Miten kertoa lapselle aikuisen mielenterveysongelmista?

Olen usein aiemmissa postauksissani kuvannut sitä, miten yleisiä ja ennen kaikkea tavallisia mielenterveyden häiriöt ovat. Jopa viidesosalla ihmisistä on jollakin määritellyllä mittaushetkellä havaittavissa mielenterveyden häiriö. Useimmilla ihmisillä mielenterveyden ongelmat eivät ole pysyviä, vaan ne ovat nopeasti tai ainakin jonkin ajan kuluttua ohimeneviä. Toki joidenkin oireet aaltoilevat tai kroonistuvat. Mikä kaikki saa mielenterveysoireet pysymään yllä ja pitkittymään, olisi kiinnostava bloggausaihe, mutta tällä kertaa lähestyn aihetta toiselta kantilta.

Otan nimittäin esille kaikkein suurimman lemppariaiheeni eli psykoedukaation! Psykoedukaatio, tuo sanahirviö, tarkoittaa tietoa, jota jostain aiheesta annetaan. Esimerkiksi jos katkaisee jalkansa, lääkäri tai hoitaja antavat psykoedukaatiota potilaalle, kun he kertovat, miten murtuma hoidetaan, kuinka pitkään kipsiä on pidettävä ja miten jalkaa aletaan sitten kuntouttaa. Psykoedukaatiota voi antaa käytännössä mistä aiheesta tahansa. Esimerkiksi koulujen terveysvalistus on oiva esimerkki käytännön psykoedukaatiotyöstä. Mielenterveyden häiriöissä psykoedukaatio kattaa paitsi tietoa ongelman luonteesta ja ongelman yleisyydestä, myös infoa hoitovaihtoehdoista ja jonkinlaisen arvion paranemisesta.

Psykoedukaatio on lempiaiheeni, koska erityisesti mielenterveyden ongelmissa sillä on valtavan iso rooli. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että mielenterveysongelmista puhutaan harvoin työpaikkojen kahvipöydässä tai harrastusryhmien tauoilla. Katkenneesta jalasta voi helposti jutustella, ja joku silloin varmaan vinkkaa hyvän fysioterapeutin, kuntoutuskeinon tai antaa muun vinkin jalkapotilaan auttamiseksi. Mutta harva saa tuttavapiirissäkään sanottua olleensa hiljattain “pohjalla”, tai vakavasti masentunut tai vaikkapa psykoosissa. Se ei jotenkin ole kulttuurisesti tapana, eikä toisaalta moni asiasta kuuleva osaa heti kättelyssä siihen oikein vinkkejäkään antaa (joskin kulttuuri tässä suhteessa on ilahduttavasti muuttumassa, ja erityisesti nuoriso on myös psyykkisistä jutuista varsin avointa).

Toinen syy, miksi psykoedukaatio on mielestäni mielenterveysongelmissa erityisen tärkeää, liittyy siihen, että ihmiset helposti kuvittelevat mielenterveyden oireiden olevan ikuisia, invalidisoivia tai johtavan “hulluuteen”. Näinhän ei siis ole, vaan suuri osa toipuu tai vähintään oppii elämään oireidensa kanssa.

Nyt on pakko lisätä vielä kolmas syy, miksi psykoedukaatio on tärkeää. Nimittäin ilman riittävää tietoa moni psyykkisistä oireista kärsivä kokee olevansa ongelmiensa kanssa ihan yksin – ikään kuin kellään muulla ei olisi vastaavia ongelmia. Mutta aikuisten oikeasti, kuten yllä mainitsin, viidesosalla ihmisistä on mielenterveyden häiriö ja vielä useammalla jonkinlaisia mielenterveysoireita. Siksi oikeastaan tässä blogissakin on loppupeleissä kyse nimenomaan psykoedukaatiosta. Tarkoituksenihan on avata psyykkisten oireiden ja mielenterveyden teemoja sellaisessa muodossa, että kaikkea tietoa ei tarvitse hakea netin vauvapalstoilta. Toivoisin, että syntyisi kokemus siitä, että näistä asioista voi puhua, niiden kanssa voi oppia elämään ja että yleisesti toivoa on.

Flunssa ja psykoedukaatio

Psykoedukaation osalta psyykkinen oireilu vertautuu minusta yleisesti parhaiten flunssaan. Kaikki tietävät, että flunssia tulee ja menee. Joskus flunssa jää ärsyttävästi päälle ja köhä tai tukkoisuus jatkuvat viikkokausia. Toimintakyky menee huonoksi, pienikin kävely hikoiluttaa, ei meinaa jaksaa oikein mitään. No, mielenterveyden oireet ovat ihan vastaava juttu. Niitä tulee ja menee, ja joskus ne jäävät ärsyttävästi päälle. Flunssan jälkitautina vain äärimmäisen harva sairastuu vakavammin, keuhkokuumeeseen tai sydänlihastulehdukseen. Useimmat sen sijaan toipuvat ennalleen. Aivan vastaavasti psyykkisten oireiden ilmetessä vain aniharva sairastuu vakavasti, joutuu sairaalaan tai pysyvästi vaikkapa työkyvyttömäksi. Useimmat sen sijaan toipuvat ennalleen.

Tällä kertaa haluan kirjoittaa psykoedukaatiota erityisesti siitä näkökulmasta, miten aikuinen voisi kertoa omasta mielenterveyden häiriöstään lapselleen. Tämä on aihe, josta on edelleen häkellyttävän vähän väestölle suunnattuja julkaisuja. Onneksi Suomen mielenterveysseura on julkaissut oppaan nuorille, joiden vanhemmilla on mielenterveyden häiriö (opas on ladattavissa ilmaiseksi täältä). Se sopii sisällöllisesti parhaiten nuorisolle, joskin sitä voi aikuisen kanssa hyödyntää jo pienehkökin lapsi. Suomen mielenterveysseuran psykoedukaatiosarjaan kuuluu muuten muitakin julkaisuja, joihin voi tutustua täällä.

Mielenterveyteen liittyvää erittäin hyödyllistä muuta psykoedukaatiomateriaalia on muun muassa aikuisten, lasten tai nuorten Mielenterveystalossa, joka on täynnä kaikenlaista kiinnostavaa (ja näyttöön perustuvaa) tietoa, sekä esimerkiksi Terveyskirjastossa. Näissä portaaleissa fokus on yleisesti mielenterveyden asioissa eikä niinkään siinä, miten vanhemmat voivat kertoa kokemistaan oireista lapselle.

No niin, mutta asiaan.

Miten voisin kertoa psyykkisistä oireistani lapselle?

  1. Ole rehellinen ja selkeä (mutta ei liian).
  2. Käytä arkisia vertauksia.
  3. Luo turvallisuuden tunnetta.
  4. Kerro saavasi apua.
  5. Anna toivoa.

Yllä listattuna ovat aivan pähkinänkuoressa ne asiat, jotka lapsen pitäisi tietää läheisen aikuisensa mielenterveyden ongelmista.

Aloitetaan rehellisyydestä ja selkeydestä. Lapsi ei välttämättä ymmärrä, mitä on masennus, psykoottisuus, kaksisuuntainen mielialahäiriö, skitsofrenia tai näin pois päin. Hän kuitenkin ymmärtää ja huomaa, jos vanhempi esimerkiksi ei jaksa aamuisin nousta sängystä, huolehtia itsestään tai vaikkapa auttaa lasta läksyjen kanssa. Rehellinen ja selkeä puhe mielenterveydestä tarkoittaa käytännössä, että lapselle kerrotaan, mistä aikuisen oireissa on kyse. “Minulla on todettu masennus. Se on sairaus, jonka vuoksi en oikein jaksa tehdä mitään. Se ei tartu ja siitä paranee ajan kanssa.” Lapselle ei tarvitse kertoa oireilusta tai sen taustoista yksityiskohtaisia asioita (esimerkiksi sitä, jos masennuksen taustalla on vaikkapa traumaattisia omia lapsuudenkokemuksia), vaan lapsi kaipaa usein yksinkertaisesti lyhyen selityksen ja nimen asioille. Mieti, mitä itse olisit halunnut tietää lapsena vastaavassa tilanteessa omalta vanhemmaltasi. Sen verran luultavasti omakin lapsesi haluaa.

Toiseksi, arkiset vertaukset ovat monelle ihmiselle toimiva tapa saada kiinni siitä, mistä puhutaan. Flunssavertauksen lisäksi toimiva voisi olla esimerkiksi mielikuva kasvista. Kasvit nuupahtavat, jos ne eivät saa riittävästi vettä, valoa ja ravinteita. Samalla tavalla ihminen voi henkisesti nuupahtaa, jos hän ei syystä tai toisesta ole voinut pitää itsestään riittävästi huolta. Tällä tavoin voi selittää vaikkapa masennusta. Ahdistuneisuuteen taas voi viitata puhumalla liian herkästi toimivasta palohälyttimestä. Normaalistikin hälytyskeskuksemme huolehtii siitä, että pysymme turvassa. Ahdistuvan tai paniikkiin joutuvan ihmisen hälytyskeskus toimii liian herkästi, aivan kuten palohälytin alkaa soida joskus lettuja paistaessa, vaikka ei ole tulipaloa. Keksi tai etsi vertauksia, jotka lapsesi ymmärtää. Myös vaikkapa elokuvasta Inside out voi saada vinkkiä siitä, miten puhua tunteista (tai skeemoista) lapsen kanssa.

