Parisuhteen odotuksista ja puhumisen vaikeudesta

Tiesitkö, että loma-aikojen jälkeen perheneuvontapalveluihin ja pariterapeutteihin syntyy eniten yhteydenottoja? Tämä tuskin on sattumaa. Pariterapeutit puhuvat usein siitä, miten lomiin liittyy paljon niin odotuksia ja toiveita, että pettymykset ovat väistämättömiä.

 

Kiireisen arjen keskellä loma on kuin keidas, jolloin halutaan tehdä sekä itse, perheenä että parina kaikkea kivaa ja palauttavaa. Mutta toimivatko ihmissuhteet odotusten mukaisesti, jos ne ovat odotelleet vaikkapa puoli vuotta tai vuoden hattuhyllyllä lomien koittamista?

 

Arjen veroja

 

Arjessa pakollisen tai puolipakollisen puuhan määrä on loputon. Pienet lapset tarvitsevat jatkuvaa huomiota ja hoivaa. Kouluikäiset kaipaavat kuuntelevaa korvaa, kuskausapua, valvontaa ja läsnäoloa. Lisäksi on kotitöitä, muita töitä ja raha-asioiden hoitamista, hankintojen tekemistä sekä arjen suunnittelua, jota metatyöksikin kutsutaan. On hyvin ymmärrettävää, että tällaisessa pyörityksessä energiaa parisuhteen ja perhesuhteiden hoitamiseen jää loma-aikojen ulkopuolella vähän.

 

Silti on ironista, että useimmat parisuhteet syntyvät aluksi rajattoman rakkauden ja lämmön kokemuksista toisen ihmisen kanssa. Rakastetut liimaantuvat toisiinsa kuin syksyn märät lehdet katuun. Kun päivän ajan jaksetaan olla erossa, niin päästään olemaan yhdessä, mikä on ihan parasta. Mitään muuta ei halua eikä kaipaa.

 

Vuosien vieriessä ja perhetilanteen muuttuessa samasta rakastetusta voi kuitenkin tulla jotain sellaista, joka pitäisi jaksaa muistaa ja huomioida myös arjessa – ei pelkästään lomalla. Keskusteluja pitäisi käydä ja läheisyyttä rakentaa, kaikki toki tämän tietävät. Mutta kun ei jaksa. Ei ehkä kiinnosta. Eikä kenties osaakaan mielestään puhua tunteista ja itsestään. Parempi vain olla hiljaa, keksiä muuta tekemistä, uppoutua vaikka lapsiin tai työhön, unohtaa koko juttu…

 

Mun tarpeet ja sun tarpeet, meidän tarpeet ja lasten tarpeet…

 

Omista tarpeista puhuminen voi olla parisuhteessakin äärimmäisen vaikeaa. Paljon tarvitsemisiin liittyvää mielipahaa, vaille jäämistä, vihaa ja pettymystä voi siksi kätkeytyä toistuvien parisuhderiitojen tai jääkylmän viileyden alle. On paljon helpompi riidellä hammastahnatuubin puristamisesta tai pitää mykkäkoulua kuin keskustella siitä, onko kumppanilleen tärkeä ja merkityksellinen – ja missä se mahdollisesti näkyy kumppanin elämässä…

 

Lapset sekoittavat tietenkin pakkaa omalta osaltaan. Pelkästään kasvatuserimielisyydet ovat tavallisia, mutta myös vaikeudet jakaa perheen pyörittämisen vastuita vaikuttavat puolisoiden elämänlaatuun. Kuten ystäväni, pari- ja seksuaaliterapeutti Minna Oulasmaa on sanonut, joissain perheissä yksi puolisoista kantaa kivirekeä ja toinen on vapaamatkustajana. Kivirekeä kantava uupuu taakkansa alle, ja vapaamatkustaja kärsii läheisyyden puutteesta. Kukaan ei silloin saa mitä haluaa. Syyllisiä ei tällaisiin tai muihinkaan perhe/parisuhdekuvioihin tarvitse etsiä, mutta on kuitenkin tärkeä sisäistää, että jokaisella aikuisella on aina oma vastuunsa sekä parisuhteestaan että roolistaan vanhempana. Toisen puolesta ei voi sitä kantaa.

 

Parisuhdetango vai -tankotanssi?

 

Parisuhteisiin ajautuu usein kaksi aika erilaista ihmistä. Tunnekeskeinen pariterapia puhuu parisuhdetanssista, jossa toinen saattaa yrittää pitää parisuhteen rauhallisena kiistoja vältellen, toinen taas pyrkii rakentamaan läheisyyttä kontaktia hakien. Toinen astuu parisuhteessa kohti ja toinen kauemmas, mistä syntyy omanlaisensa tanssi.

 

Askeleiden suunta voi välillä vaihtua, ja joskus tanssitaan yhdessä tuumin samaan suuntaan. Toisinaan kuitenkin toisen varpaille astutaan jatkuvasti tai jompikumpi puoliso jää yksin lattialle pyörimään. On loogista, että jos epäonnistuneilta tuntuvat tanssikuviot toistuvat jatkuvasti arjen pyörteissä ilman että suhteessa puhutaan niistä tai pyritään niitä muuttamaan, loma-ajat menevät taatusti riitelyyn/välttelyyn ja oman paikan etsimiseen parisuhteessa ja perheessä.

 

Olennaista parisuhdetanssissa on havaita jokaisen ihmisen yksilöllisyys. Toista ei voi pakottaa toivomaansa muottiin, koska mallit omille tanssiaskelille ovat muotoutuneet jo lapsuudesta lähtien. Jostain syystä vastakohdat näyttävät tässä tanssissa olevan erityisen tyypillinen kombo, joten vaikeudet läheisyyden ja etäsyyden säätelyssäkin ovat tavallisia. Joku kaipaa paljon tilaa, toinen jatkuvaa kontaktissa olemista. Jotkut yrittävät puhumalla ja ”lypsämällä” päästä lähemmäksi rakkaitaan. Toiset välttelevät kaikkea epämukavuutta ja puhuvat mieluiten vain niitä näitä, säästä tai vaikka kaupunkisuunnittelusta. Tietenkin ihmiset myös muuttuvat ajan myötä eikä kohtaaminen ole aina helppoa kellekään.

