Rakkauden kääntöpuoli on ainainen huoli omasta lapsesta.

Vanhemmilla on rakkauden ohella aina jonkinlainen huoli lapsistaan. Joskus tämä huoli on hyvin pieni. Kun asiat tuntuvat sujuvan, lapsi pärjää hyvin omissa ympäristöissään, tulee toimeen ihmisten kanssa, on suurimman osan aikaa tyytyväisen oloinen – silloin kyseisen osuuden vanhemmuudesta melkein ehtii unohtaa. Joskus vanhemmuuteen liittyvästä huolesta kuitenkin tulee valtava möykky, joka painaa rintakehää lähes joka kaiken aikaa. Heräät aamulla, ja heti se on siinä, huoli.

 

Ihmiset on rakennettu niin, että oman jälkeläisen ja omaksi jälkeläiseksi koetun lapsen tai nuoren vaikeudet herättävät tunteita – ja samalla tarpeen toimia niin, että nämä lapset ja nuoret voisivat mahdollisimman hyvin.

 

Tätä taustaa vasten on täysin ymmärrettävää, että vanhemmat ovat usein valtavan huolissaan lapsensa oireista, käyttäytymisestä sekä suoriutumisesta eri paikoissa ja haluaisivat tehdä mitä tahansa edistääkseen sitä. Joskus huoli johtaa ylilyönteihin: lapsen ongelmista aletaan syyttää aiheetta vaikkapa koulua, ex-puolisoa tai erilaisia vähäisiä ympäristötekijöitä. Syyn vierittäminen toisaalle on tapa suojata itseä massiivista huolestuneisuutta ja syyllisyydentunteita vastaan.

Vanhemman huolestuneisuus voi olla joskus turhan voimakasta käsillä olevaan ongelmaan nähden. On tilanteita, joissa äiti tai isä on vakuuttunut lapsen pikku näppylästä, että kyseessä on syöpä. Tai joskus pienikin kouluun liittyvä mielipaha johtaa siihen, että lapsi otetaan pois koulusta päiväkausiksi. Nämä ovat esimerkkejä, jotka voivat liittyä vanhemman liikahuolestuneisuuteen.

 

Jos vanhempi on jatkuvasti huolissaan kaikista mahdollisista asioista lapsen elämässä, huoli alkaa itse asiassa tulla todeksi.

 

Se tapahtuu näin: ensin lapsi havaitsee, miten ahdistunut vanhempi voi olla arjen erilaisista asioista. Tämä reagointitapa mallintuu vähitellen lapsen näkökulmasta normaaliksi tai tarpeelliseksi. (“Kun jotain tapahtuu, sitten kuuluu huolestua”). Lopulta huolestuneisuudesta saatu malli yhdessä biologisten perintötekijöiden ja altistavien elämäntapahtumien kanssa voi johtaa samanlaisen reagointitavan yleistymiseen lapsen omassa elämässä. Lapsi alkaa toisin sanoen itsekin huolestua asioista, varoa niitä ja ehkä vältelläkin. Siksi “ota löysin rantein, älä jännitä…” voisi mieluusti kuulua korvamatona meidän vanhempien korvissa vähän useammin. Kun ei liikaa murehtisi, siitä olisi etunsa.

On silti tietysti täysin ymmärrettävää huolestua, kun lapsella on jokin hätä. Hiljattain olin itse tilanteessa, että jouduin lähtemään lapseni asioissa päivystyspoliklinikalle. Pieni mytty makasi väsyneenä ja kipeänä sairaalan pritsillä. Kurkkuani kuristi huoli ja pelko. Oliko siihen mitään järjellistä syytä? Aika niukasti, suoraan sanottuna. Olinko valmis ryhtymään leijonaemoksi lapseni saattamiseksi kuntoon? Välittömästi, ilman pienintäkään epäröintiä. Enkä koe siitä huonoa omaatuntoa.

 

Omalle lapselle haluaa antaa kaiken, mikä tekee hänen olonsa hyväksi. Uskon, että tämä on erittäin syvä, vaistomainen tarve.

