Se ei suinkaan ole peikkojen maalailua seinälle, vaan turvallisten rakenteiden luomista lapsen mieleen.

Intensiiviseen tunneilmaisuun liittyvät kuolemanpuheet

Kun on rasittunut tai jotain ikävää on tapahtunut, on ymmärrettävää olla pettynyt, surullinen ja ärtynyt. Joillakin ihmisillä varsinkin kielteiset tunteet ovat ihan lapsesta asti hyvin voimakkaita ja pitkäkestoisia. Voimakasta tunnetilaa voi olla vaikea tasata, joten tällaisella lapsella näkyy usein melkoisia kiukunilmaisuja, huutamisesta raivoamiseen, tavaroiden heittelyyn ja näin poispäin.

Joillekin tämän sorttisille lapsille ilmaantuu pettymystilanteiden yhteydessä ajatuksia siitä, että hän itse on “totaalisen huono”, “nolla” tai että hän “haluaisi mieluummin kuolla…” (…kuin esimerkiksi tehdä läksyjä tai syödä parsakaalisosekeittoa). Tässä kohdassa vanhemman kannattaa pitää mielessään, että nämä puheet ovat usein “vain” hermostumisen merkki eivätkä niinkään itsetuhoisuutta. Kaikki ajatuksethan ovat vapaita – eli kuolemaakin saa ajatella, jos sille päälle sattuu.

Jos lapsen rauhoituttua kuolemiseen liittyvät ajatukset väistyvät, häviävät ja menettävät merkityksensä, ne ovat lastenpsykiatrin näkökulmasta yleensä melko harmittomia ja kielivät lähinnä siitä, että lapsi on vielä keinoton vaikean tunnetilan iskiessä.  Varmaan monet aikuisetkin hetkellisesti ajattelevat tämäntyyppisiä pahan mielen ajatuksia oikein huonona päivänään. Aikuisella on kuitenkin jo kokemus siitä, että huono päivä voi kääntyä vaikkapa oikein hyväksi huomiseksi aamuksi, mitä lapsi ei välttämättä vielä ymmärrä.

Intensiivisen tunteikkaalle lapselle voi opettaa, että jokaisella on erilaisia tunteita, jotka tulevat ja menevät – kuin vaikkapa aallot. Joillakin voimakkaat tunteet ovat kuin isoja jättiläisaaltoja meressä, toisilla tunteet näkyvät vain pienenpieninä laineina. Tunneaallokossa kannattaa opetella surffaamaan –  eikä kaikkia tunnetiloja ei tarvitse ottaa niin vakavasti. Pettymyskin menee ohi ja kaikesta selvitään.

Lisäksi lapselle voi sanoa, että jos hänellä on niin paha olo, että hän mieluummin kuolisi, sitten varmaankin on parempi, että lapsi on turvallisesti tässä aikuisen lähellä juuri nyt eikä lähde leikkeihinsä ennen kuin olo helpottaa. Tätä sanotaan vakavoittamiseksi. 

Huolta herättävä itsetuhoisuus 

Rutterin lastenpsykiatrian kirjan mukaan jopa joka viidennellä nuorella on ollut edeltävän vuoden aikana itsemurha-ajatuksia. Harvinaisia kyseiset ajatukset eivät siis ole, eikä niitä ei tarvitse erityisemmin pelästyä. Itsetuhoiset ajatukset pitää kuitenkin aina lähtökohtaisesti ottaa todesta, ja muun muassa lastenpsykiatrin työtä on arvioida, miten vakava itsetuhoisen käytöksen riski lapsella on. Usein lasten kuolemanajatusten taustalla on toive päästä elämän vaikeuksia karkuun eikä niinkään lakata olemasta.

Lastenpsykiatria huolestuttavat kuolemanajatukset ovat sellaisia, jotka sitkeästi seuraavat lasta arjessa muissakin kuin pettymystilanteissa. Lapsi saattaa esimerkiksi puhua kotona, koulussa tai päiväkodissa kuolemasta, suunnitella itsen vahingoittamista tai yrittää sitä itseään jollain tavalla. Useimmat vanhemmat huolestuvat lapsen kuolemanajatuksista valtavasti. Jotkut jopa kieltävät niistä puhumisen. Tällainen kielto on kuitenkin tarpeetonta ja ehkä jopa haitallista – on tärkeää, että lapsi saa ilmaista mielenmaailmaansa, on siellä sitten synkkiä sisältöjä tai ei.  