 

Vastaantulemisesta ja läheisyydestä

 

Ainoaa oikeaa tapaa olla toisen ihmisen lähellä ei ole. Mikä toimii yhdellä pariskunnalla, ei toimi toisella. Äärimmäinen läheisyyden välttely tai toiseen liimaantuminen eivät kuitenkaan yleensä ole toimivia tapoja rakentaa ihmissuhteita. Toimivampaa on tulla kumppaninsa tarpeiden osalta hiukan häntä vastaan arjessa, jos haluaa elää hyvältä tuntuvaa elämää parisuhteessa.

 

Siksi älä odota lomaan asti. Mene hiukan epämukavuusalueelle ihan joka päivä. Uskalla antaa enemmän parisuhteelle ja toisaalta kerro toiselle aidosti siitä, mitä tarvitset. Anna puolisollesi hänen hinkumaansa tilaa, vaikka se ei olisi luontevaa sinulle. Tai ota tiiviimmin kumppaniisi kontaktia, vaikka se olisi sinulle vaikeaa.  Luota ja ole luotettava. Sovi arjen asioista ja pidä omalta osaltasi niistä kiinni. Jaa, anna itsestäsi jotain aitoa, tue puolisoasi paljastavalla hetkellä ja rakenna sillä tavoin parisuhdetta. Keskustele. Tällöin on suurempi todennäköisyys, että saat myös juuri sen kivan ja palauttavan loman, jonka tarvitset ja jota odotat.

 

Tunnekeskeisen pariterapian nettikurssi löytyy Väestöliiton sivuilta tästä linkistä.

Elämän kapeikoissa onnea on käsi, josta pitää kiinni.

Nuorena jokainen ihminen kokee itsensä jollain tavalla haavoittumattomaksi. Elämä on kuin hauska leikki, hitaasti aukeava kaunis kukka. Jokainen ovi kutsuu, ja huominen on erityisen paljon toivoa täynnä. Vaikka ympärillä sattuu ja tapahtuu, mitkä tahansa ongelmat tuntuvat kaukaisilta. Nuoren ihmisen psyyke on rakentunut vakuuttelemaan itselle, että vaarat, pulmat ja vanhuus eivät koske minua.

Iän karttuminen on tästä näkökulmasta sekä ilon että harmin aihe.

Keski-ikää lähestyvät ihmiset, minä mukaan lukien, kokevat itsensä toisaalta varmemmiksi siitä, mitä elämän tulisi sisältää ja järjestävät näitä onnenaiheita aktiivisesti, mutta toisaalta he tulevat yhä tietoisemmiksi elämän nurjista puolista, kärsimyksestä ja tuskasta.

Erot, muutot, köyhyys, työttömyys, sairaus ja muut elämän ikävyydet menevät joko todella läheltä ohi tai paiskautuvat kasvoille kuin märkä rätti.

Yhtäkkiä asut hometalossa etkä tiedä, miten voit selvitä tilanteesta. Yhtäkkiä sinulla on pitkäaikaissairaus, jonka ennuste on epämääräinen. Yhtäkkiä firma menee nurin tai parisuhde purkautuu, vaikka olit varma, ettei niin koskaan kävisi. Enää ei voi selviytyä vain vakuuttelemalla itselleen, että vaikeudet ja ongelmat eivät ylety omalle iholle asti.

Elämä on virta, jossa kapeisiin kohtiin eivät joudu vain epäonnekkaat, vaan kaikki saavat osansa.

Et ehkä aja suoraan karille, mutta pohjakosketus tapahtuu useimmille jossain vaiheessa. Huolet, suru tai viha painavat ihmistä alas sellaisella voimalla, ettei niitä voi aina vastustaa. Sellaisina aikoina kaikki energia menee pinnalla pysymiseen. Useimmat selviävät lopulta, onneksi.

Oletko miettinyt, mikä pitää ihmistä hengissä, kun kaikki epäonnistuu?

Mikä on taika, joka auttaa ponnistelemaan, vaikka jokainen pulmallisen tilanteen detalji puhuu selviytymistä vastaan? Lastenpsykiatriassa puhutaan resilienssistä, joka on vapaasti käännettynä selviytymisen taitotila. Resilienssi ei ole synnyinlahja, vaan siihen liittyy useita elämän varrella saavutettuja taitoja ja kykyjä, kuten sosiaaliset taidot, myötätuntoisuus, asenne ja ongelmanratkaisutaidot.

Yksi aivan olennainen tekijä vaikeuksista selviytymisen kannalta on toisen ihmisen hyväksyvä katse.

Ihminen on yhä varustettu kivikautisin asetuksin. Ihminen on selvinnyt erityisesti siksi, koska hän on jo esihistoriallisista ajoista lähtien nojannut yhteisön tukeen. Ei ole ollut olemassa vain ”minä”, vaan on ollut ennen kaikkea ”me” – oma joukko, jonka puolesta toimia ja työskennellä. Ihmisryhmä, joka on kannatellut jokaista jäsentään tarvittaessa.

Vaikka kivikausi on onnellisesti ohi ja postmoderni elämäntapa voi vaikuttaa näennäisesti hyvin erilaiselta, elämän kapeikkokohdissa tarvitaan yhä samaa lääkettä kuin aikanaan: toisen ihmisen läsnäoloa ja lämpöä.

Ystävyys, sukulaisuus, rakkaus ja sielujen sympatia kannattelevat yksilöitä niissä vaiheissa, jolloin missään ei tunnu olevan mitään järkeä.

Oma ydinjoukko voi toki olla jotain aivan muuta kuin varsinainen biologinen perhe: se voi olla joukko rakkaita ystäviä, työkavereita, harrastusrinki tai vastaava. Pääasia on, että tämän porukan läsnäoloon ja tukeen voi aina luottaa.

Elämän herkullinen suolainen sokeri koostuu siitä, miten ilo, onni, suru ja viha limittyvät saman ihmisen kokemuksiksi. Ne vaihtelevat kuin aallot; joskus ne ovat olemassa jopa samaan aikaan – kasvavat, pienenevät ja muuttuvat. On onni, jos sinulla on läheinen, joka pitää kiinni kädestäsi jokaisen aallon aikana.

Sinun arkesi on tosiaankin jonkun lapsuus.

