Ahistaako? Pelokkuuden kukistaminen on mahdollista.

Useimmat ihmiset tunnistavat kokeneensa joskus pelon tunteen ja kehon tuntemukset, joita pelkoon liittyy: Sydän hakkaa, hengitys tuntuu raskaalta, raajat ehkä tärisevät, olo on kauhistunut, saattaa luulla kuolevansa tai tulevansa hulluksi. Pelko on hyvin tärkeä tunne, joka ei ole olemassa ilman syytä: pelko suojaa ihmistä tekemästä vaarallisia tai uhkarohkeita asioita. Jos ei pelottaisi, tulisi tehtyä kaikenlaisia tyhmyyksiä, kuten hypättyä korkeista paikoista, kokeiltua erilaisia stuntteja ja näin poispäin. Siinä taas kävisi usein huonosti.

Niin lapsella kuin aikuisellakin pelko voi kuitenkin yltyä liiallisuuksiin. Pelko voi alkaa ottaa yhä enemmän sijaa arjessa. Ihminen voi alkaa pelätä esimerkiksi yksinolemista, hyönteisiä tai julkisia paikkoja niin paljon, että siihen alkaa liittyä asioiden välttelyä. Välttely tarkoittaa, että jotta ei tarvitsisi tuntea pelon tunnetta ikävine fyysisine oireineen (joita itsessään myös voi alkaa pelätä), ei tee asioita, joissa tällaisen kokemuksen mahdollisuus on olemassa. Välttely voi liittyä yksittäisiin asioihin mutta myös laaja-alaisesti esimerkiksi kotoa pois lähtemiseen.

Välttely on ymmärrettävää mutta myös haitallista. Esimerkiksi jos pelkää niin paljon ampiaisen pistoa, että ei suostu lainkaan kesällä ulkoilemaan, ei itse asiassa pääse havaitsemaan, että yleensä/suurella todennäköisyydellä ampiaiset eivät pistä ihmisiä. Sitä paitsi jättämällä ulkoilun väliin, missaa myös monet hyvät hetket, jotka pitävät yllä hyvää mieltä. Välttely on omiaan kapeuttamaan elämää ja se pitää yllä pelkäämiskierrettä.

On olemassa myös paniikkioireilua, joka eroaa yksittäisistä peloista siten, että ahdistava ja pelottava olo voi tulla oikeastaan milloin vain. Tämä on monelle erityisen hankala juttu, koska paniikkioireilu voi välttämisen kautta esimerkiksi rajoittaa sitä, pystyykö käymään vaikkapa kaupassa – monella paniikkioireilevalla on tarve varmistaa, että pystyy lähtemään heti pois, missä ikinä sattuukaan olemaan, jos oireita tulee. Oireet voivat tuntua vaarallisilta ja hulluksi tulemisen pelko on paniikkioireissa yleistä.

Ahdistuneisuuspulmiin kuuluu myös yleistynyt ahdistuneisuus, joka ei niin paljon liity yksittäisiin pelättäviin asioihin, vaan esimerkiksi jatkuvaan pienten ja suurtenkin asioiden murehtimiseen. Tunnet varmasti jonkun, jolla on taipumus huolehtia ja murehtia sekä varautua kaikkeen huolellisesti. Jos tällainen taipumus alkaa vielä liikaa energiaa, kyseessä on pelon ja paniikkioireen “sukulainen”, jota kannattaa yrittää hoitaa. Tässä kohtaa mieleen tulee ainakin Ultra Bran kappale Kahdeksanvuotiaana, jossa kuvataan lapsen murehtimista. Murehtiminen ei, vaikka yleisesti näin luullaan, helpota huolestuneisuutta, vaan liiallisena saattaa pahentaa oireilua. Siksi murehtimisen rajoittaminen esimerkiksi päivittäisten huolihetkien avulla on usein fiksua.

