Tarttis tehrä jotaki: lasten mielenterveysoireiden ennaltaehkäisystä

Tänään julkaistiin Ylen nettisivuilla tärkeä uutinen. Referoituna: lasten- ja nuorisopsykiatristen lähetteiden määrä ovat edelleen kasvussa, mutta syyt eivät ole täysin selvillä. Alaikäisillä on voimakasta käytösoireilua. Lähipalveluissa ja perusterveydenhuollossa ei ole riittävästi saatavilla alaikäisten mielenterveysoireiden hoitoa.

Opetusneuvos Pirjo Koivula Opetushallituksesta kommentoi ilmiötä artikkelissa seuraavasti: “Poliittisten päättäjien olisi hyvä miettiä kuinka paljon edullisempaa, inhimillisempää ja arvokkaampaa olisi ennaltaehkäisevä työ. Se työ tapahtuu varhaislapsuudessa ja sinne perheet tarvitsevat tukea”.

 

Mitä tämä ennaltaehkäisevä työ sitten voisi olla?

 

Alla konkreettisia ehdotuksia, joihin varmaankin useimmat lasten mielenterveyden parissa työskentelevät voivat yhtyä. Näihin kaikkiin tarvitaan rahaa, se on selvää. On kuitenkin fakta, että nykytilanteessa rahaa yhteiskunnassamme kuluu vielä paljon enemmän korjaaviin toimiin. Mistä löytyisivät siis poliittiset visionäärit, jotka uskaltaisivat toteuttaa nämä?

 

1. Jokaisen perheen tulisi saada halutessaan koti- ja lastenhoitoapua riittävinä määrinä kunnallisten palveluiden kautta. Varsinkaan pikkulapsiperheissä pelkkä keskustelu ei aina ole ratkaisu, vaan tarvitaan käytäntöä: lisäkäsiä, pyykinpesuvoimia ja ihminen, joka vie lapset ulos kurahousuitkupotkuraivareista huolimatta sekä tekee vaikkapa ruokaa. Tällaisen palvelun pitäisi olla lähes ilmaista ja niin tavallista, että ketään ei hävettäisi pyytää apua. Eikä avun määräksi riitä vain 2 tuntia silloin tällöin, vaan sitä on säännöllisesti järjestettävä tarvitseville, vaikkapa kolmena päivänä viikossa. Aikuisten + lasten mielenterveys kiittää!

 

2. Päiväkotien ryhmäkoko tulisi pitää sopivan pienenä ja henkilökunnan riittävästä koulutustasosta olisi huolehdittava. Ei siis perusteta mitään jättiryhmiä jakotiloineen (on tullut vastaan…), vaan pienennetään ryhmiä nykyisestä huomattavasti ja tarjotaan kaikille lapsille laadukasta varhaiskasvatusta, jossa voidaan ottaa huomioon yksilölliset tarpeet, kuten psyykkiset ja fyysiset ominaisuudet. Tämä koskee myös esiopetusta.

 

3. Hommataan neuvoloille ja kouluterveydenhuoltoon lisää rahaa. Meillä on aivan uskomattoman loistava ennaltaehkäisevä terveyspalvelujen verkosto olemassa tässä maassa – sitä pitäisi hyödyntää täysipainoisesti! Terveydenhoitajat, lääkärit, psykologit ja koulujen sosiaalityöntekijät ovat käytettävissä jo nyt ammattitaitoisina, ja he tekevät paljon ennaltaehkäisevää työtä. He kuitenkin tarvitsevat lisää resursseja, esimerkiksi vastaanottoaikoja, jotta he voivat hoitaa lasten ja perheiden psykososiaalisia ongelmia tehokkaammin ja paremmin. Kenenkään psyykkistä oiretta ei paranneta yksittäisen 20 minuutin vastaanoton aikana, vaan siihen tarvitaan mahdollisuus useisiin käynteihin ja yksilölliseen tukemiseen. Lastenpsykiatrista osaamista voisi myös jalkauttaa näihin peruspalveluihin nykyistä enemmän.

 

4. Järjestetään kouluihin lisää ohjaajia/avustajia. Tämä on tällä hetkellä iso ongelma: miksi luokista on pitkälti poistettu ohjaajaresurssit? Lisäksi mahdollisuus tilapäiseen henkilökohtaiseen avustajaan on vain harvoilla lapsilla nykypäivänä. Kun kyseisiä palveluita on leikattu, ei ole ymmärretty sitä tosiasiaa, että jotkut lapset yksinkertaisesti vain tarvitsevat paljon aikuisen tukea ja apua, jotta heidän kehityksensä etenee suotuisasti. Ei se asia muutu, vaikka päällään seisoisi. Toinen minua kiusaava asia on kuntien pyrkimys lopettaa ja supistaa pienluokkia. Ymmärrän periaatteessa inkluusioideologian, mutta se on täysin epärealistinen monen työssäni tapaamani lapsen kohdalla. Miksi emme järjestä tarvitseville lapsille mahdollisuutta oppia ja harjoitella vaikkapa sosiaalisia taitoja riittävän pienessä porukassa? Ei se ole syrjintää vaan lapsen erityisen tarpeen ottamista huomioon.

 

5. Lisätään kouluissa mahdollisuutta osallistua mielenterveyttä tukevaan ryhmätoimintaan. Tällä tavalla voitaisiin tarjota lievien mielenterveyshäiriöiden hoitoa siinä ympäristössä, joka on lapsille usein helpoin eli koulussa. Lapsille ryhmä on täysin luonteva toimintaympäristö, ja tutkitustikin tällaisista usein manualisoiduista ryhmäohjelmista on apua psyykkisiin oireisiin. Maailmalla ja Suomessakin on paikoin olemassa erilaisia vaihtoehtoja näistä tarjolla, kuten kaverikerhoja, masennuskoulua, ahdistuneisuuden ryhmähoito-ohjelmia ja niin edespäin. Mutta tällaiset ryhmät pitäisi saada joka kuntaan ja kouluun.

 

6. Rahallinen tuki lapsiperheille pitäisi olla kunnossa niin, että köyhyys ei rajaisi tässä maassa kenenkään mahdollisuuksia käydä koulua ja harrastaa kohtuullisissa määrin. On olemassa vankkaa tutkimusnäyttöä siitä, että lapsiperheköyhyys vaikuttaa ihmisen elämänpolkuun pitkällä aikavälillä. Kun yhteiskunnan rahahanat menevät kiinni, se on siis suoraan pois ihmisten toimintakyvystä, mielenterveydestä ja hyvinvoinnista. Eli: tarjotaan vastapainoa polarisoitumiselle, esimerkiksi ilmaisia harrastusmahdollisuuksia, vaikkapa harrastavan iltapäivätoiminnan hengessä. Huolehditaan, että kenenkään koulupolku ei kärsi perheen taloudellisen tilanteen vuoksi. Tarjotaan sosiaalipalveluihin sen verran rahaa, että he voivat myöntää harkinnanvaraisia avustuksia perheille. Huolehditaan riittävästä taloudellisesta tuesta vähäosaisille.