Kolmanneksi, lapsi tarvitsee turvallisuuden tunnetta joka päivä. Yleensä sellaista tarjoaa hänelle eniten oma vanhempi tai muu läheinen aikuinen. Jos tämä aikuinen sairastuu – oli se sitten henkisesti tai fyysisesti – lapsen kannalta se on aina jonkinlainen turvallisuuden tunteen kolaus. Vanhemman tulee hoitaa tätä kolausta ihan niin kuin fyysisiä haavoja: hoivataan ja huolehditaan, kunnes se paranee. Henkisen kolhun saanut lapsi kaipaakin vakautta, tavallisia arjen rutiineita ja juttukaveria aikuisesta ainakin aika ajoin. Pidä siis kiinni arjen rutiineista ja tavoista. On varmasti asioita, joihin aikuisen psyykkinen sairaus lapsen elämässä vaikuttaa. Voi kuitenkin olla myös monia asioita, joihin se ei vaikuta. Muista ottaa nämä puheeksi lapsen kanssa. Huolehdi niiden jatkuvuudesta.

Yksi lapsen turvallisuuden tunnetta lisäävä asia on se, että aikuinen kertoo saavansa apua. Tällöin kivi poistuu lapsen rinnan päältä: joku muu huolehtii lapsen läheisestä, eikä hänen itse tarvitse sellaista vastuuta kantaa (mikä olisikin lapselle kohtuuton ja raskas taakka). Kerro siis lapselle, jos käyt jossakin saamassa apua ongelmiisi. “Olen voinut huonosti se on näkynyt kiukutteluna. Haluan saada apua itselleni. Käyn siksi tapaamassa joka viikko yhtä tätiä ja juttelemassa, että voisin paremmin. Hänen kanssaan puhuminen auttaa. “

Ja viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä, on tärkeää, että lapsi voi kokea toivoa. Vaikka olisit kuinka synkkä ja ajattelisit miten itsetuhoisesti tahansa, tai vaikka kokisit kuinka paljon toimintakyvyn rajoitteita oireidesi vuoksi ja meinaisit vaipua siksi epätoivoon, älä vie epätoivoon lasta mukanasi! Sano hänelle (ja yritä itsekin uskoa), että asiat voivat mennä parempaan suuntaan. Voit toipua. Voit haaveilla. Voit antaa myös lapsesi haaveilla paremmasta vaiheesta ja tulevaisuudesta. Suunnittele yhteisiä juttuja, edes unelmoinnin tasolla. “Kun tämä masennusvaihe menee ohi, niin sitten mennään yhdessä vaikka puistoon, kun taas jaksan enemmän.” Pitämällä toivon rippeistä kiinni, annat lapselle samalla mallia, miten elämän joskus sietämättömiinkin vaikeuksiin liittyy toiveita paremmasta. Masennuksesta muuten on olemassa myös loistava, WHO:n tuottama psykoedukaatiovideo nimeltä Black dog, ja mikä parasta, siihen saa suomenkielisen tekstityksen (täällä). Katso se! Se on tosi hyvä! Ja voit käyttää sitä toivon suhteen psykoedukaationa ainakin varhaisnuoruusiästä lähtien. Videon loppu on hyvinkin toiveikas.

Kaikilla on joskus vaikeaa

Psykoedukaation idea on, että tieto auttaa tulemaan tutuksi itselle uuden asian kanssa. Kun asiasta saa tietoa, sitä voi ajatella ja siihen voi alkaa pikku hiljaa sopeutua. Niinpä kuten aikuiset, myös lapset tarvitsevat tietoa niistä asioista, jotka vaikuttavat heidän elämäänsä.

Joskus vanhemmat pelkäävät, että psyykkisistä oireista lapselle kertominen vahingoittaa lasta tai suhdetta häneen jollain tavalla. Kun aikuinen kertoo asioista lapsen tasoisesti (yllä olevat pointit huomioon ottaen), mielestäni tällaiseen pelkoon ei ole mitään syytä. Päinvastoin, mikäli aikuinen kertoo lapselle oireistaan, lapsi saa hyväksyttävän selityksen niille asioille, joihin hän on pienessä mielessään koettanut keksiä aivan muita selityksiä. Se kun on kovin surullista, että usein pikkulapsen maailmassa ensimmäinen syyllinen vanhemman murheellisuuteen tai huonovointisuuteen löytyy omasta itsestä (!), jos vanhempi ei pysty parempaakaan selitystä antamaan. Siksi ja erityisesti siksi vanhempien kannattaisi ihan aina kertoa oireistaan ja sairauksistaan lapselle siinä muodossa, minkä lapsi pystyy vastaanottamaan ikä ja kehitystaso huomioiden. Tämä auttaa myös aikanaan hyväksymään sen faktan, että kaikilla on joskus vaikeaa.

Mitä yhteistä on öitään valvovalla tehotyöntekijällä ja väkivaltaisesti riehuvalla koululaisella?

Edellä mainittu otsikko tuli mieleeni, kun luin liitteenä olevan tekstin Forbes-lehdestä. Aiheina suorittaminen ja ylisuorittaminen kiinnostavat, koska näen työssäni niihin liittyvien vaikeuksien tulevan esille tavalla tai toisella useimpina päivinä. Niinpä olen kirjoittanut suorittamisesta aiemminkin, muun muassa täällä.

Kun suorittaminen toimii ahdistuksen välttelyn välineenä

Elämässä on tärkeä tavoitella itselle merkityksellisiä asioita. Yleensä minkä tahansa uuden taidon hallitsemiseksi tarvitaan mittava määrä harjoitusta, jonkin verran epäonnistumisia ja osatavoitteiden saavuttamista. Toisin sanoen jotta voi päästä tavoitteisiin, tarvitaan suorittamista. Suorittaminen on jokaiselle ihmiselle tarpeellinen keino, jonka avulla voi ottaa haltuun uusia miellyttäviä tai epämiellyttäviä juttuja elämässä, tai jota käyttämällä voi saada mielihyvää isomman kokonaisuuden handlaamisesta ajan myötä.

Moni aikuinen mutta myös lapsi saattaa kuitenkin ajautua ylisuoriutumaan opinnoissaan tai työssään, koska ei osaa muulla tavalla käsitellä huonommuuden tunteitaan. Huonommuuden tunteet iskevät tietyissä tilanteissa tai vaanivat jatkuvana mollivireenä arjessa, ja koska niiden kanssa on tuskallista elää, psyykkistä kipua pyrkii lievittämään tavalla tai toisella. Kun riittämättömän ja kelvottoman olonsa oppii tukahduttamaan jatkuvalla tekemisellä tai hyvällä suoriutumisella, ja jos vieläpä onnistuu hankkimaan tästä toimintatavasta itselleen ympäristöstä myönteistä palautetta, ylisuorittamisen kierre on melkein varmasti syntymässä.

Ylisuorittajan elämä on kurjaa!

Ylisuorittajan elämästä ilon vie liian korkea rima, jonka korkeudelle ihminen onnistuu kaikista ponnisteluistaan huolimatta kipuamaan vain aniharvoin. Koska ylisuorittaja ei tunnista riman olevan aivan liian korkealla, kaikki hänen huomionsa kohdistuu siihen, voiko joku muu huomata hänen olevan huono tai kelvoton, kuten hän itsestään ajattelee. Kuvittelemansa huonommuuden peittämiseksi ylisuorittaja ruoskii itseään jollain elämänalueella, ehkäpä jopa useammalla. Hän huolehtii ruokavaliostaan, arvosanoistaan, ulkonäöstään tai ilmaisustaan paremmin kuin kukaan. Tämä siksi, että hän ei pysty käsittämään, että läheiset saattaisivat hyväksyä hänet myös inhimillisten virheiden kera. Niinpä on pidettävä huolta, että kaikki on tip top ulospäin. Energia on suunnattava tekemiseen. Ylisuorittaja onkin juuri se tuttusi, joka herää yölläkin miettimään tehtävälistoja seuraavaa päivää varten.

On hyvin tavallista, että ylisuorittaminen on lapsuudesta lähtien omaksuttu selviytymiskeino, joka auttaa sietämään ahdistuksen tunnetta. Tähän ahdistukseen liittyy siis uskomuksia omasta kyvyttömyydestä tai kelpaamattomuudesta. Ahdistus tuo mukanaan paitsi toimimattomia selviytymiskeinoja, myös epämukavan olon ja monenlaisia kehollisia oireita, kuten paniikkitärinöitä, hengityksen epätasapainoa, mahakipuja, päänsärkyjä sekä unettomuutta. Eli paljon pahoinvointia.

