Hesari kirjoitti tänään kiinnostavan artikkelin tutkimusprojektista, jossa käsitellään äitiyden katumiseen liittyviä kokemuksia (linkki tässä). Hesarin haastattelemien tutkijoiden Armi Mustosmäen ja Tiina Sihton mukaan vanhemmuutta katuvien äitien kohdalla “äitiyden ei koettu kuuluvan omaan identiteettiin, vaan se on peruuttamaton valinta ja rooli, joka ei tuntunut omalta. Naiset eivät identifioineet itseään äideiksi, vaikka käyttäytyivätkin ´hyvän äidin roolin mukaisesti´”.
Artikkelissa kuvataan, että katuvat äidit eivät tutkijoiden mukaan kokeneet vapautta valita äitiytensä tapaa, vaan he joutuivat sopeutumaan ihanteisiin, jotka korostivat jatkuvan läsnäolon tarvetta, intensiiviäitiyttä. Mustomäen sanoin: ”intensiivistä äitiyttä toteuttamalla lapsen ajatellaan saavan parhaat mahdolliset lähtökohdat elämään. Yksilökeskeisessä yhteiskunnassa vanhemman tehtäväksi nähdään antaa lapselle resursseja tulevaisuutta varten.” “Vaatimukset kumpuavat Mustosmäen ja Sihdon mukaan kulttuurista ja yhteiskunnasta. Ihanteeksi nähdään lapsilleen omistautuva äiti, joka on läsnä ja järjestää mielekästä yhteistä tekemistä: leipoo, laittaa kotia ja lähtee yhdessä luistelemaan.”
Pistoja ja osumia
Lasten mielenterveysalan ammattilaisena tunsin voimakkaan piston sydämessäni artikkelia lukiessani. Tuntuu pahalta ajatella, että ehkäpä monikin katuva äiti tai isä on joutunut pidättelemään ja peittelemään tunteitaan kohdatessaan perheiden kanssa työskentelevän ammattilaisen (esimerkiksi minut). On varmasti äärettömän vaikea sanoa ääneen, että ei olisi halunnut tätä lasta kasvattaa. Toisaalta jos ei koskaan sano kokemustaan ääneen, miten paljon paineita joutuukaan ottamaan omasta vanhemmuudestaan…sillä monet aivan ymmärrettävät mutta vaikeat ajatukset ja tunteet saavat osakseen myötätuntoa ja pienentyvät siedettävälle tasolle vasta, kun ne jakaa jonkun toisen kanssa.
Teemoina katumus ja syyllisyys eivät todellakaan ole tabu meille mielenterveysammattilaisille – mutta tietävätkö asiakkaamme sen? Tulee jopa mieleen, voivatko työntekijän näkökulmasta perheen arjen helpottamiseksi annetut neuvot ja ohjeet tulla samanaikaisesti asiakkaan, potilaan ja vanhemman näkökulmasta tulkituiksi merkeiksi siitä, että heitä ei hyväksytä sellaisena kuin he ovat? Hyväksytyksi ja kohdatuksi tuleminen on nimittäin niin mielenterveys- kuin muissakin palveluissa äärimmäisen tärkeä asia, ja se mahdollistaa myös vaikeiden asioiden ja tunteiden nostamisen esille.
Samalla mietin sitä (pikkuisen pienempi pisto sydämessäni), kuinka monta kertaa itsekin olen puhunut, kirjoittanut ja ottanut kantaa siihen, mitä lapsi tarvitsee kehityksensä tueksi. Ja – todellakin – kyseinen lapsen tarve on usein juuri sitä, mitä artikkelissa kuvataan intensiivivanhemmuuden ytimeksi: läsnäoloa lapsen kanssa, aikaa ja jaettuja tekemisiä. Näin ollen se, mitä katuvat vanhemmat kenties eniten pelkäävät (= että he eivät pysty antamaan lapselle kaikkeaan), liittyy siis osittain ihan relevanttiin teemaan. En voi esimerkiksi rehellisesti sanoa, ettei lapsi tarvitsisi vanhempansa läsnäoloa ja huomiota. Mutta laajuus ja mittakaava, mistä tässä puhutaan…on ihan jotain muuta kuin mitä vanhemmuuttaan katuvan tarvitsisi useimmiten miettiä. Hyvä aie ja pyrkimys riittää erittäin pitkälle lasten kanssa. Ainakin minulle olisikin outo ja pöyristyttävä ajatus, ettei aivan tavallinen vanhempi kaikkine toiveineen, pettymyksineen, ajatuksineen ja tunteineen voisi olla juuri sitä, mitä lapsi tarvitsee elämänsä oppaaksi ja kasvattajakseen. Nimittäin mitä muuta me ihmiset ollaan, kuin nimenomaan tavallisia, puutteellisia ja omanlaisiamme jokaikinen?