Pelko-oireen kukistamiseen tarvitaan tietoa kehon toiminnasta.

Ensinnäkin on tärkeä ymmärtää, miksi pelon tunne saa aikaan niin epämiellyttävän olon. Se liittyy adrenaliinihormonin eritykseen lisämunuaisista. Adrenaliinia tarvitaan ihmisen valmistautuessa hälytystilaan. Nähdessäni vaikka edessäni yllättäen vapaasti kulkevan leijonan, erittyy kehossa välittömästi adrenaliinia, joka saa aikaan paitsi tunnereaktioita, nostaa myös sykettä, keskittää verenkierron sisäelimiin ja luustolihaksiin sekä mahdollistaa muun muassa suuremman hengitysvolyymin. Adrenaliinin vaikutus ei kestä ikuisesti, korkeintaan parikymmentä minuuttia, mutta sen avulla keho valmistautuu siihen, että ihminen joutuu kohta joko taistelemaan tai pakenemaan. Pelon tunteille ja tuntemuksille on siis erittäin järkevä syy, josta on toisinaan myös hyötyä.

Vaikka leijonan näkeminen on ainakin Suomessa epätodennäköistä, joskus aivojen pelkokeskus alkaa toimia yliaktiivisesti, jolloin yllä kuvattu pelkoreaktio voi alkaa korostua tai yleistyä esimerkiksi tekstin alussa kuvatuilla tavoilla. Mitä tälle voi tehdä?

Ahdistuneisuus- ja pelko-oireet ovat yleisiä sekä lapsilla että aikuisilla. Niitä voidaan hoitaa kotikonstein, jos ongelma on lievä. Jos tarvitaan muuta hoitoa, tutkimusnäyttöä on olemassa eniten kognitiivisen psykoterapian ja lääkehoidon yhdistelmästä, mutta myös pelkästä psykoterapiasta tai lääkehoidosta on näytetty hyötyä. Missä ikinä ongelmaa hoidetaan, keskeiset asiat ovat 1) omaan pelon tunteeseen ja fyysisiin tuntemuksiin tutustuminen 2) pelon ja siihen liittyvien ajatusten arvioiminen ja 3) pelottavalle asialle altistuminen eli pelottavan asian harjoittelu 4) turvakäyttäytymisestä luopuminen (esim taikauskoiset rituaalit, joilla yritetään estää pelottavan asian toteaminen).

Koska olen lastenpsykiatrian puolen lääkäri, annan alla muutaman vinkin, miten lapsen pelko- tai ahdistuneisuusoiretta voi yrittää helpottaa kotikonstein.

Mitä voit tehdä kotona lapsen pelon helpottamiseksi?

PELON TUNTEESTA KERTOMINEN: Kerro lapsellesi, miten elimistö toimii, ja miksi pelon tunne on hyödyllinen. Kuvaa myös lyhyesti vaikkapa adrenaliinin vaikutus. Lapsi saa tällöin järkevän (ja tosiasiallisen) selityksen, miksi hän kokee mitä kokee.

PELON TUNTEEN ARVIOIMINEN: juttele lapsen kanssa, mitä kaikkea hän pelkää. Tarkenna: jos lapsi pelkää vaikkapa yksin olemista, kuinka paljon pelottaa jos aikuinen on viereisessä huoneessa? Entä jos aikuinen on ulkona ja lapsi sisällä? Tuntuuko pelko joka kerta vaan vain tietyissä tilanteissa? Minkälaisia keinoja lapsella on selvitä pelon tunteen kanssa?

TURVAKÄYTTÄYTYMINEN: minkälaista turvakäyttäytymistä lapsen tilanteeseen liittyy? Jos vaikka aikuinen pelkää autolla ajamista, turvakäyttäytyminen voi olla vaikkapa suostuminen ajamaan vain tietyllä tiellä, tietynlaisella säällä, vain kaupungissa tai vain valtatiellä tai esimerkiksi “pakko” laulaa tai ajatella tiettyjä ajatuksia ajaessaan. Lapsenkin kohdalla turvakäyttäytymistä kannattaa selvitellä, koska se voi pitää yllä pelkäämistä. Turvakäyttäytymisestä ei ehkä voi luopua heti, mutta sen pitäisi olla tavoitteena pikku hiljaa.

