Haluatko tukea lapsen/ nuoren mielenterveyttä? Toimi näin.

Seuraavaa tekstiä inspiroi paitsi käytettävissä oleva tutkimustieto, myös Twitterissä levinnyt viesti siitä, että jopa 25% nykyisistä yliopisto-opiskelijoista tarvitsee psykiatrin palveluita.

Toimi näin, kun haluat tukea lapsen/nuoren mielenterveyttä.

1) Hyväksy lapsi sellaisena kuin hän on. Hän on oma ainutlaatuinen persoonansa. Hän voi olla joissain asioissa hyvin erilainen kuin sinä, mutta silti aivan yhtä mahtava tyyppi kuin sinä. Lapsesi mittaa arvoaan erityisesti sinun katseesi, huomiosi, sanojesi ja kosketuksesi kautta. Jos haluat lapsellesi kehittyvän hyvän itsetunnon, muista huomata hyvä ja kehua lapsesi päivittäin – ihan vain koska hän on ihana tyyppi.

2) Älä aliarvioi ajan merkitystä. Vietä aikaa lapsesi/nuoren seurassa. Seuraa hänen puuhiaan. Kuuntele hänen toiveitaan. Ole paikalla ja kuulolla, useimpina päivinä, edes jonkin aikaa. Kaikkea haluamaansa lapsen ei tarvitse saada, mutta on tärkeää tulla kuulluksi. Lapsesi arvostaa sinun huomiotasi enemmän kuin mitään muuta elämässä. Kaikkien sähköisten laitteidesi pitäisi hävitä kiinnostavuudessaan omalle lapsellesi, joka on arkesi tärkeimpiä ilonlähteitä. Osoita se hänelle käyttämällä häneen aikaa.

3) Yritä muistaa hoitaa itseäsi. Vanhemman mielenterveys ja jaksaminen on lapsen hyvinvoinnin pohja, tästä on valtavasti tutkimusnäyttöä. Jos olet jatkuvasti huonovointinen tai uupunut, et jaksa olla hänen käytettävissään. Hyvä mielenterveytesi ja terveytesi taas auttavat sinua olemaan vakaa majakka, jonka luo lapsesi löytää arjen myrskyissä. Hoitamalla itse itseäsi annatkin jälkipolville esimerkin siitä, miten kypsä aikuinen toimii. Välitä itsestäsi ja lepää, virkisty, sekä lakkaa suorittamasta 24/7 ❤️.

4) Anna lapsesi solmia merkityksellisiä ihmissuhteita: kaverit, naapurit, kummit, sukulaiset, nuorisotyöntekijät ja niin edespäin. He ovat paitsi tärkeä tukiverkosto sinulle vanhempana, myös ilon ja resilienssin lähde lapsellesi. Jos lapsella on yksinäisyyttä ja kaveriongelmia, panosta niihin ympäristöihin, joissa lapsi viihtyy hyvin. Kavereita voi saada myös netissä, harrastuksissa jne. Joskus lapsen kaverisuhteiden onnistuminen edellyttää paljon aikuisen valvontaa, tukea ja ohjausta. Se ei ole epäonnistumisen merkki. Toiset vain kypsyvät näissä asioissa myöhemmin kuin toiset.

5) Tue lapsesi päiväkoti- ja koulutaivalta. Varmista, että hän saa ymmärrystä ja tukea osakseen, kun hän sitä tarvitsee. Parasta on lapsen kannalta, jos joku kasvatusympäristön aikuinen vaikuttaa tykkäävän hänestä aidosti. Jos ongelmia ilmenee, tee yhteistyötä lapsesi opettajan kanssa. Keskustele lapsen tilanteesta niin avoimesti kuin mahdollista. Usko myös opettajan näkemystä lapsesta, vaikka se olisi erilainen kuin omasi. Pyrkikää jakamaan kasvatuskumppanuus siten, että sekä koulussa että kotona pärjätään. Läksyjoustot, palkitsemisohjelmat, reissuvihko, tukiopetus, äänikirjat, aktiivityynyt – maailma on täynnä apukeinoja, joita voi ottaa käyttöön oppimisen helpottamiseksi. Muista kuitenkin, että jokainen ihminen oppii parhaiten turvallisessa, hänen tarpeensa riittävästi huomioivassa ympäristössä. Toisin sanoen aikuisen avusta ja läsnäolosta on hyötyä. Mikäli lapsesi kanssa tarvitaan erityisiä tukitoimia, joskus niiden järjestyminen vaatii vanhemmilta “asianajajaroolia” tai vaikuttamistyötä esimerkiksi oman kunnan tahoihin.

5) Tehkää perheenä niitä asioita, mistä kaikki nautitte. Jos et tykkää leikkiä legoilla, älä leiki. Pelaa sen sijaan lautapeliä, haravoi yhdessä, leivo tai juttele vain. Ilo on matalan mielialan ja ahdistuksen pahin vihollinen. Arkinen, edes osittain rakkaudellinen ja turvallinen lapsuuden muistovalikoima on oiva suoja myöhempien vaikeuksien aiheuttamia psyykkisiä oireita vastaan. Sinun eräs tärkeä tehtäväsi on näyttää lapselle, mitä kaikkea mukavaa, iloista ja kaunista elämässä voi olla. Silloin lapsi uskaltaa toivoa hyvää myös omalta tulevaisuudeltaan.

6) Panosta perusasioihin. Riittävä uni, monipuolinen ravinto, mielekäs liikunta, säännöllinen elämänrytmi ja kofeiinin, päihteiden ja liiallisen ruutuajan välttäminen ovat tärkeitä elementtejä jokaiselle lapselle tai nuorelle. Niin hassulta kuin se voi kuulostaakin, arki rutiineineen ja tapoineen on usein mitä parasta mielenterveyden ennaltaehkäisevää hoitoa.

7) Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä, ole lapsen tai nuoren keskustelukumppani ja kuuleva korva aina, kun hän tarvitsee. Jokaisen ihmisen elämässä on joskus ongelmia. Niitä kaikkia ei voi eikä tarvitse ratkaista, mutta silti voi keskittyä olemaan läsnä. On maailman parasta lääkettä elämän aiheuttamiin kirveleviin haavoihin, jos joku kuulee, kohtaa ja suhtautuu myötätuntoisella ja tunteita validoivalla tavalla näihin asioihin. Pysähdy, kuuntele, asetu toisen asemaan, vastaa myötätuntoisesti. Tällä pääsee jo pitkälle. Samalla lapsesi oppii, mitä myötätunto on – siirrät siis myötätunnon jalon taidon seuraaville polville.

Siinäpä se. Ei tämäkään rakettitiedettä, sanoisin.

P. S. Vältä lapsen tai nuoren ylikuormittamista liiallisilla tai liian vaativilla harrastuksilla. Harrastusten tehtävä on tuoda iloa, ei vaikeuttaa elämää. Tämä meinaa nykypäivänä helposti unohtua.

P. P. S. Suhtaudu nihkeästi somen luomaan tarinointitapaan: elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista, eikä somen tarjoama “tuhkasta feeniks-linnuksi muuttuminen” ole kovin realistinen tapa lähestyä elämää. Ihmiset ovat yhä ihmisiä. Itse asiassa, elämässä hyödyttää erityisesti taito sitkeästi yrittää uudelleen, vaikka moni asia menisikin aivan varmasti pieleen. Opeta lapselle myönteistä realismia sen suhteen, että menestys ei ole välttämättä elämän keskeinen asia.

Toivosta – näkymättömästä kesästä jokaisessa ihmisessä

Minä ja lukuisat muut mielenterveyden ja sosiaalialan ammattilaiset kuulemme viikoittain kymmeniä karuja tarinoita elämästä: sairaudesta, vaikeuksista, alkoholista, synkistä mielenmaisemista ja ahdistuksesta. Kuulemme puhetta köyhyydestä, lamaantumisesta ja väkivallasta. Olemme sivustaseuraajina, kun joku menetetään ja kun joku eroaa. Työpöydälläni on nenäliinapaketti, ja sen sisältö hupenee kieltämättä melko vauhdikkaasti. 

Mietit ehkä, miksi joku haluaisi tehdä tällaista työtä. Tai jos tekeekin, eikö se muuta ihmistä? 

Vastaus jälkimmäiseen kysymykseen on: kyllä se muuttaa. Eräs lastenpsykiatrian pitkäaikainen ammattilainen on kuvannut asiaa siten, että alan myötä avautuu eräänlainen ikkuna, jota ei ehkä ikinä enää saa kiinni. Tässä on jotain perää. Ammattilaisena olenkin niin tottunut ihmisen elämän monenlaisiin mutkiin ja kiemuroihin, että välillä tunnen olevani vanha sielu. Asiat, jotka ehkä nuorempana ja eri alalla toimiessani hämmästyttivät, lakkaavat tekemästä niin. Myös tietynlainen sinisilmäisyys on karissut: totuus on AINA tarua ihmeellisempää. 

Mutta psykiatrinen ala voi paitsi avata silmät monelle elämän ilmiölle, muuttaa ihmistä myönteiseen suuntaankin. Mielikuvat ja ajatukset hyvästä elämästä voivat uudistua, kun saa tutustua niin monen ihmisen elämänvalintoihin ja -tilanteisiin. On tietyllä tavalla hieno etuoikeus, kun ihmisten tarinoita kuunnellessa saa kokemuksellisen tiedon siitä, että yhtä ainoaa oikeaa tapaa elää ei ole. Jotkut ovat elämäntapaintiaaneja, jotkut ovat suorittajia. Joillakin on paljon rahaa, toisilla ei juuri mitään. Jotkut kouluttautuvat, toisille on tärkeää ihan muut asiat elämässä. Yksi saa koulussa arvosanaksi vitosia, toinen kymppejä, ja kummallakin voi mennä ihan yhtä hyvin tai huonosti. 