Täydellisen vanhemmuuden eetoksesta
(jes – olen aina halunnut käyttää sanaa “eetos”, mutta en ole aiemmin keksinyt, missä 😀 )
Kolmas artikkelin aiheuttamista rintapistoksista liittyy siihen, että tuntuu todella kurjalta, jos jokaisen ihmisen (siis myös lapsen) sisimmässä oleva pohjimmainen tarve tulla kohdatuksi ja nähdyksi omana itsenään näyttäytyy joillekin vanhemmille jälleen uutena vaatimuksena suoriutua vanhemmuudesta täydellisesti ja “ohjeiden mukaan.” Ikään kuin lapsen tarve läsnäoloon, hoivaan ja huolenpitoon merkitsisi tarvetta “vuorovaikuttaa 24/7” ja taata lapselle kaiken maailman virikkeet, kokemukset, harrastukset ja eteneminen. Näinhän asia ei nimittäin ole.
Kun esimerkiksi itse luennoin lasten kehityksen tukemisesta, ei ole koskaan tarkoitus puhua siitä, miten tulla täydelliseksi vanhemmaksi. En rehellisesti sanoa usko, että täydellinen kasvatus olisi mahdollistakaan, vaan se on ajatuksena lähinnä pelottava. Pointtihan lapsuudessa on se, että lapsi oppii tarpeellisia taitoja aikuisen opastuksen avulla. Täydellinen vanhemmuus merkitsisi joko lapseen kohdistuvaa mahdotonta vaatimusta kasvaa täydelliseksi nuoreksi, tai sitten sitä, että mitään oppimisen mahdollisuuksiakaan ei ole.
Mielikuva täydellisen vanhemmuuden vaatimuksesta tuntuu minusta senkin vuoksi surulliselta, koska siihen liittyy vaara alkaa näytellä perhe-elämää muiden odotusten mukaisesti: “esitä sinä tyytyväistä ja iloista lasta, niin minä näyttelen tyytyväistä ja kiitollista vanhempaa…” Tällaiselle arkiselle näyttämölle eivät mahdu ihmisten aidot tunteet ja kokemukset, vaan siinä keskitytään suorittamaan hyvännäköistä elämää. Tällöin niin lapsen kuin aikuisenkin todelliset tunnetarpeet jäävät vaille huomiota – ja kaikki voivat lopulta huonommin.
HS:n artikkelissa tuotiin esille, miten “silti myös riittävän äidin kategoriaan kuulumiseen vaaditaan huomattavan monipuolisten aktiviteettien järjestämistä. Riittäväkin äitiys piti sisällään kodin ylläpitoa, kiintymyssuhteen rakentaminen ja lapsen ensisijaiseksi asettaminen.” Aargh, sanon vain tähän. Alkaa itseänikin ahdistaa tuollainen lista. Ilmiö vanhempaan kohdistuvista vaatimuksista ei sinänsä ole uusi. Täydellisen vanhemmuuden vaatimusta sanotaan myös ns. äitimyytiksi, josta Väestöliiton Perheverkon työntekijät kirjoittivat äitien kokemusten perusteella aikanaan kirjankin Äidin kielletyt tunteet. (jatkoa tälle kirjalle olivat Isyyden kielletyt tunteet sekä Ammattikasvattajan kielletyt tunteet, jossa jälkimmäisessä minäkin olin mukana kirjoittajana – mutta se on jo toinen tarina). Näihin kirjoihin kannattanee tutustua, jos kokee asian kiinnostavaksi. Ja kannattaa kyseenalaistaa ympäristön odotuksia terveellisellä tavalla. Onko todella niin, että minun on vanhempana tehtävä asiat toisten odotusten mukaan?
Mitäpä jos voisit elää ja kokea vanhemmuutta ihan omalla tavallasi?
Kaipa vanhempana jo tiedätkin, että olet aivan riittävän hyvä just sellaisena kuin olet? Toivon ainakin niin. Missään laissa ei nimittäin lue, että sinun on PAKKO leikkiä legoilla, jos et halua. Ei ole PAKKO leipoa pullaa. Ei ole PAKKO viedä lapsia “virkistäville” metsäretkille eikä ole PAKKO pitää kiinni puolen tunnin ruutuajasta. Mikään asia vanhemmuudessa ei ole oikeastaan pakko – ja monet asiat voit tehdä tuhannella eri tavalla. Koen itseni usein onnekkaaksi, kun pääsen työssäni näkemään, miten erilaisia elämäntapoja perheillä on. Mutta leikkipuistossa ja vanhempainilloissa tätä tietoa ei valitettavasti ole yleensä jaossa…joten monet vanhemmat kuvittelevat olevansa poikkeavia, omituisia tai puutteellisia.
