Uudenvuodenlupauksia, joita ei tarvitse rikkoa

Oletko sinäkin yksi heistä, joka lupaa ja vannoo muuttaa elämäntapansa edullisiksi, kun uusi vuosi koittaa? Karkkilakko, tipaton vuosi tai tupakaton kevät odottavat. Tiputat ainakin 10 kg painoa. Alat harrastaa joka päivä lenkkeilyä.

Nämä sinänsä hyvät aikomukset kutistuvat ja unohtuvat monilta ajan mittaan. On helpompi vannoa itsekuria etukäteen kuin vaatia isoja muutoksia itseltään varsinkin, kun muutokset edellyttävät jostain miellyttävästä luopumista. Itsekuri väsyy kuin lihas, sanotaan.

Mutta on myös lupauksia, joiden suhteen itsekuria ei tarvita.

Ne lisäävät hyvinvointiasi ihan yhtä paljon kuin ankaruutta ja tehtäväorientoitumista vaativat lupaukset. Bonuksena mallitat lapsellesi hyviä toimintatapoja elämää varten. Mitä tällaiset lupaukset sitten voivat olla? Positiivisen psykiatrian hengessä:

  • Nauti elämästä.
  • Jätä aikaa palautumiseen.
  • Nuku ja syö siten, että sinulle tulee hyvä olo.
  • Anna itsellesi myönteistä palautetta. 
  • Pidä huolta ihmissuhteistasi.
  • Pidä puolesi ystävällisesti mutta jämäkästi.

Miksi juuri nämä?

Ainakin siksi, että sinulla on vain tämä yksi elämä. Kun opettelet tekemään asioita, joista nautit, saat elämäniloa ja voimia jaksaa arkea ja vanhemmuutta. Sitä paitsi lapsesi hyötyy vanhemmasta, joka jaksaa pitää kiinni (sekä tarvittaessa vääntää hänen kanssaan) rutiineista, kuten iltapesuajoista ja pelaamisesta. Lapsi näkee lisäksi aikuiseksi kasvamisessa olevan järkeä, kun huomaa sinun olevan edes ajoittain iloinen ja tyytyväinen.

Mistäs sitä sitten nauttisi? Totuus nautinnon lähteistä ei löytyne ainakaan Insta-kuvista tai Facebook-päivityksistä, joissa kyllä tulee vastaan toinen toistaan upeampia matkoja, kokemuksia ja elämyksiä. Onni löytyy sen sijaan useimmille aivan tavallisesta arjesta, pienistä hyvistä hetkistä. Ilon hetkistä, rauhan hetkistä, kokemisen kohdista. Niitä ei tule jatkuvasti, vaan aina välillä. Aikuisellekin voi olla kova paikka pystyä hyväksymään, että elämä ei ole pelkästään hyppäämistä menestystarinasta toiseen.

Pysähtyminen onnellisiin tai mielekkäisiin hetkiin lataa akkuja pimeämpiä ja nuivempia päiviä varten. Pysähtyminen ei vain ole kovin muodikasta juuri nyt…ja jos olet mennyt eteenpäin kuin höyryveturi viimeiset vuodet, voi olla, että stoppaaminen tuntuu siksikin mahdottomalta. Läsnä olemista ja erilaisten hetkien tiedostamista voi kuitenkin harjoitella. Apuna tässä voi käyttää esimerkiksi Mindfulness-harjoituksia, esimerkkejä mm. täällä.

Älä unohda perusasioita

Mitä riittävä palautuminen kohdallasi tarkoittaa, sen tiedät vain sinä itse. Jotkut nauttivat käsitöistä, toiset mökkeilystä, kolmas liikunnasta ja neljäs sohvapäikkäreistä. Palautuminen vahvistaa ja auttaa sinua kohtaamaan arjen vaikeudet ja ongelmat. Se ei vaadi esimerkiksi rahaa tai aikaa, vaan vain sen pohtimista, mikä tekee juuri sinulle hyvää vapaa-ajallasi. Palautuminen on myös työhyvinvoinnin perusedellytys. Jos et palaudu työvuorojen välissä, et voi pitkän päälle olla luova ja tehokas työntekijä (lisää asiasta mm. täällä).

Syöminen ja nukkuminen kuuluvat päivittäiseen arkeen, mutta harva pitää näistä kovinkaan hyvää huolta. Monelle on esimerkiksi uusi normaali olla jatkuvasti univelassa (tästä lisää esimerkiksi täällä ja täällä). Ikävä kyllä keho voi olla toista mieltä, ja jatkuvasti kertyy enemmän tutkimusnäyttöä siitä, miten kokonaisvaltaisesti univaje vaikuttaa. Keho ei palaudu, suoritustaso laskee ja kognitiiviset kyvyt heikkenevät jatkuvan univajeen myötä.

Suuri osa suomalaisista on lisäksi ylipainoisia, mutta silti keskitymme paljon enemmän laihduttamiseen kuin painonhallintaan, joka on ihan eri asia. Olisiko aika kääntää skooppia siihen suuntaan, että panostat ruuan laatuun ja syömisen tuottamaan hyvään oloon etkä ahdistuneesti laske kaloreita tai vahtaa, kuka söi pullan ja missä? Lisää aiheesta muun muassa täältä.

Mielen hyvinvointia voi edistää pienillä jutuilla, kuten omakehuilla…

Miksi usein toistuva myönteinen palaute itselle on tärkeää? Siksi, koska yleensä elämässä asiat eivät mene aivan niin kuin on toivottu ja suunniteltu. Kun kuitenkin opettelet kohtelemaan itseäsi lämpimästi ja hyväksyvästi kaikista mokista ja virheistä huolimatta, elämänlaatusi paranee. Mikä parasta, myös lapsesi oppii mallintamisen avulla hyväksymään omat virheensä.

Aikuiset saavat myönteistä palautetta harvoin riittävästi mistään, edes perheenjäseniltään tai työpaikaltaan. Siksi on tärkeä oppia tunnistamaan onnistumisensa ihan ite. Onnistuminen voi olla pienikin: “sain tänään imuroitua olohuoneen.” Tai: “sain vietyä lapsen ajoissa harrastukseen ilman, että kumpikaan kilahti”. Anna onnistumisista itsellesi mielikuvahalaus tai sanallinen kehu. Hyvin tehty! Oot super, arjen sankari! Tämä on myönteistä selviytymispuhetta, jonka muistaminen lisää myönteisiä tunteita ja parantaa itseluottamustasi.

…ja ihmissuhteisiin panostamalla

Ihmissuhteista huolen pitäminen liittyy samaan teemaan kuin omat kehut. Kirjoitimme Minna Oulasmaan kanssa Sexfullness-kirjaamme siitä, miten esimerkiksi parisuhteessa kumppanista voi ajan myötä tulla kuin huonekalu. Siinä sitä ollaan, herra ja rouva Ikea. Kahvikuppi ilmestyy mystisesti eteesi keittiön pöydälle aamuisin, mutta et muista kiittää. Tai sinua ei huomata, havaita tai kohdata, vaikka teet kaiken aikaa parhaasi. Kanssasi asuva tyyppi alkaa muuttua pikku hiljaa ventovieraaksi…ja kukapa sitä ventovieraalle avautuisi esimerkiksi ajatuksistaan ja tunteistaan.