PELOLLE ALTISTUMINEN: Lapset ovat usein kiinnostuneita harjoittelemaan pelosta eroon pääsemistä, jos siitä on heille itselleen haittaa. Esimerkiksi jos yökyläily pelottaa lasta, hän voi olla harmistunut siitä, ettei voi osallistua muiden mukana, eli oireesta on hänelle harmia. Kun lapselle selitetään, että aivojen pelkokeskus voi oppia olemaan “ylireagoimatta”, jos pelottavaan asiaan totutellaan vähitellen, lapsi voi motivoitua kokeilemaan harjoittelua. Harjoittelu kannattaa tietysti aloittaa asiasta, joka pelottaa vain hiukan. Esimerkiksi yökyläilypelkoa voi lähestyä olemalla “yökylässä” kaverilla aluksi vaikka 1-2 tuntia tavallista kyläilyä pidempään. Seuraavalla kerralla voi lisäksi esimerkiksi pestä kaverin luona hampaat ja vaihtaa yökkärit valmistautuen yökylään ja lähteä sitten kotiin, ja sitä seuraavalla kerran voi jo yrittää nukahtaa kaverin luona (jos omat vanhemmat ovat valmiudessa hakea lapsi kotiin tarvittaessa) ja niin edespäin. Harjoittelun toteuttamisesta ja edistysaskeleista kannattaa palkita lasta vanhempien sopivaksi katsomalla tavalla.

RENTOUTUMISHARJOITUKSET: monelle usein jännittyneelle lapselle on hyödyllistä oppia rentoutumaan tilanteissa, joissa pelko on tuloillaan. Ihminen ei voi olla samanaikaisesti jännittynyt ja rentoutunut, joten rentoutusharjoitusten tekeminen voi auttaa pelonhallinnassa. Hyviä kuunneltavia rentoutusharjoituksia löytyy esimerkiksi Mielenterveystalon ja Suomen Mielenterveysseuran sivuilta sekä Oiva -sovelluksesta.

AIKUISTEN TUKI: ahdistuneen ja pelokkain lapsen tukeminen on haasteellista, koska lasta joudutaan puskemaan alueille, jotka tuottavat hänessä pelkoa. Useimmista vanhemmista on kamalaa tuottaa lapselleen vaikeita tunteita. Pelon voittamisen kannalta on kuitenkin tärkeä se balanssi, joka on hoivaamisen ja vaatimisen välissä. On tärkeää, että lapsi ei joudu sietämättömään tilanteeseen, joka on hänelle liian vaikea, eli hänelle on tarjottava hoivaa. Samalla lapselta olisi kuitenkin myös odotettava vaikean asian harjoittelun yrittämistä, ja aikuisen olisi itse kyettävä tuntemaan, että harjoittelu auttaa lasta ja että se ei ole lapselle vahingollista. Sillä, uskooko vanhempi lapsensa onnistuvan, on merkitystä pelottavalle asialle altistumisen onnistumisessa. Joskus lapsen pelko ja ahdistus on aikuiselle sietämätöntä. Silloin lapsen tueksi tässä asiassa kannattaa etsiä jokin toinen aikuinen. Se voi olla esimerkiksi toinen vanhempi, kummi tai vaikka koulun kuraattori.