Niin lapset kuin monet aikuisetkin usein pelkäävät tai häpeävät kuolemaan liittyviä ajatuksiaan, mutta parhaiten ne saadaan silti esille suoraan kysymällä. Itse asiassa monelle on helpotus saada vihdoin kertoa vaikeista asioista luotettavalle aikuiselle. On ilman muuta selvää, että kuolemaa jatkuvasti ajatteleva ihminen tarvitsee apua. Siitä kannattaa heti kertoa myös hänelle itselleen, kun asiasta joutuu keskustelemaan. 

Se, mitä kukaan ei haluaisi miettiä

Lapsenomainen, vakava itsetuhoisuus voi olla vaikkapa hyppäämistä hiukan turhan korkealta ulkovajan katolta tai suurehkolta kalliolta, tai junaradalla seikkailemista. Näissä olisi riskit isompaan onnettomuuteen, vaikka mitään ei tällä kertaa sattuisikaan. Vakavasti itsetuhoisella lapsella voi olla myös toistuvia, synkkiä tuhoamisleikkejä. Nuori saattaa oireilla elämänhalun menetystään riskikäytöksellä, kuten sekaantumalla päihteisiin tai seksisuhteisiin. Useimmilla lapsilla tai nuorilla tällaisen oireilun taustalla on masennus – sairaus, jonka luonteeseen kuuluu, että se aiheuttaa jatkuvia ajatuksia omasta arvottomuudesta ja kenties kuolemantoiveitakin.

On harvinaista mutta mahdollista, että lapsi voi päätyä itsetuhoiseen tekoon. Sellainen teko voi olla viiltelyä, itsen vahingoittamista muulla tavalla tai jopa yritys kuristaa itseä tai ottaa lääkkeitä.  Onneksi lapset tekevät itsemurhan äärimmäisen harvoin. WHON:n mukaan Suomessa 5-14 -vuotiaista pojista 0.0 per 100 000 tekee itsemurhan eli ei lähes kukaan, tytöillä sen sijaan todennäköisyys on 0.3 per 100 000. Murrosiän loppupuolella toistuva itsetuhoinen käytös yleistyy, ja itsemurhankin todennäköisyys kohoaa dramaattisesti. Suomessa itsemurhan mahdollisuus kasvaa erityisesti 15-24-vuotiailla pojilla (riski 26.4. per 100 000!, kun samanikäisillä tytöillä 8.5 per 100 000). Tämä on tietenkin paitsi äärimmäisen surullista, myös yhteiskunnallisesti huolestuttavaa. Ilman muuta se kertoo karua tarinaa siitä, miten paljon enemmän aikuistuvat nuoret oikein tarvitsisivat tukea, vaikka pidämme heitä usein jo niin isoina ja pärjäävinä.  

Jos alkoi mietityttää…

Mitä sitten tehdä, jos epäilee lapsellaan olevan itsemurha-ajatuksia tai kuolemanajatuksia, jotka eivät liity pelkästään hetkellisiin pettymyksen tunteisiin? Ensimmäinen tehtävä aikuisena on rauhoittua. Ajatuksia saa tulla ja mennä, eikä satunnainen ajatus elämän turhuudesta vielä tarkoita, että lapsi tai nuori päätyy käyttäytymään itsetuhoisesti.

Seuraava asia vanhempana on pysähtyä lapsen tai nuoren puheiden ääreen. “Sanoitko juuri, että haluaisit kuolla…voitko kertoa tästä minulle lisää?” tai myötätuntoinen kommentti siitä, että lapsella tai nuorella on varmasti juuri nyt todella kurja olla, voivat avata tarpeellista keskustelua. Aikuisen tehtävä on ottaa vastaan lapsen pahaa mieltä ja lohduttaa häntä, eli älä muserra lasta huolestuneisuutesi alle. Kuolemaan liittyvien ajatusten taustalla voi olla yksinäisyyttä, kiusaamista, someongelmia, monenlaisia huolia…jotka kuitenkin on mahdollista ratkaista parhain päin. Älä siis oleta äläkä ryntäile, vaan kysele rauhallisesti lapselta asiasta lisää. Valmista myös lasta siihen, että tulette hakemaan hänelle ja teille apua. Kuolemanajatuksista voi yksinkertaisesti todeta, että ne ovat ikään kuin merkki siitä, että lapsella on paha mieli. 