Mitä tekemistä tällä kaikella on lastenpsykiatrian kanssa?

Suorittamisen pakko on mielestäni epidemian tyyppinen kulttuurinen, monitahoinen ilmiö, mihin nykyajan lapset kasvavat ja minkä kanssa he oppivat pärjäämään kukin omalla tavallaan. Jotkut tarvitsevat apua siitä seuraavien tunneoireiden, kuten masennuksen tai ahdistuneisuuden vuoksi. On esitetty arvailuja, että suorittamisen pakko voisi vaikuttaa nuorison psyykkisten oireiden määrän kasvuun.

Nuorten ylisuorittajien ohella pelko omasta kyvyttömyydestä ja suorituspaineet koskevat hyvin usein niitäkin lapsia, joilla näkyy ensisijaisesti käytöksen ongelmia eikä niinkään tunneoireita. Nämä lapset ymmärretään usein väärin ympäristöissään.

Se koululainen, joka raivoaa matikantunnilla vaikean tehtävän aiheuttaman massiivisen tunnereaktion takia, saattaa kärsiä aivan samasta ongelmasta kuin lakanoissaan öisin pyörivä arjen tehosuorittaja. Hän, joka heittää puhelimensa mäsäksi jo ekaluokkalaisena ja vaikuttaa näennäisen välinpitämättömältä asian suhteen, voi olla omasta kelvottomuudestaan aivan yhtä huolissaan kuin työpaikan suorittava energiapakkaus. Keinot selviytyä jostakin tilanteesta heränneen ahdistuksen kanssa ovat vain toisenlaiset kuin aikuisten tai high-achiever-suorittajien.

Lapsen aggressiivinen tai muuten hankala käytös voi olla yritys selviytyä sietämättömältä tuntuvasta tunteesta. Jos kyseistä tunnetta ei tule kääntäneeksi itseä vastaan, kuten ylisuorittajat tekevät, se saattaa kääntyä ulospäin käytösongelmaksi. Tästä(kään) syystä käyttäytymisellään oireileva lapsi ei tarvitse ensisijaisesti käskyjä ja tiukkaa kuria, vaan hän hyötyy usein eniten ymmärryksestä ja lempeästä ohjauksesta. Ethän ylisuorittajankaan oireita pysty helpottamaan vaatimustasoa koventamalla.

Miten tunnistaa, onko lapsella taipumusta suorituspaineisiin?

Seuraavat merkit voisivat viitata siihen:

1. Lapsi on tarkka, että esimerkiksi koulutehtävät tulevat tehtyä ohjeiden mukaan. Unohtunut läksy tuntuu lapsesta katastrofaaliselta. Asenne koskee myös muita kuin koulutehtäviä. Hänellä on “kaikki tai ei mitään” yleisenä elämän ohjenuoranaan.

2. Lapsi ei ymmärrä, että muutkaan eivät osaa kaikkea. Hän sanoo olevansa surkea tai nolla, vaikka hallitsee melkein kaikki ikäistensä tarvitsemat taidot. Hän vertaa itseään ikäistään vanhempiin lapsiin, luokan priimukseen tai jopa aikuisiin.

3. Lapsella on sisäinen pakko onnistua täydellisesti heti kerrasta kaikessa, mitä hän tekee. Jos hän ei välittömästi ymmärrä kertolaskua tai verbien taivutusta, lapsi kokee ison tunnereaktion ja pettyy itseensä syvästi.

4. Lapsi stressaa asioita, jotka muista tuntuvat pieniltä. Hän murehtii vaikkapa sitä, onko hänellä riittävän hienoja vaatteita tai laitteita muihin verrattuna. Hän kokee työnsä, kuten piirustuksensa huonommiksi kuin muiden. Hän kokee voimakasta nolostumista ja häpeää, jos hän ei mielestään pärjää jossakin asiassa yhtä hyvin kuin muut.

Mitä tehdä, etteivät lapsen suorituspaineet käänny oireiksi?

Tärkein neuvoni on: ota löysin rantein. Osoita sanoin ja teoin, että lapsi on riittävä sellaisen kuin on. Älä painosta, vaadi tai odota liikaa lapselta. Jos lapsi mokaa, osoita myötätuntoa, lämpöä ja ymmärrystä – etenkin jos lapsi on valmiiksi stressaantunut tai ahdistunut. Yritä nähdä metsä puilta, eli käytöksen ongelmien tai ylisuorittamisen takana oleva mahdollinen kelvottomuuden tunne. Tue lapsen itsetuntoa auttamalla häntä vertaamaan nykyisiä saavutuksiaan omiin aiempiin saavutuksiinsa. Kehu monipuolisesti – siinä ei voi mennä mitään pieleen.

Ja muista yrittää auttaa lasta laskemaan sisäistä rimaansa. Ihan sama, saako lapsi stipendin tai voittaako hän matikkakilpailun. Ihan sama, mitä arvosanoja hän sai kokeesta, jos hän yritti edes melkein parhaansa. Ja ihan sama, menestyykö hän harrastuksissaan. Hän on ihminen aivan kuten sinäkin, eikä hänen tarvitse olla yhtään parempi kuin ihmiset yleisesti. Osoita hyväksyntää silloinkin, kun olisit salaisesti toivonut lapsen suoriutuvan paremmin.

Virheitä on tehtävä joka päivä, jos haluaa jotain oppia, ja siksi onkin tärkeä oppia hyväksymään sekä omansa että lapsensa tekemät virheet. Suhtaudu niihin ymmärryksellä ja myötätunnolla. Ja näin kenties 20 vuoden kuluttua sinun aikuinen lapsesi ei valvo öitään tehtävälistoja tehden ja ylisuoriutuen.

Hei katuva ja kyllästynyt vanhempi: sinulla on lupa olla oma itsesi!

Hesari kirjoitti tänään kiinnostavan artikkelin tutkimusprojektista, jossa käsitellään äitiyden katumiseen liittyviä kokemuksia (linkki tässä). Hesarin haastattelemien tutkijoiden Armi Mustosmäen ja Tiina Sihton mukaan vanhemmuutta katuvien äitien kohdalla “äitiyden ei koettu kuuluvan omaan identiteettiin, vaan se on peruuttamaton valinta ja rooli, joka ei tuntunut omalta. Naiset eivät identifioineet itseään äideiksi, vaikka käyttäytyivätkin ´hyvän äidin roolin mukaisesti´”.

Artikkelissa kuvataan, että katuvat äidit eivät tutkijoiden mukaan kokeneet vapautta valita äitiytensä tapaa, vaan he joutuivat sopeutumaan ihanteisiin, jotka korostivat jatkuvan läsnäolon tarvetta, intensiiviäitiyttä. Mustomäen sanoin: ”intensiivistä äitiyttä toteuttamalla lapsen ajatellaan saavan parhaat mahdolliset lähtökohdat elämään. Yksilökeskeisessä yhteiskunnassa vanhemman tehtäväksi nähdään antaa lapselle resursseja tulevaisuutta varten.” “Vaatimukset kumpuavat Mustosmäen ja Sihdon mukaan kulttuurista ja yhteiskunnasta. Ihanteeksi nähdään lapsilleen omistautuva äiti, joka on läsnä ja järjestää mielekästä yhteistä tekemistä: leipoo, laittaa kotia ja lähtee yhdessä luistelemaan.”

Pistoja ja osumia

Lasten mielenterveysalan ammattilaisena tunsin voimakkaan piston sydämessäni artikkelia lukiessani. Tuntuu pahalta ajatella, että ehkäpä monikin katuva äiti tai isä on joutunut pidättelemään ja peittelemään tunteitaan kohdatessaan perheiden kanssa työskentelevän ammattilaisen (esimerkiksi minut). On varmasti äärettömän vaikea sanoa ääneen, että ei olisi halunnut tätä lasta kasvattaa. Toisaalta jos ei koskaan sano kokemustaan ääneen, miten paljon paineita joutuukaan ottamaan omasta vanhemmuudestaan…sillä monet aivan ymmärrettävät mutta vaikeat ajatukset ja tunteet saavat osakseen myötätuntoa ja pienentyvät siedettävälle tasolle vasta, kun ne jakaa jonkun toisen kanssa.

Teemoina katumus ja syyllisyys eivät todellakaan ole tabu meille mielenterveysammattilaisille – mutta tietävätkö asiakkaamme sen? Tulee jopa mieleen, voivatko työntekijän näkökulmasta perheen arjen helpottamiseksi annetut neuvot ja ohjeet tulla samanaikaisesti asiakkaan, potilaan ja vanhemman näkökulmasta tulkituiksi merkeiksi siitä, että heitä ei hyväksytä sellaisena kuin he ovat? Hyväksytyksi ja kohdatuksi tuleminen on nimittäin niin mielenterveys- kuin muissakin palveluissa äärimmäisen tärkeä asia, ja se mahdollistaa myös vaikeiden asioiden ja tunteiden nostamisen esille.

