Category: mielenterveyden häiriöt

Aikuinen, kyllä saat turvautua toisiin!

Aikuinen, kyllä saat turvautua toisiin!

Riikka Riihonen

Korona on täällä, ja samalla monen ihmisen elämään ovat saapuneet pelko, ahdistus ja ehkä myös epäusko aivan uudessa mittakaavassa. Miten on mahdollista, että tartuntatauti pistää hetkessä koko modernin maailman polvilleen? Ei ole kyse pelkästään inhimillisestä kärsimyksestä, sairaalahoidosta tai kuolemista. Kyse on myös maailmanlaajuisen laman uhasta. Työpaikoista, jotka ovat jo hävinneet. Lomautuksista, veloista ja köyhyydestä. Ja niin edelleen. Lista on käsittämätön, ja käsittämättömyydessään varsin karmea. Ei ihme, että alkaa ahdistaa.

Ihmiset ovat aiemminkin selvinneet hurjista vaikeuksista

Ihminen on kautta aikojen joutunut massiivisten ongelmien kanssa navat vastakkain. Kammottavia tartuntatauteja on ollut aiemminkin, samoin sotia, kuivuutta, nälänhätiä, maanjäristyksiä…you name it! Näiden kamaluuksien ohella myös henkilökohtaiset kriisit, kuten vaikkapa sairastuminen, avioero, työttömäksi jääminen, rikoksen uhriksi joutuminen tai kiusatuksi tuleminen ovat valitettavasti olleet ja todennäköisesti jatkossakin tulevat olemaan monelle osa elämänkokemusten kirjoa.

Kaikesta elämän epäreiluudesta, surusta tai kohtuuttomuudestakin huolimatta yllättävän moni karvaita kokenut silti nousee ajan myötä tuhkasta, pudistelee sen yltään ja jatkaa tallustamista elämän polulla. Elämä voittaa, hitaasti mutta varmasti. Miten tämä on mahdollista?

Resilienssi on termi, joka kuvastaa ihmisen selviytymiskykyä, ts. selviytymisen taitotilaa (olen kirjoittanut siitä aiemminkin esimerkiksi täällä). Resilientti ihminen kaatuu kuten muutkin mutta myös nousee. Selviytymiskykyinen yksilö löytää merkityksiä elämälleen myös katastrofien jälkeen. Hän ei luovuta lopullisesti vastoinkäymisten edessä, vaan hän tavalla tai toisella pala kerrallaan kokoaa itseään kasaan. Joskus se toki vie pitkän aikaa. On hyvä ymmärtää, että selviytymiskyky ei onneksi ole synnynnäinen “talletus”, jota joko on tai ei ole, vaan se on ikään kuin elämän säästötili, jota voi kartuttaa elämän myötä. Mutta selviytymiskykyiseksi kasvamiseen pystyy harva ihan yksikseen.

Onko aikuisen aina oltava vahva?

Psykoterapeutti Maaret Kallio kirjoitti viisaasti Helsingin Sanomien blogiinsa siitä, miten olemme nyt kuin yhteisellä myrskylennolla. Myrskylentoja ei onneksi satu yhden ihmisen kohdalle kovinkaan usein. Pelkkä ajatuskin voimakkaista ilmakuopista herättää kuitenkin ahdistusta monissa, saati sitten pelkojen todentuminen, kun ei pääse pois siitä lentävästä metallipurkista 10 000 m korkeudessa, ja kun on vain kestettävä…

Moni miettii nyt koronapandemian kynnyksellä, pitäisikö aikuisen sietää kaikki kielteiset ja huolestuttavat tapahtumat yksin. Onko oltava aina vahva, lasten tai muiden läheisten edessä vankkumattoman rohkea, onko jaksettava kantaa kaikki? Onko kärsittävä hiljaa, riippumattomana kenestäkään?

Vastaukseni on yksiselitteinen: ei ole. Ei pidä. Eikä tarvitse.

Saat hakea lohtua läheisiltä!

Tärkeintä selviytymiskyvyn kannalta on nimittäin oivaltaa se, että kenenkään – edes aikuisen – ei tarvitse selvitä yksin. Aikuinen saa luvan kanssa tarvita vaikka joka päivä juttuseuraa, viestejä, ystävällisiä sanoja tai kuulevan korvan. Saa kaivata halauksia ja rapsuttelua. Saa haluta rauhoittelua toiselta ihmiseltä ihan vain oman hyvinvointinsa vuoksi. Ei sille tarvitse olla muita “hyödyllisempiä” perusteita.

Vaikka ei olisi oppinut omassa lapsuudessaan pyytämään apua, siltikään ei tarvitse jäädä yksin. Aikuinenkin saa sanoa:

  • “Minulla on hätääntynyt/ahdistunut/turvaton olo”
  • “Voisitko lohduttaa minua?”
  • “Kaipaan seuraa”
  • “Kunpa asiat palaisivat normaaleiksi”‘
  • “Minua pelottaa.”
  • “Auta minua!”
  • “Voitko puhua kanssani?”

Nämä ovat monelle juuri nyt ajankohtaisia ajatuksia ja tunteita, eikä niiden ilmaiseminen ole missään tapauksessa väärin. Päinvastoin, ahdistuksen ja pelon tunteet loivenevat ja heikkenevät, kun niitä jonkun kanssa voi jakaa. Ja vaikka turvautuisi hädän hetkellä toisiin, se ei missään nimessä tarkoita, että aikuinen olisi lapsellinen tai riippuvainen. Se, että ymmärtää tukeutua muihin ihmisiin, pyytää ja vastaanottaa apua, on tärkeä omaa selviytymiskykyä vahvistava taito.

Ja erityisen hieno ihmissuhde on sellainen, jossa nämä omien tunteiden ja ajatusten jakamiset kohtaavat myötätuntoisen vastaanoton. “Mistä tunnet sä ystävän…” alkavat erään tunnetun iskelmän sanat. Hyvässä ystävyys-, sukulaisuus- tai parisuhteessa toisen vilpittömät avunpyynnöt johtavat tosiaankin avun saamiseen. Ja jos ne eivät johda eivät, voi kysyä, onko kyseisellä ihmissuhteella myönteistä merkitystä oman elämänlaadun kannalta.

Toiset ihmiset ovat nimittäin aina olleet ihmiselle elintärkeitä niin ruuan kuin muun selviytymisen kannalta. Me ihmiset emme ole kovin paljon kivikaudesta lähtien muuttuneet, jolloin yhteisö merkitsi kaikkea mahdollista turvaa, jota voi saada. Nykyajan yhteisöt eivät silti välttämättä ole tiivis kylä- tai sukuporukka, kuten ammoisina aikoina, vaan yhtä hyvin parhaana omana yhteisönä voi toimia naapurusto, kaveriporukka tai nettituttujen joukko. Pääasia on, että laumassasi voit tulla kuulluksi, hyväksytyksi ja vuorollasi myös autetuksi. Voit toisaalta itse palauttaa hyvän kiertoon auttamalla tilaisuuden tullen muitakin.

Muista, ettemme koskaan aikuisinakaan ole muista täysin riippumattomia. Ota siis riski, pyydä tarvittaessa apua, ja anna toisten tukea sinua. Tuki ja lohtu kuuluu myös sinulle.

P.S. Selviytymiskykyyn liittyy monenlaista kiinnostavaa. Aiomme pöyhiä aihetta tarkemmin Riihonen ja Laine -podcastimme tulevassa jaksossa, jota odotan innostuneena pääsevämme tekemään.

P.P.S. Jos ahdistus ja pelot valtaavat mielen, etkä tiedä, mitä tehdä, tältä sivustolta löydät tietoa koronan psykososiaalisista vaikutuksista ja esim. Kriisipuhelimesta voit saada tukea. Lisäksi erilaisia auttavia chat-palveluita on eri-ikäisille olemassa, mm nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu Sekasin-chat. Voit myös olla yhteydessä oman kuntasi mielenterveyspalveluihin tuen saamiseksi.

Lapsen tai nuoren psykoottiset oireet – miten suhtautua?

Lapsen tai nuoren psykoottiset oireet – miten suhtautua?

Riikka Riihonen

Mitä pitäisi tietää lasten ja nuorten psykoottisista oireista? Ne ovat yleinen mutta valitettavan huonosti tunnettu kapiitteli lasten ja nuorten kanssa työskentelevien toimijoiden ja vanhempien keskuudessa.

Kun medioissa keskustellaan psykoosista tai psykoottisista oireista, kuten harhaluuloista tai aistiharhoista, tullaan nopeasti hyvin harvinaisiin mutta sitäkin valitettavampiin tilanteisiin, kun vahvasti psykoottinen ihminen tuottaa toiselle ihmiselle vahinkoa oireidensa vuoksi. Tämäntyyppiset mediassa raportoidut tapahtumat kuitenkin ovat vain äärimmäinen jäävuoren huippu. Psykoottiset oireet ovatkin pääasiassa aivan jotain muuta kuin yllä mainitut tilanteet, eivätkä ne yleensä tuota vaaraa kenellekään. Oireiden yleisyyttä kuvastavat joidenkin tutkimusten arviot siitä, että jopa 20 prosentilla ihmisistä on joskus psykoottistyyppisiä oireita. Valitettavasti median tapa käsitellä aihetta voi osaltaan ylläpitää vaikeutta keskustella tämäntyyppisistä kokemuksista realistisemmin. Harva uskaltaa puhua psykoottistyyppisistä oireista, jos pelkää tulevansa nähdyksi “hulluna” tai vaarallisena niiden vuoksi.

Psykoosiriskioireita on monilla jossain vaiheessa elämää.

Oletko koskaan kuullut äänen, joita muut eivät voi kuulla? Oletko nähnyt jotain ylimääräistä, ovatko värit tuntuneet jossain tilanteessa poikkeavilta tai esimerkiksi ovatko asioiden mittasuhteet muuttuneet? Oletko kokenut ylimääräisen henkilön läsnäolon, vaikka paikalla ei ole ollut ketään muuta? Nämä kaikki ovat ns. aistihairahduksia – pieniä ja tavallisia aivotoimintamme kiemuroihin liittyviä ilmiöitä, joista kuitenkin harvoin kavereille tai muillekaan tulee puhutuksi.

