Category: kasvatus

Täytyykö koulusta tykätä?

Täytyykö koulusta tykätä?

Riikka Riihonen

Spoilaan heti aluksi oman kysymykseni ja vastaan: ei täydy, mutta jos lapsi ei koulusta tykkää, meidän aikuisten olisi hyvä vilkaista peiliin. Miksi? Näkökulmia tähän voit lukea alta.

Pikkukoululaiset ja kouluviihtyminen

Juuri nyt eletään sitä aikaa, kun toiveikkaat ja innokkaat pikkukoululaiset ja heidän vanhempansa totuttelevat uuteen arkeen. Opetellaan pakkaamaan reppua, kulkemaan koulumatkoja, tekemään rauhassa tehtäviä, leikkimään välitunnilla, palaamaan välitunnilta oikea-aikaisesti takaisin sisälle ja lukemattomia muita taitoja, jotka meille aikuisille ovat itsestäänselviä. Ensimmäisen parin vuoden aikana lapsi totuttelee koulunkäynnin maailmaan, koululaistaitoihin, ja oppii toki siinä sivussa paljon olennaisen hyödyllistä, kuten lukemista, kirjoittamista ja matematiikkaa – muista kouluaineista puhumattakaan.

Alkusyksy on myös aikaa, jolloin lastenpsykiatrin vastaanotolle  tupsahtaa kiireellä joitakin potilaita – suurin osa heistä pieniä poikia -, jotka eivät ole ensimmäisinä viikkoina viihtyneet koulussa lainkaan. Koulu on tuntunut kurjalta heti ensimmäisestä päivästä asti. On tylsää vain istua paikoillaan. Tehtävät ovat blääh. Leikkiminen on paljon kivempaa. Monella heistä on taipumus ottaa luokan pellen roolia tai vaikeuksia löytää omaa paikkaa kaveriporukassa. Osalla heistä on ikätasoon verrattuna selviä vaikeuksia saada valmista aikaan, ja tällä ilmiöllä on taipumus entisestään hankaloitua, kun negatiivista palautetta satelee eri suunnista, esimerkiksi koulun aikuisilta. Jotkut kyseisistä lapsista ovat jopa vakuuttuneita siitä, että opettaja ragee heille tahallaan.

On alani knoppitietoa, että monilla  koulussa viihtymättömistä pikkukoululaisista on itse asiassa hoitamaton ADHD, jonka lievittäminen muuttaa lapsen käsitystä itsestään ja koulunkäynnistä tuntuvasti myönteisempään suuntaan. Ongelmien syynä ADHD saattaa olla yllätys niin oppilaalle itselleen, hänen opettajalleen kuin myös vanhemmille, mutta asiaa tarkastelessa huomataan, että ADHD-oireita on ollutkin itse asiassa jo pienestä asti. Jos keskittymisen ja tarkkaavuuden häiriön oireet päästään hoitamaan kuntoon, minulle ammattilaisellekin on tosi palkitsevaa, kun tämäntyyppinen lapsi pääsee koulussa vihdoin näyttämään todelliset taitonsa (joita yleensä on huomattavasti enemmän kuin mitä  on siihen asti nähty). Eli on tosi hyvä, jos nämä lapset saadaan lastenpsykiatrisen työn piiriin varhaisessa vaiheessa. Muuten, toinen tavallinen selitys ekaluokkalaisen kouluviihtymättömyyteen on se, että kyseessä on loppuvuonna syntynyt lapsi, joka ei vielä ole aivan koulunkäyntikypsä. Tällöin valmiudet ottaa yllä mainitsemiani koululaistaitoja haltuun ovat vielä hieman keskeneräisiä. Toki tämä pulma korjaantuu ajan kanssa ihan itsestään, kunhan vain lapsen koulumotivaatiosta sillä välin huolehditaan.

Koulusta ei ole pakko tykätä, mutta se helpottaisi tulevia vuosia

Pikkukoululaisjoukon lisäksi on lisäksi heterogeenisempi ryhmä lapsia ja nuoria, joille koulunkäynti on melkein alusta alkaen ollut pakkopullaa. Se ei tunnu hauskalta. Siellä on tylsää, ehkä jopa ahdistavaa. Opettaja ei ole kiva. Tehtävät ja läksyt ovat inhottavia. Maanantai on viikon pahin päivä. “Hyppäisin mieluummin kaivoon kuin menisin kouluun”. Ja niin edespäin. Jos näin kokevalta lapselta kysyy, mikä on koulussa mukavaa, hän vastaa usein “ei mikään”, “välitunti” tai “ruokatunti”. Mitä siitä pitäisi ajatella?

Ensinnäkin: sanon kliinisessä työssäni perheille useinkin, että koulusta ei ole pakko tykätä, mutta kaikki Suomessa asuvat lapset käyvät koulua, ja kouluikäisiä lapsia koskee oppivelvollisuus. Koulut voi kuitenkin läpäistä piittaamatta niistä pätkääkään. Eikä koulusta tykkäämättömyys edes välttämättä korreloi mitenkään opintomenestyksen ja elämän saavutusten kanssa. Ihminen voi päästä hyvin pitkälle, vaikka koulut ovat tuntuneet epämielekkäiltä kaikki vuodet. On paljon tarinoina lahjakkaista ja onnellisista ihmisistä, jotka eivät ole aikanaan sopeutuneet kouluun kovin hyvin. Muun muassa Albert Einstein on ilmeisesti kuulunut tähän joukkoon.

Samanaikaisesti näen, että on paljon meistä aikuisista kiinni, minkälainen kokemus koulusta lapselle muotoutuu. Tutkimuksista esimerkiksi tiedetään, että mitä enemmän lasta kehutaan ja  palkitaan yrittämisestä, sitä parempi oppijan itsetunto lapselle muodostuu ja sitä paremmin koulussa viihdytään. Sitä vasten, jos koulussa palkitaan hyvästä suorituksesta, kuten yleensä väistämättä käy lapsen kasvaessa, koulunkäyntimotivaatio laskee. Oman onnistumisen vertaaminen vertaisryhmän suoriutumiseen on siis myrkkyä koulunkäynnin ilolle. Jos oppilas sen sijaan oppii vertaamaan suoritustaan aiempaan omaan suoritustasoonsa, oppimisen ilo säilyy herkemmin, koska hän huomaa, mitä kaikkea on jo oppinut. Oppimisen iloon liittyy tietenkin myös ikätasoisesti järjestetty opetus. Riittävän lyhyet oppimistuokiot, sopivat tavoitteet, fyysinen tekeminen välitunnilla, lapsia kiinnostavat leikit ja tekemiset sekä aikuisten ystävällinen asenne auttavat koulussa viihtymistä huomattavasti. Nämä ovat toki opettajan ammatillista ydinosaamista. Edellä mainituista muuten fyysinen aktiivisuus eli esim. liikuntamahdollisuudet välitunneilla on sekä lasten oppimisen että hyvän mielen kannalta yllättävänkin tärkeää!

Lasten mielestä koulussa kaikkein parasta ovat yleensä kaverit. Jos siis ei ole yhtään kaveria, syyt mennä hyvillä mielin kouluun ovat monella vähissä. Se taas, tutustuuko esimerkiksi sosiaalisesti muita kömpelömpi, levottomampi, harjaantumattomampi tai vaikkapa ujompi lapsi luokkatovereihinsa, on paljon koulun (ja toki kodinkin) aikuisista kiinni. Tehdäänkö koulussa ryhmäyttäminen hyvin? Puututaanko kaikkeen kiusaamiseen? Tarjotaanko mahdollisuutta esim. koulukummeihin? Nimeääkö opettaja työparit ja valitseeko liikuntatilanteissa joukkueet, jolloin tiettyjen lasten klikit eivät pääse vahvistumaan? Onko välitunneilla tarjolla aikuisen tukea ja hyviä käytäntöjä, jotta jokaiselle löytyisi kaveriseuraa? Onko opettajalla silmät auki sen suhteen, ketkä lapsoset voisivat olla hyvällä tavalla hengenheimolaisia? Entä etsiikö vanhempi tilaisuutta tarjota lapselleen mahdollisuuksia tavata kavereita koulun jälkeen? Vai ovatko nämä asioita, jotka jäävät täysin lapsen omalle vastuulle? Ja miten koulussa ja kotona suhtaudutaan väistämättömiin ristiriitoihin ja konflikteihin lasten välillä? Onko lapsen käytettävissä aikuisia, jotka kuuntelevat aidosti kaikkien osapuolten kokemuksia ja vasta sitten tekevät johtopäätöksiä, vai onko olemassa jäykästi tiettyjä syntipukkeja, joita aina syytellään vaikeissa tilanteissa?

Jos lapsi ei viihdy koulussa, yllä mainittujen asioiden  fiksaaminen voi huomattavasti auttaa tilannetta. Olisi siis tärkeää, että joku aikuinen lapsen lähellä jaksaisi nähdä hieman vaivaa ja tarkistaa, minkälaista koulunkäynti kyseiselle lapselle oikeastaan on. Tiedetäänhän tutkimuksista myös se, että myönteinen kouluun kuulumisen tunne on liitettävissä 11-vuotiaiden mielen hyvinvointiin. Ja yli puolet mielenterveyden häiriöistä taas alaikäisenä. Siksikin olisi hyvä panostaa lapsen kouluviihtymiseen ajoissa.

Kiinnitä huomiota siihen, mitä haluat vahvistaa!

Käyttäytymisterapeuttinen perusperiaate on, että se käytös tai toiminta, johon kiinnität (myönteisen tai kielteisen) huomiosi, vahvistuu. Se käytös taas, jonka jätät huomiotta, heikkenee. Tätä periaatetta voi soveltaa lapsen koulusta tykkäämisen hyväksi siten, että jos vahvistat lapsen myönteisiä kokemuksia koulusta ja itsestään oppijana, se todennäköisesti vahvistaa sekä koulusta tykkäämistä että oppimistuloksia.

Jos siis lähes jokainen lapsen yritys, kokeilu, suoritus ja onnistuminen koulussa ja koulutehtävien suhteen havaitaan ja huomioidaan – esimerkiksi näyttämällä peukkua, kehumalla, hymyllä tai vaikkapa tarrojen avulla – tämä myönteisen vuorovaikutuksen kehä ryhtyy ruokkimaan itseään ja lapsen koulunkäyntimotivaatio kasvaa. Sillä vaikka lapselle myös negatiivinen huomio on huomiota ja siten palkitsevaa jollain tasolla, kaikkein parhaimmalta kuitenkin tuntuvat kehut ja myönteinen palaute.

Sama pätee myös läksyihin, jotka ovat monille perheille tuskallinen päivittäinen taistelu. Jos läksyjä tekemällä tienaa itselleen jotain hyvää, esimerkiksi pientä palkintoa tai perheen yhteistä mukavaa tekemistä, motivaatio suoriutua niistä kasvaa huomattavasti. Toki fiksu kasvattaja myös huolehtii siitä, että läksyt tehdään mahdollisimman aikaisessa vaiheessa päivää/iltaa, jotta lapsen jaksaminen vielä riittää, tai ne on vähintään sijoiteltu säännölliseksi osaksi tiettyä päivän vaihetta, jolloin läksyistä tulee osa normaaleja rutiineja.

Hassu juttuhan tässä kaikessa on tavallaan se, että jos lapsi ei viihdy koulussa, jälleen kerran aikuisten (ei niinkään lapsen) olisi syytä tarkastella toimintaansa. Me aikuiset luomme nimittäin omalla toiminnallamme lapsen koulunkäynnille kehykset, ja niissä kehyksissä myönteisellä palautteella on eniten merkitystä. Turhaan ei kehoteta huomaamaan hyvä lapsessa. Vahvuuksille nimenomaan rakennetaan oppijan itsetunto. Ja itsetunto taas mahdollistaa sen, että jaksaa päivästä toiseen tankata vaikkapa kertotauluja. Koulun ja kodin aikuisten olisikin oltava kuin pomppulinna, joka yhdessä vastaa siitä, että lapsen ilmalento ei mätkähdä maahan, vaan hän jatkaa pomppimista turvallisesti ja tyytyväisenä.

Lopuksi

Koulu ON joka tapauksessa, kaikesta yrittämisestä huolimatta, aika monelle usein aika tylsää. Sinne herääminen aamulla voi olla työlästä. Kaikki aineet eivät välttämättä kiinnosta. Luokassa ei ole loputtomasti samanhenkisiä kavereita. Ruoka voi maistua (?) pahalta tai ruokatunti on vaikkapa liian lyhyt ruuasta nauttimiseen. Osa opettajista tai oppilaista on ärsyttäviä. Ja tämän kaiken voi hyväksyä osaksi elämää.