Älä kitise, hän sanoi.

 

Älä lääpi sitä ikkunaa. Älä mene sinne. Pysy tien reunassa. Kävele nopeammin. Kävele hitaammin. Älä juokse.

 

Haukotus, nyt on jo tunti siitä, kun käskin sinua pesemään hampaasi. Voisitko YSTÄVÄLLISESTI pestä hampaasi. Nyt. Älä koske siihen. Mene suoraan hammaspesulle.

 

Enkö minä juuri sanonut, että tee läksysi.  Eikö tästä puhuttu juuri. Tottele minua! Oletko taas hukannut äikän vihon? Voisit kirjoittaa vähän siistimmällä käsialalla. Nää on ihan harakanvarpaita. Mitä tämä koenumero tarkoittaa? Mikset lukenut riittävästi kokeeseen? Minähän sanoin. Sanoin ainakin edellisenä päivänä. Etkö tätäkään voinut tehdä kunnolla.

 

Syö suu kiinni. Älä ota liikaa ruokaa. Sun täytyy ottaa enemmän ruokaa. Syö salaattisi. Älä keiku tuolilla. Ei possuilla ruokapöydässä. Käytä haarukkaa. Ruualla ei saa leikkiä. Minä haluan, että meillä keskustellaan sivistyneesti ruokapöydässä. Meillä ei syödä herkkuja joka päivä. Ainakaan te ette syö. Nälkäiset Afrikan lapset olisivat kiitollisia tuosta ruuasta, mistä te valitatte.

 

Onko teidän pakko pitää tuota melua koko ajan. Täällä on taas hirveä sotku. Minä en ole mikään palvelija. NYT nämä lelut pois tästä lattialta tai heitän ne roskiin. Voisitko vihdoin.

 

Mikset mene ulos leikkimään? Kaikki kaveritkin on siellä. Miten niin et halua. Miten niin ei pyydetä. Mitä te oikein touhuatte siellä ulkona. Aina saa teidän riitoja selvitellä. Eikö isot pojat osaa itse ratkaista ongelmiaan. Meille ei sitten tule kukaan mökäämään ja häiriköimään. Keksikää joku muu paikka missä leikitte. Ei, en ehdi nyt lähteä ulos.

 

Voisit vähän sinäkin pitää kunnostasi huolta. Aina istut vaan siinä puhelimella. Joku ruutu nenän edessä koko ajan. Mitä sä siellä edes teet? Miten niin lähetät kuvia nettiin? Mitä kuvia? Mikäs tuo sivusto oikein on? Ei silloin kun minä olin nuori. Leikimme pihoilla vaan kaiket päivät. Ei ollut puhelimia eikä nettiä. Aina toteltiin vanhempiamme ja kunnioitettiin niitä.

 

Miten niin minäkin olen puhelimella koko ajan. Minä tarvitsen puhelinta, teen kaikkia hyödyllisiä aikuisten juttuja sillä. No, esimerkiksi ostin just junaliput ja lähetin sähköpostin työkaverille ja nyt laitoin viestiä parille kaverille. Niin mutta se on ihan eri asia.

 

Ei mulla ole nyt aikaa vääntää sun kanssa näistä asioista. Katsotaan huomenna. Katsotaan ensi viikolla. Ehkä mä just ja just silloin voin. Tää vanhemmuus on rasittavaa. Ja teissä on niin hirveesti negatiivista energiaa.

 

Kun luit tämän tekstin, kysyitkö itseltäsi: onko tämä arkea, joka on myös jonkun lapsuus ?

Kun keho kutsuu, kuuntele.

Lapsiperheen elämä on touhua täynnä, ja toukokuu on erityisesti yksi sen ruuhkahuipentumista. Toukokuulle kertyy ohjelmaa: päättäjäisiä, juhlia, esityksiä ja kilpailuja. Näitä tapahtumia käydään kuin rasteja suunnistuksella. Samaan aikaan monen aikuisen työ tai opinnot ovat kiireisimmillään ennen lomakautta ja lapsetkin ehkä lukuvuodesta väsyneitä ja kireitä.

 

“Mulla on kauhee stlessi”, huokaa lapsi.

 

Stressaavat jaksot tuntuvat usein kehollisesti, myös lapsilla. Kroppa alkaa vienosti kuiskutella kiireen olevan liiallista. Olo alkaa tuntua väsyneeltä, raskaalta, voimattomalta. Pää ei toimi normaaliin tapaan, ajatukset kulkevat tahmeasti. Liikunta ei suju kuin yleensä. Leposyke saattaa kohota, samoin verenpaine. Ruoka maistuu turhankin hyvin – tai ei maistu lainkaan. Uni muuttuu katkonaiseksi ja huonolaatuiseksi. Ilmestyy migreeniä, vatsavaivaa, selkäkipua, tai flunssa iskee.

Lapsilla stressi voi näkyä ärtyisyyden tai itkuisuuden ohella päivittäisinä vaivoina, joita lapsi valittelee, mutta jotka eivät juurikaan vaikuta arjesta suoriutumiseen. Stressiin liittyvä mahakipu on tällaisista vaivoista varmaankin tavallisin ja johtaa joskus pitkällisiinkin selvittelyihin lastenlääkärin vastaanotolla. Myös erilaiset kivut, säryt ja voimattomuus saattavat liittyä lapsilla stressiin. Keskittymisvaikeudet ovat tavallinen kuormitusoire.

 

Kroppa voi ryhtyä lakkoon

 

Jos liiallinen kuormitus jatkuu pitkään, eivätkä mielen ja kehon viestit eivät ala “mennä jakeluun”, lopulta kroppa voi päättää sanoutua kokonaan irti hullunmyllystä. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, ja tällaiset kuormitusoireet saavat nimekseen kontekstista riippuen esimerkiksi burnoutin tai ylikunnon. Niihin liittyy yleensä sekä aikuisilla että lapsilla myös psyykkisiä oireita, kuten mielialan laskua, ahdistuneisuutta, epämiellyttäviä toistuvia ajatuksia tai vaikeuksia hillitä kiukkua.