Kolmas askel on turvata tilanne. Jos lapsella on kuolemantoiveita, silloin häneen on suhtauduttava väliaikaisesti kuin ikätasoa pienempään lapseen. Älä siis päästä itsetuhoista lasta tai nuorta teille tietymättömille. Vietä lapsesi kanssa tavallista enemmän aikaa. Tehkää mukavia juttuja, joista molemmat nautitte. Puhu lapsen kanssa ja myös valvo häntä tavallista enemmän ja paremmin. Jos lapsella on huolestuttavaa itsetuhoisuutta, yleensä hän ei ole täysissä voimissaan muutenkaan – joten on mahdollista, että koulusta tarvitaan sairauslomaa ja että kotiin tarvitaan tilapäisesti aikuinen häntä hoitamaan. Jotkut lapset tai nuoret tarvitsevat sairaalahoitoa tai muuta jatkuvaa valvontaa. 

Huom! On syytä mainita sekin, että jos lapsen kuolemantoiveista on perheessä huolta, kotona on laitettava piiloon tai lukkojen taakse itsetuhoisen käytöksen mahdollistavat tarvikkeet, kuten veitset, liuottimet, lääkkeet ja niin edespäin. On tutkimusnäyttöä siitä, että itsemurhaan tarvittavien esineiden saatavuus vaikuttaa itsetuhoisten tekojen todennäköisyyteen. 

Lopuksi

Älä vaivu epätoivoon, vaikka lapsella tai nuorella olisi kuolemanajatuksia. Meille mielenterveysammattilaisille ne ovat suhteellisen tavallinen ilmiö, ja näihinkin oireisiin on saatavilla helpotusta. Vanhempana tärkein tehtäväsi on pitää pää kylmänä, sydän lämpimänä ja hakea apua lapsellesi, jos tämä asia huolestuttaa. Turva, rakkaus ja rajat, näillä päästään tässäkin asiassa alkuun. 

Lähde: Rutter´s Child and Adolescent Psychiatry, 2015

Tarttis tehrä jotaki: lasten mielenterveysoireiden ennaltaehkäisystä

Tänään julkaistiin Ylen nettisivuilla tärkeä uutinen. Referoituna: lasten- ja nuorisopsykiatristen lähetteiden määrä ovat edelleen kasvussa, mutta syyt eivät ole täysin selvillä. Alaikäisillä on voimakasta käytösoireilua. Lähipalveluissa ja perusterveydenhuollossa ei ole riittävästi saatavilla alaikäisten mielenterveysoireiden hoitoa.

Opetusneuvos Pirjo Koivula Opetushallituksesta kommentoi ilmiötä artikkelissa seuraavasti: “Poliittisten päättäjien olisi hyvä miettiä kuinka paljon edullisempaa, inhimillisempää ja arvokkaampaa olisi ennaltaehkäisevä työ. Se työ tapahtuu varhaislapsuudessa ja sinne perheet tarvitsevat tukea”.

 

Mitä tämä ennaltaehkäisevä työ sitten voisi olla?

 

Alla konkreettisia ehdotuksia, joihin varmaankin useimmat lasten mielenterveyden parissa työskentelevät voivat yhtyä. Näihin kaikkiin tarvitaan rahaa, se on selvää. On kuitenkin fakta, että nykytilanteessa rahaa yhteiskunnassamme kuluu vielä paljon enemmän korjaaviin toimiin. Mistä löytyisivät siis poliittiset visionäärit, jotka uskaltaisivat toteuttaa nämä?

 

1. Jokaisen perheen tulisi saada halutessaan koti- ja lastenhoitoapua riittävinä määrinä kunnallisten palveluiden kautta. Varsinkaan pikkulapsiperheissä pelkkä keskustelu ei aina ole ratkaisu, vaan tarvitaan käytäntöä: lisäkäsiä, pyykinpesuvoimia ja ihminen, joka vie lapset ulos kurahousuitkupotkuraivareista huolimatta sekä tekee vaikkapa ruokaa. Tällaisen palvelun pitäisi olla lähes ilmaista ja niin tavallista, että ketään ei hävettäisi pyytää apua. Eikä avun määräksi riitä vain 2 tuntia silloin tällöin, vaan sitä on säännöllisesti järjestettävä tarvitseville, vaikkapa kolmena päivänä viikossa. Aikuisten + lasten mielenterveys kiittää!