Toimivat ihmissuhteet voivat olla merkittävä voimavara elämässä. Siksi niihin kannattaa panostaa vastaavasti. Vietä siis aikaa seurassa, joka ei tuomitse, joka hyväksyy sinut sellaisena kuin olet, ja jossa sinun ei tarvitse esittää tai todistella mitään. Jätä huomiotta seura, jonka johdosta sinulle aiheutuu jatkuvasti mielipahaa, huonoja viboja tai jossa joudut selittelemään valintojasi. Älä usko, että tehtäväsi on toteuttaa kenenkään muiden haaveita, vaan toteuta omaa elämääsi. Samaan aikaan ota kuitenkin toiset huomioon myötätuntoisella tavalla. Anna niin paljon positiivista palautetta kuin voit. Kysy kuulumisia, tai kysy edes jotain.

Mielekkääseen elämään tietysti liittyy myös jämäkkä oman puolen pitäminen. Ihmissuhteissa tulee taatusti tilanteita, joissa olet erimielinen ystäväsi, puolisosi tai yhteistyökumppanisi kanssa. Näissä tilanteissa voimavarojasi leikkaavat turha myöntely, liiallinen joustaminen tai uhrautuminen kerta toisensa jälkeen. Opettele sanomaan mielipiteesi ystävällisellä mutta jämäkällä tavalla. Älä odota, että kaikki aina menisi toiveidesi mukaan, vaan suhtaudu yhtä hyväksyvästi toistenkin (kenties vastakkaisiin) mielipiteisiin. Valitse taistelusi, älä tartu jokaiseen lillukanvarteen, mutta älä myöskään jää tossuksi, joka tekee aina sen, mitä muut käskevät.

Näistä uudenvuoden lupauksista voit valita itsellesi parhaiten soveltuvat. Tai vaikka kaikki. Ja koska näihin ei tarvita itsekuria, lihaskaan ei väsy.

Hyvää uutta vuotta!

Lisää luettavaa voimavaraistavan psykiatrian hengessä: Personal recovery within positive psychiatry. Bejerholm UE and Roe D.Nord J Psychiatry 2018 Nov 1:1-11.

Positive psychiatry: its time has come. Jesse DV, Palmer BW, Rettew DC, Boardman S. J Clin Psychiatry. 2015 Jun;76(6):675-83.
J


Mitä toivon sinulle Lapsen oikeuksien päivänä

Toivon, että kukaan ei koskaan yritä määritellä, minkälaiseksi sinun pitää tulla. Sinulla on oikeus olla omanlainen, persoonallinen, luova, vänkyrä ja mutkikas. Sinulla on oikeus kehittää oma tahto ja omat kiinnostuksen kohteet. Kenelläkään ei pitäisi olla nokan koputtamista, tykkäät sitten My Little Ponyista, skuuttaamisesta, postimerkeistä tai nyrkkeilystä. Saat leikkiä miten haluat, ja aikuiset pitävät leikkejäsi arvossa, joten sille jää riittävästi aikaa. Murrosiässä sinun ei tarvitse peittää aitoa minuutta perheeltäsi. Mutta jos et joskus saa olla avoimesti kaikkea mitä olet, olethan sitä edes omissa oloissasi. Kerää pikku hiljaa rohkeutta elää omanlaista elämää.

 

Toivon, että et kohtaa syrjintää missään muodossa; että kiusaaminen, yksin jättäminen ja rasismi jäävät sinulta kokonaan kokematta.

 

Toivon, että opit kunnioittamaan yksilön ihmisarvoa aikuisen oman esimerkin kautta, ja odotat samanlaista kohtelua muilta. Jos jäät yksin koulun pihalla tai joku kohtelee sinua kaltoin, uskallat pyytää ja hakea tukea – ja aikuiset haluavat ja pystyvät auttamaan. Et nöyryytä muita etkä hyväksy kiusaamista lähipiirissäsi. Toivon, että uskallat jämäkästi puolustaa itseäsi ja muita silloin, kun sitä vaaditaan. Joskus varmasti kaikki ihmiset kohtaavat mitätöintiä ja laiminlyöntejä. Sellainen ei ole sinun vikasi, äläkä anna sen lannistaa sinua.

 

Toivon, että sinua suojaavat täyspäiset aikuiset.

 

He eivät anna sinun joutua isoihin vaaroihin omien laiminlyöntiensä tai voimattomuutensa vuoksi. He yrittävät vielä murrosiässäkin olla majakka, josta huokuu turvallinen valo. Niinpä sinä et seikkaile junaradoilla, et lähettele itsestäsi vähäpukeisia kuvia nettiin etkä sekaannu päihteisiin nuoressa iässä, tai jos teet niin, aikuiset rajaavat toimintaasi oikeissa asioissa. Aikuiset tekevät myös kaikkensa pitääkseen huolen, että sinua ei päästä houkuttelemaan seksuaalisen riiston uhriksi. Jos sinua ikinä uhataan millään tavalla, uskallat puhua siitä aikuiselle, joka ottaa sinut vakavasti.

 

Toivon, että eriarvoistuminen ei estä sinua saavuttamasta unelmiasi.

 

Että voit käydä turvallista ja ilmaista peruskoulua, jossa on mahdollistettu koko kouluyhteisön hyvinvointi. Haluan, että postinumerosi ei määrittele tulevaisuuttasi. Että sinulla on mahdollisuus opiskella, koska näin nuoret tekevät. Unelmieni koulu on maksuton myös toisella asteella. Koulukirjat ja harrastusmaksut eivät pistä perhettäsi vararikon partaalle. Sinä et joudu kokemaan olevasi jotenkin tyhmä, jos tarvitset erityistä tukea tai apuvälineitä opiskeluun.

 

Toivon, että jokainen saa edes yhden joululahjan tänä vuonna.

 

Että kaikissa ruokakaapeissa olisi jotain syötävää. Haluan, että koulun ja harrastusten retkille voisi tulla mukaan, vaikka sitä kahden euron kolikkoa tai viiden euron seteliä ei olekaan just nyt. Vaikka sinulla ei ole uusimpia muotifarkkuja tai laitteita, uskot olevasi aivan kelpo tyyppi, yhtä hyvä kuin muutkin. Osattomuus jostakin asiasta nyt ei tarkoita osattomuutta myös tulevaisuudessa.

 

Toivon, että omaksut ajattelutavan, jonka mukaan jokaisella ihmisellä on vahvuuksia ja harjoiteltavia juttuja.

 

Et joudu kokemaan olevasi maan matonen etkä myöskään maailman napa. Opit toisten ihmisten huomioonottamisen tärkeitä taitoja niin kotona kuin muualla, etkä uppoa pelkästään digimaailmaan. Vanhempasi on kertonut sinulle kymmeniä ellei satoja kertoja, että olet ihana ja rakas juuri sellaisena kuin olet. Sinun ei tarvitsee suorittaa muiden vuoksi. Sinulla on edes yksi ystävä. Nautit ja loistat saadessasi olla läheistesi seurassa. Kun teet virheen, osaat pyytää anteeksi ja antaa toisille anteeksi. Itsetuntosi kestää elämän epätäydellisyyden ja oman inhimillisyytesi. Uskallat luottaa siihen, että osaat tai ainakin voit kokeilla ja yrittää.

 

Mutta kaikkein eniten toivon, että et menetä toivoasi.

 

Kun elämä potkii päähän, kun kokeesta tulee numero 5, kun äiti ragee tai iskä huutaa, kun kavereita ei näy missään  – sinä voit silti uskoa siihen, että aikanaan tulee parempia päiviä. Et ole yksin. Joku on maailmassa myös sinua varten.  Ja jos ei muuta, sinulla on aina, joka päivä, kaikkina hetkinä elämässäsi rutkasti toivoa.

