Täytyykö koulusta tykätä?

Spoilaan heti aluksi oman kysymykseni ja vastaan: ei täydy, mutta jos lapsi ei koulusta tykkää, meidän aikuisten olisi hyvä vilkaista peiliin. Miksi? Näkökulmia tähän voit lukea alta.

Pikkukoululaiset ja kouluviihtyminen

Juuri nyt eletään sitä aikaa, kun toiveikkaat ja innokkaat pikkukoululaiset ja heidän vanhempansa totuttelevat uuteen arkeen. Opetellaan pakkaamaan reppua, kulkemaan koulumatkoja, tekemään rauhassa tehtäviä, leikkimään välitunnilla, palaamaan välitunnilta oikea-aikaisesti takaisin sisälle ja lukemattomia muita taitoja, jotka meille aikuisille ovat itsestäänselviä. Ensimmäisen parin vuoden aikana lapsi totuttelee koulunkäynnin maailmaan, koululaistaitoihin, ja oppii toki siinä sivussa paljon olennaisen hyödyllistä, kuten lukemista, kirjoittamista ja matematiikkaa – muista kouluaineista puhumattakaan.

Alkusyksy on myös aikaa, jolloin lastenpsykiatrin vastaanotolle  tupsahtaa kiireellä joitakin potilaita – suurin osa heistä pieniä poikia -, jotka eivät ole ensimmäisinä viikkoina viihtyneet koulussa lainkaan. Koulu on tuntunut kurjalta heti ensimmäisestä päivästä asti. On tylsää vain istua paikoillaan. Tehtävät ovat blääh. Leikkiminen on paljon kivempaa. Monella heistä on taipumus ottaa luokan pellen roolia tai vaikeuksia löytää omaa paikkaa kaveriporukassa. Osalla heistä on ikätasoon verrattuna selviä vaikeuksia saada valmista aikaan, ja tällä ilmiöllä on taipumus entisestään hankaloitua, kun negatiivista palautetta satelee eri suunnista, esimerkiksi koulun aikuisilta. Jotkut kyseisistä lapsista ovat jopa vakuuttuneita siitä, että opettaja ragee heille tahallaan.

On alani knoppitietoa, että monilla  koulussa viihtymättömistä pikkukoululaisista on itse asiassa hoitamaton ADHD, jonka lievittäminen muuttaa lapsen käsitystä itsestään ja koulunkäynnistä tuntuvasti myönteisempään suuntaan. Ongelmien syynä ADHD saattaa olla yllätys niin oppilaalle itselleen, hänen opettajalleen kuin myös vanhemmille, mutta asiaa tarkastelessa huomataan, että ADHD-oireita on ollutkin itse asiassa jo pienestä asti. Jos keskittymisen ja tarkkaavuuden häiriön oireet päästään hoitamaan kuntoon, minulle ammattilaisellekin on tosi palkitsevaa, kun tämäntyyppinen lapsi pääsee koulussa vihdoin näyttämään todelliset taitonsa (joita yleensä on huomattavasti enemmän kuin mitä  on siihen asti nähty). Eli on tosi hyvä, jos nämä lapset saadaan lastenpsykiatrisen työn piiriin varhaisessa vaiheessa. Muuten, toinen tavallinen selitys ekaluokkalaisen kouluviihtymättömyyteen on se, että kyseessä on loppuvuonna syntynyt lapsi, joka ei vielä ole aivan koulunkäyntikypsä. Tällöin valmiudet ottaa yllä mainitsemiani koululaistaitoja haltuun ovat vielä hieman keskeneräisiä. Toki tämä pulma korjaantuu ajan kanssa ihan itsestään, kunhan vain lapsen koulumotivaatiosta sillä välin huolehditaan.

Koulusta ei ole pakko tykätä, mutta se helpottaisi tulevia vuosia

Pikkukoululaisjoukon lisäksi on lisäksi heterogeenisempi ryhmä lapsia ja nuoria, joille koulunkäynti on melkein alusta alkaen ollut pakkopullaa. Se ei tunnu hauskalta. Siellä on tylsää, ehkä jopa ahdistavaa. Opettaja ei ole kiva. Tehtävät ja läksyt ovat inhottavia. Maanantai on viikon pahin päivä. “Hyppäisin mieluummin kaivoon kuin menisin kouluun”. Ja niin edespäin. Jos näin kokevalta lapselta kysyy, mikä on koulussa mukavaa, hän vastaa usein “ei mikään”, “välitunti” tai “ruokatunti”. Mitä siitä pitäisi ajatella?

Ensinnäkin: sanon kliinisessä työssäni perheille useinkin, että koulusta ei ole pakko tykätä, mutta kaikki Suomessa asuvat lapset käyvät koulua, ja kouluikäisiä lapsia koskee oppivelvollisuus. Koulut voi kuitenkin läpäistä piittaamatta niistä pätkääkään. Eikä koulusta tykkäämättömyys edes välttämättä korreloi mitenkään opintomenestyksen ja elämän saavutusten kanssa. Ihminen voi päästä hyvin pitkälle, vaikka koulut ovat tuntuneet epämielekkäiltä kaikki vuodet. On paljon tarinoina lahjakkaista ja onnellisista ihmisistä, jotka eivät ole aikanaan sopeutuneet kouluun kovin hyvin. Muun muassa Albert Einstein on ilmeisesti kuulunut tähän joukkoon.

Samanaikaisesti näen, että on paljon meistä aikuisista kiinni, minkälainen kokemus koulusta lapselle muotoutuu. Tutkimuksista esimerkiksi tiedetään, että mitä enemmän lasta kehutaan ja  palkitaan yrittämisestä, sitä parempi oppijan itsetunto lapselle muodostuu ja sitä paremmin koulussa viihdytään. Sitä vasten, jos koulussa palkitaan hyvästä suorituksesta, kuten yleensä väistämättä käy lapsen kasvaessa, koulunkäyntimotivaatio laskee. Oman onnistumisen vertaaminen vertaisryhmän suoriutumiseen on siis myrkkyä koulunkäynnin ilolle. Jos oppilas sen sijaan oppii vertaamaan suoritustaan aiempaan omaan suoritustasoonsa, oppimisen ilo säilyy herkemmin, koska hän huomaa, mitä kaikkea on jo oppinut. Oppimisen iloon liittyy tietenkin myös ikätasoisesti järjestetty opetus. Riittävän lyhyet oppimistuokiot, sopivat tavoitteet, fyysinen tekeminen välitunnilla, lapsia kiinnostavat leikit ja tekemiset sekä aikuisten ystävällinen asenne auttavat koulussa viihtymistä huomattavasti. Nämä ovat toki opettajan ammatillista ydinosaamista. Edellä mainituista muuten fyysinen aktiivisuus eli esim. liikuntamahdollisuudet välitunneilla on sekä lasten oppimisen että hyvän mielen kannalta yllättävänkin tärkeää!

Lasten mielestä koulussa kaikkein parasta ovat yleensä kaverit. Jos siis ei ole yhtään kaveria, syyt mennä hyvillä mielin kouluun ovat monella vähissä. Se taas, tutustuuko esimerkiksi sosiaalisesti muita kömpelömpi, levottomampi, harjaantumattomampi tai vaikkapa ujompi lapsi luokkatovereihinsa, on paljon koulun (ja toki kodinkin) aikuisista kiinni. Tehdäänkö koulussa ryhmäyttäminen hyvin? Puututaanko kaikkeen kiusaamiseen? Tarjotaanko mahdollisuutta esim. koulukummeihin? Nimeääkö opettaja työparit ja valitseeko liikuntatilanteissa joukkueet, jolloin tiettyjen lasten klikit eivät pääse vahvistumaan? Onko välitunneilla tarjolla aikuisen tukea ja hyviä käytäntöjä, jotta jokaiselle löytyisi kaveriseuraa? Onko opettajalla silmät auki sen suhteen, ketkä lapsoset voisivat olla hyvällä tavalla hengenheimolaisia? Entä etsiikö vanhempi tilaisuutta tarjota lapselleen mahdollisuuksia tavata kavereita koulun jälkeen? Vai ovatko nämä asioita, jotka jäävät täysin lapsen omalle vastuulle? Ja miten koulussa ja kotona suhtaudutaan väistämättömiin ristiriitoihin ja konflikteihin lasten välillä? Onko lapsen käytettävissä aikuisia, jotka kuuntelevat aidosti kaikkien osapuolten kokemuksia ja vasta sitten tekevät johtopäätöksiä, vai onko olemassa jäykästi tiettyjä syntipukkeja, joita aina syytellään vaikeissa tilanteissa?

Jos lapsi ei viihdy koulussa, yllä mainittujen asioiden  fiksaaminen voi huomattavasti auttaa tilannetta. Olisi siis tärkeää, että joku aikuinen lapsen lähellä jaksaisi nähdä hieman vaivaa ja tarkistaa, minkälaista koulunkäynti kyseiselle lapselle oikeastaan on. Tiedetäänhän tutkimuksista myös se, että myönteinen kouluun kuulumisen tunne on liitettävissä 11-vuotiaiden mielen hyvinvointiin. Ja yli puolet mielenterveyden häiriöistä taas alaikäisenä. Siksikin olisi hyvä panostaa lapsen kouluviihtymiseen ajoissa.

Kiinnitä huomiota siihen, mitä haluat vahvistaa!

Käyttäytymisterapeuttinen perusperiaate on, että se käytös tai toiminta, johon kiinnität (myönteisen tai kielteisen) huomiosi, vahvistuu. Se käytös taas, jonka jätät huomiotta, heikkenee. Tätä periaatetta voi soveltaa lapsen koulusta tykkäämisen hyväksi siten, että jos vahvistat lapsen myönteisiä kokemuksia koulusta ja itsestään oppijana, se todennäköisesti vahvistaa sekä koulusta tykkäämistä että oppimistuloksia.

Jos siis lähes jokainen lapsen yritys, kokeilu, suoritus ja onnistuminen koulussa ja koulutehtävien suhteen havaitaan ja huomioidaan – esimerkiksi näyttämällä peukkua, kehumalla, hymyllä tai vaikkapa tarrojen avulla – tämä myönteisen vuorovaikutuksen kehä ryhtyy ruokkimaan itseään ja lapsen koulunkäyntimotivaatio kasvaa. Sillä vaikka lapselle myös negatiivinen huomio on huomiota ja siten palkitsevaa jollain tasolla, kaikkein parhaimmalta kuitenkin tuntuvat kehut ja myönteinen palaute.

Sama pätee myös läksyihin, jotka ovat monille perheille tuskallinen päivittäinen taistelu. Jos läksyjä tekemällä tienaa itselleen jotain hyvää, esimerkiksi pientä palkintoa tai perheen yhteistä mukavaa tekemistä, motivaatio suoriutua niistä kasvaa huomattavasti. Toki fiksu kasvattaja myös huolehtii siitä, että läksyt tehdään mahdollisimman aikaisessa vaiheessa päivää/iltaa, jotta lapsen jaksaminen vielä riittää, tai ne on vähintään sijoiteltu säännölliseksi osaksi tiettyä päivän vaihetta, jolloin läksyistä tulee osa normaaleja rutiineja.

Hassu juttuhan tässä kaikessa on tavallaan se, että jos lapsi ei viihdy koulussa, jälleen kerran aikuisten (ei niinkään lapsen) olisi syytä tarkastella toimintaansa. Me aikuiset luomme nimittäin omalla toiminnallamme lapsen koulunkäynnille kehykset, ja niissä kehyksissä myönteisellä palautteella on eniten merkitystä. Turhaan ei kehoteta huomaamaan hyvä lapsessa. Vahvuuksille nimenomaan rakennetaan oppijan itsetunto. Ja itsetunto taas mahdollistaa sen, että jaksaa päivästä toiseen tankata vaikkapa kertotauluja. Koulun ja kodin aikuisten olisikin oltava kuin pomppulinna, joka yhdessä vastaa siitä, että lapsen ilmalento ei mätkähdä maahan, vaan hän jatkaa pomppimista turvallisesti ja tyytyväisenä.