 

2. Päiväkotien ryhmäkoko tulisi pitää sopivan pienenä ja henkilökunnan riittävästä koulutustasosta olisi huolehdittava. Ei siis perusteta mitään jättiryhmiä jakotiloineen (on tullut vastaan…), vaan pienennetään ryhmiä nykyisestä huomattavasti ja tarjotaan kaikille lapsille laadukasta varhaiskasvatusta, jossa voidaan ottaa huomioon yksilölliset tarpeet, kuten psyykkiset ja fyysiset ominaisuudet. Tämä koskee myös esiopetusta.

 

3. Hommataan neuvoloille ja kouluterveydenhuoltoon lisää rahaa. Meillä on aivan uskomattoman loistava ennaltaehkäisevä terveyspalvelujen verkosto olemassa tässä maassa – sitä pitäisi hyödyntää täysipainoisesti! Terveydenhoitajat, lääkärit, psykologit ja koulujen sosiaalityöntekijät ovat käytettävissä jo nyt ammattitaitoisina, ja he tekevät paljon ennaltaehkäisevää työtä. He kuitenkin tarvitsevat lisää resursseja, esimerkiksi vastaanottoaikoja, jotta he voivat hoitaa lasten ja perheiden psykososiaalisia ongelmia tehokkaammin ja paremmin. Kenenkään psyykkistä oiretta ei paranneta yksittäisen 20 minuutin vastaanoton aikana, vaan siihen tarvitaan mahdollisuus useisiin käynteihin ja yksilölliseen tukemiseen. Lastenpsykiatrista osaamista voisi myös jalkauttaa näihin peruspalveluihin nykyistä enemmän.

 

4. Järjestetään kouluihin lisää ohjaajia/avustajia. Tämä on tällä hetkellä iso ongelma: miksi luokista on pitkälti poistettu ohjaajaresurssit? Lisäksi mahdollisuus tilapäiseen henkilökohtaiseen avustajaan on vain harvoilla lapsilla nykypäivänä. Kun kyseisiä palveluita on leikattu, ei ole ymmärretty sitä tosiasiaa, että jotkut lapset yksinkertaisesti vain tarvitsevat paljon aikuisen tukea ja apua, jotta heidän kehityksensä etenee suotuisasti. Ei se asia muutu, vaikka päällään seisoisi. Toinen minua kiusaava asia on kuntien pyrkimys lopettaa ja supistaa pienluokkia. Ymmärrän periaatteessa inkluusioideologian, mutta se on täysin epärealistinen monen työssäni tapaamani lapsen kohdalla. Miksi emme järjestä tarvitseville lapsille mahdollisuutta oppia ja harjoitella vaikkapa sosiaalisia taitoja riittävän pienessä porukassa? Ei se ole syrjintää vaan lapsen erityisen tarpeen ottamista huomioon.

 

5. Lisätään kouluissa mahdollisuutta osallistua mielenterveyttä tukevaan ryhmätoimintaan. Tällä tavalla voitaisiin tarjota lievien mielenterveyshäiriöiden hoitoa siinä ympäristössä, joka on lapsille usein helpoin eli koulussa. Lapsille ryhmä on täysin luonteva toimintaympäristö, ja tutkitustikin tällaisista usein manualisoiduista ryhmäohjelmista on apua psyykkisiin oireisiin. Maailmalla ja Suomessakin on paikoin olemassa erilaisia vaihtoehtoja näistä tarjolla, kuten kaverikerhoja, masennuskoulua, ahdistuneisuuden ryhmähoito-ohjelmia ja niin edespäin. Mutta tällaiset ryhmät pitäisi saada joka kuntaan ja kouluun.

 

6. Rahallinen tuki lapsiperheille pitäisi olla kunnossa niin, että köyhyys ei rajaisi tässä maassa kenenkään mahdollisuuksia käydä koulua ja harrastaa kohtuullisissa määrin. On olemassa vankkaa tutkimusnäyttöä siitä, että lapsiperheköyhyys vaikuttaa ihmisen elämänpolkuun pitkällä aikavälillä. Kun yhteiskunnan rahahanat menevät kiinni, se on siis suoraan pois ihmisten toimintakyvystä, mielenterveydestä ja hyvinvoinnista. Eli: tarjotaan vastapainoa polarisoitumiselle, esimerkiksi ilmaisia harrastusmahdollisuuksia, vaikkapa harrastavan iltapäivätoiminnan hengessä. Huolehditaan, että kenenkään koulupolku ei kärsi perheen taloudellisen tilanteen vuoksi. Tarjotaan sosiaalipalveluihin sen verran rahaa, että he voivat myöntää harkinnanvaraisia avustuksia perheille. Huolehditaan riittävästä taloudellisesta tuesta vähäosaisille.