Lasten oikeuksien sivusto

Tarttis tehrä jotaki: lasten mielenterveysoireiden ennaltaehkäisystä

Tänään julkaistiin Ylen nettisivuilla tärkeä uutinen. Referoituna: lasten- ja nuorisopsykiatristen lähetteiden määrä ovat edelleen kasvussa, mutta syyt eivät ole täysin selvillä. Alaikäisillä on voimakasta käytösoireilua. Lähipalveluissa ja perusterveydenhuollossa ei ole riittävästi saatavilla alaikäisten mielenterveysoireiden hoitoa.

Opetusneuvos Pirjo Koivula Opetushallituksesta kommentoi ilmiötä artikkelissa seuraavasti: “Poliittisten päättäjien olisi hyvä miettiä kuinka paljon edullisempaa, inhimillisempää ja arvokkaampaa olisi ennaltaehkäisevä työ. Se työ tapahtuu varhaislapsuudessa ja sinne perheet tarvitsevat tukea”.

 

Mitä tämä ennaltaehkäisevä työ sitten voisi olla?

 

Alla konkreettisia ehdotuksia, joihin varmaankin useimmat lasten mielenterveyden parissa työskentelevät voivat yhtyä. Näihin kaikkiin tarvitaan rahaa, se on selvää. On kuitenkin fakta, että nykytilanteessa rahaa yhteiskunnassamme kuluu vielä paljon enemmän korjaaviin toimiin. Mistä löytyisivät siis poliittiset visionäärit, jotka uskaltaisivat toteuttaa nämä?

 

1. Jokaisen perheen tulisi saada halutessaan koti- ja lastenhoitoapua riittävinä määrinä kunnallisten palveluiden kautta. Varsinkaan pikkulapsiperheissä pelkkä keskustelu ei aina ole ratkaisu, vaan tarvitaan käytäntöä: lisäkäsiä, pyykinpesuvoimia ja ihminen, joka vie lapset ulos kurahousuitkupotkuraivareista huolimatta sekä tekee vaikkapa ruokaa. Tällaisen palvelun pitäisi olla lähes ilmaista ja niin tavallista, että ketään ei hävettäisi pyytää apua. Eikä avun määräksi riitä vain 2 tuntia silloin tällöin, vaan sitä on säännöllisesti järjestettävä tarvitseville, vaikkapa kolmena päivänä viikossa. Aikuisten + lasten mielenterveys kiittää!

 

2. Päiväkotien ryhmäkoko tulisi pitää sopivan pienenä ja henkilökunnan riittävästä koulutustasosta olisi huolehdittava. Ei siis perusteta mitään jättiryhmiä jakotiloineen (on tullut vastaan…), vaan pienennetään ryhmiä nykyisestä huomattavasti ja tarjotaan kaikille lapsille laadukasta varhaiskasvatusta, jossa voidaan ottaa huomioon yksilölliset tarpeet, kuten psyykkiset ja fyysiset ominaisuudet. Tämä koskee myös esiopetusta.

 

3. Hommataan neuvoloille ja kouluterveydenhuoltoon lisää rahaa. Meillä on aivan uskomattoman loistava ennaltaehkäisevä terveyspalvelujen verkosto olemassa tässä maassa – sitä pitäisi hyödyntää täysipainoisesti! Terveydenhoitajat, lääkärit, psykologit ja koulujen sosiaalityöntekijät ovat käytettävissä jo nyt ammattitaitoisina, ja he tekevät paljon ennaltaehkäisevää työtä. He kuitenkin tarvitsevat lisää resursseja, esimerkiksi vastaanottoaikoja, jotta he voivat hoitaa lasten ja perheiden psykososiaalisia ongelmia tehokkaammin ja paremmin. Kenenkään psyykkistä oiretta ei paranneta yksittäisen 20 minuutin vastaanoton aikana, vaan siihen tarvitaan mahdollisuus useisiin käynteihin ja yksilölliseen tukemiseen. Lastenpsykiatrista osaamista voisi myös jalkauttaa näihin peruspalveluihin nykyistä enemmän.

 

4. Järjestetään kouluihin lisää ohjaajia/avustajia. Tämä on tällä hetkellä iso ongelma: miksi luokista on pitkälti poistettu ohjaajaresurssit? Lisäksi mahdollisuus tilapäiseen henkilökohtaiseen avustajaan on vain harvoilla lapsilla nykypäivänä. Kun kyseisiä palveluita on leikattu, ei ole ymmärretty sitä tosiasiaa, että jotkut lapset yksinkertaisesti vain tarvitsevat paljon aikuisen tukea ja apua, jotta heidän kehityksensä etenee suotuisasti. Ei se asia muutu, vaikka päällään seisoisi. Toinen minua kiusaava asia on kuntien pyrkimys lopettaa ja supistaa pienluokkia. Ymmärrän periaatteessa inkluusioideologian, mutta se on täysin epärealistinen monen työssäni tapaamani lapsen kohdalla. Miksi emme järjestä tarvitseville lapsille mahdollisuutta oppia ja harjoitella vaikkapa sosiaalisia taitoja riittävän pienessä porukassa? Ei se ole syrjintää vaan lapsen erityisen tarpeen ottamista huomioon.

 

5. Lisätään kouluissa mahdollisuutta osallistua mielenterveyttä tukevaan ryhmätoimintaan. Tällä tavalla voitaisiin tarjota lievien mielenterveyshäiriöiden hoitoa siinä ympäristössä, joka on lapsille usein helpoin eli koulussa. Lapsille ryhmä on täysin luonteva toimintaympäristö, ja tutkitustikin tällaisista usein manualisoiduista ryhmäohjelmista on apua psyykkisiin oireisiin. Maailmalla ja Suomessakin on paikoin olemassa erilaisia vaihtoehtoja näistä tarjolla, kuten kaverikerhoja, masennuskoulua, ahdistuneisuuden ryhmähoito-ohjelmia ja niin edespäin. Mutta tällaiset ryhmät pitäisi saada joka kuntaan ja kouluun.

 

6. Rahallinen tuki lapsiperheille pitäisi olla kunnossa niin, että köyhyys ei rajaisi tässä maassa kenenkään mahdollisuuksia käydä koulua ja harrastaa kohtuullisissa määrin. On olemassa vankkaa tutkimusnäyttöä siitä, että lapsiperheköyhyys vaikuttaa ihmisen elämänpolkuun pitkällä aikavälillä. Kun yhteiskunnan rahahanat menevät kiinni, se on siis suoraan pois ihmisten toimintakyvystä, mielenterveydestä ja hyvinvoinnista. Eli: tarjotaan vastapainoa polarisoitumiselle, esimerkiksi ilmaisia harrastusmahdollisuuksia, vaikkapa harrastavan iltapäivätoiminnan hengessä. Huolehditaan, että kenenkään koulupolku ei kärsi perheen taloudellisen tilanteen vuoksi. Tarjotaan sosiaalipalveluihin sen verran rahaa, että he voivat myöntää harkinnanvaraisia avustuksia perheille. Huolehditaan riittävästä taloudellisesta tuesta vähäosaisille.

 

Väitän, että näillä toimilla päästään jo aika pitkälle lasten ja nuorten psyykkisten oireiden ennaltaehkäisyssä. Ei se sen vaikeampaa ole.