Osa koululaiseksi ja toisaalta aikuiseksi kasvamista on nimittäin hyväksyä se tosiasia, että elämässä joutuu lopulta sietämään monenlaisia epämukavuuksia. Koulun tehtävä ei ole olla viihdekeskus, jossa jokaisen lapsen tulee aina olla innokas ja iloinen. Koulu on sen sijaan paikka, jossa kaikki opettelevat yhdessä elämisen taitoja: miten puhutaan toisille, miten ollaan toisten kanssa, miten selviydytään vaikeuksista, miten opitaan ja onnistutaan. Siksi ratkaisuna lapsen koulussa viihtymättömyyteen ei tulisikaan (!!!) olla lapsen ottaminen kokonaan pois koulusta, kuten joskus tapahtuu (toki luokan tai koulun vaihtaminen voi olla joissain tilanteissa paikallaan, mutta ne ovat erityistilanteita). Päinvastoin, vanhempi tekee ison palveluksen lapselleen, jos opettaa tälle “koulun sietämisen taitoja” . Hän nimittäin opettaa tällöin lapselleen tärkeän periaatteen: kaikki elämässä ei ole aina vain hauskaa. Tekemällä myös ei-hauskoja asioita riittävän kauan voi kuitenkin saavuttaa isompia tavoitteita ja sitä kautta pitkällä tähtäimellä itselleen iloa ja mielihyvää.

Kasvattajuuden haasteita: miten pitää ohjakset sopivina?

Kasvattajuuden haasteita: miten pitää ohjakset sopivina?

Riikka Riihonen

Tämä blogiteksti lähti idulle, kun ryhdyin miettimään, mikä on tasapainoista, liian ankaraa tai liian löperöä kasvattajuutta. Olisi kiinnostava kuulla kommenttisi, näetkö asian samalla tavalla kuin minä alla olevassa tekstissä?

Kenelle kellot soivat…

Vanhempana joutuu joka päivä kymmenien pienten ja isompien päätösten eteen, ja on ratkaistava, kuka päättää ja kenellä on viimeinen sana. Erimielisyydet syntyvät arjessa ilman yrittämistä. Onko lapsen ulkoiltava päivittäin vai mennäänkö ulos fiilispohjalta, jos huvittaa? Saako kukin perheenjäsen valita aamupalansa vai pitääkö syödä vaikkapa puuroa? Onko koulusta tultaessa tehtävä läksyt heti vai vasta joskus illalla, kun ehditään? Mihin aikaan mennään nukkumaan? Saako puhelinta käyttää vapaasti, tietyn aikaa, vai onko olemassa rajoitussovelluksia, peliaikoja, sopimuksia? Tai miten suhtaudutaan teinin pyyntöihin saada rahaa, kotiintuloaikoihin, seurustelusuhteisiin, päihteisiin ja niin edelleen ja niin edelleen…

Vanhemmuuden haastavuus alkaa usein toden teolla, kun lapsi tai nuori osoittaa erillisyytensä olemalla vanhemman antamista luvista tai lupaamattomuuksista eri mieltä. Siis suomeksi sanottuna protestoi tai vastustaa. Tällainen käytös on toki täysin normaalia ja toivottavaakin – jokaisella lapsella/nuorella on omat ajatuksensa, toiveensa, tunteensa, ja hänen on saatava oppia ilmaisemaan eriävänkin mielipiteensä sekä pitämään puolensa. Mutta on hyvin kiinnostavaa, mitä perheissä tapahtuu, kun lapsi ilmaisee vanhemmalleen, että “ei käy”.

Toki on olemassa lapsia ja varmaan nuoriakin, jotka myöntyvät ongelmitta vanhempiensa tahtoon ja noudattavat kaikenlaisia sääntöjä. Moni nuori hyötyy sopimuksista ja  pitää niistä kiinni omalta osaltaan. Jotkut lapset eivät edes reagoi kovin voimakkaasti mahdollisiin rajoista johtuviin pettymyksiin. Tapaankin kuitenkin työssäni hyvin usein vanhempia, jotka kertovat lapsen kehnosta sopeutumisesta sääntöihin ja että lapsen pettymyksensieto on olematonta.

Monet lapset ovat äärimmäisen harmistuneita, kun heidän pitää lopettaa jokin mieluisa tekeminen. Vanhemmat eivät tällöin pääse välttämättä kovin helpolla. He joutuvat ehkä näkemään lapsen tai nuoren hajottavan näppäimistöjä, puhelimia tai muita esineitä raivostuessaan erilaisista arjen rajoituksista tai vaikka läksyjenteosta. On lapsia, jotka uhkaavat vanhempia milloin milläkin hurjalla teolla saadakseen oman tahtonsa läpi. Ja on lapsia ja nuoria, jotka eivät mitenkään voi suostua aikuisen asettamiin sääntöihin, ainakaan ilman huomattavaa vääntöä. Variaatio tässä mielessä ihan lapsestakin riippuen on suurta.

Ja tässä kohtaa hommasta tulee kiinnostavaa!

Kun perheissä yksi tai muutama jäsen vastustelee sääntöjä, kuohuu muuten vain tai riitaantuu, vanhemmilla on hyvin erilaisia tapoja vastata lapsen protestiin. Yksi vanhempi fokusoi rauhoitteluun, toinen suuttuu itse, kolmas pomottaa ja määräilee, neljäs antaa myöden ja miellyttää lasta välttääkseen harmituksen tunteet. Joku aikuinen neuvottelee (jotkut loputtomasti), toinen antaa huonosti käyttäytyneelle aina uuden mahdollisuuden, kolmas ei koskaan jousta pätkääkään. Moni toimii vanhempana itse asiassa hyvin samalla tavalla kuin omat vanhemmat ovat omassa lapsuudessa toimineet…Tai sitten juuri päinvastoin. Välimuodot sen sijaan ovat harvinaisempia ainakin, jos omaa vanhemmuutta ei ole jaksanut pahemmin mietiskellä.

Haasteelliseksi tilanteen tekee se, että harva vanhempi on saanut kovinkaan toimivaa lapsuudenaikaista mallia esimerkiksi tunnesäätelyyn, jotta voisi välittää sitä omille lapsilleen. Aika moni kolmekymppinenkin on elänyt lapsuuden, jossa tehtiin niin kuin vanhemmat määräsivät – mutinat pois – ja ponnistaa siitä lähtökohdasta vanhemmaksi. Aika harva vanhempi on saanut myötätuntoista tunne-elämän tukea, josta voisi ammentaa hyviä konsteja omiin haastaviin lastenkasvatustilanteisiin. Siksi olo voi olla epävarma. Moni miettii siellä kotisohvalla tänäänkin, onko ollut vanhempana “oikein”? Pitikö pintansa siellä, missä täytyy? Antoiko periksi sopivasti, vai joustiko liikaa?

Heureka! On siis niin, että…

Sen lisäksi, että lapset ovat temperamenteiltaan ja ominaisuuksiltaan rajaamistilanteissa hyvin erilaisia keskenään, myös vanhemmuuden tavat suhtautua lapsen protesteihin ovat hyvin vaihtelevia. Nämä kun pistetään yhteen, keskinäinen vuorovaikutussuhde muokkaa tilannetta vielä lisää ja toisaalta muokkautuu tietynlaiseksi, omine tuttuine kuvioineen. Miten siis toimia, kun haluaa kasvattaa, sosiaalistaa lasta toimijaksi yhteiskunnassa? Lapsen luonteeseen et voi suoraan nopeasti vaikuttaa. Etkä välttämättä aivan käden käänteessä vuorovaikutussuhteeseenkaan. Joten jäljelle jää helpoimmin irrotettava palikka: vanhemman oma tapa suhtautua rajojen asettamiseen. Siihen voit suoraan vaikuttaa, ja samalla sitten vaikutat niihin kahteen muuhun edellä mainittuunkin. Siksi omien vanhemmuuden tapojen pohtiminen on erittäin hyödyllistä.

Pakettiratkaisujahan ei ole…

Koska lapset ja nuoret ovat yksilöllisiä ja ainutlaatuisia, en minä eikä kukaan muukaan voi antaa täyspitäviä neuvoja siihen, milloin vanhempi toimii oman lapsensa kanssa “kestävällä” pohjalla, niin sanotusti onnistuvana kasvattajana, joka on tasapainossa rajojen asettamisen kanssa. Voit kuitenkin yrittää tunnistaa omia puoliasi seuraavista vanhemmuuden kuvauksista, joiden tarkoitus on piirtää eräänlaisia viivoja rajojen asettamisen veteen – siis siihen, oletko kasvattajana lepsu, tiukka vai tasapainoinen.

Liian ankaran kasvattajan muistilista

  • Kaikkia sääntöjä on aina noudatettava pilkuntarkasti. (paitsi aikuinen ei aina välttämättä noudata niitä)
  • Säännöt sanelee aikuinen, lapsella ei ole pienintäkään mahdollisuutta vaikuttaa mihinkään.
  • Sääntöjä on paljon ja niiden noudattamatta jättäminen johtaa kohtuuttomiin rangaistuksiin: pitkiä puhelinkieltoja ja kotiaresteja.
  • Vanhemmuuden periaatteena on: teet tai itket ja teet. Kieltäytyminen ja vastustelu ovat turhia.
  • Iän ja taitojen karttuessa lapsi ei toiveistaan huolimatta saa vastuuta eikä vapautta.
  • Vanhempi odottaa lapsen tottelevan kyseenalaistamatta. Myöskään kielteisten tunteiden näyttäminen ei välttämättä ole sallittuja. Lapsi “saa näkyä mutta ei kuulua”.
  • Maailma on katala, joten vanhempi pyrkii karaisemaan lasta etukäteen lapsen sietokyvyn kasvattamiseksi. Lapsi joutuu selviytymään yksin kohtuuttomista koettelemuksista.
  • Vanhempi saattaa hyväksyä kuritusväkivallan käyttämisen kasvatustarkoitukseen (mikä oikeasti ei ole kasvatusta vaan väkivaltaa!)
  • Vanhempi on itse tullut aikanaan kasvatetuksi samalla tavalla (“eikä selkään saaminen minuakaan pahentanut”).
  • Vanhempi syyllistää itseään, jos toisinaan joustaa jossain asiassa. Näin voi käydä vaikkapa vanhemman ollessa hyvältä tuulella. Myöhemmin kasvatuslinja sitten kiristyy entisestään, ettei “lapsi pääse ylpistymään”.

Liian lepsun kasvattajan muistilista

  • Sääntöjä on vähän – tärkeintä on, että kaikilla olisi kivaa. Kielteiset tunteet ovat merkki siitä, että ei ole kivaa. Niinpä kielteisiä tunteita vältellään viimeiseen asti. Yhteisissä säännöissä mieluummin joustetaan kuin aiheutetaan lapselle kurjaa oloa.
  • Säännöt ovat epäjohdonmukaisia: tänään tätä ja huomenna tuota.
  • Lapsi ei voi olla varma, mitä häneltä odotetaan. Aikuisetkaan eivät ole siitä varmoja. Riippuu päivästä.
  • Jos lapsi näyttää surulliselta tai harmistuneelta, hänelle annetaan tavanomaisesti periksi asioissa, jotka on ensin kielletty. Näin lapsi oppii nopeasti saamaan haluamansa, esimerkiksi itkemällä tai väkivallalla uhkailemalla.
  • Vanhempi kulkee lapsen perässä sanoen “älä tee noin!” mutta ei puutu tilanteeseen, jos lapsi ei tottele.
  • Lapsi saa itse valita asiat, jotka useimpien vanhempien mielestä ovat aikuisten vastuulla: esimerkiksi meneekö lapsi päiväkotiin, kouluun ja ajoissa nukkumaan.
  • Lapsella on “säädelty ruutuaika”, mutta sen lisäksi hän voi käyttää “vahingossa” erilaisia ruutuja esimerkiksi toisilta laitteilta, tai tuntee puhelimensa ruutuajan lisäämisen pääsykoodin. Vanhempi kuitenkin moittii lasta, jos tämä hyödyntää kyseisen porsaanreiän.

Tasapainoisen kasvattajan muistilista

  • Sääntöjä on kohtuullinen määrä. Niillä on myös “mieli” ja järkevä tarkoitus.
  • Sääntöjen sovitusta noudattamisesta annetaan paljon myönteistä palautetta ja kehuja.
  • Sääntöjen noudattamatta jättäminen johtaa ns. luonnollisiin seurauksiin tai hyvin kohtuullisiin moitteisiin. Moittiessaankin lasta vanhempi kykenee pääsääntöisesti säätelemään omia tunteitaan eikä “oksenna” omaa kiukkuaan lapsen päälle.
  • Tärkeimmistä perheen tai kodin säännöistä pidetään aina kiinni. Niitä on hyvin vähän – lähinnä toisiin, omaisuuteen ja itsen vahingoittamiseen liittyen. Jos lapsi ei tottele tärkeimpiä sääntöjä, aikuinen auttaa häntä ja rajaa tarvittaessa joko sanallisesti tai fyysisesti.
  • Vähemmän tärkeissä säännöissä on neuvottelunvaraa. Lapsen hyvinvointi ja tyytyväisyys ovat tärkeitä, joten joskus lapsi voi syödä makeaa karkkipäivän ulkopuolella, joskus voi valvoa vähän pitempään, ja joskus läksyt voi tehdä vasta illalla. Kuitenkin säännöt ovat sen verran tärkeitä, ettei niissä anneta koko ajan habituellisti periksi.
  • Lapsi voi omalla vastuullisella toiminnallaan vaikuttaa siihen, kuinka paljon hän saa vapauksia. Sopimuksien noudattaminen johtaa suurempiin (ikätasoisiin) vapausasteisiin.
  • Lapsen ei tarvitse hyväksyä kaikkia aikuisten tekemiä sääntöjä, mutta hänellä pitäisi olla tieto siitä, miksi sääntö on sellainen kuin on.
  • Vanhempi hyväksyy lapsen ajoittaisen kiukun, surun tai pettymyksenkin osaksi elämää. Ne ovat tunteita joita ei tarvitse poistaa, vältellä tai tukahduttaa. Vanhempi luottaa siihen, että hankalien tunteiden liennyttyä tulee taas parempia hetkiä. Lapsen kiukku ei pelota tai suututa vanhempaa – ainakaan joka kerta.
  • Vanhempi ymmärtää, että lapsi ei ole robotti. Lapsi on erillinen yksilö, jolla on omat haaveensa, toiveensa, ärtymyksen aiheensa. Vanhempi arvostaa lapsen yksilöllisyyttä ja kykenee suhtautumaan lapseen kunnioittavasti myös konfliktin hetkellä.
  • Vanhempi kykenee sekä pyytämään lapselta että antamaan lapselle anteeksi, kun on mokattu.