Samalla mietin sitä (pikkuisen pienempi pisto sydämessäni), kuinka monta kertaa itsekin olen puhunut, kirjoittanut ja ottanut kantaa siihen, mitä lapsi tarvitsee kehityksensä tueksi. Ja – todellakin – kyseinen lapsen tarve on usein juuri sitä, mitä artikkelissa kuvataan intensiivivanhemmuuden ytimeksi: läsnäoloa lapsen kanssa, aikaa ja jaettuja tekemisiä. Näin ollen se, mitä katuvat vanhemmat kenties eniten pelkäävät (= että he eivät pysty antamaan lapselle kaikkeaan), liittyy siis osittain ihan relevanttiin teemaan. En voi esimerkiksi rehellisesti sanoa, ettei lapsi tarvitsisi vanhempansa läsnäoloa ja huomiota. Mutta laajuus ja mittakaava, mistä tässä puhutaan…on ihan jotain muuta kuin mitä vanhemmuuttaan katuvan tarvitsisi useimmiten miettiä. Hyvä aie ja pyrkimys riittää erittäin pitkälle lasten kanssa. Ainakin minulle olisikin outo ja pöyristyttävä ajatus, ettei aivan tavallinen vanhempi kaikkine toiveineen, pettymyksineen, ajatuksineen ja tunteineen voisi olla juuri sitä, mitä lapsi tarvitsee elämänsä oppaaksi ja kasvattajakseen. Nimittäin mitä muuta me ihmiset ollaan, kuin nimenomaan tavallisia, puutteellisia ja omanlaisiamme jokaikinen?

Täydellisen vanhemmuuden eetoksesta

(jes – olen aina halunnut käyttää sanaa “eetos”, mutta en ole aiemmin keksinyt, missä 😀 )

Kolmas artikkelin aiheuttamista rintapistoksista liittyy siihen, että tuntuu todella kurjalta, jos jokaisen ihmisen (siis myös lapsen) sisimmässä oleva pohjimmainen tarve tulla kohdatuksi ja nähdyksi omana itsenään näyttäytyy joillekin vanhemmille jälleen uutena vaatimuksena suoriutua vanhemmuudesta täydellisesti ja “ohjeiden mukaan.” Ikään kuin lapsen tarve läsnäoloon, hoivaan ja huolenpitoon merkitsisi tarvetta “vuorovaikuttaa 24/7” ja taata lapselle kaiken maailman virikkeet, kokemukset, harrastukset ja eteneminen. Näinhän asia ei nimittäin ole.

Kun esimerkiksi itse luennoin lasten kehityksen tukemisesta, ei ole koskaan tarkoitus puhua siitä, miten tulla täydelliseksi vanhemmaksi. En rehellisesti sanoa usko, että täydellinen kasvatus olisi mahdollistakaan, vaan se on ajatuksena lähinnä pelottava. Pointtihan lapsuudessa on se, että lapsi oppii tarpeellisia taitoja aikuisen opastuksen avulla. Täydellinen vanhemmuus merkitsisi joko lapseen kohdistuvaa mahdotonta vaatimusta kasvaa täydelliseksi nuoreksi, tai sitten sitä, että mitään oppimisen mahdollisuuksiakaan ei ole.

Mielikuva täydellisen vanhemmuuden vaatimuksesta tuntuu minusta senkin vuoksi surulliselta, koska siihen liittyy vaara alkaa näytellä perhe-elämää muiden odotusten mukaisesti: “esitä sinä tyytyväistä ja iloista lasta, niin minä näyttelen tyytyväistä ja kiitollista vanhempaa…” Tällaiselle arkiselle näyttämölle eivät mahdu ihmisten aidot tunteet ja kokemukset, vaan siinä keskitytään suorittamaan hyvännäköistä elämää. Tällöin niin lapsen kuin aikuisenkin todelliset tunnetarpeet jäävät vaille huomiota – ja kaikki voivat lopulta huonommin.

HS:n artikkelissa tuotiin esille, miten “silti myös riittävän äidin kategoriaan kuulumiseen vaaditaan huomattavan monipuolisten aktiviteettien järjestämistä. Riittäväkin äitiys piti sisällään kodin ylläpitoa, kiintymyssuhteen rakentaminen ja lapsen ensisijaiseksi asettaminen.” Aargh, sanon vain tähän. Alkaa itseänikin ahdistaa tuollainen lista. Ilmiö vanhempaan kohdistuvista vaatimuksista ei sinänsä ole uusi. Täydellisen vanhemmuuden vaatimusta sanotaan myös ns. äitimyytiksi, josta Väestöliiton Perheverkon työntekijät kirjoittivat äitien kokemusten perusteella aikanaan kirjankin Äidin kielletyt tunteet. (jatkoa tälle kirjalle olivat Isyyden kielletyt tunteet sekä Ammattikasvattajan kielletyt tunteet, jossa jälkimmäisessä minäkin olin mukana kirjoittajana – mutta se on jo toinen tarina). Näihin kirjoihin kannattanee tutustua, jos kokee asian kiinnostavaksi. Ja kannattaa kyseenalaistaa ympäristön odotuksia terveellisellä tavalla. Onko todella niin, että minun on vanhempana tehtävä asiat toisten odotusten mukaan?

Mitäpä jos voisit elää ja kokea vanhemmuutta ihan omalla tavallasi?

Kaipa vanhempana jo tiedätkin, että olet aivan riittävän hyvä just sellaisena kuin olet? Toivon ainakin niin. Missään laissa ei nimittäin lue, että sinun on PAKKO leikkiä legoilla, jos et halua. Ei ole PAKKO leipoa pullaa. Ei ole PAKKO viedä lapsia “virkistäville” metsäretkille eikä ole PAKKO pitää kiinni puolen tunnin ruutuajasta. Mikään asia vanhemmuudessa ei ole oikeastaan pakko – ja monet asiat voit tehdä tuhannella eri tavalla. Koen itseni usein onnekkaaksi, kun pääsen työssäni näkemään, miten erilaisia elämäntapoja perheillä on. Mutta leikkipuistossa ja vanhempainilloissa tätä tietoa ei valitettavasti ole yleensä jaossa…joten monet vanhemmat kuvittelevat olevansa poikkeavia, omituisia tai puutteellisia.

Ei ole myöskään PAKKO olla koko ajan onnellinen, iloinen ja tyytyväinen vanhempana. On luvallista saada kokea ihmisenä kaikkia niitä tunteita ja ajatella kaikkia ajatuksia, joita kokee ja ajattelee. Vaikeat tunteet, muun muassa katumus, viha, pettymys, syyllisyys ja kyllästyminen kuuluvat elämään. Niistä ei tarvitse kokea huonoa omaatuntoa. Toisaalta lasten hankkimiseen liittyvästä katumuksesta ei tarvitse kertoa lapselle itselleen. Et varmaan muitakaan vaikeita tunteitasi kaada lapsen niskaan? On tärkeää sen sijaan etsiä paikkoja ja ihmisiä, joissa ja joille voit puhua kaikesta, myös tästä. Elämäntilanteet voivat kerta kaikkiaan yllättää, ja moni kokee asioita, joita ei olisi itselleen toivonut. Jos niitä ei voi muuttaa, niiden kanssa joutuu opettelemaan tulemaan toimeen. Tällaisten asioiden läpikäymisessä apuna voi olla luottoystävä, terapeutti tai puoliso. Jatkuva katkeruus, väsymys ja vihaisuus voi kuitenkin kertoa myös masennuksesta, joka kannattaa pyrkiä huomaamaan ja hoitamaan.

Mutta vaikka perhe-elämän arjen säätämisestä ei nauttisikaan, kenties voit silti jakaa lapsesi kanssa jotain sellaista, mistä itsekin tykkäät? Jos se ei onnistu vielä, ehkä sitten, kun lapsesi kasvaa. Myös vanhemman suhdetta lapseensa voi vahvistaa monella tavalla. Esimerkiksi perheneuvolat tukevat tässä mielellään.

Oletko koskaan ajatellut, että lapsi oppii eniten, kun elämä ei ole täydellistä?

Osallistuin taannoin psykoterapeuttikoulutukseni osana seminaariin, jossa saimme ilon kuulla lastenpsykiatri, psykoterapeutti Anne Kaupin luentoja kiintymyssuhdeaiheesta. En mene nyt tarkemmin luentopäivien sisältöön, mutta oli todella inspiroivaa kuulla kokeneen psykoterapeutin näkemyksiä vanhemmuudesta ja lapsen kehityksestä ihmissuhteissaan. Anne Kauppi toi puheessaan esille muun muassa seuraavan tärkeän seikan: ihmissuhteiden säröt ja arjen epätäydellisyydet voivat olla niitä rajapintoja, joissa lapsi kehittyy ja oppii eniten.

On nimittäin realistista, suorastaan välttämätöntä, että oikea elämä ja oikeat ihmissuhteet eivät koskaan yllä mihinkään ihanteisiin. Oikeat ihmissuhteet ovat oikeastaan vähän niin kuin muovailuvaha: joskus (tosin harvoin) syntyy vaivatta mahtava kakku taikka hahmo – joskus taas yrität ja yrität muovailla, mutta siitä huolimatta vahaan tulee helposti murtumia tai pikku virheitä. Olennaista ei kuitenkaan ole se, tuleeko vahaan kolhuja ja murtumia, vaan osataanko ne jotenkin taas tasoittaa ja korjata?