Lapsuuden lyhyt historia ja pitkät jäljet

Pieni käsi irtoaa turvallisesta kädestä. Lapsen itku alkaa. Se kantautuu vielä pitkään, kun kävelen eteenpäin. Olen toki vilkuttanut, olen halannut ja tavallaan olen huoletta, sillä uskon lapsen olevan turvassa. Silti tuo riipaiseva itku nakertaa sydämestäni ison palasen. Mutta ei hätää, muutaman tunnin päästä palaan lapseni luo, kun työpäivä on ohi.

 

Tällaiset muistot pikkulapsiajasta seuraavat meitä vanhempia eläväisinä vanhuuteen asti ja heräävät kyllä aivojen sopukoista heti eloon, kun jokin asia niistä muistuttelee. Ne ovat lempeitä, hiukan kipeitäkin ja herkkiä muistoja. Joskus kuitenkin niistä muistuttava asia voi olla itsessään tuskallinen. Kuten nyt, kun joudumme lukemaan uutisia siitä, miten pikkulapsia on erotettu vanhemmistaan suurvallan poliittisten tavoitteiden takia. Miltä tuntuu äidistä tai isästä, joka tajuaa yhtäkkiä joutuneensa eroon pienokaisestaan eikä tiedä, näkeekö lasta enää koskaan. Miltä voi tuntua pikkulapsesta, joka on yhtäkkiä vieraassa paikassa, vieraan kielen ympäröimänä, vieraiden aikuisten joukossa, ymmärtämättä juuri mitään, mitä kokee. Kun pieni poika tai tyttö on aikuisten keskellä, jotka eivät edes saa ottaa syliin ja lohduttaa. Miten kauhistuttava, pelottava, musertava kokemus se on pienokaiselle.

 

Minne joutuivat lapsen oikeudet?

 

Miten lyhyt onkaan lapsuuden historia. Vielä kolmisen sataa vuotta sitten lapsia pidettiin miniaikuisina. Lapsuuden käsite oli häilyvä, jos siitä ylipäänsä oli tietoakaan. Noin sata vuotta sitten lapsuuden merkityksestä alettiin sentään pitää vähän ääntä. Arvo Ylppö oli esimerkiksi Suomessa aivan kullanarvoinen lasten edun edistäjä. Mutta oikeastaan vasta niinkin myöhään kuin 50-60-luvuista alkaen lapsuus on todella alkanut saada jalansijaa elämänvaiheena, jolla on erityinen arvo ja johon liittyy tarve ja oikeus saada hoivaa, huolenpitoa, suojaa ja opetusta. Ja tässä yhteydessä tarkoitan nimenomaan Suomen tilannetta – modernina pohjoismaana. Muualla maailmassa on yhä edelleen kolkkia, joissa lapsi voi olla lähinnä edullista työvoimaa.

 

Vaikka tietäisi lapsuuden lyhyen historian, siitä huolimatta on kauhistuttavaa, että lapsen erityiset oikeudet, alaikäisen psykofyysis-sosiaalisen kehityksen ymmärtäminen kokonaisvaltaisena ja turvallisista aikuisista riippuvaisena ilmiönä sekä kiintymyssuhteiden todellisen luonteen tavoittaminen unohtuvat hetkessä jopa sivistysvaltioissa, jos poliittinen etu sitä vaatii. Lapsuus on silloin kuin ohutta lasia, hauras etuisuus, joka voidaan milloin tahansa rikkoa ja riistää ihmiseltä.

 

Kiintymyssuhteet ovat kuitenkin kaiken perusta

 

Lapsi oppii kaikkein tärkeimmät asiat elämää varten välittömässä vuorovaikutuksessa turvallisten ja rakastavien aikuisten kanssa. Sosiaaliset taidot, myötätunnon kokeminen toisia kohtaan, lohdun ja turvan hankkiminen ja monet oleelliset selviytymisen tavat ovat vain joitakin näistä taidoista. Ilman kyseistä oppia ja kokemuksia elämä on aikuisellekin vain sarja käsittämättömiä tapahtumia, kauhua ja turvattomuutta. Sillä se, miten hahmotamme maailmaa ja ihmissuhteita aikuisina, pohjaa väistämättä niihin kokemuksiin, joita saimme lapsuudessa. Tässä puhutaan siis ystävyyssuhteiden tulevaisuudesta, parisuhteiden lähtökohdista ja elämänlaadusta. Puhutaan alttiudesta mielenterveyden häiriöihin ja ylipäätään kyvystä ja mahdollisuudesta jäsentää maailmaa jollain tavalla. Ja siitä, miten nämä pienessä hetkessä voivat olla ulottumattomissa.

 

Siksi onkin brutaalia ja käsittämättömän julmaa erottaa pieniä lapsia vanhemmistaan muuten kuin pakon edessä. Erottamalla heidät läheisistään näille lapsille aiheutetaan pahimmassa tapauksessa niin vakavia psyykkisiä vammoja, että fyysinen, kognitiivinen ja psyykkinen kehitys pysähtyvät tai taantuvat. Vaikka lapsen mieli on joustava ja aivot hyvin muovautuvat, tällaiset vauriot voivat olla osittain korjaamattomissa. Riistämällä vanhemmat tällaisella tavalla lapsistaan tuhotaan tässä tapauksessa siis hyvän aikuiselämän edellytyksiä.

 

Kenelläkään ihmisellä ei ole varaa kuulla korvissaan sitä ääntä, kun pelkkien poliittisten vääntöjen vuoksi pienen lapsen käsi irtoaa turvallisen vanhemman kädestä ja lohduton itku alkaa. Elämä on siihen aivan liian kallisarvoista.

 

Kun keho kutsuu, kuuntele.

Lapsiperheen elämä on touhua täynnä, ja toukokuu on erityisesti yksi sen ruuhkahuipentumista. Toukokuulle kertyy ohjelmaa: päättäjäisiä, juhlia, esityksiä ja kilpailuja. Näitä tapahtumia käydään kuin rasteja suunnistuksella. Samaan aikaan monen aikuisen työ tai opinnot ovat kiireisimmillään ennen lomakautta ja lapsetkin ehkä lukuvuodesta väsyneitä ja kireitä.

 

“Mulla on kauhee stlessi”, huokaa lapsi.

 

Stressaavat jaksot tuntuvat usein kehollisesti, myös lapsilla. Kroppa alkaa vienosti kuiskutella kiireen olevan liiallista. Olo alkaa tuntua väsyneeltä, raskaalta, voimattomalta. Pää ei toimi normaaliin tapaan, ajatukset kulkevat tahmeasti. Liikunta ei suju kuin yleensä. Leposyke saattaa kohota, samoin verenpaine. Ruoka maistuu turhankin hyvin – tai ei maistu lainkaan. Uni muuttuu katkonaiseksi ja huonolaatuiseksi. Ilmestyy migreeniä, vatsavaivaa, selkäkipua, tai flunssa iskee.

Lapsilla stressi voi näkyä ärtyisyyden tai itkuisuuden ohella päivittäisinä vaivoina, joita lapsi valittelee, mutta jotka eivät juurikaan vaikuta arjesta suoriutumiseen. Stressiin liittyvä mahakipu on tällaisista vaivoista varmaankin tavallisin ja johtaa joskus pitkällisiinkin selvittelyihin lastenlääkärin vastaanotolla. Myös erilaiset kivut, säryt ja voimattomuus saattavat liittyä lapsilla stressiin. Keskittymisvaikeudet ovat tavallinen kuormitusoire.