 

Jotkut psykiatriset häiriöt tekevät kuitenkin vanhempien huolestumisesta kohtuuttoman raskasta. Jos lapsella tai nuorella on esimerkiksi laihuushäiriö, hänellä voi olla erittäin suuria vaikeuksia syödä mitään. Jo ruuan näkeminen, sen maistaminen tai jopa syljen nieleminen voi olla lapselle äärettömän ahdistavaa. Kyseinen sairaus ikään kuin pakottaa lapsen ajattelemaan jatkuvasti “liika”syömistä, painoa ja laihtumista. Nämä ajatukset ovat sairauden aiheuttamia.

Mutta miltä tuntuu vanhemmasta, kun lapsi ei syö? Hämmästyttää. Hämmentää. Ärsyttää. Ahdistaa. Pelottaa. Suututtaa. Turhauttaa. Tekee olon epätoivoiseksi. Se luonnollinen tehtävä, joka kaikilla vanhemmilla on, lapsen ravitseminen, ei onnistukaan. Ja silti, kaikista näistä kielteisistä tunteista huolimatta, omaa lasta rakastaa yli kaiken.  Kysymys kuuluu, miten vanhemmat jaksavat kantaa tällaisessa tilanteessa sekä lapsen tunteet, lapsen sairaudesta aiheutuvat tunteet että oman huolestuneisuutensa? Siinä on aikamoinen taakka kenelle tahansa. Onkin hyvä ymmärtää, että minkälainen tahansa lapsen psyykkinen oireilu voi olla vanhemmalle äärimmäinen rasitus.

 

Lopuksi: vanhemman rakkauden kääntöpuoli kuuluu aina olla jonkinlainen huoli lapsesta.

 

Se ei tule loppumaan. Se on normaali, tarpeellinen ilmiö, joka saa meidät vanhemmat tekemään kaikkemme lapsen eteen. Se on voima, jota käytämme aina, kun lapsi tuo kotiin kokeesta vitosen, kun hän makaa reporankana kuumeessa sängyssään tai kun saamme tietää nuoren kokeilleen alkoholia tai huumeita. Ilman huolta ei tule hyviä vanhempia. Mutta mistä löytyisi huolen ja rakkauden välille sopiva tasapaino. Sitä etsiessä, vai mitä…

Todelliset syyt, miksi suomalaiset eivät hanki lisää lapsia.

Suomen kansa ei lisäänny, ei ainakaan kovin vauhdikkaasti. Tämä on havaittu monissa tutkimuksissa, viimeksi Väestöliiton Väestöntutkimuslaitoksen julkaisussa. Uuden Perhebarometrin mukaan lasten hankkimista lykätään nykyisin pitkään. Voit lukea siitä lisää täältä. Väestöntutkimuslaitoksen johtaja Anna Rotkirch kirjoitti asiasta myös täällä. Syyksi lasten hankinnan lykkäämiseen on arvioitu vanhemmuuden vaativuutta, pienperheihanteen yleistymistä, perhe-elämän ja työelämän välistä epätasapainoa ja sitä, ettei meillä ole julkisuudessa myönteisiä esimerkkejä vanhemmuudesta. 

Näistä esitetyistä syistä ainakin työelämä vaikuttaa lasten hankkimiseen, se on varmaa. Kun leipä on muutenkin tiukassa ja pelätään ehkä viidensiä YT-neuvotteluja parin vuoden sisällä, lasten hankkiminen ei taida tuntua järkevältä. Lisäksi Suomessa näyttää tällä hetkellä olevan tarjolla töitä per nokka käytännössä joko aivan liikaa tai ei ollenkaan. Ne, joilla työtä on liikaa, eivät ehdi miettiä koko perheenlisäystä yrittäessään selvitä urakoistaan päivästä toiseen. Ne taas, joilla ei ole töitä lainkaan, eivät välttämättä esimerkiksi taloudellisista syistä kykene lasta juuri nyt hankkimaan. 

