Lasten liikuttaminen on aivan helppoa…

…kun puitteet ovat kunnossa! Näin väitän. Jos et usko, katso tämän jutun loppuun.

Tänään uutisoitiin nimittäin, että LIITU-tutkijoiden mukaan lasten kiinnostus liikkumista kohtaan on vähentynyt. Tutkijat argumentoivat Ylen mukaan, että liikunta ei ole lapsille (enää?) niin tärkeää, monet lapset eivät liiku riittävästi ja että suositeltava päivittäinen ruutuaika ylittyy yhä useammalla.

Kyseisestä tutkimuksesta tehdyn suomenkielisen Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen Suomessa -julkaisun johtopäätöskappaleen mukaan “liikemittaritulosten perusteella lapset ja nuoret viettivät yli puolet valveillaoloajastaan joko istuen tai makuulla. Kevyeen liikkumiseen käytettiin valveillaoloajasta reilu neljännes ja reippaaseen tai rasittavaan liikkumiseen reilu kymmenesosa. Paikallaanolo lisääntyi merkittävästi nuoremmista vanhempiin ikäryhmiin siirryttäessä, ja samanaikaisesti erityisesti reipas ja rasittava liikkuminen vähentyivät.” (viite)

Olen samaa mieltä, että on huolestuttavaa, että lapsetkin istuvat suuren osan päivästään – liikkumattomuus kun kiistatta on kovin haitallista terveydelle. LIITU-tutkijat spekuloivat, että lisääntynyt ruutuaika selittää tässä ja liikunnan arvostuksessa tapahtunutta muutosta – itse hakisin selityksiä kuitenkin myös muualta.

Yksi mielestäni looginen selitys on tässä: maailma on muuttunut sellaiseksi, että luonteva päivittäinen piha- ja vapaa-ajan liikkuminen on tavallaan vaihdettu (vai vaihtunut?) ohjattuun harrastustoimintaan. Jos koulu loppuu klo 14-15 ja sen jälkeen lapsia kuljetetaan tai he sinkoilevat harrastusryhmästä toiseen, perheille jää faktisesti iltaan vain hyvin vähän yhteistä aikaa. Tästä taas seuraa, että perheiden leppoisa yhteisliikkuminen on vähäistä. Eikä kavereitakaan toisaalta löydy pihalta leikkeihin, jos kaikki ikätoverit käyvät ohjatuissa harrastuksissa. Kukapa sitä taas yksin jaksaisi pihalla nököttää “liikkumassa”. Tämä on tavallinen ilmiö nykypäivänä; moni vähemmän harrastava lapsi on surullinen siitä, että “muut ovat koko ajan treeneissä”.

Minua myös mietityttää se, että kaikesta lasten harrastamisesta näyttää tulleen melko vakavamielistä. Niinpä jos lapsen tai nuoren vaihtoehtoina ovat vaikkapa taitoluistelutreenit neljä kertaa viikossa tai sohvalla somettaminen, käy niin, että vähänkin vähemmän motivoitunut, lahjakas ja päämäärätietoinen lapsi valitsee näistä erittäin helposti jälkimmäisen. Somessa nimittäin pärjäävät nekin, joiden jalka ei nouse tai juoksu ei kulje. Leppoisia höntsyporukoita lapsille on aika vähän.

Lastenpsykiatrin näkökulmasta onkin tärkeä erottaa kaksi asiaa: on aivan eri juttu, puhutaanko liikunnasta tottumuksena ja elämäntapana vai urheilusta, joka ainakin minulle tarkoittaa kilpailuhenkistä tai vakavasti otettavaa, tavoitteellista toimintaa. Liikunta elämäntapana on erittäin arvostettava asia ja toivoisin sitä jokaisen lapsen ja nuoren elämän osaksi. Urheilu taas ei ole kaikkien juttu, eikä tarvitsekaan. Mieleeni tulee tässä kohtaa lukioaikaisen tuttavani T-paita: “musiikki pelasti minut urheilulta”.

Miten asiat voisivat olla?

No, mielestäni on selvää, että tämä nykyinen lasten liikuttamisen ja harrastamisen tapa ei tuota kovin tehokkaasti riittävästi liikkuvia kansalaisia kansanterveydellisestä näkökulmasta. Seuraavassa omat ehdotukseni asioiden muuttamiseksi:

  1. Kokonaiskoulupäivä tai sen sovellukset voivat auttaa lapsia saamaan riittävän määrän liikuntaa päivittäin. Kokonaiskoulupäivähän tarkoittaa, että koulun jälkeen koulun tiloissa tai lähimaastossa on tarjolla monipuolista ja edullista matalan kynnyksen liikuntakerhotoimintaa (esimerkiksi iltapäiväkerhoja). Tai sitten lasten liikuntaharrastukset voidaan järjestää niin, että lapsille on kuljetus suoraan koululta harrastukseen ja takaisin (katso esimerkki täältä). Tällöin harrastuksissa käy virkeämpiä naperoita ja perheille taas jää paljon nykyistä enemmän aikaa virkistäytymiseen ja yhteiseen olemiseen.
  2. Seurojen tulisi tarjota paljon nykyistä enemmän matalan kynnyksen harrastuskerhoja, joiden ideana ei ole värvätä tulevia kilpailijoita ja valmentaa maajoukkuelaisia. Esimerkki tästä tarjonnasta voisi olla kertaviikkoinen uintikerho. Uiminenhan on harrastus, jossa on erittäin vähän tarjolla ryhmiä, jotka eivät tähtää kilpailemiseen. Ymmärrän kilpailemisen tarpeen ja halun niillä, jotka ovat urheilijoita – mutta suuri joukko ihmisistä vähät välittää kilpailemisesta ja haluaa paljon mieluummin harrastaa yksinkertaisesti virkistävää ja palauttavaa liikuntaa (tämä muuten pätee myös aikuisiin). Kysynpä vaan, kuinka moni aikuinen jaksaa työpäivän jälkeen lähteä kilpailemaan jonkin urheilulajin pariin? Paljon helpompaa on raahata itsensä sopivassa välissä lenkille tai jumpalle ilman tarvetta kilpailla kenenkään muun kuin itsensä kanssa 🙂
  3. Kouluissa tulisi panostaa liikuntavälitunteihin. On olemassa tutkimusnäyttöä siitä, että koulupäivään sisällytetty liikunta parantaa lasten oppimista. Ihmettelen, miksi ns. pitkät välitunnit eivät tästä huolimatta ole enemmän sääntö kuin poikkeus? Tänään uutisoitiin tosin jyväskyläläisestä koulusta, jossa liikuntavälitunnit ovat oikeasti jo totta. Ideana liikuntavälitunneissa on, että liikuntavälineet ja -tilat ovat lasten ja nuorten vapaassa käytössä 20-25 minuuttia kaksi kertaa päivässä. Lyön vaikka vetoa, että kyseisen koulun lapset ovat virkeämpiä ja jaksavampia oppilaita kuin sellaisen, jossa tauot ovat perinteisen mallisia eli lyhyitä. Opettajienkin taakkaa varmaan helpottaa, kun lapset jaksavat paremmin olla aloillaan tunneilla.
  4. Kaupunkisuunnittelun avulla voidaan liikuttaa niitäkin, jotka eivät muuten liiku. Suunnittelussa pitäisi ottaa erityisesti huomioon, että monet lapset asuvat kerrostaloissa, joissa ei ehkä ole liikkumiseen sopivaa omaa pihaa. Jos sen sijaan lähellä on leikkipuisto tai kenttä, jonne meneminen on turvallista, vanhemmat päästävät lapsensa jo melko nuorina itsenäisesti tai kaverien kanssa sinne liikkumaan. Jos taas lapsille sopivat liikuntapaikat ovat vaikeasti saavutettavia, esimerkiksi vilkkaiden tienylitysten takana, on vanhempien käytettävä paljon enemmän harkintaa. Siksi sillä on merkitystä, miten kaupunkeja kaavoitetaan, mihin liikuntapaikkoja fyysisesti sijoitetaan, miten julkinen liikenne toimii (esimerkiksi voiko helposti mennä lähiöstä bussilla uimahallille) ja ovatko lasten käyttämät kulkuväylät ja pyörätiet turvallisia.
  5. Sitten vielä se kuuluisa ruutuaika. Kysynpä tässä vähän provokatiivisesti, että kukahan ne laitteet on lapsille ostanut? 😉 Entäs mitä SINÄ teet päiväsi jälkeen? Jäätkö puhelimen tai tabletin kanssa sohvalle huilaamaan, vai lähdetkö lapsesi kanssa ulos tai liikkumaan? Rajoitatko itse omaa ruutuaikaasi? Onko perheelläsi säännöt siitä, milloin on sopiva käyttää puhelinta ja milloin ei? Vaikka toki tiedän, ettei tämäkään juttu ole aivan yksinkertainen, on syytä vanhempana pohtia, voisiko asettaa rajat lapsen puhelimen käytölle. Lapsi ei tipu kaveriporukasta, vaikka ei olisikaan puhelimen päässä aivan 24/7. Some ja puhelin ovat tarpeellisia ja viihdettä, hauskanpito on sallittua. Mutta ei makeaa mahan täydeltä, sanotaan.
  6. Vielä kuudes teesi. Kun puhutaan elämänmuutoksesta ja hyvistä elintavoista, on usein puheissa itsekurin käsite. Itsekuri on se, joka piiskaa sinua tekemään asioita, joita et välittömästi halua, saavuttaaksesi jotain mukavaa. MUTTA. Ja tämä on iso mutta. Itsekuri väsyy. Ihmiset eivät juuri tästä syystä jaksa pitää kiinni karppaamisesta (kokeiltu on), liikunta- yms haasteista (kokeiltu nekin) eivätkä näin ollen itsekurin avulla tule tehneeksi juurikaan pitkäkestoisia elämänmuutoksia. Sen sijaan niinkin yksinkertainen asia kuin hauskuus on jotain, mitä kaikki kaipaamme elämäämme ja mistä voi jokainen hyötyä myös terveyden kannalta. Ihmisillä on nimittäin taipumus tehdä toistuvasti sellaista, mikä on hauskaa. Niinpä lastenkin kohdalla kannattaisi etsiä yksilöllisiä, hauskoja liikuntamuotoja. Ei tarvitse aina ajautua jalkapallo-jääkiekko-voimistelu-linjalle, vaan voi kokeilla vaikkapa sirkusta, keilaamista, ratsastusta, uimahyppyä, purjehdusta tai geokätköilyä. Ekaluokkalaisille on tällaisia kokeiluja varten liikuntapassit jaossa kouluista, mutta samaa voisi varmaan suositella jakoon kaikille ikäryhmille.



Lapsuuden lyhyt historia ja pitkät jäljet

Pieni käsi irtoaa turvallisesta kädestä. Lapsen itku alkaa. Se kantautuu vielä pitkään, kun kävelen eteenpäin. Olen toki vilkuttanut, olen halannut ja tavallaan olen huoletta, sillä uskon lapsen olevan turvassa. Silti tuo riipaiseva itku nakertaa sydämestäni ison palasen. Mutta ei hätää, muutaman tunnin päästä palaan lapseni luo, kun työpäivä on ohi.