Lopuksi

Pelko on useimmille ihmisille osa elämää, ja moni on ajoittain enemmän tai vähemmän ahdistunut syystä tai toisesta. Koska nämä tunteet kuuluvat elämään, niistä ei voi eikä kannatakaan pyristellä täysin eroon. Pelon kanssa toimeen tulemista kannattaa kuitenkin aktiivisesti harjoitella, jos se häiritsee elämää. Yllä kuvatut keinot liittyvät kognitiivisen psykoterapian menetelmiin ja niitä voi vapaasti soveltaa. Lisäksi Mielenterveystalon nettisivuilla on omahoito-ohjelmia sekä nettiterapiamahdollisuus, joista voi itselleen/lapselleen hakea apua. Jos nämä keinot eivät auta riittävästi, apua voi hakea mistä tahansa terveyspalveluista, kuten mielenterveystoimistosta, terveyskeskuksesta tai perheneuvolasta. Ahistuksen voi saada hallintaan.

Luettavaa ja lisätietoa:

Mielenterveystalo.fi

Eskonen, Levander, Roine: Ahdistus aisoihin

Cacciatore ja Karukivi: Mieletön fiilis. Hyvän mielen käsikirja.

Pelliccioni, Jääskeläinen: Mitä sä rageet?

Älä hyppää yli, kun puhutaan lastenpsykiatrisesta palvelujärjestelmästä.

Me erikoistuvat lääkärit joudumme opintojen loppuvaiheessa tenttiin, jossa testataan oman erikoisalan osaamista. Tentissä on muiden aiheiden ohella usein ollut esseekysymys liittyen meneillään olevaan hallituksen lapsi- ja perhepalveluiden (LAPE) muutosohjelmaan ja lastenpsykiatriseen palvelujärjestelmään. Omalla tenttivuorolla tämä kysymys ei osunut kohdalle, mikä vähän harmittaa :). Miksikö?

Siksi, että lastenpsykiatristen palveluiden järjestäminen on keskeinen lasten ja nuorten mielenterveyden häiriöihin liittyvä asia, jolla on vaikutusta oireiden lievittymiseen tai pitkittymiseen.

 

Pidän sitä siis tosi tärkeänä hoidollisestikin. Aiheen tärkeyteen omassa mielessäni vaikuttaa myös lasten ja nuorten mielenterveyspalveluiden paikoin niukka saatavuus, josta en näemmä väsy rutisemaan…

 

Mitä sitten kenen tahansa aikuisen tulisi tietää lastenpsykiatrisesta palvelujärjestelmästä?

 

Ensinnäkin lasten ja nuorten mielenterveyspalvelut jaetaan perus- ja erityistason palveluihin. Perustasolla on esimerkiksi terveyskeskus, kouluterveydenhuolto ja perheneuvola. Perheneuvolaan kuka tahansa voi hakeutua ilman lähetettä, ja siellä työskentelee muiden työntekijöiden lisäksi myös lastenpsykiatreja. Perheneuvolaan hakeudutaan moninaisissa lasten ja perheiden ongelmissa. Erityistasolle eli lastenpsykiatrian klinikoihin hakeuduttaessa tarvitaan lääkärin lähete.

 

On todennäköistä, että perus- ja erityispalveluiden jako elää hieman LAPE-muutosohjelman myötä. Tällä hetkellä pohdinnassa on mm. perhekeskusmalli, jonka tarkoituksena on tarjota laajasti sosiaali- ja terveyspalveluita yhden luukun periaatteella.

 

Toiseksi, suuri osa perheistä ja lapsista käyttää vain avopalveluita, eli he eivät ikinä päädy lastenpsykiatriselle osastolle. Käyntejä avopalveluihin esimerkiksi perheneuvoloissa ja lastenpsykiatrian poliklinikoilla voi olla harvakseltaan, vaikkapa kerran kolmessa tai kuudessa kuukaudessa, tai toisaalta jopa viikoittain. Joskus työskennellään enemmän verkostoneuvottelujen avulla, joskus taas lapsi tarvitsee enemmän omia käyntejä.

 

Kaikki perheet eivät tarvitse samanlaisia mielenterveyspalveluita.