Itselleni alanvalinta on tästä näkökulmasta tarkoittanut muun muassa omien arvojen kirkastumista.

Kuten moni alalla toimiva, olen saanut nähdä, että todellinen hyvä elämä koostuu omien aitojen arvojen mukaan toimimisesta ja sitä kautta merkityksellisyyden kokemisesta. Raha, koulutus, matkat, hieno IG-tili, julkisuus tai kulissit eivät ole avaimia onneen. Ja mikä tärkeintä: monella eri tavalla eläen lopputulos voi olla loistava! Tämä oivallus on ollut tärkeä, koska se tuottaa kunnioittavan perusasenteen jokaista asiakasta tai potilastani kohtaan. Minulla ei nimittäin ole mitään erityistä oikeutta määritellä, miten toisen ihmisen tulee elää. Voin ainoastaan tarjota asiantuntemukseni ihmisen käyttöön, ja pääsääntöisesti näin voin toimia vain, jos ihminen itse sitä pyytää ja haluaa

Sitten edelliseen kysymykseeni: miksi joku kokee mielekkääksi tehdä tällaista työtä. Tässä kohtaa tullaan vahvasti toiveikkuuden alueelle.  

Nimittäin mitä pidempään toimin lääkärinä ja lastenpsykiatrina, sitä suurempana näen toivon merkityksen elämässä ja lastenpsykiatriassa. Jos lapsi (tai aikuinen) luopuu toivosta, elämässä ei enää näytä olevan järkeä. Toivottomuus syö merkityksen ja aiheuttaa mitättömyyden kokemuksen. Ilman toivoa on vain arki ja sen lukemattomat vaikeudet. 

Näenkin toivon tärkeimpänä voimavarana, johon tukeutuen lapsi itse mutta myös perhe voi toipua vaikeuksistaan.

Toivoa tarvitaan, jotta ihminen uskaltaa ottaa ongelmansa puheeksi. Hän ei tee niin, jos ei usko siitä olevan mitään hyötyä.

Toivoa tarvitaan myös, jotta ihminen – on se sitten lapsi tai aikuinen – uskaltaa tehdä mitään uutta. Kaikki oppiminen vaatii turvallisuuden kokemuksen sekä edes pikkiriikkisen uskoa siihen, että itsellä on mahdollisuus oppia kyseinen juttu. 

Kolmanneksi, toivoa tarvitaan erityisesti lastenpsykiatriassa siihen, että oireilevan lapsen vanhemmat ja lähipiiri kykenevät näkemään tulevaisuuden jonain muuna kuin synkkänä. Meidät aikuiset valtaa helposti ahdistus, epätoivo ja epäluottamus, kun jotain pahaa tapahtuu. Toivo on kuitenkin kantanut silloinkin, kun lapsi joutuu kohtaamaan vakavan sairauden, väkivaltaa tai muita järkyttäviä tragedioita. Vaikka järkiperusteluja ei murheellisen tapahtuman hetkellä olisi, jossain syvällä itää pienenpieni toivon siemen. Vaikka tilanne olisi kuinka vaikea, ihmisessä itsessään on sisäsyntyinen hiljainen ääni, joka vakuuttaa, että kaikesta tapahtuneesta pahasta on mahdollista toipua vielä (ja sivuhuomautuksena: niin onkin).

Siksi parhaat hetket työssäni liittyvät toivon viriämiseen potilastilanteissa.

Kun asiat alkavat selvitä ja ratkaisuja löytyy, ihmisen katseesta näkee, kun toivo alkaa elää. Se on kuin pieni liekki, joka syttyy, kun kipinään puhaltaa. Toivo on siinäkin mielessä mainio, että se pistää meihin aikuisiin puhtia: jaksaa taas yrittää tehdä jotakin tilanteen helpottamiseksi. Toivo vaikuttaa siis paitsi lapsipotilaaseen itseensä, myös hänen vanhempiinsa, tukijoukkoihinsa ja opettajiinsa. 

Kun näen työssäni toiveikkuuden vahvistumista ja samalla myönteisten asioiden tapahtumista potilaiden elämässä, se vahvistaa myös omaa toiveikkuuttani ja luottoa elämään sinänsä. Näen, miten hienoja juttuja voi saavuttaa, kun asioita tehdään oikeaan aikaan. Miten apu on joskus ihan lähellä – että motivaatio, usko ja sinnikäs yrittäminen ovat paitsi mielenterveyden, myös tyydyttävämmän perhe-elämän rakennusaineita. On mahtavaa, kun lapseen nousee tekemisen halu ja palo, kunhan me aikuiset vain ensin hoksaamme, että hän on taitava ja että hänessä on niin valtava potentiaali. 

Päätän tämän aidon mutta hivenen sentimentaalisen kirjoitukseni seuraavaan sitaattiin, jonka kohtasin eräässä gradussa muutama vuosi sitten. Jollain tavalla siihen kiteytyy jokaisen ihmisen elämän herkkyys ja kauneus, sekä tietysti se kuuluisa toivo. 

“Keskellä pimeintä talvea, löysin siellä olevan, minussa, näkymättömän kesän. Ja se tekee minut onnelliseksi. Siksi koska vaikka maailma miten kovasti vastustaa minua, minussa on jotakin vahvempaa – jotakin parempaa, työntämässä heti vastaan.” – Albert Camus

Myös kehitysviiveisillä lapsilla oltava oikeus psykiatriseen hoitoon – mutta kiinnostaako ketään?

Vietin viime päivät kognitiivisten ja käyttäytymisterapioiden maailmankongressissa Berliinissä. Päivät olivat erittäin antoisia, ja joitakin näkökulmastani kohokohtia voit nähdä käymällä allekirjoittaneen Twitter-profiilissa, jonne tein nostoja läpi konferenssin.

Eräs omalta kannaltani mielenkiintoisimmista luennoista käsitteli sellaisten lasten pääsyä psykiatrisen hoidon piiriin, jolla on kehitysviiveitä. Puhujana luennolla oli professori Hastings Warwickin yliopistolta Australiasta.

Hän kertoi puheessaan, että kehitysvammaisille lapsilla on huomattava määrä ulospäin suuntautuvaa oireilua (eli käytösoireita). Ero tavallisesti kehittyneisiin lapsiin nähden on olemassa jo 5 vuoden iässä, ja tavanomaisesti kehittyneiden lasten oireet helpottavat paljon enemmän kasvun myötä, kun taas kehitysvammaisen lapsen oireet jäävät “päälle. Kehitysvammaisilla lapsilla on selvästi muita lapsia suurempi riski, että he saavat useita samanaikaisia psykiatrisia diagnooseja. Toisin päin ajateltuna, yhdellä seitsemästä lapsesta, jolla on mielenterveyden häiriö, on myös kehitysvamma. Puhutaan siis suhteellisen isosta osasta lastenpsykiatrin asiakaskuntaa.

Vaikka näin on, nämä lapset pääsevät mielenterveyspalveluiden piiriin vielä huonommin kuin muut. Tutkimuksista tiedetään, että vain noin puolet (jos sitäkään) esimerkiksi psyykkisesti oirelevista tavallisesti kehittyneistä nuorista pääsee/päätyy psykiatrisen hoidon piiriin. Valitettavasti kehitysviiveisen lapsen mahdollisuus päästä mielenterveyshoitoon näyttää olevan sekä Suomessa että ulkomailla vielä huomattavasti heikompi. Tämä hiljainen vähemmistö jää usein ilman hoitoa – ja selitykset ilmiölle ovat aika puistattavia.

Mutu-tuntumalla useimmiten kehitysviiveisen lapsen huonoa pääsyä mielenterveyspalveluihin perustellaan sanomalla, että heidän hoitamisensa on vaikeaa tai että heidän kanssaan ei voida ryhtyä esimerkiksi psykoterapiaan. Meillä on jostain kummallisesta syystä vanhanaikainen ja luutunut kuvitelma, että kehitysvammainen ihminen ei voisi oppia. On ollut aikoja, jolloin kehitysvammaisten lasten pääsy mielenterveyspalveluihin on jopa evätty. Niinpä kehitysviiveiselle lapselle on jouduttu usein käytännössä kiertoteitä etsimään psykiatrista hoitoa, esimerkiksi hakemalla musiikki- tai muuta terapeuttista hoitoa (jotka toki voivat olla hyvin sopivia ja tehokkaita). Lääkehoitoa toki on tarjottu – ja joissain tilanteissa siitä saadaan kyllä apua. Lääkehoidon osaltakin kehitysvammalääkärit ovat kuitenkin aiemmin joutuneet hoitamaan kyseisiä lapsia psykiatrien sijaan.

Järkyttävintä puheessa oli minusta se, kun professori Hastings näytti kuvan, jossa valotettiin psykososiaalisten riskitekijöiden merkitystä kehitysvammaisuuden ja lastenpsykiatristen häiriöiden kannalta. Köyhyys, yksinhuoltajaperhe, yli 2 negatiivista elämäntapahtumaa, vanhemman kouluttamattomuus, lapsen äidin mielenterveysongelmat, vanhemmat työelämän ulkopuolella sekä vanhemman huono fyysinen terveydentila olivat molempien edellä mainittujen riskitekijöitä. Kehitysvammaisilla lapsilla näitä riskitekijöitä oli tutkimuksen perusteella yli 3 kappaletta 46%:lla, lastenpsykiatrisen diagnoosin saaneilla tavanomaisesti kehittyneillä lapsilla taas 24%:lla. (Emerson&Hatton 2007). Hastingin mukaan näiden tekijöiden eliminoiminen eli psykososiaalisen hyvinvoinnin lisääminen vähentäisi kehitysvammaisten ja tavanomaisesti kehittyneiden ihmisten psykiatristen häiriöiden määrään liittyvää merkittävää eroa kolmanneksella!

