Tätä blogikirjoitusta oli vaikea saada syntymään. Yleensä teksti soljuu vapaana ilman isompaa yrittämistä. Nyt kuitenkin päällä on ollut melkoinen jumi. Jumilla on yksinkertainen ja samalla erittäin monimutkainen syy: Venäjä vain pari viikkoa sitten hyökkäsi Ukrainaan, ja sen jälkeen tuhannet siviilit ja sotilaat ovat saaneet surmansa, vammautuneet tai yrittävät pysyä hengissä sietämättömissä oloissa, saarrettuina ilman ruokaa, vettä, lämpöä ja sähköä. Miljoonat ukrainalaiset lapset ja aikuiset ovat juuri tälläkin hetkellä raskaalla evakkomatkalla jossain päin Eurooppaa. Tunnelma on tästä kaikesta aika lailla tyrmistynyt ja ahdistunut. Suomessakin tasavallan presidentti Niinistö sanoi vain muutama päivä sitten kuolemattomat sanat: ”Nyt naamiot on riisuttu, vain sodan kylmät kasvot näkyvät.”
Tämä kaikki tapahtunut saa minut ajattelemaan inhimillisyyttä. Mitä inhimillisyys on tai ei ole. Miten inhimillisyys vaikuttaa meissä. Että inhimillisyydellä on joka tapauksessa tietty hinta; se vaatii tekoja, eikä se voi olla koskaan vain puhetta. Toisaalta, voisiko ihminen ottaa halutessaan vain rusinat pullasta? Voiko olla inhimillinen yhdessä kohdassa mutta valitakin sitten yhtäkkiä toisin, kun tilanne alkaa kuumottaa? Onko se inhimillistä? Vai tullaanko silloin itse asiassa pahuuteen, joka tuntuu olevan inhimillisyyden vastavoima?
Yksi synkällä tavalla vaikuttavimmista lukuelämyksistäni koskaan liittyy toiseen maailmansotaan. Eräs harvoista Auschwitzin tuhoamisleiristä selviytyneistä italianjuutalaisista, Primo Levi, kirjoitti rankan kuvauksen keskitysleirin arjesta, toisin sanoen kauhuista. Tuhoamisleirillä jokainen yksilö vain yritti selvitä hengissä hetkestä toiseen. Nälkä, sairaudet, väkivalta ja raskas työ ovat sanoja, jotka eivät mitenkään yllä kuvaamaan sitä pahuutta, kidutusta ja ihmisyyden riistoa, joita Levi ja niin monet muut kokivat silloin ja joista useimmat eivät hengissä selvinneet kertomaan. Empatia, toisesta huolehtiminen ja inhimillisyys olivat tuhoamisleirillä aika kaukana todellisuuden reunamilla. Ne vain jäivät pois. Ehkä juuri se oli itse asiassa lukijalle kirjan kauhistuttavin piirre.
Eikä toisen maailmansodan jälkeenkään ihmisen aktiivinen valinta olla joko inhimillinen tai paha toiselle ole hävinnyt mihinkään. Sotia, sortoa, nälänhätiä, joukkomurhia ja niin edespäin on ollut viime vuosikymmeninä riittämiin ympäri maapalloa, joskaan ei aivan näin lähellä Suomea. Niin kauan kuin kauheudet eivät vyöry olohuoneisiin, olemme näemmä yllättävänkin välinpitämättömiä sellaisen suhteen. Ja nyt kun se ei enää hetkeen onnistu, olemme kauhistuneita. Minäkin olen.
Mutta miten outoa on, että ihminen voi olla samaan aikaan toisia auttava, rakastava läheinen ja inhimillinen hyväntekijä, ja toisaalla tai toisena hetkenä julma, kylmä, väkivaltaa tai käsittämätöntä pahuutta vaativa, harjoittava tai levittävä taho. Voiko muka inhimillisyyden laittaa pois päältä? Vai onko tällöin aina taustalla vihaa, pelkoa, inhoa, tehokas aivopesun kohteeksi joutuminen tai vallanhimo? Toisaalta: onko ihminen vastuussa teoistaan silloinkin, kun edellä mainitut selittävät osittain tai kokonaan julmia tai pahoja tekoja? Minä ajattelen, että on. Vastuu ei häviä minnekään.