 

Kolmanneksi, lastenpsykiatrinen hoito ei ole (yleensä ;)) mitään taikatemppuja, vaan useimmiten yksinkertaisesti sopivan ja riittävän tuen järjestämistä lapselle. Siksi toisinaan lastenpsykiatrisen ongelman “hoidoksi” riittää vaikkapa päiväkotipaikka, pienluokkapaikka koulussa, toimintaterapiajakso tai vastaavaa palvelua.

 

Tämän vuoksi avaudun usein siitä, miten tärkeää on, että lasten ja nuorten julkisista palveluista ei säästetä liikaa!

 

Erilaisia hoitomuotoja mietittäessä on hyödyllistä, että mukana pohtimassa on perheen lisäksi eri yhteistyötahoja ja moniammatillinen työryhmä. Jotkut lapset hyötyvät lisäksi lääkityksestä, joista tavallisin on varmasti ADHD-lääkitys. Lääkitys on alue, jossa tarvitaan lastenpsykiatrin tai aiheeseen perehtyneen lääkärin erityisosaamista. Muilta osin lastenpsykiatria on moniammatillista työtä, jota on hyvin vaikea tehdä ilman psykologien, sosiaalityöntekijöiden ja sairaanhoitajien sekä kouluterveydenhuollon, puheterapeuttien, toimintaterapeuttien ja muiden yhteistyötahojen panosta.

 

Moniammatillista yhteistyötä pyritään käsittääkseni entisestään tiivistämään LAPE- muutosohjelman myötä.

 

Neljänneksi, lastenpsykiatrinen osastohoito on intensiivinen palvelumuoto, jota jotkut lapset tarvitsevat toipuakseen. Osastolla keskitytään yleensä siihen, mitä lapsella on mielessään ja ongelminaan ja pyritään auttamaan hänen pulmiaan esimerkiksi harjoittelemalla joitakin taitoja. Joillakin osastoilla ollaan yön ylikin vähän niin kuin leireillä, toisilla taas vain päivisin arkipäivinä. Osastohoito kestää yleensä viikosta, parista jopa pariin kuukauteen. Osastopaikoista on nykyisin usein pulaa, sillä (lasten)psykiatrisia osastoja on viime vuosina suljettu eri paikkakunnilla ilmeisesti säästöjen toivossa. Siksi sinne joutuu usein jonottamaan.

 

Jos ja kun lapsi tarvitsisi psyykkisistä syistä pitkäaikaista lastenpsykiatrista osasto- tai muuta laitosmuotoista paikkaa, sellaista voi olla nykyisin äärimmäisen vaikea löytää.

 

Tämä on keskeinen yhteiskunnallinen pulmakohta, johon toivon monen kiinnittävän huomiota, sillä nämä lapset ovat mielestäni tällä hetkellä suorastaan väliinputoajia. Miltä tuntuisi, jos sinulla olisi vaikkapa krooninen tulehdussairaus, johon tarvitsisit hyvin pitkäaikaista sairaalahoitoa, mutta sinulle kerrottaisiin, että tällaista palvelua ei oikeastaan Suomessa ole, eli joutuisit pärjäilemään vaivan kanssa kotioloissa? Aivan vastaava tilanne on tällä hetkellä joillakin lapsilla, joilla on jo nuoressa iässä massiivisia vaikeuksia esimerkiksi vakavan mielialahäiriön, vakava-asteisten käytösongelmien tai psykoottisten oireiden vuoksi. Nykyisin nämä tilanteet ratkaistaan yleensä moniammatillisesti, ja tarvittavia palveluita pyritään räätälöimään (lue: nyhtämään) eri tahoilta. Jatkossa toivoisin kuitenkin, että palveluketjuissa olisi huomioitu myös nämä paljon apua tarvitsevat lapset paremmin.

 

Tarvitsemme siis selvästi myös pitkäaikaisia osastohoitopaikkoja tai vähintään nykyistä enemmän ns. tavallisia osastopaikkoja, jos trendi jatkuu samanlaisena!

