Kun keho kutsuu, kuuntele.

Lapsiperheen elämä on touhua täynnä, ja toukokuu on erityisesti yksi sen ruuhkahuipentumista. Toukokuulle kertyy ohjelmaa: päättäjäisiä, juhlia, esityksiä ja kilpailuja. Näitä tapahtumia käydään kuin rasteja suunnistuksella. Samaan aikaan monen aikuisen työ tai opinnot ovat kiireisimmillään ennen lomakautta ja lapsetkin ehkä lukuvuodesta väsyneitä ja kireitä.

 

“Mulla on kauhee stlessi”, huokaa lapsi.

 

Stressaavat jaksot tuntuvat usein kehollisesti, myös lapsilla. Kroppa alkaa vienosti kuiskutella kiireen olevan liiallista. Olo alkaa tuntua väsyneeltä, raskaalta, voimattomalta. Pää ei toimi normaaliin tapaan, ajatukset kulkevat tahmeasti. Liikunta ei suju kuin yleensä. Leposyke saattaa kohota, samoin verenpaine. Ruoka maistuu turhankin hyvin – tai ei maistu lainkaan. Uni muuttuu katkonaiseksi ja huonolaatuiseksi. Ilmestyy migreeniä, vatsavaivaa, selkäkipua, tai flunssa iskee.

Lapsilla stressi voi näkyä ärtyisyyden tai itkuisuuden ohella päivittäisinä vaivoina, joita lapsi valittelee, mutta jotka eivät juurikaan vaikuta arjesta suoriutumiseen. Stressiin liittyvä mahakipu on tällaisista vaivoista varmaankin tavallisin ja johtaa joskus pitkällisiinkin selvittelyihin lastenlääkärin vastaanotolla. Myös erilaiset kivut, säryt ja voimattomuus saattavat liittyä lapsilla stressiin. Keskittymisvaikeudet ovat tavallinen kuormitusoire.

 

Kroppa voi ryhtyä lakkoon

 

Jos liiallinen kuormitus jatkuu pitkään, eivätkä mielen ja kehon viestit eivät ala “mennä jakeluun”, lopulta kroppa voi päättää sanoutua kokonaan irti hullunmyllystä. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, ja tällaiset kuormitusoireet saavat nimekseen kontekstista riippuen esimerkiksi burnoutin tai ylikunnon. Niihin liittyy yleensä sekä aikuisilla että lapsilla myös psyykkisiä oireita, kuten mielialan laskua, ahdistuneisuutta, epämiellyttäviä toistuvia ajatuksia tai vaikeuksia hillitä kiukkua.

Psykiatrit puhuvat joskus psykosomaattisista oireista. Psykosomatiikka liittyy käsitteenä siihen, että ihminen ei oikeastaan ole jakautunut selvästi kehoon ja mieleen, kuten usein ajatellaan, vaan psyykkiset oireet tuntuvat usein ainakin osittain kehollisina – ja toisin päin. Joskus käy niinkin, että psyykkisten oireiden puutteessa/sijaan ilmestyy omituisia fyysisiä kipuja ja vaivoja, joihin ei löydy lääketieteellisiä selityksiä.

On tilanteita, joissa ihmisen raaja lakkaa yhtäkkiä toimimasta tai tulee kummallisia kohtauksia. Hämmennys on suuri, jos pienen tai isomman potilaan dramaattisen oireen taustalta ei löydykään mitään selkeää selittävää syytä. Yleensä toiminnallisilla ja psykosomaattisilla oireilla on onneksi taipumus helpottua ajan myötä. Erilaisten tutkimusten jälkeen tieto vaivan psykosomaattisesta luonteesta on toisinaan helpottavakin juttu, mutta voi silti olla vaikea hyväksyä, että kyseessä olisi mielen ja ruumiin kuormituksesta tai stressistä johtuva oire. Niin selvästi erillisinä olemme tottuneet ajattelemaan kehoa ja mieltä.

 

Keho on temppeli, tai vähintään maja

 

Ihminen on kokonaisuus, jossa kehon ja mielen yhteispeli on kaiken hyvinvoinnin edellytys. Keho ei ole kuori, jota voi muokata ja rääkätä miten tahtoo, vaan keho on arvokas sielun ja mielen maja, joka reagoi omalla tavallaan kuormaan ja stressiin. Jos mieltä kohdellaan kaltoin, se tuntuu kehossa asti. Samalla tavoin kehon kokema kipu ja kärsimys heijastuu mieleen.

Kehon kuuntelemisesta puhutaan nykyään paljon. Monet pitävät esimerkiksi hengitysharjoituksista, joissa saadaan yhteys tunteiden ja elämän kehollisiin puoliin. Hengitys on yksi tapa rauhoittaa itsensä stressitilanteessa. Jooga, pilates, kevyt tai keskiraskas liikunta, saunominen, laulaminen ja venyttely ovat myös tapoja tuntea kehonsa rajat ja kokea itsensä kehollisena olentona. Mikä on sinun paras keinosi saada yhteys kehoosi?

Kehon kuunteleminen voisi kuitenkin olla arkipäiväisempää ja sitä saisi mieluusti tapahtua vaikka joka päivä. Se voisi olla suorastaan elämäntapa. Voisihan kehon kuuntelun lisäämistä kokeillakin: kun heräät aamulla, kuulostele kroppaasi. Miltä se tuntuu tänään? Onko kehossa hyvä, miellyttävä tunne vai väsynyt, jaksamaton olo, vai jotain muuta? Onko keho valmiina päivän touhuihin? Miten kroppaasi vaikuttaa esimerkiksi raskas työpalaveri tai pitkälle venähtänyt ilta? Miten kehossa tuntuvat omat tai toisten tunteet? Mistä alat ensimmäisenä huomata, jos kuormitut?

 

Lapsen kehollisuus on luonnollista – mutta ei aina

 

Lapset toimivat luonnostaan hyvin kehollisesti: he ovat liikkeessä lähes aina, hakevat aistimuksia, kiertyvät kippuralle ja hakeutuvat syliin rakkaan vanhemman kosketuksen pariin. He pyörivät, kierivät, hyppivät, juoksevat ja mönkivät.