Psykiatrit puhuvat joskus psykosomaattisista oireista. Psykosomatiikka liittyy käsitteenä siihen, että ihminen ei oikeastaan ole jakautunut selvästi kehoon ja mieleen, kuten usein ajatellaan, vaan psyykkiset oireet tuntuvat usein ainakin osittain kehollisina – ja toisin päin. Joskus käy niinkin, että psyykkisten oireiden puutteessa/sijaan ilmestyy omituisia fyysisiä kipuja ja vaivoja, joihin ei löydy lääketieteellisiä selityksiä.

On tilanteita, joissa ihmisen raaja lakkaa yhtäkkiä toimimasta tai tulee kummallisia kohtauksia. Hämmennys on suuri, jos pienen tai isomman potilaan dramaattisen oireen taustalta ei löydykään mitään selkeää selittävää syytä. Yleensä toiminnallisilla ja psykosomaattisilla oireilla on onneksi taipumus helpottua ajan myötä. Erilaisten tutkimusten jälkeen tieto vaivan psykosomaattisesta luonteesta on toisinaan helpottavakin juttu, mutta voi silti olla vaikea hyväksyä, että kyseessä olisi mielen ja ruumiin kuormituksesta tai stressistä johtuva oire. Niin selvästi erillisinä olemme tottuneet ajattelemaan kehoa ja mieltä.

 

Keho on temppeli, tai vähintään maja

 

Ihminen on kokonaisuus, jossa kehon ja mielen yhteispeli on kaiken hyvinvoinnin edellytys. Keho ei ole kuori, jota voi muokata ja rääkätä miten tahtoo, vaan keho on arvokas sielun ja mielen maja, joka reagoi omalla tavallaan kuormaan ja stressiin. Jos mieltä kohdellaan kaltoin, se tuntuu kehossa asti. Samalla tavoin kehon kokema kipu ja kärsimys heijastuu mieleen.

Kehon kuuntelemisesta puhutaan nykyään paljon. Monet pitävät esimerkiksi hengitysharjoituksista, joissa saadaan yhteys tunteiden ja elämän kehollisiin puoliin. Hengitys on yksi tapa rauhoittaa itsensä stressitilanteessa. Jooga, pilates, kevyt tai keskiraskas liikunta, saunominen, laulaminen ja venyttely ovat myös tapoja tuntea kehonsa rajat ja kokea itsensä kehollisena olentona. Mikä on sinun paras keinosi saada yhteys kehoosi?

Kehon kuunteleminen voisi kuitenkin olla arkipäiväisempää ja sitä saisi mieluusti tapahtua vaikka joka päivä. Se voisi olla suorastaan elämäntapa. Voisihan kehon kuuntelun lisäämistä kokeillakin: kun heräät aamulla, kuulostele kroppaasi. Miltä se tuntuu tänään? Onko kehossa hyvä, miellyttävä tunne vai väsynyt, jaksamaton olo, vai jotain muuta? Onko keho valmiina päivän touhuihin? Miten kroppaasi vaikuttaa esimerkiksi raskas työpalaveri tai pitkälle venähtänyt ilta? Miten kehossa tuntuvat omat tai toisten tunteet? Mistä alat ensimmäisenä huomata, jos kuormitut?

 

Lapsen kehollisuus on luonnollista – mutta ei aina

 

Lapset toimivat luonnostaan hyvin kehollisesti: he ovat liikkeessä lähes aina, hakevat aistimuksia, kiertyvät kippuralle ja hakeutuvat syliin rakkaan vanhemman kosketuksen pariin. He pyörivät, kierivät, hyppivät, juoksevat ja mönkivät.

Mutta joskus myös lasta kannattaisi opettaa saamaan vahvempi yhteys kroppaansa ja kuuntelemaan sitä. Varsinkin, jos lapsella on epämääräisiä fyysisiä oireita, joille ei löydy syytä, kuten erilaisia kipuja tai vaivoja – tai jos lapsella on esimerkiksi aistiyliherkkyyksistä johtuvia vaikeuksia toimia omassa ympäristössään – tai jos hän kohtelee kehoaan välinpitämättömästi (esimerkiksi itseä nälkiinnyttäen tai joutuen toistuviin haavereihin), lasta kannattaa lempeästi ohjata tunnustelemaan oman kehon tuntemuksia enemmän.

 

Miten kehollisuutta voi opetella?

 

Käytännössä kehollisuuden opettelu tarkoittaa, että vanhempi voi arjen tilanteissa esimerkiksi kysellä lapselta tai pyytää näyttämään, missä kohdassa kehoa jokin tietty tunnetila tuntuu. Epämääräistä kipuoiretta saattaa voida helpottaa hieromalla apsen selkää tai raajoja. Kehollisuuden opettelu voi tarkoittaa myös rentoutumisharjoituksia, palleahengityksen opettelua tai venyttelyä.

Lasten(kin) kropat hyötyvät myös mukavasta liikkumisesta oman jaksamisen mukaan. Liikunnan ei tarvitse aina olla suureellista lenkille lähtöä tai raskaita pelejä. Lapsen monipuolinen, kehoa hellivä liikunta koostuu myös vesileikeistä, ulkoilusta, tanssista, kiipeilystä puihin ja piiloleikeistä – lapsen valinnan mukaan. Myös lapsille on toki tarjolla myös joogaa ja muita kehotietoisia lajeja. Joskus kehollisuuden opettelun avuksi tarvitaan ammattilainen, kuten fysioterapeutti, toimintaterapeutti tai psykoterapeutti. Näin on erityisesti silloin, jos lapsella on isoja aistisäätelyongelmia, lapsi on huomattavan arka liikkuja tai hänellä on esimerkiksi merkittäviä kehon toimintojen tai fyysisiä ongelmia.

Jokaisen lapsen pitäisi saada oppia jo pienenä, että omaa kehoa saa kuunnella ja että kehon viestejä ei pidä laiminlyödä. Lapsen – ja toki aikuisenkin – pitäisi saada kokea oma vartalonsa ihanaksi ja rakkaaksi. Kuten tunteiden käsittelyn oppiminen, oman fyysisen tilan ja voinnin ymmärtäminen on tärkeä taito.  Jos kehossa tuntuu pahalta, on tärkeä pystyä tunnistamaan se ja uskaltaa sanoa se myös ääneen. On yhtä lailla tärkeää, että aikuiset kuulevat lasten kehoa koskevat viestit ja pyrkivät heitä tarvittaessa auttamaan.