 

Väitän, että näillä toimilla päästään jo aika pitkälle lasten ja nuorten psyykkisten oireiden ennaltaehkäisyssä. Ei se sen vaikeampaa ole.

Tunteiden nimeäminen voi tuntua pöljältä, mutta se kannattaa.

Jos olet koskaan lukenut lapsenkasvatusohjeita lehdistä, netistä tai neuvolan esitteistä, olet varmasti törmännyt tällaiseen kauniiseen ohjeeseen: ”sanoita lapsesi tunteita. Anna nimi lapsen tunteille.”

 

Silti vanhempana olet saattanut istua uhmaikäisen itkupotkuraivarin äärellä neuvottomana, miettien sitä, mitä hyötyä tunteiden sanoittamisesta muka on. Lapsesi sadan desibelin kirkumisen lomaan vienosti lausuttu ”olet vihainen” saattaa tuntua yhtä järkevältä kuin keskusteleminen kotipihasi postilaatikon kanssa. Ei mene jakeluun, eikä tunteen nimeäminen välttämättä autakaan raivoavaa lasta juuri sillä hetkellä.

 

Mutta tunteiden nimeämisessä on paljon itua.

 

Tunteiden huomaaminen ja niiden nimeäminen on ensiaskel matkalla tunteidenkäsittelytaitoja kohti. Vaikka tunteista keskustelua ja niiden käsittelyä pidetään usein ”psykologisointina”, meillä jokaisella on tunteet. Niille on myös keholliset vasteensa (esimerkiksi pelokas tärisee, vihainen kokee kiukkunsa vaikkapa mahanpohjassa ja iloinen tuntee kuplintaa kehossa).

 

Erityisesti kielteisiin tunteisiin voi liittyä toistuvia ajatuksia, joita kutsutaan kognitiivisessa psykoterapiassa mm. ”kuumiksi ajatuksiksi” ja automaattisiksi ajatuksiksi. Ihmisen henkilökohtainen kokemusmaailma muodostuu pitkälti näistä kolmesta: ajatuksista, tunteista ja kehollisuudesta (sekä tietenkin toiminnasta). Silti me aikuiset näytämme vähättelevän tunteiden merkitystä.

 

En usko, että nykyisille aikuisille vaivauduttiin juuri opettamaan tunnetaitoja lapsuudessa.

 

Olemme saaneet pärjätä tunnetaitojen osalta sillä, mitä itse kukin on niistä päätellyt ja hoksannut elämän myötä. Nykyisin tunnesäätelytaidot ovat peruskoulun opetussuunnitelmassa, mitä pidän aikamoisena edistysaskeleena. Silti ei voi vähätellä vanhempien ja kodin tarjoaman tunnekasvatuksen merkitystä. Koska miten voi ikinä oppia säätelemään omaa oloaan, jos ei alkuunkaan tiedä, miltä itsestä tuntuu?

 

Jos kukaan ei ole koskaan nimittänyt surullista oloasi surun tunteeksi, voi erehtyä pelkäämään kyseistä tunnetta vasteineen jonain kauheana ja katastrofaalisena asiana. Tunteiden tajuaminen alkaa onnistua vain sen kokemuksen kautta, että joku turvallinen aikuinen viestii lapselle kaikin tavoin ymmärtävänsä, mistä hänen olossaan on kyse.

 

Mieluiten tämä oppimisprosessi saisi alkaa mahdollisimman pienenä, sillä tunteissa on erityisesti temperamenttiselle lapselle iso pala purtavaksi. Olisi pikku hiljaa opittava ymmärtämään tunteitaan, reaktioitaan ja ajatuksiaan, keksittävä keinot elää niiden kanssa ja harkittava, miten aikoo toimia jatkossa.

 

Moni aikuinen välttelee kaikin tavoin epämiellyttäviä tunteita, koska ei osaa tehdä niille mitään.

 

Olisi toisinaan helpompaa, jos ”mikään ei tuntuisi miltään” – sitä suorittaisi vain askareitaan, harrastaisi, toimisi ja tekisi. Mutta oikeasti tunteista ei pääse eroon, vaikka kuinka toivoisi. Pikemminkin mitä enemmän tunteitaan tukahduttaa, sitä kovemmille ne ottavat. Tukahdetut tunteet saattavat tulla vastaan kipuina ja särkyinä, huonona ja ahdistuneena olona, selittämättömänä väsymyksenä ja niin edelleen.

 

Tunteiden välttelyyn on aikuisilla moninaisia keinoja: suoranainen kieltäminen, intensiivinen uppoaminen omiin mielenkiinnon kohteisiin, päihteet tai epäterveet pari/seksisuhteet ja niin edespäin, vain muutamia mainitakseni. Välttelyn hintana on kuitenkin jatkuva, hienoisena pohjavireenä tuntuva tyytymättömyys. Niinpä vaikka tunteiden välttely toimisi keinona omassa elämässä jotenkuten, kuinka moni toivoo lapselleen vastaavaa? Tästä kenties löytyy motivaationlähde tunnekasvatukseen.

 

Lapsen homma on iän karttuessa ottaa haltuun omia tunteitaan (kun ne ovat ensin saaneet nimet).

 

Lapsen pitää oppia sietämään epämukavuutta, oppia keinoja helpottaa omaa oloa kielteisten tunteiden yhteydessä, oppia toimimaan tunteita herättävissä tilanteissa ja havaita, että jokainen tunne on ohimenevä. Tämä monivaiheinen oppimisprosessi alkaa, niin pöljältä kuin se ehkä tuntuukin, jokaisen omassa kodissa ja juuri niissä tilanteissa, jossa kiljutaan, itketään, nauretaan tai ujostellaan – kun joku aikuinen vain hoksaa sanoa sen ääneen. Se on todellista kädet savessa-touhua ja silti hurjan arvokasta.  Vain toistuvan sanoittamisen kautta saadaan otetta niin abstraktista, monitahoisesta ja meille aikuisillekin toisinaan vaikeasta kokonaisuudesta kuin tunteet.

 

 

Sinun arkesi on tosiaankin jonkun lapsuus.

Älä kitise, hän sanoi.

 

Älä lääpi sitä ikkunaa. Älä mene sinne. Pysy tien reunassa. Kävele nopeammin. Kävele hitaammin. Älä juokse.

 

Haukotus, nyt on jo tunti siitä, kun käskin sinua pesemään hampaasi. Voisitko YSTÄVÄLLISESTI pestä hampaasi. Nyt. Älä koske siihen. Mene suoraan hammaspesulle.

 

Enkö minä juuri sanonut, että tee läksysi.  Eikö tästä puhuttu juuri. Tottele minua! Oletko taas hukannut äikän vihon? Voisit kirjoittaa vähän siistimmällä käsialalla. Nää on ihan harakanvarpaita. Mitä tämä koenumero tarkoittaa? Mikset lukenut riittävästi kokeeseen? Minähän sanoin. Sanoin ainakin edellisenä päivänä. Etkö tätäkään voinut tehdä kunnolla.