Mutta joskus myös lasta kannattaisi opettaa saamaan vahvempi yhteys kroppaansa ja kuuntelemaan sitä. Varsinkin, jos lapsella on epämääräisiä fyysisiä oireita, joille ei löydy syytä, kuten erilaisia kipuja tai vaivoja – tai jos lapsella on esimerkiksi aistiyliherkkyyksistä johtuvia vaikeuksia toimia omassa ympäristössään – tai jos hän kohtelee kehoaan välinpitämättömästi (esimerkiksi itseä nälkiinnyttäen tai joutuen toistuviin haavereihin), lasta kannattaa lempeästi ohjata tunnustelemaan oman kehon tuntemuksia enemmän.

 

Miten kehollisuutta voi opetella?

 

Käytännössä kehollisuuden opettelu tarkoittaa, että vanhempi voi arjen tilanteissa esimerkiksi kysellä lapselta tai pyytää näyttämään, missä kohdassa kehoa jokin tietty tunnetila tuntuu. Epämääräistä kipuoiretta saattaa voida helpottaa hieromalla apsen selkää tai raajoja. Kehollisuuden opettelu voi tarkoittaa myös rentoutumisharjoituksia, palleahengityksen opettelua tai venyttelyä.

Lasten(kin) kropat hyötyvät myös mukavasta liikkumisesta oman jaksamisen mukaan. Liikunnan ei tarvitse aina olla suureellista lenkille lähtöä tai raskaita pelejä. Lapsen monipuolinen, kehoa hellivä liikunta koostuu myös vesileikeistä, ulkoilusta, tanssista, kiipeilystä puihin ja piiloleikeistä – lapsen valinnan mukaan. Myös lapsille on toki tarjolla myös joogaa ja muita kehotietoisia lajeja. Joskus kehollisuuden opettelun avuksi tarvitaan ammattilainen, kuten fysioterapeutti, toimintaterapeutti tai psykoterapeutti. Näin on erityisesti silloin, jos lapsella on isoja aistisäätelyongelmia, lapsi on huomattavan arka liikkuja tai hänellä on esimerkiksi merkittäviä kehon toimintojen tai fyysisiä ongelmia.

Jokaisen lapsen pitäisi saada oppia jo pienenä, että omaa kehoa saa kuunnella ja että kehon viestejä ei pidä laiminlyödä. Lapsen – ja toki aikuisenkin – pitäisi saada kokea oma vartalonsa ihanaksi ja rakkaaksi. Kuten tunteiden käsittelyn oppiminen, oman fyysisen tilan ja voinnin ymmärtäminen on tärkeä taito.  Jos kehossa tuntuu pahalta, on tärkeä pystyä tunnistamaan se ja uskaltaa sanoa se myös ääneen. On yhtä lailla tärkeää, että aikuiset kuulevat lasten kehoa koskevat viestit ja pyrkivät heitä tarvittaessa auttamaan.

Ja sinä aikuinen: anna päivittäin lapselle mallia siitä, miten omaa kehoa kohdellaan. Ole itsellesi lempeä ja ystävällinen, helli itseäsi hyvällä ravinnolla, liikkeellä, hyvällä kosketuksella ja riittävällä unella. Näin lapsesi oppii esimerkkisi avulla, miten itseä saa ja pitää kohdella hyvin. Eeva Kilven sanoin:

“Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun. ”

– Eeva Kilpi –

 

Kenen elämää lapsesi suorittaa?

Kello on kolme iltapäivällä. Lapsi on juuri tullut koulusta ja tietokonekerhosta. Huh, on sentään hetki aikaa syödä välipalaa, ennen kuin on lähdettävä jalkapallotreeneihin. Sieltä tullaan kotiin vähän seitsemän jälkeen. Siinä on sitten vielä ne läksyt, ja biologian kokeeseen lukeminen edessä, ja oikeastaan pitäisi myös harjoitella soittoläksyt. Onneksi lapsi ehtii sänkyyn unta kohti viimeistään kymmeneltä, koska aamulla on taas jo seitsemän jälkeen oltava liikenteessä. Kokeista on viime ajat tullut vain seiskoja-kaseja, ja nyt on huolehdittava, etteivät arvosanat tipu enempää. Ollaan mietitty jotain englannin lisäkurssia iltaan syksylle. Kummallista kuitenkin, miten väsyneeltä lapsi on viime ajat näyttänyt, ihan kuin hänellä ei olisi virtaa  juuri lainkaan. Onkohan hänellä jokin sairaus, vaikka anemia? Tai voisiko kuitenkin tässä sisäilmassa olla jotain ongelmaa? 

 

Kuulostaako tutulta?

 

Ei ihme. Kasvatamme lapsia ympäristössä, jossa monitaituruudesta on tullut itseisarvo. Ei ole pelkästään niin, että lapsi voi kokeilla kaikenlaista. Pikemminkin lapsen on  kokeiltava kaikenlaista. Ehkä on jopa pakko menestyä kaikessa. Harrastamisesta tulee ikään kuin välttämätön osa elämää. Jos siihen ei täysipainoisesti osallistu, voisiko lapsi jäädä tulevaisuudessa jostain syrjään?

 

Mistä sitä muuten tietää, voiko lapsesta tulla konserttipianisti, jos hän ei edes yritä tosissaan? Siksi meillä soitetaan päivittäin ainakin puoli tuntia. Vahdin, että asteikot tulee käyty läpi. Tai jos lapsi päättääkin teininä tähdätä jääkiekkomaajoukkueeseen – siksi nyt pitää huolehtia, että hän käy vähintään viisi kertaa viikossa treeneissä ja osallistuu kaikkiin peleihin. Hän on aika kilpailuhenkinen, hän haluaa menestyä. Ja oikeastaan, olisihan se minustakin hienoa, jos lapsesta tulisi maajoukkuelainen. Tai vaikka suosittu laulaja. Vihdoin joku näkisi sen, minkä minä näen: että lapseni on erityinen, hieno tyyppi. Jos joku sen näkee, se tekee minustakin oikeastaan aika erityisen. Olenhan tämän lapsen vanhempi. 