Minkälaisia piirteitä tunnistat itsessäsi? Mitkä tekijät auttavat sinua ottamaan tasapainoisen vanhemmuuden puolesi käyttöön kasvatustilanteissa?

Täydellistä vanhemmuutta ei ole eikä tule, onneksi. Voit kuitenkin omilla päätöksilläsi huomattavasti vaikuttaa siihen, kuinka turbulenttinen lapsiperheen elämästä tulee. Siksi tasapainoisen kasvattajan skeemaa kannattaa etsiskellä itsestään, erityisesti vähän heikommin sujuneiden päivien jälkeen. Sillä nimittäin pääsee jo vanhemmuudessa todella pitkälle. Ja lapsi hyötyy.

Miten puhua lapselle ikätasoisesti vaikeista asioista?

Miten puhua lapselle ikätasoisesti vaikeista asioista?

Riikka Riihonen

Törmäsin eräällä keskustelupalstalla seuraavaan tuskailuun. Palstalla oli juuri vilkkaasti keskusteltu, miten voi kertoa lapselle surullisesta asiasta, mihin joku kommentoi, että lapselle kannattaa puhua vaikeista asioista  ikätasoisesti. Mutta sitten tokaistiin tärkeä pointti: eihän missään opeteta, mitä ikätasoinen puhe on!

Mitä on ikätasoisuus?

Lyhyesti, lapsen ikätason huomioon ottaminen tarkoittaa, että aikuinen arvioi hänen kehitystasoaan ja kykyään ymmärtää erilaisia asioita, sekä käyttää tätä tietoa arjen tilanteissa tai vaikkapa vaikeista asioista puhuttaessa.

Tärkeimpänä tekijänä lapselle ikätasoisesti puhuttaessa on huomioitava tietenkin kronologinen ikä. Jokainen aikuinen varmasti kertoo luonnostaan esimerkiksi avo/avioerostaan ihan eri tavoin kolmivuotiaalle kuin kolmetoistavuotiaalle.

Esimerkiksi näin:

Tavalliselle 3-vuotiaalle: “äiti ja isä tykkää sinusta mutta haluaa jatkossa asua eri kodeissa. Sinulle tulee kaksi kotia. Silloin on vähemmän riitelyä. “

Tavalliselle 13-vuotiaalle: “Ihmissuhteet ovat monimutkaisia, ja vaikka välitämme toisistamme, emme enää halua jatkaa parisuhdetta, koska riitelemme niin paljon. Olet varmaan huomannutkin. Olemme kuitenkin aina sinun vanhempiasi yhdessä, ja molemmat rakastamme sinua.”

Toisin kuin yleisesti ajatellaan, lapsen kehitystaso ja ymmärrys ei kuitenkaan riipu pelkästään iästä. Osa lapsista on ikäistään kypsemmän oloisia, toiset taas selvästi vielä “raakileita” ikäisekseen. Tämä tulee vastaan työssäni mm. siten, että tavallista isokokoisemmat lapset, joista joku voi olla tunne-elämältään vielä epäkypsä, joutuvat kyseisen ilmiön takia toisinaan vaikeuksiin. Meillä aikuisilla kun on taipumus päätellä helposti lapsen koon perusteella, että mitä isompi, sitä ymmärtävämpi.

Oma lukunsa liittyy tietenkin lapsiin, joilla on varsinaista todettua kehitysviivettä. Kehitysviiveinen/-vammainen lapsi saattaa käytökseltään ja käsityskyvyltään vastata selvästi pienempää lasta, vaikka ikää olisi jo kertynyt. Tätä asiaa ei kuitenkaan voi arvioida päällepäin. Pelkkä kehitysvammadiagnoosi ei siis vielä kerro tässä mielessä paljoakaan. Lievästi kehitysvammaisista lapsista osa pärjäilee koulussa tukitoimien avulla ihan mukavasti, osan kehitys taas viivästyy aina vain lisää tai jopa pysähtyy. Kehitysviiveiselle lapselle vaikeista asioista puhumista tulisi mukauttaa vastaamaan lapsen tosiasiallista ymmärryskykyä.

Ikäistään kypsemmistä lapsista

Aloitetaanpa siitä, mikä on normaalia. Jos lapsi on kognitiivisesti vahvoilla eli älykäs, hän saattaa ymmärtää jo varsin pienenä asioita, jotka ovat muille vaikeita vielä pitkään. Hän saattaa myös olla (mutta huom! Ei suinkaan ole aina!) ikäistään taitavampi käsittelemään tunteitaan. Kognitiivisesti vahvoilla oleva lapsi saattaa pystyä käsittelemään mielessään asioita ikätoveria ketterämmin, mikä auttaa häntä selviämään vaikeuksistaan. Esimerkiksi haaveellinen ja ajatuksiinsa uppoutuva ADD-lapsi kompensoi usein älykkyydellä ja hyvällä muistillaan juttuja, jotka menevät tarkkaamattomuuden takia aivan ohi. Haasteena toki on ikätasoa kypsemmän oloisen lapsen kohdalla, miten lapsen päällepäin välittyvä monenlainen kyvykkyys ja pärjäävyys ei vahingossa johtaisi siihen, että lapsi jää liikaa oman onnensa nojaan vaikeista asioista puhuttaessa. Osaavatko aikuiset pitää sordiinoa päällä ja olla kertomatta lapselle ihan kaikkea aikuisten asioista, vaikka hänen älynsä ja kykynsä ymmärtää asioita näin “kutsuisikin” tekemään? 

Kun lukee naistenlehtiä, niissä puhutaan usein aikuisista, jotka ovat lapsena joutuneet kannattelemaan omia vanhempiaan. Tämä ei tietenkään ole mitenkään toivottavaa. Mutta jos lapselle käy näin eikä hän voi syystä tai toisesta pysyä enää vain “lapsen maailmassa”, hän kypsyy toki muita nopeammin ja alkaa vaikuttaa ikäistään vanhemmalta. Tämä muutos tapahtuu usein niin fyysisesti kuin henkisesti. Tutkimuksista tiedetään, että esimerkiksi sota-alueilla lapset tulevat muita aiemmin murrosikään. Onkin adaptiivista kasvaa nopeasti aikuiseksi sekä fyysisesti että psyykkisesti, jos ympärillä on vakavaa uhkaa. Hintansa sillä kuitenkin on, kun toisaalta tiedetään, että pitkään leikkivillä lapsilla on tasapainoisempi psyykkinen kehitys. Ei siis ole suotavaa, että lapsi joutuu liian aikaisin omaan varaansa. Ja vaikka lapsi vaikuttaa kypsältä, vaikeista asioista puhuttaessa on tällaisenkin lapsosen kohdalla yhä pidettävä kirkkaana mielessä, että kyseessä on vasta lapsi.

Ikäistään epäkypsemmistä lapsista

Kuten yllä mainitsin, osa lapsista on ikätasoaan epäkypsempiä joko kognitiivisilta tai tunnetaidoiltaan.

Tällaiselle lapselle ei välttämättä voi kertoa pamauttaa vaikeita asioita tuosta vain, vaan hänen yksilölliset tarpeensa olisi hyvä ottaa huomioon. Hänen voi olla esimerkiksi vaikea ymmärtää syy-yhteyksiä ja abstrakteja käsitteitä, tai hänellä voi olla yllättävää reagointia vaikkapa melko tavallisissa yllätys- tai muutostilanteissa, joissa samanikäiseltä lapselta yleensä jo odotetaan ihan muuta.

Esimerkiksi neuropsykiatrisesti oireilevat lapset sietävät usein hyvin huonosti muutoksia. Vaikka tapahtuma olisi sinänsä toivottu, kuten perheenjäsenen syntymä tai perheen muutto uuteen kotiin, tällaiselle lapselle kannattaa varata riittävästi aikaa sekä muutosasiasta kertomista että siihen sopeutumista varten. Muutokseen voi tällöin valmistautua pala palalta. Nepsy- lapsi, joka voi olla tunne-elämältään viiveinen, tarvitsee aikaa siihen, että hän saa toistuvasti puhua asiasta, kertoa tuntemuksiaan ja ajatuksiaan ja suoraan sanottuna myös tarvittaessa kaataa huonoja fiiliksiään vanhemman “tunneämpäriin”. Nepsy-lapsen oma tunneämpäri (joskus hyvin pieni sellainen) kun ei välttämättä vielä mahdollista tunteiden kovin tehokasta prosessointia. Kun tällainen erityisyys otetaan huomioon, lasta voidaan auttaa sietämään muutoksia ja vaikeuksia paremmin.

Useimmat lapset ovat siinä mielessä arvokonservatiiveja, että he arvostavat pysyvyyttä ja arjen rutiineita, mutta erityisesti  neurobiologisesti herkille ja aroille sekä jostain syystä turvattomissa oloissa kasvaneille lapsille asioiden muuttumattomuudella on hurjan iso merkitys. Jos lapsi on kovin arka, hän voi tarvita vanhemmalta hyvin paljon sensitiivisyyttä vaikeista asioista puhuttaessa. Tunnetasolla ikäistään nuorempi lapsi kaipaa vanhemmalta vaikeiden uutisten “sopivaa annostelua” sekä hoivaa ja huomiota kertomisen aikana ja jälkeen. Vaikeat asiat olisi kerrottava selkeästi ja ytimekkäästi, turvallisuudentunnetta vaalien. Erityisesti tällaiselle lapselle olisi tärkeää, että vaikeidenkin uutisten sattuessa kohdalle tarjolla on yhä runsaasti jotain tuttua: arjen turvalliset tavat ja kaikki ne jutut, jotka eivät mahdollisessa vaikeassa tilanteessakaan muutu.

Vinkkejä ikätasoisuuden huomioimiseen vaikeista asioista puhuttaessa:

  1. Muista lapsen ikä. Alle kouluikäinen ei pysty pitämään moniakaan asioita mielessään samanaikaisesti. Puhu pienelle lapselle yksinkertaisin lausein ja sanoin. Voit auttaa vaikean asian ymmärtämistä piirtämällä tai leikkimällä teemaan liittyvää aihetta lapsen kanssa, tai voit kokeilla esimerkiksi aiheeseen sopivan kirjan lukemista lapselle. Kirjasta voi jälkeenpäin avautua mahdollisuus hyvälle keskustelulle.
  2. Kokeile isomman lapsen kanssa ns kepillä jäätä. Aloita kertomalla vaikeasta asiasta yksinkertaisesti mutta niukasti.  Kun olette sopivassa tilanteessa, voit sanoa lapselle, että sinulla on tärkeää asiaa. Kerro vain tosiasioita äläkä pehmentele, hämmennä tai kiertele liikaa. Kun olet kertonut asiasi, kysy lapselta, ymmärsikö hän ja onko hänellä kysyttävää. Jos havaitset lapsen ymmärtäneen sanomasi, voit halutessasi laajentaa ja kertoa asiasta lisääkin. Jos lapsi ei ymmärtänyt, mitä sanoit, pysähdy ja yritä kertoa asiasta uudelleen.
  3. Tee aikuisena aiheen sopiva rajaus mielessäsi. Esimerkiksi vanhempaan kohdistuneesta traumakokemuksesta ei ole syytä kertoa omalle lapselle todella yksityiskohtaisesti. Tai jos perheen aikuinen on esimerkiksi joutunut psykiatriseen sairaalahoitoon, tilanteeseen liittyviä taustoja ei kannata puida liian laajasti lapsen kanssa. Voit aina kuitenkin kertoa jotain, mikä on totta ja relevanttia. Esimerkiksi: “äiti oli niin surullinen ja väsynyt koko ajan, että hänen piti saada kerätä voimia. Hän on siksi nyt sairaalassa saamassa hoitoa.”
  4. Lapsi saattaa vaihtaa puheenaihetta nopeastikin, vaikka itse haluaisit keskustella asiasta lisää. Anna lapsen tehdä puheenaiheen vaihdos. Vähän myöhemmin voit kysyä, haluaako lapsi vielä puhua vaikeasta asiasta. Jos ei halua, hän todennäköisesti miettii hitusen ja ottaa asian myöhemmin puheeksi, tai asia alkaa näkyä leikeissä tai unissa jollain tavalla, jolloin sitä päästään käsittelemään.
  5. Jos vaikea aihe on niin ahdistava, että lapsi ei halua puhua siitä eikä ota sitä itsenäisesti esille, on vanhempana tehtäväsi yrittää keskustella asiasta lisää myöhemmin. Tyypillisesti tällainen vaikea asia voisi olla lapsen itse kokema traumatapahtuma, kuten väkivallan kohteeksi tai onnettomuuteen joutuminen. Tutkimusten mukaan lapsi voi jäädä tällaisten asioiden kanssa todella yksin, koska kukaan ei rohkene ottaa asiaa puheeksi, ja vanhemmat jopa voivat luulla, että lapsi on tapahtuman jo unohtanut. Todellisuudessa lapsi voi yrittää suojata vanhempiaan ja tavallaan itseäänkin, jos näkee heidän menevän pois tolaltaan asiasta puhuttaessa.
  6. Ihmisille tapahtuu ikävä kyllä tasaiseen tahtiin kamalia, surullisia ja vihastuttavia asioita. Koska niitä joka tapauksessa tapahtuu, lapsen psyykettä ei voi suojata olemalla kertomatta hänelle esimerkiksi suvun salaisuuksia tai yllä mainitun kaltaisia kielteisiä tapahtumia. Salaisuudet ja vaietut vaikeudet ovat, päinvastoin, omiaan lisäämään epämääräistä psyykkistä huonovointisuutta. Jos aikuiset ovat todella tolaltaan jostakin mutta eivät kerro lapselle asioista mitään, lapsi saattaa käyttää aivan liian paljon energiaa arvailuun ja tekee kaiken lisäksi omia tulkintojaan. Tulkinta voisi olla lapselle epäselväksi jääneen vanhempien eron osalta esimerkiksi seuraava: “koska olin tuhma, isä lähti kotoa eikä palaa koskaan.” Jos siis haluat säästää lastasi, sinun on rohjettava kertoa edes jotakin vaikeuksista, jossa olette.
  7. Muista: eivät vaikeudet ratkaise kenenkään mielenterveyttä, vaan tapa, jolla ne kohdataan. Voit opettaa lapsellesi rakentavia tapoja selvitä eri tilanteista esimerkiksi puhumalla vaikeuksistanne sopivina annoksina. Kun asioista jutellaan, ne asettuvat mittakaavaan eivätkä ole lapselle (tai aikuisellekaan) niin pelottavia. Lapsi ei kuitenkaan koskaan ole aikuisen tukihenkilö. Oma tukensa aikuisen on hankittava muualta.
  8. Muista, että ikätasoisuuden huomioimista opetellaan usein yrityksen ja erehdyksen kautta – osin siksi, koska kehitys kehittyy ja lapsi kasvaa koko ajan! Sinun ei siis vaikeasta aiheesta puhuessasi tarvitse olla varma, meneekö kaikki putkeen. Lapsesi arvostaa varmasti yritystäsi keskustella ja nostaa kissaa pöydälle. Luota selviytymiskykyynne ja sisäiseen “kypsään aikuiseesi”; osaat kyllä toimia oikein.
Äideistä ja äidittömyydestä

Äideistä ja äidittömyydestä

Riikka Riihonen

“Äiti on aina lempeä ja kärsivällinen. Hän jaksaa puhaltaa mustelmiin, auttaa läksyissä, laulaa tuutulaulut ja hymyilee rakastavasti pienokaisilleen. Hän kantaa elämän myrskyissä eteenpäin väsymättä. Äitiin voit aina luottaa.”

Vai onko äiti sittenkin ollut täysi ilkimys? Itsekäs, laiminlyövä, väkivaltaa käyttävä. Mitätöi ja alistaa lastaan, komentaa, suhtautuu sarkastisesti lapsen yrityksiin oppia taitoja. Onko hän antanut kaikin tavoin ymmärtää, että “sinusta ei ole mihinkään”?

Jokaiselle meistä on muodostunut omanlainen kokemusvalikko äitiydestä lapsuutemme aikana. Se voi olla edeltävän kaltainen kuvaus täydellisestä rakkaudesta, hyväksynnästä ja symbioosista. Se voi olla toisaalta myös jälkimmäisen kaltainen kokemus täydellisestä väheksymisestä tai kaltoinkohtelusta. Se voi myös olla kaikkea tältä väliltä.

Äitejä on erilaisia. Hekin ovat ihmisiä. On omistautuvia kotiäitejä, uraäitejä, suorittajaäitejä ja maailman lempeimpiä, ymmärtäviä äitejä. On elämäntapaäitejä, jotka ottavat omien lastensa lisäksi muitakin tarvitsevia siipiensä suojaan.

Mutta osa äideistä jää etäisiksi henkisesti tai fyysisesti, ja osa heistä on hädin tuskin kotona koskaan. Osa joutuu luopumaan lähiäitiydestään syystä taikka toisesta. Osa ei tapaa lapsiaan tai pistää välit poikki heidän kanssaan. Osa ei pysty hyväksymään lapsensa uskonnollista, seksuaalista tai vaikkapa urasuuntautumista. Osa äideistä ei koskaan halunnut lapsia saadakaan. Äitiys on voinut olla velvollisuus tai vahinko.

Vaikka äitienpäivänä arvostamme ja kiitämme jokaista äitiä heidän olemassaolostaan, omaa lapsuudessa saatua kokemusta äitiydestä ei tarvitse unohtaa, oli se mitä tahansa. Tänä äitienpäivänä ajatukseni ovatkin erityisesti heidän luonaan, joiden kokemus lapsena saadusta vanhemmuudesta oli ristiriitainen tai vaikea. Jos näin on, annathan itsellesi luvan olla myös surullinen, vihainen tai pettynyt äitienpäivänä. Voit muistaa hyviä yhteisiä huolenpidon hetkiä ja arvostaa niitä, ja silti voit samalla hyväksyen kantaa mielessäsi toisenlaisiakin muistoja. Sinulla on oikeus molempiin. Monenlaiset tunteet ja kokemukset kuuluvat elämään ja ovat sallittuja.

Toinen ryhmä, jota mielessäni pidän tänä äitienpäivänä, ovat me varhain tai nuorina äitinsä menettäneet. Äidittömyys ei ole aikuiselle mikään leima, mutta se on ajoittain viiltävä suru tai joskus epämääräisempi kurja fiilis. Vaikka siitä on jo pitkä aika, tunnistan itsessänikin yhä hetkittäin surua siitä, että en voi tietää, minkälainen persoona äitini oli. Lapsen kokemus äidistä on usein erilainen kuin aikuisen. En voi myöskään kääntyä hänen puoleensa neuvoa kysymään. Tiedän, että moni äitinsä menettänyt jakaa nämä ajatukset ja tietyn haikeuden. Suru jättää jonkinlaiset arvet, jotka aikanaan haalenevat. Hassusti arpi saattaa kuitenkin ruveta pitkästä aikaa kinnailemaan äitienpäivän liepeillä…

Lopuksi sananen niille äideille ja äitihahmoille, jotka ovat juuri nyt pikkulapsi- tai ruuhkavuosissa: muistathan kiittää ja arvostaa omaa panostasi ja vanhemmuuttasi riittävän usein. Vaikka äitien arvoa esille nostava äitienpäivä on vain kerran vuodessa, se voisi oikeastaan olla joka päivä. Nimittäin aina kun olet tekemisissä lapsesi kanssa, aina kun hoidat hänen asioitaan, aina kun pidät lasta mielessäsi, aina silloin hoidat vanhemmuuden tärkeää tehtävää. Se on mittaamattoman arvokasta.

Lisäksi riippumatta asemastasi ja arjen mahdollisuuksistasi lapsesi elämässä, sinulla on joka tapauksessa kauaskantoiset vaikutukset lapsesi aikuisuuteen. Kaikki hyvä, minkä lapsi sinulta saa, on rahaa hänen hyvinvointinsa pankkitilille. Jokainen hymy lasketaan, jokainen hellä katse ja kehu tai ystävällinen viesti myös. Usko siihen, että juuri sinä riität lapsellesi. Sinä olet äidin malli tuleville sukupolville ❤️.

Muutama juttu, jotka olisin halunnut tietää ennen lasten saamista.

Muutama juttu, jotka olisin halunnut tietää ennen lasten saamista.

Riikka Riihonen

1. Lapset voivat kasvaa niin monin tavoin hyvään suuntaan. Ei siis ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa elää lapsiperheenä. Tämän asian ymmärtäminen on vanhempana äärimmäisen voimaannuttavaa. Sillä silloin kun voimasi ovat vähissä, tai kun kaikki tuntuu menevän pieleen – olet silti mitä todennäköisimmin menetellyt aivan oikein lapsesi näkökulmasta. Koeta siis tuntea itseäsi kohtaan armoa ja myötätuntoa. Olet tehnyt parhaasi ja lapsestasi tulee aivan hyvä aikuinen! ❤️

2. Lapsuus on täynnä erilaisia vaiheita. Yhdessä vaiheessa lapsesi syö vain bataattia. Toisessa hän seisoo jatkuvasti päällään hereillä ollessaan. Kolmannessa vaiheessa hän paiskoo habituellisti oveaan. Neljännessä hän ilmestyy yhteisiin tiloihin vain ruoka-aikaan. Kaikki nämä ja lukemattomat muut vaiheet tulevat olemaan edessäsi vanhempana vuosien myötä. Lapsuus onkin oikeastaan sarja hetkiä, jatkuvaa muutosta, joka kasvattaa eniten itse vanhempaa. Et voi hallita muutosta, voit ainoastaan pyrkiä pysymään ajan tasalla.

3. Vaikka olet vanhempi, olet edelleen myös ihminen. Olet epätäydellinen. Joskus osaat enemmän, joskus vähemmän. Joskus vaadit liikaa, joskus liian vähän. Joskus epäonnistut surkeasti (esimerkiksi etäkoulun pääsiäisaskarteluissa) ja kiroilet railakkaasti. Joskus valitset väärin, vaikka tiedät, että seuraukset ovat kielteiset. Saatat katua virheitäsi. Saatat olla vihainen, pettynyt tai masentunut. Tämä kaikki kuuluu ihmisyyteen ja vanhemmuuteenkin. Lapsesi ei voisi mitenkään oppia elämään, jos hän ei saisi koskaan nähdä sinun mokailevan tai kokevan haasteita. Ongelmien ratkaiseminen ei ole helppoa kellekään, mutta yrittämällä ratkoa niitä annat lapsellesi arvokasta mallia aikuisuutta ajatellen. Epätäydellisenäkin olet siis lapsellesi riittävän hyvä aikuisen malli.

4. Joskus vähemmän on enemmän. Tämä tarkoittaa, että vähemmän suorittamista tekee yleensä kaikille hyvää. Elämä voi olla rankkaa. Sen parhaat hetket ovat – toisin kuin ajatellaan – usein salakavalia, lyhyitä onnenmurusia kaikkien murheiden ja huolien välissä tai keskellä. Siis arkista sohvaköllöttelyä perheen kesken. Kävely luonnossa. Maittava ateria. Tai halaus läheiseltä. Myös lapsi kokee luultavasti nämä hetket paljon merkityksellisempinä kuin huvipuistot, ulkomaanmatkat tai merkkivaatteet. Älä siis murehdi, jos et voi tarjota materiaalisia asioita lapsellesi. Lapsen myönteinen kasvu ei ole siitä kiinni.

5. Kaikki sanovat, että lapsiperheen aika kuluu nopeasti… Ja niin se myös tekee. Tältähän ei tunnu silloin, kun on valvonut viidettäkymmenettä yötä putkeen ja arki on täynnä vaipanvaihtoa, soseiden syöttämistä ja päiväunia. Mutta siitä se lähtee, siis pikku hiljaa vauhti kiihtymään… Ja yhtäkkiä lapsesi on 12-vuotias ja sinä hämmästelet: “joko se lapsuus meni???” Kyllä, juuri niin se meni. Nopeasti. Ota siis siitä kaikki irti.

6. Pidä kiinni ja nauti kyydistä! Vanhemmuus on joskus hyvin huolestuttavaa, raivostuttavaa, surullista tai pelottavaa. Se on kuitenkin myös ihanaa, iloista, onnellista, käsittämättömän pakahduttavaa. Lapset tuovat mukanaan raikkaita näkökulmia, ihania höpötyksiä, mahtavaa huumoria, vauhtia ja jänniä tilanteita. Lasten ansiosta sinulla ei tule olemaan kovin montaa tylsää hetkeä. Ja mikä tärkeintä, lapset ovat mitä parhaimpia oppaita sinuun itseesi. Pääset tutustumaan omiin erilaisiin puoliisi vanhemmuuden eri vaiheissa. Toisiin piirteistäsi tulet olemaan tyytyväinen, toisiin et. Niistä riippumatta useimmille vanhemmille oma lapsi on kuitenkin arvokkain aarre maailmassa. Pidä siis kiinni ja nauti vanhemmuuden kyydistä! Sillä vanhemmuudessa, kuten elämässä yleensä, itse matka on merkittävämpi kuin päämäärä.