Mitä pitäisi tehdä?

Onneksi ihmisten luutuneita käsityksiä voi pudistella. Näin on jo tapahtunutkin paikoin, erityisesti median avulla, kun kehitysvammaisuus on teemana tullut ihmisille tutummaksi. Myös lastenpsykiatriassa tapahtuu tällaista pudistelua ja varmasti tulee vielä tapahtumaan. Ollaan onneksi jo opittu ymmärtämään, että kehitysvammainen ihminen oppii, omalla tavallaan ja vauhdillaan. Psykiatrit voivat ja heidän kannattaa hoitaa lievästi kehitysvammaisiakin lapsia. Psykoterapiasta voidaan saada apua tällekin ryhmälle valitsemalla sopiva lähestymistapa. Itse tiedän useita tapauksia, joissa kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta on saatu hyvä apu oireilevalle lapselle. Lähestymistapa on tuolloin enemmän behavioraalinen, eli perustuu lapsen käyttäytymisen muuttamiseen. Käyttäytymisterapia myös joka tapauksessa muokataan sopimaan lapsen kehitystasoon ja kapasiteettiin.

Psykososiaaliselle huonovointisuudelle ei toisaalta voida mitään, ellei tämä teema ala yleisesti mietityttää ihmisiä. Luennoitsija, professori Hastings naureskeli puheen aluksi, että hän pystyy melkein laskemaan kuulijoiden määrän sormin. Ja konferenssiin osallistui 4000 ihmistä – joitakin puheita kuunteli 500 henkeä! Mitä tämä kertoo meistä? Mielestäni ainakin sen, että kehitysvammaisten lasten oikeuksille tarvitaan yhä äänekkäitä puolestapuhujia. Tarvitaan mielenterveyspalveluiden ammattilaisia, jotka kokeilevat uusia tapoja hoitaa kehitysviiveisiä lapsia. Tarvitsemme lisäksi poliitikkojen ja päättäjien tietoon sen, että psykososiaalista eriarvoistumista vähentämällä myös kehitysvammat vähenevät – lastenpsykiatristen häiriöiden sekä monen muun ongelman lisäksi. En ole varma, ketä aihe toistaiseksi kiinnostaa, niin kuin otsikossa emmin, mutta luulisi, että ainakin rahahanojen vartijoita pitäisi alkaa tutkimustiedon valossa kiinnostaa. Ehkä myös sinua tästä eteenpäin, arvoisa lukija.

Luettavaa: Burke, Hastings ja Lavis (2019): Overshadowed – the mental health needs of children and adolescents with learning disabilities. http://www.cypmhc.org.uk/resources/overshadowed

Miksi lapsia ja nuoria kannattaa seksuaalikasvattaa (ajoissa)

Oletkohan huomannut saman ilmiön kuin minä? Lastenpsykiatreilla on näemmä jonkinlainen taipumus kirjoittaa kirjoja aikuisten parisuhteista ja seksuaalisuudesta. Näistä esimerkkeinä Raisa Cacciatoren Aikuisen naisen seksi, Janna Rantalan Parintaju, allekirjoittaneen Minna Oulasmaan kanssa kirjoitettu Sexfullness, sekä Jari Sinkkosen kiintymyssuhteet elämänkaaressa. Lastenpsykiatrien laatimia kirjoja aiheesta on varmasti muitakin.

Teemana seksuaalisuus lähestyy vahvasti lastenpsykiatrian osaamista useammastakin syystä. Ensinnäkin kiintymyssuhteiden tematiikka on vahvasti läsnä lasten kehityksessä mutta myös parisuhteissa ja aikuisiän seksuaalisuudessa. Kiintymyssuhteet antavat yhden selityksen sille, miten lapsuudessa saamamme malli rakastetuksi tulemisen ja toisen ihmisen rakastamisen tavoista välittyvät aikuisiässä omiin parisuhteisiimme tai ainakin siihen, miten parisuhteen ilmiöitä tai ongelmia yritetään ratkaista. (kirjoitan tästä joku toinen kerta lisää aikuisteemalla, koska tämä kyseinen postaus liittyy lapsiin). Toiseksi lastenpsykiatrian alalla on vahva perinne perheterapeuttisesta lähestymistavasta perheiden pulmiin, mikä välittyy varmasti näihin yllä mainittuihin kirjoihinkin jollain tavalla – me lastenpsykiatrit kun lienemme kiinnostuneita ihmissuhteiden ilmiöistä yleisestikin, ei vain lapsuudessa.

Kolmas syy kirjoittaa seksuaalisuudesta tämän ammatin näkökulmasta liittyy sen sijaan äärimmäiseen valitettavaan tosiasiaan eli siihen, että jotkut lapset joutuvat seksuaalisen kaltoinkohtelun ja väkivallan uhreiksi. Jotkut hyvin nuoret teinit taas lähtevät tutkimaan aikuisseksuaalisuuden ja seksin maailmaa liian varhain, mistä seuraa usein erilaisia haittoja. Jotkut lastenpsykiatrit kohtaavat tämäntyyppisiä asioita lasten oikeuspsykiatristen tutkimusten vuoksi, tai sitten siinä kohdassa, kun esimerkiksi seksuaalisten tapahtumien aiheuttamaa psyykkistä oireilua tai traumatisoitumista lapsella lähdetään hoitamaan. Kaikki tämän aihepiirin kohdanneet ammattilaiset varmaan jakavat käsitykseni siitä, että lapsen kehon, itsemääräämisoikeuden ja seksuaalisuuden suojaaminen ja turvaaminen ovat niin lasten kuin aikuisten mielenterveyden kannalta todella tärkeitä teemoja.

Tällä kertaa kirjoitankin siitä, miksi lapsia kannattaa seksuaalikasvattaa (tai kehotunnekasvattaa, ihan kumpaa termiä vaan voi käyttää) kodeissa jo pienestä pitäen. En tässä lähde varsinaisesti avaamaan, mitä kaikkea lasten seksuaalikasvatukseen kuuluu (siitä on ihan omat kirjansa, mm. Raisa Cacciatoren ja Susanne Ingman-Fribergin toimittama Keho on leikki sekä ensin mainitun ja Erja Korteniemi-Poikelan Rakkaus, ilo, rohkeus). Sen sijaan käyn läpi muutamia perusteluita koko lasten ja nuorten seksuaalikasvatukselle – näitä näemmä edelleen tarvitaan.

Moni aikuinen nimittäin ajattelee, että seksuaalisuudesta ei tarvitse juurikaan jutella lapsen kanssa ennen teini-ikää. Sanon vain, että mielestäni tämä kanta on erittäin kaksinaismoralistinen maailmassa, jossa lapset ja nuoret altistuvat pienestä lähtien seksuaaliselle sisällölle esimerkiksi vähäpukeisten mallien valokuvien kautta niin bussipysäkkien mainostauluissa kuin Instagramissa. Instagramissahan monet käyttäjät saavat huomiota oikeastaan juuri kuvien jonkinmoisen eroottisen latauksen kautta. Itseäni hämmästyttääkin (alan varmaan tulla vanhaksi 😀 ), että yhtäkkiä on jotenkin aivan hyväksyttävää ja normaalia valokuvata oma peppunsa ja laittaa se nettiin muiden “tykättäväksi”. Samaan aikaan ei muka ole normaalia puhua lapsille + nuorille kehonosista sun muusta ….en voi ymmärtää 🙂

Miksi lapsia siis kannattaa seksuaalikasvattaa?