Lopuksi

Koulu ON joka tapauksessa, kaikesta yrittämisestä huolimatta, aika monelle usein aika tylsää. Sinne herääminen aamulla voi olla työlästä. Kaikki aineet eivät välttämättä kiinnosta. Luokassa ei ole loputtomasti samanhenkisiä kavereita. Ruoka voi maistua (?) pahalta tai ruokatunti on vaikkapa liian lyhyt ruuasta nauttimiseen. Osa opettajista tai oppilaista on ärsyttäviä. Ja tämän kaiken voi hyväksyä osaksi elämää.

Osa koululaiseksi ja toisaalta aikuiseksi kasvamista on nimittäin hyväksyä se tosiasia, että elämässä joutuu lopulta sietämään monenlaisia epämukavuuksia. Koulun tehtävä ei ole olla viihdekeskus, jossa jokaisen lapsen tulee aina olla innokas ja iloinen. Koulu on sen sijaan paikka, jossa kaikki opettelevat yhdessä elämisen taitoja: miten puhutaan toisille, miten ollaan toisten kanssa, miten selviydytään vaikeuksista, miten opitaan ja onnistutaan. Siksi ratkaisuna lapsen koulussa viihtymättömyyteen ei tulisikaan (!!!) olla lapsen ottaminen kokonaan pois koulusta, kuten joskus tapahtuu (toki luokan tai koulun vaihtaminen voi olla joissain tilanteissa paikallaan, mutta ne ovat erityistilanteita). Päinvastoin, vanhempi tekee ison palveluksen lapselleen, jos opettaa tälle “koulun sietämisen taitoja” . Hän nimittäin opettaa tällöin lapselleen tärkeän periaatteen: kaikki elämässä ei ole aina vain hauskaa. Tekemällä myös ei-hauskoja asioita riittävän kauan voi kuitenkin saavuttaa isompia tavoitteita ja sitä kautta pitkällä tähtäimellä itselleen iloa ja mielihyvää.

Kasvattajuuden haasteita: miten pitää ohjakset sopivina?

Tämä blogiteksti lähti idulle, kun ryhdyin miettimään, mikä on tasapainoista, liian ankaraa tai liian löperöä kasvattajuutta. Olisi kiinnostava kuulla kommenttisi, näetkö asian samalla tavalla kuin minä alla olevassa tekstissä?

Kenelle kellot soivat…

Vanhempana joutuu joka päivä kymmenien pienten ja isompien päätösten eteen, ja on ratkaistava, kuka päättää ja kenellä on viimeinen sana. Erimielisyydet syntyvät arjessa ilman yrittämistä. Onko lapsen ulkoiltava päivittäin vai mennäänkö ulos fiilispohjalta, jos huvittaa? Saako kukin perheenjäsen valita aamupalansa vai pitääkö syödä vaikkapa puuroa? Onko koulusta tultaessa tehtävä läksyt heti vai vasta joskus illalla, kun ehditään? Mihin aikaan mennään nukkumaan? Saako puhelinta käyttää vapaasti, tietyn aikaa, vai onko olemassa rajoitussovelluksia, peliaikoja, sopimuksia? Tai miten suhtaudutaan teinin pyyntöihin saada rahaa, kotiintuloaikoihin, seurustelusuhteisiin, päihteisiin ja niin edelleen ja niin edelleen…

Vanhemmuuden haastavuus alkaa usein toden teolla, kun lapsi tai nuori osoittaa erillisyytensä olemalla vanhemman antamista luvista tai lupaamattomuuksista eri mieltä. Siis suomeksi sanottuna protestoi tai vastustaa. Tällainen käytös on toki täysin normaalia ja toivottavaakin – jokaisella lapsella/nuorella on omat ajatuksensa, toiveensa, tunteensa, ja hänen on saatava oppia ilmaisemaan eriävänkin mielipiteensä sekä pitämään puolensa. Mutta on hyvin kiinnostavaa, mitä perheissä tapahtuu, kun lapsi ilmaisee vanhemmalleen, että “ei käy”.

Toki on olemassa lapsia ja varmaan nuoriakin, jotka myöntyvät ongelmitta vanhempiensa tahtoon ja noudattavat kaikenlaisia sääntöjä. Moni nuori hyötyy sopimuksista ja  pitää niistä kiinni omalta osaltaan. Jotkut lapset eivät edes reagoi kovin voimakkaasti mahdollisiin rajoista johtuviin pettymyksiin. Tapaankin kuitenkin työssäni hyvin usein vanhempia, jotka kertovat lapsen kehnosta sopeutumisesta sääntöihin ja että lapsen pettymyksensieto on olematonta.

Monet lapset ovat äärimmäisen harmistuneita, kun heidän pitää lopettaa jokin mieluisa tekeminen. Vanhemmat eivät tällöin pääse välttämättä kovin helpolla. He joutuvat ehkä näkemään lapsen tai nuoren hajottavan näppäimistöjä, puhelimia tai muita esineitä raivostuessaan erilaisista arjen rajoituksista tai vaikka läksyjenteosta. On lapsia, jotka uhkaavat vanhempia milloin milläkin hurjalla teolla saadakseen oman tahtonsa läpi. Ja on lapsia ja nuoria, jotka eivät mitenkään voi suostua aikuisen asettamiin sääntöihin, ainakaan ilman huomattavaa vääntöä. Variaatio tässä mielessä ihan lapsestakin riippuen on suurta.

Ja tässä kohtaa hommasta tulee kiinnostavaa!

Kun perheissä yksi tai muutama jäsen vastustelee sääntöjä, kuohuu muuten vain tai riitaantuu, vanhemmilla on hyvin erilaisia tapoja vastata lapsen protestiin. Yksi vanhempi fokusoi rauhoitteluun, toinen suuttuu itse, kolmas pomottaa ja määräilee, neljäs antaa myöden ja miellyttää lasta välttääkseen harmituksen tunteet. Joku aikuinen neuvottelee (jotkut loputtomasti), toinen antaa huonosti käyttäytyneelle aina uuden mahdollisuuden, kolmas ei koskaan jousta pätkääkään. Moni toimii vanhempana itse asiassa hyvin samalla tavalla kuin omat vanhemmat ovat omassa lapsuudessa toimineet…Tai sitten juuri päinvastoin. Välimuodot sen sijaan ovat harvinaisempia ainakin, jos omaa vanhemmuutta ei ole jaksanut pahemmin mietiskellä.

Haasteelliseksi tilanteen tekee se, että harva vanhempi on saanut kovinkaan toimivaa lapsuudenaikaista mallia esimerkiksi tunnesäätelyyn, jotta voisi välittää sitä omille lapsilleen. Aika moni kolmekymppinenkin on elänyt lapsuuden, jossa tehtiin niin kuin vanhemmat määräsivät – mutinat pois – ja ponnistaa siitä lähtökohdasta vanhemmaksi. Aika harva vanhempi on saanut myötätuntoista tunne-elämän tukea, josta voisi ammentaa hyviä konsteja omiin haastaviin lastenkasvatustilanteisiin. Siksi olo voi olla epävarma. Moni miettii siellä kotisohvalla tänäänkin, onko ollut vanhempana “oikein”? Pitikö pintansa siellä, missä täytyy? Antoiko periksi sopivasti, vai joustiko liikaa?

Heureka! On siis niin, että…

Sen lisäksi, että lapset ovat temperamenteiltaan ja ominaisuuksiltaan rajaamistilanteissa hyvin erilaisia keskenään, myös vanhemmuuden tavat suhtautua lapsen protesteihin ovat hyvin vaihtelevia. Nämä kun pistetään yhteen, keskinäinen vuorovaikutussuhde muokkaa tilannetta vielä lisää ja toisaalta muokkautuu tietynlaiseksi, omine tuttuine kuvioineen. Miten siis toimia, kun haluaa kasvattaa, sosiaalistaa lasta toimijaksi yhteiskunnassa? Lapsen luonteeseen et voi suoraan nopeasti vaikuttaa. Etkä välttämättä aivan käden käänteessä vuorovaikutussuhteeseenkaan. Joten jäljelle jää helpoimmin irrotettava palikka: vanhemman oma tapa suhtautua rajojen asettamiseen. Siihen voit suoraan vaikuttaa, ja samalla sitten vaikutat niihin kahteen muuhun edellä mainittuunkin. Siksi omien vanhemmuuden tapojen pohtiminen on erittäin hyödyllistä.

Pakettiratkaisujahan ei ole…

Koska lapset ja nuoret ovat yksilöllisiä ja ainutlaatuisia, en minä eikä kukaan muukaan voi antaa täyspitäviä neuvoja siihen, milloin vanhempi toimii oman lapsensa kanssa “kestävällä” pohjalla, niin sanotusti onnistuvana kasvattajana, joka on tasapainossa rajojen asettamisen kanssa. Voit kuitenkin yrittää tunnistaa omia puoliasi seuraavista vanhemmuuden kuvauksista, joiden tarkoitus on piirtää eräänlaisia viivoja rajojen asettamisen veteen – siis siihen, oletko kasvattajana lepsu, tiukka vai tasapainoinen.

Liian ankaran kasvattajan muistilista

  • Kaikkia sääntöjä on aina noudatettava pilkuntarkasti. (paitsi aikuinen ei aina välttämättä noudata niitä)
  • Säännöt sanelee aikuinen, lapsella ei ole pienintäkään mahdollisuutta vaikuttaa mihinkään.
  • Sääntöjä on paljon ja niiden noudattamatta jättäminen johtaa kohtuuttomiin rangaistuksiin: pitkiä puhelinkieltoja ja kotiaresteja.
  • Vanhemmuuden periaatteena on: teet tai itket ja teet. Kieltäytyminen ja vastustelu ovat turhia.
  • Iän ja taitojen karttuessa lapsi ei toiveistaan huolimatta saa vastuuta eikä vapautta.
  • Vanhempi odottaa lapsen tottelevan kyseenalaistamatta. Myöskään kielteisten tunteiden näyttäminen ei välttämättä ole sallittuja. Lapsi “saa näkyä mutta ei kuulua”.
  • Maailma on katala, joten vanhempi pyrkii karaisemaan lasta etukäteen lapsen sietokyvyn kasvattamiseksi. Lapsi joutuu selviytymään yksin kohtuuttomista koettelemuksista.
  • Vanhempi saattaa hyväksyä kuritusväkivallan käyttämisen kasvatustarkoitukseen (mikä oikeasti ei ole kasvatusta vaan väkivaltaa!)
  • Vanhempi on itse tullut aikanaan kasvatetuksi samalla tavalla (“eikä selkään saaminen minuakaan pahentanut”).
  • Vanhempi syyllistää itseään, jos toisinaan joustaa jossain asiassa. Näin voi käydä vaikkapa vanhemman ollessa hyvältä tuulella. Myöhemmin kasvatuslinja sitten kiristyy entisestään, ettei “lapsi pääse ylpistymään”.