 

Tällaiset muistot pikkulapsiajasta seuraavat meitä vanhempia eläväisinä vanhuuteen asti ja heräävät kyllä aivojen sopukoista heti eloon, kun jokin asia niistä muistuttelee. Ne ovat lempeitä, hiukan kipeitäkin ja herkkiä muistoja. Joskus kuitenkin niistä muistuttava asia voi olla itsessään tuskallinen. Kuten nyt, kun joudumme lukemaan uutisia siitä, miten pikkulapsia on erotettu vanhemmistaan suurvallan poliittisten tavoitteiden takia. Miltä tuntuu äidistä tai isästä, joka tajuaa yhtäkkiä joutuneensa eroon pienokaisestaan eikä tiedä, näkeekö lasta enää koskaan. Miltä voi tuntua pikkulapsesta, joka on yhtäkkiä vieraassa paikassa, vieraan kielen ympäröimänä, vieraiden aikuisten joukossa, ymmärtämättä juuri mitään, mitä kokee. Kun pieni poika tai tyttö on aikuisten keskellä, jotka eivät edes saa ottaa syliin ja lohduttaa. Miten kauhistuttava, pelottava, musertava kokemus se on pienokaiselle.

 

Minne joutuivat lapsen oikeudet?

 

Miten lyhyt onkaan lapsuuden historia. Vielä kolmisen sataa vuotta sitten lapsia pidettiin miniaikuisina. Lapsuuden käsite oli häilyvä, jos siitä ylipäänsä oli tietoakaan. Noin sata vuotta sitten lapsuuden merkityksestä alettiin sentään pitää vähän ääntä. Arvo Ylppö oli esimerkiksi Suomessa aivan kullanarvoinen lasten edun edistäjä. Mutta oikeastaan vasta niinkin myöhään kuin 50-60-luvuista alkaen lapsuus on todella alkanut saada jalansijaa elämänvaiheena, jolla on erityinen arvo ja johon liittyy tarve ja oikeus saada hoivaa, huolenpitoa, suojaa ja opetusta. Ja tässä yhteydessä tarkoitan nimenomaan Suomen tilannetta – modernina pohjoismaana. Muualla maailmassa on yhä edelleen kolkkia, joissa lapsi voi olla lähinnä edullista työvoimaa.

 

Vaikka tietäisi lapsuuden lyhyen historian, siitä huolimatta on kauhistuttavaa, että lapsen erityiset oikeudet, alaikäisen psykofyysis-sosiaalisen kehityksen ymmärtäminen kokonaisvaltaisena ja turvallisista aikuisista riippuvaisena ilmiönä sekä kiintymyssuhteiden todellisen luonteen tavoittaminen unohtuvat hetkessä jopa sivistysvaltioissa, jos poliittinen etu sitä vaatii. Lapsuus on silloin kuin ohutta lasia, hauras etuisuus, joka voidaan milloin tahansa rikkoa ja riistää ihmiseltä.

 

Kiintymyssuhteet ovat kuitenkin kaiken perusta

 

Lapsi oppii kaikkein tärkeimmät asiat elämää varten välittömässä vuorovaikutuksessa turvallisten ja rakastavien aikuisten kanssa. Sosiaaliset taidot, myötätunnon kokeminen toisia kohtaan, lohdun ja turvan hankkiminen ja monet oleelliset selviytymisen tavat ovat vain joitakin näistä taidoista. Ilman kyseistä oppia ja kokemuksia elämä on aikuisellekin vain sarja käsittämättömiä tapahtumia, kauhua ja turvattomuutta. Sillä se, miten hahmotamme maailmaa ja ihmissuhteita aikuisina, pohjaa väistämättä niihin kokemuksiin, joita saimme lapsuudessa. Tässä puhutaan siis ystävyyssuhteiden tulevaisuudesta, parisuhteiden lähtökohdista ja elämänlaadusta. Puhutaan alttiudesta mielenterveyden häiriöihin ja ylipäätään kyvystä ja mahdollisuudesta jäsentää maailmaa jollain tavalla. Ja siitä, miten nämä pienessä hetkessä voivat olla ulottumattomissa.

 

Siksi onkin brutaalia ja käsittämättömän julmaa erottaa pieniä lapsia vanhemmistaan muuten kuin pakon edessä. Erottamalla heidät läheisistään näille lapsille aiheutetaan pahimmassa tapauksessa niin vakavia psyykkisiä vammoja, että fyysinen, kognitiivinen ja psyykkinen kehitys pysähtyvät tai taantuvat. Vaikka lapsen mieli on joustava ja aivot hyvin muovautuvat, tällaiset vauriot voivat olla osittain korjaamattomissa. Riistämällä vanhemmat tällaisella tavalla lapsistaan tuhotaan tässä tapauksessa siis hyvän aikuiselämän edellytyksiä.

 

Kenelläkään ihmisellä ei ole varaa kuulla korvissaan sitä ääntä, kun pelkkien poliittisten vääntöjen vuoksi pienen lapsen käsi irtoaa turvallisen vanhemman kädestä ja lohduton itku alkaa. Elämä on siihen aivan liian kallisarvoista.

 

Kenen elämää lapsesi suorittaa?