 

Nuorena on vitsa väännettävä…?

 

Aika paljon vettä on virrannut sen jälkeen, kun nykyiset kolmikymppiset vanhemmat aikanaan aloittelivat omia harrastustaipaleitaan. Silloin taisi olla harvinaista, että joku kävi neljävuotiaana omassa harrastuksessa. Nyt monissa ympäristöissä on harvinaista, ettei 4-5-vuotiaalla vielä ole mitään harrastusta. Kaiken lisäksi erilaisten harrastusten järjestäjillä (puhumattakaan vanhemmista 😉 ) on usein varsin kunnianhimoinen suhtautuminen omaan lajiinsa. Ei riitä, että kerhomaisesti käydään höntsyilemässä kerran viikossa, vaan samassa harrastuksessa olisi käytävä monta kertaa viikossa: oheisia ja erilaisia täydentäviä treenejä riittää.

Muskari on aloitettava varhain, että ehtii oppia nuotit ja tekniikat ennen kouluikää – eihän muuten voi menestyä? Ja liikuntalajeissa motoriikkaa on alettava hioa jo päiväkoti-iässä, jotta pallonkäsittelytaito kehittyy vielä, kun lapsi omaksuu asioita helposti. Jos lapsi ei opi näitä juttuja riittävän varhain, niin….Todellakin. Mitä sitten?

 

Kenen elämää lapsesi suorittaa? Omaansa vai jonkun toisen?

 

Jos hän ei käy jokaisessa treenissä, hän ei välttämättä saa peliaikaa turnauksissa. Nykyisinhän sinne pitää toimittaa muutenkin sairauslomatodistus, että saa ylipäänsä olla poissa. Ja jos ei käy harjoituksissa niin paljon kuin muut, voi tippua alemman tason joukkueeseen. Sitä hän ei halua. Sitä me ei haluta. Se olisi noloa…ja muutenkin. Tiedän, että lapsi on väsynyt, mutta onhan sitä oltu väsyneitä ennenkin. Ja hei, se on vaan harrastus…ei ne lapset kumminkaan ota sitä niin tosissaan. Vaikka olisihan se kurjaa, jos he häviäisivät kaikki pelit, kun mekin joka viikonloppu siellä kentän laidalla seisotaan ja katsotaan, miten menee. Mutta ei se lapsi tiedä, että näin ajatellaan. Ei se häneen mitenkään vaikuta.

 

Onko niin, että tavallinen ei enää ole riittävän hyvää? Odotammeko, että kaikista lapsista tulee erityisen taitavia osaajia? Joskus tosiaan lapsi voi olla syntymästään lähtien äärimmäisen motivoitunut ja suuntautunut johonkin lajiin tai toimintaan. Yhdistettynä rautaiseen työntekoon ja tinkimättömään mutta tukevaan perheeseen sekä aikamoiseen kauhalliseen onnea, tästä voi syntyäkin oikea menestystarina, seuraava kimiräikkönen, laurimarkkanen tai pekkakuusisto.

Mutta useimmat ihmiset ovat – halutaan sitä myöntää tai ei – aika tavallisia. Hyviä jossain jutussa, huonoja jossain toisessa. Useimmat osaavat paistaa pihvin tai quornin, osaavat tehdä kotiaskareita, pelaavat säbää mukiinmenevästi, töissä pärjäilevät. Useimmat eivät kuitenkaan ole minkään alan erityisosaajia. Ei maailman parhaita, ei säkenöivän taitavia eikä Nobel-palkittuja.

 

Jos hän onkin tavallinen, mitä se merkitsee minun kannaltani? 

 

Joskus vanhemmat ovat valmiit uhraamaan oman hyvinvointinsa ja kaiken vapaa-ajan lapsen harrastusten eteen. Menestyminen on usein pitkäjänteisen ja kovan työn tulos. Mutta mikä pettymys onkaan, jos oma lapsi kaikesta vaivasta huolimatta päätyy olemaan siinä 99 %:n joukossa, josta ei tule maailmanmestareita, ennätystentekijöitä tai ammattilaisia omassa lajissaan.

Mitä jos hänestä tulee ihan tavallinen putkimies, opettaja, lakimies tai suurtalouskokki. Mitä se kertoo vanhemmasta, mitä se kertoo lapsesta? Mitä se kertoo niistä sunnuntaiaamun sateessavärjötellyistä aamuista kentän laidalla ja myyjäisistä, jonne on aina leivottava mokkapaloja. Onko se kaikki turhaa?

 

Vähemmän suorittamista, enemmän hyggeä, kiitos.

 

Ei, ei se ole turhaa. Teillähän on ollut yhteisiä hetkiä harrastuksen johdosta. Ehkä jopa leivotte yhdessä sinne myyjäisiin – siinä ehtii samalla jutella? Ehkä aina sinustakaan ei ole ollut ankeaa seisoa viikonloppuaamuisin kentän laidalla, vaan oikeastaan olet saanut sieltä juttuseuraa. Lapsella on treeneissä kivaa, ainakin useimmiten. Joten ei ne uhraukset turhia ole. Pikemminkin kiva harrastus pitää ihmisen ns. kaidalla tiellä, vaikka murrosikä sekoittaisi päätä. Aikuisellekin harrastus voi olla virkistävä, ravitseva, voimaannuttava.

Mutta ehkä joskus voisi silti jäädä harrastuksen sijaan kotiin oleilemaan. Tehdä vaikka pannukakkua ja katsoa yhdessä telkkaria. Nauttia yhteisistä hetkistä ja olemisesta kiinnittämättä huomiota siihen, mitä pitäisi ja täytyisi.

