Omenoista ja puista putoamisesta – miten vanhempien mielenterveys vaikuttaa lapsiin

Tiesitkö, että me lastenpsykiatrit työskentelemme erikoistumisaikana jakson myös aikuispsykiatrialla? Tämä siksi, koska lastenpsykiatrin pitää tietää aika paljon myös aikuisten mielenterveyden häiriöistä, jotta hän voi ymmärtää paremmin perheiden tilanteita.

Tällä kertaa käynkin kirjoituksessani läpi lyhyesti sitä, mitä tiedetään vanhempien mielenterveyden oireiden vaikutuksista lapsiin. Toivoisin aiheen herättävän kiinnostusta erityisesti päättäjissä, jotka tekevät linjauksia terveydenhuollon palveluista. Tärkeimmän pointin voin sanoa jo tässä kohtaa: mitä parempaa huolta yhteiskunta pitää aikuisista, sitä paremmin voivat myös heidän lapsensa.

Vanhemman tunneoireiden suhde lapsen mielenterveyteen

Masennus ja ahdistuneisuus ovat melkoisia kansantauteja. Hyvin monella ihmisellä on jossain vaiheessa masennus/ahdistuneisuusjakso, ja joillakin ihmisillä oireet leimaavat vahvasti elämän kulkua. Mielenterveyden häiriöt ovat sitä paitsi nuorilla ja nuorehkoilla aikuisilla jo yleisimpiä sairauspoissaolojen syitä (ks täältä ).

Mutta myös suurella osalla lapsista, jotka hakeutuvat mielenterveyspalveluihin, on masennuksen kanssa painiva vanhempi (England ja Sim 2009). Lapsilla, joiden vanhemmilla on masennusta, on muita lapsia suurempi riski hyvin monenlaisiin lastenpsykiatrisiin häiriöihin – ei siis ainoastaan masennusoireisiin, vaan myös esimerkiksi käytösoireiluun (Beardslee 2019). Ilmiön taustalla on useita syitä, joihin kuuluvat toki genetiikka ja epigenetiikka. Mutta pääosa vanhempien ja lasten mielenterveyden yhteydestä liittyy ilmeisesti tekijöihin, jotka masentavat niin aikuista kuin lasta: köyhyys/eriarvoistuminen, muut psykososiaaliset ongelmat, perheen toimimattomuuden kokemukset, väkivaltakokemukset ja kaltoinkohtelu. Tämän lisäksi vanhemmat, jotka ovat masentuneita, saattavat olla vanhempina toimiessaan kriittisempiä lasta kohtaan, ja heidän voi olla vaikea toimia tunnesäätelyn mallina lapsilleen tai opettaa toimivia stressinsäätelykeinoja (Beardslee 2019).

Se, mikä kuitenkin on tärkeämpää: jos vanhempien mielenterveysoireisiin saadaan apua, myös lapsi alkaa voida paremmin! Tästä on paljon tutkimusnäyttöä niin masennuksen kuin ahdistuksenkin osalta (esim. masennuksen osalta lukemattomia tutkimuksia, mm. Gunlicks ja Weissman 2008, ks myös Beardslee 2019). Siksi lastenpsykiatrin vastaanotollakin aina kysytään suvun ja perheen mielenterveysasioista. Meidän ammattilaisten on otettava vanhempien mielenterveys puheeksi, koska se on niin merkityksellinen lapsen terveyden kannalta.

Vanhemmuuden suhde lasten käytösoireisiin

Tämä on varsin kiperä aihe kirjoitettavaksi. Perheiden dynamiikka ja toimivuus/ toimimattomuus perustuu tuhansille ja taas tuhansille vuorovaikutuskokemuksille. Kun yksi perheenjäsen reagoi tavalla X, toinen reagoi tavalla Y, mistä seuraa tietynlainen toiminta tai ilmapiiri perheessä. Tilanteiden toistuessa ilmiöstä “X johtaa Y:hyn” tulee vakiintunut vuorovaikutuskehä. Näin osin selittyy myös käytöshäiriön synty.

Käytöshäiriöissä on tyypillistä, että 1) yksi tai useampi perheenjäsen on tulistuva 2) lapsella neurobiologisia herkkyystekijöitä, 3) perheessä on psykososiaalisia kuormitustekijöitä, kuten köyhyyttä, työttömyyttä jne 4) perheessä on joko jäykän ankaria ja joustamattomia käytäntöjä tai toisaalta liiallista lipsumista/vaikeiden tilanteiden välttelyä (mitkä kaikki usein liittyvät vanhemman voimavaroihin ja jaksamiseen). Näistä em. tekijöistä muodostuu omanlaisensa voimakenttä, joka vaikuttaa siihen, miksi ja miten lapsen käytöshäiriö ilmenee.