Kello on kolme iltapäivällä. Lapsi on juuri tullut koulusta ja tietokonekerhosta. Huh, on sentään hetki aikaa syödä välipalaa, ennen kuin on lähdettävä jalkapallotreeneihin. Sieltä tullaan kotiin vähän seitsemän jälkeen. Siinä on sitten vielä ne läksyt, ja biologian kokeeseen lukeminen edessä, ja oikeastaan pitäisi myös harjoitella soittoläksyt. Onneksi lapsi ehtii sänkyyn unta kohti viimeistään kymmeneltä, koska aamulla on taas jo seitsemän jälkeen oltava liikenteessä. Kokeista on viime ajat tullut vain seiskoja-kaseja, ja nyt on huolehdittava, etteivät arvosanat tipu enempää. Ollaan mietitty jotain englannin lisäkurssia iltaan syksylle. Kummallista kuitenkin, miten väsyneeltä lapsi on viime ajat näyttänyt, ihan kuin hänellä ei olisi virtaa  juuri lainkaan. Onkohan hänellä jokin sairaus, vaikka anemia? Tai voisiko kuitenkin tässä sisäilmassa olla jotain ongelmaa? 

 

Kuulostaako tutulta?

 

Ei ihme. Kasvatamme lapsia ympäristössä, jossa monitaituruudesta on tullut itseisarvo. Ei ole pelkästään niin, että lapsi voi kokeilla kaikenlaista. Pikemminkin lapsen on  kokeiltava kaikenlaista. Ehkä on jopa pakko menestyä kaikessa. Harrastamisesta tulee ikään kuin välttämätön osa elämää. Jos siihen ei täysipainoisesti osallistu, voisiko lapsi jäädä tulevaisuudessa jostain syrjään?

 

Mistä sitä muuten tietää, voiko lapsesta tulla konserttipianisti, jos hän ei edes yritä tosissaan? Siksi meillä soitetaan päivittäin ainakin puoli tuntia. Vahdin, että asteikot tulee käyty läpi. Tai jos lapsi päättääkin teininä tähdätä jääkiekkomaajoukkueeseen – siksi nyt pitää huolehtia, että hän käy vähintään viisi kertaa viikossa treeneissä ja osallistuu kaikkiin peleihin. Hän on aika kilpailuhenkinen, hän haluaa menestyä. Ja oikeastaan, olisihan se minustakin hienoa, jos lapsesta tulisi maajoukkuelainen. Tai vaikka suosittu laulaja. Vihdoin joku näkisi sen, minkä minä näen: että lapseni on erityinen, hieno tyyppi. Jos joku sen näkee, se tekee minustakin oikeastaan aika erityisen. Olenhan tämän lapsen vanhempi. 

 

Nuorena on vitsa väännettävä…?

 

Aika paljon vettä on virrannut sen jälkeen, kun nykyiset kolmikymppiset vanhemmat aikanaan aloittelivat omia harrastustaipaleitaan. Silloin taisi olla harvinaista, että joku kävi neljävuotiaana omassa harrastuksessa. Nyt monissa ympäristöissä on harvinaista, ettei 4-5-vuotiaalla vielä ole mitään harrastusta. Kaiken lisäksi erilaisten harrastusten järjestäjillä (puhumattakaan vanhemmista 😉 ) on usein varsin kunnianhimoinen suhtautuminen omaan lajiinsa. Ei riitä, että kerhomaisesti käydään höntsyilemässä kerran viikossa, vaan samassa harrastuksessa olisi käytävä monta kertaa viikossa: oheisia ja erilaisia täydentäviä treenejä riittää.

Muskari on aloitettava varhain, että ehtii oppia nuotit ja tekniikat ennen kouluikää – eihän muuten voi menestyä? Ja liikuntalajeissa motoriikkaa on alettava hioa jo päiväkoti-iässä, jotta pallonkäsittelytaito kehittyy vielä, kun lapsi omaksuu asioita helposti. Jos lapsi ei opi näitä juttuja riittävän varhain, niin….Todellakin. Mitä sitten?

 

Kenen elämää lapsesi suorittaa? Omaansa vai jonkun toisen?

 

Jos hän ei käy jokaisessa treenissä, hän ei välttämättä saa peliaikaa turnauksissa. Nykyisinhän sinne pitää toimittaa muutenkin sairauslomatodistus, että saa ylipäänsä olla poissa. Ja jos ei käy harjoituksissa niin paljon kuin muut, voi tippua alemman tason joukkueeseen. Sitä hän ei halua. Sitä me ei haluta. Se olisi noloa…ja muutenkin. Tiedän, että lapsi on väsynyt, mutta onhan sitä oltu väsyneitä ennenkin. Ja hei, se on vaan harrastus…ei ne lapset kumminkaan ota sitä niin tosissaan. Vaikka olisihan se kurjaa, jos he häviäisivät kaikki pelit, kun mekin joka viikonloppu siellä kentän laidalla seisotaan ja katsotaan, miten menee. Mutta ei se lapsi tiedä, että näin ajatellaan. Ei se häneen mitenkään vaikuta.

 

Onko niin, että tavallinen ei enää ole riittävän hyvää? Odotammeko, että kaikista lapsista tulee erityisen taitavia osaajia? Joskus tosiaan lapsi voi olla syntymästään lähtien äärimmäisen motivoitunut ja suuntautunut johonkin lajiin tai toimintaan. Yhdistettynä rautaiseen työntekoon ja tinkimättömään mutta tukevaan perheeseen sekä aikamoiseen kauhalliseen onnea, tästä voi syntyäkin oikea menestystarina, seuraava kimiräikkönen, laurimarkkanen tai pekkakuusisto.

Mutta useimmat ihmiset ovat – halutaan sitä myöntää tai ei – aika tavallisia. Hyviä jossain jutussa, huonoja jossain toisessa. Useimmat osaavat paistaa pihvin tai quornin, osaavat tehdä kotiaskareita, pelaavat säbää mukiinmenevästi, töissä pärjäilevät. Useimmat eivät kuitenkaan ole minkään alan erityisosaajia. Ei maailman parhaita, ei säkenöivän taitavia eikä Nobel-palkittuja.