 

Toinen keskeinen byrokratiaan liittyvä pulmakohta on 12-13-vuotiaiden lasten ja nuorten psykiatrinen hoito tietyiltä osin. Suomessa lastenpsykiatrit hoitavat perinteisesti vain alle 13-vuotiaita lapsia, ja tämän jälkeen lapsi siirtyy nuorisopsykiatrian piiriin. Tämä ei olisi muuten ongelma, mutta kyseisten yksikköjen erilliset rahahanat tekevät tilanteesta pulmallisen. Vaikka murrosikään tullessa tietyt psyykkiset ongelmat yleistyvät, eri yksiköiden budjetissa pysymisen paine näyttää joskus aiheuttavan sen, että taitekohdassa lapsi tai nuori voi joutua odottamaan pitempään tarvitsemaansa hoitoa. Jatkossa pitäisi lasten mielenterveyspalvelut järjestää mielestäni niin, että “raha seuraa potilasta”. Tämä vähentäisi nuoruusiän taitekohdan gappeja.

 

Miksi kirjoitin lastenpsykiatrian palvelujärjestelmästä?

 

En haluaisi, että palvelujärjestelmä on viidakko, josta lukiessasi käännät heti sivua ohittaen koko asian. Sen sijaan on tärkeä pitää mielessä, että nämä palvelut on rakennettu kansalaisia varten. Niitä pitää tuntea edes hieman, jotta voi vaikuttaa asioihin. Siispä: tutustu LAPE- ohjelmaan netissä, tutustu mielenterveyspalvelujen rakenteeseen, tutustu oman kuntasi palveluihin ja anna niistä palautetta. Pystyt vaikuttamaan omalta osaltasi siihen, että palvelut muuttuisivat käyttäjäystävällisempään suuntaan. Se taas tekee yhteiskunnasta mielekkäämmän monelle, välillisesti myös sinulle ja läheisillesi.

Kyllä, lasten mielenterveyden häiriöt ovat yleisiä.

Mielenterveydestä puhutaan usein kuin se olisi jotain vierasta ja outoa meidän ulkopuolellamme (=”olen kuullut asiasta, mutta ei koske minua”).  Näin ollen myös mielenterveyden häiriöt ovat kaukana meistä, kummallisia ja pelottavia juttuja, joiden mielletään liittyvän lähinnä elokuvien hullujenhuoneiden kuvastoon. Niistä luetaan iltapäivälehtien otsikoista, kun joku hullu on tehnyt jotain kamalaa, tai sitten niiden oireita googlataan yön pimeinä tunteina siinä ahdistuksessa, voiko minulla tai läheisellä olla mielenterveyden ongelmia.

Todellisuudessa mielenterveys tai  mielisairaus eivät ole mitään on-off-touhua. Monilla ihmisillä on millä tahansa valitulla mittaushetkellä oire tai oireita, joka voitaisiin liittää johonkin mielenterveysongelmaan. Tyypillisenä esimerkkinä voisin mainita kaamos- tai kevätmasennuksen, joka suurehkoa osaa väestöstä säännöllisesti vaanii, tai esiintymisjännityksen, joka on vaikeanakin yleisesti tunnistettu ja tavallinen ilmiö esimerkiksi muusikoilla ja urheilijoilla, miksei vaikkapa luennoitsijoillakin. Näitä ilmiöitä ei pidetä mielenterveyden häiriöinä siinä mielessä, että niistä ropsahtaisi useinkaan diagnoosia, mutta ne ovat kuitenkin psyykkisiä oireita. 