 

Syö suu kiinni. Älä ota liikaa ruokaa. Sun täytyy ottaa enemmän ruokaa. Syö salaattisi. Älä keiku tuolilla. Ei possuilla ruokapöydässä. Käytä haarukkaa. Ruualla ei saa leikkiä. Minä haluan, että meillä keskustellaan sivistyneesti ruokapöydässä. Meillä ei syödä herkkuja joka päivä. Ainakaan te ette syö. Nälkäiset Afrikan lapset olisivat kiitollisia tuosta ruuasta, mistä te valitatte.

 

Onko teidän pakko pitää tuota melua koko ajan. Täällä on taas hirveä sotku. Minä en ole mikään palvelija. NYT nämä lelut pois tästä lattialta tai heitän ne roskiin. Voisitko vihdoin.

 

Mikset mene ulos leikkimään? Kaikki kaveritkin on siellä. Miten niin et halua. Miten niin ei pyydetä. Mitä te oikein touhuatte siellä ulkona. Aina saa teidän riitoja selvitellä. Eikö isot pojat osaa itse ratkaista ongelmiaan. Meille ei sitten tule kukaan mökäämään ja häiriköimään. Keksikää joku muu paikka missä leikitte. Ei, en ehdi nyt lähteä ulos.

 

Voisit vähän sinäkin pitää kunnostasi huolta. Aina istut vaan siinä puhelimella. Joku ruutu nenän edessä koko ajan. Mitä sä siellä edes teet? Miten niin lähetät kuvia nettiin? Mitä kuvia? Mikäs tuo sivusto oikein on? Ei silloin kun minä olin nuori. Leikimme pihoilla vaan kaiket päivät. Ei ollut puhelimia eikä nettiä. Aina toteltiin vanhempiamme ja kunnioitettiin niitä.

 

Miten niin minäkin olen puhelimella koko ajan. Minä tarvitsen puhelinta, teen kaikkia hyödyllisiä aikuisten juttuja sillä. No, esimerkiksi ostin just junaliput ja lähetin sähköpostin työkaverille ja nyt laitoin viestiä parille kaverille. Niin mutta se on ihan eri asia.

 

Ei mulla ole nyt aikaa vääntää sun kanssa näistä asioista. Katsotaan huomenna. Katsotaan ensi viikolla. Ehkä mä just ja just silloin voin. Tää vanhemmuus on rasittavaa. Ja teissä on niin hirveesti negatiivista energiaa.

 

Kun luit tämän tekstin, kysyitkö itseltäsi: onko tämä arkea, joka on myös jonkun lapsuus ?

Nuorten syrjäytymistä voitaisiin ennaltaehkäistä. Halutaanko niin tehdä?

Julkisessa keskustelussa puhutaan paljon syrjäytynisestä, jolla tarkoitetaan ihmisten jäämistä osattomiksi yhteiskunnan eri osa-alueista, kuten koulutuksesta, työelämästä, sosiaalisesta elämästä ja niin edespäin. Julkinen keskustelu on usein hämmästelevää ja kauhistelevaa, ikään kuin ilmiö olisi jotenkin uusi ja vieras. Päinvastoin, ilmiö on ollut jo pitkään tutkijoiden havaitsema, ja paljon tietoa olisi jo nyt olemassa tulevien sukupolvien syrjäytymisriskin pienentämiseksi! Tiedämme runsaasti erilaisista riskeistä, tunnemme lasten ja nuorten kehityksen vaarakohdat ja senkin, mitä pitäisi tehdä, jotta useimmat nuoret saisivat opiskeltua ammatin ja siirryttyä työelämään. Kysymys kuuluu, missä yhteyksissä tätä tietoa tällä hetkellä hyödynnetään -vai hyödynnetäänkö sitä?


Ongelmien tunnistaminen ei riitä, tarvitaan toimia!

Paljon puhutaan varhaisesta puuttumisesta, jolla viitataan siihen, että syrjäytymisvaarassa olevien lasten ja nuorten ongelmat pitäisi löytää ajoissa, jotta niiden paheneminen saataisiin estettyä. Miten nämä ongelmat löydetään? No, kutsutaan “löytämistä” sitten kohtaamiseksi, läsnäoloksi tai tunnistamiseksi, syrjäytymisen ehkäiseminen lähtee aina siitä, että ihminen nähdään ei vain asiakkaana, potilaana tai interventioiden kohteena, vaan kokonaisvaltaisena fyysis-psyykkis-emotionaalis-sosiaalisena olentona, jolla on yksilöllinen kokemusmaailma ja yksilölliset vahvuudet ja vaikeudet. Tämän kokonaisuuden ja kokonaisuuteen liittyvien olennaisten pulmakohtien havaitseminen sujuu sosiaali -ja terveyspalveluissa mielestäni jo nyt hienosti. Se ei kuitenkaan vielä riitä.

Huomaan toisinaan ärtyväni, kun havaitsen, miten helppoa erilaisissa julkisissa palveluissa on siirtää vastuu jonkin havaitun ongelman hoitamisesta jollekin muulle taholle. Tässä yhteydessä tarkoitan että mielestäni erityistä tukea tarvitsevat perheet ja nuoret tunnistetaan ja heidän tilastollinen tulevaisuuden ongelmia koskevat riskinsä tiedetään, mutta tavallaan sen jälkeen huonolla tuurilla nostetaan vain käsiä pystyyn. Selityksenä voi olla, että “ei ole olemassa tarvittavia palveluita”, niihin on jonoa eikä palvelua juuri nyt siksi saa, tai palvelut ovat muuten riittämättömät. Pahimmillaan ihminen ohjataan luukulta toiselle – ja ihminen toivoo saavansa apua edes jostain. Tämä oravanpyörä tuntuu toisinaan aivan käsittämättömältä.


Mikä tahansa palvelu voi olla tärkeä apu lapselle!

Ajattelen kuitenkin, että ongelman poisohjaamisen kulttuurin taustalla ei ole huono palvelukulttuuri (usein päinvastoin!), vaan työntekijän epäröinti sen suhteen, osaako hän auttaa lapsen tai nuoren ongelmassa. Erityisesti mielenterveysasioita pidetään jollain tavalla erityisjuttuina, joiden selvittelyyn tarvitaan asiantuntijaa – kun itse asiassa on paljon näyttöä siitä, että pikemminkin tarvitaan ihan tavallista hyvää arkea tukevia rakenteita, joiden avulla asiat alkavat rullata parempaan suuntaan.

Seuraavassa esittelen lyhyesti kolme niistä pointeista, joiden tiedämme tutkimusten perusteella vaikuttavan lasten ja nuorten syrjäytymisriskiin. Löytyisikö yhteiskunnasta motivaatiota tehdä näille jotain?


Syrjäytymistä voidaan tutkitusti ehkäistä seuraavilla tavoilla :

1) Stressin säätely on yksi olennaisimmista lapsuudessa opittavista taidoista. Ihminen syntyy yksilöllisen temperamenttinsa ja reaktiivisuutensa kanssa varustettuna, mutta stressaavien tilanteiden säätelyä opitaan vain merkittävien ihmissuhteiden kautta, ja tämä tapahtuu pikku hiljaa. Näissä ihmissuhteissa, joita kiintymyssuhteiksikin kutsutaan, lapsi saa kokemuksen siitä, että joku lievittää hänen “olemisen tuskaansa”, esimerkiksi ottamalla syliin ja rauhoittelemalla.