Tähän liittyen juuri se kohta, jossa vanhempi ärähtää leikki-ikäiselle tahatonta maitomukin kaatumista ja pyytää hetken kuluttua lapselta vilpittömästi anteeksi ärähdystään, on paljon antoisampi oppimisen hetki lapselle, kuin täydellinen vanhemmuuden suoritus – hienotunteinen maidon pyyhkiminen lattialta tai sen luonteva esittäminen, että mitään ei tapahtunut. Hyvissä oppimistilanteissa lapsi näkee, miten aikuinenkin joskus mokaa, hermostuu, ja korjaa virheensä. Samalla ihmissuhteeseen muodostuneet säröt ja murtumat korjataan, ja kyseinen ihmissuhde vahvistuu. Lapsi saattaa toivoa ja uskoa myös itseensä, kun näkee, miten asioista ja tilanteista selviydytään: epätäydellisesti, mutta tavalla tai toisella.

Lopuksi: Ongelmia ei tarvitse hakemalla hakea, mutta epätäydellisyys ei ole vaarallista. Sitä paitsi lapset rakastavat vanhempiaan juuri sellaisena kuin he ovat. Kunpa vanhemmatkin siis oppisivat rakastamaan itseään…

Lisää luettavaa:

Äidin kielletyt tunteet (kirja)

Isyyden kielletyt tunteet (kirja)

Ammattikasvattajan kielletyt tunteet (kirja)

Väestöliiton nettisivut: http://www.vaestoliitto.fi/vanhemmuus/tietoa_vanhemmille/kasvurauhaa/


Uudenvuodenlupauksia, joita ei tarvitse rikkoa

Oletko sinäkin yksi heistä, joka lupaa ja vannoo muuttaa elämäntapansa edullisiksi, kun uusi vuosi koittaa? Karkkilakko, tipaton vuosi tai tupakaton kevät odottavat. Tiputat ainakin 10 kg painoa. Alat harrastaa joka päivä lenkkeilyä.

Nämä sinänsä hyvät aikomukset kutistuvat ja unohtuvat monilta ajan mittaan. On helpompi vannoa itsekuria etukäteen kuin vaatia isoja muutoksia itseltään varsinkin, kun muutokset edellyttävät jostain miellyttävästä luopumista. Itsekuri väsyy kuin lihas, sanotaan.

Mutta on myös lupauksia, joiden suhteen itsekuria ei tarvita.

Ne lisäävät hyvinvointiasi ihan yhtä paljon kuin ankaruutta ja tehtäväorientoitumista vaativat lupaukset. Bonuksena mallitat lapsellesi hyviä toimintatapoja elämää varten. Mitä tällaiset lupaukset sitten voivat olla? Positiivisen psykiatrian hengessä:

  • Nauti elämästä.
  • Jätä aikaa palautumiseen.
  • Nuku ja syö siten, että sinulle tulee hyvä olo.
  • Anna itsellesi myönteistä palautetta. 
  • Pidä huolta ihmissuhteistasi.
  • Pidä puolesi ystävällisesti mutta jämäkästi.

Miksi juuri nämä?

Ainakin siksi, että sinulla on vain tämä yksi elämä. Kun opettelet tekemään asioita, joista nautit, saat elämäniloa ja voimia jaksaa arkea ja vanhemmuutta. Sitä paitsi lapsesi hyötyy vanhemmasta, joka jaksaa pitää kiinni (sekä tarvittaessa vääntää hänen kanssaan) rutiineista, kuten iltapesuajoista ja pelaamisesta. Lapsi näkee lisäksi aikuiseksi kasvamisessa olevan järkeä, kun huomaa sinun olevan edes ajoittain iloinen ja tyytyväinen.

Mistäs sitä sitten nauttisi? Totuus nautinnon lähteistä ei löytyne ainakaan Insta-kuvista tai Facebook-päivityksistä, joissa kyllä tulee vastaan toinen toistaan upeampia matkoja, kokemuksia ja elämyksiä. Onni löytyy sen sijaan useimmille aivan tavallisesta arjesta, pienistä hyvistä hetkistä. Ilon hetkistä, rauhan hetkistä, kokemisen kohdista. Niitä ei tule jatkuvasti, vaan aina välillä. Aikuisellekin voi olla kova paikka pystyä hyväksymään, että elämä ei ole pelkästään hyppäämistä menestystarinasta toiseen.

Pysähtyminen onnellisiin tai mielekkäisiin hetkiin lataa akkuja pimeämpiä ja nuivempia päiviä varten. Pysähtyminen ei vain ole kovin muodikasta juuri nyt…ja jos olet mennyt eteenpäin kuin höyryveturi viimeiset vuodet, voi olla, että stoppaaminen tuntuu siksikin mahdottomalta. Läsnä olemista ja erilaisten hetkien tiedostamista voi kuitenkin harjoitella. Apuna tässä voi käyttää esimerkiksi Mindfulness-harjoituksia, esimerkkejä mm. täällä.

Älä unohda perusasioita

Mitä riittävä palautuminen kohdallasi tarkoittaa, sen tiedät vain sinä itse. Jotkut nauttivat käsitöistä, toiset mökkeilystä, kolmas liikunnasta ja neljäs sohvapäikkäreistä. Palautuminen vahvistaa ja auttaa sinua kohtaamaan arjen vaikeudet ja ongelmat. Se ei vaadi esimerkiksi rahaa tai aikaa, vaan vain sen pohtimista, mikä tekee juuri sinulle hyvää vapaa-ajallasi. Palautuminen on myös työhyvinvoinnin perusedellytys. Jos et palaudu työvuorojen välissä, et voi pitkän päälle olla luova ja tehokas työntekijä (lisää asiasta mm. täällä).

Syöminen ja nukkuminen kuuluvat päivittäiseen arkeen, mutta harva pitää näistä kovinkaan hyvää huolta. Monelle on esimerkiksi uusi normaali olla jatkuvasti univelassa (tästä lisää esimerkiksi täällä ja täällä). Ikävä kyllä keho voi olla toista mieltä, ja jatkuvasti kertyy enemmän tutkimusnäyttöä siitä, miten kokonaisvaltaisesti univaje vaikuttaa. Keho ei palaudu, suoritustaso laskee ja kognitiiviset kyvyt heikkenevät jatkuvan univajeen myötä.

Suuri osa suomalaisista on lisäksi ylipainoisia, mutta silti keskitymme paljon enemmän laihduttamiseen kuin painonhallintaan, joka on ihan eri asia. Olisiko aika kääntää skooppia siihen suuntaan, että panostat ruuan laatuun ja syömisen tuottamaan hyvään oloon etkä ahdistuneesti laske kaloreita tai vahtaa, kuka söi pullan ja missä? Lisää aiheesta muun muassa täältä.

Mielen hyvinvointia voi edistää pienillä jutuilla, kuten omakehuilla…

Miksi usein toistuva myönteinen palaute itselle on tärkeää? Siksi, koska yleensä elämässä asiat eivät mene aivan niin kuin on toivottu ja suunniteltu. Kun kuitenkin opettelet kohtelemaan itseäsi lämpimästi ja hyväksyvästi kaikista mokista ja virheistä huolimatta, elämänlaatusi paranee. Mikä parasta, myös lapsesi oppii mallintamisen avulla hyväksymään omat virheensä.

Aikuiset saavat myönteistä palautetta harvoin riittävästi mistään, edes perheenjäseniltään tai työpaikaltaan. Siksi on tärkeä oppia tunnistamaan onnistumisensa ihan ite. Onnistuminen voi olla pienikin: “sain tänään imuroitua olohuoneen.” Tai: “sain vietyä lapsen ajoissa harrastukseen ilman, että kumpikaan kilahti”. Anna onnistumisista itsellesi mielikuvahalaus tai sanallinen kehu. Hyvin tehty! Oot super, arjen sankari! Tämä on myönteistä selviytymispuhetta, jonka muistaminen lisää myönteisiä tunteita ja parantaa itseluottamustasi.

…ja ihmissuhteisiin panostamalla

Ihmissuhteista huolen pitäminen liittyy samaan teemaan kuin omat kehut. Kirjoitimme Minna Oulasmaan kanssa Sexfullness-kirjaamme siitä, miten esimerkiksi parisuhteessa kumppanista voi ajan myötä tulla kuin huonekalu. Siinä sitä ollaan, herra ja rouva Ikea. Kahvikuppi ilmestyy mystisesti eteesi keittiön pöydälle aamuisin, mutta et muista kiittää. Tai sinua ei huomata, havaita tai kohdata, vaikka teet kaiken aikaa parhaasi. Kanssasi asuva tyyppi alkaa muuttua pikku hiljaa ventovieraaksi…ja kukapa sitä ventovieraalle avautuisi esimerkiksi ajatuksistaan ja tunteistaan.