 

Jos hän onkin tavallinen, mitä se merkitsee minun kannaltani? 

 

Joskus vanhemmat ovat valmiit uhraamaan oman hyvinvointinsa ja kaiken vapaa-ajan lapsen harrastusten eteen. Menestyminen on usein pitkäjänteisen ja kovan työn tulos. Mutta mikä pettymys onkaan, jos oma lapsi kaikesta vaivasta huolimatta päätyy olemaan siinä 99 %:n joukossa, josta ei tule maailmanmestareita, ennätystentekijöitä tai ammattilaisia omassa lajissaan.

Mitä jos hänestä tulee ihan tavallinen putkimies, opettaja, lakimies tai suurtalouskokki. Mitä se kertoo vanhemmasta, mitä se kertoo lapsesta? Mitä se kertoo niistä sunnuntaiaamun sateessavärjötellyistä aamuista kentän laidalla ja myyjäisistä, jonne on aina leivottava mokkapaloja. Onko se kaikki turhaa?

 

Vähemmän suorittamista, enemmän hyggeä, kiitos.

 

Ei, ei se ole turhaa. Teillähän on ollut yhteisiä hetkiä harrastuksen johdosta. Ehkä jopa leivotte yhdessä sinne myyjäisiin – siinä ehtii samalla jutella? Ehkä aina sinustakaan ei ole ollut ankeaa seisoa viikonloppuaamuisin kentän laidalla, vaan oikeastaan olet saanut sieltä juttuseuraa. Lapsella on treeneissä kivaa, ainakin useimmiten. Joten ei ne uhraukset turhia ole. Pikemminkin kiva harrastus pitää ihmisen ns. kaidalla tiellä, vaikka murrosikä sekoittaisi päätä. Aikuisellekin harrastus voi olla virkistävä, ravitseva, voimaannuttava.

Mutta ehkä joskus voisi silti jäädä harrastuksen sijaan kotiin oleilemaan. Tehdä vaikka pannukakkua ja katsoa yhdessä telkkaria. Nauttia yhteisistä hetkistä ja olemisesta kiinnittämättä huomiota siihen, mitä pitäisi ja täytyisi.

Ehkä hänestä ei sen seurauksena sitten tule seuraavaa Ronaldoa. Tai seuraavaa Mozartia. Mutta se ei haittaa. Hän saa muutenkin itse päättää, mitkä jutut hän tekee isommalla intensiteetillä. Kai vasta isona voi tietää, mitä hänestä tulee. Taidan antaa hänelle siinä suhteessa kasvurauhan. Ja huolehdin, että hän saa aina välillä vaan olla ja levätä. Tehdä kivoja juttuja tai olla tekemättä. Jospa sitä virtaakin sitten tulisi taas enemmän. 

 

 

 

Nuorten syrjäytymistä voitaisiin ennaltaehkäistä. Halutaanko niin tehdä?

Julkisessa keskustelussa puhutaan paljon syrjäytynisestä, jolla tarkoitetaan ihmisten jäämistä osattomiksi yhteiskunnan eri osa-alueista, kuten koulutuksesta, työelämästä, sosiaalisesta elämästä ja niin edespäin. Julkinen keskustelu on usein hämmästelevää ja kauhistelevaa, ikään kuin ilmiö olisi jotenkin uusi ja vieras. Päinvastoin, ilmiö on ollut jo pitkään tutkijoiden havaitsema, ja paljon tietoa olisi jo nyt olemassa tulevien sukupolvien syrjäytymisriskin pienentämiseksi! Tiedämme runsaasti erilaisista riskeistä, tunnemme lasten ja nuorten kehityksen vaarakohdat ja senkin, mitä pitäisi tehdä, jotta useimmat nuoret saisivat opiskeltua ammatin ja siirryttyä työelämään. Kysymys kuuluu, missä yhteyksissä tätä tietoa tällä hetkellä hyödynnetään -vai hyödynnetäänkö sitä?


Ongelmien tunnistaminen ei riitä, tarvitaan toimia!

Paljon puhutaan varhaisesta puuttumisesta, jolla viitataan siihen, että syrjäytymisvaarassa olevien lasten ja nuorten ongelmat pitäisi löytää ajoissa, jotta niiden paheneminen saataisiin estettyä. Miten nämä ongelmat löydetään? No, kutsutaan “löytämistä” sitten kohtaamiseksi, läsnäoloksi tai tunnistamiseksi, syrjäytymisen ehkäiseminen lähtee aina siitä, että ihminen nähdään ei vain asiakkaana, potilaana tai interventioiden kohteena, vaan kokonaisvaltaisena fyysis-psyykkis-emotionaalis-sosiaalisena olentona, jolla on yksilöllinen kokemusmaailma ja yksilölliset vahvuudet ja vaikeudet. Tämän kokonaisuuden ja kokonaisuuteen liittyvien olennaisten pulmakohtien havaitseminen sujuu sosiaali -ja terveyspalveluissa mielestäni jo nyt hienosti. Se ei kuitenkaan vielä riitä.

Huomaan toisinaan ärtyväni, kun havaitsen, miten helppoa erilaisissa julkisissa palveluissa on siirtää vastuu jonkin havaitun ongelman hoitamisesta jollekin muulle taholle. Tässä yhteydessä tarkoitan että mielestäni erityistä tukea tarvitsevat perheet ja nuoret tunnistetaan ja heidän tilastollinen tulevaisuuden ongelmia koskevat riskinsä tiedetään, mutta tavallaan sen jälkeen huonolla tuurilla nostetaan vain käsiä pystyyn. Selityksenä voi olla, että “ei ole olemassa tarvittavia palveluita”, niihin on jonoa eikä palvelua juuri nyt siksi saa, tai palvelut ovat muuten riittämättömät. Pahimmillaan ihminen ohjataan luukulta toiselle – ja ihminen toivoo saavansa apua edes jostain. Tämä oravanpyörä tuntuu toisinaan aivan käsittämättömältä.