  1. On aina aloitettava tästä samasta jutusta (seuraavassa virkkeessä), koska se on tärkeää mutta ei kaikille kuitenkaan tuttua. Eli ensinnäkin on ymmärrettävä, että pienten lasten seksuaalikasvatus ei ole pääsääntöisesti seksistä puhumista. Se sisältää enemmänkin tietoa siitä, miten kehomme toimii, minkä nimisiä kehonosia on olemassa sekä mitä omalle keholle tai toisten keholle voi tai ei voi tehdä. Se sisältää myös turvataitoja (esimerkiksi uimapukusäännön: ilman lupaa ei ketään saa kosketella uimapuvun peittämän alueen alta). Ideana on, että kun lapsi oppii, mitä juttuja vaikkapa omassa pimpissä on (pissareikä, pimpin kieli, vauvareikä), se on hänelle aivan yhtä luonnollista kuin että rintakehässä ovat keuhkot, henkitorvi, ruokatorvi ja niin edelleen. Silloin alapään jutut eivät ole mitään kovin ihmeellistä tai niin hämmentävää myöhemminkään (tästä muuten on mainio Maaret Kallion blogi eli Pimppi ei ole vessasana, ja itsekin taisin olla kirjoittamassa tästä muutama vuosi sitten Marja Hintikka Liveen otsikolla Miten suhtautua lapsen kysymyksiin seksuaalisuudesta).
  2. Lapsen tulee saada erityistä suojelua osakseen mm. YK:n lasten oikeuksien sopimuksen mukaan. Tämä tarkoittaa tässä yhteydessä, että lasta pitää voida suojata sellaisilta vaikutteilta ja aikuisilta, jotka eivät tunne tai eivät halua ymmärtää lapsen kehityksellisiä tarpeita. Lasten seksuaalinen kaltoinkohtelu, heihin kohdistuva seksuaalinen väkivalta ja houkuttelu netissä (grooming) on valitettavasti kuitenkin edelleen tätä päivää. Aivan hiljattain jouduimme lukemaan uutisissa, miten lapsia on Suomessakin raiskattu, kuvattu nettiin, ja heidän seksuaalista itsemääräämisoikeuttaan sekä lapsuuttaan on loukattu kauhealla tavalla. Vaikka tällaisiin tapahtumiin liittyy lähes poikkeuksetta mm. vahva psyykkinen valta-asetelma aikuisen puolelta lapsen suuntaan sekä aikuisen tarkoituksellisesti hämärryttämät rajat siitä, mikä aikuisen ja lapsen välillä on “normaalia” ja “sopivaa”, ehkä kuitenkin jotain voidaan tehdä sen estämiseksi, ettei näin kävisi uudelleen. Yksi tapa on pyrkiä suojaamaan ns. yksi lapsi kerrallaan. Eli yritä varmistaa, että lapsesi tietää riittävästi turvataidoista. Kehonosien nimien ja toimintojen lisäksi on tärkeä kertoa lapselleen aivan selkeästi, että lapsen ja aikuisen välillä ei koskaan ole salaisuuksia, joita ei kerrota vanhemmille, ja että aikuisten ei kuulu kosketella lapsia eikä edes sitä yrittää. Ja että seksuaalinen teko aikuisen taholta ei koskaan ole lapsen syy, vaikka lapsi ei voisi sitä estää. Toki tärkeää, että näitä juttuja käytäisiin läpi myös mm. varhaiskasvatuksessa, jossa seksuaalikasvatuksen teemat nousevat kyselytutkimuksen mukaan usein esille. Samoin teini-ikään lähestyvän lapsen kanssa asioihin on hyvä palata. Esimerkiksi päihteiden ottaminen vastaan aikuiselta ei velvoita lasta yhtään mihinkään aikuisen vaatimaan asiaan, ei myöskään seksuaaliseen tekoon.
  3. Kolmas perustelu on, että lapsi törmää todennäköisesti kouluiässä mm. pornoon. Tästä on puhunut mm. Raisa Cacciatore Aamulehden haastattelussaan. Ongelma on, että jos lapselleen ei ole puhunut mitään koko aiheesta, miten hän voisi osata suhtautua siihen aiheen kohdatessaan? Porno on voimakas visuaalinen stimulus, ja sen löytyessä netistä lapsi saattaa jäädä sitä katsomaan, vaikka se samalla tuntuisi ällöttävältä. Voi myös olla vaikea sanoa kavereille, jotka älypuhelimesta vaikkapa koulun pihalla voivat näyttää löytämäänsä pornomateriaalia, ettei halua katsoa sitä itse. Pornon katsominen voi vaikuttaa herkkään lapseen pitkän aikaa ja aiheuttaa lapsessa esimerkiksi ahdistumista. Olisi ihan hyvä välttää tämä tai ainakin yrittää vähentää lasten altistumista pornolle. Neuvonkin kaikkia vanhempia antamaan seksistä ja pornosta vähintään 20 sekunnin infopläjäyksen 1-2. luokan aikana. Tähän tyyliin: “Seksi on sitä, kun aikuiset pitävät toisiaan hyvänä. Joskus voi tulla vastaan näyteltyä seksiä, joka näyttää lapsesta oudolta. Aikuiset on siinä usein alasti. Se on pornoa, eikä se sovi lapsille. Jos joku näyttää sitä jossain, vaikka koulussa, sano, ettet ole kiinnostunut siitä.” Tämä mielestäni on minimi/riittävä psykoedukaatio vaikeasta aiheesta, ja se antaa lapselle sentään jonkinlaiset valmiudet kohdata ikään sopimatonta materiaalia. Lisää neuvoja aiheesta täällä: https://www.mll.fi/vanhemmille/vinkkeja-lapsiperheen-arkeen/lapsi-nahnyt-pornoa-netissa/
  4. Kun lapsi lähestyy teini-ikää tai on jo murrosikäinen, hän ei välttämättä enää ihan ensimmäisenä halua puhua vaikkapa murrosiän kehityksestään vanhempansa kanssa. Toki klassikko eli äiti-lapsi- tai isä-lapsi-keskustelu kukista ja mehiläisistä voidaan käydä silloinkin, mutta mielestäni murrosikään tulevan lapsen olisi pitänyt tietää näistä asioista jo hyvän aikaa. Esimerkiksi kuukautisten alkamisikä on aina vain aikaistunut, eli jopa 10 vuoden ikä on tavallinen alkamisajankohta, mihin syyt eivät ole täysin meidän lääketieteilijöidenkään tiedossa. Lapsen tulisi saada tietää näistä aiheista jo ennen kuin ne koskevat häntä itseään. Teini-ikään tulevan pitäisi mielestäni siis osata murrosiän kehityksen pääpiirteet (tästäkin on tosi hyviä kirjoja, mm. Mitä kummaa minussa tapahtuu), mutta myös varsinaisen aikuisseksuaalisuuden maailmaan liittyvät seksuaalikasvatuksen ensi askeleet tulisi ottaa hyvissä ajoin. Ensimmäiset seksikokeilut tapahtuvat joillakin jo 13-15 v iässä eli vanhempana ei saisi missään nimessä tuudittautua siihen tunteeseen, että näin ei voisi käydä omalle lapselle! Anna siis ajoissa pelimerkkejä sekä seksuaalisuudesta yleensä että tunteista ja ehkäisystä. Anna myös lupa ottaa nämä asiat milloin tahansa puheeksi tai etsi joku, esimerkiksi kouluterveydenhoitaja, jonka kanssa nuori voi luontevasti puhua.

Tässä lyhyesti joitakin perusteluitani sille, miksi seksuaalisuudesta kannattaa kodeissa puhua jo lapsuusiässä – luonnollisesti ikätasoisella tavalla. Kyseessä on oikeastaan hyvin hidas työ: aloitetaan kehonosien nimistä leikki-ikäisen kanssa, ja edetään vuosien mittaan kohti kaikkea sitä tietoa, mitä nuori tarvitsee selvitäkseen turvallisesti aikuisseksuaalisuuden maailmassa. Yritä siis ennakoida tässä(kin?) asiassa, ja luota siihen, että voit ja osaat puhua aiheesta ihan riittävän hyvin.

Lisävinkkejä täältä: Väestöliiton Laseke-sivusto


“Lapsellani ei ole kavereita, mitä voin tehdä?”

Yksinäisyydestä sanotaan, että se on samanlainen kokemus kuin nälkä tai jano: kun yksinäisyyden kokemus on “päällä”, ajatukset pyörivät vain sen ympärillä, kunnes läheisyyden ja kohtaamisen tarve on tyydytetty.

Valitettavasti tapaan työssäni useinkin lapsia, joilla on taakkanaan melko syvä tai pitkäaikainen yksinäisyyden kokemus. On vaikeuksia tutustua muihin, saman ikäluokan kavereita ei ole ollenkaan tai kaverisuhteiden ylläpitäminen on vaikeaa. Moni lapsi kärsii myös toistuvista konflikteista ikätovereiden kanssa. Kiusaaminen on kokemuksena tavallinen yksinäisyyteen liittyvä asia – kuitenkin usein on niin, että jonkin tilanteen kiusattu saattaa olla toisessa tilanteessa itse kiusaajana.

Mistä kaverisuhdeongelmissa on kysymys?

Yksioikoisia vastauksia ei tietenkään ole, mutta kuvaan alla joitakin yleisiä havaintoja kaveripulmiin liittyen.

Eikö lapsi koskaan tapaa kavereita vapaa-ajalla?

Oletko koskaan miettinyt, miten monivaiheinen asia on esimerkiksi se, kun pyydät ystävääsi kahville? Ensin sinun on mietittävä, millä keinolla olet tuttuusi yhteydessä. Sitten on mietittävä, mitä hänelle sanot tai viestittelet. On suunniteltava yhdessä tapaamisaika ja -paikka. Lisäksi on hyvä olla kohtelias ystävääsi kohtaan, koska töykeään viestintään ei välttämättä saa lainkaan vastausta.

Sama pätee myös lapsiin. Kaverin pyytäminen, tapaamisten sopiminen ja erilaisten sääntöleikkien aloittaminen ovat tilanteita, joissa tarvitaan varsin monimutkaisia sosiaalisia taitoja. Joillekin nämä taidot karttuvat täysin luonnostaan ja ilman ponnistelua. Monille on kuitenkin ilman aikuisen tukea ja ohjausta vaikeaa esimerkiksi valita, mikä on sopiva hetki tuoda esille omat toiveet ja ehdotukset. Voi olla vaikea keksiä, miten asiansa ilmaisee – sillä tasolla, että miten voi aloittaa keskustelun tai mitä kuuluu sanoa, kun pyydetään kaveria (“voidaaks olla?”). Samanaikaisesti nämä lapset eivät myöskään oikein saa sanotuksi lähiaikuisilleen, mistä on kyse kaverisuhdepulmissa – se voi olla vaikea muotoilla edes omassa mielessä. Niinpä käy niin, että kaverit jäävät usein yksinkertaisesti pyytämättä. Vanhemmat alkavat tässä kohdassa tavallisesti miettiä, kiusataanko lasta. Välttämättä siitä ei kuitenkaan ole kyse.

Sosiaalinen media luonnollisesti monimutkaistaa tilannetta aika tavalla. Kun me aikuisetkaan emme oikein osaa käyttäytyä somessa, miten osaisi lapsi? Paljon itkua ja porua liittyykin someryhmien ja -palveluiden väärinymmärryksiin. Vaikkapa joissakin luokkien Whatsapp-ryhmissä onkin ratkaistu lasten viestintään liittyvä valvonnan tarve siten, että mukaan ryhmään on otettu yksi tai muutama aikuinen, jotka näkevät viestit. Tämä voi vähentää ryhmien epäasiallisuuksia.