Aistihairahdusten lisäksi monella ihmisellä esiintyy joskus ajatusvääristymiä, jotka tarkoittavat tavalla tai toisella ei-todenmukaisia ajatuksia. Voimakkaina tällaisia epärealistisia ajatusvääristymiä voi kutsua harhaluuloiksi, jolloin ne käsitteellistetään psykoosiriskioireiksi. Harhaluulot voivat koskea monenlaisia teemoja – esimerkiksi kahden toisistaan erillisen asian kuviteltua, taikauskoista yhteyttä (“jos syön tämän voileivän, joku putoaa Aurajokeen”) tai vaikkapa itseen kohdistuvaa uhkaa tai vaaraa (“naapurit puhuvat minusta pahaa selän takana”). Lievinä ajatusvääristymät ovat usein niin arkisia ja mitättömiä, että niihin ei tarvitse puuttua millään tavalla; ne ovat ajattelutapojen normaalivaihtelun rajoissa. Esimerkiksi usko yksisarvisten, henkien tai muiden suojaavien voimien läsnäoloon voi olla jollekin ihmiselle elämää rikastuttava asia. Jos kyseisestä uskomuksesta ei ole haittaa, ei sille tarvitse tehdä mitään, vaikka se ei jonkun toisen näkökulmasta vastaisikaan todellisuutta.

Milloin puhutaan psykoosista? Milloin on syytä huolestua?

Vaikka yllämainittuja, hieman poikkeavia aistikokemuksia ja ajatusvääristymiä on monilla ihmisillä joskus, sekä harhaluuloja että aistihairahduksia voidaan pitää psykoosiriskioireina, jos ne toistuvat usein tai jos niillä on vaikutusta arkeen ja toimintakykyyn. Jos esimerkiksi lapsi tai nuori alkaa jäädä koulusta pois, koska on nähnyt epämääräisiä hahmoja koulumatkan varrella, tai jos usko enkeleihin tai muihin yliluonnollisiin/kuviteltuihin asioihin alkaa vallata yhä voimakkaammin lapsen tai nuoren mieltä ja käyttäytymistä arjessa, on syytä pysähtyä asian äärelle.

Jos mietit aikuisena, olisiko sinun puututtava lapsen tai nuoren tilanteeseen, voit pohtia esimerkiksi seuraavia kysymyksiä: tekeekö lapsi tai nuori usein asioita, joita aistihairahdukset tai ajatusvääristymät edellyttävät? Vaikuttaako hän vetäytyvän kaverisuhteista? Vaipuuko hän yhä enemmän omaan maailmaansa? Jos näin on, tilanteeseen olisi puututtava, ja lapsi tai nuori olisi ohjattava mielenterveysammattilaisen arvioon.

Psykoosi on tila, jossa ihmisen aistikokemukset, ajatukset ja niistä syntyvät tulkinnat eivät enää joko osittain tai täysin vastaa todellisuutta. Psykoottista oireilua esiintyy eritasoisena. Puhutaan dimensionaalisesta ajattelusta, jossa huomioidaan se, miten paljon ihminen uskoo harha-aistimustensa tai -luulojensa olevan totta, ja miten paljon ne vaikuttavat hänen toimintakykyynsä ja arkeensa. Psykoosissa kokemus todellisuudesta on siinä määrin häiriintynyt, että tämä ristiriita alkaa tuottaa mittavia ongelmia arjessa. Varsinainen puhjennut psykoosi on hoidettava sairaus, johon tarvitaan usein sekä lääkehoidon että psykoterapian yhdistelmää. Joskus psykoosi johtaa sairaalahoitoon ja jopa potilaan väliaikaiseen tahdosta riippumattomaan hoitoon. Varsinkin lapsilla ja nuorilla täyteen puhjennut psykoosi on äärimmäisen harvinainen. Psykoosin puhkeaminen on tyypillisintä nuorilla aikuisilla.

On hyvä tietää, että ennen varsinaista psykoosin puhkeamista useimmilla on ennakko-oireita (prodromaalioireita), joihin kuuluu noita yllä mainittuja aistiharhoja ja harhaluuloja, joskin vähemmässä määrin tai harvemmin kuin varsinaisessa psykoosissa. Ennakko-oireena voi olla myös erilaisia kehollisia vaivoja, esimerkiksi vahva tunne siitä, että on sairastumassa fyysisesti, sekä toimintakyvyn laskua opinnoissa tai työelämässä.

Miten voisi ajatella lapsen tai nuoren aistiharhoista tai harhaluuloista?

  1. Monella aivan tavallisella lapsella on joskus aistihairahduksia tai ajatusvääristymiä. Niitä ei kannata pelätä eikä niihin tarvitse heti suhtautua kovin huolestuneesti. Lapsi ja nuori saattaa kehityksellisesti vielä olla ns. harmaalla alueella siten, että hän on ajoittain epävarma, mikä ympärillä on totta ja mikä kuviteltua. Lapsen mielikuvitus voi hetkellisesti tehdä tenän – aivan samoin kuin aikuisen mieli voi laukata esimerkiksi kauhuelokuvan katsomisen tai painajaisen näkemisen yhteydessä. Yleensä lapsen tai nuoren mielenterveyden kannalta riittää, kun aikuinen pysyy kiinni realiteeteissa eikä mene lapsen tai nuoren todellisuudesta poikkeaviin kokemuksiin liikaa mukaan. Ole siis turvallinen aikuinen lapsellesi – normalisoi lapsen aistihairahdus/ajatusvääristymäkokemusta, äläkä uppoudu liikaa lapsen tai nuoren ahdistukseen. Esimerkiksi jos lapsi pelkää pelottavan pelihahmon ilmestyvän nurkan takaa, voi tätä pelkoa lempeästi ymmärtää, mutta silti samalla tukea lasta ihan normaaliin arkiseen tekemiseen ja menemiseen. Lisäksi pelottavat pelit tai muun median voi laittaa joksikin aikaa tauolle, jos ne vaikuttavat lapseen liikaa.
  2. Moni ihminen – niin lapsi kuin aikuinen – voi kokea psykoottistyyppisiä oireita kuormittuneena. On esimerkiksi melko tavallista, että masentuneella ihmisellä on jonkin verran psykoosiriskioireita. Nämä oireet vähenevät, kun masennusta hoidetaan. Kliinisen kokemuksen perusteella vaikuttaa myös siltä, että jotkut ihmiset ovat taipuvaisia kokemaan psykoottistyyppisiä oireita stressin seurauksena – vähän samalla tavoin, kun joku toinen saa migreenin tai vaikkapa ärtyvän suolen oireita stressaantuessaan. Olemme yksilöllisiä siinä, miten suhtaudumme henkiseen ja fyysiseen kuormitukseen. Tämä ei suinkaan tarkoita, että psykoottistyyppisiä oireita kokeva ihminen olisi sairastumassa psykoosiin.
  3. Valitettavasti lasten ja nuorten aistihairahdukset ja harhaluulot ovat usein luonteeltaan epämiellyttäviä tai pelottavia. Ongelma ei yleensä oikeastaan olekaan se, että ihminen kokee tällaisia tavallisesta poikkeavia elämyksiä, vaan se, että oireet vaikuttavat liian vahvasti lapsen tai nuoren käytökseen tai tekemiseen. Toisin sanoen se, miten kyseisiin aistihairahduksiin tai ajatusvääristymiin suhtaudutaan, on usein ratkaisevaa. Tulkitaanko esimerkiksi ihmisen kuulemat äänet tosiksi, vaikkapa henkien tai vastaavien tuottamiksi? Vai onko lapsella tai nuorella mahdollisuus aikuisen tuella pohtia, mitä vaihtoehtoisia selityksiä omille aistikokemuksille on? Tyypillinen vaihtoehtoinen, realistisempi selitys vaikkapa ääniharhoille olisi, että ne ovat sittenkin kokijan omia ajatuksia. Tai jos kuulee ullakolta kolinaa, se ei ehkä olekaan hirviö vaan tuulen mukana heiluvien oksien ääni kattoa vasten. Lapsi tai nuori tarvitsee myös psykoosiriskioireissa peilausta aikuisen kanssa: mikä on totta ja mikä ei, minkälaisia todenmukaisempia selityksiä oireille ja pelottavillekin kokemuksille voidaan löytää?
  4. Toisin kuin yleisesti luullaan, varsinaisen psykoosin puhkeamista voi ehkäistä. Itse asiassa useimmat ihmiset, joilla on psykoosiriskioireita, eivät koskaan sairastu psykoosiin! Jos oireita on paljon tai ne haittaavat elämää, moni lapsi tai nuori saa apua psykoterapiasta, jonka suhteen näyttöä on kertynyt erityisesti kognitiivis-behavioraalisen psykoterapian hyödystä (CBT). Kyseinen psykoterapiamuoto auttaa lasta tai nuorta prosessoimaan tulkintojaan aistihairahduksista tai ajatusvääristymistä. Terapiassa saatetaan käsitellä esimerkiksi yllä mainittuun naapureita koskevaan pahanpuhumispelkoon liittyen, mikä “todistusaineisto” tukee pelkoajatuksen paikkansapitävyyttä tai mikä kumoaa sen paikkansapitävyyden. Jotkut lapset tai nuoret tarvitsevat myös lääkehoitoa, jos harhat tai harhaluulot ovat kovin ahdistavia tai muuttavat arkea voimakkaasti.
  5. Kuten monissa muissakin psyykkisissä oirekuvissa, mielekäs arki ja tyydyttävät sosiaaliset suhteet ylläpitävät lapsen tai nuoren todenmukaista ajattelua, koherenssia ja psyykkistä hyvinvointia. Koulussa pärjääminen, kaverisuhteet, harrastukset, riittävä uni, hyvä ravitsemus, liikunta ja yhdessäolo perheen kanssa ovat siten tärkeitä elementtejä, kun tuetaan lasta tai nuorta, jolla on psykoosiriskioireita. Yksilön psyykkistä hyvinvointia parantamalla vähennetään psykoosiriskioireiden voimaa ja, merkitystä. Psykoosiriskin pienentämiseen kuuluu luonnollisesti myös lapsen kuormitus/stressitason monitoroiminen ja kuormituksen kasvuun reagoiminen riittävän aikaisessa vaiheessa. Näin ollen yhteistyö koulun ja muiden tahojen kanssa on usein tarpeen.