Mikä tahansa palvelu voi olla tärkeä apu lapselle!

Ajattelen kuitenkin, että ongelman poisohjaamisen kulttuurin taustalla ei ole huono palvelukulttuuri (usein päinvastoin!), vaan työntekijän epäröinti sen suhteen, osaako hän auttaa lapsen tai nuoren ongelmassa. Erityisesti mielenterveysasioita pidetään jollain tavalla erityisjuttuina, joiden selvittelyyn tarvitaan asiantuntijaa – kun itse asiassa on paljon näyttöä siitä, että pikemminkin tarvitaan ihan tavallista hyvää arkea tukevia rakenteita, joiden avulla asiat alkavat rullata parempaan suuntaan.

Seuraavassa esittelen lyhyesti kolme niistä pointeista, joiden tiedämme tutkimusten perusteella vaikuttavan lasten ja nuorten syrjäytymisriskiin. Löytyisikö yhteiskunnasta motivaatiota tehdä näille jotain?


Syrjäytymistä voidaan tutkitusti ehkäistä seuraavilla tavoilla :

1) Stressin säätely on yksi olennaisimmista lapsuudessa opittavista taidoista. Ihminen syntyy yksilöllisen temperamenttinsa ja reaktiivisuutensa kanssa varustettuna, mutta stressaavien tilanteiden säätelyä opitaan vain merkittävien ihmissuhteiden kautta, ja tämä tapahtuu pikku hiljaa. Näissä ihmissuhteissa, joita kiintymyssuhteiksikin kutsutaan, lapsi saa kokemuksen siitä, että joku lievittää hänen “olemisen tuskaansa”, esimerkiksi ottamalla syliin ja rauhoittelemalla.

Kun tällaiset rauhoittelun kokemukset toistuvat varhaislapsuudessa, ja myöhemmin lapsi ja aikuinen yhdessä harjoittelevat tunteiden käsittelyä, autonomisen hermoston säätely alkaa sujua yhä omaehtoisemmim, ja lapsi oppii pikku hiljaa ottamaan haltuun toimivia itsesäätelyn keinoja.

Mitä merkitystä tällä on? Kuvittele itseäsi kovassa stressissä: silloin tiedon omaksuminen on vaikeaa ja saavutettujen taitojen hyödyntäminen vaatii ponnistelua. Toisin sanoen kovassa stressitilassa lapsi ei kykene oppimaan uutta, melkein ei edes toimimaan. Tästä syystä pienten lasten stressitason pitäminen kohtuullisena ja toisaalta lämpimien, ravitsevien ihmissuhteiden tukeminen on erityisen tärkeää.

Mitä se tarkoittaa käytännössä: yhteiskunnassa pitäisi tukea vanhempien mahdollisuutta hoitaa pieniä lapsiaan mahdollistamalla myös vanhempien riittävä lepo, esimerkiksi kotiavun ja vastaavien palveluiden turvin. Päiväkotiryhmät on pidettävä riittävän pieninä (pienempinä kuin nyt), ja on huolehdittava siitä, että lapsilla on päiväkodeissa ns. “luottoaikuisia”, joihin he voivat tukeutua. Tärkeää on myös, että varhaiskasvatuksen työntekijöillä on alalle soveltuva, riittävä koulutus. Vanhemmille pitäisi olla mahdollista lyhentää työaikaa joustavasti, jotta erityisesti palkon tukea tarvitsevien lasten päiväkoti -ja koulupäivät eivät pitenisi liian kuormittavalle tasolle. Varhaiskasvatukseen ja koulupolulle olisi palkattava riittävästi kouluavustajia (tiedän, viime vuosina heitä on kylläkin lähinnä irtisanottu). Vanhempia olisi koulutettava vaikkapa neuvoloiden kautta siihen, miten he voivat auttaa lapsiaan saamaan itsesäätelytaitoja käyttöön. Lopuksi, olisi hyväksyttävä se fakta, että itsesäätelytaitoja pitää opetella vuosia, eikä oikotietä stressin säätelyyn ole; siihen tarvitaan välittäviä, lämpimiä aikuisia jokaista lasta varten.

2) Lapsen itsetuntoa koululaisena ja sitä kautta koulumotivaatiota ennustaa erityisesti se, huomioidaanko koulussa lapsen yrittäminen oppimistilanteissa vai vain pelkkä tehtävistä suoriutuminen. Tämä on myös yksi niistä syistä, joiden vuoksi moni lapsi pärjää varsin mallikkaasti alaluokilla, joissa keskitytään tyypillisesti tänäkin päivänä palkitsemaan ponnistelua kouluaineissa eikä niinkään tuloksia. Mitä vanhemmaksi lapsi tulee, sitä enemmän koulussa kuitenkin keskitytään suoritukseen. Tämä ei tue niiden lasten motivaatiota, jotka joutuvat pinnistelemaan selvitäkseen koulunkäynnistä ylipäätään tai jostain kouluaineista. Jatkuva epäonnistuminen (tai epäonnistumisen tunne) lisää koulukyynisyyttä, jonka tiedetään olevan yksi syrjäytymisriskiä kasvattava tekijä.