Lapsen käytösoireet ovat vanhempien kannalta todella stressaavia, ja tiedetään tutkimuksista, että lapsen käytöshäiriö itsessään lisää vanhempien mielenterveysoireita (George et al 2006, Panico et al 2014). Toisaalta tiedetään sekin, että yhteys menee myös toisin päin: äidin tai isän mielenterveysoireilu lapsen ollessa 3 vuoden ikäinen ennustaa niin lapsen tunne- kuin käytösoireitakin 3 vuotta myöhemmin vanhempien raportoimana (Breaux et al 2014). Niin äitien kuin isienkin mielenterveysongelmat yhdistettynä lapsen käytöshäiriöön ennustavat lapselle vaikeuksia teini-iässä; erityisesti isien psyykkinen sairastaminen vaikuttaa 9-vuotiaan käyttäytymisellä oireilevan lapsen riskiin ajautua esimerkiksi rikollisuuteen (Roetman et al 2019).

Kaiken kaikkiaan vanhempien voinnilla ja toimintakyvyllä on siis merkittävät vaikutukset niin käytöshäiriön syntyyn kuin hoitoonkin. Erilaisten vaikuttavien tekijöiden suhteet ovat monimutkaisia, mutta jotain silti voi sanoa melko varmasti: jos vanhemmat saavat esimerkiksi oman hoidon ja tuen myötä niin paljon voimia, että kykenevät muuttamaan käytäntöjään lapsiystävälliseen, johdonmukaiseen ja myönteiseen suuntaan, lapsi usein toipuu käytöshäiriöstä. On hyvä muistaa, että käytöshäiriön tehokkain hoito alle puberteetti-ikäisellä lapsella on yleensä nimenomaan vanhempainohjaus/ behavioraaliseen ja sosiaaliseen oppimiseen perustuvat vanhempainkoulut (Käytöshäiriön Käypä hoito-suositus, 2018).

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Jos tiedämme varmuudella, että vanhemman mielenterveyden häiriöllä on yhteyksiä lasten mielenterveyteen, mitä sitten pitäisi tehdä?

No, ensinnäkin aikuisten mielenterveydelliset oireet pitäisi tietenkin hoitaa hyvin! Tämä tarkoittaa käytännössä, että julkiset mielenterveyspalvelut pitäisi resursoida TODELLA hyvin, jotta tämä olisi realistista. Erityisesti monet vaikeaoireiset aikuispotilaat läheisineen kokevat tänä päivänä jäävänsä oman onnensa nojaan. Somessa puhutaan paljon hoitoon pääsyn vaikeudestakin. Ja kyllä valitettavasti näissä arvioissa on minun mielestäni jotain perää siinä mielessä, että viime vuosikymmeninä psykiatrinen hoito on yritetty muuttaa yhä avohoitopainotteisemmaksi – osin kustannussyistä. Samaan aikaan avopuolelle ei ole tullut riittävästi työvoimaa (ainakaan joka puolella maata) tai työntekijöille mahdollisuuksia esimerkiksi kouluttautumiseen ja hoidon kehittämiseen. Samaan aikaan väestössä mielenterveydelliset oireet ovat kasvussa, joten tilanne on ajautunut siihen, että psykiatrian yksiköissä on ruuhkaa, ja aikaa potilaiden hoitamiseen on liian vähän. Fakta sitä paitsi on on, että monet ihmiset (joskus lapsetkin!) tarvitsevat sairaalahoitojaksoja, ja toisinaan myös toistuvia, intervallityyppisiä sairaalahoitojaksoja, tuettuja asumispalveluita, pitkäaikaispalveluita ja monenlaisia arjen apuja, kuten kotipalvelua. Siksi sairaaloiden alasajoon ei pitäisi ryhtyä. Nyt jo tiedetään esimerkiksi lasten- ja nuorisopsykiatristen osastojen paukkuvan täyteyttään (ks esim professori Kaltiala-Heinon twiitti tässä). (Sivumennen sanoa, mitä tulee terveyspalveluiden resursointiin, mietin joskus, voisiko esimerkiksi kardiologista palveluketjua ajaa alas niillä argumenteilla, joita käytetään mielenterveyspalveluissa jatkuvaan säästämiseen ja työolojen säätelyyn? Mielenterveyspalvelu ei ole vain teknisiä suoritteita mutta silti yhtä arvokasta kuin somatiikka!)

Miksi aikuispsykiatrian riittävä resursointi on siis lasten kannalta tärkeää? Koska aikuispsykiatriset potilaat ovat usein myös vanhempia – ja siten heidän lapsensa ovat erityisessä riskissä sairastua tai oireilla psyykkisesti, jos tätä apua ei saada!