Vanhempana on tärkeä varmistua siitä, että lapsi osaa toimia kaverisuhteissa iänmukaisesti ainakin seuraavilla alueilla: kaverin pyytämisen taidot, tapaamisajoista sopiminen sekä vanhempien että kaverin kanssa ja yhteisten tekemisten joustava ja vastavuoroinen miettiminen. Jos lapsi ei osaa näitä itsenäisesti, vanhemman on hyvä harjoitella taitoja yhdessä lapsen kanssa, esimerkiksi yhdessä pohtimalla, mitä tekstariin kirjoitetaan, kun pyydetään kaveria pihalle. Lasta voi myös palkita tavoitetaulukon avulla kaverin pyytämisestä – riippumatta siitä, voiko kaveri kyseisellä hetkellä tavata vai ei. Tämä harjoittelu on kuin pistäisi rahaa pankkiin: lapsi oppii ikään kuin sabluunan, jolla voi toimia jatkossa vastaavassa tilanteessa.

Kiusataanko lastani?

On selvää, että pahimpia ongelmia on yleensä niillä lapsilla, jotka kiusaavat muita. Tämä on myös asia, jonka usein kerron kiusaamista kokeneille lapsipotilailleni. Silti kiusaaminen on aina väärin eikä sitä oikeuta yhtään mikään.

Ongelmallisen kiusaamisten selvittelystä käytännössä tekee se, että kiusatuksi tuleminen on toisinaan kovin subjektiivinen kokemus eikä aina näy muille ihmisille samanlaisena tai samassa mittakaavassa. Esimerkiksi joku lapsi tai nuori saattaa loukkaantua syvästi harkitsemattomasti lähetetystä emojista tai vitsistä, toinen taas ohittaa koko jutun mitättömänä. Kuka silloin ratkaisee, onko tapahtuma ollut kiusaamista? Toisaalta paljon on myös piilokiusaamista, joka tapahtuu juuri silloin, kun kukaan aikuinen ei ole näkemässä. Ei ole siis kovin yksinkertaista selvitellä näitä asioita.

Yleisesti voidaan sanoa, että ennen kouluikää kiusaamisen kokemukset ovat yleensä seurausta kiusaajan ja joskus kiusatunkin puutteellisista sosiaalisista taidoista. Pienet lapset usein purevat, huutavat tai tunkevat leikkiin, jos heillä ei ole vielä kovin hyviä kavereihin liittymisen taitoja. Päiväkoti-ikäinen ei yleensä ajattelutoiminnoiltaan vielä kuitenkaan kykene tarkoituksellisesti olemaan manipulatiivinen kiusaaja. Pienten lasten kokema kiusaaminen onkin minun mielestäni siten loppupeleissä aina valvovan aikuisen vastuulla. Aikuiset niin kotona, pihoilla kuin päivähoidossa ovat siinä asemassa, että heidän on havaittava ja puututtava kiusaamistilanteisiin riittävässä mittakaavassa. Ketään pientä ei saa jättää yksin selviytymään kiusaamistilanteista, ja myös kiusaajat tarvitsevat tukea ja apua kaveritaitoihin.

Isompien lasten kohdalla vastuu kiusaamisesta alkaa pikku hiljaa siirtyä kiusaajalle itselleen. On selvää, että iän myötä myös kiusaamisen motiiveja alkaa tulla enemmän. Jotkut hakevat huomiota ja samanmielisten hyväksyntää, toiset taas paikkaa vaikkapa luokan nokkimisjärjestyksessä, kolmannet purkavat pahaa mieltään tai kurjuutta toisiin, jollain tavalla haavoittuvampiin lapsiin. Kiusaaja ei yleensä löydä luontevaa myönteistä tapaa olla vuorovaikutuksessa siinä viiteryhmässä, jossa hän toimii kiusaajana. Tietyllä tavalla kyseessä on usein yritys selviytyä: kiusataan, jotta vältettäisiin mahdollinen itseen kohdistuva kiusaaminen. Ikävä kyllä myös kiusaamisen tavat muuttuvat moninaisemmaksi iän myötä.

Kiusaaminen on murskaava kokemus sitä jatkuvasti kokevan itsetunnolle. Siksi siihen on pyrittävä puuttumaan aina, vaikka puuttumisesta ei ole välttämättä heti näkyvää hyötyä. Joka tapauksessa puuttuminen merkitsee kiusatuksi tulleen näkökulmasta sitä, että hänen hätäänsä on edes yritetty vastata. Silloin hän voi kokea olevansa riittävän arvokas autettavaksi riippumatta kiusaamiseen liittyvän nolaamisen asteesta.

Kuten kaveritaidoissa muutenkin, myös kiusaamisen osalta sosiaalinen media haastaa meitä kaikkia – ja todellakin myös alaikäisiä. Aina löytyy joku törppö, joka jakaa yksityisesti lähetetyn tai sellaiseksi tarkoitetun kuvan tai viestin, ja moni nuori kärsii tällaisen tapahtuman seurauksista pitkään, kun sisältö alkaa levitä hallitsemattomasti. Pilkkaajia voi ilmestyä täysin tuntemattomilta tahoilta. Minusta tärkeintä on yrittää ennaltaehkäistä somekiusaamista niin paljon kuin mahdollista. Lapsille on puhuttava siitä, että mitä tahansa ei kannata nettiin laittaa – edes vaikka joku luotettava taho pyytäisi. Jos kiusaamista jo kuitenkin tapahtuu ja se on puuttumisesta huolimatta sietämättömällä tasolla, ei ole pakko olla somessa mukana tai voi perustaa uusia yksityisiä tilejä. Itseään on saatava suojata netin raa´alta maailmalta.

Miksi on tärkeää etsiä samanhenkisiä ihmisiä kaveripiiriin?

Kenen kanssa itse vietät mieluiten aikaa? Tykkäätkö käydä työkaverien kanssa syömässä, nautitko sukulaisten seurasta, onko sinulla valtava tuttavapiiri vai vain yksi tai kaksi kaveria? Aikuisena sinulla on jo paljon kokemusta siitä, että tietyssä seurassa on kivaa ja homma sujuu, jossain muussa seurassa tuntuu vain kiusalliselta.

Lapsilla on tämä sama ilmiö – joskin lapset ovat varhaiskasvatuksessa ja koulussa tottuneempia kuin me aikuiset toimimaan kaikkien kanssa (ainakin periaatteessa). Jokaisen lapsen kanssa voikin käydä keskustelua siitä, missä seurassa hän viihtyy, kuka on kiva kaveri ja kenen kanssa ei niin tykkää olla. On myös tärkeä yrittää tukea suhdetta nimenomaan niihin kavereihin, joiden kanssa lapsi tykkää olla. Mukavassa seurassa ollessa kasvaa lapsen itseluottamus ja samalla tapahtuu mieluisaa sosiaalisten taitojen harjoittelua. Totta kai on hyvä, jos osaa olla peruskohtelias vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Kaikista ikätovereista ei kuitenkaan tarvitse tykätä.

Joskus samanhenkistä seuraa voi hakea oman lähipiirin ulkopuolelta. Monelle lapselle parhaimmat kaverit löytyvät harrastuksista. Jotkut taas nauttivat eniten kesämökkien kaveripiiristä kesällä. Jotkut löytävät sielunveljet ja -sisaret netistä. Se, millä tavalla kavereita löytyy, ei ole olennaista. Olennaista mielestäni on kannustaa lasta yrittämään ja tarttumaan tilaisuuksiin, vaikka välillä tulisikin lunta tupaan eli osa ihmisistä suhtautuisi kontaktin ottamiseen nihkeästi. Muista, että asiat etenevät yleensä yrityksen ja erehdyksen kautta. Lohduta lasta ja osoita myötätuntoa hänen kaverisuruissaan, mutta johdattele myös eteenpäin uusiin yrityksiin.

Mustavalkoisuudesta ja neuropsykiatrisista piirteistä

Meitä aikuisia on moneen junaan, samoin lapsia. Osa lapsista on luonteeltaan tai persoonallisuudeltaan mustavalkoisia ajattelijoita. Tämä ilmiö on tavallinen myös lapsilla, joilla on neuropsykiatrisia erityispiirteitä. Mustavalkoinen ajattelu tarkoittaa joko-tai-ajattelua (“Juha on idiootti ja Milla on ihana”) sekä jyrkkiä tulkintoja eri tilanteista (“kaikki asettuivat välitunnilla minua vastaan”). Erityisesti neuropsykiatrisiin oireisiin voi liittyä myös vaikeus asettua toisen ihmisen asemaan, eli myötätuntoa ei niin sanotusti heru tilanteissa, joissa sitä yleensä odotetaan (esimerkiksi jo kaveri satuttaa itsensä).

Mustavalkoinen ajattelu johtaa usein siihen, että kaverisuhteissa voi kolista, sillä tällaiset lapset ovat sosiaalisesti suhteellisen joustamattomia. Luonteva vuorovaikutus toisten kanssa perustuu nimittäin siihen, että kaikki joustavat hiukan. “En tykkää Scrabblen pelaamisesta, mutta voin pelata sitä kierroksen, jos sitten pelataan Monopolia.” Taitavat kaverit osaavatkin luistella sosiaalisten odotusten ristiriitaisella ja liukkaalla jäällä, kun taas erityispiirteiset tai mustavalkoisesti ajattelevat lapset kompastelevat aina tiettyihin kuoppiin.

Mustavalkoisesta ajattelusta voi kuitenkin poisoppia, eli lapsi tarvitsee tällöin ihmissuhteen, jossa hän voi pohtia kaveritilanteita ja saada vaihtoehtoisia näkökulmia niihin neutraalissa ympäristössä. Jos vanhempana sinusta tuntuu vaikealta toimia näin, apua voi saada muun muassa koulupsykologilta, kuraattorilta tai perheneuvoloista.