Ehkä hänestä ei sen seurauksena sitten tule seuraavaa Ronaldoa. Tai seuraavaa Mozartia. Mutta se ei haittaa. Hän saa muutenkin itse päättää, mitkä jutut hän tekee isommalla intensiteetillä. Kai vasta isona voi tietää, mitä hänestä tulee. Taidan antaa hänelle siinä suhteessa kasvurauhan. Ja huolehdin, että hän saa aina välillä vaan olla ja levätä. Tehdä kivoja juttuja tai olla tekemättä. Jospa sitä virtaakin sitten tulisi taas enemmän. 

 

 

 

Perhe-elämässä one size does not fit all.

Saduissa prinsessa ja prinssi ensin tapaavat, kamppailevat jonkun ongelman kanssa, ja sitten he menevät naimisiin hankkien ihanan, ison perheen. Sadut päättyvät siihen: kaikki elivät elämänsä onnellisena loppuun asti. Joskus tuntuu, että myös oikeaan perhe-elämään liittyy tällaisia satuja ja myyttejä, joita kuvitellaan tosiksi. Myytti voi olla esimerkiksi tällainem: mies ja nainen tapaavat, seurustelevat, menevät naimisiin; sitten nainen tulee raskaaksi ja synnyttää yhden tai kaksi tervettä lasta. Otetaan asuntolainaa, autolainaa, pesukonelainaa ja hankitaan koira. Kesällä grillataan ja kerran vuodessa matkustetaan Thaimaahan. Kaikki ovat hurjan onnellisia. End of story.

 

Mutta onko oikeasti näin? Onko tämä todellisuutta vastaava käsitys perhe-elämästä?

 

Kirjan Anna Karenina alkuun Tolstoi kirjoitti kuuluisan lauseensa: “Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Olen vähän eri mieltä – minusta tuo lause voisi olla ihan vaan siinä muodossa, että jokainen perhe on omanlaisensa alusta lähtien: onnellinen, onneton ja kaikkea siltä väliltä. Sillä todellisuudessa ei ole yhtä ainoaa tapaa olla perhe.

 

Mitä tarkoitan?

 

No voidaan lähteä esimerkiksi siitä, että ydinperheunelman sijaan ihan tavalliseen perheeseen voi kuulua vain yksi vanhempi. Tämä vanhempi voi olla isä tai äiti, kumpi vain.  Nykyaikana avio- ja avoeroja tapahtuu noin 30 000 vuosittain. Näin ollen eroperheitä on aika paljon, ja niistä osassa lapset asuvat pääosin toisen vanhemman kanssa, osassa taas puoliksi kahdessa kodissa. Uusperheitäkin syntyy tasaiseen tahtiin. Nykyisin arviolta lähes joka kymmenes lapsiperhe on uusperhe. Samaa sukupuolta olevien vanhempien perheitä on useita tuhansia. Vuonna 2015 adoptioita tapahtui 407, osa ulkomailta ja osa kotimaasta. Kodin ulkopuolelle sijoitettuina oli vuoden 2016 aikana 17 330 lasta ja nuorta, joista osa asuu sijaisperheissä. Suomessa on paljon lisäksi paljon perheitä, joissa on jonkinlaista erityistarvetta, kuten lapsen tai vanhemman sairaus tai vammaisuus. (Lisää tilastotietoa perheistä kaipaavalle löytyy täältä ja Sotkanetistä.)

 

Mitä tästä pitäisi päätellä?

 

Ainakin se, että ei ole yhtä oikeaa tapaa olla perhe tai vanhempi. Suomi on pullollaan lähi-, etä-, ero-, uusperhe-, bonus-, sijais- tai tukivanhempia/isovanhempia, joilla voi olla sellainen käsitys, että heidän edustamansa perhemuoto ei ole kovin tavallinen – tai että heissä olisi siksi itse asiassa jotain vikaa. Näinhän asia ei ole, vaikka julkisesti puhetta perheiden erilaisuudesta ja yksilöllisyydestä kuulee vain niukasti. Asiasta ei jostain syystä puhuta, vaikka ilmiö on enemmän tavallinen kuin epätavallinen. Siis siitä huolimatta, että ollaan jo tultu aika pitkä matka eteenpäin kulttuurista, jossa esimerkiksi “au-lapsi” oli poikkeuksellista ja noloa.

Me, jotka teemme työtä perheiden parissa, saamme päivittäin nähdä sen monimuotoisuuden ja rikkauden, mitä perhe-elämä voi olla kaikkine koukeroineen, mutkineen, muutoksineen ja ilmiöineen. Ei ole onneksi olemassa perheen standardimallia tai one size fits all -perhemuotoa. Niinpä ei ole syytä erityisesti välttää jotain tiettyä tapaa elää – tai pakonomaisesti tavoitella sadunomaista ydinperhemallia, jonka kaikki olemme vähintään amerikkalaisista romanttisista komedioista oppineet tai muuten vain omaksuneet. Vanhemmuus ja lapsuus voivat olla ihan hyviksi koettuja (tai olla sitä olematta) aika lailla riippumatta siitä, minkälainen perhekonstellaatio sattuu olemaan.

 

Miksi kirjoitan tästä?

 

Joskus törmää siihen, että perheet häpeilevät itseään ja ehkä myös syntytapaansa (erityisesti uusperheiden kohdalla). Ihmiset eivät kovin herkästi uskalla kertoa toisilleen, minkälainen tarina heidän perheillään on, koska pelkäävät tuomituksi tulemista tai leimaantumista “oudoksi“, “huonoksi” tai “poikkeavaksi“. Myös lapsi saattaa kokea, että elää “vääränlaisessa” perheessä, jos se ei pysy yllä mainitun (kuvitellun) vakioperheen muodossa. Tällainen lapsi voi alkaa ajatella ja tuntea, että on epätavallisen perhemuotonsa vuoksi huono tai kelvoton.

Paras tapa lievittää häpeää on saada ymmärrystä siitä, ettei ole ainoa, jota yksilöllisten perheiden ilmiö koskee. Ymmärrystä tähän voi saada eri tavoin. Esimerkiksi vertaistuki on aina hyödyllistä, mutta erityisesti silloin, jos joutuu elämään sellaisen kuvitelman keskellä, että on ainoa maailmassa, joka tällaista erilaisuutta tai ulkopuolisuutta kokee.