Liian lepsun kasvattajan muistilista

  • Sääntöjä on vähän – tärkeintä on, että kaikilla olisi kivaa. Kielteiset tunteet ovat merkki siitä, että ei ole kivaa. Niinpä kielteisiä tunteita vältellään viimeiseen asti. Yhteisissä säännöissä mieluummin joustetaan kuin aiheutetaan lapselle kurjaa oloa.
  • Säännöt ovat epäjohdonmukaisia: tänään tätä ja huomenna tuota.
  • Lapsi ei voi olla varma, mitä häneltä odotetaan. Aikuisetkaan eivät ole siitä varmoja. Riippuu päivästä.
  • Jos lapsi näyttää surulliselta tai harmistuneelta, hänelle annetaan tavanomaisesti periksi asioissa, jotka on ensin kielletty. Näin lapsi oppii nopeasti saamaan haluamansa, esimerkiksi itkemällä tai väkivallalla uhkailemalla.
  • Vanhempi kulkee lapsen perässä sanoen “älä tee noin!” mutta ei puutu tilanteeseen, jos lapsi ei tottele.
  • Lapsi saa itse valita asiat, jotka useimpien vanhempien mielestä ovat aikuisten vastuulla: esimerkiksi meneekö lapsi päiväkotiin, kouluun ja ajoissa nukkumaan.
  • Lapsella on “säädelty ruutuaika”, mutta sen lisäksi hän voi käyttää “vahingossa” erilaisia ruutuja esimerkiksi toisilta laitteilta, tai tuntee puhelimensa ruutuajan lisäämisen pääsykoodin. Vanhempi kuitenkin moittii lasta, jos tämä hyödyntää kyseisen porsaanreiän.

Tasapainoisen kasvattajan muistilista

  • Sääntöjä on kohtuullinen määrä. Niillä on myös “mieli” ja järkevä tarkoitus.
  • Sääntöjen sovitusta noudattamisesta annetaan paljon myönteistä palautetta ja kehuja.
  • Sääntöjen noudattamatta jättäminen johtaa ns. luonnollisiin seurauksiin tai hyvin kohtuullisiin moitteisiin. Moittiessaankin lasta vanhempi kykenee pääsääntöisesti säätelemään omia tunteitaan eikä “oksenna” omaa kiukkuaan lapsen päälle.
  • Tärkeimmistä perheen tai kodin säännöistä pidetään aina kiinni. Niitä on hyvin vähän – lähinnä toisiin, omaisuuteen ja itsen vahingoittamiseen liittyen. Jos lapsi ei tottele tärkeimpiä sääntöjä, aikuinen auttaa häntä ja rajaa tarvittaessa joko sanallisesti tai fyysisesti.
  • Vähemmän tärkeissä säännöissä on neuvottelunvaraa. Lapsen hyvinvointi ja tyytyväisyys ovat tärkeitä, joten joskus lapsi voi syödä makeaa karkkipäivän ulkopuolella, joskus voi valvoa vähän pitempään, ja joskus läksyt voi tehdä vasta illalla. Kuitenkin säännöt ovat sen verran tärkeitä, ettei niissä anneta koko ajan habituellisti periksi.
  • Lapsi voi omalla vastuullisella toiminnallaan vaikuttaa siihen, kuinka paljon hän saa vapauksia. Sopimuksien noudattaminen johtaa suurempiin (ikätasoisiin) vapausasteisiin.
  • Lapsen ei tarvitse hyväksyä kaikkia aikuisten tekemiä sääntöjä, mutta hänellä pitäisi olla tieto siitä, miksi sääntö on sellainen kuin on.
  • Vanhempi hyväksyy lapsen ajoittaisen kiukun, surun tai pettymyksenkin osaksi elämää. Ne ovat tunteita joita ei tarvitse poistaa, vältellä tai tukahduttaa. Vanhempi luottaa siihen, että hankalien tunteiden liennyttyä tulee taas parempia hetkiä. Lapsen kiukku ei pelota tai suututa vanhempaa – ainakaan joka kerta.
  • Vanhempi ymmärtää, että lapsi ei ole robotti. Lapsi on erillinen yksilö, jolla on omat haaveensa, toiveensa, ärtymyksen aiheensa. Vanhempi arvostaa lapsen yksilöllisyyttä ja kykenee suhtautumaan lapseen kunnioittavasti myös konfliktin hetkellä.
  • Vanhempi kykenee sekä pyytämään lapselta että antamaan lapselle anteeksi, kun on mokattu.

Minkälaisia piirteitä tunnistat itsessäsi? Mitkä tekijät auttavat sinua ottamaan tasapainoisen vanhemmuuden puolesi käyttöön kasvatustilanteissa?

Täydellistä vanhemmuutta ei ole eikä tule, onneksi. Voit kuitenkin omilla päätöksilläsi huomattavasti vaikuttaa siihen, kuinka turbulenttinen lapsiperheen elämästä tulee. Siksi tasapainoisen kasvattajan skeemaa kannattaa etsiskellä itsestään, erityisesti vähän heikommin sujuneiden päivien jälkeen. Sillä nimittäin pääsee jo vanhemmuudessa todella pitkälle. Ja lapsi hyötyy.

Äideistä ja äidittömyydestä

“Äiti on aina lempeä ja kärsivällinen. Hän jaksaa puhaltaa mustelmiin, auttaa läksyissä, laulaa tuutulaulut ja hymyilee rakastavasti pienokaisilleen. Hän kantaa elämän myrskyissä eteenpäin väsymättä. Äitiin voit aina luottaa.”

Vai onko äiti sittenkin ollut täysi ilkimys? Itsekäs, laiminlyövä, väkivaltaa käyttävä. Mitätöi ja alistaa lastaan, komentaa, suhtautuu sarkastisesti lapsen yrityksiin oppia taitoja. Onko hän antanut kaikin tavoin ymmärtää, että “sinusta ei ole mihinkään”?

Jokaiselle meistä on muodostunut omanlainen kokemusvalikko äitiydestä lapsuutemme aikana. Se voi olla edeltävän kaltainen kuvaus täydellisestä rakkaudesta, hyväksynnästä ja symbioosista. Se voi olla toisaalta myös jälkimmäisen kaltainen kokemus täydellisestä väheksymisestä tai kaltoinkohtelusta. Se voi myös olla kaikkea tältä väliltä.

Äitejä on erilaisia. Hekin ovat ihmisiä. On omistautuvia kotiäitejä, uraäitejä, suorittajaäitejä ja maailman lempeimpiä, ymmärtäviä äitejä. On elämäntapaäitejä, jotka ottavat omien lastensa lisäksi muitakin tarvitsevia siipiensä suojaan.

Mutta osa äideistä jää etäisiksi henkisesti tai fyysisesti, ja osa heistä on hädin tuskin kotona koskaan. Osa joutuu luopumaan lähiäitiydestään syystä taikka toisesta. Osa ei tapaa lapsiaan tai pistää välit poikki heidän kanssaan. Osa ei pysty hyväksymään lapsensa uskonnollista, seksuaalista tai vaikkapa urasuuntautumista. Osa äideistä ei koskaan halunnut lapsia saadakaan. Äitiys on voinut olla velvollisuus tai vahinko.

Vaikka äitienpäivänä arvostamme ja kiitämme jokaista äitiä heidän olemassaolostaan, omaa lapsuudessa saatua kokemusta äitiydestä ei tarvitse unohtaa, oli se mitä tahansa. Tänä äitienpäivänä ajatukseni ovatkin erityisesti heidän luonaan, joiden kokemus lapsena saadusta vanhemmuudesta oli ristiriitainen tai vaikea. Jos näin on, annathan itsellesi luvan olla myös surullinen, vihainen tai pettynyt äitienpäivänä. Voit muistaa hyviä yhteisiä huolenpidon hetkiä ja arvostaa niitä, ja silti voit samalla hyväksyen kantaa mielessäsi toisenlaisiakin muistoja. Sinulla on oikeus molempiin. Monenlaiset tunteet ja kokemukset kuuluvat elämään ja ovat sallittuja.

Toinen ryhmä, jota mielessäni pidän tänä äitienpäivänä, ovat me varhain tai nuorina äitinsä menettäneet. Äidittömyys ei ole aikuiselle mikään leima, mutta se on ajoittain viiltävä suru tai joskus epämääräisempi kurja fiilis. Vaikka siitä on jo pitkä aika, tunnistan itsessänikin yhä hetkittäin surua siitä, että en voi tietää, minkälainen persoona äitini oli. Lapsen kokemus äidistä on usein erilainen kuin aikuisen. En voi myöskään kääntyä hänen puoleensa neuvoa kysymään. Tiedän, että moni äitinsä menettänyt jakaa nämä ajatukset ja tietyn haikeuden. Suru jättää jonkinlaiset arvet, jotka aikanaan haalenevat. Hassusti arpi saattaa kuitenkin ruveta pitkästä aikaa kinnailemaan äitienpäivän liepeillä…

Lopuksi sananen niille äideille ja äitihahmoille, jotka ovat juuri nyt pikkulapsi- tai ruuhkavuosissa: muistathan kiittää ja arvostaa omaa panostasi ja vanhemmuuttasi riittävän usein. Vaikka äitien arvoa esille nostava äitienpäivä on vain kerran vuodessa, se voisi oikeastaan olla joka päivä. Nimittäin aina kun olet tekemisissä lapsesi kanssa, aina kun hoidat hänen asioitaan, aina kun pidät lasta mielessäsi, aina silloin hoidat vanhemmuuden tärkeää tehtävää. Se on mittaamattoman arvokasta.

Lisäksi riippumatta asemastasi ja arjen mahdollisuuksistasi lapsesi elämässä, sinulla on joka tapauksessa kauaskantoiset vaikutukset lapsesi aikuisuuteen. Kaikki hyvä, minkä lapsi sinulta saa, on rahaa hänen hyvinvointinsa pankkitilille. Jokainen hymy lasketaan, jokainen hellä katse ja kehu tai ystävällinen viesti myös. Usko siihen, että juuri sinä riität lapsellesi. Sinä olet äidin malli tuleville sukupolville ❤️.

Muutama juttu, jotka olisin halunnut tietää ennen lasten saamista.

1. Lapset voivat kasvaa niin monin tavoin hyvään suuntaan. Ei siis ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa elää lapsiperheenä. Tämän asian ymmärtäminen on vanhempana äärimmäisen voimaannuttavaa. Sillä silloin kun voimasi ovat vähissä, tai kun kaikki tuntuu menevän pieleen – olet silti mitä todennäköisimmin menetellyt aivan oikein lapsesi näkökulmasta. Koeta siis tuntea itseäsi kohtaan armoa ja myötätuntoa. Olet tehnyt parhaasi ja lapsestasi tulee aivan hyvä aikuinen! ❤️

2. Lapsuus on täynnä erilaisia vaiheita. Yhdessä vaiheessa lapsesi syö vain bataattia. Toisessa hän seisoo jatkuvasti päällään hereillä ollessaan. Kolmannessa vaiheessa hän paiskoo habituellisti oveaan. Neljännessä hän ilmestyy yhteisiin tiloihin vain ruoka-aikaan. Kaikki nämä ja lukemattomat muut vaiheet tulevat olemaan edessäsi vanhempana vuosien myötä. Lapsuus onkin oikeastaan sarja hetkiä, jatkuvaa muutosta, joka kasvattaa eniten itse vanhempaa. Et voi hallita muutosta, voit ainoastaan pyrkiä pysymään ajan tasalla.