Lopuksi haluaisin vielä mennä aiheeseen, johon vanhemmat hädin tuskin uskaltavat kajota edes ammattilaisen vastaanotolla. Monessa suvussa saattaa olla joku, joka on aikanaan sairastanut psykoosin tai jopa saanut skitsofreniadiagnoosin. Tilanne on ymmärrettävästi vanhemmille hyvin pelottava, jos sitten omalla lapsella ilmeneekin psykoottistyyppisiä oireita. Aikuisen ei kuitenkaan tarvitse tällaisissakaan tilanteissa mennä kovin pitkälle omissa katastrofiajatuksissaan. Skitsofrenia on nimittäin, vaikkakin vakava mielisairaus, äärimmäisen harvinainen, ja koskettaa aikuisiässäkin vain noin yhtä prosenttia väestöstä. Skitsofrenian ennaltaehkäisyssä aivan samat keinot ovat tärkeitä kuin muissakin mielenterveyden asioissa: mielekäs elämä, sujuva arki ja riittävät sosiaaliset kontaktit tukevat kenen tahansa mielen hyvinvointia. Psykoosiriskioireet eivät myöskään useinkaan johda varsinaiseen psykoosin puhkeamiseen.

Lisäksi vielä pieni jälkikirjoitus. Kannabiksen käytön yleistyessä on hyvä muistaa, että sitä käyttävien nuorten psykoosin puhkeamisen riski on kasvanut muihin nuoriin verrattuna. Joten vaikka nuoret pitävät kannabista usein “vaarattomana” päihteenä, muistiin ja tarkkaavuuteen liittyvien ongelmien lisäksi myös psykoosiriskioireilu voi vahvistua käytön myötä, ja psykoosi voi puhjeta jopa vähäisen marihuanan käytön johdosta. Tästä moni nuori ei vielä ole kovin tietoinen.

Tämän kirjoituksen asiantuntijana toimi HUS Nuorisopsykiatrian johtava psykologi, psykoterapeutti ja kliinisen psykologian dosentti Niklas Granö. Kiitos, Niklas!

Lisäluettavaa aiheesta:

Psykoosin ehkäisyn mahdollisuudet. Matti Penttilä, Sanna Huhtaniska, Erika Jääskeläinen ja Niklas Granö. Duodecim 2017

Nuorten psykoottistyyppisten oireiden kliininen merkitys. Maija Lindgren, Sebastian Therman ja Niklas Granö. Duodecim 2016

Psykoosiriskissä olevien nuorten ja nuorten psykoottisten häiriöidenpsykoterapeuttiset hoitomuodot. Systemaattiseen kirjallisuushakuun perustuva katsaus. Vera Gergov, Klaus Ranta, Nina Lindberg, Thea Strandholm, Veli-Matti Tainio, Leen Ehrling, Mauri Marttunen. Duodecim 2015

Eroahdistuneisuus iski – mikä neuvoksi?

Eroahdistuneisuus iski – mikä neuvoksi?

Riikka Riihonen

Mitä eroahdistuneisuus on?

Eroahdistuneisuus tarkoittaa, että lapsen on vaikea olla erossa tai irrottautua vanhemmastaan tilanteissa, joissa sitä häneltä tavallisesti odotetaan. Eroahdistuneisuudesta kärsivä lapsi jää itkemään lohduttomasti vanhemman perään päiväkodissa, eikä toivu siitä kohtuullisessa ajassa. Hän saattaa olla muskarilainen, joka ei suostu nousemaan vanhemman sylistä minnekään, ei edes itselleen mieluisaan laulu- tai tanssipiiriin. Hän voi saattaa myös olla koululainen, joka kärsii selittämättömistä päänsäryistä ja vatsakivuista ja joka siten mielellään jäisi kotiin milloin mistäkin syystä.

Eroahdistuneisuus on lasten tavallisimpia psyykkisiä oireita. Vaivan yleisyys on luokkaa 5-20 % lapsista, tutkimuksista riippuen. Oire on tyypillisesti kausiluontoinen, ja vain pienellä osalla se vaikuttaa elämään jatkuvasti. Lapsen kehityksen eri vaiheissa tai muutostilanteissa eroahdistuneisuus usein aktivoituu väliaikaisesti.

Mistä eroahdistuneisuus johtuu?

Ahdistuneisuustaipumus on vahvasti periytyvä ominaisuus, joten useimmilla eroahdistuneilla lapsilla on lähisukulainen, jolla on ainakin joskus ollut vastaavia oireita. Toisinaan vanhemmalla saattaa itsellään olla hoitamaton ahdistuneisuushäiriö.

Perintötekijöiden lisäksi oireeseen vaikuttaa ympäristö ja mallioppiminen. Ahdistuneisuuteen taipuvaiset ihmiset ovat tutkimusten mukaan valppaita havaitsemaan mahdolliseen uhkaan liittyvät signaalit. He myös tulkitsevat oman selviytymiskykynsä muita huonommaksi. Lisäksi heillä saattaa olla muita enemmän selviytymiskeinoja, jotka johtavat toimintakykyä huonontaviin ongelmiin, kuten ahdistusta aiheuttavan asian välttely. Lapsi saattaa omaksua näitä käyttäytymisen piirteitä vanhemman tai muun läheisen toiminnasta.

Oireen ilmenemiseen vaikuttaa muun muassa lapsen ikä, temperamentti, kiintymyssuhteiden laatu, arjen muutokset tai pysyvyys sekä lapsen tunnesäätelykeinojen kypsyneisyys. Osa lapsista kokee haastavan temperamenttinsa johdosta hyvin voimakkaita kielteisiä tunteita, joista on vaikea toipua. Näillä lapsilla on tutkimusten mukaan enemmän riskiä voimakkaaseen eroahdistuneisuuteen.

Minkälaista eroahdistuneisuus on eri-ikäisillä lapsilla?

Lähes kaikilla vauvoilla on jonkinasteista eroahdistuneisuutta noin 8-10 kk iässä, mikä liittyy aivan normaaliin kiintymyssuhteiden muodostumiseen ja vahvistumiseen omien vanhempien ja hoitajien kanssa. “Hän vierastaa”, sanotaan. Vierastamista on hyvin eri tasoista. Jotkut vauvelit eivät siedä edes sitä, että joutuvat niin sanotusti väärään syliin. Tai lapsi alkaa heti huutaa, kun oma rakas vanhempi häviää pikku hetkeksi näköpiiristä toiseen huoneeseen vaikkapa vesilasillista hakemaan. Toiset vauvat taas “ottavat lunkisti” ja rääkäisevät lähinnä muodon vuoksi, jos tuttua aikuista ei vähään aikaan näy. Yleensä kaikenmoinen eroahdistusoireilu on tässä iässä ihan normaalia ja ohimenevää.

Kliinisen kokemuksen mukaan ongelmaksi muodostuva eroahdistuneisuus on tavallisinta taaperovaiheessa sekä ehkä hieman yllättäen myös noin 6-7 vuoden iässä. Taaperovaiheessa luonteva selitys oireelle on maailman avautuminen ja lapsen ymmärryksen lisääntyminen. Maailma on valtava, ennakoimaton ja ihmeellinen – ja samalla hyvin pelottava. Aikuinen toimii turvasatamana, josta pikkulapsi tankkaa rakkautta ja läheisyyttä ja johon luottaen lapsi uskaltaa lähteä pienille tutkimusretkilleen. Ymmärrettävästi lapsen näkökulmasta suurin uhka olisi, että turvasatama häviäisi maisemista. Niinpä siitä on pidettävä kiinni hinnalla millä hyvänsä. Kun tästä vaiheesta on selvitty kasvun, kehityksen ja vanhemman tuen avulla, oireilu yleensä vähenee selvästi.

Eskari- ja koulunaloitusvaiheessa eroahdistuneisuus voi alkaa pikku hiljaa tai jopa iskeä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Eräänä päivänä lapsi ei vain suostu jäämään hetkeksikään yksin kotiin, ei edes postin haun ajaksi. Lapsi saattaa kieltäytyä menemästä kavereilleen. Hän saattaa yrittää määritellä, missä vanhempi on, kun lapsi on jossain muualla: “saat mennä vain kauppaan ja muuten sinun on oltava kotona”. Tai lapsi alkaa murehtia jatkuvasti erilaisia asioita koulupäivään ja kouluun menemiseen liityen. Illat menevät itkiessä ja seuraavaa päivää märehtiessä. Erityisesti yllätykset, retket, toimintapäivät ja vastaavat ovat eroahdistuneelle lapselle vaikeita, koska hän kokee olonsa turvalliseksi rutiinien parissa.

Eroahdistunut lapsi voi olla toisissa tilanteissa rento ja toimintakykyinen, mutta toisissa tilanteissa taas äärimmäisen takertuva, itkuinen ja hätääntynyt. Oireilun laukaisevat tilanteet ovat yksilöllisiä mutta usein aika rajattuja. Esimerkiksi kotona yksin oleminen voi olla ehdoton no-no, kun taas mummolaan meneminen sujuu, tai toisin päin. Eroahdistuneisuuden tuottama “ahdistuneisuuskohtaus” muistuttaa paljon paniikkikohtausta, ja jonkinlainen jatkumo paniikkioireisiin onkin olemassa myöhemmässä iässä.

Mitä tehdä jos lapsi on eroahdistunut?

  • Yritä olla ahdistumatta (usein).
  • Yritä olla suuttumatta (usein).
  • Palaa enemmän turvasataman rooliin.
  • Luota siihen, että lapsi pärjää.
  • Altista lasta arjessa sopivasti jännittäville tilanteille.
  • Auta lasta saamaan ikätasoisia selviytymisen kokemuksia.