Lisäksi on tietysti olemassa suuri kirjo muita psyykkisiä oireita ja oirekokonaisuuksia, joiden vaikutukset ihmisen elämään ja toimintakykyyn riippuvat paitsi kokonaisuuden luokittelusta eli diagnoosista vaikeusasteineen, myös potilaan elämän voimavaratekijöistä ja ongelmaan saadusta hoidosta. Ongelmat ovat joka tapauksessa yleisiä: mielenterveyden häiriön pisteprevalenssi aikuisilla on noin 15-25 %. Voit siis kulkea ympäriinsä ja laskea viiteen: noin joka viides tapaamasi ihminen kärsii jonkinlaisesta mielenterveysongelmasta.

Jo Sigmund Freud määritteli mielenterveyden niin, että se on “kyky rakastaa ja tehdä työtä”. Lasten kohdalla tämä fraasi voitaisiin muokata muotoon “kyky rakastaa, leikkiä ja käydä koulua”. Lasten mielenterveyden ongelmasta saattaa olla kyse, jos jokin näistä kolmesta ei toteudu. Yleisesti mielen hyvinvointia ja mielenterveyden häiriöitä voi kuvitella kahtena erillisenä janana, joista kumpaakin ennustaa (mutta ei määrittele) useita tunnettuja tekijöitä. Tarkoitukseni on kirjoittaa näistä riski- ja ennaltaehkäisevistä tekijöistä tieteelliseen näyttöön perustuen lisää myöhemmin.

Lasten mielenterveyden häiriöt nousivat teemana kiinnostavasti pintaan, kun Yle ihmetteli joulukuussa 2017 uutisosiossaan, miten jo 8-vuotiaalla voi olla mielenterveysongelmia. Helposti, vastaisi tähän kuka tahansa lasten kanssa työskentelevä. Itse asiassa näyttää siltä, että lasten mielenterveyden ongelmat ovat suurin piirtein yhtä yleisiä kuin aikuisten. On kuitenkin eri asia, tulevatko ne tunnistetuiksi yhtä usein kuin aikuisten – tai ovatko tulleet aiemmin. Nythän lasten mielenterveyspalvelujen lähetemäärät ovat kasvaneet voimakkaasti. Tämä tosin liittynee muuhunkin kuin häiriöiden tunnistamiseen…

Lasten mielenterveyden ongelmat ovat usein onneksi ohimeneviä ja liittyvät tyypillisesti johonkin kehitysvaiheeseen tai elämänmuutokseen. Esimerkiksi eroahdistusoire (=lapsi ei uskalla olla yksin kotona tai olla erossa vanhemmistaan) saattaa lievänä olla “pelkkä vaihe”, joka menee ohi ilman psykiatrista hoitoa. Monet näppärät vanhemmat hoitavat sitä paitsi lasten mielenterveyden lieviä/ lyhytaikaisia ongelmia ihan itse ilman ammattiapua: esimerkiksi erotilanteessa vanhemmat saattavat havaita omatoimisesti lapsen mielialan olevan laskusuuntainen, jolloin he tyypillisesti ja luonnostaan tarjoavat tälle lapselle enemmän huolenpitoa, hellimistä ja jutteluhetkiä. Tätä ilmiötä sanotaan psykososiaaliseksi tueksi, ja sen riittävä tarjoaminen on itse asiassa myös tärkeä osa lastenpsykiatrista hoitoa. Jo pelkkä psykososiaalisen tuen vankentuminen voi lievittää muun muassa ahdistuneisuus- ja mielialaoireita.