Toimivat ihmissuhteet voivat olla merkittävä voimavara elämässä. Siksi niihin kannattaa panostaa vastaavasti. Vietä siis aikaa seurassa, joka ei tuomitse, joka hyväksyy sinut sellaisena kuin olet, ja jossa sinun ei tarvitse esittää tai todistella mitään. Jätä huomiotta seura, jonka johdosta sinulle aiheutuu jatkuvasti mielipahaa, huonoja viboja tai jossa joudut selittelemään valintojasi. Älä usko, että tehtäväsi on toteuttaa kenenkään muiden haaveita, vaan toteuta omaa elämääsi. Samaan aikaan ota kuitenkin toiset huomioon myötätuntoisella tavalla. Anna niin paljon positiivista palautetta kuin voit. Kysy kuulumisia, tai kysy edes jotain.

Mielekkääseen elämään tietysti liittyy myös jämäkkä oman puolen pitäminen. Ihmissuhteissa tulee taatusti tilanteita, joissa olet erimielinen ystäväsi, puolisosi tai yhteistyökumppanisi kanssa. Näissä tilanteissa voimavarojasi leikkaavat turha myöntely, liiallinen joustaminen tai uhrautuminen kerta toisensa jälkeen. Opettele sanomaan mielipiteesi ystävällisellä mutta jämäkällä tavalla. Älä odota, että kaikki aina menisi toiveidesi mukaan, vaan suhtaudu yhtä hyväksyvästi toistenkin (kenties vastakkaisiin) mielipiteisiin. Valitse taistelusi, älä tartu jokaiseen lillukanvarteen, mutta älä myöskään jää tossuksi, joka tekee aina sen, mitä muut käskevät.

Näistä uudenvuoden lupauksista voit valita itsellesi parhaiten soveltuvat. Tai vaikka kaikki. Ja koska näihin ei tarvita itsekuria, lihaskaan ei väsy.

Hyvää uutta vuotta!

Lisää luettavaa voimavaraistavan psykiatrian hengessä: Personal recovery within positive psychiatry. Bejerholm UE and Roe D.Nord J Psychiatry 2018 Nov 1:1-11.

Positive psychiatry: its time has come. Jesse DV, Palmer BW, Rettew DC, Boardman S. J Clin Psychiatry. 2015 Jun;76(6):675-83.
J


Kun mikään ei riitä – syömishäiriökehityksen varoitusmerkkejä

Meillä aikuisilla on joskus aika luutuneita käsityksiä maailmasta ja vaikkapa lastenpsykiatriasta. Yksi aikuisten tavallinen kuvitelma on, että syömishäiriötyyppiset ongelmat alkavat vasta teini-iässä ja että niitä ei olisi lapsilla lainkaan. Tämä ei valitettavasti pidä paikkansa, vaan lapsetkin kärsivät niistä, ja itse asiassa syömishäiriöiden ilmaantumisikä on joidenkin kliinisten havaintojen mukaan tullut hieman alaspäin viime vuosikymmenien aikana.

Elämänmittainen tyttöjen/naisten riski sairastua syömishäiriöön on noin 1,9-3,5 % luokkaa, poikien/miesten merkittävästi tätä pienempi. Eniten tosiaan sairastutaan murrosiässä. Laihuushäiriöiden Käypä hoito-suosituksen mukaan “Altistavina ja laukaisevina tekijöinä voivat olla biologiset (usein geneettinen alttius), psykologiset (esim. stressi- ja kuormitustekijät, tunne-elämän vaikeudet ja itsetunto-ongelmat) sekä kulttuurisidonnaiset (esim. laihuutta ihannoiva ympäristö) tekijät”.

Syömishäiriön hoito on sekä potilaalle itselleen että perheille ja muille tilannetta seuraaville uuvuttavaa ja pitkäjänteistä työtä vaativaa taistelua. Tämän vuoksi olisi tärkeää, että jokainen vanhempi kiinnittäisi muun kasvatuksen ja arjen lomassa riittävästi huomiota lapsen/nuoren syömiskäyttäytymiseen, vaikka mitään oireita ei olisikaan. Tällöin voidaan mahdollisesti ennaltaehkäistä sairauden puhkeaminen.

Seuraavassa tekstissä en käsittele varsinaisesti syömishäiriötä sinänsä mutta sen sijaan piirteitä, jotka voivat altistaa tai edeltää syömishäiriötä.

Syömisen avulla voi yrittää hallita ns. pahaa maailmaa

Syömishäiriöihin liittyy useimmilla sairastuneilla vahva lihomisen pelko ja/tai painon hallitsemisen tarve. Syömisestä tulee pikku hiljaa potilaan mielessä jotain kiellettyä ja siksi tarkasti kontrolloitua – mutta samaan aikaan jotain niin ihanaa ja kutsuvaa. Monella on (vääriä) mielikuvia siitä, miten vapaa syöminen voisi johtaa hallitsemattomaan lihomiseen muodottomaksi möykyksi. Tästä näkökulmasta on ymmärrettävää, että laihtuminen ja laihana pysyminen sekä painon kontrolloiminen tuntuvat sairastuneesta välttämättömiltä. Ahmimishäiriössä (eli bulimiassa) tämä tarve johtaa oksenteluun, laihuushäiriöissä (anoreksiassa) taas syömisen välttelyyn. Ahmintahäiriössä korostuvat ahmimiskohtaukset ilman energian menetykseen liittyvää kompensointia.

Kliinisenä kokemuksena on, että syömishäiriökehitys on usein alkanut jo vuosia ennen hoitoon hakeutumista. Potilaan ajattelu on saattanut muuttua pikku hiljaa syömis/painokeskeiseksi, vaikka se ei ole tullut mitenkään esille arjessa. Sairauden alkuvaiheessa sairastunut voi pärjäillä elämässään mainosti ja pitkään jopa saada ikään kuin elinvoiman tunnetta syömisen kontrolloinnista. Tilanne kriisiytyy lopulta ehkä jonkin elämänmuutoksen tai muun vastaavan tapahtuman seurauksena, jolloin syömisongelma voi tosissaan karata käsistä. Tällöin ollaan pisteessä, jossa usein vanhemmat ja muut läheiset viimeistään huolestuvat lapsen/nuoren tilanteesta.

Mitkä ennakoivat piirteet olisi syytä noteerata jo aikaisin?

“Asioiden on sujuttava täydellisesti”

Puhutaan siitä, että syömishäiriö on ns. kilttien suorittajatyttöjen tauti. Jotain perää sanonnassa onkin, sillä monet syömishäiriöpotilaat ovat itseään kohtaan erittäin vaativia. Jos normaalin elämään ei saa mahtua pienenkään epäonnistumisen mahdollisuutta, elämä voi tuntua hallitulta mutta samaan aikaan elämänilokin vähenee ja epäonnistuminen alkaa kauhistuttaa yhä enemmän. Syömishäiriökehitykseen liittyy usein tarve hallita edes jotain – edes syömistä tässä arvaamattomassa maailmassa – ja syömishäiriöhän mahdollistaa kilvoittelun ja yritykset suoriutua siitäkin yhä täydellisemmin. Jos lapsi siis vaatii itseltään jatkuvasti sekä mieletöntä koulumenestystä, moitteetonta käytöstä että täydellistä ulkonäköä, ja jos virheet ovat tälle lapselle katastrofaalisen tuntuisia, ollaan sellaisten ilmiöiden äärellä, jotka voivat huonolla tuurilla altistaa hänet pitkän päälle syömishäiriökehitykselle. Vanhemman kannattaisi vaativan lapsen kohdalla pohtia, miten tämä lapsi voisi oppia hyväksymään epätäydellisyyden ja epävarmuuden, joita elämään (ja syömiseen) liittyy? Voitko vanhempana mallittaa epäonnistumisen, harjoittelun ja epävarmuuden sietämisen taitoja?

“Tästä lähtien en syö rasvaa, gluteenia, punaisia ruokia enkä lisättyä sokeria, koska ne ovat epäterveellisiä”

Joillakin ihmisillä on taipumus juuttua asioihin, joita muut eivät pidä tärkeinä. He saattavat jankuttaa samaa asiaa loputtomiin tai olla kykenemättömiä siirtymään “seuraavaan juttuun agendalla”. Tämä liittyy jumiutumistaipumukseen, joka tarkoittaa myös vaikeutta säädellä omia kielteisiä tunteita – kielteiset tunteet jäävät ikään kuin päälle. Jumiutumistaipumus voi liittyä syömishäiriökehitykseen, kun tietyistä ruuista tulee päähänpistojen tai esimerkiksi netistä kerättyjen tiedonmurusten johdosta pikku hiljaa “kiellettyjä”, tai kun ruokiin alkaa liittyä esimerkiksi rituaaleja uskomuksineen (“voin syödä leipää vain kuutioiksi pilkottuna…jos en tee niin, painoni nousee ainakin kilon”). Jumiutuminen voi näkyä myös esimerkiksi täysin epärealistisena painotavoitteena, jolle ei tunnu löytyvän mitään erityistä syytä. Jumiutuminen on tavallinen neuropsykiatrinen piirre, ja syömishäiriötä sairastavilla kouluikäisillä onkin todettu enemmän autisminkirjon piirteitä kuin terveillä samanikäisillä. Vanhempana olisi syytä kiinnittää huomiota, jos lapsesta tulee uudella tavalla valikoiva tai hän muuten rajoittaa tarpeettomasti ruokavaliotaan. Onko tähän jokin syy? Jos ei, lasta kannattaa tukea ja kannustaa palaamaan monipuolisempaan, rennompaan syömiseen.