Kun tällaiset rauhoittelun kokemukset toistuvat varhaislapsuudessa, ja myöhemmin lapsi ja aikuinen yhdessä harjoittelevat tunteiden käsittelyä, autonomisen hermoston säätely alkaa sujua yhä omaehtoisemmim, ja lapsi oppii pikku hiljaa ottamaan haltuun toimivia itsesäätelyn keinoja.

Mitä merkitystä tällä on? Kuvittele itseäsi kovassa stressissä: silloin tiedon omaksuminen on vaikeaa ja saavutettujen taitojen hyödyntäminen vaatii ponnistelua. Toisin sanoen kovassa stressitilassa lapsi ei kykene oppimaan uutta, melkein ei edes toimimaan. Tästä syystä pienten lasten stressitason pitäminen kohtuullisena ja toisaalta lämpimien, ravitsevien ihmissuhteiden tukeminen on erityisen tärkeää.

Mitä se tarkoittaa käytännössä: yhteiskunnassa pitäisi tukea vanhempien mahdollisuutta hoitaa pieniä lapsiaan mahdollistamalla myös vanhempien riittävä lepo, esimerkiksi kotiavun ja vastaavien palveluiden turvin. Päiväkotiryhmät on pidettävä riittävän pieninä (pienempinä kuin nyt), ja on huolehdittava siitä, että lapsilla on päiväkodeissa ns. “luottoaikuisia”, joihin he voivat tukeutua. Tärkeää on myös, että varhaiskasvatuksen työntekijöillä on alalle soveltuva, riittävä koulutus. Vanhemmille pitäisi olla mahdollista lyhentää työaikaa joustavasti, jotta erityisesti palkon tukea tarvitsevien lasten päiväkoti -ja koulupäivät eivät pitenisi liian kuormittavalle tasolle. Varhaiskasvatukseen ja koulupolulle olisi palkattava riittävästi kouluavustajia (tiedän, viime vuosina heitä on kylläkin lähinnä irtisanottu). Vanhempia olisi koulutettava vaikkapa neuvoloiden kautta siihen, miten he voivat auttaa lapsiaan saamaan itsesäätelytaitoja käyttöön. Lopuksi, olisi hyväksyttävä se fakta, että itsesäätelytaitoja pitää opetella vuosia, eikä oikotietä stressin säätelyyn ole; siihen tarvitaan välittäviä, lämpimiä aikuisia jokaista lasta varten.

2) Lapsen itsetuntoa koululaisena ja sitä kautta koulumotivaatiota ennustaa erityisesti se, huomioidaanko koulussa lapsen yrittäminen oppimistilanteissa vai vain pelkkä tehtävistä suoriutuminen. Tämä on myös yksi niistä syistä, joiden vuoksi moni lapsi pärjää varsin mallikkaasti alaluokilla, joissa keskitytään tyypillisesti tänäkin päivänä palkitsemaan ponnistelua kouluaineissa eikä niinkään tuloksia. Mitä vanhemmaksi lapsi tulee, sitä enemmän koulussa kuitenkin keskitytään suoritukseen. Tämä ei tue niiden lasten motivaatiota, jotka joutuvat pinnistelemaan selvitäkseen koulunkäynnistä ylipäätään tai jostain kouluaineista. Jatkuva epäonnistuminen (tai epäonnistumisen tunne) lisää koulukyynisyyttä, jonka tiedetään olevan yksi syrjäytymisriskiä kasvattava tekijä.

Mitä tälle asialle pitäisi tapahtua: kaikkien lasten pitäisi saada verrata suoriutumistaan lähinnä omaan aiempaan suoriutumiseensa, eikä juuri lainkaan muihin lapsiin. Koetulosten sijaan koulussa pitäisi keskittyä enemmän yrittämisen ja ponnistelun huomioimiseen ja palkitsemiseen – myös isompien lasten ja nuorten kohdalla.

Lisäksi kouluviihtyvyyteen olisi kiinnitettävä huomiota: kaikkien pitäisi tervehtiä toisiaan, opettajien olisi pystyttävä ottamaan työnsä puitteissa henkilökohtainen keskustelukontakti lapsiin tarvittaessa, ja koulussa pitäisi erityisesti panostaa hyvään ja mukavaan ilmapiiriin. Miksi? Kouluviihtyminen on yhteydessä koulumotivaatioon ja siten oppimistuloksiin. Eli vaikka kulttuurimme on aiemmin painottanut raatamisen merkitystä elämässä (vrt. suo, kuokka ja Jussi), on tärkeämpää, että koulussa olisi edes aika usein edes aika kivaa. Erityisesti näin on niiden lasten kohdalla, joiden koulunulkopuolinen elämä ei ole kovinkaan kivaa.

3) On merkityksellistä, minkälaisessa ympäristössä lapsi kasvaa. Asuinalueiden polarisoituminen on aiheuttanut sen, että kaupunkien sisällä on hyvin erilaisia ympäristöjä vahvuuksineen ja ongelmineen. Joillakin alueilla asuu lapsia, joiden perheillä on keskimäärin enemmän tuentarvetta. Siellä voi olla runsaasti psykososiaalisia ongelmia, kuten päihdekäyttöä, pitkittyvää työttömyyttä, vähäistä koulutustasoa ja esimerkiksi kielitaidon puutteesta johtuvia ongelmia. Näiltä alueilta muutetaan jonkin verran muualle mm. koulushoppailun vuoksi: vanhemmat haluavat lapsensa “parempiin” kouluihin. Näin polarisoituminen korostuu entisestään. Toisaalta varakkaammilla alueilla merkittävä osa lapsen naapurustosta saattaa olla korkeasti koulutettuja ja työssäkäyviä ihmisiä. Näillä alueilla on toki omat ongelmansa: esimerkiksi sosiaaliset paineet menestymisen suhteen voivat olla suuremmat.

Tutkimusten mukaan erityyppisillä asuinalueilla on erilaiset sosiaaliset normit: esimerkiksi nuoret rekisteröivät sen, miten paljon asuinalueilla on aikuisten valvontaa. Jos heidän mielestään valvontaa ei ole, tämä vaikuttaa nuorten toimintaan vaikkapa päihteiden käytön suhteen.

Ympäristöstä tulevien vaikutteiden, sosiaalisten normien ja mallien lisäksi merkitystä on myös kodin ympäristön turvallisuudella. Jos kodin lähiympäristö ei ole turvallinen, sinne ei mennä vapaa-ajalla leikkimään ja pelailemaan. Jos pelikenttä on kaukana ja vaarallisten tienylitysten takana, lapset eivät joko saa lupa käydä siellä tai eivät halua mennä sinne. Riittävällä leikillä ja liikunnalla taas on merkitystä koko ihmisen hyvinvoinnin ja kehollisuuden kannalta. Voimakas erityisesti kaupunkien sisäinen alueellinen epätasa-arvo aiheuttaakin nykyisellään sen, että joillain asuinalueilla nuorten syrjäytymisriski on isompi – paitsi psykososiaalisista, myös rakenteellisista syistä johtuen.