Aikuisen ahdistuksesta: Useimmat vanhemmat ahdistuvat, jos lapsella on paha olla. Näin käy myös niille vanhemmille, joiden lapsi oireilee ahdistuneisuudella. Vanhemman, jolla mahdollisesti on itselläänkin ahdistuneisuustaipumus tai -häiriö, on helppo samaistua lapsen kokemukseen ja pinteeseen. Samasta syystä vanhemman on tyypillisesti vaikea tukea lastaan ikätasoiseen suoriutumiseen. Voi tuntua mahdottomalta pistää lapsi “kärsimään” jostain, joka tuntuisi tai olisi lapsena itsestä tuntunut sietämättömältä. Tämä selittää, miksi eroahdistuneen lapsen vanhempi antaa usein lapselleen periksi: jos lapsi ei halua mennä kauppaan, ei mennä. Jos lapsi ei halua mennä kouluun, ei pakoteta. Valitettavasti vanhemman ahdistuneisuus johtaa lapsen näkökulmasta karhunpalvelukseen: jos lapsi ei mene jännittäviin (mutta yleisesti turvallisina pidettyihin) tilanteisiin, hän ei saa kokemusta, että voi selviytyä. Näin ollen ymmärtäväinen ja lempeä vanhempi saattaa haluamattaan pitää lapsen oiretta yllä.

Aikuisen suuttumisesta: Myös suuttuminen ja turhautuminen on tavallista eroahdistuneen lapsen vanhemmalle. Erityisesti kun kyse on kouluikäisestä lapsosesta, eroahdistuneisuusoire voi olla äärettömän rasittavaa, koska se vaikeuttaa niitä asioita, josta useimmat vanhemmat tykkäävät: kouluikäisen vanhempana on helppo tehdä kotitöitä, kun lapsi ei enää kaipaa herkeämätöntä valvontaa. Tai on mahdollista käydä rauhassa luomassa lumet pihalla, toisin kuin taaperon kanssa, joka on aina puettava mukaan. Eroahdistuneisuus ikään kuin palauttaa asetelman aiempaan: kotona on lapsi, joka itkien, kirkuen ja takertuen vaatii, ettei vanhempi saa olla edes vessan oven takana näkymättömissä. Ketä tahansa vanhempaa tämä saattaisi alkaa suututtaa erityisesti oireen jatkuessa pitkään. Yleensä suuttuminen ei kuitenkaan auta lasta, vaan päin vastoin aiheuttaa lapselle entistä kaoottisemman olon. Siksi pure hammasta, laske kymmeneen, hengitä syvään tai tee mitä tahansa, että jaksaisit hillitä itsesi lapsen oireen ilmetessä. Hän ei tee sitä tahallaan.

Turvasatamana olemisesta: Kun haluat tukea lasta tulemaan toimeen ahdistuneisuuden kanssa, muodosta itsellesi mielikuva majakasta. Lapsesi on kuin pieni vene, joka keikkuu elämän hurjassa aallokossa. Hän kokee olonsa turvalliseksi, kun majakan valo väikkyy kaukaisuudessa. Jos valoa ei ole, lapsi hätääntyy. Kun olet majakka, näet miten veneellä menee ja voit ohjata venettä turvaan. Tähän lapsi erityisesti tarvitsee sinua oireillessaan. Olet vakaa ja turvallinen aikuinen, jolle lapsi voi purkaa ahdistuksensa ja pahan mielensä. Ota lapsen olo vastaan, auta lasta tunnistamaan tunteensa ja suhtaudu hänen kokemuksiinsa myötätuntoisesti. Majakkana olemisen ohella riittävä aikuisen aika ja huomio sekä mukavat yhteiset hetket ovat lapselle tärkeitä. Pysähdy lapsen luo ja kysy, mitä kuuluu. Kuuntele vastaus. Kehu reippaaksi, rohkeaksi ja ihanaksi.

Aikuisen luottamuksesta: Pidätkö päiväkotia, esikoulua tai koulua yleisesti turvallisena paikkana? Voitko luottaa, että lapsesi on näissä paikoissa turvassa? Nämä ovat kysymyksiä, jotka eroahdistuneisuudesta kärsivien lasten vanhempien on usein esitettävä itselleen. Eroahdistuneisuus, jonka vuoksi lapsi haluaisi jäädä kotiin milloin mistäkin syystä, ei saisi johtaa siihen, ettei lapsi osallistu lainkaan ikätasoisiin aktiviteetteihin. Monella vanhemmalla on esimerkiksi houkutus ottaa lapsi kotiopetukseen, jos lapsi on kouluun menemiseen liittyen kovin ahdistunut. Tällainen toimintatapa on kuitenkin yleensä ahdistuksen tunteen välttelyä eikä siksi auta lasta toipumaan. Aluksi se voi helpottaa lapsen oloa, mutta kotiin jääminen alkaa helposti yleistyä jatkuvaksi toimintavaksi. Parempi lähestymistapa onkin siksi auttaa lasta askeleittain altistamaan itseään ahdistavalle tilanteelle (usein koululle), jolloin lapsen toimintakyky paranee.

Moni lapsi hyötyy oireiluvaiheessa esimerkiksi siitä, että aikuinen saattaa hänet kouluun ja vie mahdollisesti jopa luokkaan asti, jos ahdistuneisuusoireilu on kovin hankalaa. Koulussa saatetaan myös sopia, että joku tietty aikuinen toimii lapsen tukena vaikeissa tilanteissa. Useimmat lapset hyötyvät lisäksi yleisestä kouluun liittyvän kuormituksen vähentämisestä, tarvittaessa tuki- tai erityisopetuksesta, tai joskus oppimisedellytysten kartoituksesta, josta voi joskus löytyä selityksiä oireiluun. Myös mahdolliset kiusaamiskokemukset on syytä arvioida, ja niihin on puututtava. Jotkut tarvitsevat pienemmän ja helpommin hahmotettavissa olevan opetusryhmän tuen. Näin ollen vanhempien ja koulun yhteistyö on välttämätöntä, jos lapsella on vetoa jäädä pois koulusta.

Pelottaville asioille altistuksesta: altistuksen ideana on se, että aivoissa tapahtuu habituaatiota, kun koemme jotain toistuvaa. Aivot toisin sanoen tottuvat kaikenlaiseen – jopa ahdistaviin tai pelottaviksi koettuihin asioihin. Se kuitenkin ottaa oman aikansa. Kun lasta altistetaan turvallisesti ahdistaville tilanteille, niihin tottuminen vähentää ahdistuneisuuden määrää pidemmällä tähtäimellä. Altistus on tärkeä toteuttaa vaiheittain ja aloittaa mahdollisimman helposta tehtävästä. Esimerkiksi kaverille menemisen voi ottaa harjoittelutavoitteeksi. Tällöin lapsen kanssa yhdessä sovitaan, miten pitkään hän voisi kokeilla olla kaverilla ja mitä keinoja hän voi käyttää, jos alkaa ahdistaa tai pelottaa (luotettavalle aikuiselle kertominen, vanhemmalle soittaminen tai tekstaaminen, syvään hengittäminen, turvallinen mielikuva jne).

Voit vahvistaa lapsen motivaatiota altistua eli tehdä pelottavia asioita myös palkitsemalla: jos lapsi antaa sinun esimerkiksi tehdä 10 min pihahommia ja pysyy itse sen aikaa sisällä tai omissa puuhissaan, hän saa tarran. Muutamasta tarrasta seuraa palkkio, joka on lapselle mieluinen asia, esimerkiksi puhelinpelin lisäosa tai vastaava. Huomaa kuitenkin, että yleensä ahdistuneisuuden helpottamiseksi tarvitaan paljon harjoittelua. On tarjottava runsaasti kokemuksia, jotka kumoavat sen ajatuksen, mitä ahdistuneisuus tuottaa: että pienikin ero läheisestä on vaarallinen ja uhkaava kokemus.

Selviytymiskyvyn vahvistamisesta: Listan viimeinen kohta ei liity suoraan ahdistuneisuuteen mutta se kylläkin liittyy lapsen minäkäsitykseen ja uskomuksiin omasta selviytymiskyvystä. Useimmat ahdistuneet lapset kokevat, että he ovat täysin riippuvaisia toisista ja heidän avustaan. Ja toisaalta, heillä saattaakin olla huomattavia puutteita arkitaidoissa – lähtien siitä, osaavatko (!) he viedä tiskinsä tiskipöydälle, roskansa roskiin ja pyykkinsä pyykkikoriin. On tärkeää, että huolehdit, että lapsi oppii ikään kuuluvia arkitaitoja. Kun lapsi kokee pystyvyyttä jossain asiassa, hänen on helpompi uskaltautua itselleen vaikeisiin tilanteisiin myös muuten. Pystyvyyden tunne on hyvää vastavoimaa ahdistuneisuudelle. Elämä ei ehkäpä olekaan aivan niin kaoottinen ja pelottava kuin miltä se lapsesta tässä hetkessä tuntuu.

Kaiken kaikkiaan eroahdistuneisuusoire liittyy yleensä sekä lapsen temperamenttiominaisuuksiin, ikään että kehitysvaiheeseen. Voit olla vanhempana melko rauhallisin mielin sen suhteen, että vaihe menee aikanaan ohi. Voit toki helpottaa ja nopeuttaa sitä vanhempana toimimalla lapsen edun mukaisesti edellä kuvatuin tavoin.

Miten kertoa lapselle aikuisen mielenterveysongelmista?

Miten kertoa lapselle aikuisen mielenterveysongelmista?

Riikka Riihonen

Olen usein aiemmissa postauksissani kuvannut sitä, miten yleisiä ja ennen kaikkea tavallisia mielenterveyden häiriöt ovat. Jopa viidesosalla ihmisistä on jollakin määritellyllä mittaushetkellä havaittavissa mielenterveyden häiriö. Useimmilla ihmisillä mielenterveyden ongelmat eivät ole pysyviä, vaan ne ovat nopeasti tai ainakin jonkin ajan kuluttua ohimeneviä. Toki joidenkin oireet aaltoilevat tai kroonistuvat. Mikä kaikki saa mielenterveysoireet pysymään yllä ja pitkittymään, olisi kiinnostava bloggausaihe, mutta tällä kertaa lähestyn aihetta toiselta kantilta.