Mutta vertaistuen ohella toivoisin, että ihmiset puhuisivat perheistään enemmän toisilleen. Ei niinkään perheen saavutuksista, menestyksestä tai tekemisistä, vaan siitä, minkälainen perhe heillä on, miten se on syntynyt ja minkälaista perhe-elämä on ollut kaikkinensa. Ja mieluiten pää pystyssä, sillä omasta perheestä on lupa olla iloinen ja ylpeä, on se sitten minkälainen vain vaiheineen ja tilanteineen. Tietoisuus erilaisista perheistä antaa muillekin luvan puhua omista ehkä-ei-niin-tyypillisistä perherakenteistaan ja kuunnella toisia suvaitsevaisemmin, herkemmin, ymmärtäväisemmin. Se taas on tärkeää, koska perhe on ihmisille parhaimmillaan suuri voimavara, johon pitäisi saada tukeutua. Oli siis oma perhemuoto minkälainen tahansa, sen ei tarvitse olla hävettävä salaisuus eikä kummempi juttu muutenkaan. Se on “vain elämää, ei sen enempää”.

 

Hihat heilumaan ja arkitaitoja harjoittelemaan!

Työssäni kohtaan perheitä ja lapsia, joilla on lasten psyykkisten oireiden lisäksi usein huoli lapsen omatoimisuustaidoista. Toisin kuin kotona on toivottu, lapsi ei ole alkanut ottaa vastuuta vaikkapa hiustensa harjaamisesta, hammaspesuista, läksyjen tekemisestä tai ehtimisestä ajoissa kouluun aamuisin. Vanhemmat repivät kuvainnollisesti hiuksia päästään, kun lapsi pitää yksityiskohtaisesti ohjata tekemään tavallisia arkisia asioita, yhä uudelleen ja uudelleen. Moni vanhempi toivoo tähän pulmaan vinkkejä ja neuvoja.

 

Lapset näyttävät olevan keskenään hyvin erilaisia arkitaitojen oppimisen suhteen.

 

Joku hoitaa peseytymisensä ja ottaa oman välipalansa esille jopa 4-5 vuoden iässä oma-aloitteisesti, kaipaamatta ohjausta (tosin useimmilla nämä taidot on hallussa alakouluiän aikana). Toisilla lapsilla taas ei ole kiire oppia omatoimisuustaitoja tai heitä ei välttämättä suorastaan kiinnosta ottaa näitä juttuja haltuun edes kouluiässä, joka sinänsä on arkitaitojen kehittymisen kulta-aikaa. Koululaisuuteen liittyy usein ylpeys ja ilo omasta pystyvyydestä sekä heräävä tehtäväsuuntautuneisuus, joka auttaa lapsen kehitystä monin tavoin. Mutta näin ei valitettavasti käy kaikilla, vaikka murrosikä jo uhkaavasti lähestyisi. Toisin kuin väitetään, kaikki lapsethan eivät siis todellakaan nauti askareista tai kotitöistä edes vanhemman seurassa. Jotkut lapset jäisivät mieluiten vanhempiensa enemmän tai vähemmän vastentahtoisen mutta uutteran avun piiriin.

 

Vanhemmat haluavat ja pyrkivät tarjoamaan lapselleen kasvatuksen rinnalla paljon rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa.

 

Harmi vain, että rakastamisen nimissä jotkut lapset eivät joudu kotonaan kohtaamaan sitä arkista harjoittelua, joka hyödyttäisi heitä ja jota he ehdottomasti tarvitsisivat aikuisikää ajatellen. Vanhempi saattaa sokeutua sille, minkälaista toimintaa lapselta ja hänen ikätovereiltaan yleisesti voisi jo toivoa ja odottaa. Tai lasta ei haluta rasittaa vaatimalla häneltä asioita tai ikätasoista vastuuta vaikka koulutyöstä. Tämän taustalla on usein vanhemman omia lapsuudenkokemuksia liiallisista vaatimuksista ja ankaruudesta, minkä vuoksi vanhempi haluaa tietoisesti toimia toisin. Mutta rajansa kaikella: vaikka lämpö ja iloiset yhteiset hetket ovat tärkeitä, myös se on rakastamista, että lapselta odotetaan joissakin asioissa suoriutumista ja että häntä kannustetaan kehitysiän mukaiseen etenemiseen erityisesti juuri arkitaitojen suhteen. On tärkeää, että kouluikäinen vaikkapa osaa ottaa välipalaa jääkaapista, viedä pyykkinsä pyykkikoriin, hoitaa läksynsä melko oma-aloitteisesti ja että teini osaa käyttää bussia, kulkea kaupungilla ja ottaa puheeksi asioitaan vaikkapa koulussa. Jos näitä juttuja ei kotoa käsin opi, on hirveän hankala edetä aikuisuutta kohti…tai ainakin edessä on paljon opittavaa yhdellä kertaa. Joten vaikka lapsella ei oma motivaatio erilaisiin arkihommiin riittäisikään, häntä olisi tuettava niihin tarttumaan, koska se on pitkän päälle hänelle hyödyllistä.

 

Lähtökohta arkitaitojen opetteluun on hyvin yksinkertainen:

  1. ensin lapsi katsoo, miten aikuinen tekee jonkin askareen (vaikkapa laittaa välipalaa)

  2. seuraavaksi lapsi saa aikuisen kanssa harjoitella kyseistä taitoa

  3. sitten aikuinen katsoo, kun lapsi tekee kyseisen askareen

  4. lopuksi lapsi rupeaa itsenäisesti touhuamaan ja saa hoitaa homman kotiin.

Tämän mallin mukaan toimimalla voi harjoitella lähes mitä tahansa arkitaitoa: tiskikoneen tyhjennystä, hygieniataitoja, kaupassa käyntiä ja niin edelleen. Olennaista kuitenkin on, ettei lapsen tarvitse heti yksin selviytyä siitä, mikä hänestä voi tuntua ylivoimaiselta, vaan aikuinen on apuna ja tukena.