Itse epäröin, onko positiivisella vanhemmuuden esimerkillä eli “vanhemmuuden maineella” juurikaan merkitystä lasten hankintaan. En usko, että vaikkapa aikakauslehtien kiiltokuvaperhejuttujen määrä vaikuttaa todellisuudessa kenenkään vauvakuumeeseen tai -kuumeettomuuteen. Sen sijaan seuraava kyllä vaikuttaa: jos perheessä on jo yksi tai kaksi lasta, heidän myötään on ehditty havaita, ettei tämä yhteiskunta tue lapsuutta kovinkaan voimallisesti. Päinvastoin: viime vuosina Suomessa on korostunut se, että lapsilta on helppo säästää. On ollut aivan liian kätevää leikata alaikäisiltä, joista (juuri) kukaan ei valita tai avaudu ns. huonoista päätöksistä. Meidän aikuisten näkökulmasta “ei ole ongelma” vaikkapa kasvattaa päiväkodin ryhmäkokoa, puolittaa koulun avustajien resurssi tai lopettaa suurin osa kunnan erityisluokista, koska lapset eivät ole yhteydessä päättäjiin menetettyjä etuja takaisin anoen. 

Eri tahot tässä valtakunnassa ovat viime vuosina saattaneet tehdä lasten psykososiaalisen kehityksen kannalta lyhytjänteisiä päätöksiä, jotka perustuvat pääosin taloudellisiin intresseihin. He ovat silloin toimineet ymmärtämättä, mitä tehdyt päätökset tarkoittavat lasten ja heidän perheidensä kannalta. Suora vaikutus päätöksistä on saattanut olla, että yksittäisten lasten ja ryhmien asema on heikentynyt massiivisesti (esimerkkeinä tästä mm. vammaisten lasten avustajien tiheä kilpailutus tai koulujen erityisopetuksen resurssien kiristäminen). Välillisesti lasten hankkimisen into yleisesti väljenee, kun lapsuuden ja lasten arvostus ei näy yhteiskunnassa.

Yksi juttu on myös se, miten joustamaton suomalainen työelämä voi olla pikkulapsivaiheen edessä. Lyhennettyä työaikaa ei välttämättä työntekijänä saa tai voi käyttää (jos jäljelle jäävä palkka on liian pieni tai osa-aikaisuutta ei uskalleta käyttää hankaluuksien/ työpaikan menettämisen pelossa). Niinpä suomalaisen leikki-ikäisen on oltava hoidossa tyypillisesti klo 07-1700 = pitkään! Tuo ei tosiaan ole välttämättä lapselle sopiva päivittäinen hoitoaika (lisälukemista aiheesta mm Marjatta Kallialan Lapsuus hoidossa -kirjasta, jos et tunne liian isoa pistoa sydämessäsi, kun luet sen…), minkä useimmat vanhemmat kyllä hyvin tiedostavat. Muuhun ei vain oikein ole varaa tai mahdollisuutta. Kun lapsi sairastuu, harva työpaikka lämpimästi kannustaa vanhempaa jäämään kotiin pikkupotilaan kanssa, vaikka siihen on oikeus. Erityislapsen vanhemmat ovat tässä mielessä usein suorastaan kylmässä hiessä yrittäessään selvitä lapsen sairauden ja työpaikkansa välisessä paineessa, ja muihinkin epäsuotuisa asenneilmasto ilman muuta vaikuttaa. Syy ei toki ole välttämättä työnantajien, joilla on omat pulmansa pohdittavina. Ratkaisuja pitäisikin hakea valtakunnallisesti…kenties vanhempainvapaiden uudistus vauhdittaa myös tätä keskustelua!

Yksi osa tarinaa on vielä koulupäivän rakenne ja loma-ajat. Jokainen vanhempi tietää tunteen, kun yrität rakentaa viikko viikolta lapselle kesälomaohjelmaa sille ajalle, kun olet itse työssä. Pari leiriä, hieman ns. laatuaikaa isovanhempien kanssa, ja johonkin väliin muutamia päiviä, jolloin luotat tuuriisi, että kaikki menee hyvin, kun lapset viettävät kesäpäivää kotona. Kuulostaako houkuttelevalta hankkia tähän palapeliin vielä palanen tai kaksi? Niinpä…

Tiedän muidenkin kirjoittaneen tästä, mutta on myös melko kreisiä, että kouluikäiset harrastavat arkisin iltamyöhään treeneissään, kun heidän toisaalta pitää selvitä ilman aikuisia iltapäivät koulun jälkeen. Miksi tässä maassa ei yritetä implementoida jonkinlaista kokonaiskoulupäivän mallia? Se säästäisi kaikilta perheissä aikaa ja vaivaa. 