Otan nimittäin esille kaikkein suurimman lemppariaiheeni eli psykoedukaation! Psykoedukaatio, tuo sanahirviö, tarkoittaa tietoa, jota jostain aiheesta annetaan. Esimerkiksi jos katkaisee jalkansa, lääkäri tai hoitaja antavat psykoedukaatiota potilaalle, kun he kertovat, miten murtuma hoidetaan, kuinka pitkään kipsiä on pidettävä ja miten jalkaa aletaan sitten kuntouttaa. Psykoedukaatiota voi antaa käytännössä mistä aiheesta tahansa. Esimerkiksi koulujen terveysvalistus on oiva esimerkki käytännön psykoedukaatiotyöstä. Mielenterveyden häiriöissä psykoedukaatio kattaa paitsi tietoa ongelman luonteesta ja ongelman yleisyydestä, myös infoa hoitovaihtoehdoista ja jonkinlaisen arvion paranemisesta.

Psykoedukaatio on lempiaiheeni, koska erityisesti mielenterveyden ongelmissa sillä on valtavan iso rooli. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että mielenterveysongelmista puhutaan harvoin työpaikkojen kahvipöydässä tai harrastusryhmien tauoilla. Katkenneesta jalasta voi helposti jutustella, ja joku silloin varmaan vinkkaa hyvän fysioterapeutin, kuntoutuskeinon tai antaa muun vinkin jalkapotilaan auttamiseksi. Mutta harva saa tuttavapiirissäkään sanottua olleensa hiljattain “pohjalla”, tai vakavasti masentunut tai vaikkapa psykoosissa. Se ei jotenkin ole kulttuurisesti tapana, eikä toisaalta moni asiasta kuuleva osaa heti kättelyssä siihen oikein vinkkejäkään antaa (joskin kulttuuri tässä suhteessa on ilahduttavasti muuttumassa, ja erityisesti nuoriso on myös psyykkisistä jutuista varsin avointa).

Toinen syy, miksi psykoedukaatio on mielestäni mielenterveysongelmissa erityisen tärkeää, liittyy siihen, että ihmiset helposti kuvittelevat mielenterveyden oireiden olevan ikuisia, invalidisoivia tai johtavan “hulluuteen”. Näinhän ei siis ole, vaan suuri osa toipuu tai vähintään oppii elämään oireidensa kanssa.

Nyt on pakko lisätä vielä kolmas syy, miksi psykoedukaatio on tärkeää. Nimittäin ilman riittävää tietoa moni psyykkisistä oireista kärsivä kokee olevansa ongelmiensa kanssa ihan yksin – ikään kuin kellään muulla ei olisi vastaavia ongelmia. Mutta aikuisten oikeasti, kuten yllä mainitsin, viidesosalla ihmisistä on mielenterveyden häiriö ja vielä useammalla jonkinlaisia mielenterveysoireita. Siksi oikeastaan tässä blogissakin on loppupeleissä kyse nimenomaan psykoedukaatiosta. Tarkoituksenihan on avata psyykkisten oireiden ja mielenterveyden teemoja sellaisessa muodossa, että kaikkea tietoa ei tarvitse hakea netin vauvapalstoilta. Toivoisin, että syntyisi kokemus siitä, että näistä asioista voi puhua, niiden kanssa voi oppia elämään ja että yleisesti toivoa on.

Flunssa ja psykoedukaatio

Psykoedukaation osalta psyykkinen oireilu vertautuu minusta yleisesti parhaiten flunssaan. Kaikki tietävät, että flunssia tulee ja menee. Joskus flunssa jää ärsyttävästi päälle ja köhä tai tukkoisuus jatkuvat viikkokausia. Toimintakyky menee huonoksi, pienikin kävely hikoiluttaa, ei meinaa jaksaa oikein mitään. No, mielenterveyden oireet ovat ihan vastaava juttu. Niitä tulee ja menee, ja joskus ne jäävät ärsyttävästi päälle. Flunssan jälkitautina vain äärimmäisen harva sairastuu vakavammin, keuhkokuumeeseen tai sydänlihastulehdukseen. Useimmat sen sijaan toipuvat ennalleen. Aivan vastaavasti psyykkisten oireiden ilmetessä vain aniharva sairastuu vakavasti, joutuu sairaalaan tai pysyvästi vaikkapa työkyvyttömäksi. Useimmat sen sijaan toipuvat ennalleen.

Tällä kertaa haluan kirjoittaa psykoedukaatiota erityisesti siitä näkökulmasta, miten aikuinen voisi kertoa omasta mielenterveyden häiriöstään lapselleen. Tämä on aihe, josta on edelleen häkellyttävän vähän väestölle suunnattuja julkaisuja. Onneksi Suomen mielenterveysseura on julkaissut oppaan nuorille, joiden vanhemmilla on mielenterveyden häiriö (opas on ladattavissa ilmaiseksi täältä). Se sopii sisällöllisesti parhaiten nuorisolle, joskin sitä voi aikuisen kanssa hyödyntää jo pienehkökin lapsi. Suomen mielenterveysseuran psykoedukaatiosarjaan kuuluu muuten muitakin julkaisuja, joihin voi tutustua täällä.

Mielenterveyteen liittyvää erittäin hyödyllistä muuta psykoedukaatiomateriaalia on muun muassa aikuisten, lasten tai nuorten Mielenterveystalossa, joka on täynnä kaikenlaista kiinnostavaa (ja näyttöön perustuvaa) tietoa, sekä esimerkiksi Terveyskirjastossa. Näissä portaaleissa fokus on yleisesti mielenterveyden asioissa eikä niinkään siinä, miten vanhemmat voivat kertoa kokemistaan oireista lapselle.

No niin, mutta asiaan.

Miten voisin kertoa psyykkisistä oireistani lapselle?

  1. Ole rehellinen ja selkeä (mutta ei liian).
  2. Käytä arkisia vertauksia.
  3. Luo turvallisuuden tunnetta.
  4. Kerro saavasi apua.
  5. Anna toivoa.

Yllä listattuna ovat aivan pähkinänkuoressa ne asiat, jotka lapsen pitäisi tietää läheisen aikuisensa mielenterveyden ongelmista.

Aloitetaan rehellisyydestä ja selkeydestä. Lapsi ei välttämättä ymmärrä, mitä on masennus, psykoottisuus, kaksisuuntainen mielialahäiriö, skitsofrenia tai näin pois päin. Hän kuitenkin ymmärtää ja huomaa, jos vanhempi esimerkiksi ei jaksa aamuisin nousta sängystä, huolehtia itsestään tai vaikkapa auttaa lasta läksyjen kanssa. Rehellinen ja selkeä puhe mielenterveydestä tarkoittaa käytännössä, että lapselle kerrotaan, mistä aikuisen oireissa on kyse. “Minulla on todettu masennus. Se on sairaus, jonka vuoksi en oikein jaksa tehdä mitään. Se ei tartu ja siitä paranee ajan kanssa.” Lapselle ei tarvitse kertoa oireilusta tai sen taustoista yksityiskohtaisia asioita (esimerkiksi sitä, jos masennuksen taustalla on vaikkapa traumaattisia omia lapsuudenkokemuksia), vaan lapsi kaipaa usein yksinkertaisesti lyhyen selityksen ja nimen asioille. Mieti, mitä itse olisit halunnut tietää lapsena vastaavassa tilanteessa omalta vanhemmaltasi. Sen verran luultavasti omakin lapsesi haluaa.

Toiseksi, arkiset vertaukset ovat monelle ihmiselle toimiva tapa saada kiinni siitä, mistä puhutaan. Flunssavertauksen lisäksi toimiva voisi olla esimerkiksi mielikuva kasvista. Kasvit nuupahtavat, jos ne eivät saa riittävästi vettä, valoa ja ravinteita. Samalla tavalla ihminen voi henkisesti nuupahtaa, jos hän ei syystä tai toisesta ole voinut pitää itsestään riittävästi huolta. Tällä tavoin voi selittää vaikkapa masennusta. Ahdistuneisuuteen taas voi viitata puhumalla liian herkästi toimivasta palohälyttimestä. Normaalistikin hälytyskeskuksemme huolehtii siitä, että pysymme turvassa. Ahdistuvan tai paniikkiin joutuvan ihmisen hälytyskeskus toimii liian herkästi, aivan kuten palohälytin alkaa soida joskus lettuja paistaessa, vaikka ei ole tulipaloa. Keksi tai etsi vertauksia, jotka lapsesi ymmärtää. Myös vaikkapa elokuvasta Inside out voi saada vinkkiä siitä, miten puhua tunteista (tai skeemoista) lapsen kanssa.

Kolmanneksi, lapsi tarvitsee turvallisuuden tunnetta joka päivä. Yleensä sellaista tarjoaa hänelle eniten oma vanhempi tai muu läheinen aikuinen. Jos tämä aikuinen sairastuu – oli se sitten henkisesti tai fyysisesti – lapsen kannalta se on aina jonkinlainen turvallisuuden tunteen kolaus. Vanhemman tulee hoitaa tätä kolausta ihan niin kuin fyysisiä haavoja: hoivataan ja huolehditaan, kunnes se paranee. Henkisen kolhun saanut lapsi kaipaakin vakautta, tavallisia arjen rutiineita ja juttukaveria aikuisesta ainakin aika ajoin. Pidä siis kiinni arjen rutiineista ja tavoista. On varmasti asioita, joihin aikuisen psyykkinen sairaus lapsen elämässä vaikuttaa. Voi kuitenkin olla myös monia asioita, joihin se ei vaikuta. Muista ottaa nämä puheeksi lapsen kanssa. Huolehdi niiden jatkuvuudesta.