3. Vaikka olet vanhempi, olet edelleen myös ihminen. Olet epätäydellinen. Joskus osaat enemmän, joskus vähemmän. Joskus vaadit liikaa, joskus liian vähän. Joskus epäonnistut surkeasti (esimerkiksi etäkoulun pääsiäisaskarteluissa) ja kiroilet railakkaasti. Joskus valitset väärin, vaikka tiedät, että seuraukset ovat kielteiset. Saatat katua virheitäsi. Saatat olla vihainen, pettynyt tai masentunut. Tämä kaikki kuuluu ihmisyyteen ja vanhemmuuteenkin. Lapsesi ei voisi mitenkään oppia elämään, jos hän ei saisi koskaan nähdä sinun mokailevan tai kokevan haasteita. Ongelmien ratkaiseminen ei ole helppoa kellekään, mutta yrittämällä ratkoa niitä annat lapsellesi arvokasta mallia aikuisuutta ajatellen. Epätäydellisenäkin olet siis lapsellesi riittävän hyvä aikuisen malli.

4. Joskus vähemmän on enemmän. Tämä tarkoittaa, että vähemmän suorittamista tekee yleensä kaikille hyvää. Elämä voi olla rankkaa. Sen parhaat hetket ovat – toisin kuin ajatellaan – usein salakavalia, lyhyitä onnenmurusia kaikkien murheiden ja huolien välissä tai keskellä. Siis arkista sohvaköllöttelyä perheen kesken. Kävely luonnossa. Maittava ateria. Tai halaus läheiseltä. Myös lapsi kokee luultavasti nämä hetket paljon merkityksellisempinä kuin huvipuistot, ulkomaanmatkat tai merkkivaatteet. Älä siis murehdi, jos et voi tarjota materiaalisia asioita lapsellesi. Lapsen myönteinen kasvu ei ole siitä kiinni.

5. Kaikki sanovat, että lapsiperheen aika kuluu nopeasti… Ja niin se myös tekee. Tältähän ei tunnu silloin, kun on valvonut viidettäkymmenettä yötä putkeen ja arki on täynnä vaipanvaihtoa, soseiden syöttämistä ja päiväunia. Mutta siitä se lähtee, siis pikku hiljaa vauhti kiihtymään… Ja yhtäkkiä lapsesi on 12-vuotias ja sinä hämmästelet: “joko se lapsuus meni???” Kyllä, juuri niin se meni. Nopeasti. Ota siis siitä kaikki irti.

6. Pidä kiinni ja nauti kyydistä! Vanhemmuus on joskus hyvin huolestuttavaa, raivostuttavaa, surullista tai pelottavaa. Se on kuitenkin myös ihanaa, iloista, onnellista, käsittämättömän pakahduttavaa. Lapset tuovat mukanaan raikkaita näkökulmia, ihania höpötyksiä, mahtavaa huumoria, vauhtia ja jänniä tilanteita. Lasten ansiosta sinulla ei tule olemaan kovin montaa tylsää hetkeä. Ja mikä tärkeintä, lapset ovat mitä parhaimpia oppaita sinuun itseesi. Pääset tutustumaan omiin erilaisiin puoliisi vanhemmuuden eri vaiheissa. Toisiin piirteistäsi tulet olemaan tyytyväinen, toisiin et. Niistä riippumatta useimmille vanhemmille oma lapsi on kuitenkin arvokkain aarre maailmassa. Pidä siis kiinni ja nauti vanhemmuuden kyydistä! Sillä vanhemmuudessa, kuten elämässä yleensä, itse matka on merkittävämpi kuin päämäärä.

Miten auttaa lasta sietämään tuntemattoman pelkoa

Epävarmuuden sietäminen on kaikille ihmisille vaikeaa. Erityisen vaikeaa se on silloin, kun olemassa on todellisia syitä epävarmuuteen. Hyvin moni aikuinen on varmasti tuntenut viime päivinä uudenlaista epävarmuutta, pelkoa ja jännittyneisyyttä siitä, miten meneillään oleva Covid-19 – virusepidemia voi vaikuttaa omaan tai läheisten elämään. Joillakin pelko yleistyy laajemmin jopa yhteiskunnan kestokykyä koskevaksi nykyisessä poikkeuksellisessa tilanteessa. Tässä kirjoituksessa käsittelen erityisesti sitä, miten lasten vanhemmat voivat tukea lapsia sietämään pelkoa tai epävarmuutta. Kenties jotain keinoista voit ottaa aikuisena käyttöön myös omaan elämääsi.

Kuuluisa Fransiskus Assisilaisen tyyneysrukous menee suurin piirtein näin: “Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.” Kyseisessä virkkeessä on mielestäni parikin oikein hyvää pointtia.

Ensinnäkin epävarmuutta herättävissä tilanteissa sen jäsentäminen, mihin voi vaikuttaa ja mihin ei, on tärkeää. Tällainen monia ihmisiä pelottava tilanne, kuten virusepidemia, ei tee tässä poikkeusta. Aikuisena voin vaikuttaa siihen, kuinka usein pesen käsiäni, jäänkö flunssan iskiessä kotiin potemaan vai menenkö töihin, tai vienkö tällä viikolla lapset harrastuksiin, jossa tulee paljon lähikontaktia. Sen sijaan kotimaan hallinnollisiin päätöksiin, yhteiskunnan reaktioihin poikkeustilanteessa tai viruksen ominaisuuksiin en voi juurikaan vaikuttaa. Mitä vähemmän nämä aika erityyppiset sekoittuvat keskenään, sitä turvallisemmaksi voin yleisesti oloni tuntea. Silloin ei tarvitse käyttää energiaa turhaan murehtimiseen.

Toisena huomiona nostaisin esille sen, miten elämä oikeastaan aina hyvin epävarmaa. Tämä hetki ei tee siitä poikkeusta! Emmehän oikeasti voi hallita niin monia asioita kuin olemme tottuneet kuvittelemaan. Monille nykyinen elämäntyyli sisältää todella paljon täydellisen kontrollin elementtejä: päivärutiiniemme lisäksi olemme tottuneet mittaamaan melkein kaikkea – sykettä, unta, kaloreita, treeniin käytettyä aikaa, arvosanoja… Kaikesta tästä huolimatta kukaan ei voi nähdä tulevaisuuteen eikä siten ennustaa, miten elämä tulee menemään. Niinpä joskus on hyvä hallitsemisyritysten sijaan vain keskittyä pysymään elämän vuoristoradan kyydissä, tarjoaa se sitten mitä tahansa.

Mutta asiaan! Lupasin tarjota muutaman vinkin, miten voit auttaa lapsia sietämään epävarmuutta, jota nyky- tai johonkin muuhun tilanteeseen liittyy.

  1. Ole lapselle läsnä. Sinun ei tarvitse olla erityisen voimakas, rohkea tai varma kyetäksesi tukemaan lastasi. Riittää, kun olet sinä, lapselle tuttu ja tärkeä aikuinen. Käytä lapseesi aikaa, jos hän on jännittynyt, pelokas tai ahdistunut. Juttele ja silittele. Lohduta, hali, ja kerro, että lapsesta pidetään huolta! Lapsi tarvitsee psyykkiseen hyvinvointiinsa tunteen, että hän on turvassa.
  2. Vastaa lapsen kysymyksiin niin pitkälle kuin osaat – toki ikätasoisen ymmärryksen mukaisesti. Jos et tiedä vastausta, senkin voi sanoa ääneen. Ei tarvitse tietää kaikkea. Voitte myös yhdessä ottaa selvää asioista. Nykytilanne on lisäksi oiva mahdollisuus mediakasvatukseen. Miten voitte erottaa asiallisen informaation epäasiallisesta?
  3. Puhu tunteista. Voit kysyä suoraan, pelottaako lasta. Myös muita kielteisiä tunteita, kuten ärsyyntymistä, ahdistusta, kauhua tai vihaa voi liittyä elämän muutostilanteisiin. Tunteiden määrä voi myös mitata. Tavallinen tapa mitata tunteen voimakkuutta on arvioida tunnetta asteikolla 0-10, jossa 0= ei lainkaan ja 10= voimakkain mahdollinen tunne. Voitte seurata lapsen kanssa, miten pelon määrä kehittyy, kun virustilanne muuttuu. Kun ajatukseen jylläävästä viruksesta on pikku hiljaa totuttu, muuttuuko pelon voimakkuus? Kun lapsi tekee itselleen mieluisia asioita, muuttuuko pelon voimakkuus silloin? Pelosta on helpompi puhua, kun se on jotain mitattavaa eli paremmin jäsennettävää. Kysy myös pelon takana olevia ajatuksia. Mitä kaikkea onkaan lapsen mielessä?
  4. Nauti perheajasta. Harvoin ainakaan kouluikäisten tai teinien perheillä on yhtä hyviä mahdollisuuksia viettää aikaa yhdessä kiireettä kuin nyt, sillä lähes kaikki harrastukset ovat tauolla. Siksi on aika köllöttää sohvalla yhdessä. Voi tehdä retkiä tai ulkoilla. Voi siivota yhdessä tai kokata. Perheen lisääntynyt yhteinen aika on myös mahdollisuus lisätä keskinäistä läheisyyttä.
  5. Pidä huolta rutiineista. Vaikka nyt on meneillään todella monenlaisia mullistuksia arjessa, kaupassakäynnistä ja koulujutuista alkaen, joistakin asioista kannattaa pitää kiinni: nukkumaanmenoajat, ruokailut, ulkoilut ja muut päivittäiset tavat ovat edelleen ajankohtaisia ja tarpeellisia. Niistä ei kannata liikaa tinkiä. Myös järkevistä digiaikarajoituksista on pidettävä kiinni.
  6. Anna lapsen jatkaa lapsen elämää. Vaikka aikuisten mielessä onkin varmasti paljon asioita, jotka liittyvät terveyteen, talouteen tai muuhun ajankohtaiseen, näiden ei kannata antaa liikaa “valua” lapsen päälle. Lasta kiinnostavat leikit, kaverit, askartelu, mieluisat urheilu- tai muut harrastukset aivan eri mittakaavassa kuin aikuisten huolet. Voit siis kaikesta uutisoinnista huolimatta aikuisena suoda lapselle mahdollisuuden nauttia tavallisista jutuista.
  7. Kun koette asioita, joihin ette voi vaikuttaa, keskity tekemään lapsen ja omasta olostasi mahdollisimman mukava. Jos joudut karanteeniin, silti voit lukea kirjoja tai katsoa leffoja. Jos lapsi on flunssassa, silti voitte puuhailla, vitsailla tai pelata vaikka lautapelejä yhdessä. Sekä lapsi että aikuinen saavat ottaa hetkiä rentoutumiseen, vaikka jotain huolestuttavaa olisikin maailmassa tapahtumassa. Jos kyseessä on asia, johon ei voi vaikuttaa, rentoutuminen sekä itsestä huolen pitäminen on hyvä suoja haitalliselle (ns. toksiselle) stressille. Rentoutumista voi myös harjoitella, jos se on vaikeaa – näitä harjoituksia löydät esimerkiksi Youtuben sivuilta Mielenterveystalo-hakusanalla.
  8. Suojaa lasta medialta. Tutkimuksista tiedetään, että liiallinen media-altistus aiheuttaa lapsille ja nuorille ahdistusoireita. Varsinkin, kun Youtube, Insta, Snapchat ja muut alustat sisältävät paikoin erittäin järkyttäviä videoita, uutispätkiä ja muuta raflaavaa, osin harhaanjohtavaa materiaalia, ei kannata antaa lasten ja nuorten uppoutua liikaa digilaitteille. Toisaalta uutisista voi jutella lapsen kanssa – lapsethan altistuvat niille joka tapauksessa jossain määrin. On tärkeää, ettei lapsi jää yksin pohtimaan uutisten sisältöä.
  9. Tiedetään tutkimuksista, että lapsen kannalta traumaattiset asiat ovat perusturvallisuutta järkyttäviä tapahtumia, joita on saattanut olla aivan mahdoton ennakoida. Niiden kokemiseen liittyy usein tulevaisuudenuskon menetys. Nykytilanne ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti, että se olisi välttämättä lapselle traumaattinen. Ja paljon on meistä aikuisista kiinni, miten turvalliseksi sen lapsille teemme. Tue siis lapsen uskoa hyvään tulevaisuuteen yllä olevin keinoin sekä puhumalla mukavista asioista, joita voitte tehdä kesällä, ensi vuonna, viiden vuoden päästä ja niin edespäin. Usko myös itse, että näitä kivoja hetkiä tulee. Epidemia tulee mutta myös menee, ja elämä jatkuu.