Mitä pitäisi tehdä: huolehditaan, että erityisesti psykososiaalisesti huono-osaisemmilla asuinalueilla olisi esimerkiksi erityisosaamisellaan houkuttelevia kouluja, edullisia ja monipuolisia liikuntamahdollisuuksia ja mahdollisimman turvallinen naapurusto. Huolehditaan siitä, että aikuisverkosto toimii lasten ja nuorten tukena, ja että joka puolella on tarjolla riittävästi aikuisen valvontaa ja ohjausta. Pyritään kaavoittamaan alueita niin, että samalla alueella monenlaisia sosiaalisia ympäristöjä.

Mielenterveys ja syrjäytymisen ehkäiseminen ovat yhteydessä toisiinsa.

Kuten varmasti huomaat, ehdottamani syrjäytymistä ehkäisevät keinot ovat vain hyvin niukasti lääketieteellisiä – ne ovat kenties enemmän sosiologisia ja kasvatustieteellisiä. On kuitenkin jo paljon tutkimusnäyttöä siitä, että nämä elämän osa-alueet ovat tärkeitä ja vaikuttavat olennaisesti lasten ja nuorten mielenterveyteen, ja siksi niistä päätin nyt kirjoittaa. Haluaisin kirjoittaa vielä paljon tutkitusti tärkeistä mielen hyvinvointiin liittyvistä tekijöistä, kuten ilo, sisarusten ja vertaissuhteiden merkityksestä, koska niistä olisi tarpeen olla tietoinen. Nämä aiheet jätän kuitenkin suosiolla toiseen kertaan… Jään kuitenkin miettimään, onko yhteiskunnalla varaa olla ottamatta yllä mainittuja seikkoja huomioon?

Lähteet/lisälukemista:

Juho Saari (toim.): Yksinäisten Suomi

Jukka Reivinen ja Leena Vähäkylä (toim.): Ketä kiinnostaa? Lasten ja nuorten hyvinvointi ja syrjäytyminen

Hihat heilumaan ja arkitaitoja harjoittelemaan!

Työssäni kohtaan perheitä ja lapsia, joilla on lasten psyykkisten oireiden lisäksi usein huoli lapsen omatoimisuustaidoista. Toisin kuin kotona on toivottu, lapsi ei ole alkanut ottaa vastuuta vaikkapa hiustensa harjaamisesta, hammaspesuista, läksyjen tekemisestä tai ehtimisestä ajoissa kouluun aamuisin. Vanhemmat repivät kuvainnollisesti hiuksia päästään, kun lapsi pitää yksityiskohtaisesti ohjata tekemään tavallisia arkisia asioita, yhä uudelleen ja uudelleen. Moni vanhempi toivoo tähän pulmaan vinkkejä ja neuvoja.

 

Lapset näyttävät olevan keskenään hyvin erilaisia arkitaitojen oppimisen suhteen.

 

Joku hoitaa peseytymisensä ja ottaa oman välipalansa esille jopa 4-5 vuoden iässä oma-aloitteisesti, kaipaamatta ohjausta (tosin useimmilla nämä taidot on hallussa alakouluiän aikana). Toisilla lapsilla taas ei ole kiire oppia omatoimisuustaitoja tai heitä ei välttämättä suorastaan kiinnosta ottaa näitä juttuja haltuun edes kouluiässä, joka sinänsä on arkitaitojen kehittymisen kulta-aikaa. Koululaisuuteen liittyy usein ylpeys ja ilo omasta pystyvyydestä sekä heräävä tehtäväsuuntautuneisuus, joka auttaa lapsen kehitystä monin tavoin. Mutta näin ei valitettavasti käy kaikilla, vaikka murrosikä jo uhkaavasti lähestyisi. Toisin kuin väitetään, kaikki lapsethan eivät siis todellakaan nauti askareista tai kotitöistä edes vanhemman seurassa. Jotkut lapset jäisivät mieluiten vanhempiensa enemmän tai vähemmän vastentahtoisen mutta uutteran avun piiriin.

 

Vanhemmat haluavat ja pyrkivät tarjoamaan lapselleen kasvatuksen rinnalla paljon rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa.

 

Harmi vain, että rakastamisen nimissä jotkut lapset eivät joudu kotonaan kohtaamaan sitä arkista harjoittelua, joka hyödyttäisi heitä ja jota he ehdottomasti tarvitsisivat aikuisikää ajatellen. Vanhempi saattaa sokeutua sille, minkälaista toimintaa lapselta ja hänen ikätovereiltaan yleisesti voisi jo toivoa ja odottaa. Tai lasta ei haluta rasittaa vaatimalla häneltä asioita tai ikätasoista vastuuta vaikka koulutyöstä. Tämän taustalla on usein vanhemman omia lapsuudenkokemuksia liiallisista vaatimuksista ja ankaruudesta, minkä vuoksi vanhempi haluaa tietoisesti toimia toisin. Mutta rajansa kaikella: vaikka lämpö ja iloiset yhteiset hetket ovat tärkeitä, myös se on rakastamista, että lapselta odotetaan joissakin asioissa suoriutumista ja että häntä kannustetaan kehitysiän mukaiseen etenemiseen erityisesti juuri arkitaitojen suhteen. On tärkeää, että kouluikäinen vaikkapa osaa ottaa välipalaa jääkaapista, viedä pyykkinsä pyykkikoriin, hoitaa läksynsä melko oma-aloitteisesti ja että teini osaa käyttää bussia, kulkea kaupungilla ja ottaa puheeksi asioitaan vaikkapa koulussa. Jos näitä juttuja ei kotoa käsin opi, on hirveän hankala edetä aikuisuutta kohti…tai ainakin edessä on paljon opittavaa yhdellä kertaa. Joten vaikka lapsella ei oma motivaatio erilaisiin arkihommiin riittäisikään, häntä olisi tuettava niihin tarttumaan, koska se on pitkän päälle hänelle hyödyllistä.

 

Lähtökohta arkitaitojen opetteluun on hyvin yksinkertainen:

  1. ensin lapsi katsoo, miten aikuinen tekee jonkin askareen (vaikkapa laittaa välipalaa)

  2. seuraavaksi lapsi saa aikuisen kanssa harjoitella kyseistä taitoa

  3. sitten aikuinen katsoo, kun lapsi tekee kyseisen askareen

  4. lopuksi lapsi rupeaa itsenäisesti touhuamaan ja saa hoitaa homman kotiin.

Tämän mallin mukaan toimimalla voi harjoitella lähes mitä tahansa arkitaitoa: tiskikoneen tyhjennystä, hygieniataitoja, kaupassa käyntiä ja niin edelleen. Olennaista kuitenkin on, ettei lapsen tarvitse heti yksin selviytyä siitä, mikä hänestä voi tuntua ylivoimaiselta, vaan aikuinen on apuna ja tukena.