 

Kroppa voi ryhtyä lakkoon

 

Jos liiallinen kuormitus jatkuu pitkään, eivätkä mielen ja kehon viestit eivät ala “mennä jakeluun”, lopulta kroppa voi päättää sanoutua kokonaan irti hullunmyllystä. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, ja tällaiset kuormitusoireet saavat nimekseen kontekstista riippuen esimerkiksi burnoutin tai ylikunnon. Niihin liittyy yleensä sekä aikuisilla että lapsilla myös psyykkisiä oireita, kuten mielialan laskua, ahdistuneisuutta, epämiellyttäviä toistuvia ajatuksia tai vaikeuksia hillitä kiukkua.

Psykiatrit puhuvat joskus psykosomaattisista oireista. Psykosomatiikka liittyy käsitteenä siihen, että ihminen ei oikeastaan ole jakautunut selvästi kehoon ja mieleen, kuten usein ajatellaan, vaan psyykkiset oireet tuntuvat usein ainakin osittain kehollisina – ja toisin päin. Joskus käy niinkin, että psyykkisten oireiden puutteessa/sijaan ilmestyy omituisia fyysisiä kipuja ja vaivoja, joihin ei löydy lääketieteellisiä selityksiä.

On tilanteita, joissa ihmisen raaja lakkaa yhtäkkiä toimimasta tai tulee kummallisia kohtauksia. Hämmennys on suuri, jos pienen tai isomman potilaan dramaattisen oireen taustalta ei löydykään mitään selkeää selittävää syytä. Yleensä toiminnallisilla ja psykosomaattisilla oireilla on onneksi taipumus helpottua ajan myötä. Erilaisten tutkimusten jälkeen tieto vaivan psykosomaattisesta luonteesta on toisinaan helpottavakin juttu, mutta voi silti olla vaikea hyväksyä, että kyseessä olisi mielen ja ruumiin kuormituksesta tai stressistä johtuva oire. Niin selvästi erillisinä olemme tottuneet ajattelemaan kehoa ja mieltä.

 

Keho on temppeli, tai vähintään maja

 

Ihminen on kokonaisuus, jossa kehon ja mielen yhteispeli on kaiken hyvinvoinnin edellytys. Keho ei ole kuori, jota voi muokata ja rääkätä miten tahtoo, vaan keho on arvokas sielun ja mielen maja, joka reagoi omalla tavallaan kuormaan ja stressiin. Jos mieltä kohdellaan kaltoin, se tuntuu kehossa asti. Samalla tavoin kehon kokema kipu ja kärsimys heijastuu mieleen.

Kehon kuuntelemisesta puhutaan nykyään paljon. Monet pitävät esimerkiksi hengitysharjoituksista, joissa saadaan yhteys tunteiden ja elämän kehollisiin puoliin. Hengitys on yksi tapa rauhoittaa itsensä stressitilanteessa. Jooga, pilates, kevyt tai keskiraskas liikunta, saunominen, laulaminen ja venyttely ovat myös tapoja tuntea kehonsa rajat ja kokea itsensä kehollisena olentona. Mikä on sinun paras keinosi saada yhteys kehoosi?

Kehon kuunteleminen voisi kuitenkin olla arkipäiväisempää ja sitä saisi mieluusti tapahtua vaikka joka päivä. Se voisi olla suorastaan elämäntapa. Voisihan kehon kuuntelun lisäämistä kokeillakin: kun heräät aamulla, kuulostele kroppaasi. Miltä se tuntuu tänään? Onko kehossa hyvä, miellyttävä tunne vai väsynyt, jaksamaton olo, vai jotain muuta? Onko keho valmiina päivän touhuihin? Miten kroppaasi vaikuttaa esimerkiksi raskas työpalaveri tai pitkälle venähtänyt ilta? Miten kehossa tuntuvat omat tai toisten tunteet? Mistä alat ensimmäisenä huomata, jos kuormitut?

 

Lapsen kehollisuus on luonnollista – mutta ei aina

 

Lapset toimivat luonnostaan hyvin kehollisesti: he ovat liikkeessä lähes aina, hakevat aistimuksia, kiertyvät kippuralle ja hakeutuvat syliin rakkaan vanhemman kosketuksen pariin. He pyörivät, kierivät, hyppivät, juoksevat ja mönkivät.

Mutta joskus myös lasta kannattaisi opettaa saamaan vahvempi yhteys kroppaansa ja kuuntelemaan sitä. Varsinkin, jos lapsella on epämääräisiä fyysisiä oireita, joille ei löydy syytä, kuten erilaisia kipuja tai vaivoja – tai jos lapsella on esimerkiksi aistiyliherkkyyksistä johtuvia vaikeuksia toimia omassa ympäristössään – tai jos hän kohtelee kehoaan välinpitämättömästi (esimerkiksi itseä nälkiinnyttäen tai joutuen toistuviin haavereihin), lasta kannattaa lempeästi ohjata tunnustelemaan oman kehon tuntemuksia enemmän.

 

Miten kehollisuutta voi opetella?

 

Käytännössä kehollisuuden opettelu tarkoittaa, että vanhempi voi arjen tilanteissa esimerkiksi kysellä lapselta tai pyytää näyttämään, missä kohdassa kehoa jokin tietty tunnetila tuntuu. Epämääräistä kipuoiretta saattaa voida helpottaa hieromalla apsen selkää tai raajoja. Kehollisuuden opettelu voi tarkoittaa myös rentoutumisharjoituksia, palleahengityksen opettelua tai venyttelyä.

Lasten(kin) kropat hyötyvät myös mukavasta liikkumisesta oman jaksamisen mukaan. Liikunnan ei tarvitse aina olla suureellista lenkille lähtöä tai raskaita pelejä. Lapsen monipuolinen, kehoa hellivä liikunta koostuu myös vesileikeistä, ulkoilusta, tanssista, kiipeilystä puihin ja piiloleikeistä – lapsen valinnan mukaan. Myös lapsille on toki tarjolla myös joogaa ja muita kehotietoisia lajeja. Joskus kehollisuuden opettelun avuksi tarvitaan ammattilainen, kuten fysioterapeutti, toimintaterapeutti tai psykoterapeutti. Näin on erityisesti silloin, jos lapsella on isoja aistisäätelyongelmia, lapsi on huomattavan arka liikkuja tai hänellä on esimerkiksi merkittäviä kehon toimintojen tai fyysisiä ongelmia.

Jokaisen lapsen pitäisi saada oppia jo pienenä, että omaa kehoa saa kuunnella ja että kehon viestejä ei pidä laiminlyödä. Lapsen – ja toki aikuisenkin – pitäisi saada kokea oma vartalonsa ihanaksi ja rakkaaksi. Kuten tunteiden käsittelyn oppiminen, oman fyysisen tilan ja voinnin ymmärtäminen on tärkeä taito.  Jos kehossa tuntuu pahalta, on tärkeä pystyä tunnistamaan se ja uskaltaa sanoa se myös ääneen. On yhtä lailla tärkeää, että aikuiset kuulevat lasten kehoa koskevat viestit ja pyrkivät heitä tarvittaessa auttamaan.

Ja sinä aikuinen: anna päivittäin lapselle mallia siitä, miten omaa kehoa kohdellaan. Ole itsellesi lempeä ja ystävällinen, helli itseäsi hyvällä ravinnolla, liikkeellä, hyvällä kosketuksella ja riittävällä unella. Näin lapsesi oppii esimerkkisi avulla, miten itseä saa ja pitää kohdella hyvin. Eeva Kilven sanoin:

“Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun. ”

– Eeva Kilpi –

 

Kenen elämää lapsesi suorittaa?