Ja sinä aikuinen: anna päivittäin lapselle mallia siitä, miten omaa kehoa kohdellaan. Ole itsellesi lempeä ja ystävällinen, helli itseäsi hyvällä ravinnolla, liikkeellä, hyvällä kosketuksella ja riittävällä unella. Näin lapsesi oppii esimerkkisi avulla, miten itseä saa ja pitää kohdella hyvin. Eeva Kilven sanoin:

“Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun. ”

– Eeva Kilpi –

 

Kenen elämää lapsesi suorittaa?

Kello on kolme iltapäivällä. Lapsi on juuri tullut koulusta ja tietokonekerhosta. Huh, on sentään hetki aikaa syödä välipalaa, ennen kuin on lähdettävä jalkapallotreeneihin. Sieltä tullaan kotiin vähän seitsemän jälkeen. Siinä on sitten vielä ne läksyt, ja biologian kokeeseen lukeminen edessä, ja oikeastaan pitäisi myös harjoitella soittoläksyt. Onneksi lapsi ehtii sänkyyn unta kohti viimeistään kymmeneltä, koska aamulla on taas jo seitsemän jälkeen oltava liikenteessä. Kokeista on viime ajat tullut vain seiskoja-kaseja, ja nyt on huolehdittava, etteivät arvosanat tipu enempää. Ollaan mietitty jotain englannin lisäkurssia iltaan syksylle. Kummallista kuitenkin, miten väsyneeltä lapsi on viime ajat näyttänyt, ihan kuin hänellä ei olisi virtaa  juuri lainkaan. Onkohan hänellä jokin sairaus, vaikka anemia? Tai voisiko kuitenkin tässä sisäilmassa olla jotain ongelmaa? 

 

Kuulostaako tutulta?

 

Ei ihme. Kasvatamme lapsia ympäristössä, jossa monitaituruudesta on tullut itseisarvo. Ei ole pelkästään niin, että lapsi voi kokeilla kaikenlaista. Pikemminkin lapsen on  kokeiltava kaikenlaista. Ehkä on jopa pakko menestyä kaikessa. Harrastamisesta tulee ikään kuin välttämätön osa elämää. Jos siihen ei täysipainoisesti osallistu, voisiko lapsi jäädä tulevaisuudessa jostain syrjään?

 

Mistä sitä muuten tietää, voiko lapsesta tulla konserttipianisti, jos hän ei edes yritä tosissaan? Siksi meillä soitetaan päivittäin ainakin puoli tuntia. Vahdin, että asteikot tulee käyty läpi. Tai jos lapsi päättääkin teininä tähdätä jääkiekkomaajoukkueeseen – siksi nyt pitää huolehtia, että hän käy vähintään viisi kertaa viikossa treeneissä ja osallistuu kaikkiin peleihin. Hän on aika kilpailuhenkinen, hän haluaa menestyä. Ja oikeastaan, olisihan se minustakin hienoa, jos lapsesta tulisi maajoukkuelainen. Tai vaikka suosittu laulaja. Vihdoin joku näkisi sen, minkä minä näen: että lapseni on erityinen, hieno tyyppi. Jos joku sen näkee, se tekee minustakin oikeastaan aika erityisen. Olenhan tämän lapsen vanhempi. 

 

Nuorena on vitsa väännettävä…?

 

Aika paljon vettä on virrannut sen jälkeen, kun nykyiset kolmikymppiset vanhemmat aikanaan aloittelivat omia harrastustaipaleitaan. Silloin taisi olla harvinaista, että joku kävi neljävuotiaana omassa harrastuksessa. Nyt monissa ympäristöissä on harvinaista, ettei 4-5-vuotiaalla vielä ole mitään harrastusta. Kaiken lisäksi erilaisten harrastusten järjestäjillä (puhumattakaan vanhemmista 😉 ) on usein varsin kunnianhimoinen suhtautuminen omaan lajiinsa. Ei riitä, että kerhomaisesti käydään höntsyilemässä kerran viikossa, vaan samassa harrastuksessa olisi käytävä monta kertaa viikossa: oheisia ja erilaisia täydentäviä treenejä riittää.

Muskari on aloitettava varhain, että ehtii oppia nuotit ja tekniikat ennen kouluikää – eihän muuten voi menestyä? Ja liikuntalajeissa motoriikkaa on alettava hioa jo päiväkoti-iässä, jotta pallonkäsittelytaito kehittyy vielä, kun lapsi omaksuu asioita helposti. Jos lapsi ei opi näitä juttuja riittävän varhain, niin….Todellakin. Mitä sitten?

 

Kenen elämää lapsesi suorittaa? Omaansa vai jonkun toisen?

 

Jos hän ei käy jokaisessa treenissä, hän ei välttämättä saa peliaikaa turnauksissa. Nykyisinhän sinne pitää toimittaa muutenkin sairauslomatodistus, että saa ylipäänsä olla poissa. Ja jos ei käy harjoituksissa niin paljon kuin muut, voi tippua alemman tason joukkueeseen. Sitä hän ei halua. Sitä me ei haluta. Se olisi noloa…ja muutenkin. Tiedän, että lapsi on väsynyt, mutta onhan sitä oltu väsyneitä ennenkin. Ja hei, se on vaan harrastus…ei ne lapset kumminkaan ota sitä niin tosissaan. Vaikka olisihan se kurjaa, jos he häviäisivät kaikki pelit, kun mekin joka viikonloppu siellä kentän laidalla seisotaan ja katsotaan, miten menee. Mutta ei se lapsi tiedä, että näin ajatellaan. Ei se häneen mitenkään vaikuta.

 

Onko niin, että tavallinen ei enää ole riittävän hyvää? Odotammeko, että kaikista lapsista tulee erityisen taitavia osaajia? Joskus tosiaan lapsi voi olla syntymästään lähtien äärimmäisen motivoitunut ja suuntautunut johonkin lajiin tai toimintaan. Yhdistettynä rautaiseen työntekoon ja tinkimättömään mutta tukevaan perheeseen sekä aikamoiseen kauhalliseen onnea, tästä voi syntyäkin oikea menestystarina, seuraava kimiräikkönen, laurimarkkanen tai pekkakuusisto.