 

Arkitaitojen harjoitteluun tarvitaan silti aikuisen sitkeyttä.

 

Harva lapsi huutaa jippiitä, jos perheessä tehdään arkihommien vastuunsiirtoa esimerkiksi kotityölistojen avulla. Ja vielä teinitkin tuppaavat lipsumaan opituista taidoistaan (tai niiden käyttämisestä), jos mahdollisuus siihen on toistuvasti tarjolla. Älä siis pääsääntöisesti anna periksi, vaikka lapsi ei haluaisi tehdä toivomaasi juttua, jonka hän jo osaa (totta kai väsymys, sairastelu yms pitää kuitenkin ottaa huomioon). Tue lastasi siihen, että odotat häneltä kyseisen tehtävän tekemistä. Voit kertoa hänelle, että autat häntä mielellään asioissa, joissa hän apua tarvitsee, jos uskot hänen osaavan homman. Toisaalta aikuisen on tärkeä yrittää huomata se kohta, jossa annettu tehtävä on lapselle liian vaikea tai muuten mahdoton. Silloin hyvä vanhempi peruuttaa hiukan ja miettii, voiko itse tehdä jotain toisin. Voiko tehtävän pilkkoa? Tarvitaanko aikuisen apua vielä? Onko mahdollista, että vaikeuksiin vaikuttaa lapsen epätietoisuus jostain asiasta? Väkisin puskemalla ei tule hyvää lopputulosta, vaan sopiva jämäkkyys ja toisaalta joustavuus on toivottavaa.

 

Joskus vanhemmat miettivät, miten lapselta voi vaatia osallistumista arkeen.

 

Perusteluksi arkitaitojen harjoittelulle riittää ihan vain se, että vanhemmilla ei ole aikaa kivoihin yhteisiin juttuihin, jos he hoitavat arjessa kaiken.  Joskus paras tapa motivoida lasta on luvata suoriutumisesta pieni, mieluisa palkkio. Mutta pääosin arkitaidoissa pitäisi mielestäni vedota ihan vain siihen, että jokaisella perheenjäsenellä on omat hommansa ja roolinsa kotona – kukin tekee osaamisensa mukaan. Eli ei kotihommista tarvitse erityisemmin motivoitua, eiväthän ne juuri kenestäkään erityisen viihdyttäviä ole. Pääasia on, että ne tulevat hoidettua. Myös läksyjen hoitamisen perusteluksi riittää, että kaikkien kouluikäisten lasten hommana on käydä koulua.

Ihmistaimen lapsuus on pitkä, jotta ihminen ehtii omaksua riittävästi selviytymistaitoja elämää varten. Nykymaailmassa selviytymistaidot eivät enää tarkoita välttämättä metsästyskonsteja ja maanviljelyksen vinkkejä. Tällä hetkellä tärkeää ovat mm. sosiaaliset taidot, kaveritaidot, ajanhallinnan taidot, riittävät matematiikka- ja lukitaidot, IT-taidot sekä ne ihan tavalliset kotityötaidot (kuten kauppareissut, siivous ja pyykkäys). Mitä muita taitoja aikuistuvat lapsemme aikanaan tulevat tarvitsemaan, jää nähtäväksi. Haluaisin joka tapauksessa suositella nojautumaan tähän lastenkasvatusneuvoon: vanhemman tehtävä on loppupeleissä tehdä itsensä tarpeettomaksi. Voisiko sitä pitää ohjennuoranaan?

Vielä lopuksi pieni Will Smithin motivaatiovideo. Mielestäni tässä tulee hienosti esille, miten harjoittelu (ja epäonnistuminen!) tulevat vastaan koko elämän ajan. Elämä on pitkälti hidasta etenemistä ja kompastelua, vuoron perään. Onnekas on se lapsi, joka saa oppia kotonaan, että kaikki on ok, vaikka ei heti onnistu. Sitkeä yrittäminen on pääasia.

 

Sukulaisiaan ei voi valita… mutta oman suhtautumisensa voi :) 

Lastenpsykiatrin työssä tapaan paljon perheitä eri kokoonpanoissa. Olen onnekas, koska työni kautta olen oppinut ymmärtämään, että perheet ovat täysin yksilöllisiä ja usein aika värikkäitä tai monitahoisia, monet kulmikkaita, jotkut palapeli- tai tilkkutäkkimäisiä, jotkut sekavia, jotkut jäykkiä ja monet omalla hassulla tavallaan aivan suloisen herttaisia. 

Sanon olevani onnekas, koska useimmat ihmiset edelleen arvelevat tavallisen perheen olevan muotoa äiti+isä+n määrä lapsia, jossa n=1-4. Tämähän ei siis pidä paikkansa juuri ollenkaan.

En tässä lähde luettelemaan perheiden eri olemassaolon muotoja, mutta niitä on lukuisia. Tärkeimmän havaintoni perhesuhteiden suhteen haluaisin kuitenkin jakaa: lapsen läheisimmät välit perheessä eivät välttämättä liity biologiseen vanhemmuuteen lainkaan. Toisin sanoen biologiset lähisukulaiset eivät aina ole aina kovinkaan läheisiä. 

Esimerkiksi biologinen äiti tai isä voi olla lapsen henkisen kypsymisen kannalta samantekevä, jos hän ei juurikaan ehdi, jaksa, uskalla tai halua kohdata lastaan  aidosti ja kokonaisuutena. Jos näin perheessä on, tällöin näyttää usein käyvän niin, että joku muu aikuinen, kuten isoisä, isoäiti, kummi, uusperheen bonusäiti, bonusisä, sijaisvanhemmat tai vaikka oman serkun perhe muotoutuu lapselle tärkeäksi ja rakkaaksi perhesuhteeksi, jonka varaan hän voi asettautua ja josta hän saa lohtua, läheisyyttä ja rakkautta.

Tällöin “ei-perinteisestä” perhesuhteesta voi tulla lapsen kannalta äärimmäisen tärkeä. Laajasti ajateltuna lapsen perhe onkin ikään kuin sateenvarjo, jonka alla voi olla siihen eri tavoin päätyneitä tai siihen otettuja ihmisiä. Tietysti voi olla niinkin – ja totta kai se on tavallisinta – että lapsen läheisin kiintymyssuhde muodostuu biologiseen vanhempaan/vanhempiin. Mutta myös nämä edellä mainitut ja lukuisat muut vaihtoehdot ovat siis täysin normaaleja ja ok.

Monet eivät tule ajatelleeksi, että perheen laajemmasta määritelmästä luonnollisesti seuraa se, että (vähintään aikuisuuteen tullessa ja siitä eteenpäin) kenelläkään ei todellisuudessa ole velvollisuutta olla yhteydessä niihin sukulaisiinsa, jotka aiheuttavat itsessä lähinnä ahdistusta, surua tai vihaa. 