Lempparilastenrunoni on Juha Itkosen käsialaa. Laitan sen tähän loppuun, kenties osin lohdutukseksi mutta myös sen kirkastamiseksi, että meidän ihmisten ongelmat ovat maailmankaikkeuden näkökulmasta loppujen lopuksi melko pieniä. Mitä tahansa elämäs tapahtuukaan, siitä voi myös selvitä.

“Kaikenlaista tapahtuu

ja tällaista tapahtui kerran:

etana kiipesi puun latvaan

matka kesti viikon verran.”

Palvelupyyntönne on vastaanotettu – palvelemme teitä hetken kuluttua.

Mikäs tällainen otsikko on? Selitys on seuraava: näin eräs ystävä tapaa kommentoida lapsilleen, kun he narisevat tai kitisevät jotain arjessa. Tokaisu on minusta todella fiksu. Miksi? Siitä lisää alla.

Tärkeintä on tulla kuulluksi

Lapsen arjessa on jatkuvasti kohtia, joissa hänen toiveillaan ei ole isoa merkitystä. Aamulla herätään siihen aikaan, kun vanhemman on herättävä. Koulussa tai päiväkodissa käydään jonkun muun tekemän aikataulun mukaisesti. Ruokaa on tarjolla pääsääntöisesti silloin, kun aikuinen sitä ennättää laittaa. Harrastukset ovat tiettyinä päivinä ja tiettyyn aikaan – eivät välttämättä silloin, kun lasta huvittaa mennä. Lapsen väistämätön ja ihan normaali osa monissa tilanteissa on tyytyä siihen, mitä aikuinen sanoo.

Siksi on mielestäni aivan mahtavaa, jos vanhempi voi kuitenkin osoittaa huomioivansa lapsen toiveita arjessa, vaikka niitä ei voisikaan heti toteuttaa. Miten se tehdään? Yksi tapa on juuri tuo ystäväni tapa. Huumorilla höystetty tokaisu “palvelupyyntönne on vastaanotettu” kuvastaa sensitiivistä, lapsen tarpeet huomioivaa vanhemmuutta. Se on keino ilmaista: “kuulin, mitä sanoit. Sanomasi on arvokas ja tulen ottamaan sen huomioon.”

Jokainen ihminen haluaa tulla kuulluksi – myös lapsi. Mikään ei ole parantavampaa, kuin saada kokemus siitä, että joku läheinen todella näkee, kuulee ja ymmärtää juuri minua. Lapsi tuntee itsensä arvokkaaksi, kun aikuinen asettuu hänen asemaansa. Ja toki kuulluksi tulemisella on voimaa myös aikuiselämässä. Vaikka ratkaisuja elämän pieniin tai isoihin ongelmiin ei olisi tarjolla välittömästi, mikään ei lohduta enemmän kuin se, että joku vaikuttaa myötäelävän niissä mukana.

Miten vanhempana voisi osoittaa kuulevansa lapsen toiveita?

Faktahan on se, että elämässä ei voi saada kaikkea. Lapset eivät kuitenkaan tätä vielä tiedä, joten he saattavat pyytää kalliita tavaroita, ulkomaanmatkoja tai jotain muuta, mikä ei ole mahdollista. Usein näitä pyyntöjä höystetään perusteilla: “kaikilla muillakin on…” Pienemmät lapsetkin haluavat milloin mitäkin – valvoa, syödä aamupalaksi suklaata, kaverinsa lelun, samanlaisen korun kuin kaverilla ja näin edespäin. Miten suhtautua vanhempana näihin vaatimuksiin?

Kun vanhempi haluaa osoittaa kuulevansa lastaan, tullaan validoimiseen eli tunteiden tai toiminnan vahvistamiseen. Validointi on keino näyttää, että lapsen tai nuoren viesti meni ns. jakeluun. Validoiminen on kuitenkin tekniikka, jota aika harva käyttää luonnostaan. Sitä voi onneksi harjoitella ja opetella soveltamaan tietoisesti.

Validointi voi kuulostaa esimerkiksi tällaiselta: “Kuulin, mitä sanoit. Olisit halunnut niin kovasti valvoa tänään!” “Ymmärrän, että sinua ärsyttää, sillä sinusta meidän olisi pitänyt ottaa tänään karkkia!

Validoinnin idea EI siis ole se, että lapsi saisi aina haluamansa, vaan se, että lapselle kerrotaan, miten ymmärrettävää on, mitä hän tuntee ja mitä hän haluaisi. Validoinnin onnistuminen edellyttää sanojen lisäksi yleensä myös toisen ihmisen tunteen arvaamista ja sen ilmaisemista validoitavalle. Jos lapsi on vihainen, hänet kannattaa siis kohdata jämäkällä, lievästi ärtynyttä tunnetta matkivalla äänensävyllä – vaikka aikuinen ei olekaan ärtynyt. Tai jos lapsi on surullinen, aikuinen voi käyttää puheessaan vähän surullisempaa äänensävyä tai nuottia. Vaikka moni lapsi on aluksi siitä hämmästynyt, validoimisen keino toimii parhaiten, kun siinä on mukana myös tällaista äänensävyllä ilmaistua tunnetilan vahvistamista. Lisää validoinnista täällä lastenpsykiatri Raisa Cacciatoren kertomana.

Hämmentävintä ja mukavinta validoinnissa on se, että se yleensä toimii kaikenikäisten lasten kanssa – mutta myös aikuisten kanssa! Kun ihmisellä on “tunne päällä”, validoiminen uppoaa kuin veitsi voihin. Aivan hetkeksi tunteen kokijan valitus tai nurina voi itse asiassa voimistua, mutta tunteen valta hellittää nopeasti, kun se on kuultu ja oikeaksi vahvistettu. Kokeile tätä myös asiakaspalvelutilanteissa, töissä, opinnoissa tai vaikkapa parisuhteessa.

Aikuisen myötätunto kasvattaa myötätuntoon kykeneviä lapsia

Validoiminen sisältää aina seuraavan tärkeän viestin lapselle: “sinun kokemuksesi on täysin ymmärrettävä, ja kuka tahansa kokisi vastaavalla tavalla sinun asemassasi. Niinpä kyse on loppupeleissä isosta teemasta: myötätunnon jalon taidon opiskelusta.

Myötätuntoisuus ei ole juurikaan perinnöllinen ominaisuus, vaan se on oman kokemuksen kautta opittava taito. Ja myötätunnon taidosta on yksilölle merkittävää hyötyä. Myötätuntoisuus on ensinnäkin yksi osa resilienssiä eli selviytymisen taitotilaa (josta lisää täällä). Toiseksi, myötätuntoinen lapsi on taitava kaverisuhteissaan, koska hän osaa ottaa toiset huomioon, mikä tuottaa lapselle (ja vanhemmille) iloa. Kolmanneksi: myötätuntoisuus tuottaa etua sosiaalisissa tilanteissa myös aikuisiässä. Myötätuntoinen pääsee yksinkertaisesti pidemmälle.

Ystäväni tokaisu toimiikin siksi mitä suurimmassa määrin lapsen selviytymisen edistämisen työkaluna – vähäeleisellä mutta tyylikkäällä tavalla. Se on validointia hänen tavallaan. Entä mikä on sinun tapasi validoida oman lapsesi kokemusta?

P.S. Lisää muun muassa validoimisesta voit lukea myös noin kuukauden päästä ilmestyvästä tietokirjastamme Kuinka kiukku kesytetään.

Haluatko tukea lapsen/ nuoren mielenterveyttä? Toimi näin.

Seuraavaa tekstiä inspiroi paitsi käytettävissä oleva tutkimustieto, myös Twitterissä levinnyt viesti siitä, että jopa 25% nykyisistä yliopisto-opiskelijoista tarvitsee psykiatrin palveluita.

Toimi näin, kun haluat tukea lapsen/nuoren mielenterveyttä.

1) Hyväksy lapsi sellaisena kuin hän on. Hän on oma ainutlaatuinen persoonansa. Hän voi olla joissain asioissa hyvin erilainen kuin sinä, mutta silti aivan yhtä mahtava tyyppi kuin sinä. Lapsesi mittaa arvoaan erityisesti sinun katseesi, huomiosi, sanojesi ja kosketuksesi kautta. Jos haluat lapsellesi kehittyvän hyvän itsetunnon, muista huomata hyvä ja kehua lapsesi päivittäin – ihan vain koska hän on ihana tyyppi.

2) Älä aliarvioi ajan merkitystä. Vietä aikaa lapsesi/nuoren seurassa. Seuraa hänen puuhiaan. Kuuntele hänen toiveitaan. Ole paikalla ja kuulolla, useimpina päivinä, edes jonkin aikaa. Kaikkea haluamaansa lapsen ei tarvitse saada, mutta on tärkeää tulla kuulluksi. Lapsesi arvostaa sinun huomiotasi enemmän kuin mitään muuta elämässä. Kaikkien sähköisten laitteidesi pitäisi hävitä kiinnostavuudessaan omalle lapsellesi, joka on arkesi tärkeimpiä ilonlähteitä. Osoita se hänelle käyttämällä häneen aikaa.

3) Yritä muistaa hoitaa itseäsi. Vanhemman mielenterveys ja jaksaminen on lapsen hyvinvoinnin pohja, tästä on valtavasti tutkimusnäyttöä. Jos olet jatkuvasti huonovointinen tai uupunut, et jaksa olla hänen käytettävissään. Hyvä mielenterveytesi ja terveytesi taas auttavat sinua olemaan vakaa majakka, jonka luo lapsesi löytää arjen myrskyissä. Hoitamalla itse itseäsi annatkin jälkipolville esimerkin siitä, miten kypsä aikuinen toimii. Välitä itsestäsi ja lepää, virkisty, sekä lakkaa suorittamasta 24/7 ❤️.

4) Anna lapsesi solmia merkityksellisiä ihmissuhteita: kaverit, naapurit, kummit, sukulaiset, nuorisotyöntekijät ja niin edespäin. He ovat paitsi tärkeä tukiverkosto sinulle vanhempana, myös ilon ja resilienssin lähde lapsellesi. Jos lapsella on yksinäisyyttä ja kaveriongelmia, panosta niihin ympäristöihin, joissa lapsi viihtyy hyvin. Kavereita voi saada myös netissä, harrastuksissa jne. Joskus lapsen kaverisuhteiden onnistuminen edellyttää paljon aikuisen valvontaa, tukea ja ohjausta. Se ei ole epäonnistumisen merkki. Toiset vain kypsyvät näissä asioissa myöhemmin kuin toiset.