Neuropsykiatrisesti oireilevien lasten on usein vaikea ymmärtää, miksi jotain kurjaa pääsi kaverisuhteessa tapahtumaan. Tapahtumien selvittäminen vahvistaa syy-seuraussuhteiden ymmärtämistä. Yksi tärkeä asia siinä on “vääntää rautalangasta” eli eri tavoin, vaikkapa leikkien, piirtäen tai sarjakuvapiirrosten avulla auttaa lasta hahmottamaan, mitä kaveritilanteissa tapahtuu ja miten ehkä kannattaisi seuraavalla kerralla itse toimia. Toinen tärkeä asia on aikuisena toimia siten, että jos lapsi ei kovin helposti koe myötätuntoa toisten kärsimyksestä, aikuinen korostaa sellaisten (toivottujen) toimintatapojen etuja, joissa lapsi itse hyötyy. Esimerkiksi: “Kaapo suuttuu sinulle vähemmän ja antaa varmaan sinun pelata enemmän pleikkarillaan, jos ensin annat hänen katsoa sun pelejä”. (ei siis niin, että “Kaaposta tuntuu kurjalta, jos et anna hänen kokeilla pelejäsi.”)

Harjoittelu tekee mestarin

Mikä ikinä lapsen kaverisuhdevaikeuksia selittääkään, tärkeintä aikuisena on, että ei vaivu epätoivoon. On todella tavallista, että vanhempien sydämessä oman lapsen yksinäisyys koskettaa jotain sellaista kohtaa, johon liittyy omia aiempia kokemuksia esimerkiksi hylätyksi tulemisesta tai kiusaamistilanteista. Vaikka tilanne tuntuisi omien varhaisten kokemusten vuoksi kamalalta, pitää kuitenkin muistaa, että vanhempi ja lapsi EIVÄT ole sama asia ja sama henkilö, vaan lapsella tulee olemaan ihan omanlaisensa elämä. Vaikka kaverisuhteissa olisi jossain kohtaa vaikeuksia, tämä ei missään nimessä tarkoita tai ennusta, että tulevaisuudessakin kavereita olisi niukasti. Onkin hirveän tärkeää uskoa, että oma lapsi pääsee vielä kukoistamaan kaverisuhteissaan. Toivon menettäminen ei auta lasta.

Yksinäisyydestä kärsivä lapsi tarvitsee päinvastoin aikuista, joka miettii yhdessä hänen kanssaan, mistä kavereita voi löytää ja auttaa lapsen alkuun kaverisuhteissaan. Lapsen kanssa voidaan ottaa vaikkapa tavoitteeksi seuraavan puolen vuoden aikana kolmen uuden harrastuksen kokeileminen siinä toivossa, että niistä löytyy samanhenkisiä tuttuja. Lapsen kanssa voi sopia, että kerran viikossa pyydetään kylään jotain luokkakaveria tai ainakin kysytään, onko aikaa tavata. Alakouluikäisten kanssa vanhemmat voivat vielä tukea tässä ottamalla yhteyden kavereiden vanhempiin. Lisäksi kouluissa voidaan tehdä todella paljon lasten kaverisuhteiden eteen. Onnistunut ryhmäytys, tunne- ja kaveritaitotunnit sekä -ryhmät ja aikuisten valpas ote kaveriongelmiin ovat avaimia kouluviihtyvyyteen ja lasten tyydyttäviin kaverisuhteisiin.

Jos tilanne kaikesta tästä huolimatta on vaikea, yhteydenotto kuraattoriin, koulupsykologiin, perheneuvolaan, tai vaikkapa kunnan perhekeskukseen voi olla paikallaan. Nämä ammattilaiset miettivät työkseen, miten kaverisuhteita voi tukea. Ja aivan lopuksi: on jännittävä, melkein kliseinen tosiasia, että yksinäisestä tai erilaiseksi itsensä tuntevasta lapsesta voi tulla hämmästyttävän menestyvä, suosittu aikuinen. Joskus nämä sosiaaliset alkuvaikeudet saavat siis itse asiassa aikaan kehitystä monella tasolla. Lapsi joutuu (joskin toisinaan aivan liian kovan koulun kautta) etsimään omat sosiaaliset vahvuutensa jo varhain ja loppupeleissä saattaa hyötyä siitä.


Hei katuva ja kyllästynyt vanhempi: sinulla on lupa olla oma itsesi!

Hesari kirjoitti tänään kiinnostavan artikkelin tutkimusprojektista, jossa käsitellään äitiyden katumiseen liittyviä kokemuksia (linkki tässä). Hesarin haastattelemien tutkijoiden Armi Mustosmäen ja Tiina Sihton mukaan vanhemmuutta katuvien äitien kohdalla “äitiyden ei koettu kuuluvan omaan identiteettiin, vaan se on peruuttamaton valinta ja rooli, joka ei tuntunut omalta. Naiset eivät identifioineet itseään äideiksi, vaikka käyttäytyivätkin ´hyvän äidin roolin mukaisesti´”.

Artikkelissa kuvataan, että katuvat äidit eivät tutkijoiden mukaan kokeneet vapautta valita äitiytensä tapaa, vaan he joutuivat sopeutumaan ihanteisiin, jotka korostivat jatkuvan läsnäolon tarvetta, intensiiviäitiyttä. Mustomäen sanoin: ”intensiivistä äitiyttä toteuttamalla lapsen ajatellaan saavan parhaat mahdolliset lähtökohdat elämään. Yksilökeskeisessä yhteiskunnassa vanhemman tehtäväksi nähdään antaa lapselle resursseja tulevaisuutta varten.” “Vaatimukset kumpuavat Mustosmäen ja Sihdon mukaan kulttuurista ja yhteiskunnasta. Ihanteeksi nähdään lapsilleen omistautuva äiti, joka on läsnä ja järjestää mielekästä yhteistä tekemistä: leipoo, laittaa kotia ja lähtee yhdessä luistelemaan.”

Pistoja ja osumia

Lasten mielenterveysalan ammattilaisena tunsin voimakkaan piston sydämessäni artikkelia lukiessani. Tuntuu pahalta ajatella, että ehkäpä monikin katuva äiti tai isä on joutunut pidättelemään ja peittelemään tunteitaan kohdatessaan perheiden kanssa työskentelevän ammattilaisen (esimerkiksi minut). On varmasti äärettömän vaikea sanoa ääneen, että ei olisi halunnut tätä lasta kasvattaa. Toisaalta jos ei koskaan sano kokemustaan ääneen, miten paljon paineita joutuukaan ottamaan omasta vanhemmuudestaan…sillä monet aivan ymmärrettävät mutta vaikeat ajatukset ja tunteet saavat osakseen myötätuntoa ja pienentyvät siedettävälle tasolle vasta, kun ne jakaa jonkun toisen kanssa.

Teemoina katumus ja syyllisyys eivät todellakaan ole tabu meille mielenterveysammattilaisille – mutta tietävätkö asiakkaamme sen? Tulee jopa mieleen, voivatko työntekijän näkökulmasta perheen arjen helpottamiseksi annetut neuvot ja ohjeet tulla samanaikaisesti asiakkaan, potilaan ja vanhemman näkökulmasta tulkituiksi merkeiksi siitä, että heitä ei hyväksytä sellaisena kuin he ovat? Hyväksytyksi ja kohdatuksi tuleminen on nimittäin niin mielenterveys- kuin muissakin palveluissa äärimmäisen tärkeä asia, ja se mahdollistaa myös vaikeiden asioiden ja tunteiden nostamisen esille.

Samalla mietin sitä (pikkuisen pienempi pisto sydämessäni), kuinka monta kertaa itsekin olen puhunut, kirjoittanut ja ottanut kantaa siihen, mitä lapsi tarvitsee kehityksensä tueksi. Ja – todellakin – kyseinen lapsen tarve on usein juuri sitä, mitä artikkelissa kuvataan intensiivivanhemmuuden ytimeksi: läsnäoloa lapsen kanssa, aikaa ja jaettuja tekemisiä. Näin ollen se, mitä katuvat vanhemmat kenties eniten pelkäävät (= että he eivät pysty antamaan lapselle kaikkeaan), liittyy siis osittain ihan relevanttiin teemaan. En voi esimerkiksi rehellisesti sanoa, ettei lapsi tarvitsisi vanhempansa läsnäoloa ja huomiota. Mutta laajuus ja mittakaava, mistä tässä puhutaan…on ihan jotain muuta kuin mitä vanhemmuuttaan katuvan tarvitsisi useimmiten miettiä. Hyvä aie ja pyrkimys riittää erittäin pitkälle lasten kanssa. Ainakin minulle olisikin outo ja pöyristyttävä ajatus, ettei aivan tavallinen vanhempi kaikkine toiveineen, pettymyksineen, ajatuksineen ja tunteineen voisi olla juuri sitä, mitä lapsi tarvitsee elämänsä oppaaksi ja kasvattajakseen. Nimittäin mitä muuta me ihmiset ollaan, kuin nimenomaan tavallisia, puutteellisia ja omanlaisiamme jokaikinen?

Täydellisen vanhemmuuden eetoksesta

(jes – olen aina halunnut käyttää sanaa “eetos”, mutta en ole aiemmin keksinyt, missä 😀 )

Kolmas artikkelin aiheuttamista rintapistoksista liittyy siihen, että tuntuu todella kurjalta, jos jokaisen ihmisen (siis myös lapsen) sisimmässä oleva pohjimmainen tarve tulla kohdatuksi ja nähdyksi omana itsenään näyttäytyy joillekin vanhemmille jälleen uutena vaatimuksena suoriutua vanhemmuudesta täydellisesti ja “ohjeiden mukaan.” Ikään kuin lapsen tarve läsnäoloon, hoivaan ja huolenpitoon merkitsisi tarvetta “vuorovaikuttaa 24/7” ja taata lapselle kaiken maailman virikkeet, kokemukset, harrastukset ja eteneminen. Näinhän asia ei nimittäin ole.