Taustat näihin vaikeisiin tilanteisiin ovat monenlaiset ja monisäikeiset. Ihmisten välisiin konflikteihin ei yleensä ole yhtä ainoaa syyllistä – joskaan lapsi ei tietenkään voi vastata aikuisten toiminnasta eikä ole aikuisten törppöilyyn syyllinen millään tavalla. Kun kuitenkin puhutaan kahden aikuisen välisistä vaikeuksista, tilanteessa on usein kyse odotusten, toiveiden, pelkojen, muistojen, selvittämättä jääneiden käänteiden ja elämänkokemusten sillisalaatista, minkä johdosta asiat eivät vain toimi jossakin ihmissuhteessa.

Toisin kuin ajatellaan, tällaisissa vaikeissa tilanteissa aikuisen ihmisen ei ole pakko jatkaa “yhteistyötä”, vaan jokainen voi tehdä puhtaasti omat valintansa. Jotkut yrittävät selvittää tilannetta, jotkut siinä onnistuvatkin. Jotkut päättävät sietää tilannetta, miten vaikea se onkaan. Mutta jotkut tekevät pesäeron, mikä voi tarkoittaa esimerkiksi kyseisen henkilön rajaamista tai jopa välirikkoa.

Miksi otan tällaisen asian puheeksi? Työssäni näen, miten paljon surua, ahdistusta ja muita hankalia tunteita liittyy sukulaisuussuhteisiin, jotka eivät toimi tai joissa on ollut synkkiä vaiheita. 

Monilla on saattanut olla vuosikausia päällä hankala ihmissuhdetilanne, jota kestetään lähinnä velvollisuudentunteiden, säälin tai toisten ihmisten paheksunnan vuoksi. Samalla tällainen ihmissuhde kuitenkin verottaa osapuolten voimavaroja. On rankkaa, jos joutuu mielestään ilman syytä aina syntipukiksi, jos aina itse pitää joustaa kaikissa asioissa, jos tulee kaltoinkohdelluksi tai jos joutuu sietämään itseen kohdistuvaa aiheetonta vihaa. 

Tällainen jäätynyt konflikti aiheuttaa pitkittyessään ihmisille monenlaisia oireita, koska olemme ihmisinä yhteisöstä riippuvaisia. Yhteisön tai sen jäsenen paheksunta tai viha voi merkitä tiedostamattomasti uhkaa omalle arvolle ihmisenä ja jopa uhkaa hengissäselviytymiselle. Ei siis ihme, että kokemuksena pitkittynyt konflikti lähisuhteessa on raskas.

Niinpä sinä aikuinen, jolla on pitkittynyt konflikti perheessäsi tai suvussasi: pohdi, miten näet oman sukusi ja perheesi tarinan. Kuka kuuluu perheeseesi laajemmasta näkökulmasta? Kenen kanssa on vaikeuksia? Epäilemättä voit kokea tilannetta miettiessäsi monenlaisia tunteita: surua, kaipausta, vihaa, katkeruutta, syyllisyyttä, häpeää…lista on loputon eikä aivan helppo kokea. Mitä toivoisit, että tilanteessa tapahtuisi? Mikä tekisi sinulle itsellesi hyvää? Mieti sitten, onko asialle tehtävissä jotain käytännössä. 

Joskus paras tekeminen on itse asiassa “ei-tekemistä”, kuten sen sietämistä, että tilanne ei tule ratkeamaan ainakaan lähitulevaisuudessa. Silloin jos kyse on pitkittyneestä/jäätyneestä konfliktista, loppu on yleensä pitkälti sinusta itsestäsi kiinni, koska toiseen osapuoleen et ehkä pysty vaikuttamaan. Siksi oma asennoituminen tulee hyvin tärkeäksi. 

Jotkut suhtautuvat asiaan siten, että jättävät sen omaan arvoonsa. Joskus tilanteen rajaaminen on ainoa hyvä vaihtoehto: yhteydenpitoa ja yhteistyötä voi rajata tietoisesti niiltä osin, mikä on tarpeen. Joskus taas välirikko on välttämätön ratkaisu (joskin yleensä kipeä sellainen), jotta voit oikeasti irtautua tilanteesta, joka sinua piinaa tai kuormittaa tarpeettomasti.

Monet tarvitsevat tällaisen kokonaisuuden miettimiseen paljon aikaa ja esimerkiksi terapeutin tukea, mikä on tietenkin täysin ok. Pääasia olisi, ettei sinun tarvitsisi jäädä jumiin kestämättömään tilanteeseen vuosiksi tai vuosikymmeniksi vain siksi, että “kuuluu” ja “täytyy”. Älä suostu siis elämään pelkkien velvollisuuksien keskellä. Sillä onhan kyse myös sinun ainutkertaisesta elämästäsi, joka saa ja jonka pitäisi olla omannäköistä.

Kyllä, lasten mielenterveyden häiriöt ovat yleisiä.

Mielenterveydestä puhutaan usein kuin se olisi jotain vierasta ja outoa meidän ulkopuolellamme (=”olen kuullut asiasta, mutta ei koske minua”).  Näin ollen myös mielenterveyden häiriöt ovat kaukana meistä, kummallisia ja pelottavia juttuja, joiden mielletään liittyvän lähinnä elokuvien hullujenhuoneiden kuvastoon. Niistä luetaan iltapäivälehtien otsikoista, kun joku hullu on tehnyt jotain kamalaa, tai sitten niiden oireita googlataan yön pimeinä tunteina siinä ahdistuksessa, voiko minulla tai läheisellä olla mielenterveyden ongelmia.

Todellisuudessa mielenterveys tai  mielisairaus eivät ole mitään on-off-touhua. Monilla ihmisillä on millä tahansa valitulla mittaushetkellä oire tai oireita, joka voitaisiin liittää johonkin mielenterveysongelmaan. Tyypillisenä esimerkkinä voisin mainita kaamos- tai kevätmasennuksen, joka suurehkoa osaa väestöstä säännöllisesti vaanii, tai esiintymisjännityksen, joka on vaikeanakin yleisesti tunnistettu ja tavallinen ilmiö esimerkiksi muusikoilla ja urheilijoilla, miksei vaikkapa luennoitsijoillakin. Näitä ilmiöitä ei pidetä mielenterveyden häiriöinä siinä mielessä, että niistä ropsahtaisi useinkaan diagnoosia, mutta ne ovat kuitenkin psyykkisiä oireita. 

Lisäksi on tietysti olemassa suuri kirjo muita psyykkisiä oireita ja oirekokonaisuuksia, joiden vaikutukset ihmisen elämään ja toimintakykyyn riippuvat paitsi kokonaisuuden luokittelusta eli diagnoosista vaikeusasteineen, myös potilaan elämän voimavaratekijöistä ja ongelmaan saadusta hoidosta. Ongelmat ovat joka tapauksessa yleisiä: mielenterveyden häiriön pisteprevalenssi aikuisilla on noin 15-25 %. Voit siis kulkea ympäriinsä ja laskea viiteen: noin joka viides tapaamasi ihminen kärsii jonkinlaisesta mielenterveysongelmasta.