5) Tue lapsesi päiväkoti- ja koulutaivalta. Varmista, että hän saa ymmärrystä ja tukea osakseen, kun hän sitä tarvitsee. Parasta on lapsen kannalta, jos joku kasvatusympäristön aikuinen vaikuttaa tykkäävän hänestä aidosti. Jos ongelmia ilmenee, tee yhteistyötä lapsesi opettajan kanssa. Keskustele lapsen tilanteesta niin avoimesti kuin mahdollista. Usko myös opettajan näkemystä lapsesta, vaikka se olisi erilainen kuin omasi. Pyrkikää jakamaan kasvatuskumppanuus siten, että sekä koulussa että kotona pärjätään. Läksyjoustot, palkitsemisohjelmat, reissuvihko, tukiopetus, äänikirjat, aktiivityynyt – maailma on täynnä apukeinoja, joita voi ottaa käyttöön oppimisen helpottamiseksi. Muista kuitenkin, että jokainen ihminen oppii parhaiten turvallisessa, hänen tarpeensa riittävästi huomioivassa ympäristössä. Toisin sanoen aikuisen avusta ja läsnäolosta on hyötyä. Mikäli lapsesi kanssa tarvitaan erityisiä tukitoimia, joskus niiden järjestyminen vaatii vanhemmilta “asianajajaroolia” tai vaikuttamistyötä esimerkiksi oman kunnan tahoihin.

5) Tehkää perheenä niitä asioita, mistä kaikki nautitte. Jos et tykkää leikkiä legoilla, älä leiki. Pelaa sen sijaan lautapeliä, haravoi yhdessä, leivo tai juttele vain. Ilo on matalan mielialan ja ahdistuksen pahin vihollinen. Arkinen, edes osittain rakkaudellinen ja turvallinen lapsuuden muistovalikoima on oiva suoja myöhempien vaikeuksien aiheuttamia psyykkisiä oireita vastaan. Sinun eräs tärkeä tehtäväsi on näyttää lapselle, mitä kaikkea mukavaa, iloista ja kaunista elämässä voi olla. Silloin lapsi uskaltaa toivoa hyvää myös omalta tulevaisuudeltaan.

6) Panosta perusasioihin. Riittävä uni, monipuolinen ravinto, mielekäs liikunta, säännöllinen elämänrytmi ja kofeiinin, päihteiden ja liiallisen ruutuajan välttäminen ovat tärkeitä elementtejä jokaiselle lapselle tai nuorelle. Niin hassulta kuin se voi kuulostaakin, arki rutiineineen ja tapoineen on usein mitä parasta mielenterveyden ennaltaehkäisevää hoitoa.

7) Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä, ole lapsen tai nuoren keskustelukumppani ja kuuleva korva aina, kun hän tarvitsee. Jokaisen ihmisen elämässä on joskus ongelmia. Niitä kaikkia ei voi eikä tarvitse ratkaista, mutta silti voi keskittyä olemaan läsnä. On maailman parasta lääkettä elämän aiheuttamiin kirveleviin haavoihin, jos joku kuulee, kohtaa ja suhtautuu myötätuntoisella ja tunteita validoivalla tavalla näihin asioihin. Pysähdy, kuuntele, asetu toisen asemaan, vastaa myötätuntoisesti. Tällä pääsee jo pitkälle. Samalla lapsesi oppii, mitä myötätunto on – siirrät siis myötätunnon jalon taidon seuraaville polville.

Siinäpä se. Ei tämäkään rakettitiedettä, sanoisin.

P. S. Vältä lapsen tai nuoren ylikuormittamista liiallisilla tai liian vaativilla harrastuksilla. Harrastusten tehtävä on tuoda iloa, ei vaikeuttaa elämää. Tämä meinaa nykypäivänä helposti unohtua.

P. P. S. Suhtaudu nihkeästi somen luomaan tarinointitapaan: elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista, eikä somen tarjoama “tuhkasta feeniks-linnuksi muuttuminen” ole kovin realistinen tapa lähestyä elämää. Ihmiset ovat yhä ihmisiä. Itse asiassa, elämässä hyödyttää erityisesti taito sitkeästi yrittää uudelleen, vaikka moni asia menisikin aivan varmasti pieleen. Opeta lapselle myönteistä realismia sen suhteen, että menestys ei ole välttämättä elämän keskeinen asia.

Toivosta – näkymättömästä kesästä jokaisessa ihmisessä

Minä ja lukuisat muut mielenterveyden ja sosiaalialan ammattilaiset kuulemme viikoittain kymmeniä karuja tarinoita elämästä: sairaudesta, vaikeuksista, alkoholista, synkistä mielenmaisemista ja ahdistuksesta. Kuulemme puhetta köyhyydestä, lamaantumisesta ja väkivallasta. Olemme sivustaseuraajina, kun joku menetetään ja kun joku eroaa. Työpöydälläni on nenäliinapaketti, ja sen sisältö hupenee kieltämättä melko vauhdikkaasti. 

Mietit ehkä, miksi joku haluaisi tehdä tällaista työtä. Tai jos tekeekin, eikö se muuta ihmistä? 

Vastaus jälkimmäiseen kysymykseen on: kyllä se muuttaa. Eräs lastenpsykiatrian pitkäaikainen ammattilainen on kuvannut asiaa siten, että alan myötä avautuu eräänlainen ikkuna, jota ei ehkä ikinä enää saa kiinni. Tässä on jotain perää. Ammattilaisena olenkin niin tottunut ihmisen elämän monenlaisiin mutkiin ja kiemuroihin, että välillä tunnen olevani vanha sielu. Asiat, jotka ehkä nuorempana ja eri alalla toimiessani hämmästyttivät, lakkaavat tekemästä niin. Myös tietynlainen sinisilmäisyys on karissut: totuus on AINA tarua ihmeellisempää. 

Mutta psykiatrinen ala voi paitsi avata silmät monelle elämän ilmiölle, muuttaa ihmistä myönteiseen suuntaankin. Mielikuvat ja ajatukset hyvästä elämästä voivat uudistua, kun saa tutustua niin monen ihmisen elämänvalintoihin ja -tilanteisiin. On tietyllä tavalla hieno etuoikeus, kun ihmisten tarinoita kuunnellessa saa kokemuksellisen tiedon siitä, että yhtä ainoaa oikeaa tapaa elää ei ole. Jotkut ovat elämäntapaintiaaneja, jotkut ovat suorittajia. Joillakin on paljon rahaa, toisilla ei juuri mitään. Jotkut kouluttautuvat, toisille on tärkeää ihan muut asiat elämässä. Yksi saa koulussa arvosanaksi vitosia, toinen kymppejä, ja kummallakin voi mennä ihan yhtä hyvin tai huonosti. 

Itselleni alanvalinta on tästä näkökulmasta tarkoittanut muun muassa omien arvojen kirkastumista.

Kuten moni alalla toimiva, olen saanut nähdä, että todellinen hyvä elämä koostuu omien aitojen arvojen mukaan toimimisesta ja sitä kautta merkityksellisyyden kokemisesta. Raha, koulutus, matkat, hieno IG-tili, julkisuus tai kulissit eivät ole avaimia onneen. Ja mikä tärkeintä: monella eri tavalla eläen lopputulos voi olla loistava! Tämä oivallus on ollut tärkeä, koska se tuottaa kunnioittavan perusasenteen jokaista asiakasta tai potilastani kohtaan. Minulla ei nimittäin ole mitään erityistä oikeutta määritellä, miten toisen ihmisen tulee elää. Voin ainoastaan tarjota asiantuntemukseni ihmisen käyttöön, ja pääsääntöisesti näin voin toimia vain, jos ihminen itse sitä pyytää ja haluaa

Sitten edelliseen kysymykseeni: miksi joku kokee mielekkääksi tehdä tällaista työtä. Tässä kohtaa tullaan vahvasti toiveikkuuden alueelle.  

Nimittäin mitä pidempään toimin lääkärinä ja lastenpsykiatrina, sitä suurempana näen toivon merkityksen elämässä ja lastenpsykiatriassa. Jos lapsi (tai aikuinen) luopuu toivosta, elämässä ei enää näytä olevan järkeä. Toivottomuus syö merkityksen ja aiheuttaa mitättömyyden kokemuksen. Ilman toivoa on vain arki ja sen lukemattomat vaikeudet. 

Näenkin toivon tärkeimpänä voimavarana, johon tukeutuen lapsi itse mutta myös perhe voi toipua vaikeuksistaan.

Toivoa tarvitaan, jotta ihminen uskaltaa ottaa ongelmansa puheeksi. Hän ei tee niin, jos ei usko siitä olevan mitään hyötyä.

Toivoa tarvitaan myös, jotta ihminen – on se sitten lapsi tai aikuinen – uskaltaa tehdä mitään uutta. Kaikki oppiminen vaatii turvallisuuden kokemuksen sekä edes pikkiriikkisen uskoa siihen, että itsellä on mahdollisuus oppia kyseinen juttu. 

Kolmanneksi, toivoa tarvitaan erityisesti lastenpsykiatriassa siihen, että oireilevan lapsen vanhemmat ja lähipiiri kykenevät näkemään tulevaisuuden jonain muuna kuin synkkänä. Meidät aikuiset valtaa helposti ahdistus, epätoivo ja epäluottamus, kun jotain pahaa tapahtuu. Toivo on kuitenkin kantanut silloinkin, kun lapsi joutuu kohtaamaan vakavan sairauden, väkivaltaa tai muita järkyttäviä tragedioita. Vaikka järkiperusteluja ei murheellisen tapahtuman hetkellä olisi, jossain syvällä itää pienenpieni toivon siemen. Vaikka tilanne olisi kuinka vaikea, ihmisessä itsessään on sisäsyntyinen hiljainen ääni, joka vakuuttaa, että kaikesta tapahtuneesta pahasta on mahdollista toipua vielä (ja sivuhuomautuksena: niin onkin).

Siksi parhaat hetket työssäni liittyvät toivon viriämiseen potilastilanteissa.

Kun asiat alkavat selvitä ja ratkaisuja löytyy, ihmisen katseesta näkee, kun toivo alkaa elää. Se on kuin pieni liekki, joka syttyy, kun kipinään puhaltaa. Toivo on siinäkin mielessä mainio, että se pistää meihin aikuisiin puhtia: jaksaa taas yrittää tehdä jotakin tilanteen helpottamiseksi. Toivo vaikuttaa siis paitsi lapsipotilaaseen itseensä, myös hänen vanhempiinsa, tukijoukkoihinsa ja opettajiinsa. 

Kun näen työssäni toiveikkuuden vahvistumista ja samalla myönteisten asioiden tapahtumista potilaiden elämässä, se vahvistaa myös omaa toiveikkuuttani ja luottoa elämään sinänsä. Näen, miten hienoja juttuja voi saavuttaa, kun asioita tehdään oikeaan aikaan. Miten apu on joskus ihan lähellä – että motivaatio, usko ja sinnikäs yrittäminen ovat paitsi mielenterveyden, myös tyydyttävämmän perhe-elämän rakennusaineita. On mahtavaa, kun lapseen nousee tekemisen halu ja palo, kunhan me aikuiset vain ensin hoksaamme, että hän on taitava ja että hänessä on niin valtava potentiaali. 

Päätän tämän aidon mutta hivenen sentimentaalisen kirjoitukseni seuraavaan sitaattiin, jonka kohtasin eräässä gradussa muutama vuosi sitten. Jollain tavalla siihen kiteytyy jokaisen ihmisen elämän herkkyys ja kauneus, sekä tietysti se kuuluisa toivo. 

“Keskellä pimeintä talvea, löysin siellä olevan, minussa, näkymättömän kesän. Ja se tekee minut onnelliseksi. Siksi koska vaikka maailma miten kovasti vastustaa minua, minussa on jotakin vahvempaa – jotakin parempaa, työntämässä heti vastaan.” – Albert Camus

Miten kertoa lapselle aikuisen mielenterveysongelmista?