Mitä tälle asialle pitäisi tapahtua: kaikkien lasten pitäisi saada verrata suoriutumistaan lähinnä omaan aiempaan suoriutumiseensa, eikä juuri lainkaan muihin lapsiin. Koetulosten sijaan koulussa pitäisi keskittyä enemmän yrittämisen ja ponnistelun huomioimiseen ja palkitsemiseen – myös isompien lasten ja nuorten kohdalla.

Lisäksi kouluviihtyvyyteen olisi kiinnitettävä huomiota: kaikkien pitäisi tervehtiä toisiaan, opettajien olisi pystyttävä ottamaan työnsä puitteissa henkilökohtainen keskustelukontakti lapsiin tarvittaessa, ja koulussa pitäisi erityisesti panostaa hyvään ja mukavaan ilmapiiriin. Miksi? Kouluviihtyminen on yhteydessä koulumotivaatioon ja siten oppimistuloksiin. Eli vaikka kulttuurimme on aiemmin painottanut raatamisen merkitystä elämässä (vrt. suo, kuokka ja Jussi), on tärkeämpää, että koulussa olisi edes aika usein edes aika kivaa. Erityisesti näin on niiden lasten kohdalla, joiden koulunulkopuolinen elämä ei ole kovinkaan kivaa.

3) On merkityksellistä, minkälaisessa ympäristössä lapsi kasvaa. Asuinalueiden polarisoituminen on aiheuttanut sen, että kaupunkien sisällä on hyvin erilaisia ympäristöjä vahvuuksineen ja ongelmineen. Joillakin alueilla asuu lapsia, joiden perheillä on keskimäärin enemmän tuentarvetta. Siellä voi olla runsaasti psykososiaalisia ongelmia, kuten päihdekäyttöä, pitkittyvää työttömyyttä, vähäistä koulutustasoa ja esimerkiksi kielitaidon puutteesta johtuvia ongelmia. Näiltä alueilta muutetaan jonkin verran muualle mm. koulushoppailun vuoksi: vanhemmat haluavat lapsensa “parempiin” kouluihin. Näin polarisoituminen korostuu entisestään. Toisaalta varakkaammilla alueilla merkittävä osa lapsen naapurustosta saattaa olla korkeasti koulutettuja ja työssäkäyviä ihmisiä. Näillä alueilla on toki omat ongelmansa: esimerkiksi sosiaaliset paineet menestymisen suhteen voivat olla suuremmat.

Tutkimusten mukaan erityyppisillä asuinalueilla on erilaiset sosiaaliset normit: esimerkiksi nuoret rekisteröivät sen, miten paljon asuinalueilla on aikuisten valvontaa. Jos heidän mielestään valvontaa ei ole, tämä vaikuttaa nuorten toimintaan vaikkapa päihteiden käytön suhteen.

Ympäristöstä tulevien vaikutteiden, sosiaalisten normien ja mallien lisäksi merkitystä on myös kodin ympäristön turvallisuudella. Jos kodin lähiympäristö ei ole turvallinen, sinne ei mennä vapaa-ajalla leikkimään ja pelailemaan. Jos pelikenttä on kaukana ja vaarallisten tienylitysten takana, lapset eivät joko saa lupa käydä siellä tai eivät halua mennä sinne. Riittävällä leikillä ja liikunnalla taas on merkitystä koko ihmisen hyvinvoinnin ja kehollisuuden kannalta. Voimakas erityisesti kaupunkien sisäinen alueellinen epätasa-arvo aiheuttaakin nykyisellään sen, että joillain asuinalueilla nuorten syrjäytymisriski on isompi – paitsi psykososiaalisista, myös rakenteellisista syistä johtuen.

Mitä pitäisi tehdä: huolehditaan, että erityisesti psykososiaalisesti huono-osaisemmilla asuinalueilla olisi esimerkiksi erityisosaamisellaan houkuttelevia kouluja, edullisia ja monipuolisia liikuntamahdollisuuksia ja mahdollisimman turvallinen naapurusto. Huolehditaan siitä, että aikuisverkosto toimii lasten ja nuorten tukena, ja että joka puolella on tarjolla riittävästi aikuisen valvontaa ja ohjausta. Pyritään kaavoittamaan alueita niin, että samalla alueella monenlaisia sosiaalisia ympäristöjä.

Mielenterveys ja syrjäytymisen ehkäiseminen ovat yhteydessä toisiinsa.

Kuten varmasti huomaat, ehdottamani syrjäytymistä ehkäisevät keinot ovat vain hyvin niukasti lääketieteellisiä – ne ovat kenties enemmän sosiologisia ja kasvatustieteellisiä. On kuitenkin jo paljon tutkimusnäyttöä siitä, että nämä elämän osa-alueet ovat tärkeitä ja vaikuttavat olennaisesti lasten ja nuorten mielenterveyteen, ja siksi niistä päätin nyt kirjoittaa. Haluaisin kirjoittaa vielä paljon tutkitusti tärkeistä mielen hyvinvointiin liittyvistä tekijöistä, kuten ilo, sisarusten ja vertaissuhteiden merkityksestä, koska niistä olisi tarpeen olla tietoinen. Nämä aiheet jätän kuitenkin suosiolla toiseen kertaan… Jään kuitenkin miettimään, onko yhteiskunnalla varaa olla ottamatta yllä mainittuja seikkoja huomioon?

Lähteet/lisälukemista:

Juho Saari (toim.): Yksinäisten Suomi

Jukka Reivinen ja Leena Vähäkylä (toim.): Ketä kiinnostaa? Lasten ja nuorten hyvinvointi ja syrjäytyminen

Häpeäkasvatus on julmaa – älä tee sitä.