Kun esimerkiksi itse luennoin lasten kehityksen tukemisesta, ei ole koskaan tarkoitus puhua siitä, miten tulla täydelliseksi vanhemmaksi. En rehellisesti sanoa usko, että täydellinen kasvatus olisi mahdollistakaan, vaan se on ajatuksena lähinnä pelottava. Pointtihan lapsuudessa on se, että lapsi oppii tarpeellisia taitoja aikuisen opastuksen avulla. Täydellinen vanhemmuus merkitsisi joko lapseen kohdistuvaa mahdotonta vaatimusta kasvaa täydelliseksi nuoreksi, tai sitten sitä, että mitään oppimisen mahdollisuuksiakaan ei ole.

Mielikuva täydellisen vanhemmuuden vaatimuksesta tuntuu minusta senkin vuoksi surulliselta, koska siihen liittyy vaara alkaa näytellä perhe-elämää muiden odotusten mukaisesti: “esitä sinä tyytyväistä ja iloista lasta, niin minä näyttelen tyytyväistä ja kiitollista vanhempaa…” Tällaiselle arkiselle näyttämölle eivät mahdu ihmisten aidot tunteet ja kokemukset, vaan siinä keskitytään suorittamaan hyvännäköistä elämää. Tällöin niin lapsen kuin aikuisenkin todelliset tunnetarpeet jäävät vaille huomiota – ja kaikki voivat lopulta huonommin.

HS:n artikkelissa tuotiin esille, miten “silti myös riittävän äidin kategoriaan kuulumiseen vaaditaan huomattavan monipuolisten aktiviteettien järjestämistä. Riittäväkin äitiys piti sisällään kodin ylläpitoa, kiintymyssuhteen rakentaminen ja lapsen ensisijaiseksi asettaminen.” Aargh, sanon vain tähän. Alkaa itseänikin ahdistaa tuollainen lista. Ilmiö vanhempaan kohdistuvista vaatimuksista ei sinänsä ole uusi. Täydellisen vanhemmuuden vaatimusta sanotaan myös ns. äitimyytiksi, josta Väestöliiton Perheverkon työntekijät kirjoittivat äitien kokemusten perusteella aikanaan kirjankin Äidin kielletyt tunteet. (jatkoa tälle kirjalle olivat Isyyden kielletyt tunteet sekä Ammattikasvattajan kielletyt tunteet, jossa jälkimmäisessä minäkin olin mukana kirjoittajana – mutta se on jo toinen tarina). Näihin kirjoihin kannattanee tutustua, jos kokee asian kiinnostavaksi. Ja kannattaa kyseenalaistaa ympäristön odotuksia terveellisellä tavalla. Onko todella niin, että minun on vanhempana tehtävä asiat toisten odotusten mukaan?

Mitäpä jos voisit elää ja kokea vanhemmuutta ihan omalla tavallasi?

Kaipa vanhempana jo tiedätkin, että olet aivan riittävän hyvä just sellaisena kuin olet? Toivon ainakin niin. Missään laissa ei nimittäin lue, että sinun on PAKKO leikkiä legoilla, jos et halua. Ei ole PAKKO leipoa pullaa. Ei ole PAKKO viedä lapsia “virkistäville” metsäretkille eikä ole PAKKO pitää kiinni puolen tunnin ruutuajasta. Mikään asia vanhemmuudessa ei ole oikeastaan pakko – ja monet asiat voit tehdä tuhannella eri tavalla. Koen itseni usein onnekkaaksi, kun pääsen työssäni näkemään, miten erilaisia elämäntapoja perheillä on. Mutta leikkipuistossa ja vanhempainilloissa tätä tietoa ei valitettavasti ole yleensä jaossa…joten monet vanhemmat kuvittelevat olevansa poikkeavia, omituisia tai puutteellisia.

Ei ole myöskään PAKKO olla koko ajan onnellinen, iloinen ja tyytyväinen vanhempana. On luvallista saada kokea ihmisenä kaikkia niitä tunteita ja ajatella kaikkia ajatuksia, joita kokee ja ajattelee. Vaikeat tunteet, muun muassa katumus, viha, pettymys, syyllisyys ja kyllästyminen kuuluvat elämään. Niistä ei tarvitse kokea huonoa omaatuntoa. Toisaalta lasten hankkimiseen liittyvästä katumuksesta ei tarvitse kertoa lapselle itselleen. Et varmaan muitakaan vaikeita tunteitasi kaada lapsen niskaan? On tärkeää sen sijaan etsiä paikkoja ja ihmisiä, joissa ja joille voit puhua kaikesta, myös tästä. Elämäntilanteet voivat kerta kaikkiaan yllättää, ja moni kokee asioita, joita ei olisi itselleen toivonut. Jos niitä ei voi muuttaa, niiden kanssa joutuu opettelemaan tulemaan toimeen. Tällaisten asioiden läpikäymisessä apuna voi olla luottoystävä, terapeutti tai puoliso. Jatkuva katkeruus, väsymys ja vihaisuus voi kuitenkin kertoa myös masennuksesta, joka kannattaa pyrkiä huomaamaan ja hoitamaan.

Mutta vaikka perhe-elämän arjen säätämisestä ei nauttisikaan, kenties voit silti jakaa lapsesi kanssa jotain sellaista, mistä itsekin tykkäät? Jos se ei onnistu vielä, ehkä sitten, kun lapsesi kasvaa. Myös vanhemman suhdetta lapseensa voi vahvistaa monella tavalla. Esimerkiksi perheneuvolat tukevat tässä mielellään.

Oletko koskaan ajatellut, että lapsi oppii eniten, kun elämä ei ole täydellistä?

Osallistuin taannoin psykoterapeuttikoulutukseni osana seminaariin, jossa saimme ilon kuulla lastenpsykiatri, psykoterapeutti Anne Kaupin luentoja kiintymyssuhdeaiheesta. En mene nyt tarkemmin luentopäivien sisältöön, mutta oli todella inspiroivaa kuulla kokeneen psykoterapeutin näkemyksiä vanhemmuudesta ja lapsen kehityksestä ihmissuhteissaan. Anne Kauppi toi puheessaan esille muun muassa seuraavan tärkeän seikan: ihmissuhteiden säröt ja arjen epätäydellisyydet voivat olla niitä rajapintoja, joissa lapsi kehittyy ja oppii eniten.

On nimittäin realistista, suorastaan välttämätöntä, että oikea elämä ja oikeat ihmissuhteet eivät koskaan yllä mihinkään ihanteisiin. Oikeat ihmissuhteet ovat oikeastaan vähän niin kuin muovailuvaha: joskus (tosin harvoin) syntyy vaivatta mahtava kakku taikka hahmo – joskus taas yrität ja yrität muovailla, mutta siitä huolimatta vahaan tulee helposti murtumia tai pikku virheitä. Olennaista ei kuitenkaan ole se, tuleeko vahaan kolhuja ja murtumia, vaan osataanko ne jotenkin taas tasoittaa ja korjata?

Tähän liittyen juuri se kohta, jossa vanhempi ärähtää leikki-ikäiselle tahatonta maitomukin kaatumista ja pyytää hetken kuluttua lapselta vilpittömästi anteeksi ärähdystään, on paljon antoisampi oppimisen hetki lapselle, kuin täydellinen vanhemmuuden suoritus – hienotunteinen maidon pyyhkiminen lattialta tai sen luonteva esittäminen, että mitään ei tapahtunut. Hyvissä oppimistilanteissa lapsi näkee, miten aikuinenkin joskus mokaa, hermostuu, ja korjaa virheensä. Samalla ihmissuhteeseen muodostuneet säröt ja murtumat korjataan, ja kyseinen ihmissuhde vahvistuu. Lapsi saattaa toivoa ja uskoa myös itseensä, kun näkee, miten asioista ja tilanteista selviydytään: epätäydellisesti, mutta tavalla tai toisella.

Lopuksi: Ongelmia ei tarvitse hakemalla hakea, mutta epätäydellisyys ei ole vaarallista. Sitä paitsi lapset rakastavat vanhempiaan juuri sellaisena kuin he ovat. Kunpa vanhemmatkin siis oppisivat rakastamaan itseään…

Lisää luettavaa:

Äidin kielletyt tunteet (kirja)

Isyyden kielletyt tunteet (kirja)

Ammattikasvattajan kielletyt tunteet (kirja)

Väestöliiton nettisivut: http://www.vaestoliitto.fi/vanhemmuus/tietoa_vanhemmille/kasvurauhaa/


Lasten liikuttaminen on aivan helppoa…

…kun puitteet ovat kunnossa! Näin väitän. Jos et usko, katso tämän jutun loppuun.

Tänään uutisoitiin nimittäin, että LIITU-tutkijoiden mukaan lasten kiinnostus liikkumista kohtaan on vähentynyt. Tutkijat argumentoivat Ylen mukaan, että liikunta ei ole lapsille (enää?) niin tärkeää, monet lapset eivät liiku riittävästi ja että suositeltava päivittäinen ruutuaika ylittyy yhä useammalla.