Tätä kaikkea ajatellessa ei ole ihme, jos se perheen toinen, kolmas tai neljäs lapsi jää hankkimatta nyky-Suomessa, kun käytännössä vanhemmat joutuvat jatkuvasti nielemään paitsi erilaisia ympäristön paineita, myös yhteiskunnan taholta kiristyksiä, leikkauksia, sopeuttamistoimia yms, joiden vaikutukset kohdistuvat paitsi suoraan lapsiin, välillisesti myös heidän vanhempiinsa. Koska kaikki vanhemmat haluaisivat pitää lapsistaan mahdollisimman hyvää huolta, tällaiseen kehitykseen reagoidaan luonnollisesti sillä tavalla, että lasten hankinta vähenee. 

Yhteiskunnan pitäisikin tukea perheitä ja vanhemmuutta paljon nykyistä enemmän, jos halutaan lisätä syntyvyyttä. Jos tämän ohella halutaan myös lasten psyykkisen hyvinvoinnin lisääntyvän, perheille pitäisi mahdollistaa rennon ja hyvän yhdessäolon hetkiä eikä lisätä kokonaisvaltaista rasitusta. Käytännössä lasten ensimmäiseen viiteen vuoteen panostaminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Tämän jälkeenkin lapset ovat erittäin oppimiskykyisiä ja muovautuvia,  joten he ansaitsevat niin suotuisat olosuhteet kuin mahdollista: riittävän pienen ryhmän päiväkotiin/kouluun riittävien aikuisresurssien kanssa, riittävästi erityispalveluita niitä tarvitseville, riittävästi rentoja ja mielekkäitä ajanviettomahdollisuuksia nuorille, riittävästi aikaa oman jaksavan vanhemman tai muun tärkeän aikuisen kanssa (eli hieman vähemmän ns pakollista työntekoa per aikuinen), riittävästi apuja perheiden arkeen sekä riittävästi henkilökohtaista tukea koulusta ja kotoa. Tämä kaikki johtaisi lopulta myös siihen kaivattuun vanhemmuuden hyvään maineeseen :).  Ja väitän, että tällä reseptillä myös vauvabuumi saataisiin Suomeen aikaiseksi, jos sitä halutaan. 

Joulun lapsi voi asua ihan naapurissasi…

Tiesitkö, että tänäkään jouluna kaikki lapset eivät saa edes yhtä lahjaa? Viiden miljoonan ihmisen Suomeen mahtuu aika paljon puutetta ja köyhyyttä -vieläkin. Mutta loppujen lopuksi lahjat eivät ole niin tärkeitä. On olemassa paljon ikävämpää puutetta: kaikki lapset eivät saa kokea välittämistä, hoivaa ja rakkautta, joka heille kuuluisi. Eivät jouluna eivätkä muinakaan päivinä. Tämä on asia, jota en voi ajatella ilman sydämen kipua.

En kirjoita tästä siksi, että syyllistyisit, jos olet vanhempi tai muuten lasten kanssa tekemisissä. En siksi, että sinun pitäisi erityisemmin kantaa huolta asiasta tai pilata hyvä joulutunnelmasi. Kirjoitan tästä siksi, jotta jokin muuttuisi, hitaasti mutta varmasti.

Lapset tarvitsevat aikuiselta aitoa kiinnostusta. Lapsi tarvitsee rohkaisua, kannustusta, hymyä ja juttelua. Lapsi tarvitsee, että joku kuulee häntä, jos hänellä on hätä. Jos hän mokaa, hän ei hyödy rangaistuksista vaan kaipaa ohjausta ja lempeää aikuisen apua. Lapsella on oikeus saada rakkautta kaikkina päivinä – ei vain niinä, joina hän suoriutuu arjen vaatimuksista.