Kello on kolme iltapäivällä. Lapsi on juuri tullut koulusta ja tietokonekerhosta. Huh, on sentään hetki aikaa syödä välipalaa, ennen kuin on lähdettävä jalkapallotreeneihin. Sieltä tullaan kotiin vähän seitsemän jälkeen. Siinä on sitten vielä ne läksyt, ja biologian kokeeseen lukeminen edessä, ja oikeastaan pitäisi myös harjoitella soittoläksyt. Onneksi lapsi ehtii sänkyyn unta kohti viimeistään kymmeneltä, koska aamulla on taas jo seitsemän jälkeen oltava liikenteessä. Kokeista on viime ajat tullut vain seiskoja-kaseja, ja nyt on huolehdittava, etteivät arvosanat tipu enempää. Ollaan mietitty jotain englannin lisäkurssia iltaan syksylle. Kummallista kuitenkin, miten väsyneeltä lapsi on viime ajat näyttänyt, ihan kuin hänellä ei olisi virtaa  juuri lainkaan. Onkohan hänellä jokin sairaus, vaikka anemia? Tai voisiko kuitenkin tässä sisäilmassa olla jotain ongelmaa? 

 

Kuulostaako tutulta?

 

Ei ihme. Kasvatamme lapsia ympäristössä, jossa monitaituruudesta on tullut itseisarvo. Ei ole pelkästään niin, että lapsi voi kokeilla kaikenlaista. Pikemminkin lapsen on  kokeiltava kaikenlaista. Ehkä on jopa pakko menestyä kaikessa. Harrastamisesta tulee ikään kuin välttämätön osa elämää. Jos siihen ei täysipainoisesti osallistu, voisiko lapsi jäädä tulevaisuudessa jostain syrjään?

 

Mistä sitä muuten tietää, voiko lapsesta tulla konserttipianisti, jos hän ei edes yritä tosissaan? Siksi meillä soitetaan päivittäin ainakin puoli tuntia. Vahdin, että asteikot tulee käyty läpi. Tai jos lapsi päättääkin teininä tähdätä jääkiekkomaajoukkueeseen – siksi nyt pitää huolehtia, että hän käy vähintään viisi kertaa viikossa treeneissä ja osallistuu kaikkiin peleihin. Hän on aika kilpailuhenkinen, hän haluaa menestyä. Ja oikeastaan, olisihan se minustakin hienoa, jos lapsesta tulisi maajoukkuelainen. Tai vaikka suosittu laulaja. Vihdoin joku näkisi sen, minkä minä näen: että lapseni on erityinen, hieno tyyppi. Jos joku sen näkee, se tekee minustakin oikeastaan aika erityisen. Olenhan tämän lapsen vanhempi. 

 

Nuorena on vitsa väännettävä…?

 

Aika paljon vettä on virrannut sen jälkeen, kun nykyiset kolmikymppiset vanhemmat aikanaan aloittelivat omia harrastustaipaleitaan. Silloin taisi olla harvinaista, että joku kävi neljävuotiaana omassa harrastuksessa. Nyt monissa ympäristöissä on harvinaista, ettei 4-5-vuotiaalla vielä ole mitään harrastusta. Kaiken lisäksi erilaisten harrastusten järjestäjillä (puhumattakaan vanhemmista 😉 ) on usein varsin kunnianhimoinen suhtautuminen omaan lajiinsa. Ei riitä, että kerhomaisesti käydään höntsyilemässä kerran viikossa, vaan samassa harrastuksessa olisi käytävä monta kertaa viikossa: oheisia ja erilaisia täydentäviä treenejä riittää.

Muskari on aloitettava varhain, että ehtii oppia nuotit ja tekniikat ennen kouluikää – eihän muuten voi menestyä? Ja liikuntalajeissa motoriikkaa on alettava hioa jo päiväkoti-iässä, jotta pallonkäsittelytaito kehittyy vielä, kun lapsi omaksuu asioita helposti. Jos lapsi ei opi näitä juttuja riittävän varhain, niin….Todellakin. Mitä sitten?

 

Kenen elämää lapsesi suorittaa? Omaansa vai jonkun toisen?

 

Jos hän ei käy jokaisessa treenissä, hän ei välttämättä saa peliaikaa turnauksissa. Nykyisinhän sinne pitää toimittaa muutenkin sairauslomatodistus, että saa ylipäänsä olla poissa. Ja jos ei käy harjoituksissa niin paljon kuin muut, voi tippua alemman tason joukkueeseen. Sitä hän ei halua. Sitä me ei haluta. Se olisi noloa…ja muutenkin. Tiedän, että lapsi on väsynyt, mutta onhan sitä oltu väsyneitä ennenkin. Ja hei, se on vaan harrastus…ei ne lapset kumminkaan ota sitä niin tosissaan. Vaikka olisihan se kurjaa, jos he häviäisivät kaikki pelit, kun mekin joka viikonloppu siellä kentän laidalla seisotaan ja katsotaan, miten menee. Mutta ei se lapsi tiedä, että näin ajatellaan. Ei se häneen mitenkään vaikuta.

 

Onko niin, että tavallinen ei enää ole riittävän hyvää? Odotammeko, että kaikista lapsista tulee erityisen taitavia osaajia? Joskus tosiaan lapsi voi olla syntymästään lähtien äärimmäisen motivoitunut ja suuntautunut johonkin lajiin tai toimintaan. Yhdistettynä rautaiseen työntekoon ja tinkimättömään mutta tukevaan perheeseen sekä aikamoiseen kauhalliseen onnea, tästä voi syntyäkin oikea menestystarina, seuraava kimiräikkönen, laurimarkkanen tai pekkakuusisto.

Mutta useimmat ihmiset ovat – halutaan sitä myöntää tai ei – aika tavallisia. Hyviä jossain jutussa, huonoja jossain toisessa. Useimmat osaavat paistaa pihvin tai quornin, osaavat tehdä kotiaskareita, pelaavat säbää mukiinmenevästi, töissä pärjäilevät. Useimmat eivät kuitenkaan ole minkään alan erityisosaajia. Ei maailman parhaita, ei säkenöivän taitavia eikä Nobel-palkittuja.

 

Jos hän onkin tavallinen, mitä se merkitsee minun kannaltani? 

 

Joskus vanhemmat ovat valmiit uhraamaan oman hyvinvointinsa ja kaiken vapaa-ajan lapsen harrastusten eteen. Menestyminen on usein pitkäjänteisen ja kovan työn tulos. Mutta mikä pettymys onkaan, jos oma lapsi kaikesta vaivasta huolimatta päätyy olemaan siinä 99 %:n joukossa, josta ei tule maailmanmestareita, ennätystentekijöitä tai ammattilaisia omassa lajissaan.

Mitä jos hänestä tulee ihan tavallinen putkimies, opettaja, lakimies tai suurtalouskokki. Mitä se kertoo vanhemmasta, mitä se kertoo lapsesta? Mitä se kertoo niistä sunnuntaiaamun sateessavärjötellyistä aamuista kentän laidalla ja myyjäisistä, jonne on aina leivottava mokkapaloja. Onko se kaikki turhaa?

 

Vähemmän suorittamista, enemmän hyggeä, kiitos.

 

Ei, ei se ole turhaa. Teillähän on ollut yhteisiä hetkiä harrastuksen johdosta. Ehkä jopa leivotte yhdessä sinne myyjäisiin – siinä ehtii samalla jutella? Ehkä aina sinustakaan ei ole ollut ankeaa seisoa viikonloppuaamuisin kentän laidalla, vaan oikeastaan olet saanut sieltä juttuseuraa. Lapsella on treeneissä kivaa, ainakin useimmiten. Joten ei ne uhraukset turhia ole. Pikemminkin kiva harrastus pitää ihmisen ns. kaidalla tiellä, vaikka murrosikä sekoittaisi päätä. Aikuisellekin harrastus voi olla virkistävä, ravitseva, voimaannuttava.