Miten auttaa lasta sietämään tuntemattoman pelkoa

Miten auttaa lasta sietämään tuntemattoman pelkoa

Riikka Riihonen

Epävarmuuden sietäminen on kaikille ihmisille vaikeaa. Erityisen vaikeaa se on silloin, kun olemassa on todellisia syitä epävarmuuteen. Hyvin moni aikuinen on varmasti tuntenut viime päivinä uudenlaista epävarmuutta, pelkoa ja jännittyneisyyttä siitä, miten meneillään oleva Covid-19 – virusepidemia voi vaikuttaa omaan tai läheisten elämään. Joillakin pelko yleistyy laajemmin jopa yhteiskunnan kestokykyä koskevaksi nykyisessä poikkeuksellisessa tilanteessa. Tässä kirjoituksessa käsittelen erityisesti sitä, miten lasten vanhemmat voivat tukea lapsia sietämään pelkoa tai epävarmuutta. Kenties jotain keinoista voit ottaa aikuisena käyttöön myös omaan elämääsi.

Kuuluisa Fransiskus Assisilaisen tyyneysrukous menee suurin piirtein näin: “Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.” Kyseisessä virkkeessä on mielestäni parikin oikein hyvää pointtia.

Ensinnäkin epävarmuutta herättävissä tilanteissa sen jäsentäminen, mihin voi vaikuttaa ja mihin ei, on tärkeää. Tällainen monia ihmisiä pelottava tilanne, kuten virusepidemia, ei tee tässä poikkeusta. Aikuisena voin vaikuttaa siihen, kuinka usein pesen käsiäni, jäänkö flunssan iskiessä kotiin potemaan vai menenkö töihin, tai vienkö tällä viikolla lapset harrastuksiin, jossa tulee paljon lähikontaktia. Sen sijaan kotimaan hallinnollisiin päätöksiin, yhteiskunnan reaktioihin poikkeustilanteessa tai viruksen ominaisuuksiin en voi juurikaan vaikuttaa. Mitä vähemmän nämä aika erityyppiset sekoittuvat keskenään, sitä turvallisemmaksi voin yleisesti oloni tuntea. Silloin ei tarvitse käyttää energiaa turhaan murehtimiseen.

Toisena huomiona nostaisin esille sen, miten elämä oikeastaan aina hyvin epävarmaa. Tämä hetki ei tee siitä poikkeusta! Emmehän oikeasti voi hallita niin monia asioita kuin olemme tottuneet kuvittelemaan. Monille nykyinen elämäntyyli sisältää todella paljon täydellisen kontrollin elementtejä: päivärutiiniemme lisäksi olemme tottuneet mittaamaan melkein kaikkea – sykettä, unta, kaloreita, treeniin käytettyä aikaa, arvosanoja… Kaikesta tästä huolimatta kukaan ei voi nähdä tulevaisuuteen eikä siten ennustaa, miten elämä tulee menemään. Niinpä joskus on hyvä hallitsemisyritysten sijaan vain keskittyä pysymään elämän vuoristoradan kyydissä, tarjoaa se sitten mitä tahansa.

Mutta asiaan! Lupasin tarjota muutaman vinkin, miten voit auttaa lapsia sietämään epävarmuutta, jota nyky- tai johonkin muuhun tilanteeseen liittyy.

  1. Ole lapselle läsnä. Sinun ei tarvitse olla erityisen voimakas, rohkea tai varma kyetäksesi tukemaan lastasi. Riittää, kun olet sinä, lapselle tuttu ja tärkeä aikuinen. Käytä lapseesi aikaa, jos hän on jännittynyt, pelokas tai ahdistunut. Juttele ja silittele. Lohduta, hali, ja kerro, että lapsesta pidetään huolta! Lapsi tarvitsee psyykkiseen hyvinvointiinsa tunteen, että hän on turvassa.
  2. Vastaa lapsen kysymyksiin niin pitkälle kuin osaat – toki ikätasoisen ymmärryksen mukaisesti. Jos et tiedä vastausta, senkin voi sanoa ääneen. Ei tarvitse tietää kaikkea. Voitte myös yhdessä ottaa selvää asioista. Nykytilanne on lisäksi oiva mahdollisuus mediakasvatukseen. Miten voitte erottaa asiallisen informaation epäasiallisesta?
  3. Puhu tunteista. Voit kysyä suoraan, pelottaako lasta. Myös muita kielteisiä tunteita, kuten ärsyyntymistä, ahdistusta, kauhua tai vihaa voi liittyä elämän muutostilanteisiin. Tunteiden määrä voi myös mitata. Tavallinen tapa mitata tunteen voimakkuutta on arvioida tunnetta asteikolla 0-10, jossa 0= ei lainkaan ja 10= voimakkain mahdollinen tunne. Voitte seurata lapsen kanssa, miten pelon määrä kehittyy, kun virustilanne muuttuu. Kun ajatukseen jylläävästä viruksesta on pikku hiljaa totuttu, muuttuuko pelon voimakkuus? Kun lapsi tekee itselleen mieluisia asioita, muuttuuko pelon voimakkuus silloin? Pelosta on helpompi puhua, kun se on jotain mitattavaa eli paremmin jäsennettävää. Kysy myös pelon takana olevia ajatuksia. Mitä kaikkea onkaan lapsen mielessä?
  4. Nauti perheajasta. Harvoin ainakaan kouluikäisten tai teinien perheillä on yhtä hyviä mahdollisuuksia viettää aikaa yhdessä kiireettä kuin nyt, sillä lähes kaikki harrastukset ovat tauolla. Siksi on aika köllöttää sohvalla yhdessä. Voi tehdä retkiä tai ulkoilla. Voi siivota yhdessä tai kokata. Perheen lisääntynyt yhteinen aika on myös mahdollisuus lisätä keskinäistä läheisyyttä.
  5. Pidä huolta rutiineista. Vaikka nyt on meneillään todella monenlaisia mullistuksia arjessa, kaupassakäynnistä ja koulujutuista alkaen, joistakin asioista kannattaa pitää kiinni: nukkumaanmenoajat, ruokailut, ulkoilut ja muut päivittäiset tavat ovat edelleen ajankohtaisia ja tarpeellisia. Niistä ei kannata liikaa tinkiä. Myös järkevistä digiaikarajoituksista on pidettävä kiinni.
  6. Anna lapsen jatkaa lapsen elämää. Vaikka aikuisten mielessä onkin varmasti paljon asioita, jotka liittyvät terveyteen, talouteen tai muuhun ajankohtaiseen, näiden ei kannata antaa liikaa “valua” lapsen päälle. Lasta kiinnostavat leikit, kaverit, askartelu, mieluisat urheilu- tai muut harrastukset aivan eri mittakaavassa kuin aikuisten huolet. Voit siis kaikesta uutisoinnista huolimatta aikuisena suoda lapselle mahdollisuuden nauttia tavallisista jutuista.
  7. Kun koette asioita, joihin ette voi vaikuttaa, keskity tekemään lapsen ja omasta olostasi mahdollisimman mukava. Jos joudut karanteeniin, silti voit lukea kirjoja tai katsoa leffoja. Jos lapsi on flunssassa, silti voitte puuhailla, vitsailla tai pelata vaikka lautapelejä yhdessä. Sekä lapsi että aikuinen saavat ottaa hetkiä rentoutumiseen, vaikka jotain huolestuttavaa olisikin maailmassa tapahtumassa. Jos kyseessä on asia, johon ei voi vaikuttaa, rentoutuminen sekä itsestä huolen pitäminen on hyvä suoja haitalliselle (ns. toksiselle) stressille. Rentoutumista voi myös harjoitella, jos se on vaikeaa – näitä harjoituksia löydät esimerkiksi Youtuben sivuilta Mielenterveystalo-hakusanalla.
  8. Suojaa lasta medialta. Tutkimuksista tiedetään, että liiallinen media-altistus aiheuttaa lapsille ja nuorille ahdistusoireita. Varsinkin, kun Youtube, Insta, Snapchat ja muut alustat sisältävät paikoin erittäin järkyttäviä videoita, uutispätkiä ja muuta raflaavaa, osin harhaanjohtavaa materiaalia, ei kannata antaa lasten ja nuorten uppoutua liikaa digilaitteille. Toisaalta uutisista voi jutella lapsen kanssa – lapsethan altistuvat niille joka tapauksessa jossain määrin. On tärkeää, ettei lapsi jää yksin pohtimaan uutisten sisältöä.
  9. Tiedetään tutkimuksista, että lapsen kannalta traumaattiset asiat ovat perusturvallisuutta järkyttäviä tapahtumia, joita on saattanut olla aivan mahdoton ennakoida. Niiden kokemiseen liittyy usein tulevaisuudenuskon menetys. Nykytilanne ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti, että se olisi välttämättä lapselle traumaattinen. Ja paljon on meistä aikuisista kiinni, miten turvalliseksi sen lapsille teemme. Tue siis lapsen uskoa hyvään tulevaisuuteen yllä olevin keinoin sekä puhumalla mukavista asioista, joita voitte tehdä kesällä, ensi vuonna, viiden vuoden päästä ja niin edespäin. Usko myös itse, että näitä kivoja hetkiä tulee. Epidemia tulee mutta myös menee, ja elämä jatkuu.

Lempparilastenrunoni on Juha Itkosen käsialaa. Laitan sen tähän loppuun, kenties osin lohdutukseksi mutta myös sen kirkastamiseksi, että meidän ihmisten ongelmat ovat maailmankaikkeuden näkökulmasta loppujen lopuksi melko pieniä. Mitä tahansa elämäs tapahtuukaan, siitä voi myös selvitä.

“Kaikenlaista tapahtuu

ja tällaista tapahtui kerran:

etana kiipesi puun latvaan

matka kesti viikon verran.”

Lapsen tai nuoren psykoottiset oireet – miten suhtautua?

Lapsen tai nuoren psykoottiset oireet – miten suhtautua?

Riikka Riihonen

Mitä pitäisi tietää lasten ja nuorten psykoottisista oireista? Ne ovat yleinen mutta valitettavan huonosti tunnettu kapiitteli lasten ja nuorten kanssa työskentelevien toimijoiden ja vanhempien keskuudessa.

Kun medioissa keskustellaan psykoosista tai psykoottisista oireista, kuten harhaluuloista tai aistiharhoista, tullaan nopeasti hyvin harvinaisiin mutta sitäkin valitettavampiin tilanteisiin, kun vahvasti psykoottinen ihminen tuottaa toiselle ihmiselle vahinkoa oireidensa vuoksi. Tämäntyyppiset mediassa raportoidut tapahtumat kuitenkin ovat vain äärimmäinen jäävuoren huippu. Psykoottiset oireet ovatkin pääasiassa aivan jotain muuta kuin yllä mainitut tilanteet, eivätkä ne yleensä tuota vaaraa kenellekään. Oireiden yleisyyttä kuvastavat joidenkin tutkimusten arviot siitä, että jopa 20 prosentilla ihmisistä on joskus psykoottistyyppisiä oireita. Valitettavasti median tapa käsitellä aihetta voi osaltaan ylläpitää vaikeutta keskustella tämäntyyppisistä kokemuksista realistisemmin. Harva uskaltaa puhua psykoottistyyppisistä oireista, jos pelkää tulevansa nähdyksi “hulluna” tai vaarallisena niiden vuoksi.

Psykoosiriskioireita on monilla jossain vaiheessa elämää.

Oletko koskaan kuullut äänen, joita muut eivät voi kuulla? Oletko nähnyt jotain ylimääräistä, ovatko värit tuntuneet jossain tilanteessa poikkeavilta tai esimerkiksi ovatko asioiden mittasuhteet muuttuneet? Oletko kokenut ylimääräisen henkilön läsnäolon, vaikka paikalla ei ole ollut ketään muuta? Nämä kaikki ovat ns. aistihairahduksia – pieniä ja tavallisia aivotoimintamme kiemuroihin liittyviä ilmiöitä, joista kuitenkin harvoin kavereille tai muillekaan tulee puhutuksi.

Aistihairahdusten lisäksi monella ihmisellä esiintyy joskus ajatusvääristymiä, jotka tarkoittavat tavalla tai toisella ei-todenmukaisia ajatuksia. Voimakkaina tällaisia epärealistisia ajatusvääristymiä voi kutsua harhaluuloiksi, jolloin ne käsitteellistetään psykoosiriskioireiksi. Harhaluulot voivat koskea monenlaisia teemoja – esimerkiksi kahden toisistaan erillisen asian kuviteltua, taikauskoista yhteyttä (“jos syön tämän voileivän, joku putoaa Aurajokeen”) tai vaikkapa itseen kohdistuvaa uhkaa tai vaaraa (“naapurit puhuvat minusta pahaa selän takana”). Lievinä ajatusvääristymät ovat usein niin arkisia ja mitättömiä, että niihin ei tarvitse puuttua millään tavalla; ne ovat ajattelutapojen normaalivaihtelun rajoissa. Esimerkiksi usko yksisarvisten, henkien tai muiden suojaavien voimien läsnäoloon voi olla jollekin ihmiselle elämää rikastuttava asia. Jos kyseisestä uskomuksesta ei ole haittaa, ei sille tarvitse tehdä mitään, vaikka se ei jonkun toisen näkökulmasta vastaisikaan todellisuutta.

Milloin puhutaan psykoosista? Milloin on syytä huolestua?

Vaikka yllämainittuja, hieman poikkeavia aistikokemuksia ja ajatusvääristymiä on monilla ihmisillä joskus, sekä harhaluuloja että aistihairahduksia voidaan pitää psykoosiriskioireina, jos ne toistuvat usein tai jos niillä on vaikutusta arkeen ja toimintakykyyn. Jos esimerkiksi lapsi tai nuori alkaa jäädä koulusta pois, koska on nähnyt epämääräisiä hahmoja koulumatkan varrella, tai jos usko enkeleihin tai muihin yliluonnollisiin/kuviteltuihin asioihin alkaa vallata yhä voimakkaammin lapsen tai nuoren mieltä ja käyttäytymistä arjessa, on syytä pysähtyä asian äärelle.