 

Arkitaitojen harjoitteluun tarvitaan silti aikuisen sitkeyttä.

 

Harva lapsi huutaa jippiitä, jos perheessä tehdään arkihommien vastuunsiirtoa esimerkiksi kotityölistojen avulla. Ja vielä teinitkin tuppaavat lipsumaan opituista taidoistaan (tai niiden käyttämisestä), jos mahdollisuus siihen on toistuvasti tarjolla. Älä siis pääsääntöisesti anna periksi, vaikka lapsi ei haluaisi tehdä toivomaasi juttua, jonka hän jo osaa (totta kai väsymys, sairastelu yms pitää kuitenkin ottaa huomioon). Tue lastasi siihen, että odotat häneltä kyseisen tehtävän tekemistä. Voit kertoa hänelle, että autat häntä mielellään asioissa, joissa hän apua tarvitsee, jos uskot hänen osaavan homman. Toisaalta aikuisen on tärkeä yrittää huomata se kohta, jossa annettu tehtävä on lapselle liian vaikea tai muuten mahdoton. Silloin hyvä vanhempi peruuttaa hiukan ja miettii, voiko itse tehdä jotain toisin. Voiko tehtävän pilkkoa? Tarvitaanko aikuisen apua vielä? Onko mahdollista, että vaikeuksiin vaikuttaa lapsen epätietoisuus jostain asiasta? Väkisin puskemalla ei tule hyvää lopputulosta, vaan sopiva jämäkkyys ja toisaalta joustavuus on toivottavaa.

 

Joskus vanhemmat miettivät, miten lapselta voi vaatia osallistumista arkeen.

 

Perusteluksi arkitaitojen harjoittelulle riittää ihan vain se, että vanhemmilla ei ole aikaa kivoihin yhteisiin juttuihin, jos he hoitavat arjessa kaiken.  Joskus paras tapa motivoida lasta on luvata suoriutumisesta pieni, mieluisa palkkio. Mutta pääosin arkitaidoissa pitäisi mielestäni vedota ihan vain siihen, että jokaisella perheenjäsenellä on omat hommansa ja roolinsa kotona – kukin tekee osaamisensa mukaan. Eli ei kotihommista tarvitse erityisemmin motivoitua, eiväthän ne juuri kenestäkään erityisen viihdyttäviä ole. Pääasia on, että ne tulevat hoidettua. Myös läksyjen hoitamisen perusteluksi riittää, että kaikkien kouluikäisten lasten hommana on käydä koulua.

Ihmistaimen lapsuus on pitkä, jotta ihminen ehtii omaksua riittävästi selviytymistaitoja elämää varten. Nykymaailmassa selviytymistaidot eivät enää tarkoita välttämättä metsästyskonsteja ja maanviljelyksen vinkkejä. Tällä hetkellä tärkeää ovat mm. sosiaaliset taidot, kaveritaidot, ajanhallinnan taidot, riittävät matematiikka- ja lukitaidot, IT-taidot sekä ne ihan tavalliset kotityötaidot (kuten kauppareissut, siivous ja pyykkäys). Mitä muita taitoja aikuistuvat lapsemme aikanaan tulevat tarvitsemaan, jää nähtäväksi. Haluaisin joka tapauksessa suositella nojautumaan tähän lastenkasvatusneuvoon: vanhemman tehtävä on loppupeleissä tehdä itsensä tarpeettomaksi. Voisiko sitä pitää ohjennuoranaan?

Vielä lopuksi pieni Will Smithin motivaatiovideo. Mielestäni tässä tulee hienosti esille, miten harjoittelu (ja epäonnistuminen!) tulevat vastaan koko elämän ajan. Elämä on pitkälti hidasta etenemistä ja kompastelua, vuoron perään. Onnekas on se lapsi, joka saa oppia kotonaan, että kaikki on ok, vaikka ei heti onnistu. Sitkeä yrittäminen on pääasia.

 

Välihuutoja (epä)täydelliseen perhe-elämään

Oletko kyllästynyt joka-aamuiseen toppahaalarishowhun itkupotkuraivareineen? Väsyttääkö jauheliha/soijarouhekastikemaratoni, joka ei ikinä tunnu päättyvän? Kiukuttaako toistuva irtohiekan imuroiminen matolta ja lelujen jatkuva roudaaminen takaisin lastenhuoneeseen? Harmittaako teinin jatkuva yrmeys ja yhteistyöstä kieltäytyminen? Vihastuttaako koti, joka ei muistuta ollenkaan sisustusaikakauslehtien valokuvia? Oletko sitä mieltä, että arkesi on – vaikka muut eivät sitä tiedäkään- harmaanankeaa ja puutteellista?

Kuinka epätäydelliseltä oma elämä voikaan vaikuttaa lehtijuttuihin ja somepäivityksiin verrattuna.

Sopivasti rajatuin kuvin ja näkökulmin toisten ihmisten arki saadaan näyttäytymään melko täydellisenä: syntyy suloisia mielikuvia lapsista askartelupuuhissa raikkaassa mutta kodikkaassa kodissa, nähdään ihania valokuvia upeista lomaympäristöistä, luetaan söpöjä pitkän liiton rakkaudentunnustuksia somessa, ihaillaan julkimoiden tyyneyttä hehkuvia haastatteluja: “kasvoimme erillemme, mutta olemme hyviä ystäviä” ja “meidän perheessä kaikille on sopivasti henkistä tilaa”.