Mutta ehkä joskus voisi silti jäädä harrastuksen sijaan kotiin oleilemaan. Tehdä vaikka pannukakkua ja katsoa yhdessä telkkaria. Nauttia yhteisistä hetkistä ja olemisesta kiinnittämättä huomiota siihen, mitä pitäisi ja täytyisi.

Ehkä hänestä ei sen seurauksena sitten tule seuraavaa Ronaldoa. Tai seuraavaa Mozartia. Mutta se ei haittaa. Hän saa muutenkin itse päättää, mitkä jutut hän tekee isommalla intensiteetillä. Kai vasta isona voi tietää, mitä hänestä tulee. Taidan antaa hänelle siinä suhteessa kasvurauhan. Ja huolehdin, että hän saa aina välillä vaan olla ja levätä. Tehdä kivoja juttuja tai olla tekemättä. Jospa sitä virtaakin sitten tulisi taas enemmän. 

 

 

 

Nuorten syrjäytymistä voitaisiin ennaltaehkäistä. Halutaanko niin tehdä?

Julkisessa keskustelussa puhutaan paljon syrjäytynisestä, jolla tarkoitetaan ihmisten jäämistä osattomiksi yhteiskunnan eri osa-alueista, kuten koulutuksesta, työelämästä, sosiaalisesta elämästä ja niin edespäin. Julkinen keskustelu on usein hämmästelevää ja kauhistelevaa, ikään kuin ilmiö olisi jotenkin uusi ja vieras. Päinvastoin, ilmiö on ollut jo pitkään tutkijoiden havaitsema, ja paljon tietoa olisi jo nyt olemassa tulevien sukupolvien syrjäytymisriskin pienentämiseksi! Tiedämme runsaasti erilaisista riskeistä, tunnemme lasten ja nuorten kehityksen vaarakohdat ja senkin, mitä pitäisi tehdä, jotta useimmat nuoret saisivat opiskeltua ammatin ja siirryttyä työelämään. Kysymys kuuluu, missä yhteyksissä tätä tietoa tällä hetkellä hyödynnetään -vai hyödynnetäänkö sitä?


Ongelmien tunnistaminen ei riitä, tarvitaan toimia!

Paljon puhutaan varhaisesta puuttumisesta, jolla viitataan siihen, että syrjäytymisvaarassa olevien lasten ja nuorten ongelmat pitäisi löytää ajoissa, jotta niiden paheneminen saataisiin estettyä. Miten nämä ongelmat löydetään? No, kutsutaan “löytämistä” sitten kohtaamiseksi, läsnäoloksi tai tunnistamiseksi, syrjäytymisen ehkäiseminen lähtee aina siitä, että ihminen nähdään ei vain asiakkaana, potilaana tai interventioiden kohteena, vaan kokonaisvaltaisena fyysis-psyykkis-emotionaalis-sosiaalisena olentona, jolla on yksilöllinen kokemusmaailma ja yksilölliset vahvuudet ja vaikeudet. Tämän kokonaisuuden ja kokonaisuuteen liittyvien olennaisten pulmakohtien havaitseminen sujuu sosiaali -ja terveyspalveluissa mielestäni jo nyt hienosti. Se ei kuitenkaan vielä riitä.

Huomaan toisinaan ärtyväni, kun havaitsen, miten helppoa erilaisissa julkisissa palveluissa on siirtää vastuu jonkin havaitun ongelman hoitamisesta jollekin muulle taholle. Tässä yhteydessä tarkoitan että mielestäni erityistä tukea tarvitsevat perheet ja nuoret tunnistetaan ja heidän tilastollinen tulevaisuuden ongelmia koskevat riskinsä tiedetään, mutta tavallaan sen jälkeen huonolla tuurilla nostetaan vain käsiä pystyyn. Selityksenä voi olla, että “ei ole olemassa tarvittavia palveluita”, niihin on jonoa eikä palvelua juuri nyt siksi saa, tai palvelut ovat muuten riittämättömät. Pahimmillaan ihminen ohjataan luukulta toiselle – ja ihminen toivoo saavansa apua edes jostain. Tämä oravanpyörä tuntuu toisinaan aivan käsittämättömältä.


Mikä tahansa palvelu voi olla tärkeä apu lapselle!

Ajattelen kuitenkin, että ongelman poisohjaamisen kulttuurin taustalla ei ole huono palvelukulttuuri (usein päinvastoin!), vaan työntekijän epäröinti sen suhteen, osaako hän auttaa lapsen tai nuoren ongelmassa. Erityisesti mielenterveysasioita pidetään jollain tavalla erityisjuttuina, joiden selvittelyyn tarvitaan asiantuntijaa – kun itse asiassa on paljon näyttöä siitä, että pikemminkin tarvitaan ihan tavallista hyvää arkea tukevia rakenteita, joiden avulla asiat alkavat rullata parempaan suuntaan.

Seuraavassa esittelen lyhyesti kolme niistä pointeista, joiden tiedämme tutkimusten perusteella vaikuttavan lasten ja nuorten syrjäytymisriskiin. Löytyisikö yhteiskunnasta motivaatiota tehdä näille jotain?


Syrjäytymistä voidaan tutkitusti ehkäistä seuraavilla tavoilla :

1) Stressin säätely on yksi olennaisimmista lapsuudessa opittavista taidoista. Ihminen syntyy yksilöllisen temperamenttinsa ja reaktiivisuutensa kanssa varustettuna, mutta stressaavien tilanteiden säätelyä opitaan vain merkittävien ihmissuhteiden kautta, ja tämä tapahtuu pikku hiljaa. Näissä ihmissuhteissa, joita kiintymyssuhteiksikin kutsutaan, lapsi saa kokemuksen siitä, että joku lievittää hänen “olemisen tuskaansa”, esimerkiksi ottamalla syliin ja rauhoittelemalla.

Kun tällaiset rauhoittelun kokemukset toistuvat varhaislapsuudessa, ja myöhemmin lapsi ja aikuinen yhdessä harjoittelevat tunteiden käsittelyä, autonomisen hermoston säätely alkaa sujua yhä omaehtoisemmim, ja lapsi oppii pikku hiljaa ottamaan haltuun toimivia itsesäätelyn keinoja.

Mitä merkitystä tällä on? Kuvittele itseäsi kovassa stressissä: silloin tiedon omaksuminen on vaikeaa ja saavutettujen taitojen hyödyntäminen vaatii ponnistelua. Toisin sanoen kovassa stressitilassa lapsi ei kykene oppimaan uutta, melkein ei edes toimimaan. Tästä syystä pienten lasten stressitason pitäminen kohtuullisena ja toisaalta lämpimien, ravitsevien ihmissuhteiden tukeminen on erityisen tärkeää.