Jos mietit aikuisena, olisiko sinun puututtava lapsen tai nuoren tilanteeseen, voit pohtia esimerkiksi seuraavia kysymyksiä: tekeekö lapsi tai nuori usein asioita, joita aistihairahdukset tai ajatusvääristymät edellyttävät? Vaikuttaako hän vetäytyvän kaverisuhteista? Vaipuuko hän yhä enemmän omaan maailmaansa? Jos näin on, tilanteeseen olisi puututtava, ja lapsi tai nuori olisi ohjattava mielenterveysammattilaisen arvioon.

Psykoosi on tila, jossa ihmisen aistikokemukset, ajatukset ja niistä syntyvät tulkinnat eivät enää joko osittain tai täysin vastaa todellisuutta. Psykoottista oireilua esiintyy eritasoisena. Puhutaan dimensionaalisesta ajattelusta, jossa huomioidaan se, miten paljon ihminen uskoo harha-aistimustensa tai -luulojensa olevan totta, ja miten paljon ne vaikuttavat hänen toimintakykyynsä ja arkeensa. Psykoosissa kokemus todellisuudesta on siinä määrin häiriintynyt, että tämä ristiriita alkaa tuottaa mittavia ongelmia arjessa. Varsinainen puhjennut psykoosi on hoidettava sairaus, johon tarvitaan usein sekä lääkehoidon että psykoterapian yhdistelmää. Joskus psykoosi johtaa sairaalahoitoon ja jopa potilaan väliaikaiseen tahdosta riippumattomaan hoitoon. Varsinkin lapsilla ja nuorilla täyteen puhjennut psykoosi on äärimmäisen harvinainen. Psykoosin puhkeaminen on tyypillisintä nuorilla aikuisilla.

On hyvä tietää, että ennen varsinaista psykoosin puhkeamista useimmilla on ennakko-oireita (prodromaalioireita), joihin kuuluu noita yllä mainittuja aistiharhoja ja harhaluuloja, joskin vähemmässä määrin tai harvemmin kuin varsinaisessa psykoosissa. Ennakko-oireena voi olla myös erilaisia kehollisia vaivoja, esimerkiksi vahva tunne siitä, että on sairastumassa fyysisesti, sekä toimintakyvyn laskua opinnoissa tai työelämässä.

Miten voisi ajatella lapsen tai nuoren aistiharhoista tai harhaluuloista?

  1. Monella aivan tavallisella lapsella on joskus aistihairahduksia tai ajatusvääristymiä. Niitä ei kannata pelätä eikä niihin tarvitse heti suhtautua kovin huolestuneesti. Lapsi ja nuori saattaa kehityksellisesti vielä olla ns. harmaalla alueella siten, että hän on ajoittain epävarma, mikä ympärillä on totta ja mikä kuviteltua. Lapsen mielikuvitus voi hetkellisesti tehdä tenän – aivan samoin kuin aikuisen mieli voi laukata esimerkiksi kauhuelokuvan katsomisen tai painajaisen näkemisen yhteydessä. Yleensä lapsen tai nuoren mielenterveyden kannalta riittää, kun aikuinen pysyy kiinni realiteeteissa eikä mene lapsen tai nuoren todellisuudesta poikkeaviin kokemuksiin liikaa mukaan. Ole siis turvallinen aikuinen lapsellesi – normalisoi lapsen aistihairahdus/ajatusvääristymäkokemusta, äläkä uppoudu liikaa lapsen tai nuoren ahdistukseen. Esimerkiksi jos lapsi pelkää pelottavan pelihahmon ilmestyvän nurkan takaa, voi tätä pelkoa lempeästi ymmärtää, mutta silti samalla tukea lasta ihan normaaliin arkiseen tekemiseen ja menemiseen. Lisäksi pelottavat pelit tai muun median voi laittaa joksikin aikaa tauolle, jos ne vaikuttavat lapseen liikaa.
  2. Moni ihminen – niin lapsi kuin aikuinen – voi kokea psykoottistyyppisiä oireita kuormittuneena. On esimerkiksi melko tavallista, että masentuneella ihmisellä on jonkin verran psykoosiriskioireita. Nämä oireet vähenevät, kun masennusta hoidetaan. Kliinisen kokemuksen perusteella vaikuttaa myös siltä, että jotkut ihmiset ovat taipuvaisia kokemaan psykoottistyyppisiä oireita stressin seurauksena – vähän samalla tavoin, kun joku toinen saa migreenin tai vaikkapa ärtyvän suolen oireita stressaantuessaan. Olemme yksilöllisiä siinä, miten suhtaudumme henkiseen ja fyysiseen kuormitukseen. Tämä ei suinkaan tarkoita, että psykoottistyyppisiä oireita kokeva ihminen olisi sairastumassa psykoosiin.
  3. Valitettavasti lasten ja nuorten aistihairahdukset ja harhaluulot ovat usein luonteeltaan epämiellyttäviä tai pelottavia. Ongelma ei yleensä oikeastaan olekaan se, että ihminen kokee tällaisia tavallisesta poikkeavia elämyksiä, vaan se, että oireet vaikuttavat liian vahvasti lapsen tai nuoren käytökseen tai tekemiseen. Toisin sanoen se, miten kyseisiin aistihairahduksiin tai ajatusvääristymiin suhtaudutaan, on usein ratkaisevaa. Tulkitaanko esimerkiksi ihmisen kuulemat äänet tosiksi, vaikkapa henkien tai vastaavien tuottamiksi? Vai onko lapsella tai nuorella mahdollisuus aikuisen tuella pohtia, mitä vaihtoehtoisia selityksiä omille aistikokemuksille on? Tyypillinen vaihtoehtoinen, realistisempi selitys vaikkapa ääniharhoille olisi, että ne ovat sittenkin kokijan omia ajatuksia. Tai jos kuulee ullakolta kolinaa, se ei ehkä olekaan hirviö vaan tuulen mukana heiluvien oksien ääni kattoa vasten. Lapsi tai nuori tarvitsee myös psykoosiriskioireissa peilausta aikuisen kanssa: mikä on totta ja mikä ei, minkälaisia todenmukaisempia selityksiä oireille ja pelottavillekin kokemuksille voidaan löytää?
  4. Toisin kuin yleisesti luullaan, varsinaisen psykoosin puhkeamista voi ehkäistä. Itse asiassa useimmat ihmiset, joilla on psykoosiriskioireita, eivät koskaan sairastu psykoosiin! Jos oireita on paljon tai ne haittaavat elämää, moni lapsi tai nuori saa apua psykoterapiasta, jonka suhteen näyttöä on kertynyt erityisesti kognitiivis-behavioraalisen psykoterapian hyödystä (CBT). Kyseinen psykoterapiamuoto auttaa lasta tai nuorta prosessoimaan tulkintojaan aistihairahduksista tai ajatusvääristymistä. Terapiassa saatetaan käsitellä esimerkiksi yllä mainittuun naapureita koskevaan pahanpuhumispelkoon liittyen, mikä “todistusaineisto” tukee pelkoajatuksen paikkansapitävyyttä tai mikä kumoaa sen paikkansapitävyyden. Jotkut lapset tai nuoret tarvitsevat myös lääkehoitoa, jos harhat tai harhaluulot ovat kovin ahdistavia tai muuttavat arkea voimakkaasti.
  5. Kuten monissa muissakin psyykkisissä oirekuvissa, mielekäs arki ja tyydyttävät sosiaaliset suhteet ylläpitävät lapsen tai nuoren todenmukaista ajattelua, koherenssia ja psyykkistä hyvinvointia. Koulussa pärjääminen, kaverisuhteet, harrastukset, riittävä uni, hyvä ravitsemus, liikunta ja yhdessäolo perheen kanssa ovat siten tärkeitä elementtejä, kun tuetaan lasta tai nuorta, jolla on psykoosiriskioireita. Yksilön psyykkistä hyvinvointia parantamalla vähennetään psykoosiriskioireiden voimaa ja, merkitystä. Psykoosiriskin pienentämiseen kuuluu luonnollisesti myös lapsen kuormitus/stressitason monitoroiminen ja kuormituksen kasvuun reagoiminen riittävän aikaisessa vaiheessa. Näin ollen yhteistyö koulun ja muiden tahojen kanssa on usein tarpeen.

Lopuksi haluaisin vielä mennä aiheeseen, johon vanhemmat hädin tuskin uskaltavat kajota edes ammattilaisen vastaanotolla. Monessa suvussa saattaa olla joku, joka on aikanaan sairastanut psykoosin tai jopa saanut skitsofreniadiagnoosin. Tilanne on ymmärrettävästi vanhemmille hyvin pelottava, jos sitten omalla lapsella ilmeneekin psykoottistyyppisiä oireita. Aikuisen ei kuitenkaan tarvitse tällaisissakaan tilanteissa mennä kovin pitkälle omissa katastrofiajatuksissaan. Skitsofrenia on nimittäin, vaikkakin vakava mielisairaus, äärimmäisen harvinainen, ja koskettaa aikuisiässäkin vain noin yhtä prosenttia väestöstä. Skitsofrenian ennaltaehkäisyssä aivan samat keinot ovat tärkeitä kuin muissakin mielenterveyden asioissa: mielekäs elämä, sujuva arki ja riittävät sosiaaliset kontaktit tukevat kenen tahansa mielen hyvinvointia. Psykoosiriskioireet eivät myöskään useinkaan johda varsinaiseen psykoosin puhkeamiseen.

Lisäksi vielä pieni jälkikirjoitus. Kannabiksen käytön yleistyessä on hyvä muistaa, että sitä käyttävien nuorten psykoosin puhkeamisen riski on kasvanut muihin nuoriin verrattuna. Joten vaikka nuoret pitävät kannabista usein “vaarattomana” päihteenä, muistiin ja tarkkaavuuteen liittyvien ongelmien lisäksi myös psykoosiriskioireilu voi vahvistua käytön myötä, ja psykoosi voi puhjeta jopa vähäisen marihuanan käytön johdosta. Tästä moni nuori ei vielä ole kovin tietoinen.

Tämän kirjoituksen asiantuntijana toimi HUS Nuorisopsykiatrian johtava psykologi, psykoterapeutti ja kliinisen psykologian dosentti Niklas Granö. Kiitos, Niklas!

Lisäluettavaa aiheesta:

Psykoosin ehkäisyn mahdollisuudet. Matti Penttilä, Sanna Huhtaniska, Erika Jääskeläinen ja Niklas Granö. Duodecim 2017

Nuorten psykoottistyyppisten oireiden kliininen merkitys. Maija Lindgren, Sebastian Therman ja Niklas Granö. Duodecim 2016

Psykoosiriskissä olevien nuorten ja nuorten psykoottisten häiriöidenpsykoterapeuttiset hoitomuodot. Systemaattiseen kirjallisuushakuun perustuva katsaus. Vera Gergov, Klaus Ranta, Nina Lindberg, Thea Strandholm, Veli-Matti Tainio, Leen Ehrling, Mauri Marttunen. Duodecim 2015

Palvelupyyntönne on vastaanotettu – palvelemme teitä hetken kuluttua.

Palvelupyyntönne on vastaanotettu – palvelemme teitä hetken kuluttua.

Riikka Riihonen

Mikäs tällainen otsikko on? Selitys on seuraava: näin eräs ystävä tapaa kommentoida lapsilleen, kun he narisevat tai kitisevät jotain arjessa. Tokaisu on minusta todella fiksu. Miksi? Siitä lisää alla.

Tärkeintä on tulla kuulluksi

Lapsen arjessa on jatkuvasti kohtia, joissa hänen toiveillaan ei ole isoa merkitystä. Aamulla herätään siihen aikaan, kun vanhemman on herättävä. Koulussa tai päiväkodissa käydään jonkun muun tekemän aikataulun mukaisesti. Ruokaa on tarjolla pääsääntöisesti silloin, kun aikuinen sitä ennättää laittaa. Harrastukset ovat tiettyinä päivinä ja tiettyyn aikaan – eivät välttämättä silloin, kun lasta huvittaa mennä. Lapsen väistämätön ja ihan normaali osa monissa tilanteissa on tyytyä siihen, mitä aikuinen sanoo.

Siksi on mielestäni aivan mahtavaa, jos vanhempi voi kuitenkin osoittaa huomioivansa lapsen toiveita arjessa, vaikka niitä ei voisikaan heti toteuttaa. Miten se tehdään? Yksi tapa on juuri tuo ystäväni tapa. Huumorilla höystetty tokaisu “palvelupyyntönne on vastaanotettu” kuvastaa sensitiivistä, lapsen tarpeet huomioivaa vanhemmuutta. Se on keino ilmaista: “kuulin, mitä sanoit. Sanomasi on arvokas ja tulen ottamaan sen huomioon.”