Julkisuudessa ja sosiaalisessa mediassa nähtävä perhearki on usein kuin mainoskampanja. Siinä esiintyy kauniita, nuoria, terveitä vanhempia, joilla on pari lasta, omakotitalo, näyttävät urat, koira ja Volvo. Näistä “mainoksista” ei selviä, kuka siivoaa lapsen oksennuksen auton istuimelta, kuka jää työpäivänä kotiin korvatulehduskierteisen pienokaisen kanssa, kuka on työkyvytön tai “between jobs”, kuka on liian uupunut muuta kuin makaamaan iltaisin sohvalla, kuka on juuri eronnut, kenellä on riitaa sukulaisten kanssa ja kuka juo liikaa alkoholia. Täydellisestä perheestä on tullut statussymboli, jota käytetään muun muassa sosiaalisen nokkimisjärjestyksen säätelyyn, joten sen julkisivuun ei mahdu vihjeitä pienestäkään epäonnistumisesta.

Median ja somen perhearki on kuin nukkekotileikki, jossa tärkeintä on näyttää ja kuulostaa menestyneeltä, onnelliselta, virheettömältä.

Mutta onko aktiivisesti ylläpidetty mielikuva täydellisestä perhearjesta todellinen? Onko mahdollista, että Elämä isolla E:llä, joka kaikkine mutkineen ja kupruineen ei useinkaan onnellisuuden hipomista muistuta, muuttuisi jossain vaiheessa täydelliseksi ja (vasta) siten somekelpoiseksi? Ehkäpä ei. Ehkä on mahdotonta tehdä täydellistä menestystarinaa sellaisesta, mikä on itse asiassa kokoelma peräkkäisiä hetkiä: hyviä ja huonoja, iloisia, surullisia, huvittavia, pettymyksentäyteisiä, työteliäitä, laiskoja, yllättäviä, huolestuttavia, ilahduttavia, tylsiä, vauhdikkaita ja antoisia. Todellisessa, aidossa perhe-elämässä yhden valikoidun hetken ihana rauha muuttuu toisen hetken liikkuvaksi kaaokseksi, kun Pikku Kakkonen loppuu. Parisuhderiitahetki muutetaan aktiivisesti suloiseksi sovun hetkeksi. Lapsen itkun hetki muuttuu iloksi ja jossain vaiheessa joksikin muuksi hetkeksi. Näitä erilaisia, eri tunteiden ja ajatusten sävyttämiä hetkiä mahtuu yhteen päivään aika monta.

Ehkä arjen täydellisyyttä ei sittenkään voi mitata suoritusten ja onnistumisten perusteella?

Olennaista taitaa elämänlaadun kannalta olla se, mitä omasta perhearjestasi ajattelet ja mitä siitä arvelet muistelevasi jälkeenpäin. Vaikka sohvalla on se ärsyttävä tahra, joka ei lähde millään aineella, muisteletko eläkeiässä todellakin kyseistä tahraa, vai niitä läheisiäsi, jotka sohvalla aikoinaan istuivat? Muistatko irtohiekat eteisessä ja kiukkusi – vai lapset, jotka iloisina ja meluisina sitä toivat sisälle? Onko kurahousuruljanssi ja siihen liittyvä pinnan kiristyminen vain arjen tavallinen ei-niin-loistelias hetki, vai määrittääkö se oikeasti, minkälaista elämäsi on arvoltaan?

Kulissit eivät tee ihmisiä onnellisiksi (vaikka someen on tietenkin mukava postailla näyttäviä fasadeja). Kukaan muu kuin sinä itse ei voi määritellä, minkälaista riittävän hyvän perhe-elämän tulisi olla. Ei kaverit, ei naapurit, ei anoppi tai sosiaalinen media. Kenenkään muun mielipide asunnostasi, elämäntavastasi tai sisustuksestasi ei ole merkityksellinen kuin omasi. Siksi kannattaa keskittyä niihin asioihin, jotka sinulle henkilökohtaisesti ovat tärkeitä. Jos tärkeintä on raha, menestys, kaunis julkisivu tai täydellinen suoritus, on aika tehdä inventaariota elämästäsi. Niitäkö todella haluat? Niitäkö varten olet valmis luopumaan muusta? Jos taas tärkeimmät arvot elämässäsi ovat vaikkapa rakkaussuhde, terveys tai lasten kanssa vietetty aika, pidä huolta näiden toteutumisesta jopa jonkin muun arkisen asian kustannuksella (vaikkapa siivouksen 😉 ). Vain näin voit päästä eteenpäin riittämättömyyden tunteista ja tyytymättömyydestä, joita niin monet nykyään kokevat. Omien arvojen mukaan elämisestä syntyy sopivan (epä)täydelliseltä tuntuva perhe-elämä.

Sukulaisiaan ei voi valita… mutta oman suhtautumisensa voi :) 

Lastenpsykiatrin työssä tapaan paljon perheitä eri kokoonpanoissa. Olen onnekas, koska työni kautta olen oppinut ymmärtämään, että perheet ovat täysin yksilöllisiä ja usein aika värikkäitä tai monitahoisia, monet kulmikkaita, jotkut palapeli- tai tilkkutäkkimäisiä, jotkut sekavia, jotkut jäykkiä ja monet omalla hassulla tavallaan aivan suloisen herttaisia. 

Sanon olevani onnekas, koska useimmat ihmiset edelleen arvelevat tavallisen perheen olevan muotoa äiti+isä+n määrä lapsia, jossa n=1-4. Tämähän ei siis pidä paikkansa juuri ollenkaan.

En tässä lähde luettelemaan perheiden eri olemassaolon muotoja, mutta niitä on lukuisia. Tärkeimmän havaintoni perhesuhteiden suhteen haluaisin kuitenkin jakaa: lapsen läheisimmät välit perheessä eivät välttämättä liity biologiseen vanhemmuuteen lainkaan. Toisin sanoen biologiset lähisukulaiset eivät aina ole aina kovinkaan läheisiä. 

Esimerkiksi biologinen äiti tai isä voi olla lapsen henkisen kypsymisen kannalta samantekevä, jos hän ei juurikaan ehdi, jaksa, uskalla tai halua kohdata lastaan  aidosti ja kokonaisuutena. Jos näin perheessä on, tällöin näyttää usein käyvän niin, että joku muu aikuinen, kuten isoisä, isoäiti, kummi, uusperheen bonusäiti, bonusisä, sijaisvanhemmat tai vaikka oman serkun perhe muotoutuu lapselle tärkeäksi ja rakkaaksi perhesuhteeksi, jonka varaan hän voi asettautua ja josta hän saa lohtua, läheisyyttä ja rakkautta.