Mutta useimmat ihmiset ovat – halutaan sitä myöntää tai ei – aika tavallisia. Hyviä jossain jutussa, huonoja jossain toisessa. Useimmat osaavat paistaa pihvin tai quornin, osaavat tehdä kotiaskareita, pelaavat säbää mukiinmenevästi, töissä pärjäilevät. Useimmat eivät kuitenkaan ole minkään alan erityisosaajia. Ei maailman parhaita, ei säkenöivän taitavia eikä Nobel-palkittuja.

 

Jos hän onkin tavallinen, mitä se merkitsee minun kannaltani? 

 

Joskus vanhemmat ovat valmiit uhraamaan oman hyvinvointinsa ja kaiken vapaa-ajan lapsen harrastusten eteen. Menestyminen on usein pitkäjänteisen ja kovan työn tulos. Mutta mikä pettymys onkaan, jos oma lapsi kaikesta vaivasta huolimatta päätyy olemaan siinä 99 %:n joukossa, josta ei tule maailmanmestareita, ennätystentekijöitä tai ammattilaisia omassa lajissaan.

Mitä jos hänestä tulee ihan tavallinen putkimies, opettaja, lakimies tai suurtalouskokki. Mitä se kertoo vanhemmasta, mitä se kertoo lapsesta? Mitä se kertoo niistä sunnuntaiaamun sateessavärjötellyistä aamuista kentän laidalla ja myyjäisistä, jonne on aina leivottava mokkapaloja. Onko se kaikki turhaa?

 

Vähemmän suorittamista, enemmän hyggeä, kiitos.

 

Ei, ei se ole turhaa. Teillähän on ollut yhteisiä hetkiä harrastuksen johdosta. Ehkä jopa leivotte yhdessä sinne myyjäisiin – siinä ehtii samalla jutella? Ehkä aina sinustakaan ei ole ollut ankeaa seisoa viikonloppuaamuisin kentän laidalla, vaan oikeastaan olet saanut sieltä juttuseuraa. Lapsella on treeneissä kivaa, ainakin useimmiten. Joten ei ne uhraukset turhia ole. Pikemminkin kiva harrastus pitää ihmisen ns. kaidalla tiellä, vaikka murrosikä sekoittaisi päätä. Aikuisellekin harrastus voi olla virkistävä, ravitseva, voimaannuttava.

Mutta ehkä joskus voisi silti jäädä harrastuksen sijaan kotiin oleilemaan. Tehdä vaikka pannukakkua ja katsoa yhdessä telkkaria. Nauttia yhteisistä hetkistä ja olemisesta kiinnittämättä huomiota siihen, mitä pitäisi ja täytyisi.

Ehkä hänestä ei sen seurauksena sitten tule seuraavaa Ronaldoa. Tai seuraavaa Mozartia. Mutta se ei haittaa. Hän saa muutenkin itse päättää, mitkä jutut hän tekee isommalla intensiteetillä. Kai vasta isona voi tietää, mitä hänestä tulee. Taidan antaa hänelle siinä suhteessa kasvurauhan. Ja huolehdin, että hän saa aina välillä vaan olla ja levätä. Tehdä kivoja juttuja tai olla tekemättä. Jospa sitä virtaakin sitten tulisi taas enemmän. 

 

 

 

Perhe-elämässä one size does not fit all.

Saduissa prinsessa ja prinssi ensin tapaavat, kamppailevat jonkun ongelman kanssa, ja sitten he menevät naimisiin hankkien ihanan, ison perheen. Sadut päättyvät siihen: kaikki elivät elämänsä onnellisena loppuun asti. Joskus tuntuu, että myös oikeaan perhe-elämään liittyy tällaisia satuja ja myyttejä, joita kuvitellaan tosiksi. Myytti voi olla esimerkiksi tällainem: mies ja nainen tapaavat, seurustelevat, menevät naimisiin; sitten nainen tulee raskaaksi ja synnyttää yhden tai kaksi tervettä lasta. Otetaan asuntolainaa, autolainaa, pesukonelainaa ja hankitaan koira. Kesällä grillataan ja kerran vuodessa matkustetaan Thaimaahan. Kaikki ovat hurjan onnellisia. End of story.

 

Mutta onko oikeasti näin? Onko tämä todellisuutta vastaava käsitys perhe-elämästä?

 

Kirjan Anna Karenina alkuun Tolstoi kirjoitti kuuluisan lauseensa: “Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Olen vähän eri mieltä – minusta tuo lause voisi olla ihan vaan siinä muodossa, että jokainen perhe on omanlaisensa alusta lähtien: onnellinen, onneton ja kaikkea siltä väliltä. Sillä todellisuudessa ei ole yhtä ainoaa tapaa olla perhe.

 

Mitä tarkoitan?

 

No voidaan lähteä esimerkiksi siitä, että ydinperheunelman sijaan ihan tavalliseen perheeseen voi kuulua vain yksi vanhempi. Tämä vanhempi voi olla isä tai äiti, kumpi vain.  Nykyaikana avio- ja avoeroja tapahtuu noin 30 000 vuosittain. Näin ollen eroperheitä on aika paljon, ja niistä osassa lapset asuvat pääosin toisen vanhemman kanssa, osassa taas puoliksi kahdessa kodissa. Uusperheitäkin syntyy tasaiseen tahtiin. Nykyisin arviolta lähes joka kymmenes lapsiperhe on uusperhe. Samaa sukupuolta olevien vanhempien perheitä on useita tuhansia. Vuonna 2015 adoptioita tapahtui 407, osa ulkomailta ja osa kotimaasta. Kodin ulkopuolelle sijoitettuina oli vuoden 2016 aikana 17 330 lasta ja nuorta, joista osa asuu sijaisperheissä. Suomessa on paljon lisäksi paljon perheitä, joissa on jonkinlaista erityistarvetta, kuten lapsen tai vanhemman sairaus tai vammaisuus. (Lisää tilastotietoa perheistä kaipaavalle löytyy täältä ja Sotkanetistä.)

 

Mitä tästä pitäisi päätellä?