Kaikilla lapsilla ei ole luotettavaa aikuista tukenaan. Meissä aikuisissa on omat puutteemme: voimme olla avuttomia, väsyneitä, itsekkäitä tai jopa ilkeitä. Aikuinen voi kärsiä terveyden, mielenterveyden tai muista ongelmista niin paljon, ettei edes omalle lapselle jää energiaa ja huomiota annettavaksi. Se on ymmärrettävää. Mutta jotkut aikuiset saattavat myös kohdella toisia ihmisiä kaltoin tahallaan, jotkut jopa lapsia.

On tärkeää ymmärtää, että jokaisella ympäristön aikuisella on merkitystä lapsen kehitykselle. Kokeneet lastenpsykiatrit kertovat, että monen lapsen psyykkisen kehityksen kannalta riittää, jos hänellä on elämässään edes yksi täyspäinen aikuinen, johon hän voi tukeutua halutessaan. Aikuisen ei aina tarvitse olla äiti tai isä. Hän voi olla mummo, vaari, kummi, naapuri tai vaikka harrastuksesta tuttu ihminen. Eikä lapselle tarjotun tuen tarvitse olla mitään ihmeellistä. Se voi olla kuulumisten kyselyä (niin, että aikuinen oikeasti kuuntelee vastauksen), tai se voi olla avun tarjoamista tiukassa paikassa (vaikkapa lapsen viemistä harrastukseen tai muuhun menoon perheen aikuisten puolesta). Se voi olla  huolehtimista siitä, onko lapsella olemassa talvihanskoja ja jos ei, niiden hankkimista yhdessä.

Joulusta on kirjoittanut Mika Waltari seuraavasti:

Joulu,
se on kuusenneulasten
ja sammuvien kynttilöiden tuoksua,
ja hiljaista,
onnellisen säikähdyttävää rakkautta,
ja lahjoja, ja unta,
jossa kasvoja hipovat enkelin siivet.
Me katselemme valaistuja ikkunoita
ja laskemme kynttilöiden pieniä liekkejä
ja avaamme hitaasti kirjoja,
jotka joskus luetaan ja unohdetaan.
Ja jossakin ajatusten keskellä
nukkuu lapsi,
joka kantaa kaikkien unelmien kohtaloa
pienissä käsissään,
ja lempeitten juhtien huuruinen hengitys
lämmittää häntä pimeässä.

Mika Waltari

Voisiko olla, että tämä joulun lapsi asuu jossain lähistölläsi? Voisitko juuri SINÄ olla hänelle se aikuinen ja tuki, jota hän tarvitsee?

 

Lapsen käytöksen myönteisen vahvistamisen jalo taito, osa 1

 

Aloitan myönteisestä vahvistamisesta kirjoittamisen pienellä tarinalla. (verkkoversiossa klikkaa tästä, jos haluat lukea skipata tarinan)  
Olipa kerran eräs äiti, joka kamppaili viisivuotiaan lapsensa talvivaatetuksen kanssa aamuisin. Nuori herra taisteli urheasti lämpimistä toppavaatteista kieltäytyen ja pidättäytyi pukemasta hanskoja ja pipoa lainkaan vedoten siihen, että hanskojen väri on väärä. Pakkasten kiristyessä kiristyivät pikku hiljaa myös äidin hermot ja hän alkoi ennakoida vaikeaa talvikautta edessään. Kun tilanne oli jatkunut tällaisena jonkin aikaa, kiireiset arkiaamut alkoivat olla molemmille tuskien taival. Äiti osasi odottaa edessään vähintään vartin kilareita ulkovaatteista, ja molemmat saapuivat toisinaan päiväkodille kyynel silmäkulmassa. Mutta tämä äiti olikin aika näppärä nainen. Hän alkoi miettiä, mistä oikeastaan kenkä puristaa. Onko lapsi rasittava ja ongelmallinen, ja onko siis äidin syytä pukeutua säkkiin ja tuhkaan, VAI oliko kyse siitä, että lapselta puuttui vielä jokin taito?