 

Väitän, että näillä toimilla päästään jo aika pitkälle lasten ja nuorten psyykkisten oireiden ennaltaehkäisyssä. Ei se sen vaikeampaa ole.

Sinun arkesi on tosiaankin jonkun lapsuus.

Älä kitise, hän sanoi.

 

Älä lääpi sitä ikkunaa. Älä mene sinne. Pysy tien reunassa. Kävele nopeammin. Kävele hitaammin. Älä juokse.

 

Haukotus, nyt on jo tunti siitä, kun käskin sinua pesemään hampaasi. Voisitko YSTÄVÄLLISESTI pestä hampaasi. Nyt. Älä koske siihen. Mene suoraan hammaspesulle.

 

Enkö minä juuri sanonut, että tee läksysi.  Eikö tästä puhuttu juuri. Tottele minua! Oletko taas hukannut äikän vihon? Voisit kirjoittaa vähän siistimmällä käsialalla. Nää on ihan harakanvarpaita. Mitä tämä koenumero tarkoittaa? Mikset lukenut riittävästi kokeeseen? Minähän sanoin. Sanoin ainakin edellisenä päivänä. Etkö tätäkään voinut tehdä kunnolla.

 

Syö suu kiinni. Älä ota liikaa ruokaa. Sun täytyy ottaa enemmän ruokaa. Syö salaattisi. Älä keiku tuolilla. Ei possuilla ruokapöydässä. Käytä haarukkaa. Ruualla ei saa leikkiä. Minä haluan, että meillä keskustellaan sivistyneesti ruokapöydässä. Meillä ei syödä herkkuja joka päivä. Ainakaan te ette syö. Nälkäiset Afrikan lapset olisivat kiitollisia tuosta ruuasta, mistä te valitatte.

 

Onko teidän pakko pitää tuota melua koko ajan. Täällä on taas hirveä sotku. Minä en ole mikään palvelija. NYT nämä lelut pois tästä lattialta tai heitän ne roskiin. Voisitko vihdoin.

 

Mikset mene ulos leikkimään? Kaikki kaveritkin on siellä. Miten niin et halua. Miten niin ei pyydetä. Mitä te oikein touhuatte siellä ulkona. Aina saa teidän riitoja selvitellä. Eikö isot pojat osaa itse ratkaista ongelmiaan. Meille ei sitten tule kukaan mökäämään ja häiriköimään. Keksikää joku muu paikka missä leikitte. Ei, en ehdi nyt lähteä ulos.

 

Voisit vähän sinäkin pitää kunnostasi huolta. Aina istut vaan siinä puhelimella. Joku ruutu nenän edessä koko ajan. Mitä sä siellä edes teet? Miten niin lähetät kuvia nettiin? Mitä kuvia? Mikäs tuo sivusto oikein on? Ei silloin kun minä olin nuori. Leikimme pihoilla vaan kaiket päivät. Ei ollut puhelimia eikä nettiä. Aina toteltiin vanhempiamme ja kunnioitettiin niitä.

 

Miten niin minäkin olen puhelimella koko ajan. Minä tarvitsen puhelinta, teen kaikkia hyödyllisiä aikuisten juttuja sillä. No, esimerkiksi ostin just junaliput ja lähetin sähköpostin työkaverille ja nyt laitoin viestiä parille kaverille. Niin mutta se on ihan eri asia.

 

Ei mulla ole nyt aikaa vääntää sun kanssa näistä asioista. Katsotaan huomenna. Katsotaan ensi viikolla. Ehkä mä just ja just silloin voin. Tää vanhemmuus on rasittavaa. Ja teissä on niin hirveesti negatiivista energiaa.

 

Kun luit tämän tekstin, kysyitkö itseltäsi: onko tämä arkea, joka on myös jonkun lapsuus ?

Käytöksellään oireileva lapsi voi olla se hädänalaisin

Lastenpsykiatrin työssä näkyy toistuvasti seuraava kuvio: lapsi tulee vastaanotolle käyttäytymisen ongelmien vuoksi. Kyseinen lapsi on alkanut saada päiväkodissa tai koulussa kyseenalaista mainetta tunteettomana huligaanina, joka rikkoo paikkoja ja vähät välittää aikuisten ohjeista. Lapsi saattaa raivota tai uhmata aikuisia jatkuvasti kotona tai kodin ulkopuolella. Jokaisessa ympäristössä lapsen oireet eivät välttämättä samalla tavalla kuitenkaan näy.