Mitä se tarkoittaa käytännössä: yhteiskunnassa pitäisi tukea vanhempien mahdollisuutta hoitaa pieniä lapsiaan mahdollistamalla myös vanhempien riittävä lepo, esimerkiksi kotiavun ja vastaavien palveluiden turvin. Päiväkotiryhmät on pidettävä riittävän pieninä (pienempinä kuin nyt), ja on huolehdittava siitä, että lapsilla on päiväkodeissa ns. “luottoaikuisia”, joihin he voivat tukeutua. Tärkeää on myös, että varhaiskasvatuksen työntekijöillä on alalle soveltuva, riittävä koulutus. Vanhemmille pitäisi olla mahdollista lyhentää työaikaa joustavasti, jotta erityisesti palkon tukea tarvitsevien lasten päiväkoti -ja koulupäivät eivät pitenisi liian kuormittavalle tasolle. Varhaiskasvatukseen ja koulupolulle olisi palkattava riittävästi kouluavustajia (tiedän, viime vuosina heitä on kylläkin lähinnä irtisanottu). Vanhempia olisi koulutettava vaikkapa neuvoloiden kautta siihen, miten he voivat auttaa lapsiaan saamaan itsesäätelytaitoja käyttöön. Lopuksi, olisi hyväksyttävä se fakta, että itsesäätelytaitoja pitää opetella vuosia, eikä oikotietä stressin säätelyyn ole; siihen tarvitaan välittäviä, lämpimiä aikuisia jokaista lasta varten.

2) Lapsen itsetuntoa koululaisena ja sitä kautta koulumotivaatiota ennustaa erityisesti se, huomioidaanko koulussa lapsen yrittäminen oppimistilanteissa vai vain pelkkä tehtävistä suoriutuminen. Tämä on myös yksi niistä syistä, joiden vuoksi moni lapsi pärjää varsin mallikkaasti alaluokilla, joissa keskitytään tyypillisesti tänäkin päivänä palkitsemaan ponnistelua kouluaineissa eikä niinkään tuloksia. Mitä vanhemmaksi lapsi tulee, sitä enemmän koulussa kuitenkin keskitytään suoritukseen. Tämä ei tue niiden lasten motivaatiota, jotka joutuvat pinnistelemaan selvitäkseen koulunkäynnistä ylipäätään tai jostain kouluaineista. Jatkuva epäonnistuminen (tai epäonnistumisen tunne) lisää koulukyynisyyttä, jonka tiedetään olevan yksi syrjäytymisriskiä kasvattava tekijä.

Mitä tälle asialle pitäisi tapahtua: kaikkien lasten pitäisi saada verrata suoriutumistaan lähinnä omaan aiempaan suoriutumiseensa, eikä juuri lainkaan muihin lapsiin. Koetulosten sijaan koulussa pitäisi keskittyä enemmän yrittämisen ja ponnistelun huomioimiseen ja palkitsemiseen – myös isompien lasten ja nuorten kohdalla.

Lisäksi kouluviihtyvyyteen olisi kiinnitettävä huomiota: kaikkien pitäisi tervehtiä toisiaan, opettajien olisi pystyttävä ottamaan työnsä puitteissa henkilökohtainen keskustelukontakti lapsiin tarvittaessa, ja koulussa pitäisi erityisesti panostaa hyvään ja mukavaan ilmapiiriin. Miksi? Kouluviihtyminen on yhteydessä koulumotivaatioon ja siten oppimistuloksiin. Eli vaikka kulttuurimme on aiemmin painottanut raatamisen merkitystä elämässä (vrt. suo, kuokka ja Jussi), on tärkeämpää, että koulussa olisi edes aika usein edes aika kivaa. Erityisesti näin on niiden lasten kohdalla, joiden koulunulkopuolinen elämä ei ole kovinkaan kivaa.

3) On merkityksellistä, minkälaisessa ympäristössä lapsi kasvaa. Asuinalueiden polarisoituminen on aiheuttanut sen, että kaupunkien sisällä on hyvin erilaisia ympäristöjä vahvuuksineen ja ongelmineen. Joillakin alueilla asuu lapsia, joiden perheillä on keskimäärin enemmän tuentarvetta. Siellä voi olla runsaasti psykososiaalisia ongelmia, kuten päihdekäyttöä, pitkittyvää työttömyyttä, vähäistä koulutustasoa ja esimerkiksi kielitaidon puutteesta johtuvia ongelmia. Näiltä alueilta muutetaan jonkin verran muualle mm. koulushoppailun vuoksi: vanhemmat haluavat lapsensa “parempiin” kouluihin. Näin polarisoituminen korostuu entisestään. Toisaalta varakkaammilla alueilla merkittävä osa lapsen naapurustosta saattaa olla korkeasti koulutettuja ja työssäkäyviä ihmisiä. Näillä alueilla on toki omat ongelmansa: esimerkiksi sosiaaliset paineet menestymisen suhteen voivat olla suuremmat.

Tutkimusten mukaan erityyppisillä asuinalueilla on erilaiset sosiaaliset normit: esimerkiksi nuoret rekisteröivät sen, miten paljon asuinalueilla on aikuisten valvontaa. Jos heidän mielestään valvontaa ei ole, tämä vaikuttaa nuorten toimintaan vaikkapa päihteiden käytön suhteen.

Ympäristöstä tulevien vaikutteiden, sosiaalisten normien ja mallien lisäksi merkitystä on myös kodin ympäristön turvallisuudella. Jos kodin lähiympäristö ei ole turvallinen, sinne ei mennä vapaa-ajalla leikkimään ja pelailemaan. Jos pelikenttä on kaukana ja vaarallisten tienylitysten takana, lapset eivät joko saa lupa käydä siellä tai eivät halua mennä sinne. Riittävällä leikillä ja liikunnalla taas on merkitystä koko ihmisen hyvinvoinnin ja kehollisuuden kannalta. Voimakas erityisesti kaupunkien sisäinen alueellinen epätasa-arvo aiheuttaakin nykyisellään sen, että joillain asuinalueilla nuorten syrjäytymisriski on isompi – paitsi psykososiaalisista, myös rakenteellisista syistä johtuen.

Mitä pitäisi tehdä: huolehditaan, että erityisesti psykososiaalisesti huono-osaisemmilla asuinalueilla olisi esimerkiksi erityisosaamisellaan houkuttelevia kouluja, edullisia ja monipuolisia liikuntamahdollisuuksia ja mahdollisimman turvallinen naapurusto. Huolehditaan siitä, että aikuisverkosto toimii lasten ja nuorten tukena, ja että joka puolella on tarjolla riittävästi aikuisen valvontaa ja ohjausta. Pyritään kaavoittamaan alueita niin, että samalla alueella monenlaisia sosiaalisia ympäristöjä.

Mielenterveys ja syrjäytymisen ehkäiseminen ovat yhteydessä toisiinsa.

Kuten varmasti huomaat, ehdottamani syrjäytymistä ehkäisevät keinot ovat vain hyvin niukasti lääketieteellisiä – ne ovat kenties enemmän sosiologisia ja kasvatustieteellisiä. On kuitenkin jo paljon tutkimusnäyttöä siitä, että nämä elämän osa-alueet ovat tärkeitä ja vaikuttavat olennaisesti lasten ja nuorten mielenterveyteen, ja siksi niistä päätin nyt kirjoittaa. Haluaisin kirjoittaa vielä paljon tutkitusti tärkeistä mielen hyvinvointiin liittyvistä tekijöistä, kuten ilo, sisarusten ja vertaissuhteiden merkityksestä, koska niistä olisi tarpeen olla tietoinen. Nämä aiheet jätän kuitenkin suosiolla toiseen kertaan… Jään kuitenkin miettimään, onko yhteiskunnalla varaa olla ottamatta yllä mainittuja seikkoja huomioon?

Lähteet/lisälukemista:

Juho Saari (toim.): Yksinäisten Suomi

Jukka Reivinen ja Leena Vähäkylä (toim.): Ketä kiinnostaa? Lasten ja nuorten hyvinvointi ja syrjäytyminen