“Olen surullinen…kroppani on turta…joten en syö tänään mitään”

Syömishäiriökehitykseen liittyy monilla tunteiden käsittelyyn liittyviä vaikeuksia. On tavallista, että syömishäiriöpotilaalle omien tunteiden tunnistaminen ja ilmaiseminen on vaikeampaa kuin muille keskimäärin. Niinpä jos lapsi ei ilmaise kielteisiä tunteitaan, kuten surua, kiukkua tai pettymystä oikein millään tavalla, tämä voi olla pitkän päälle riskitekijä syömishäiriökehitykselle. Kielteisten tunteiden kääntyminen sisäänpäin saattaa johtaa oman kehon rankaisemiseen tai kaltoinkohteluun myös ruuan/nälkiinnyttämisen avulla. Monille syömisen kanssa kamppaileville lisäksi oman kehon havainnointi voi olla vaikeaa, joskus vääristynyttäkin. Tästä syystä syömishäiriöpotilaille tarjotaan muun hoidon ohessa usein muun muassa psykofyysistä fysioterapiaa sekä rentoutusmenetelmien opettelua, jotka tukevat kehon tuntemusten huomaamista. Ennaltaehkäisevässä mielessä vanhemman kannattaa sanoittaa erityisesti niukasti tunteita ilmaisevalle lapselle kaikenlaisia tunteita pienestä pitäen (tästä lisää blogitekstissäni täällä), kannustaa tunteiden ilmaisuun rakentavalla tavalla ja auttaa lapsia saamaan monipuolisia kehollisia kokemuksia mm. liikunnan ja miellyttävän kosketuksen avulla.

“Ei, en tarvitse…olen juuri syönyt”

Joustava syömiskäyttäytyminen on sellaista, jossa satunnainen herkuttelu ei kaada maailmaa, jossa yhtenä päivänä tulee luonnostaan syötyä vähemmän kuin toisena ja jossa syöminen ei aiheuta erityisesti mitään voimakkaita tunteita, ahdistusta tai muutakaan. Yksi tyypillinen syömishäiriökehityksen varomerkki on siksi vaikeus syödä joustavasti, vaikeus ylläpitää ns täsmäsyömistä. Täsmäsyömisellä tarkoitetaan syömistä, joka on säännöllistä, riittävää, monipuolista ja sallivaa. Kun syömisestä tulee kaavamaista tai siihen alkaa liittyä kovin tiukkoja sääntöjä (“en voi syödä mitään, jos en ole juossut 5 km lenkkiä” tai “jos syön suklaapatukan, minun on oltava syömättä huomenna”), näillä säännöillä tyypillisesti pyritään lievittämään syömiseen liittyvää ahdistusta ja syyllisyyttä. Syömiseen voi alkaa liittyä suoranaista välttelyä tai valehtelua. Varsinkin, jos perheet yhteiset ruokailut ovat kiireen tai muun syyn takia alkaneet jäädä väliin, lapsen tai nuoren on mahdollista kiristää omia ruokailusääntöjä pikku hiljaa yhä tiukemmiksi. Lapsella ei vaikuta olevan koskaan nälkä tai hän “on juuri syönyt”… Tähän ei pidä mennä mukaan. On tärkeää, että vanhempi pysyy kartalla siitä, mitä lapsi ylipäänsä päivän aikana syö. Jos onnistuu saamaan tästä vain epämääräisiä tietoja, on syytä lisätä syömisen valvontaa. Olisi hyvä, että lapsi saisi oppia syömään mahdollisimman vapaasti ja joustavasti. Joskus tämä vaatii koko perheen ajattelutavan muutosta.

Lopuksi

Syömishäiriö ei ole vanhemman vika. Tietenkään. Kuitenkin me vanhemmat voimme auttaa lapsiamme ylittämään tiettyjä vaiheita, joissa riski syömishäiriökehityksen alkamiselle on olemassa. Vanhempina meidän kaikkien on myös syytä miettiä, minkälaiselle kehopuheelle altistamme itsemme ja lapsemme. Puhunko itsestäni kauniina, ihanana ihmisenä, vai arvostelenko läskejä, ruikulilaihuutta, ryppyjä ja niin edelleen. Entä miten puhut painoasioista? Entä lapsesi ulkonäöstä? Tärkeiden ihmisten kommenteilla voi olla merkittävä vaikutus syömishäiriön kehitykseen. Myös kaveripiiri mielipiteineen voi vaikuttaa lapsen oireisiin. Osansa tekee mediakin…kun jopa huippumallien vartaloita photoshopataan täydellisiksi, ei ole kovin kummallista, että nuorilla on epärealistisen ankaria ulkonäkövaatimuksia itseensä kohdistuen.

Muillakin viiteryhmillä on toki merkitystä. Viime aikoina on uutisoitu paljon siitä, miten esimerkiksi kilpavoimisteluvalmennuksessa lapsi tai nuori saattaa joutua kuuntelemaan kehonsa arvostelua tai kokea painon vahtaamista. Tämä on ilman muuta merkittävä ja erittäin valitettava asia niiden nuorten kohdalla, jotka muutenkin pohtivat riittävyyttään tai painivat yllä mainittujen piirteiden kanssa.

Joka tapauksessa tärkein ennaltaehkäisevä asia, jonka voit tehdä lapsesi terveellisen syömiskehityksen eteen, on nauttia yhdessä päivittäin aterioita perheenä ja osallistaa kaikki niiden valmisteluun. Ruuan pitäisi olla osa elämää, yksi asia muiden joukossa, yksi ilo ja nautinto arjessa – ei ahdistuksen lähde ja pelon kohde.

Lähteet:

Syömishäiriöiden Käypä hoito-suositus, Duodecim 2014

Kirja: Lasten- ja nuorisopsykiatria, Duodecim 2017

Kiinnostuneille:

Kirja: Olen juuri syönyt, Duodecim 2006

Kirja: Torvalds/Pakko Laihtua, S&S, 2013

Kirja: Oulasmaa&Riihonen/Sexfullness (kehotyytyväisyyttä käsittelevä luku), Docendo 2017

Elokuva: To the Bone, Netflix, 2017

Mitä toivon sinulle Lapsen oikeuksien päivänä

Toivon, että kukaan ei koskaan yritä määritellä, minkälaiseksi sinun pitää tulla. Sinulla on oikeus olla omanlainen, persoonallinen, luova, vänkyrä ja mutkikas. Sinulla on oikeus kehittää oma tahto ja omat kiinnostuksen kohteet. Kenelläkään ei pitäisi olla nokan koputtamista, tykkäät sitten My Little Ponyista, skuuttaamisesta, postimerkeistä tai nyrkkeilystä. Saat leikkiä miten haluat, ja aikuiset pitävät leikkejäsi arvossa, joten sille jää riittävästi aikaa. Murrosiässä sinun ei tarvitse peittää aitoa minuutta perheeltäsi. Mutta jos et joskus saa olla avoimesti kaikkea mitä olet, olethan sitä edes omissa oloissasi. Kerää pikku hiljaa rohkeutta elää omanlaista elämää.

 

Toivon, että et kohtaa syrjintää missään muodossa; että kiusaaminen, yksin jättäminen ja rasismi jäävät sinulta kokonaan kokematta.

 

Toivon, että opit kunnioittamaan yksilön ihmisarvoa aikuisen oman esimerkin kautta, ja odotat samanlaista kohtelua muilta. Jos jäät yksin koulun pihalla tai joku kohtelee sinua kaltoin, uskallat pyytää ja hakea tukea – ja aikuiset haluavat ja pystyvät auttamaan. Et nöyryytä muita etkä hyväksy kiusaamista lähipiirissäsi. Toivon, että uskallat jämäkästi puolustaa itseäsi ja muita silloin, kun sitä vaaditaan. Joskus varmasti kaikki ihmiset kohtaavat mitätöintiä ja laiminlyöntejä. Sellainen ei ole sinun vikasi, äläkä anna sen lannistaa sinua.

 

Toivon, että sinua suojaavat täyspäiset aikuiset.

 

He eivät anna sinun joutua isoihin vaaroihin omien laiminlyöntiensä tai voimattomuutensa vuoksi. He yrittävät vielä murrosiässäkin olla majakka, josta huokuu turvallinen valo. Niinpä sinä et seikkaile junaradoilla, et lähettele itsestäsi vähäpukeisia kuvia nettiin etkä sekaannu päihteisiin nuoressa iässä, tai jos teet niin, aikuiset rajaavat toimintaasi oikeissa asioissa. Aikuiset tekevät myös kaikkensa pitääkseen huolen, että sinua ei päästä houkuttelemaan seksuaalisen riiston uhriksi. Jos sinua ikinä uhataan millään tavalla, uskallat puhua siitä aikuiselle, joka ottaa sinut vakavasti.