Yksi lapsen turvallisuuden tunnetta lisäävä asia on se, että aikuinen kertoo saavansa apua. Tällöin kivi poistuu lapsen rinnan päältä: joku muu huolehtii lapsen läheisestä, eikä hänen itse tarvitse sellaista vastuuta kantaa (mikä olisikin lapselle kohtuuton ja raskas taakka). Kerro siis lapselle, jos käyt jossakin saamassa apua ongelmiisi. “Olen voinut huonosti se on näkynyt kiukutteluna. Haluan saada apua itselleni. Käyn siksi tapaamassa joka viikko yhtä tätiä ja juttelemassa, että voisin paremmin. Hänen kanssaan puhuminen auttaa. “

Ja viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä, on tärkeää, että lapsi voi kokea toivoa. Vaikka olisit kuinka synkkä ja ajattelisit miten itsetuhoisesti tahansa, tai vaikka kokisit kuinka paljon toimintakyvyn rajoitteita oireidesi vuoksi ja meinaisit vaipua siksi epätoivoon, älä vie epätoivoon lasta mukanasi! Sano hänelle (ja yritä itsekin uskoa), että asiat voivat mennä parempaan suuntaan. Voit toipua. Voit haaveilla. Voit antaa myös lapsesi haaveilla paremmasta vaiheesta ja tulevaisuudesta. Suunnittele yhteisiä juttuja, edes unelmoinnin tasolla. “Kun tämä masennusvaihe menee ohi, niin sitten mennään yhdessä vaikka puistoon, kun taas jaksan enemmän.” Pitämällä toivon rippeistä kiinni, annat lapselle samalla mallia, miten elämän joskus sietämättömiinkin vaikeuksiin liittyy toiveita paremmasta. Masennuksesta muuten on olemassa myös loistava, WHO:n tuottama psykoedukaatiovideo nimeltä Black dog, ja mikä parasta, siihen saa suomenkielisen tekstityksen (täällä). Katso se! Se on tosi hyvä! Ja voit käyttää sitä toivon suhteen psykoedukaationa ainakin varhaisnuoruusiästä lähtien. Videon loppu on hyvinkin toiveikas.

Kaikilla on joskus vaikeaa

Psykoedukaation idea on, että tieto auttaa tulemaan tutuksi itselle uuden asian kanssa. Kun asiasta saa tietoa, sitä voi ajatella ja siihen voi alkaa pikku hiljaa sopeutua. Niinpä kuten aikuiset, myös lapset tarvitsevat tietoa niistä asioista, jotka vaikuttavat heidän elämäänsä.

Joskus vanhemmat pelkäävät, että psyykkisistä oireista lapselle kertominen vahingoittaa lasta tai suhdetta häneen jollain tavalla. Kun aikuinen kertoo asioista lapsen tasoisesti (yllä olevat pointit huomioon ottaen), mielestäni tällaiseen pelkoon ei ole mitään syytä. Päinvastoin, mikäli aikuinen kertoo lapselle oireistaan, lapsi saa hyväksyttävän selityksen niille asioille, joihin hän on pienessä mielessään koettanut keksiä aivan muita selityksiä. Se kun on kovin surullista, että usein pikkulapsen maailmassa ensimmäinen syyllinen vanhemman murheellisuuteen tai huonovointisuuteen löytyy omasta itsestä (!), jos vanhempi ei pysty parempaakaan selitystä antamaan. Siksi ja erityisesti siksi vanhempien kannattaisi ihan aina kertoa oireistaan ja sairauksistaan lapselle siinä muodossa, minkä lapsi pystyy vastaanottamaan ikä ja kehitystaso huomioiden. Tämä auttaa myös aikanaan hyväksymään sen faktan, että kaikilla on joskus vaikeaa.

Myös kehitysviiveisillä lapsilla oltava oikeus psykiatriseen hoitoon – mutta kiinnostaako ketään?

Myös kehitysviiveisillä lapsilla oltava oikeus psykiatriseen hoitoon – mutta kiinnostaako ketään?

Riikka Riihonen

Vietin viime päivät kognitiivisten ja käyttäytymisterapioiden maailmankongressissa Berliinissä. Päivät olivat erittäin antoisia, ja joitakin näkökulmastani kohokohtia voit nähdä käymällä allekirjoittaneen Twitter-profiilissa, jonne tein nostoja läpi konferenssin.

Eräs omalta kannaltani mielenkiintoisimmista luennoista käsitteli sellaisten lasten pääsyä psykiatrisen hoidon piiriin, jolla on kehitysviiveitä. Puhujana luennolla oli professori Hastings Warwickin yliopistolta Australiasta.

Hän kertoi puheessaan, että kehitysvammaisille lapsilla on huomattava määrä ulospäin suuntautuvaa oireilua (eli käytösoireita). Ero tavallisesti kehittyneisiin lapsiin nähden on olemassa jo 5 vuoden iässä, ja tavanomaisesti kehittyneiden lasten oireet helpottavat paljon enemmän kasvun myötä, kun taas kehitysvammaisen lapsen oireet jäävät “päälle. Kehitysvammaisilla lapsilla on selvästi muita lapsia suurempi riski, että he saavat useita samanaikaisia psykiatrisia diagnooseja. Toisin päin ajateltuna, yhdellä seitsemästä lapsesta, jolla on mielenterveyden häiriö, on myös kehitysvamma. Puhutaan siis suhteellisen isosta osasta lastenpsykiatrin asiakaskuntaa.

Vaikka näin on, nämä lapset pääsevät mielenterveyspalveluiden piiriin vielä huonommin kuin muut. Tutkimuksista tiedetään, että vain noin puolet (jos sitäkään) esimerkiksi psyykkisesti oirelevista tavallisesti kehittyneistä nuorista pääsee/päätyy psykiatrisen hoidon piiriin. Valitettavasti kehitysviiveisen lapsen mahdollisuus päästä mielenterveyshoitoon näyttää olevan sekä Suomessa että ulkomailla vielä huomattavasti heikompi. Tämä hiljainen vähemmistö jää usein ilman hoitoa – ja selitykset ilmiölle ovat aika puistattavia.

Mutu-tuntumalla useimmiten kehitysviiveisen lapsen huonoa pääsyä mielenterveyspalveluihin perustellaan sanomalla, että heidän hoitamisensa on vaikeaa tai että heidän kanssaan ei voida ryhtyä esimerkiksi psykoterapiaan. Meillä on jostain kummallisesta syystä vanhanaikainen ja luutunut kuvitelma, että kehitysvammainen ihminen ei voisi oppia. On ollut aikoja, jolloin kehitysvammaisten lasten pääsy mielenterveyspalveluihin on jopa evätty. Niinpä kehitysviiveiselle lapselle on jouduttu usein käytännössä kiertoteitä etsimään psykiatrista hoitoa, esimerkiksi hakemalla musiikki- tai muuta terapeuttista hoitoa (jotka toki voivat olla hyvin sopivia ja tehokkaita). Lääkehoitoa toki on tarjottu – ja joissain tilanteissa siitä saadaan kyllä apua. Lääkehoidon osaltakin kehitysvammalääkärit ovat kuitenkin aiemmin joutuneet hoitamaan kyseisiä lapsia psykiatrien sijaan.

Järkyttävintä puheessa oli minusta se, kun professori Hastings näytti kuvan, jossa valotettiin psykososiaalisten riskitekijöiden merkitystä kehitysvammaisuuden ja lastenpsykiatristen häiriöiden kannalta. Köyhyys, yksinhuoltajaperhe, yli 2 negatiivista elämäntapahtumaa, vanhemman kouluttamattomuus, lapsen äidin mielenterveysongelmat, vanhemmat työelämän ulkopuolella sekä vanhemman huono fyysinen terveydentila olivat molempien edellä mainittujen riskitekijöitä. Kehitysvammaisilla lapsilla näitä riskitekijöitä oli tutkimuksen perusteella yli 3 kappaletta 46%:lla, lastenpsykiatrisen diagnoosin saaneilla tavanomaisesti kehittyneillä lapsilla taas 24%:lla. (Emerson&Hatton 2007). Hastingin mukaan näiden tekijöiden eliminoiminen eli psykososiaalisen hyvinvoinnin lisääminen vähentäisi kehitysvammaisten ja tavanomaisesti kehittyneiden ihmisten psykiatristen häiriöiden määrään liittyvää merkittävää eroa kolmanneksella!

Mitä pitäisi tehdä?

Onneksi ihmisten luutuneita käsityksiä voi pudistella. Näin on jo tapahtunutkin paikoin, erityisesti median avulla, kun kehitysvammaisuus on teemana tullut ihmisille tutummaksi. Myös lastenpsykiatriassa tapahtuu tällaista pudistelua ja varmasti tulee vielä tapahtumaan. Ollaan onneksi jo opittu ymmärtämään, että kehitysvammainen ihminen oppii, omalla tavallaan ja vauhdillaan. Psykiatrit voivat ja heidän kannattaa hoitaa lievästi kehitysvammaisiakin lapsia. Psykoterapiasta voidaan saada apua tällekin ryhmälle valitsemalla sopiva lähestymistapa. Itse tiedän useita tapauksia, joissa kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta on saatu hyvä apu oireilevalle lapselle. Lähestymistapa on tuolloin enemmän behavioraalinen, eli perustuu lapsen käyttäytymisen muuttamiseen. Käyttäytymisterapia myös joka tapauksessa muokataan sopimaan lapsen kehitystasoon ja kapasiteettiin.

Psykososiaaliselle huonovointisuudelle ei toisaalta voida mitään, ellei tämä teema ala yleisesti mietityttää ihmisiä. Luennoitsija, professori Hastings naureskeli puheen aluksi, että hän pystyy melkein laskemaan kuulijoiden määrän sormin. Ja konferenssiin osallistui 4000 ihmistä – joitakin puheita kuunteli 500 henkeä! Mitä tämä kertoo meistä? Mielestäni ainakin sen, että kehitysvammaisten lasten oikeuksille tarvitaan yhä äänekkäitä puolestapuhujia. Tarvitaan mielenterveyspalveluiden ammattilaisia, jotka kokeilevat uusia tapoja hoitaa kehitysviiveisiä lapsia. Tarvitsemme lisäksi poliitikkojen ja päättäjien tietoon sen, että psykososiaalista eriarvoistumista vähentämällä myös kehitysvammat vähenevät – lastenpsykiatristen häiriöiden sekä monen muun ongelman lisäksi. En ole varma, ketä aihe toistaiseksi kiinnostaa, niin kuin otsikossa emmin, mutta luulisi, että ainakin rahahanojen vartijoita pitäisi alkaa tutkimustiedon valossa kiinnostaa. Ehkä myös sinua tästä eteenpäin, arvoisa lukija.