Mitä tällaisesta tilanteesta pitäisi ajatella?

1. Käytöksellään oireilevat lapset voivat olla erityisen hädänalaisia. Heillä ei välttämättä ole tukenaan jaksavia aikuisia, joille puhua asioistaan. He ovat usein kokeneet paljon muutoksia tai vaikeita asioita lyhyen elämänsä aikana. Perheessä voi olla erilaisia huolenaiheita, jotka kuluttavat läheisten aikuisten voimavarat. Lisäksi näillä lapsilla ei useinkaan ole sopivasti kavereita tai harrastuksia. Tällaisen lapsen arki voi olla puutteellista ja niukkaa monesta näkökulmasta.

2. Käytösoireiset lapset eivät useinkaan saa sanottua tai huomaa kertoa asioista, joista aikuisten pitäisi tietää. Esimerkiksi: onko kotona ruokaa, ovatko vanhemmat kunnossa, onko lapsella ketään jolle kertoa asioistaan, onko lasta kohdeltu kaltoin, tai onko lapsella jokin huoli. Siksi tarvitaan aikuisia, joiden silmät ovat auki. On huolehdittava, että erityisesti käyttäytymisellä oireilevalla lapsella on mahdollisuus ilmaista itseään jollekulle luotettavalle aikuiselle. Sillä jos kukaan ei huomaa lapsen hätää, miten päästään auttamaan häntä?

3. Olisi kaikkein olennaisinta katsoa käytösongelman taakse. Aikuisten pitäisi miettiä, miten käytösoireiset lapset nähdään eri ympäristöissä. Ymmärretäänkö lapsen hätä ja paha olo, vai pidetäänkö lasta epäonnistuneena minirikollisena? Kukaanhan ei synny ärsyttävänä mukulana (joskin jotkut lapset tarvitsevat syntymästä lähtien enemmän apua ja hoivaa kuin toiset). Se, mitä syntymän jälkeen tapahtuu, kuitenkin muokkaa lasta. Auttamisen pitäisi lähteä tästä ymmärryksestä.

4. Mikään ihmelääke ei auta huonoon käyttäytymiseen (paitsi joskus, mutta hyvin harvoin). Käytösongelmat eivät muutu ilman riittävää aikuisen tarjoamaa tunne-elämän tukea. Aikuisen pitäisi olla samaan aikaan sekä jämäkkä, myötätuntoinen että myönteinen – ja jatkaa näin toimimista lapsen kanssa pitkiä aikoja, jopa kuukausia ellei vuosia. Se on erittäin haastava tehtävä, kun lapsella on käytösongelmia. Niinpä vanhemmat ja lapsen muut läheiset tarvitsevat kaiken mahdollisen tuen jaksamiseensa. Käytösongelmat eivät yleensä ole aikuisen syy, mutta kekseliäs ja hyvä aikuisen toiminta voi merkittävästi auttaa lasta eteenpäin ongelmistaan.

5. Kaikkein parasta kuntoutusta käytösongelmiin on usein vakaa arki. Jokainen lapsi tarvitsee ja ansaitsee iloa ja leikkiä, rutiineja ja arkea, aikuisen huomiota ja tukea, sopivasti omassa rauhassa olemista ja ihan vaan jokapäiväistä elämää kauppareissuineen, ruuanlaittoineen ja läksyhommineen. Arki on niin hyväksi, koska se on ennustettavaa ja auttaa hahmottamaan maailmaa. Siksi kaikki ne palvelut, jotka tukevat lapsen arkea, ovat erityisen hyviä juttuja lastenpsykiatrin näkökulmasta.

6. Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä: käytösongelman taustalla on yllättävänkin usein lapsen (väärä) uskomus siitä, ettei hän osaa tai kelpaa tai että hän on huonompi kuin muut. Tapahtuu isoja edistysaskelia, jos lapsi oppii huomaamaan, että hän on aivan yhtä hyvä tyyppi kuin muutkin. Usein tämä tie on kivinen, mutta kekseliäät, luovat ja lapseen uskovat aikuiset voivat olla sillä tiellä merkittävä apu. Lapsen pitää saada sisäistää tunne, että hän on arvokas. Siksi myönteistä kasvatusta ei voi liikaa korostaa. Kaikkia töllöntöitä ei tarvitse hyväksyä – mutta lapsi itse, hän on ihana, arvokas ja tärkeä. Häneen pitää uskoa!