Kyseisestä tutkimuksesta tehdyn suomenkielisen Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen Suomessa -julkaisun johtopäätöskappaleen mukaan “liikemittaritulosten perusteella lapset ja nuoret viettivät yli puolet valveillaoloajastaan joko istuen tai makuulla. Kevyeen liikkumiseen käytettiin valveillaoloajasta reilu neljännes ja reippaaseen tai rasittavaan liikkumiseen reilu kymmenesosa. Paikallaanolo lisääntyi merkittävästi nuoremmista vanhempiin ikäryhmiin siirryttäessä, ja samanaikaisesti erityisesti reipas ja rasittava liikkuminen vähentyivät.” (viite)

Olen samaa mieltä, että on huolestuttavaa, että lapsetkin istuvat suuren osan päivästään – liikkumattomuus kun kiistatta on kovin haitallista terveydelle. LIITU-tutkijat spekuloivat, että lisääntynyt ruutuaika selittää tässä ja liikunnan arvostuksessa tapahtunutta muutosta – itse hakisin selityksiä kuitenkin myös muualta.

Yksi mielestäni looginen selitys on tässä: maailma on muuttunut sellaiseksi, että luonteva päivittäinen piha- ja vapaa-ajan liikkuminen on tavallaan vaihdettu (vai vaihtunut?) ohjattuun harrastustoimintaan. Jos koulu loppuu klo 14-15 ja sen jälkeen lapsia kuljetetaan tai he sinkoilevat harrastusryhmästä toiseen, perheille jää faktisesti iltaan vain hyvin vähän yhteistä aikaa. Tästä taas seuraa, että perheiden leppoisa yhteisliikkuminen on vähäistä. Eikä kavereitakaan toisaalta löydy pihalta leikkeihin, jos kaikki ikätoverit käyvät ohjatuissa harrastuksissa. Kukapa sitä taas yksin jaksaisi pihalla nököttää “liikkumassa”. Tämä on tavallinen ilmiö nykypäivänä; moni vähemmän harrastava lapsi on surullinen siitä, että “muut ovat koko ajan treeneissä”.

Minua myös mietityttää se, että kaikesta lasten harrastamisesta näyttää tulleen melko vakavamielistä. Niinpä jos lapsen tai nuoren vaihtoehtoina ovat vaikkapa taitoluistelutreenit neljä kertaa viikossa tai sohvalla somettaminen, käy niin, että vähänkin vähemmän motivoitunut, lahjakas ja päämäärätietoinen lapsi valitsee näistä erittäin helposti jälkimmäisen. Somessa nimittäin pärjäävät nekin, joiden jalka ei nouse tai juoksu ei kulje. Leppoisia höntsyporukoita lapsille on aika vähän.

Lastenpsykiatrin näkökulmasta onkin tärkeä erottaa kaksi asiaa: on aivan eri juttu, puhutaanko liikunnasta tottumuksena ja elämäntapana vai urheilusta, joka ainakin minulle tarkoittaa kilpailuhenkistä tai vakavasti otettavaa, tavoitteellista toimintaa. Liikunta elämäntapana on erittäin arvostettava asia ja toivoisin sitä jokaisen lapsen ja nuoren elämän osaksi. Urheilu taas ei ole kaikkien juttu, eikä tarvitsekaan. Mieleeni tulee tässä kohtaa lukioaikaisen tuttavani T-paita: “musiikki pelasti minut urheilulta”.

Miten asiat voisivat olla?

No, mielestäni on selvää, että tämä nykyinen lasten liikuttamisen ja harrastamisen tapa ei tuota kovin tehokkaasti riittävästi liikkuvia kansalaisia kansanterveydellisestä näkökulmasta. Seuraavassa omat ehdotukseni asioiden muuttamiseksi:

  1. Kokonaiskoulupäivä tai sen sovellukset voivat auttaa lapsia saamaan riittävän määrän liikuntaa päivittäin. Kokonaiskoulupäivähän tarkoittaa, että koulun jälkeen koulun tiloissa tai lähimaastossa on tarjolla monipuolista ja edullista matalan kynnyksen liikuntakerhotoimintaa (esimerkiksi iltapäiväkerhoja). Tai sitten lasten liikuntaharrastukset voidaan järjestää niin, että lapsille on kuljetus suoraan koululta harrastukseen ja takaisin (katso esimerkki täältä). Tällöin harrastuksissa käy virkeämpiä naperoita ja perheille taas jää paljon nykyistä enemmän aikaa virkistäytymiseen ja yhteiseen olemiseen.
  2. Seurojen tulisi tarjota paljon nykyistä enemmän matalan kynnyksen harrastuskerhoja, joiden ideana ei ole värvätä tulevia kilpailijoita ja valmentaa maajoukkuelaisia. Esimerkki tästä tarjonnasta voisi olla kertaviikkoinen uintikerho. Uiminenhan on harrastus, jossa on erittäin vähän tarjolla ryhmiä, jotka eivät tähtää kilpailemiseen. Ymmärrän kilpailemisen tarpeen ja halun niillä, jotka ovat urheilijoita – mutta suuri joukko ihmisistä vähät välittää kilpailemisesta ja haluaa paljon mieluummin harrastaa yksinkertaisesti virkistävää ja palauttavaa liikuntaa (tämä muuten pätee myös aikuisiin). Kysynpä vaan, kuinka moni aikuinen jaksaa työpäivän jälkeen lähteä kilpailemaan jonkin urheilulajin pariin? Paljon helpompaa on raahata itsensä sopivassa välissä lenkille tai jumpalle ilman tarvetta kilpailla kenenkään muun kuin itsensä kanssa 🙂
  3. Kouluissa tulisi panostaa liikuntavälitunteihin. On olemassa tutkimusnäyttöä siitä, että koulupäivään sisällytetty liikunta parantaa lasten oppimista. Ihmettelen, miksi ns. pitkät välitunnit eivät tästä huolimatta ole enemmän sääntö kuin poikkeus? Tänään uutisoitiin tosin jyväskyläläisestä koulusta, jossa liikuntavälitunnit ovat oikeasti jo totta. Ideana liikuntavälitunneissa on, että liikuntavälineet ja -tilat ovat lasten ja nuorten vapaassa käytössä 20-25 minuuttia kaksi kertaa päivässä. Lyön vaikka vetoa, että kyseisen koulun lapset ovat virkeämpiä ja jaksavampia oppilaita kuin sellaisen, jossa tauot ovat perinteisen mallisia eli lyhyitä. Opettajienkin taakkaa varmaan helpottaa, kun lapset jaksavat paremmin olla aloillaan tunneilla.
  4. Kaupunkisuunnittelun avulla voidaan liikuttaa niitäkin, jotka eivät muuten liiku. Suunnittelussa pitäisi ottaa erityisesti huomioon, että monet lapset asuvat kerrostaloissa, joissa ei ehkä ole liikkumiseen sopivaa omaa pihaa. Jos sen sijaan lähellä on leikkipuisto tai kenttä, jonne meneminen on turvallista, vanhemmat päästävät lapsensa jo melko nuorina itsenäisesti tai kaverien kanssa sinne liikkumaan. Jos taas lapsille sopivat liikuntapaikat ovat vaikeasti saavutettavia, esimerkiksi vilkkaiden tienylitysten takana, on vanhempien käytettävä paljon enemmän harkintaa. Siksi sillä on merkitystä, miten kaupunkeja kaavoitetaan, mihin liikuntapaikkoja fyysisesti sijoitetaan, miten julkinen liikenne toimii (esimerkiksi voiko helposti mennä lähiöstä bussilla uimahallille) ja ovatko lasten käyttämät kulkuväylät ja pyörätiet turvallisia.
  5. Sitten vielä se kuuluisa ruutuaika. Kysynpä tässä vähän provokatiivisesti, että kukahan ne laitteet on lapsille ostanut? 😉 Entäs mitä SINÄ teet päiväsi jälkeen? Jäätkö puhelimen tai tabletin kanssa sohvalle huilaamaan, vai lähdetkö lapsesi kanssa ulos tai liikkumaan? Rajoitatko itse omaa ruutuaikaasi? Onko perheelläsi säännöt siitä, milloin on sopiva käyttää puhelinta ja milloin ei? Vaikka toki tiedän, ettei tämäkään juttu ole aivan yksinkertainen, on syytä vanhempana pohtia, voisiko asettaa rajat lapsen puhelimen käytölle. Lapsi ei tipu kaveriporukasta, vaikka ei olisikaan puhelimen päässä aivan 24/7. Some ja puhelin ovat tarpeellisia ja viihdettä, hauskanpito on sallittua. Mutta ei makeaa mahan täydeltä, sanotaan.
  6. Vielä kuudes teesi. Kun puhutaan elämänmuutoksesta ja hyvistä elintavoista, on usein puheissa itsekurin käsite. Itsekuri on se, joka piiskaa sinua tekemään asioita, joita et välittömästi halua, saavuttaaksesi jotain mukavaa. MUTTA. Ja tämä on iso mutta. Itsekuri väsyy. Ihmiset eivät juuri tästä syystä jaksa pitää kiinni karppaamisesta (kokeiltu on), liikunta- yms haasteista (kokeiltu nekin) eivätkä näin ollen itsekurin avulla tule tehneeksi juurikaan pitkäkestoisia elämänmuutoksia. Sen sijaan niinkin yksinkertainen asia kuin hauskuus on jotain, mitä kaikki kaipaamme elämäämme ja mistä voi jokainen hyötyä myös terveyden kannalta. Ihmisillä on nimittäin taipumus tehdä toistuvasti sellaista, mikä on hauskaa. Niinpä lastenkin kohdalla kannattaisi etsiä yksilöllisiä, hauskoja liikuntamuotoja. Ei tarvitse aina ajautua jalkapallo-jääkiekko-voimistelu-linjalle, vaan voi kokeilla vaikkapa sirkusta, keilaamista, ratsastusta, uimahyppyä, purjehdusta tai geokätköilyä. Ekaluokkalaisille on tällaisia kokeiluja varten liikuntapassit jaossa kouluista, mutta samaa voisi varmaan suositella jakoon kaikille ikäryhmille.