Häpeä, tuo mielenterveysammattilaisen päivittäinen vihollinen. Kuinka paljon kärsimystä maailmasta poistuisikaan, jos häpeä ei olisi niin valtava osa monen ihmisen elämää? Kuinka moni ihminen olisi merkittävästi onnellisempi – kuinka moni lapsi saisi turvallisemman lapsuuden?

 

Häpeän tunnetta ei tietenkään pääse kukaan täysin pakoon, koska sillä on tärkeä tehtävä: se opettaa ihmisiä toimimaan yhteisössä sopivalla tavalla.

 

Häpeän tunne kuitenkin menee lähes välittömästi överiksi, jos se siirretään “hyvän kasvatuksen” palvelukseen. Mikä onkaan “tehokkaampi” tapa tuomita lapsen tekoset kuin katsoa paheksuvasti, kohdella nöyryyttävästi tai puhua hänestä/hänelle rumasti. Lapsessa heräävät näissä tilanteissa kyllä välittömästi häpeän ja epäonnistumisen tunteet – ja todennäköisesti kyseenalainen tekeminen loppuu saman tien. Näennäisestä “kasvatuksellisesta tehokkuudestaan” huolimatta häpeän ja nöyryytyksen tahallinen aiheuttaminen on kuitenkin todellista myrkkyä ihmisyyttä vastaan – ja sitä tulisi välttää kaikin keinoin.

 

Jokaiselle ihmiselle tapahtuu erinäinen määrä mokia, kommelluksia ja virheitä elämän varrella.

 

Ajattele hetki omalle kohdallesi sattuneita noloimpia ja häpeällisimpiä hetkiä. Muistele sitten, suhtautuiko joku häpeälliseen tilanteeseesi hyvin? Oliko tilanteessa joku, joka tuki sinua, lohdutti tai vakuutteli, että tästä selvitään? Vai oliko rinnallasi ihminen tai ihmisiä, jotka katsoivat sinuun tuomitsevasti, haukkuivat, nöyryyttivät tai kiusasivat sinua tapahtuneesta? Oliko paikalla joku, joka pelkällä olemuksellaan herätti sinussa vielä suurempia kielteisiä tunteita: epäonnistumisen, huonommuuden ja riittämättömyyden kokemuksia?

 

Lapsi oppii kehityksensä aikana luonnostaan häpeämään sellaisia tilanteita, joissa hän toimii epäsopivasti.

 

Tämä tapahtuu havainnoimalla aikuisten reaktioita ja viestintää. Jo aivan pienet vauvat katsovat ja jakavat aikuisten ilmeitä ja tunnetiloja, ja pienestä lähtien vanhemman palaute lapselle on äärimmäisen tärkeää –  aikuisten tunnetason reagointi menee siis pääsääntöisesti lapselle hyvinkin perille. Itse asiassa aikuisen tunteiden havainnoinnin kyky on epäilemättä ollut läpi aikojen lapsen hengissäsäilymiseen liittyvä tärkeä ominaisuus. Tätä kykyä käyttämällä lapset alkavat pikku hiljaa tavoittaa myös sitä monimutkaista kudelmaa, mitkä käyttäytymiset tavat ovat muista ihmisistä tai yhteisöstä sopivia ja mitkä eivät. Häpeän ja ylpeyden tunteiden herääminen onkin tärkeä osa lapsen kasvua. Nämä tunteet auttavat lasta navigoimaan sopivuussääntöjen mukaisesti.

 

Mutta varmasti on itsestäänselvää, mitä häpeän tahallinen aiheuttaminen kasvatustilanteissa aiheuttaa lapselle pitkän päälle:

 

Lapsi, jota kasvatetaan häpeällä, alkaa vähitellen kokea itsensä kokonaisvaltaisesti huonoksi. Syntyy minäkuva, jossa lapsen tekemiset eivät ole huonoja, vaan olemassaolo on huonoa, läpikotaisin pahaa ja epäonnistunutta. Jopa lapsi, jota kohdellaan aikuisten taholta kaltoin, voi tämän kohtelun seurauksena alkaa kokea olevansa itse huono ja syypää tilanteeseensa, mikä on valtavan surullista (sekä valtavan väärin). Läpitunkevat huonommuudentunteet taas vahingoittavat kasvavan lapsen itsetunnon kehitystä, altistavat mielenterveysoireille ja aiheuttavat valtavasti kärsimystä.

 

Joten kun lapsesi seuraavan kerran töppää, kun hän mokaa tai tekee hölmösti: älä häpäise häntä!

 

Auta sen sijaan lasta sietämään vaikeaa tunnetilaansa, lohduta ja tue. Kerro, että kaikki mokaavat joskus. Vielä parempi idea: kerro, miten itse olet mokannut joskus – ja miten siitä selvisit. Kerro pienelle uhmaikäiselle, että rakastat häntä ja että hän on aivan ihastuttava – vaikka se ei olekaan sallittua, että hän heittää tavaroita vessanpönttöön. Kerro lapselle, joka kaataa vahingossa muronsa lattialle, että se ei haittaa, ja pyyhi jäljet hänen kanssaan yhdessä. Kerro vitosen kokeesta tuovalle koululaiselle, että hän on silti sinulle rakas ja ihana lapsi – ja että ensi kerralla harjoittelette kokeisiin yhdessä. Kerro teinille, joka kokee olevansa jollain lailla epäkelpo, erilainen tai kummallinen, että nämä tunteet ovat hänen iässään tavallisia ja liittyvät isoksi kasvamiseen – ja että hän on sinun mielestäsi ihana nuori juuri tuollaisena, minkä hän itsekin aikoinaan tulee huomaamaan.

 

Tällä tavoin olet mukana kasvattamassa sukupolvea, joka ei ehkä kasva häpeän vaan rakkauden voimalla oikeaan suuntaan.