Luettavaa: Burke, Hastings ja Lavis (2019): Overshadowed – the mental health needs of children and adolescents with learning disabilities. http://www.cypmhc.org.uk/resources/overshadowed

Kulttuuri, joka nostaa kädet ylös, kun lapsi tai nuori oireilee psyykkisesti

Kulttuuri, joka nostaa kädet ylös, kun lapsi tai nuori oireilee psyykkisesti

Riikka Riihonen

Viime päivinä on näkynyt lasten ja, nuorten mt- asioiden ja terveyden edistämisen suhteen useampiakin kiinnostavia näkökulmia eri medioissa. (katso tämä ja tämä). Näissä kirjoituksissa on mm. kommentteja siitä, miten voitaisiin järjestää lasten ja nuorten perustason mielenterveysongelmien hoitoa kouluterveydenhuollossa, ja miten neuvola ja kouluterveydenhuolto voisivat kenties tehokkaammin estää tulevaa syrjäytymisen uhkaa (tarjoamalla vaikkapa pitempiä vo-aikoja tarvitseville, jos kunta on aiemmin panostanut vain terveystarkastuksiin).

Keskustelu on toistaiseksi keskittynyt siihen, miten voidaan tukea mielenterveyden oireista jo tällä hetkellä kärsiviä terveyspalveluista käsin. Minusta pitäisi kuitenkin fokusoida toisiinkin asioihin – nimittäin yhteiskunnan rakenteeseen, kulttuuriin ja muihin ilmiöihin, jotka vaikuttavat psyykkisten oireiden ennaltaehkäisyyn, ilmaantumiseen, kestoon, vaikeusasteeseen ja niihin puuttumiseen.

Toistuva ilmiö sekä lastenpsykiatrian alalla että nuorisopsykiatriassa ovat lapset ja nuoret, jotka oireillaan vahvasti hämmentävät ympäristön aikuisia. Kouluissa ja kodeissa ollaan neuvottomia, kun lapsi tai nuori kiroilee, raivoaa, puhuu tappopuheita, kieltäytyy noudattamasta rajoja tai esimerkiksi viiltelee. Sekä ammattilaisten että vanhempien ajatus on usein, että “nyt on hätä kyseessä”, ja “mitä jos sanon tai teen jotain nyt väärin?”. Mietitään, miten voi tai ei voi toimia lapsen tai nuoren kanssa nyt, kun hänellä on psyykkinen oire. Aikuisten hätä ja huoli on ymmärrettävää, mutta toisinaan sen takia ei nähdä metsää puilta.

Lapsi tai nuori saattaa oireilla käytöksellään ja toiminnallaan hyvin monin tavoin ja eri syistä. Ei ole silti itsestäänselvyys, että jokainen oirehtivista tarvitsisi mielenterveysalan erikoisosaamista. Lähiympäristön suhtautuminen lapseen ja oireen merkityksen ymmärtäminen on sen sijaan mielestäni keskeistä. Kun aikuisilla on kyseessä olevasta asiasta riittävästi tietoa ja voimavaroja, moni oire voidaankin hoitaa joko omin neuvoin tai muun muassa muutaman konsultaatiokäynnin avulla peruspalveluissa/ kouluterveydenhuollossa. Tämä edellyttää kuitenkin, että oireilevan lapsen tai nuoren ympäristön aikuinen ei omista lähtökohdistaan arastele kyseisiä asioita ja oireita.

On hätkähdyttävää, että Suomessa ei edelleenkään ole saatavilla kovinkaan paljon kaikelle väestölle suunnattua psykoedukaatiotietoa mielenterveyden asioista. Mielenterveystalossa on tosin ansiokkaita kursseja näistä aiheista niin lapsille kuin aikuisille. Kaipaisin tämän portaalin ohella kuitenkin yleisemmällä tasolla olevia tietopaketteja, jotka välitettäisiin koko väestölle eivätkä olisi tarkoitettuja niinkään pelkästään heille, joilla on kyseisiä oireita. Mediakampanjoita, esitteitä, nettisivustoja, videoklippejä ja niin edespäin – mitä tahansa, mikä auttaa meitä aikuisia suhteuttamaan lapsen tai nuoren oireet ns. normaalivariaatioon eli normaaliuden koko kirjoon, sekä pohtimaan mahdollista mielenterveyden hoidon tarvetta tässä valossa. Nyt liian moni perhe ja ammattilaistaho jää näitä liian yksin miettimään.

Pieni esimerkki. Jos lapsella tai nuorella on flunssa, häntä ei yleensä heti ole tarvetta viedä keuhkotautien erikoislääkärille. Ensin odotellaan ja kokeillaan kotikonsteja, olisiko niistä apua. Vähän myöhemmin lapsi tai nuori viedään perusterveydenhuollon arvioon, jos flunssa jatkuu. Jos ongelma ei vieläkään poistu sieltä saadusta avustaan huolimatta, lapsi viedään alan erikoislääkärille.

Mielenterveyden oireiden osalta nykytilanne on sellainen, että useimmat tavalla tai toisella oireilevat lapset ja nuoret päätyvät suoraan spesialisoiduimman hoidon piiriin, mielenterveysammattilaisen vastaanotolle. Näin syntyvät osittain mielenterveyspalveluisen pitkät jonot.

Viimeisimät mediakannanotot, joihin yllä viittasin, liittyivät eniten terveyspalveluiden järjestämiseen. Ns. kansalaisvalistus tai tiedon ja ymmärryksen edistäminen mielenterveyden hoidon kotikonstien suhteen on kuitenkin eri asia, ja ikävä kyllä lasten mielenterveyden edistämisen osalta edelleen lapsenkengissään. Näin ollen monet lasten ja nuorten psyykkiset oireet medikalisoituvat varhain. Medikalisoitumista lisää entisestään yhteiskunnalliset sekä koulujen ja päiväkotien ilmiöt, kuten vähentynyt erityisopetuksen määrä ja resurssi , päiväkotien liian isot ryhmäkoot ja perheiden saama liian vähäinen arjen konkreettinen apu sekä taloudellinen turva.

Itseäni kiinnostaisi eniten ymmärtää, miten lapsen psyykkisen oireen merkitys liittyy suomalaiseen elämäntapaan. Mitä kuulemme tai luulemme lapsen ilmaisevan, kun hän oireilee psyykkisesti? Voiko esimerkiksi jumpittelu ja kiukuttelu kertoa joissain tilanteissa muustakin kuin lapsen mielenterveyden häiriöstä? Voiko lapsen tai nuoren oire kuvata jotenkin hektistä ja armotonta yhteiskuntaamme ja kulttuuriamme, jossa kohtaamisen ja keskustelun sijaan tuijotamme vain puhelimiamme, jossa on koko ajan suoritettava jotain ollakseen riittävän hyvä ihminen, ja jossa digitaalisen maailman kuvitellaan korvaavan kaikkein tärkeimmät asiat lapsen ja nuoren elämässä: aikuisen ajan ja läsnäolon.

Kulttuuri, joka hätääntyy ja nostaa kädet pystyyn, kun lapsi tai nuori oireilee psyykkisesti, ei täysin käsitä ihmisyyttä ja sen kompleksisuutta. Yhteiskunta, jossa mielenterveyden oireet edelleen halutaan mielellään ulkoistaa ja nähdä useimmiten vaarallisena hätätilanteena, kaipaa asiallista tietoa ja valistusta. Moni lapsi ja nuori taas kaipaa vain sitä, että heidän äärelleen pysähdytään. Että jollain aikuisella on heille aikaa. Että joku huomaa ja ja on kiinnostunut heistä. Ei sen kummempaa.

Kuviteltua vai todellista – Näkökulmia lasten erikoisiin subjektiivisiin elämyksiin.

Kuviteltua vai todellista – Näkökulmia lasten erikoisiin subjektiivisiin elämyksiin.

Riikka Riihonen

Olen jo jonkin aikaa halunnut kirjoittaa aiheesta, joka on säännöllisesti toistuva teema lastenpsykiatrin vastaanotolla: siis siitä, kun lapsi tai nuori kuulee tai näkee jotain, mikä ei ole muille todellista, kuultavaa tai näkyvää.

Millainen on lapsen kyky erottaa todellinen ja kuviteltu toisistaan?

Lapset ovat mestareita käyttämään mielikuvitustaan. Varsinkin alle kouluikäinen lapsi toimii ihastuttavan laajalla kentällä, joka kattaa sujuvasti kaiken oikeasti todellisen, kaiken kuvitellun ja kaiken näiden välistä. Leikin maailmassa mikä tahansa voi olla totta, ja lapsi siirtyy täysin ongelmitta siitä maailmasta faktuaaliseen. Haarukka on lentokone ja lentokoneella pääsee vaikka Kiinaan. Kiina taas syntyy vaivatta sohvatyynyistä olohuoneeseen.

Kouluikäinen lapsi alkaa hahmotella toden ja kuvitellun rajaa kognitiivisten taitojen kehittyessä, yleensä tekniikalla “reality check ahead” eli aikuisten tuella. Hänelle kerrotaan, että elokuvat ovat näyteltyjä, tarinat keksittyjä ja näin poispäin. Hän alkaa hahmottaa, että kenties Kiinaan meneminen ei olekaan kovin helppoa ilman lentokonetta. Hän alkaa tajuta, ettei ehkä kykenekään lentämään Halu pysyä lapsen joustavassa mielenmaailmassa voi toki olla vielä kova. Hammaskeiju ja joulupukki säilyvätkin ehkä lapsen tositarinoiden listalla pitkään. Lapsi saattaa liikkua myös ns. harmaalla alueella: tunnistaa jotkin asiat tosiksi mutta ei vielä kaikkea (sivuhuomautuksena moni aikuinenkin muistaa vielä lapsuuden taianomaisen kyvyn uskoa niihin asioihin, joihin haluaa uskoa).

Yleensä hieman 8-10-vuotias alkaa ymmärtää pikku hiljaa esimerkiksi mainosten esittävän näyteltyä todellisuutta ja että kaikki Youtube-videot eivät ole pelkkää faktaa (ainakin jos näistä asioista lapsen kanssa on puhuttu)…toisaalta tämänikäiset helposti imeytyvät mukaan esimerkiksi luokkatovereiden väitteisiin (“Jesper sanoi, että se ja se on ihan oikeasti totta!”). Medianlukutaidossa on edelleen petraamista, ja tavallista, että mikä tahansa tarina voi muuttua koululaisen kannalta uskottavaksi, kun sen kuulee ikätoverin tai jonkun luotettavana pidetyn ihmisen suusta. Jotkut lapset ovat herkempiä uskomaan ja eläytymään pelottaviin, vaikuttaviin tai muuten hätkähdyttäviin tarinoihin kuin muut. Siksi esimerkiksi elokuvien katsomisessa olisi syytä olla tarkkana – kaikille eivät kaikki leffat sovi, koska ne saattavat tuntua liian todellisilta ja tulevat uniin tai pelkoihin. Elokuvien ikärajat on arvioitu syystä ja niitä pitäisi pääsääntöisesti siksi noudattaa.