Äiti päätti uskoa jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja aikoi siis muuttaa asennettaan ja toimintatapaansa. Hän sanoi pojalleen: “Minusta ei ole kivaa, kun meille tulee ulkovaatteiden pukemisesta aina riitaa. Meistä molemmista se taitaa tuntua pahalta. Mutta talvella on kylmä, ja ulkovaatteet on tärkeä pukea päälleen, ettei vilustu ja tule kipeäksi. Niinpä olen ajatellut, että sinä olet jo riittävän iso ja voit alkaa harjoitella tätä talvipukeutumista kanssani. Pääset kokeilemaan, miten nopeasti opit pukeutumaan. Aina kun onnistut, me merkitsemme sen tähän tauluun, ja muutaman onnistumisen jälkeen saat palkinnon.”

Äidillä oli tavoitetaulu, jossa oli tyhjiä ruutuja onnistuneen talvipukeutumisharjoituksen merkitsemistä varten. Ensimmäinen palkinto olisi luvassa kolmen onnistuneen talvipukeutumisen jälkeen, seuraava palkinto viiden uuden onnistumisen jälkeen. Äidillä oli käytössään myös vähenevä kello eli ajastin, jonka hän oli asentanut puhelimeensa. Siihen äiti sääti aamuisen päiväkotiin lähdön lähestyessä kymmenen minuuttia aikaa lapsen ulkovaatteiden pukemista varten, jotta lapsi itse näki kellosta, miten paljon aikaa oli vielä käytössä. Lisäksi äiti alkoi ennakoida pukeutumisrituaaleja aiempaa selvemmin sanallisesti jo hyvissä ajoin aamulla ja kävi jopa eräänä iltana lapsen kanssa etukäteen läpi, mitkä pipot ovat mieluisia ja mitkä eivät. Lapselle erityisen mieluisat ulkovaatteet laitettiin jatkossa selkeästi esille, ja lapsi sai itse määritellä, missä järjestyksessä ulkovaatteensa tykkää pukea.

Paras osa oli kuitenkin vielä edessä. Lapsi sai itse vaikuttaa siihen, minkälainen palkinto oli luvassa ensimmäisestä kolmesta onnistumisesta. Äiti arveli, että jokin lego olisi pojalle mieluisa, mutta yllättyi, kun lapsella olikin toiveena saada palkinnoksi pikku bussireissu kaupungille ja kirjastoon. Äiti suostui tähän pyyntöön mielihyvin. Yhdessä laadittiin myös lista palkinnoksi sopivista asioista tulevaa käyttöä varten.

Tästä eteenpäin arkiaamut alkoivat sujua aiempaa mukavammin. Aluksi pojalle otti koville opetella uutta ja tärkeää talvipukeutumisen taitoa, mutta pikku hiljaa molemmat huomasivat, miten selkeys, ennakoitavuus ja myönteinen vahvistaminen auttoivat lasta toimimaan ohjeen mukaan. Ns. vetävänä tekijänä toimi myös palkinto, joka kannusti lasta yrittämään itselleen vaikeaa asiaa. Äiti toimi poikansa tsempparina ja valmentajana, eikä hermostunut tilanteista enää itse niin paljon. Jossain vaiheessa äiti havaitsi, ettei hänen enää tarvinnut stressata aamulähtöjä pipoineen.

 

Edellä olevassa tarinassa on kokemuksen sanelemaa todellisuuspohjaa, kuten useimmat vanhemmat varmasti uskovat 🙂 Ja kuten tarinasta käy ilmi, lapsen toiminnan myönteisessä vahvistamisessa on kyse siis yksinkertaisimmillaan siitä, että lapselle annetaan seuraavat viestit:

1) että hän on harjoittelemassa hyödyllistä ja tavoittelemisen arvoista juttua.
2) että jutun oppiminen olisi hienoa kaikkien kannalta.
3) että hän voi ja tulee onnistumaan yrityksissään.

Palkitseminen ja tavoitetaulukon käyttäminen ovat tällöin keinoja haastaa lasta ylittämään omat taitonsa ja kapasiteettinsa aikuisen asettamissa, ikään ja osaamiseen suhteutetuissa rajoissa.

Miten voisi sitten oppia vahvistamaan oman lapsensa toimintaa myönteisesti tähän tapaan tai rakentaa toimivan palkkiosysteemin? Lue lisää Myönteisen vahvistamisen ABC:sta.