Ei ole myöskään PAKKO olla koko ajan onnellinen, iloinen ja tyytyväinen vanhempana. On luvallista saada kokea ihmisenä kaikkia niitä tunteita ja ajatella kaikkia ajatuksia, joita kokee ja ajattelee. Vaikeat tunteet, muun muassa katumus, viha, pettymys, syyllisyys ja kyllästyminen kuuluvat elämään. Niistä ei tarvitse kokea huonoa omaatuntoa. Toisaalta lasten hankkimiseen liittyvästä katumuksesta ei tarvitse kertoa lapselle itselleen. Et varmaan muitakaan vaikeita tunteitasi kaada lapsen niskaan? On tärkeää sen sijaan etsiä paikkoja ja ihmisiä, joissa ja joille voit puhua kaikesta, myös tästä. Elämäntilanteet voivat kerta kaikkiaan yllättää, ja moni kokee asioita, joita ei olisi itselleen toivonut. Jos niitä ei voi muuttaa, niiden kanssa joutuu opettelemaan tulemaan toimeen. Tällaisten asioiden läpikäymisessä apuna voi olla luottoystävä, terapeutti tai puoliso. Jatkuva katkeruus, väsymys ja vihaisuus voi kuitenkin kertoa myös masennuksesta, joka kannattaa pyrkiä huomaamaan ja hoitamaan.
Mutta vaikka perhe-elämän arjen säätämisestä ei nauttisikaan, kenties voit silti jakaa lapsesi kanssa jotain sellaista, mistä itsekin tykkäät? Jos se ei onnistu vielä, ehkä sitten, kun lapsesi kasvaa. Myös vanhemman suhdetta lapseensa voi vahvistaa monella tavalla. Esimerkiksi perheneuvolat tukevat tässä mielellään.
Oletko koskaan ajatellut, että lapsi oppii eniten, kun elämä ei ole täydellistä?
Osallistuin taannoin psykoterapeuttikoulutukseni osana seminaariin, jossa saimme ilon kuulla lastenpsykiatri, psykoterapeutti Anne Kaupin luentoja kiintymyssuhdeaiheesta. En mene nyt tarkemmin luentopäivien sisältöön, mutta oli todella inspiroivaa kuulla kokeneen psykoterapeutin näkemyksiä vanhemmuudesta ja lapsen kehityksestä ihmissuhteissaan. Anne Kauppi toi puheessaan esille muun muassa seuraavan tärkeän seikan: ihmissuhteiden säröt ja arjen epätäydellisyydet voivat olla niitä rajapintoja, joissa lapsi kehittyy ja oppii eniten.
On nimittäin realistista, suorastaan välttämätöntä, että oikea elämä ja oikeat ihmissuhteet eivät koskaan yllä mihinkään ihanteisiin. Oikeat ihmissuhteet ovat oikeastaan vähän niin kuin muovailuvaha: joskus (tosin harvoin) syntyy vaivatta mahtava kakku taikka hahmo – joskus taas yrität ja yrität muovailla, mutta siitä huolimatta vahaan tulee helposti murtumia tai pikku virheitä. Olennaista ei kuitenkaan ole se, tuleeko vahaan kolhuja ja murtumia, vaan osataanko ne jotenkin taas tasoittaa ja korjata?
Tähän liittyen juuri se kohta, jossa vanhempi ärähtää leikki-ikäiselle tahatonta maitomukin kaatumista ja pyytää hetken kuluttua lapselta vilpittömästi anteeksi ärähdystään, on paljon antoisampi oppimisen hetki lapselle, kuin täydellinen vanhemmuuden suoritus – hienotunteinen maidon pyyhkiminen lattialta tai sen luonteva esittäminen, että mitään ei tapahtunut. Hyvissä oppimistilanteissa lapsi näkee, miten aikuinenkin joskus mokaa, hermostuu, ja korjaa virheensä. Samalla ihmissuhteeseen muodostuneet säröt ja murtumat korjataan, ja kyseinen ihmissuhde vahvistuu. Lapsi saattaa toivoa ja uskoa myös itseensä, kun näkee, miten asioista ja tilanteista selviydytään: epätäydellisesti, mutta tavalla tai toisella.
Lopuksi: Ongelmia ei tarvitse hakemalla hakea, mutta epätäydellisyys ei ole vaarallista. Sitä paitsi lapset rakastavat vanhempiaan juuri sellaisena kuin he ovat. Kunpa vanhemmatkin siis oppisivat rakastamaan itseään…
Lisää luettavaa:
Äidin kielletyt tunteet (kirja)
Isyyden kielletyt tunteet (kirja)
Ammattikasvattajan kielletyt tunteet (kirja)
Väestöliiton nettisivut: http://www.vaestoliitto.fi/vanhemmuus/tietoa_vanhemmille/kasvurauhaa/