Minkälaisia ovat lapsen poikkeavat aistikokemukset?

Useimmat ihmiset ovat joskus elämässään kokeneet kertaluontoisesti jotain erikoista tai kummallista. Olet saattanut katsella huonetta, joka yhtäkkiä muuttuu erikoisen kokoiseksi. Tavarat vaikuttavat liian suurilta tai pieniltä. Tai olet kuullut ikään kuin joku kutsuisi sinua, vaikka et näe ketään. Tai olet kuvitellut näkeväsi hahmon jossakin, esimerkiksi syksyisenä iltana pimeässä pusikossa, vaikka tiedät varmasti, että näin ei ole. Osa ihmisistä uskoo yliluonnolliseen, kuten kummituksiin, henkiin ja näin poispäin sekä kokee näiden läsnäolon tavalla tai toisella.

Myös lapsilla erikoiset kokemukset ovat kliinisen tuntumani perusteella aika tavallisia. Yksi ja toinen lapsonen kertoo haastateltaessa, että on joskus kuullut ääniä, joita muut eivät voi kuulla. Esimerkiksi oman nimen kutsumisen kuuleminen on yllättävänkin tavallista. Lapsi saattaa silti olla erittäin hyvin kartalla, että kokemus tuskin oli totta. Lisäksi monet kertovat juttuja siitä, miten yksin kotona kuulevat erilaisia ääniä. Näille toki tarjoutuu usein luonnollisia selityksiä, kuten narahtelevat lattiat, puutalon rakenteiden eläminen ja näin poispäin.

Tuntuma on, että paljon pienempi osa lapsista on nähnyt asioita, joita muut eivät voi nähdä. He saattavat tyypillisesti kertoa nähneensä ihmisolennon kaltaisia hahmoja tai jotain aivan muuta, mille kuitenkin yleensä lapsen mielenmaailmassa tarjoutuu selkeä merkitys. Näille nähdyille kokemuksille harvemmin keksitään sellaisia luonnollisia selityksiä kuin äänille, mutta on vaihtelevaa, kuinka paljon lapsi uskoo kokemuksen olleen “oikeasti totta”. Myös erikoisia kosketus- ja hajukokemuksia esiintyy, mutta ne ovat jo harvinaisia. Ylipäänsä erikoiset aistikokemukset eivät aina – vaikka vähän outoja olisivatkin – vaikuta lapsen elämään välttämättä millään tavalla.

Sitten on vielä erikseen ilmiöt nimeltä derealisaatio ja depersonalisaatio. Derealisaatio tarkoittaa, että ympäristö tuntuu epätodelliselta. Depersonalisaatio taas on “olemattomuuden kokemus”. Pelottavasta kalskahduksestaan huolimatta nämä ilmiöt liittyvät tavallisesti ahdistuneisuuteen eli eivät merkitse mitään sen ihmeellisempää. Ilmeisesti moni kokee joskus jomman kumman näistä kertaluontoisesti jossakin stressaavassa tilanteessa.

Hiukan nyrkkisääntöjä erikoisten kokemusten arvioimiseen

Mistä tietää, onko lapsen erikoisessa kokemuksessa kyseessä leikki, harha vai mikä?

Jos lapsi tai nuori kertoo kuulleensa tai nähneensä jotain erikoista, siitä kannattaa kysellä lisää. Mitä lapsi kuuli? Mitä hän näki? Kuinka paljon lapsi uskoo kokemuksen olleen totta (vaikkapa mittarilla ei ollenkaan- vähän-paljon)? Keksiikö lapsi vaihtoehtoisia selityksiä kokemukselleen ja ovatko ne mahdollisia? Miten kokemus vaikutti lapsen tekemisiin tai käytökseen?

Paljon riippuu myös lapsen kehitysiästä. Leikki voi olla joskus hyvin todellisen oloista. Esimerkiksi mielikuvitusystävät vievät toisinaan yllättävänkin paljon tilaa lapsen mielessä – vanhemmille tulee harmaita hiuksia, kun mielikuvituskavereille pitäisi esimerkiksi kattaa omat astiat pöytään, heidät pitäisi kutsua synttäreille ja näin poispäin. Vaikka ilmiö vanhempia joskus hieman hämmentääkin, mielikuvituskaverit eivät alle kouluikäisellä lapsella ole yleensä mitään huolestuttavaa. Eri asia on, jos lapsi alkaa olla isompi koululainen, jonka pitäisi alkaa osata erottaa todellinen ja kuviteltu.

Harmillista kyllä, useimmat harhaksi sopivat kokemukset ovat pelottavia, eivät myönteisiä tai mukavia. Niille on myös ominaista, että ne vaikuttavat lapsen käytökseen. Lapsi menee jonnekin tai jättää menemättä, koska “ääni sanoi, että näin on toimittava”. Harhojen yhteydessä nähdyt hahmot ovat pääsääntöisesti erittäin ahdistavia ja pelottavia lapsen mielestä. Nekin voivat “pakottaa” lapsen toimimaan tietyllä tavalla. Tällainen kokemus saattaa saada lapsen myös pälyilemään tai tuijottamaan koetun harhan suuntaan. Varsinaiset harhat ovat siis kuitenkin aivan eri asia kuin esimerkiksi mörön pelko tai vastaava, lapsen tavalliseen kehitykseen liittyvä kokemus.

Miten suhtautua lapsen erikoisiin kokemuksiin?

Se, onko lapsen erikoinen kokemus huolestuttava mielenterveyden näkökulmasta vai ei, riippuu aika monesta asiasta. Yksi on lapsen kehitysikä, josta jo ylempänä mainitsin. Tässä puhutaan siis nimenomaan siitä iästä, jonka tasolla lapsi osaamisessaan ja piirteissään on. Esimerkiksi älyllisesti hitaammin kehittyvä lapsi voi kypsyä erottamaan toden ja kuvitellun muita hitaammin. Toinen seikka liittyy perheen ja sosiaalisen ympäristön uskomusjärjestelmään. Jos perheessä kaikki uskovat vaikka kummituksiin tai henkiin, ei ole ihme, jos lapsikin niihin uskoo. Meitä ihmisiä on joka junaan, eivätkä toisten kannalta eriskummallisetkaan käsitykset maailmasta, yhteiskunnasta ja ilmiöistä ole harvinaisia. Nämä tarjoavat mielenterveysammattilaisen näkökulmasta selityksen joillekin poikkeaville aistikokemuksille.

Erikoiset aistikokemukset ovat lapsilla melko tavallisia, kuten mainitsin. Niistä ei tarkemmin kyselemättä saa selvää, ovatko ne jotakin huolestuttavaa vai jotain tavanomaista -tai löytyykö kokemuksille vaihtoehtoisia selityksiä. Yleensä harhoiksi sopivat elämykset ovat juttu, johon olisi kiinnitettävä huomiota ja jota pitäisi jonkun selvitellä. Aluksi esimerkiksi terveyskeskuslääkäri tai koululääkäri voisi olla näissä tilanteissa oikea taho tapaamaan lasta ja perhettä, mutta yleensä lapsi ohjataan mielenterveyspalveluihin tarkempia tutkimuksia varten.

Oma lukunsa ovat vielä tilanteet, joissa lapsi on kokenut psyykkisen trauman (eli jotain henkisesti, fyysisesti tai muuten sietämätöntä). Traumaattisten kokemusten jälkioireisiin voi liittyä erilaisia kummallisia oireita, aistikokemuksia ja muuta dissosiatiivista. Nämä ovat aina mielenterveysammattilaisen arviota vaativa asia, ja ne liittyvät yleensä lapsen muihin käyttäytymisen, tunne-elämän tai mielialan oireisiin.

Lisäksi vaikkapa jännitysherkkä lapsi voi kokea paniikkitilanteessa yllä mainittujen derealisaation ja depersonalisaation tyyppisiä oireita, mutta jos nämä menevät ohi ahdistuneisuuden väistyessä, ei yleensä ole syytä huoleen. Vaikkapa paniikkioireita kokevalle ihmiselle on tyypillistä pelätä oireidensa yhteydessä “tulevansa hulluksi” – näin ei lohduttavaa kyllä käy. Kaikenlaisia oireita siis on olemassa, eivätkä ne ole yleensä merkki mistään sairaudesta.

Lopuksi

Jonkinlainen luovuus mielestäni yhdistää niitä lapsia, joilla on erikoisia mielikuvitus- ja aistielämyksiä. Ehkäpä tällaisesta luovuudesta on elämässä ja maailmassa myös hyötyä? Käsittääkseni monet taiteilijat ovat luovia mutta herkkiä – heillä kenties on sekä lahjanaan että taakkanaan kyky nähdä maailma aivan erilaisessa valossa kuin meillä taviksilla. Hitusen persoonallinen tapa nähdä maailma ei siis ole aina huono juttu. Mutta oireen määrä ja laajuus sekä vaikutus toimintakykyyn toki liittyvät siihen, missä mittakaavassa oire herättää huolta muissa, lapsessa itsessään ja miten se aiheuttaa erilaisia ongelmia lapselle. Elämisen laatuun vaikuttavaa oiretta olisi syytä päästä hoitamaan.

Jos olet lapsesta yllä mainittujen asioiden vuoksi huolissasi, ota rauhallisesti. Useimmille lasten erikoisille aistikokemuksille löytyy lapsenkin mielestä vaihtoehtoisia selityksiä tai ne ovat ns. kertaluonteisia tai erittäin vähän elämään vaikuttavia. Taustalla on onneksi kovin harvoin mitään vakavaa mielenterveyden sairautta. Tutkimuksiin on silti viisasta hakeutua, jos asia mietityttää, jotta kokonaisuutta voidaan arvioida.

Lähteet:

Lastenpsykiatria ja nuorisopsykiatria. Duodecim, 2016

Rutter´s Child and Adolescent Psychiatry, Wiley Blackwell, 2015