 

Ainakin se, että ei ole yhtä oikeaa tapaa olla perhe tai vanhempi. Suomi on pullollaan lähi-, etä-, ero-, uusperhe-, bonus-, sijais- tai tukivanhempia/isovanhempia, joilla voi olla sellainen käsitys, että heidän edustamansa perhemuoto ei ole kovin tavallinen – tai että heissä olisi siksi itse asiassa jotain vikaa. Näinhän asia ei ole, vaikka julkisesti puhetta perheiden erilaisuudesta ja yksilöllisyydestä kuulee vain niukasti. Asiasta ei jostain syystä puhuta, vaikka ilmiö on enemmän tavallinen kuin epätavallinen. Siis siitä huolimatta, että ollaan jo tultu aika pitkä matka eteenpäin kulttuurista, jossa esimerkiksi “au-lapsi” oli poikkeuksellista ja noloa.

Me, jotka teemme työtä perheiden parissa, saamme päivittäin nähdä sen monimuotoisuuden ja rikkauden, mitä perhe-elämä voi olla kaikkine koukeroineen, mutkineen, muutoksineen ja ilmiöineen. Ei ole onneksi olemassa perheen standardimallia tai one size fits all -perhemuotoa. Niinpä ei ole syytä erityisesti välttää jotain tiettyä tapaa elää – tai pakonomaisesti tavoitella sadunomaista ydinperhemallia, jonka kaikki olemme vähintään amerikkalaisista romanttisista komedioista oppineet tai muuten vain omaksuneet. Vanhemmuus ja lapsuus voivat olla ihan hyviksi koettuja (tai olla sitä olematta) aika lailla riippumatta siitä, minkälainen perhekonstellaatio sattuu olemaan.

 

Miksi kirjoitan tästä?

 

Joskus törmää siihen, että perheet häpeilevät itseään ja ehkä myös syntytapaansa (erityisesti uusperheiden kohdalla). Ihmiset eivät kovin herkästi uskalla kertoa toisilleen, minkälainen tarina heidän perheillään on, koska pelkäävät tuomituksi tulemista tai leimaantumista “oudoksi“, “huonoksi” tai “poikkeavaksi“. Myös lapsi saattaa kokea, että elää “vääränlaisessa” perheessä, jos se ei pysy yllä mainitun (kuvitellun) vakioperheen muodossa. Tällainen lapsi voi alkaa ajatella ja tuntea, että on epätavallisen perhemuotonsa vuoksi huono tai kelvoton.

Paras tapa lievittää häpeää on saada ymmärrystä siitä, ettei ole ainoa, jota yksilöllisten perheiden ilmiö koskee. Ymmärrystä tähän voi saada eri tavoin. Esimerkiksi vertaistuki on aina hyödyllistä, mutta erityisesti silloin, jos joutuu elämään sellaisen kuvitelman keskellä, että on ainoa maailmassa, joka tällaista erilaisuutta tai ulkopuolisuutta kokee.

Mutta vertaistuen ohella toivoisin, että ihmiset puhuisivat perheistään enemmän toisilleen. Ei niinkään perheen saavutuksista, menestyksestä tai tekemisistä, vaan siitä, minkälainen perhe heillä on, miten se on syntynyt ja minkälaista perhe-elämä on ollut kaikkinensa. Ja mieluiten pää pystyssä, sillä omasta perheestä on lupa olla iloinen ja ylpeä, on se sitten minkälainen vain vaiheineen ja tilanteineen. Tietoisuus erilaisista perheistä antaa muillekin luvan puhua omista ehkä-ei-niin-tyypillisistä perherakenteistaan ja kuunnella toisia suvaitsevaisemmin, herkemmin, ymmärtäväisemmin. Se taas on tärkeää, koska perhe on ihmisille parhaimmillaan suuri voimavara, johon pitäisi saada tukeutua. Oli siis oma perhemuoto minkälainen tahansa, sen ei tarvitse olla hävettävä salaisuus eikä kummempi juttu muutenkaan. Se on “vain elämää, ei sen enempää”.

 

Hihat heilumaan ja arkitaitoja harjoittelemaan!

Työssäni kohtaan perheitä ja lapsia, joilla on lasten psyykkisten oireiden lisäksi usein huoli lapsen omatoimisuustaidoista. Toisin kuin kotona on toivottu, lapsi ei ole alkanut ottaa vastuuta vaikkapa hiustensa harjaamisesta, hammaspesuista, läksyjen tekemisestä tai ehtimisestä ajoissa kouluun aamuisin. Vanhemmat repivät kuvainnollisesti hiuksia päästään, kun lapsi pitää yksityiskohtaisesti ohjata tekemään tavallisia arkisia asioita, yhä uudelleen ja uudelleen. Moni vanhempi toivoo tähän pulmaan vinkkejä ja neuvoja.

 

Lapset näyttävät olevan keskenään hyvin erilaisia arkitaitojen oppimisen suhteen.

 

Joku hoitaa peseytymisensä ja ottaa oman välipalansa esille jopa 4-5 vuoden iässä oma-aloitteisesti, kaipaamatta ohjausta (tosin useimmilla nämä taidot on hallussa alakouluiän aikana). Toisilla lapsilla taas ei ole kiire oppia omatoimisuustaitoja tai heitä ei välttämättä suorastaan kiinnosta ottaa näitä juttuja haltuun edes kouluiässä, joka sinänsä on arkitaitojen kehittymisen kulta-aikaa. Koululaisuuteen liittyy usein ylpeys ja ilo omasta pystyvyydestä sekä heräävä tehtäväsuuntautuneisuus, joka auttaa lapsen kehitystä monin tavoin. Mutta näin ei valitettavasti käy kaikilla, vaikka murrosikä jo uhkaavasti lähestyisi. Toisin kuin väitetään, kaikki lapsethan eivät siis todellakaan nauti askareista tai kotitöistä edes vanhemman seurassa. Jotkut lapset jäisivät mieluiten vanhempiensa enemmän tai vähemmän vastentahtoisen mutta uutteran avun piiriin.

 

Vanhemmat haluavat ja pyrkivät tarjoamaan lapselleen kasvatuksen rinnalla paljon rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa.