Olen usein aiemmissa postauksissani kuvannut sitä, miten yleisiä ja ennen kaikkea tavallisia mielenterveyden häiriöt ovat. Jopa viidesosalla ihmisistä on jollakin määritellyllä mittaushetkellä havaittavissa mielenterveyden häiriö. Useimmilla ihmisillä mielenterveyden ongelmat eivät ole pysyviä, vaan ne ovat nopeasti tai ainakin jonkin ajan kuluttua ohimeneviä. Toki joidenkin oireet aaltoilevat tai kroonistuvat. Mikä kaikki saa mielenterveysoireet pysymään yllä ja pitkittymään, olisi kiinnostava bloggausaihe, mutta tällä kertaa lähestyn aihetta toiselta kantilta.

Otan nimittäin esille kaikkein suurimman lemppariaiheeni eli psykoedukaation! Psykoedukaatio, tuo sanahirviö, tarkoittaa tietoa, jota jostain aiheesta annetaan. Esimerkiksi jos katkaisee jalkansa, lääkäri tai hoitaja antavat psykoedukaatiota potilaalle, kun he kertovat, miten murtuma hoidetaan, kuinka pitkään kipsiä on pidettävä ja miten jalkaa aletaan sitten kuntouttaa. Psykoedukaatiota voi antaa käytännössä mistä aiheesta tahansa. Esimerkiksi koulujen terveysvalistus on oiva esimerkki käytännön psykoedukaatiotyöstä. Mielenterveyden häiriöissä psykoedukaatio kattaa paitsi tietoa ongelman luonteesta ja ongelman yleisyydestä, myös infoa hoitovaihtoehdoista ja jonkinlaisen arvion paranemisesta.

Psykoedukaatio on lempiaiheeni, koska erityisesti mielenterveyden ongelmissa sillä on valtavan iso rooli. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että mielenterveysongelmista puhutaan harvoin työpaikkojen kahvipöydässä tai harrastusryhmien tauoilla. Katkenneesta jalasta voi helposti jutustella, ja joku silloin varmaan vinkkaa hyvän fysioterapeutin, kuntoutuskeinon tai antaa muun vinkin jalkapotilaan auttamiseksi. Mutta harva saa tuttavapiirissäkään sanottua olleensa hiljattain “pohjalla”, tai vakavasti masentunut tai vaikkapa psykoosissa. Se ei jotenkin ole kulttuurisesti tapana, eikä toisaalta moni asiasta kuuleva osaa heti kättelyssä siihen oikein vinkkejäkään antaa (joskin kulttuuri tässä suhteessa on ilahduttavasti muuttumassa, ja erityisesti nuoriso on myös psyykkisistä jutuista varsin avointa).

Toinen syy, miksi psykoedukaatio on mielestäni mielenterveysongelmissa erityisen tärkeää, liittyy siihen, että ihmiset helposti kuvittelevat mielenterveyden oireiden olevan ikuisia, invalidisoivia tai johtavan “hulluuteen”. Näinhän ei siis ole, vaan suuri osa toipuu tai vähintään oppii elämään oireidensa kanssa.

Nyt on pakko lisätä vielä kolmas syy, miksi psykoedukaatio on tärkeää. Nimittäin ilman riittävää tietoa moni psyykkisistä oireista kärsivä kokee olevansa ongelmiensa kanssa ihan yksin – ikään kuin kellään muulla ei olisi vastaavia ongelmia. Mutta aikuisten oikeasti, kuten yllä mainitsin, viidesosalla ihmisistä on mielenterveyden häiriö ja vielä useammalla jonkinlaisia mielenterveysoireita. Siksi oikeastaan tässä blogissakin on loppupeleissä kyse nimenomaan psykoedukaatiosta. Tarkoituksenihan on avata psyykkisten oireiden ja mielenterveyden teemoja sellaisessa muodossa, että kaikkea tietoa ei tarvitse hakea netin vauvapalstoilta. Toivoisin, että syntyisi kokemus siitä, että näistä asioista voi puhua, niiden kanssa voi oppia elämään ja että yleisesti toivoa on.

Flunssa ja psykoedukaatio

Psykoedukaation osalta psyykkinen oireilu vertautuu minusta yleisesti parhaiten flunssaan. Kaikki tietävät, että flunssia tulee ja menee. Joskus flunssa jää ärsyttävästi päälle ja köhä tai tukkoisuus jatkuvat viikkokausia. Toimintakyky menee huonoksi, pienikin kävely hikoiluttaa, ei meinaa jaksaa oikein mitään. No, mielenterveyden oireet ovat ihan vastaava juttu. Niitä tulee ja menee, ja joskus ne jäävät ärsyttävästi päälle. Flunssan jälkitautina vain äärimmäisen harva sairastuu vakavammin, keuhkokuumeeseen tai sydänlihastulehdukseen. Useimmat sen sijaan toipuvat ennalleen. Aivan vastaavasti psyykkisten oireiden ilmetessä vain aniharva sairastuu vakavasti, joutuu sairaalaan tai pysyvästi vaikkapa työkyvyttömäksi. Useimmat sen sijaan toipuvat ennalleen.

Tällä kertaa haluan kirjoittaa psykoedukaatiota erityisesti siitä näkökulmasta, miten aikuinen voisi kertoa omasta mielenterveyden häiriöstään lapselleen. Tämä on aihe, josta on edelleen häkellyttävän vähän väestölle suunnattuja julkaisuja. Onneksi Suomen mielenterveysseura on julkaissut oppaan nuorille, joiden vanhemmilla on mielenterveyden häiriö (opas on ladattavissa ilmaiseksi täältä). Se sopii sisällöllisesti parhaiten nuorisolle, joskin sitä voi aikuisen kanssa hyödyntää jo pienehkökin lapsi. Suomen mielenterveysseuran psykoedukaatiosarjaan kuuluu muuten muitakin julkaisuja, joihin voi tutustua täällä.

Mielenterveyteen liittyvää erittäin hyödyllistä muuta psykoedukaatiomateriaalia on muun muassa aikuisten, lasten tai nuorten Mielenterveystalossa, joka on täynnä kaikenlaista kiinnostavaa (ja näyttöön perustuvaa) tietoa, sekä esimerkiksi Terveyskirjastossa. Näissä portaaleissa fokus on yleisesti mielenterveyden asioissa eikä niinkään siinä, miten vanhemmat voivat kertoa kokemistaan oireista lapselle.

No niin, mutta asiaan.

Miten voisin kertoa psyykkisistä oireistani lapselle?

  1. Ole rehellinen ja selkeä (mutta ei liian).
  2. Käytä arkisia vertauksia.
  3. Luo turvallisuuden tunnetta.
  4. Kerro saavasi apua.
  5. Anna toivoa.

Yllä listattuna ovat aivan pähkinänkuoressa ne asiat, jotka lapsen pitäisi tietää läheisen aikuisensa mielenterveyden ongelmista.

Aloitetaan rehellisyydestä ja selkeydestä. Lapsi ei välttämättä ymmärrä, mitä on masennus, psykoottisuus, kaksisuuntainen mielialahäiriö, skitsofrenia tai näin pois päin. Hän kuitenkin ymmärtää ja huomaa, jos vanhempi esimerkiksi ei jaksa aamuisin nousta sängystä, huolehtia itsestään tai vaikkapa auttaa lasta läksyjen kanssa. Rehellinen ja selkeä puhe mielenterveydestä tarkoittaa käytännössä, että lapselle kerrotaan, mistä aikuisen oireissa on kyse. “Minulla on todettu masennus. Se on sairaus, jonka vuoksi en oikein jaksa tehdä mitään. Se ei tartu ja siitä paranee ajan kanssa.” Lapselle ei tarvitse kertoa oireilusta tai sen taustoista yksityiskohtaisia asioita (esimerkiksi sitä, jos masennuksen taustalla on vaikkapa traumaattisia omia lapsuudenkokemuksia), vaan lapsi kaipaa usein yksinkertaisesti lyhyen selityksen ja nimen asioille. Mieti, mitä itse olisit halunnut tietää lapsena vastaavassa tilanteessa omalta vanhemmaltasi. Sen verran luultavasti omakin lapsesi haluaa.

Toiseksi, arkiset vertaukset ovat monelle ihmiselle toimiva tapa saada kiinni siitä, mistä puhutaan. Flunssavertauksen lisäksi toimiva voisi olla esimerkiksi mielikuva kasvista. Kasvit nuupahtavat, jos ne eivät saa riittävästi vettä, valoa ja ravinteita. Samalla tavalla ihminen voi henkisesti nuupahtaa, jos hän ei syystä tai toisesta ole voinut pitää itsestään riittävästi huolta. Tällä tavoin voi selittää vaikkapa masennusta. Ahdistuneisuuteen taas voi viitata puhumalla liian herkästi toimivasta palohälyttimestä. Normaalistikin hälytyskeskuksemme huolehtii siitä, että pysymme turvassa. Ahdistuvan tai paniikkiin joutuvan ihmisen hälytyskeskus toimii liian herkästi, aivan kuten palohälytin alkaa soida joskus lettuja paistaessa, vaikka ei ole tulipaloa. Keksi tai etsi vertauksia, jotka lapsesi ymmärtää. Myös vaikkapa elokuvasta Inside out voi saada vinkkiä siitä, miten puhua tunteista (tai skeemoista) lapsen kanssa.

Kolmanneksi, lapsi tarvitsee turvallisuuden tunnetta joka päivä. Yleensä sellaista tarjoaa hänelle eniten oma vanhempi tai muu läheinen aikuinen. Jos tämä aikuinen sairastuu – oli se sitten henkisesti tai fyysisesti – lapsen kannalta se on aina jonkinlainen turvallisuuden tunteen kolaus. Vanhemman tulee hoitaa tätä kolausta ihan niin kuin fyysisiä haavoja: hoivataan ja huolehditaan, kunnes se paranee. Henkisen kolhun saanut lapsi kaipaakin vakautta, tavallisia arjen rutiineita ja juttukaveria aikuisesta ainakin aika ajoin. Pidä siis kiinni arjen rutiineista ja tavoista. On varmasti asioita, joihin aikuisen psyykkinen sairaus lapsen elämässä vaikuttaa. Voi kuitenkin olla myös monia asioita, joihin se ei vaikuta. Muista ottaa nämä puheeksi lapsen kanssa. Huolehdi niiden jatkuvuudesta.

Yksi lapsen turvallisuuden tunnetta lisäävä asia on se, että aikuinen kertoo saavansa apua. Tällöin kivi poistuu lapsen rinnan päältä: joku muu huolehtii lapsen läheisestä, eikä hänen itse tarvitse sellaista vastuuta kantaa (mikä olisikin lapselle kohtuuton ja raskas taakka). Kerro siis lapselle, jos käyt jossakin saamassa apua ongelmiisi. “Olen voinut huonosti se on näkynyt kiukutteluna. Haluan saada apua itselleni. Käyn siksi tapaamassa joka viikko yhtä tätiä ja juttelemassa, että voisin paremmin. Hänen kanssaan puhuminen auttaa. “

Ja viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä, on tärkeää, että lapsi voi kokea toivoa. Vaikka olisit kuinka synkkä ja ajattelisit miten itsetuhoisesti tahansa, tai vaikka kokisit kuinka paljon toimintakyvyn rajoitteita oireidesi vuoksi ja meinaisit vaipua siksi epätoivoon, älä vie epätoivoon lasta mukanasi! Sano hänelle (ja yritä itsekin uskoa), että asiat voivat mennä parempaan suuntaan. Voit toipua. Voit haaveilla. Voit antaa myös lapsesi haaveilla paremmasta vaiheesta ja tulevaisuudesta. Suunnittele yhteisiä juttuja, edes unelmoinnin tasolla. “Kun tämä masennusvaihe menee ohi, niin sitten mennään yhdessä vaikka puistoon, kun taas jaksan enemmän.” Pitämällä toivon rippeistä kiinni, annat lapselle samalla mallia, miten elämän joskus sietämättömiinkin vaikeuksiin liittyy toiveita paremmasta. Masennuksesta muuten on olemassa myös loistava, WHO:n tuottama psykoedukaatiovideo nimeltä Black dog, ja mikä parasta, siihen saa suomenkielisen tekstityksen (täällä). Katso se! Se on tosi hyvä! Ja voit käyttää sitä toivon suhteen psykoedukaationa ainakin varhaisnuoruusiästä lähtien. Videon loppu on hyvinkin toiveikas.