Toiseksi, vanhempia saa ja pitää erityisesti ja aktiivisesti kannustaa hakemaan hoitoa mielenterveyden oireisiinsa. Erityisesti tämä korostuu odottavien vanhempien kohdalla. On olemassa todella vahvaa tutkimusnäyttöä siitä, että varhainen vuorovaikutus vauvan kanssa voi häiriintyä, jos vanhemmalla on syvää masennusta, voimakasta ahdistuneisuutta tai muita hankalia psyykkisiä oireita (ks esim tämä). Se on ihan loogistakin, koska masentunut tai muuten huonosti voiva vanhempi ei kerta kaikkiaan jaksa olla sensitiivisesti tekemisissä kenenkään kanssa. Vauva kuitenkin tarvitsee, ja nimenomaan vauvan aivojen kehitys edellyttää, riittävää aikuisen läsnäoloa ja vuorovaikutusta. Oman vanhemman tai muun hoitajan lämmin ja sensitiivinen hoiva on vauvalle ja kaikille pienille lapsille elintärkeää. Siksi neuvola on tänäkin päivänä avainasemassa edistämässä tuoreiden vanhempien ja vauvojen mielenterveyttä. Ja siksi on innostavaa, että Suomessakin kehitetään nyt myös perinataalimielenterveyspalveluita (katso esim tämä).

Kolmanneksi, meidän pitäisi pystyä tarjoamaan psykoterapiaa riittävän nopeasti ja riittävän paljon niille, jotka siitä haluavat. Suomi ei ole kehitysmaa, joten voidaan odottaa, että tarjolla on näyttöön pohjautuvaa hoitoa. Tähän taas liittyy vahvasti psykoterapiakoulutuksen huikeat kustannukset. Omakustanteisesti koulutusohjelmasta riippuen psykoterapeutin opinnot kustantavat vähintään 15 000, mutta jopa 30 000 e! Näin moni jää koulutusten ulkopuolelle. Jos taas psykoterapeutteja ei ole riittävästi, moni potilas jää odottamaan sinne pääsyä ja toisaalta psykiatriset poliklinikat tukkeutuvat. Toki olisi palveluita kehitettäessä hyvä huomioida, että nettiterapia ja muut kevyemmät palvelut tarjoavat huikeita mahdollisuuksia – jos niitä vain osataan ja halutaan käyttää. Esimerkiksi yhden kerran walk in- psykoterapia voisi soveltua julkisiin palveluihin. Jos ongelmiin saa apua silloin, kun sitä toivoo, ne usein ratkeavat helpommin

Neljänneksi – ja tämä on yhteiskunnallinen kannanotto – mitä enemmän Suomessa on syrjäytymisriskissä tai köyhyysloukussa olevia ihmisiä, sitä suuremmassa riskissä on myös valtakunnan lasten mielenterveys. Kaikenlainen eriarvoistuminen on omiaan hankaloittamaan perheiden arkea ja sitä kautta se vaikuttaa niin vanhempien voimavaroihin kuin vanhempien ja lasten itsetuntoonkin. Vaatii epäilemättä suurta viisautta pitää yllä niin riittäviä julkisia palveluita kuin taloudenkin tasapainoa näinä korona-aikoina, mutta sitä nyt tarvitaan.

Lopuksi

Jos olet ahdistunut tai masentunut vanhempi, tai lapsellasi on käytöshäiriö, tämän kaiken lukeminen ei välttämättä ollut miellyttävää. Tämä kirjoitus ei kuitenkaan ole sitä varten, että kokisit syyllisyyttä. Pikemminkin toivon, että tämän luettuasi olet halukas ottamaan omassa ympäristössäsi kantaa sen puolesta, että mielenterveyspalveluiden toimivuutta voitaisiin parantaa. Siihen liittyvät olennaisesti raha ja resurssit, mutta myös suhtautuminen mielenterveyden häiriöihin ja stigman väheneminen. Yritetään siis kaikki yhdessä mielessä, että mielenterveyden häiriö koskettaa noin viidennestä kaikista ihmisistä, ja ehkä jopa useampaa. Mielenterveysongelma ei tee ihmisestä toista huonompaa. Päinvastoin, moni mielenterveyden oireista toipunut löytää usein uutta merkityksellisyyttä elämäänsä.

Viitteet (joita olisi paljon lisääkin)

Käytöshäiriön Käypä hoito- suositus: https://www.kaypahoito.fi/kht00135

Beardslee WR. Master clinician Review: Parental Depression and Family Health and Wellness: What Clinicians Can Do and Reflections on Opportunities for the Future. JAACAP 2019;58 (8), 759-767.

Breaux RP, Harvey EA, Lugo-Candelas CI. The role of parent psychopathology in the
development of preschool children with behavior problems. J Clin Child Adolesc Psy-
chol. 2014;43:777-790.

England MJ, Sim LJ, eds. Depression in Parents, Parenting, and Children: Opportunities
to Improve Identification, Treatment, and Prevention. Washington, DC: National
Academies Press; 2009.

George C, Herman KC, Ostrander R. The family environment and developmental
psychopathology: the unique and interactive effects of depression, attention, and conduct
problems. Child Psychiatry Hum Develop. 2006;37:163-177.

Gunlicks ML, Weissman MM. Change in child psychopathology with improvement in
parental depression: a systematic review. J Am Acad Child Adolesc Psychiatry. 2008;47:
379-389.

Panico L, Becares L, Webb EA. Exploring household dynamics: the reciprocal effects of
parent and child characteristics. Long Life Course Studies. 2014;5:42-55.