 

Harmi vain, että rakastamisen nimissä jotkut lapset eivät joudu kotonaan kohtaamaan sitä arkista harjoittelua, joka hyödyttäisi heitä ja jota he ehdottomasti tarvitsisivat aikuisikää ajatellen. Vanhempi saattaa sokeutua sille, minkälaista toimintaa lapselta ja hänen ikätovereiltaan yleisesti voisi jo toivoa ja odottaa. Tai lasta ei haluta rasittaa vaatimalla häneltä asioita tai ikätasoista vastuuta vaikka koulutyöstä. Tämän taustalla on usein vanhemman omia lapsuudenkokemuksia liiallisista vaatimuksista ja ankaruudesta, minkä vuoksi vanhempi haluaa tietoisesti toimia toisin. Mutta rajansa kaikella: vaikka lämpö ja iloiset yhteiset hetket ovat tärkeitä, myös se on rakastamista, että lapselta odotetaan joissakin asioissa suoriutumista ja että häntä kannustetaan kehitysiän mukaiseen etenemiseen erityisesti juuri arkitaitojen suhteen. On tärkeää, että kouluikäinen vaikkapa osaa ottaa välipalaa jääkaapista, viedä pyykkinsä pyykkikoriin, hoitaa läksynsä melko oma-aloitteisesti ja että teini osaa käyttää bussia, kulkea kaupungilla ja ottaa puheeksi asioitaan vaikkapa koulussa. Jos näitä juttuja ei kotoa käsin opi, on hirveän hankala edetä aikuisuutta kohti…tai ainakin edessä on paljon opittavaa yhdellä kertaa. Joten vaikka lapsella ei oma motivaatio erilaisiin arkihommiin riittäisikään, häntä olisi tuettava niihin tarttumaan, koska se on pitkän päälle hänelle hyödyllistä.

 

Lähtökohta arkitaitojen opetteluun on hyvin yksinkertainen:

  1. ensin lapsi katsoo, miten aikuinen tekee jonkin askareen (vaikkapa laittaa välipalaa)

  2. seuraavaksi lapsi saa aikuisen kanssa harjoitella kyseistä taitoa

  3. sitten aikuinen katsoo, kun lapsi tekee kyseisen askareen

  4. lopuksi lapsi rupeaa itsenäisesti touhuamaan ja saa hoitaa homman kotiin.

Tämän mallin mukaan toimimalla voi harjoitella lähes mitä tahansa arkitaitoa: tiskikoneen tyhjennystä, hygieniataitoja, kaupassa käyntiä ja niin edelleen. Olennaista kuitenkin on, ettei lapsen tarvitse heti yksin selviytyä siitä, mikä hänestä voi tuntua ylivoimaiselta, vaan aikuinen on apuna ja tukena.

 

Arkitaitojen harjoitteluun tarvitaan silti aikuisen sitkeyttä.

 

Harva lapsi huutaa jippiitä, jos perheessä tehdään arkihommien vastuunsiirtoa esimerkiksi kotityölistojen avulla. Ja vielä teinitkin tuppaavat lipsumaan opituista taidoistaan (tai niiden käyttämisestä), jos mahdollisuus siihen on toistuvasti tarjolla. Älä siis pääsääntöisesti anna periksi, vaikka lapsi ei haluaisi tehdä toivomaasi juttua, jonka hän jo osaa (totta kai väsymys, sairastelu yms pitää kuitenkin ottaa huomioon). Tue lastasi siihen, että odotat häneltä kyseisen tehtävän tekemistä. Voit kertoa hänelle, että autat häntä mielellään asioissa, joissa hän apua tarvitsee, jos uskot hänen osaavan homman. Toisaalta aikuisen on tärkeä yrittää huomata se kohta, jossa annettu tehtävä on lapselle liian vaikea tai muuten mahdoton. Silloin hyvä vanhempi peruuttaa hiukan ja miettii, voiko itse tehdä jotain toisin. Voiko tehtävän pilkkoa? Tarvitaanko aikuisen apua vielä? Onko mahdollista, että vaikeuksiin vaikuttaa lapsen epätietoisuus jostain asiasta? Väkisin puskemalla ei tule hyvää lopputulosta, vaan sopiva jämäkkyys ja toisaalta joustavuus on toivottavaa.

 

Joskus vanhemmat miettivät, miten lapselta voi vaatia osallistumista arkeen.

 

Perusteluksi arkitaitojen harjoittelulle riittää ihan vain se, että vanhemmilla ei ole aikaa kivoihin yhteisiin juttuihin, jos he hoitavat arjessa kaiken.  Joskus paras tapa motivoida lasta on luvata suoriutumisesta pieni, mieluisa palkkio. Mutta pääosin arkitaidoissa pitäisi mielestäni vedota ihan vain siihen, että jokaisella perheenjäsenellä on omat hommansa ja roolinsa kotona – kukin tekee osaamisensa mukaan. Eli ei kotihommista tarvitse erityisemmin motivoitua, eiväthän ne juuri kenestäkään erityisen viihdyttäviä ole. Pääasia on, että ne tulevat hoidettua. Myös läksyjen hoitamisen perusteluksi riittää, että kaikkien kouluikäisten lasten hommana on käydä koulua.

Ihmistaimen lapsuus on pitkä, jotta ihminen ehtii omaksua riittävästi selviytymistaitoja elämää varten. Nykymaailmassa selviytymistaidot eivät enää tarkoita välttämättä metsästyskonsteja ja maanviljelyksen vinkkejä. Tällä hetkellä tärkeää ovat mm. sosiaaliset taidot, kaveritaidot, ajanhallinnan taidot, riittävät matematiikka- ja lukitaidot, IT-taidot sekä ne ihan tavalliset kotityötaidot (kuten kauppareissut, siivous ja pyykkäys). Mitä muita taitoja aikuistuvat lapsemme aikanaan tulevat tarvitsemaan, jää nähtäväksi. Haluaisin joka tapauksessa suositella nojautumaan tähän lastenkasvatusneuvoon: vanhemman tehtävä on loppupeleissä tehdä itsensä tarpeettomaksi. Voisiko sitä pitää ohjennuoranaan?

Vielä lopuksi pieni Will Smithin motivaatiovideo. Mielestäni tässä tulee hienosti esille, miten harjoittelu (ja epäonnistuminen!) tulevat vastaan koko elämän ajan. Elämä on pitkälti hidasta etenemistä ja kompastelua, vuoron perään. Onnekas on se lapsi, joka saa oppia kotonaan, että kaikki on ok, vaikka ei heti onnistu. Sitkeä yrittäminen on pääasia.