Kaikilla on joskus vaikeaa

Psykoedukaation idea on, että tieto auttaa tulemaan tutuksi itselle uuden asian kanssa. Kun asiasta saa tietoa, sitä voi ajatella ja siihen voi alkaa pikku hiljaa sopeutua. Niinpä kuten aikuiset, myös lapset tarvitsevat tietoa niistä asioista, jotka vaikuttavat heidän elämäänsä.

Joskus vanhemmat pelkäävät, että psyykkisistä oireista lapselle kertominen vahingoittaa lasta tai suhdetta häneen jollain tavalla. Kun aikuinen kertoo asioista lapsen tasoisesti (yllä olevat pointit huomioon ottaen), mielestäni tällaiseen pelkoon ei ole mitään syytä. Päinvastoin, mikäli aikuinen kertoo lapselle oireistaan, lapsi saa hyväksyttävän selityksen niille asioille, joihin hän on pienessä mielessään koettanut keksiä aivan muita selityksiä. Se kun on kovin surullista, että usein pikkulapsen maailmassa ensimmäinen syyllinen vanhemman murheellisuuteen tai huonovointisuuteen löytyy omasta itsestä (!), jos vanhempi ei pysty parempaakaan selitystä antamaan. Siksi ja erityisesti siksi vanhempien kannattaisi ihan aina kertoa oireistaan ja sairauksistaan lapselle siinä muodossa, minkä lapsi pystyy vastaanottamaan ikä ja kehitystaso huomioiden. Tämä auttaa myös aikanaan hyväksymään sen faktan, että kaikilla on joskus vaikeaa.

Mitä yhteistä on öitään valvovalla tehotyöntekijällä ja väkivaltaisesti riehuvalla koululaisella?

Edellä mainittu otsikko tuli mieleeni, kun luin liitteenä olevan tekstin Forbes-lehdestä. Aiheina suorittaminen ja ylisuorittaminen kiinnostavat, koska näen työssäni niihin liittyvien vaikeuksien tulevan esille tavalla tai toisella useimpina päivinä. Niinpä olen kirjoittanut suorittamisesta aiemminkin, muun muassa täällä.

Kun suorittaminen toimii ahdistuksen välttelyn välineenä

Elämässä on tärkeä tavoitella itselle merkityksellisiä asioita. Yleensä minkä tahansa uuden taidon hallitsemiseksi tarvitaan mittava määrä harjoitusta, jonkin verran epäonnistumisia ja osatavoitteiden saavuttamista. Toisin sanoen jotta voi päästä tavoitteisiin, tarvitaan suorittamista. Suorittaminen on jokaiselle ihmiselle tarpeellinen keino, jonka avulla voi ottaa haltuun uusia miellyttäviä tai epämiellyttäviä juttuja elämässä, tai jota käyttämällä voi saada mielihyvää isomman kokonaisuuden handlaamisesta ajan myötä.

Moni aikuinen mutta myös lapsi saattaa kuitenkin ajautua ylisuoriutumaan opinnoissaan tai työssään, koska ei osaa muulla tavalla käsitellä huonommuuden tunteitaan. Huonommuuden tunteet iskevät tietyissä tilanteissa tai vaanivat jatkuvana mollivireenä arjessa, ja koska niiden kanssa on tuskallista elää, psyykkistä kipua pyrkii lievittämään tavalla tai toisella. Kun riittämättömän ja kelvottoman olonsa oppii tukahduttamaan jatkuvalla tekemisellä tai hyvällä suoriutumisella, ja jos vieläpä onnistuu hankkimaan tästä toimintatavasta itselleen ympäristöstä myönteistä palautetta, ylisuorittamisen kierre on melkein varmasti syntymässä.

Ylisuorittajan elämä on kurjaa!

Ylisuorittajan elämästä ilon vie liian korkea rima, jonka korkeudelle ihminen onnistuu kaikista ponnisteluistaan huolimatta kipuamaan vain aniharvoin. Koska ylisuorittaja ei tunnista riman olevan aivan liian korkealla, kaikki hänen huomionsa kohdistuu siihen, voiko joku muu huomata hänen olevan huono tai kelvoton, kuten hän itsestään ajattelee. Kuvittelemansa huonommuuden peittämiseksi ylisuorittaja ruoskii itseään jollain elämänalueella, ehkäpä jopa useammalla. Hän huolehtii ruokavaliostaan, arvosanoistaan, ulkonäöstään tai ilmaisustaan paremmin kuin kukaan. Tämä siksi, että hän ei pysty käsittämään, että läheiset saattaisivat hyväksyä hänet myös inhimillisten virheiden kera. Niinpä on pidettävä huolta, että kaikki on tip top ulospäin. Energia on suunnattava tekemiseen. Ylisuorittaja onkin juuri se tuttusi, joka herää yölläkin miettimään tehtävälistoja seuraavaa päivää varten.

On hyvin tavallista, että ylisuorittaminen on lapsuudesta lähtien omaksuttu selviytymiskeino, joka auttaa sietämään ahdistuksen tunnetta. Tähän ahdistukseen liittyy siis uskomuksia omasta kyvyttömyydestä tai kelpaamattomuudesta. Ahdistus tuo mukanaan paitsi toimimattomia selviytymiskeinoja, myös epämukavan olon ja monenlaisia kehollisia oireita, kuten paniikkitärinöitä, hengityksen epätasapainoa, mahakipuja, päänsärkyjä sekä unettomuutta. Eli paljon pahoinvointia.

Mitä tekemistä tällä kaikella on lastenpsykiatrian kanssa?

Suorittamisen pakko on mielestäni epidemian tyyppinen kulttuurinen, monitahoinen ilmiö, mihin nykyajan lapset kasvavat ja minkä kanssa he oppivat pärjäämään kukin omalla tavallaan. Jotkut tarvitsevat apua siitä seuraavien tunneoireiden, kuten masennuksen tai ahdistuneisuuden vuoksi. On esitetty arvailuja, että suorittamisen pakko voisi vaikuttaa nuorison psyykkisten oireiden määrän kasvuun.

Nuorten ylisuorittajien ohella pelko omasta kyvyttömyydestä ja suorituspaineet koskevat hyvin usein niitäkin lapsia, joilla näkyy ensisijaisesti käytöksen ongelmia eikä niinkään tunneoireita. Nämä lapset ymmärretään usein väärin ympäristöissään.

Se koululainen, joka raivoaa matikantunnilla vaikean tehtävän aiheuttaman massiivisen tunnereaktion takia, saattaa kärsiä aivan samasta ongelmasta kuin lakanoissaan öisin pyörivä arjen tehosuorittaja. Hän, joka heittää puhelimensa mäsäksi jo ekaluokkalaisena ja vaikuttaa näennäisen välinpitämättömältä asian suhteen, voi olla omasta kelvottomuudestaan aivan yhtä huolissaan kuin työpaikan suorittava energiapakkaus. Keinot selviytyä jostakin tilanteesta heränneen ahdistuksen kanssa ovat vain toisenlaiset kuin aikuisten tai high-achiever-suorittajien.

Lapsen aggressiivinen tai muuten hankala käytös voi olla yritys selviytyä sietämättömältä tuntuvasta tunteesta. Jos kyseistä tunnetta ei tule kääntäneeksi itseä vastaan, kuten ylisuorittajat tekevät, se saattaa kääntyä ulospäin käytösongelmaksi. Tästä(kään) syystä käyttäytymisellään oireileva lapsi ei tarvitse ensisijaisesti käskyjä ja tiukkaa kuria, vaan hän hyötyy usein eniten ymmärryksestä ja lempeästä ohjauksesta. Ethän ylisuorittajankaan oireita pysty helpottamaan vaatimustasoa koventamalla.

Miten tunnistaa, onko lapsella taipumusta suorituspaineisiin?

Seuraavat merkit voisivat viitata siihen:

1. Lapsi on tarkka, että esimerkiksi koulutehtävät tulevat tehtyä ohjeiden mukaan. Unohtunut läksy tuntuu lapsesta katastrofaaliselta. Asenne koskee myös muita kuin koulutehtäviä. Hänellä on “kaikki tai ei mitään” yleisenä elämän ohjenuoranaan.

2. Lapsi ei ymmärrä, että muutkaan eivät osaa kaikkea. Hän sanoo olevansa surkea tai nolla, vaikka hallitsee melkein kaikki ikäistensä tarvitsemat taidot. Hän vertaa itseään ikäistään vanhempiin lapsiin, luokan priimukseen tai jopa aikuisiin.

3. Lapsella on sisäinen pakko onnistua täydellisesti heti kerrasta kaikessa, mitä hän tekee. Jos hän ei välittömästi ymmärrä kertolaskua tai verbien taivutusta, lapsi kokee ison tunnereaktion ja pettyy itseensä syvästi.

4. Lapsi stressaa asioita, jotka muista tuntuvat pieniltä. Hän murehtii vaikkapa sitä, onko hänellä riittävän hienoja vaatteita tai laitteita muihin verrattuna. Hän kokee työnsä, kuten piirustuksensa huonommiksi kuin muiden. Hän kokee voimakasta nolostumista ja häpeää, jos hän ei mielestään pärjää jossakin asiassa yhtä hyvin kuin muut.

Mitä tehdä, etteivät lapsen suorituspaineet käänny oireiksi?

Tärkein neuvoni on: ota löysin rantein. Osoita sanoin ja teoin, että lapsi on riittävä sellaisen kuin on. Älä painosta, vaadi tai odota liikaa lapselta. Jos lapsi mokaa, osoita myötätuntoa, lämpöä ja ymmärrystä – etenkin jos lapsi on valmiiksi stressaantunut tai ahdistunut. Yritä nähdä metsä puilta, eli käytöksen ongelmien tai ylisuorittamisen takana oleva mahdollinen kelvottomuuden tunne. Tue lapsen itsetuntoa auttamalla häntä vertaamaan nykyisiä saavutuksiaan omiin aiempiin saavutuksiinsa. Kehu monipuolisesti – siinä ei voi mennä mitään pieleen.

Ja muista yrittää auttaa lasta laskemaan sisäistä rimaansa. Ihan sama, saako lapsi stipendin tai voittaako hän matikkakilpailun. Ihan sama, mitä arvosanoja hän sai kokeesta, jos hän yritti edes melkein parhaansa. Ja ihan sama, menestyykö hän harrastuksissaan. Hän on ihminen aivan kuten sinäkin, eikä hänen tarvitse olla yhtään parempi kuin ihmiset yleisesti. Osoita hyväksyntää silloinkin, kun olisit salaisesti toivonut lapsen suoriutuvan paremmin.

Virheitä on tehtävä joka päivä, jos haluaa jotain oppia, ja siksi onkin tärkeä oppia hyväksymään sekä omansa että lapsensa tekemät virheet. Suhtaudu niihin ymmärryksellä ja myötätunnolla. Ja näin kenties 20 vuoden kuluttua sinun aikuinen lapsesi ei valvo öitään tehtävälistoja tehden ja ylisuoriutuen.