Osa lasten mielenterveyden häiriöiden oireista on sellaisia, joita ei aikuisten maailmassa mielletä mielenterveysoireiksi. Esimerkiksi voimakkaasti kaikkea vastustava tai aggressiivisesti käyttäytyvä lapsi voi kärsiä mielenterveysongelmasta, vaikka jotkut ulkopuoliset saattavat mieltää ilmiön  lähinnä ns “huonon kasvatuksen tulokseksi”. Lapsen mielenterveyden häiriön oireena voi olla myös esimerkiksi poikkeuksellinen tapa hakeutua vaaratilanteisiin, esimerkiksi leikkiminen junan raiteilla, kiipeäminen liian korkealle jne. Aika tavallinen lapsen kehityksellinen neuropsykiatrinen häiriö on keskittymisen ja tarkkaavuuden vaikeus eli tuttavallisemmin ADHD.  Moni ei vain tiedä, että ilman hyperaktiivisuuttakin lapsella voi olla tarkkaavuuden ongelmia. ADD-oireisiin liittyy esimerkiksi “hajamielisen professorin” olemus, tavaroiden krooninen hukkaaminen, unohtelu ja vaikeus ohjata omaa toimintaa iänmukaisesti. Lisäksi jo pienelläkin lapsella voi olla esimerkiksi elämänlaatua heikentävä masennus, ahdistuneisuutta  tai syömishäiriö, joiden oireet muistuttavat osittain aikuisten vastaavien häiriöiden oireita. Ongelmia siis riittää ihan yhtä monimuotoisina kuin aikuisillekin.

Miksi lasten mielenterveyden häiriöiden tunnistamiseen kannattaisi panostaa? Ensinnäkin, lasten psyykkisillä oireilla tiedetään olevan jatkumoa aikuisuuteen. Esimerkiksi ahdistusherkkä lapsi kasvaa usein ahdistusherkäksi aikuiseksi. Aikuisen ahdistuneisuuden hoitaminen taas on yhteiskunnan kannalta paljon kalliimpaa kuin lapsen (sen vielä tärkeämmän pointin lisäksi, että hoito vähentää inhimillistä kärsimystä). Toiseksi, lasten mielenterveyden häiriöitä osataan hoitaa tieteelliseen näyttöön perustuen varsin hyvin (jolloin ongelman/oireen jatkuminen aikuisuuteen tosiaan saattaa katketa). Kolmanneksi, lasten mielenterveyteen vaikuttavat ennaltaehkäisevät/hoitavat tekijät ovat usein muita kuin lääketieteellisiä. Niinpä kyseiset keinot olisivat monen ulottuvilla ihan joka päivä.

Kirjoitin edellä, miten esimerkiksi riittävä aikuisen tuki voi itsessään lievittää lapsen mielenterveysoireita. Tämä liittyy niin vanhemmuuteen kuin vaikkapa isovanhemmuuteen, kummiuteen ja naapuruuteenkin. Jos lapsella on edes yksi aikuinen, joka on vilpittömästi kiinnostunut lapsen ajatuksista ja tilanteesta, se auttaa lasta kukoistamaan mahdollisista vaikeuksista huolimatta.  Ja kukoistaminen on lähes mielenterveysongelman vastakohta :). Riittävän aikuisen tuen ja hoivan ohella tärkeitä mielenterveyden ongelmia ehkäiseviä (ja hoitavia) tekijöitä ovat muun muassa hyväksytyksi tulemisen kokemus omanikäisten parissa, mielekäs tekeminen vapaa-ajalla, turvallinen kotiympäristö ja mahdollisuus käydä koulua oman taitotason mukaisesti.

Tiedossa siis on, että lasten mielenterveyden ongelmat ovat varsin yleisiä, ja tämän ei sinänsä pitäisi olla yllätys kenellekään. Paljon tärkeämpi uutinen mielestäni on, että usein näille ongelmille olisi tehtävissä jotain ihan lasten ja perheiden tavallisessa arkiympäristössä. Onko meillä Suomessa kuitenkaan halukkuutta nähdä nämä mahdollisuudet? Ymmärretäänkö täällä oikeasti, missä lasten ympäristön/olosuhteiden heikentyminen ja säästöt yms tulevat näkymään? Tämä jää nähtäväksi, ottaen huomioon esimerkiksi yleisen asenneilmapiirin, josta viimeksi kirjoitin. Toivoisin hartaasti, että voisin pysyä tässä suhteessa toiveikkaana jatkossakin.