Jo Sigmund Freud määritteli mielenterveyden niin, että se on “kyky rakastaa ja tehdä työtä”. Lasten kohdalla tämä fraasi voitaisiin muokata muotoon “kyky rakastaa, leikkiä ja käydä koulua”. Lasten mielenterveyden ongelmasta saattaa olla kyse, jos jokin näistä kolmesta ei toteudu. Yleisesti mielen hyvinvointia ja mielenterveyden häiriöitä voi kuvitella kahtena erillisenä janana, joista kumpaakin ennustaa (mutta ei määrittele) useita tunnettuja tekijöitä. Tarkoitukseni on kirjoittaa näistä riski- ja ennaltaehkäisevistä tekijöistä tieteelliseen näyttöön perustuen lisää myöhemmin.

Lasten mielenterveyden häiriöt nousivat teemana kiinnostavasti pintaan, kun Yle ihmetteli joulukuussa 2017 uutisosiossaan, miten jo 8-vuotiaalla voi olla mielenterveysongelmia. Helposti, vastaisi tähän kuka tahansa lasten kanssa työskentelevä. Itse asiassa näyttää siltä, että lasten mielenterveyden ongelmat ovat suurin piirtein yhtä yleisiä kuin aikuisten. On kuitenkin eri asia, tulevatko ne tunnistetuiksi yhtä usein kuin aikuisten – tai ovatko tulleet aiemmin. Nythän lasten mielenterveyspalvelujen lähetemäärät ovat kasvaneet voimakkaasti. Tämä tosin liittynee muuhunkin kuin häiriöiden tunnistamiseen…

Lasten mielenterveyden ongelmat ovat usein onneksi ohimeneviä ja liittyvät tyypillisesti johonkin kehitysvaiheeseen tai elämänmuutokseen. Esimerkiksi eroahdistusoire (=lapsi ei uskalla olla yksin kotona tai olla erossa vanhemmistaan) saattaa lievänä olla “pelkkä vaihe”, joka menee ohi ilman psykiatrista hoitoa. Monet näppärät vanhemmat hoitavat sitä paitsi lasten mielenterveyden lieviä/ lyhytaikaisia ongelmia ihan itse ilman ammattiapua: esimerkiksi erotilanteessa vanhemmat saattavat havaita omatoimisesti lapsen mielialan olevan laskusuuntainen, jolloin he tyypillisesti ja luonnostaan tarjoavat tälle lapselle enemmän huolenpitoa, hellimistä ja jutteluhetkiä. Tätä ilmiötä sanotaan psykososiaaliseksi tueksi, ja sen riittävä tarjoaminen on itse asiassa myös tärkeä osa lastenpsykiatrista hoitoa. Jo pelkkä psykososiaalisen tuen vankentuminen voi lievittää muun muassa ahdistuneisuus- ja mielialaoireita.

Osa lasten mielenterveyden häiriöiden oireista on sellaisia, joita ei aikuisten maailmassa mielletä mielenterveysoireiksi. Esimerkiksi voimakkaasti kaikkea vastustava tai aggressiivisesti käyttäytyvä lapsi voi kärsiä mielenterveysongelmasta, vaikka jotkut ulkopuoliset saattavat mieltää ilmiön  lähinnä ns “huonon kasvatuksen tulokseksi”. Lapsen mielenterveyden häiriön oireena voi olla myös esimerkiksi poikkeuksellinen tapa hakeutua vaaratilanteisiin, esimerkiksi leikkiminen junan raiteilla, kiipeäminen liian korkealle jne. Aika tavallinen lapsen kehityksellinen neuropsykiatrinen häiriö on keskittymisen ja tarkkaavuuden vaikeus eli tuttavallisemmin ADHD.  Moni ei vain tiedä, että ilman hyperaktiivisuuttakin lapsella voi olla tarkkaavuuden ongelmia. ADD-oireisiin liittyy esimerkiksi “hajamielisen professorin” olemus, tavaroiden krooninen hukkaaminen, unohtelu ja vaikeus ohjata omaa toimintaa iänmukaisesti. Lisäksi jo pienelläkin lapsella voi olla esimerkiksi elämänlaatua heikentävä masennus, ahdistuneisuutta  tai syömishäiriö, joiden oireet muistuttavat osittain aikuisten vastaavien häiriöiden oireita. Ongelmia siis riittää ihan yhtä monimuotoisina kuin aikuisillekin.

Miksi lasten mielenterveyden häiriöiden tunnistamiseen kannattaisi panostaa? Ensinnäkin, lasten psyykkisillä oireilla tiedetään olevan jatkumoa aikuisuuteen. Esimerkiksi ahdistusherkkä lapsi kasvaa usein ahdistusherkäksi aikuiseksi. Aikuisen ahdistuneisuuden hoitaminen taas on yhteiskunnan kannalta paljon kalliimpaa kuin lapsen (sen vielä tärkeämmän pointin lisäksi, että hoito vähentää inhimillistä kärsimystä). Toiseksi, lasten mielenterveyden häiriöitä osataan hoitaa tieteelliseen näyttöön perustuen varsin hyvin (jolloin ongelman/oireen jatkuminen aikuisuuteen tosiaan saattaa katketa). Kolmanneksi, lasten mielenterveyteen vaikuttavat ennaltaehkäisevät/hoitavat tekijät ovat usein muita kuin lääketieteellisiä. Niinpä kyseiset keinot olisivat monen ulottuvilla ihan joka päivä.

Kirjoitin edellä, miten esimerkiksi riittävä aikuisen tuki voi itsessään lievittää lapsen mielenterveysoireita. Tämä liittyy niin vanhemmuuteen kuin vaikkapa isovanhemmuuteen, kummiuteen ja naapuruuteenkin. Jos lapsella on edes yksi aikuinen, joka on vilpittömästi kiinnostunut lapsen ajatuksista ja tilanteesta, se auttaa lasta kukoistamaan mahdollisista vaikeuksista huolimatta.  Ja kukoistaminen on lähes mielenterveysongelman vastakohta :). Riittävän aikuisen tuen ja hoivan ohella tärkeitä mielenterveyden ongelmia ehkäiseviä (ja hoitavia) tekijöitä ovat muun muassa hyväksytyksi tulemisen kokemus omanikäisten parissa, mielekäs tekeminen vapaa-ajalla, turvallinen kotiympäristö ja mahdollisuus käydä koulua oman taitotason mukaisesti.

Tiedossa siis on, että lasten mielenterveyden ongelmat ovat varsin yleisiä, ja tämän ei sinänsä pitäisi olla yllätys kenellekään. Paljon tärkeämpi uutinen mielestäni on, että usein näille ongelmille olisi tehtävissä jotain ihan lasten ja perheiden tavallisessa arkiympäristössä. Onko meillä Suomessa kuitenkaan halukkuutta nähdä nämä mahdollisuudet? Ymmärretäänkö täällä oikeasti, missä lasten ympäristön/olosuhteiden heikentyminen ja säästöt yms tulevat näkymään? Tämä jää nähtäväksi, ottaen huomioon esimerkiksi yleisen asenneilmapiirin, josta viimeksi kirjoitin. Toivoisin hartaasti, että voisin pysyä tässä suhteessa toiveikkaana jatkossakin.