Jokainen ihminen haluaa tulla kuulluksi – myös lapsi. Mikään ei ole parantavampaa, kuin saada kokemus siitä, että joku läheinen todella näkee, kuulee ja ymmärtää juuri minua. Lapsi tuntee itsensä arvokkaaksi, kun aikuinen asettuu hänen asemaansa. Ja toki kuulluksi tulemisella on voimaa myös aikuiselämässä. Vaikka ratkaisuja elämän pieniin tai isoihin ongelmiin ei olisi tarjolla välittömästi, mikään ei lohduta enemmän kuin se, että joku vaikuttaa myötäelävän niissä mukana.

Miten vanhempana voisi osoittaa kuulevansa lapsen toiveita?

Faktahan on se, että elämässä ei voi saada kaikkea. Lapset eivät kuitenkaan tätä vielä tiedä, joten he saattavat pyytää kalliita tavaroita, ulkomaanmatkoja tai jotain muuta, mikä ei ole mahdollista. Usein näitä pyyntöjä höystetään perusteilla: “kaikilla muillakin on…” Pienemmät lapsetkin haluavat milloin mitäkin – valvoa, syödä aamupalaksi suklaata, kaverinsa lelun, samanlaisen korun kuin kaverilla ja näin edespäin. Miten suhtautua vanhempana näihin vaatimuksiin?

Kun vanhempi haluaa osoittaa kuulevansa lastaan, tullaan validoimiseen eli tunteiden tai toiminnan vahvistamiseen. Validointi on keino näyttää, että lapsen tai nuoren viesti meni ns. jakeluun. Validoiminen on kuitenkin tekniikka, jota aika harva käyttää luonnostaan. Sitä voi onneksi harjoitella ja opetella soveltamaan tietoisesti.

Validointi voi kuulostaa esimerkiksi tällaiselta: “Kuulin, mitä sanoit. Olisit halunnut niin kovasti valvoa tänään!” “Ymmärrän, että sinua ärsyttää, sillä sinusta meidän olisi pitänyt ottaa tänään karkkia!

Validoinnin idea EI siis ole se, että lapsi saisi aina haluamansa, vaan se, että lapselle kerrotaan, miten ymmärrettävää on, mitä hän tuntee ja mitä hän haluaisi. Validoinnin onnistuminen edellyttää sanojen lisäksi yleensä myös toisen ihmisen tunteen arvaamista ja sen ilmaisemista validoitavalle. Jos lapsi on vihainen, hänet kannattaa siis kohdata jämäkällä, lievästi ärtynyttä tunnetta matkivalla äänensävyllä – vaikka aikuinen ei olekaan ärtynyt. Tai jos lapsi on surullinen, aikuinen voi käyttää puheessaan vähän surullisempaa äänensävyä tai nuottia. Vaikka moni lapsi on aluksi siitä hämmästynyt, validoimisen keino toimii parhaiten, kun siinä on mukana myös tällaista äänensävyllä ilmaistua tunnetilan vahvistamista. Lisää validoinnista täällä lastenpsykiatri Raisa Cacciatoren kertomana.

Hämmentävintä ja mukavinta validoinnissa on se, että se yleensä toimii kaikenikäisten lasten kanssa – mutta myös aikuisten kanssa! Kun ihmisellä on “tunne päällä”, validoiminen uppoaa kuin veitsi voihin. Aivan hetkeksi tunteen kokijan valitus tai nurina voi itse asiassa voimistua, mutta tunteen valta hellittää nopeasti, kun se on kuultu ja oikeaksi vahvistettu. Kokeile tätä myös asiakaspalvelutilanteissa, töissä, opinnoissa tai vaikkapa parisuhteessa.

Aikuisen myötätunto kasvattaa myötätuntoon kykeneviä lapsia

Validoiminen sisältää aina seuraavan tärkeän viestin lapselle: “sinun kokemuksesi on täysin ymmärrettävä, ja kuka tahansa kokisi vastaavalla tavalla sinun asemassasi. Niinpä kyse on loppupeleissä isosta teemasta: myötätunnon jalon taidon opiskelusta.

Myötätuntoisuus ei ole juurikaan perinnöllinen ominaisuus, vaan se on oman kokemuksen kautta opittava taito. Ja myötätunnon taidosta on yksilölle merkittävää hyötyä. Myötätuntoisuus on ensinnäkin yksi osa resilienssiä eli selviytymisen taitotilaa (josta lisää täällä). Toiseksi, myötätuntoinen lapsi on taitava kaverisuhteissaan, koska hän osaa ottaa toiset huomioon, mikä tuottaa lapselle (ja vanhemmille) iloa. Kolmanneksi: myötätuntoisuus tuottaa etua sosiaalisissa tilanteissa myös aikuisiässä. Myötätuntoinen pääsee yksinkertaisesti pidemmälle.

Ystäväni tokaisu toimiikin siksi mitä suurimmassa määrin lapsen selviytymisen edistämisen työkaluna – vähäeleisellä mutta tyylikkäällä tavalla. Se on validointia hänen tavallaan. Entä mikä on sinun tapasi validoida oman lapsesi kokemusta?

P.S. Lisää muun muassa validoimisesta voit lukea myös noin kuukauden päästä ilmestyvästä tietokirjastamme Kuinka kiukku kesytetään.

Haluatko tukea lapsen/ nuoren mielenterveyttä? Toimi näin.

Haluatko tukea lapsen/ nuoren mielenterveyttä? Toimi näin.

Riikka Riihonen

Seuraavaa tekstiä inspiroi paitsi käytettävissä oleva tutkimustieto, myös Twitterissä levinnyt viesti siitä, että jopa 25% nykyisistä yliopisto-opiskelijoista tarvitsee psykiatrin palveluita.

Toimi näin, kun haluat tukea lapsen/nuoren mielenterveyttä.

1) Hyväksy lapsi sellaisena kuin hän on. Hän on oma ainutlaatuinen persoonansa. Hän voi olla joissain asioissa hyvin erilainen kuin sinä, mutta silti aivan yhtä mahtava tyyppi kuin sinä. Lapsesi mittaa arvoaan erityisesti sinun katseesi, huomiosi, sanojesi ja kosketuksesi kautta. Jos haluat lapsellesi kehittyvän hyvän itsetunnon, muista huomata hyvä ja kehua lapsesi päivittäin – ihan vain koska hän on ihana tyyppi.

2) Älä aliarvioi ajan merkitystä. Vietä aikaa lapsesi/nuoren seurassa. Seuraa hänen puuhiaan. Kuuntele hänen toiveitaan. Ole paikalla ja kuulolla, useimpina päivinä, edes jonkin aikaa. Kaikkea haluamaansa lapsen ei tarvitse saada, mutta on tärkeää tulla kuulluksi. Lapsesi arvostaa sinun huomiotasi enemmän kuin mitään muuta elämässä. Kaikkien sähköisten laitteidesi pitäisi hävitä kiinnostavuudessaan omalle lapsellesi, joka on arkesi tärkeimpiä ilonlähteitä. Osoita se hänelle käyttämällä häneen aikaa.

3) Yritä muistaa hoitaa itseäsi. Vanhemman mielenterveys ja jaksaminen on lapsen hyvinvoinnin pohja, tästä on valtavasti tutkimusnäyttöä. Jos olet jatkuvasti huonovointinen tai uupunut, et jaksa olla hänen käytettävissään. Hyvä mielenterveytesi ja terveytesi taas auttavat sinua olemaan vakaa majakka, jonka luo lapsesi löytää arjen myrskyissä. Hoitamalla itse itseäsi annatkin jälkipolville esimerkin siitä, miten kypsä aikuinen toimii. Välitä itsestäsi ja lepää, virkisty, sekä lakkaa suorittamasta 24/7 ❤️.

4) Anna lapsesi solmia merkityksellisiä ihmissuhteita: kaverit, naapurit, kummit, sukulaiset, nuorisotyöntekijät ja niin edespäin. He ovat paitsi tärkeä tukiverkosto sinulle vanhempana, myös ilon ja resilienssin lähde lapsellesi. Jos lapsella on yksinäisyyttä ja kaveriongelmia, panosta niihin ympäristöihin, joissa lapsi viihtyy hyvin. Kavereita voi saada myös netissä, harrastuksissa jne. Joskus lapsen kaverisuhteiden onnistuminen edellyttää paljon aikuisen valvontaa, tukea ja ohjausta. Se ei ole epäonnistumisen merkki. Toiset vain kypsyvät näissä asioissa myöhemmin kuin toiset.

5) Tue lapsesi päiväkoti- ja koulutaivalta. Varmista, että hän saa ymmärrystä ja tukea osakseen, kun hän sitä tarvitsee. Parasta on lapsen kannalta, jos joku kasvatusympäristön aikuinen vaikuttaa tykkäävän hänestä aidosti. Jos ongelmia ilmenee, tee yhteistyötä lapsesi opettajan kanssa. Keskustele lapsen tilanteesta niin avoimesti kuin mahdollista. Usko myös opettajan näkemystä lapsesta, vaikka se olisi erilainen kuin omasi. Pyrkikää jakamaan kasvatuskumppanuus siten, että sekä koulussa että kotona pärjätään. Läksyjoustot, palkitsemisohjelmat, reissuvihko, tukiopetus, äänikirjat, aktiivityynyt – maailma on täynnä apukeinoja, joita voi ottaa käyttöön oppimisen helpottamiseksi. Muista kuitenkin, että jokainen ihminen oppii parhaiten turvallisessa, hänen tarpeensa riittävästi huomioivassa ympäristössä. Toisin sanoen aikuisen avusta ja läsnäolosta on hyötyä. Mikäli lapsesi kanssa tarvitaan erityisiä tukitoimia, joskus niiden järjestyminen vaatii vanhemmilta “asianajajaroolia” tai vaikuttamistyötä esimerkiksi oman kunnan tahoihin.

5) Tehkää perheenä niitä asioita, mistä kaikki nautitte. Jos et tykkää leikkiä legoilla, älä leiki. Pelaa sen sijaan lautapeliä, haravoi yhdessä, leivo tai juttele vain. Ilo on matalan mielialan ja ahdistuksen pahin vihollinen. Arkinen, edes osittain rakkaudellinen ja turvallinen lapsuuden muistovalikoima on oiva suoja myöhempien vaikeuksien aiheuttamia psyykkisiä oireita vastaan. Sinun eräs tärkeä tehtäväsi on näyttää lapselle, mitä kaikkea mukavaa, iloista ja kaunista elämässä voi olla. Silloin lapsi uskaltaa toivoa hyvää myös omalta tulevaisuudeltaan.

6) Panosta perusasioihin. Riittävä uni, monipuolinen ravinto, mielekäs liikunta, säännöllinen elämänrytmi ja kofeiinin, päihteiden ja liiallisen ruutuajan välttäminen ovat tärkeitä elementtejä jokaiselle lapselle tai nuorelle. Niin hassulta kuin se voi kuulostaakin, arki rutiineineen ja tapoineen on usein mitä parasta mielenterveyden ennaltaehkäisevää hoitoa.

7) Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä, ole lapsen tai nuoren keskustelukumppani ja kuuleva korva aina, kun hän tarvitsee. Jokaisen ihmisen elämässä on joskus ongelmia. Niitä kaikkia ei voi eikä tarvitse ratkaista, mutta silti voi keskittyä olemaan läsnä. On maailman parasta lääkettä elämän aiheuttamiin kirveleviin haavoihin, jos joku kuulee, kohtaa ja suhtautuu myötätuntoisella ja tunteita validoivalla tavalla näihin asioihin. Pysähdy, kuuntele, asetu toisen asemaan, vastaa myötätuntoisesti. Tällä pääsee jo pitkälle. Samalla lapsesi oppii, mitä myötätunto on – siirrät siis myötätunnon jalon taidon seuraaville polville.

Siinäpä se. Ei tämäkään rakettitiedettä, sanoisin.

P. S. Vältä lapsen tai nuoren ylikuormittamista liiallisilla tai liian vaativilla harrastuksilla. Harrastusten tehtävä on tuoda iloa, ei vaikeuttaa elämää. Tämä meinaa nykypäivänä helposti unohtua.

P. P. S. Suhtaudu nihkeästi somen luomaan tarinointitapaan: elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista, eikä somen tarjoama “tuhkasta feeniks-linnuksi muuttuminen” ole kovin realistinen tapa lähestyä elämää. Ihmiset ovat yhä ihmisiä. Itse asiassa, elämässä hyödyttää erityisesti taito sitkeästi yrittää uudelleen, vaikka moni asia menisikin aivan varmasti pieleen. Opeta lapselle myönteistä realismia sen suhteen, että menestys ei ole välttämättä elämän keskeinen asia.

Miten kertoa lapselle aikuisen mielenterveysongelmista?

Miten kertoa lapselle aikuisen mielenterveysongelmista?

Riikka Riihonen

Olen usein aiemmissa postauksissani kuvannut sitä, miten yleisiä ja ennen kaikkea tavallisia mielenterveyden häiriöt ovat. Jopa viidesosalla ihmisistä on jollakin määritellyllä mittaushetkellä havaittavissa mielenterveyden häiriö. Useimmilla ihmisillä mielenterveyden ongelmat eivät ole pysyviä, vaan ne ovat nopeasti tai ainakin jonkin ajan kuluttua ohimeneviä. Toki joidenkin oireet aaltoilevat tai kroonistuvat. Mikä kaikki saa mielenterveysoireet pysymään yllä ja pitkittymään, olisi kiinnostava bloggausaihe, mutta tällä kertaa lähestyn aihetta toiselta kantilta.