Tuntuu, että yhtäkkiä on tultu aikaan, jolloin länsimaissa joudutaan jälleen kohtaamaan ikiaikainen dikotomia siihen liittyvine kysymyksineen. Ihminen on hyvä/inhimillinen ja paha, eikä kummastakaan ominaisuudesta pääse eroon pysyvästi. Riippumatta kauniista someprofiileista, riippumatta uranäkymistä, riippumatta statuksesta, on selvää, että jokaisen meidän varjoissa on myös pahuutta, kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, joka ei vain aina näy ulospäin. Selviytymisen mahdollisuuksiaan kun laskelmoivasti arvioi, useimmat valitsevat joka tapauksessa sen keinon, jonka avulla todennäköisimmin säilyy hengissä tai menestyy. Osittain tällä tavalla selittyy pahuus. Ja osittain pahuus vain yksinkertaisesti on osa meitä ihmisiä.
Onneksi meissä on yleensä myös paljon inhimillistä ja hyvää. Inhimillisyys on sitä, mitä näen vaikkapa työssäni ihan joka päivä. Se on sitä, kun annetaan jotain toiselle. Annetaan ehkä siltikin, vaikka se olisi pois itseltä. Ollaan kilttejä ja ystävällisiä. Kannetaan toista henkisesti tai fyysisesti. Kieltäydytään olemasta ilkeitä tai julmia, vaikka sillä saisi valtaa tai nousun hierarkiassa. Pidetään heikommasta huolta. Ei anneta kanssaihmisten vaipua epätoivoon. Jaetaan hetki tuskaa, surua, kärsimystä – ja nähdään jakamisen arvo sinänsä jonakin syvästi tärkeänä. Ollaan myötätuntoisia ja ollaan empaattisia eli toimitaan myötätunnon mukaisesti. Yritetään auttaa. Yritetään olla ihminen toiselle.
Niinpä myös Suomessa näkyy nyt valtavaa inhimillisyyttä, myötätuntoa ja hyvyyttä. Eilen hyväntekeväisyyskonsertin aikana kerättiin kuusi miljoonaa euroa ukrainalaisten auttamiseksi. On annettu tavaroita, kerätty tarvikkeita. Moni ehdottaa, että voisi majoittaa pakolaisia kotiinsa. Moni menee vapaaehtoistyöhön ollakseen aktiivinen auttamistyössä. Monet tekevät ainakin muutaman tunnin lipaskeräystä esimerkiksi Unicefin tai Suomen Punaisen Ristin hyväksi. Sekin on hyvyyttä, kun jotkut kuuntelevat vapaaehtoisesti toisten ahdistusta ja huolta sota-asioihin liittyen.
Itse jään miettimään, mitä kaikkea muutakin ehkä on se inhimillisyys, jota kukin meistä tahoillaan juuri nyt elää todeksi, ehkäpä suhteessa Ukrainaan tilanteeseen tai ehkä suhteessa johonkin muuhun. Mitä värejä ja variaatioita inhimillisyydessä on? Ja ennen kaikkea, mitä konkreettisia tekoja se on? Kestääkö se? Jatkuuko se? Vai unohtuuko se kohta jonkun muun, vaikkapa jonkin toisen aiheen uutisoinnin alle?
Voisiko vielä käydä niin, että tämän hetken konkreettinen inhimillisyytemme toimisi kauniina mallina lapsillemme ja nuorillemme siitä, mitä ihmisen elämä on parhaimmillaan ja aidoimmillaan? Voisimmeko edelleen jatkaa toimimista todellisina roolimalleina niissäkin tilanteissa, jotka tuntuvat tukalilta?
Voisimmeko vielä käyttää mahdollisuuden näyttää lapsillemme, että meidän mielestämme ja meidän todellisuudessamme inhimillisyys ei lopukaan siihen, mikä on helppoa ja kivaa, vaan se kantaa sinnekin, mikä on raskasta, äärimmäisen vaikeaa ja joskus jopa vaarallista?
Sellainen kuvaus ihmisyydestä pitäisi vielä saada elää todeksi ja kirjoittaa kirjaksi.
Vanhemmuuden hyvä boogie 