Tällöin “ei-perinteisestä” perhesuhteesta voi tulla lapsen kannalta äärimmäisen tärkeä. Laajasti ajateltuna lapsen perhe onkin ikään kuin sateenvarjo, jonka alla voi olla siihen eri tavoin päätyneitä tai siihen otettuja ihmisiä. Tietysti voi olla niinkin – ja totta kai se on tavallisinta – että lapsen läheisin kiintymyssuhde muodostuu biologiseen vanhempaan/vanhempiin. Mutta myös nämä edellä mainitut ja lukuisat muut vaihtoehdot ovat siis täysin normaaleja ja ok.

Monet eivät tule ajatelleeksi, että perheen laajemmasta määritelmästä luonnollisesti seuraa se, että (vähintään aikuisuuteen tullessa ja siitä eteenpäin) kenelläkään ei todellisuudessa ole velvollisuutta olla yhteydessä niihin sukulaisiinsa, jotka aiheuttavat itsessä lähinnä ahdistusta, surua tai vihaa. 

Taustat näihin vaikeisiin tilanteisiin ovat monenlaiset ja monisäikeiset. Ihmisten välisiin konflikteihin ei yleensä ole yhtä ainoaa syyllistä – joskaan lapsi ei tietenkään voi vastata aikuisten toiminnasta eikä ole aikuisten törppöilyyn syyllinen millään tavalla. Kun kuitenkin puhutaan kahden aikuisen välisistä vaikeuksista, tilanteessa on usein kyse odotusten, toiveiden, pelkojen, muistojen, selvittämättä jääneiden käänteiden ja elämänkokemusten sillisalaatista, minkä johdosta asiat eivät vain toimi jossakin ihmissuhteessa.

Toisin kuin ajatellaan, tällaisissa vaikeissa tilanteissa aikuisen ihmisen ei ole pakko jatkaa “yhteistyötä”, vaan jokainen voi tehdä puhtaasti omat valintansa. Jotkut yrittävät selvittää tilannetta, jotkut siinä onnistuvatkin. Jotkut päättävät sietää tilannetta, miten vaikea se onkaan. Mutta jotkut tekevät pesäeron, mikä voi tarkoittaa esimerkiksi kyseisen henkilön rajaamista tai jopa välirikkoa.

Miksi otan tällaisen asian puheeksi? Työssäni näen, miten paljon surua, ahdistusta ja muita hankalia tunteita liittyy sukulaisuussuhteisiin, jotka eivät toimi tai joissa on ollut synkkiä vaiheita. 

Monilla on saattanut olla vuosikausia päällä hankala ihmissuhdetilanne, jota kestetään lähinnä velvollisuudentunteiden, säälin tai toisten ihmisten paheksunnan vuoksi. Samalla tällainen ihmissuhde kuitenkin verottaa osapuolten voimavaroja. On rankkaa, jos joutuu mielestään ilman syytä aina syntipukiksi, jos aina itse pitää joustaa kaikissa asioissa, jos tulee kaltoinkohdelluksi tai jos joutuu sietämään itseen kohdistuvaa aiheetonta vihaa. 

Tällainen jäätynyt konflikti aiheuttaa pitkittyessään ihmisille monenlaisia oireita, koska olemme ihmisinä yhteisöstä riippuvaisia. Yhteisön tai sen jäsenen paheksunta tai viha voi merkitä tiedostamattomasti uhkaa omalle arvolle ihmisenä ja jopa uhkaa hengissäselviytymiselle. Ei siis ihme, että kokemuksena pitkittynyt konflikti lähisuhteessa on raskas.

Niinpä sinä aikuinen, jolla on pitkittynyt konflikti perheessäsi tai suvussasi: pohdi, miten näet oman sukusi ja perheesi tarinan. Kuka kuuluu perheeseesi laajemmasta näkökulmasta? Kenen kanssa on vaikeuksia? Epäilemättä voit kokea tilannetta miettiessäsi monenlaisia tunteita: surua, kaipausta, vihaa, katkeruutta, syyllisyyttä, häpeää…lista on loputon eikä aivan helppo kokea. Mitä toivoisit, että tilanteessa tapahtuisi? Mikä tekisi sinulle itsellesi hyvää? Mieti sitten, onko asialle tehtävissä jotain käytännössä. 

Joskus paras tekeminen on itse asiassa “ei-tekemistä”, kuten sen sietämistä, että tilanne ei tule ratkeamaan ainakaan lähitulevaisuudessa. Silloin jos kyse on pitkittyneestä/jäätyneestä konfliktista, loppu on yleensä pitkälti sinusta itsestäsi kiinni, koska toiseen osapuoleen et ehkä pysty vaikuttamaan. Siksi oma asennoituminen tulee hyvin tärkeäksi. 

Jotkut suhtautuvat asiaan siten, että jättävät sen omaan arvoonsa. Joskus tilanteen rajaaminen on ainoa hyvä vaihtoehto: yhteydenpitoa ja yhteistyötä voi rajata tietoisesti niiltä osin, mikä on tarpeen. Joskus taas välirikko on välttämätön ratkaisu (joskin yleensä kipeä sellainen), jotta voit oikeasti irtautua tilanteesta, joka sinua piinaa tai kuormittaa tarpeettomasti.

Monet tarvitsevat tällaisen kokonaisuuden miettimiseen paljon aikaa ja esimerkiksi terapeutin tukea, mikä on tietenkin täysin ok. Pääasia olisi, ettei sinun tarvitsisi jäädä jumiin kestämättömään tilanteeseen vuosiksi tai vuosikymmeniksi vain siksi, että “kuuluu” ja “täytyy”. Älä suostu siis elämään pelkkien velvollisuuksien keskellä. Sillä onhan kyse myös sinun ainutkertaisesta elämästäsi, joka saa ja jonka pitäisi olla omannäköistä.