Otan nimittäin esille kaikkein suurimman lemppariaiheeni eli psykoedukaation! Psykoedukaatio, tuo sanahirviö, tarkoittaa tietoa, jota jostain aiheesta annetaan. Esimerkiksi jos katkaisee jalkansa, lääkäri tai hoitaja antavat psykoedukaatiota potilaalle, kun he kertovat, miten murtuma hoidetaan, kuinka pitkään kipsiä on pidettävä ja miten jalkaa aletaan sitten kuntouttaa. Psykoedukaatiota voi antaa käytännössä mistä aiheesta tahansa. Esimerkiksi koulujen terveysvalistus on oiva esimerkki käytännön psykoedukaatiotyöstä. Mielenterveyden häiriöissä psykoedukaatio kattaa paitsi tietoa ongelman luonteesta ja ongelman yleisyydestä, myös infoa hoitovaihtoehdoista ja jonkinlaisen arvion paranemisesta.

Psykoedukaatio on lempiaiheeni, koska erityisesti mielenterveyden ongelmissa sillä on valtavan iso rooli. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että mielenterveysongelmista puhutaan harvoin työpaikkojen kahvipöydässä tai harrastusryhmien tauoilla. Katkenneesta jalasta voi helposti jutustella, ja joku silloin varmaan vinkkaa hyvän fysioterapeutin, kuntoutuskeinon tai antaa muun vinkin jalkapotilaan auttamiseksi. Mutta harva saa tuttavapiirissäkään sanottua olleensa hiljattain “pohjalla”, tai vakavasti masentunut tai vaikkapa psykoosissa. Se ei jotenkin ole kulttuurisesti tapana, eikä toisaalta moni asiasta kuuleva osaa heti kättelyssä siihen oikein vinkkejäkään antaa (joskin kulttuuri tässä suhteessa on ilahduttavasti muuttumassa, ja erityisesti nuoriso on myös psyykkisistä jutuista varsin avointa).

Toinen syy, miksi psykoedukaatio on mielestäni mielenterveysongelmissa erityisen tärkeää, liittyy siihen, että ihmiset helposti kuvittelevat mielenterveyden oireiden olevan ikuisia, invalidisoivia tai johtavan “hulluuteen”. Näinhän ei siis ole, vaan suuri osa toipuu tai vähintään oppii elämään oireidensa kanssa.

Nyt on pakko lisätä vielä kolmas syy, miksi psykoedukaatio on tärkeää. Nimittäin ilman riittävää tietoa moni psyykkisistä oireista kärsivä kokee olevansa ongelmiensa kanssa ihan yksin – ikään kuin kellään muulla ei olisi vastaavia ongelmia. Mutta aikuisten oikeasti, kuten yllä mainitsin, viidesosalla ihmisistä on mielenterveyden häiriö ja vielä useammalla jonkinlaisia mielenterveysoireita. Siksi oikeastaan tässä blogissakin on loppupeleissä kyse nimenomaan psykoedukaatiosta. Tarkoituksenihan on avata psyykkisten oireiden ja mielenterveyden teemoja sellaisessa muodossa, että kaikkea tietoa ei tarvitse hakea netin vauvapalstoilta. Toivoisin, että syntyisi kokemus siitä, että näistä asioista voi puhua, niiden kanssa voi oppia elämään ja että yleisesti toivoa on.

Flunssa ja psykoedukaatio

Psykoedukaation osalta psyykkinen oireilu vertautuu minusta yleisesti parhaiten flunssaan. Kaikki tietävät, että flunssia tulee ja menee. Joskus flunssa jää ärsyttävästi päälle ja köhä tai tukkoisuus jatkuvat viikkokausia. Toimintakyky menee huonoksi, pienikin kävely hikoiluttaa, ei meinaa jaksaa oikein mitään. No, mielenterveyden oireet ovat ihan vastaava juttu. Niitä tulee ja menee, ja joskus ne jäävät ärsyttävästi päälle. Flunssan jälkitautina vain äärimmäisen harva sairastuu vakavammin, keuhkokuumeeseen tai sydänlihastulehdukseen. Useimmat sen sijaan toipuvat ennalleen. Aivan vastaavasti psyykkisten oireiden ilmetessä vain aniharva sairastuu vakavasti, joutuu sairaalaan tai pysyvästi vaikkapa työkyvyttömäksi. Useimmat sen sijaan toipuvat ennalleen.

Tällä kertaa haluan kirjoittaa psykoedukaatiota erityisesti siitä näkökulmasta, miten aikuinen voisi kertoa omasta mielenterveyden häiriöstään lapselleen. Tämä on aihe, josta on edelleen häkellyttävän vähän väestölle suunnattuja julkaisuja. Onneksi Suomen mielenterveysseura on julkaissut oppaan nuorille, joiden vanhemmilla on mielenterveyden häiriö (opas on ladattavissa ilmaiseksi täältä). Se sopii sisällöllisesti parhaiten nuorisolle, joskin sitä voi aikuisen kanssa hyödyntää jo pienehkökin lapsi. Suomen mielenterveysseuran psykoedukaatiosarjaan kuuluu muuten muitakin julkaisuja, joihin voi tutustua täällä.

Mielenterveyteen liittyvää erittäin hyödyllistä muuta psykoedukaatiomateriaalia on muun muassa aikuisten, lasten tai nuorten Mielenterveystalossa, joka on täynnä kaikenlaista kiinnostavaa (ja näyttöön perustuvaa) tietoa, sekä esimerkiksi Terveyskirjastossa. Näissä portaaleissa fokus on yleisesti mielenterveyden asioissa eikä niinkään siinä, miten vanhemmat voivat kertoa kokemistaan oireista lapselle.

No niin, mutta asiaan.

Miten voisin kertoa psyykkisistä oireistani lapselle?

  1. Ole rehellinen ja selkeä (mutta ei liian).
  2. Käytä arkisia vertauksia.
  3. Luo turvallisuuden tunnetta.
  4. Kerro saavasi apua.
  5. Anna toivoa.

Yllä listattuna ovat aivan pähkinänkuoressa ne asiat, jotka lapsen pitäisi tietää läheisen aikuisensa mielenterveyden ongelmista.

Aloitetaan rehellisyydestä ja selkeydestä. Lapsi ei välttämättä ymmärrä, mitä on masennus, psykoottisuus, kaksisuuntainen mielialahäiriö, skitsofrenia tai näin pois päin. Hän kuitenkin ymmärtää ja huomaa, jos vanhempi esimerkiksi ei jaksa aamuisin nousta sängystä, huolehtia itsestään tai vaikkapa auttaa lasta läksyjen kanssa. Rehellinen ja selkeä puhe mielenterveydestä tarkoittaa käytännössä, että lapselle kerrotaan, mistä aikuisen oireissa on kyse. “Minulla on todettu masennus. Se on sairaus, jonka vuoksi en oikein jaksa tehdä mitään. Se ei tartu ja siitä paranee ajan kanssa.” Lapselle ei tarvitse kertoa oireilusta tai sen taustoista yksityiskohtaisia asioita (esimerkiksi sitä, jos masennuksen taustalla on vaikkapa traumaattisia omia lapsuudenkokemuksia), vaan lapsi kaipaa usein yksinkertaisesti lyhyen selityksen ja nimen asioille. Mieti, mitä itse olisit halunnut tietää lapsena vastaavassa tilanteessa omalta vanhemmaltasi. Sen verran luultavasti omakin lapsesi haluaa.

Toiseksi, arkiset vertaukset ovat monelle ihmiselle toimiva tapa saada kiinni siitä, mistä puhutaan. Flunssavertauksen lisäksi toimiva voisi olla esimerkiksi mielikuva kasvista. Kasvit nuupahtavat, jos ne eivät saa riittävästi vettä, valoa ja ravinteita. Samalla tavalla ihminen voi henkisesti nuupahtaa, jos hän ei syystä tai toisesta ole voinut pitää itsestään riittävästi huolta. Tällä tavoin voi selittää vaikkapa masennusta. Ahdistuneisuuteen taas voi viitata puhumalla liian herkästi toimivasta palohälyttimestä. Normaalistikin hälytyskeskuksemme huolehtii siitä, että pysymme turvassa. Ahdistuvan tai paniikkiin joutuvan ihmisen hälytyskeskus toimii liian herkästi, aivan kuten palohälytin alkaa soida joskus lettuja paistaessa, vaikka ei ole tulipaloa. Keksi tai etsi vertauksia, jotka lapsesi ymmärtää. Myös vaikkapa elokuvasta Inside out voi saada vinkkiä siitä, miten puhua tunteista (tai skeemoista) lapsen kanssa.

Kolmanneksi, lapsi tarvitsee turvallisuuden tunnetta joka päivä. Yleensä sellaista tarjoaa hänelle eniten oma vanhempi tai muu läheinen aikuinen. Jos tämä aikuinen sairastuu – oli se sitten henkisesti tai fyysisesti – lapsen kannalta se on aina jonkinlainen turvallisuuden tunteen kolaus. Vanhemman tulee hoitaa tätä kolausta ihan niin kuin fyysisiä haavoja: hoivataan ja huolehditaan, kunnes se paranee. Henkisen kolhun saanut lapsi kaipaakin vakautta, tavallisia arjen rutiineita ja juttukaveria aikuisesta ainakin aika ajoin. Pidä siis kiinni arjen rutiineista ja tavoista. On varmasti asioita, joihin aikuisen psyykkinen sairaus lapsen elämässä vaikuttaa. Voi kuitenkin olla myös monia asioita, joihin se ei vaikuta. Muista ottaa nämä puheeksi lapsen kanssa. Huolehdi niiden jatkuvuudesta.

Yksi lapsen turvallisuuden tunnetta lisäävä asia on se, että aikuinen kertoo saavansa apua. Tällöin kivi poistuu lapsen rinnan päältä: joku muu huolehtii lapsen läheisestä, eikä hänen itse tarvitse sellaista vastuuta kantaa (mikä olisikin lapselle kohtuuton ja raskas taakka). Kerro siis lapselle, jos käyt jossakin saamassa apua ongelmiisi. “Olen voinut huonosti se on näkynyt kiukutteluna. Haluan saada apua itselleni. Käyn siksi tapaamassa joka viikko yhtä tätiä ja juttelemassa, että voisin paremmin. Hänen kanssaan puhuminen auttaa. “

Ja viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä, on tärkeää, että lapsi voi kokea toivoa. Vaikka olisit kuinka synkkä ja ajattelisit miten itsetuhoisesti tahansa, tai vaikka kokisit kuinka paljon toimintakyvyn rajoitteita oireidesi vuoksi ja meinaisit vaipua siksi epätoivoon, älä vie epätoivoon lasta mukanasi! Sano hänelle (ja yritä itsekin uskoa), että asiat voivat mennä parempaan suuntaan. Voit toipua. Voit haaveilla. Voit antaa myös lapsesi haaveilla paremmasta vaiheesta ja tulevaisuudesta. Suunnittele yhteisiä juttuja, edes unelmoinnin tasolla. “Kun tämä masennusvaihe menee ohi, niin sitten mennään yhdessä vaikka puistoon, kun taas jaksan enemmän.” Pitämällä toivon rippeistä kiinni, annat lapselle samalla mallia, miten elämän joskus sietämättömiinkin vaikeuksiin liittyy toiveita paremmasta. Masennuksesta muuten on olemassa myös loistava, WHO:n tuottama psykoedukaatiovideo nimeltä Black dog, ja mikä parasta, siihen saa suomenkielisen tekstityksen (täällä). Katso se! Se on tosi hyvä! Ja voit käyttää sitä toivon suhteen psykoedukaationa ainakin varhaisnuoruusiästä lähtien. Videon loppu on hyvinkin toiveikas.

Kaikilla on joskus vaikeaa

Psykoedukaation idea on, että tieto auttaa tulemaan tutuksi itselle uuden asian kanssa. Kun asiasta saa tietoa, sitä voi ajatella ja siihen voi alkaa pikku hiljaa sopeutua. Niinpä kuten aikuiset, myös lapset tarvitsevat tietoa niistä asioista, jotka vaikuttavat heidän elämäänsä.

Joskus vanhemmat pelkäävät, että psyykkisistä oireista lapselle kertominen vahingoittaa lasta tai suhdetta häneen jollain tavalla. Kun aikuinen kertoo asioista lapsen tasoisesti (yllä olevat pointit huomioon ottaen), mielestäni tällaiseen pelkoon ei ole mitään syytä. Päinvastoin, mikäli aikuinen kertoo lapselle oireistaan, lapsi saa hyväksyttävän selityksen niille asioille, joihin hän on pienessä mielessään koettanut keksiä aivan muita selityksiä. Se kun on kovin surullista, että usein pikkulapsen maailmassa ensimmäinen syyllinen vanhemman murheellisuuteen tai huonovointisuuteen löytyy omasta itsestä (!), jos vanhempi ei pysty parempaakaan selitystä antamaan. Siksi ja erityisesti siksi vanhempien kannattaisi ihan aina kertoa oireistaan ja sairauksistaan lapselle siinä muodossa, minkä lapsi pystyy vastaanottamaan ikä ja kehitystaso huomioiden. Tämä auttaa myös aikanaan hyväksymään sen faktan, että kaikilla on joskus vaikeaa.