 

Toivon, että eriarvoistuminen ei estä sinua saavuttamasta unelmiasi.

 

Että voit käydä turvallista ja ilmaista peruskoulua, jossa on mahdollistettu koko kouluyhteisön hyvinvointi. Haluan, että postinumerosi ei määrittele tulevaisuuttasi. Että sinulla on mahdollisuus opiskella, koska näin nuoret tekevät. Unelmieni koulu on maksuton myös toisella asteella. Koulukirjat ja harrastusmaksut eivät pistä perhettäsi vararikon partaalle. Sinä et joudu kokemaan olevasi jotenkin tyhmä, jos tarvitset erityistä tukea tai apuvälineitä opiskeluun.

 

Toivon, että jokainen saa edes yhden joululahjan tänä vuonna.

 

Että kaikissa ruokakaapeissa olisi jotain syötävää. Haluan, että koulun ja harrastusten retkille voisi tulla mukaan, vaikka sitä kahden euron kolikkoa tai viiden euron seteliä ei olekaan just nyt. Vaikka sinulla ei ole uusimpia muotifarkkuja tai laitteita, uskot olevasi aivan kelpo tyyppi, yhtä hyvä kuin muutkin. Osattomuus jostakin asiasta nyt ei tarkoita osattomuutta myös tulevaisuudessa.

 

Toivon, että omaksut ajattelutavan, jonka mukaan jokaisella ihmisellä on vahvuuksia ja harjoiteltavia juttuja.

 

Et joudu kokemaan olevasi maan matonen etkä myöskään maailman napa. Opit toisten ihmisten huomioonottamisen tärkeitä taitoja niin kotona kuin muualla, etkä uppoa pelkästään digimaailmaan. Vanhempasi on kertonut sinulle kymmeniä ellei satoja kertoja, että olet ihana ja rakas juuri sellaisena kuin olet. Sinun ei tarvitsee suorittaa muiden vuoksi. Sinulla on edes yksi ystävä. Nautit ja loistat saadessasi olla läheistesi seurassa. Kun teet virheen, osaat pyytää anteeksi ja antaa toisille anteeksi. Itsetuntosi kestää elämän epätäydellisyyden ja oman inhimillisyytesi. Uskallat luottaa siihen, että osaat tai ainakin voit kokeilla ja yrittää.

 

Mutta kaikkein eniten toivon, että et menetä toivoasi.

 

Kun elämä potkii päähän, kun kokeesta tulee numero 5, kun äiti ragee tai iskä huutaa, kun kavereita ei näy missään  – sinä voit silti uskoa siihen, että aikanaan tulee parempia päiviä. Et ole yksin. Joku on maailmassa myös sinua varten.  Ja jos ei muuta, sinulla on aina, joka päivä, kaikkina hetkinä elämässäsi rutkasti toivoa.

Lasten oikeuksien sivusto

Parisuhteen odotuksista ja puhumisen vaikeudesta

Tiesitkö, että loma-aikojen jälkeen perheneuvontapalveluihin ja pariterapeutteihin syntyy eniten yhteydenottoja? Tämä tuskin on sattumaa. Pariterapeutit puhuvat usein siitä, miten lomiin liittyy paljon niin odotuksia ja toiveita, että pettymykset ovat väistämättömiä.

 

Kiireisen arjen keskellä loma on kuin keidas, jolloin halutaan tehdä sekä itse, perheenä että parina kaikkea kivaa ja palauttavaa. Mutta toimivatko ihmissuhteet odotusten mukaisesti, jos ne ovat odotelleet vaikkapa puoli vuotta tai vuoden hattuhyllyllä lomien koittamista?

 

Arjen veroja

 

Arjessa pakollisen tai puolipakollisen puuhan määrä on loputon. Pienet lapset tarvitsevat jatkuvaa huomiota ja hoivaa. Kouluikäiset kaipaavat kuuntelevaa korvaa, kuskausapua, valvontaa ja läsnäoloa. Lisäksi on kotitöitä, muita töitä ja raha-asioiden hoitamista, hankintojen tekemistä sekä arjen suunnittelua, jota metatyöksikin kutsutaan. On hyvin ymmärrettävää, että tällaisessa pyörityksessä energiaa parisuhteen ja perhesuhteiden hoitamiseen jää loma-aikojen ulkopuolella vähän.

 

Silti on ironista, että useimmat parisuhteet syntyvät aluksi rajattoman rakkauden ja lämmön kokemuksista toisen ihmisen kanssa. Rakastetut liimaantuvat toisiinsa kuin syksyn märät lehdet katuun. Kun päivän ajan jaksetaan olla erossa, niin päästään olemaan yhdessä, mikä on ihan parasta. Mitään muuta ei halua eikä kaipaa.

 

Vuosien vieriessä ja perhetilanteen muuttuessa samasta rakastetusta voi kuitenkin tulla jotain sellaista, joka pitäisi jaksaa muistaa ja huomioida myös arjessa – ei pelkästään lomalla. Keskusteluja pitäisi käydä ja läheisyyttä rakentaa, kaikki toki tämän tietävät. Mutta kun ei jaksa. Ei ehkä kiinnosta. Eikä kenties osaakaan mielestään puhua tunteista ja itsestään. Parempi vain olla hiljaa, keksiä muuta tekemistä, uppoutua vaikka lapsiin tai työhön, unohtaa koko juttu…

 

Mun tarpeet ja sun tarpeet, meidän tarpeet ja lasten tarpeet…

 

Omista tarpeista puhuminen voi olla parisuhteessakin äärimmäisen vaikeaa. Paljon tarvitsemisiin liittyvää mielipahaa, vaille jäämistä, vihaa ja pettymystä voi siksi kätkeytyä toistuvien parisuhderiitojen tai jääkylmän viileyden alle. On paljon helpompi riidellä hammastahnatuubin puristamisesta tai pitää mykkäkoulua kuin keskustella siitä, onko kumppanilleen tärkeä ja merkityksellinen – ja missä se mahdollisesti näkyy kumppanin elämässä…

 

Lapset sekoittavat tietenkin pakkaa omalta osaltaan. Pelkästään kasvatuserimielisyydet ovat tavallisia, mutta myös vaikeudet jakaa perheen pyörittämisen vastuita vaikuttavat puolisoiden elämänlaatuun. Kuten ystäväni, pari- ja seksuaaliterapeutti Minna Oulasmaa on sanonut, joissain perheissä yksi puolisoista kantaa kivirekeä ja toinen on vapaamatkustajana. Kivirekeä kantava uupuu taakkansa alle, ja vapaamatkustaja kärsii läheisyyden puutteesta. Kukaan ei silloin saa mitä haluaa. Syyllisiä ei tällaisiin tai muihinkaan perhe/parisuhdekuvioihin tarvitse etsiä, mutta on kuitenkin tärkeä sisäistää, että jokaisella aikuisella on aina oma vastuunsa sekä parisuhteestaan että roolistaan vanhempana. Toisen puolesta ei voi sitä kantaa.

 

Parisuhdetango vai -tankotanssi?

 

Parisuhteisiin ajautuu usein kaksi aika erilaista ihmistä. Tunnekeskeinen pariterapia puhuu parisuhdetanssista, jossa toinen saattaa yrittää pitää parisuhteen rauhallisena kiistoja vältellen, toinen taas pyrkii rakentamaan läheisyyttä kontaktia hakien. Toinen astuu parisuhteessa kohti ja toinen kauemmas, mistä syntyy omanlaisensa tanssi.

 

Askeleiden suunta voi välillä vaihtua, ja joskus tanssitaan yhdessä tuumin samaan suuntaan. Toisinaan kuitenkin toisen varpaille astutaan jatkuvasti tai jompikumpi puoliso jää yksin lattialle pyörimään. On loogista, että jos epäonnistuneilta tuntuvat tanssikuviot toistuvat jatkuvasti arjen pyörteissä ilman että suhteessa puhutaan niistä tai pyritään niitä muuttamaan, loma-ajat menevät taatusti riitelyyn/välttelyyn ja oman paikan etsimiseen parisuhteessa ja perheessä.

 

Olennaista parisuhdetanssissa on havaita jokaisen ihmisen yksilöllisyys. Toista ei voi pakottaa toivomaansa muottiin, koska mallit omille tanssiaskelille ovat muotoutuneet jo lapsuudesta lähtien. Jostain syystä vastakohdat näyttävät tässä tanssissa olevan erityisen tyypillinen kombo, joten vaikeudet läheisyyden ja etäsyyden säätelyssäkin ovat tavallisia. Joku kaipaa paljon tilaa, toinen jatkuvaa kontaktissa olemista. Jotkut yrittävät puhumalla ja ”lypsämällä” päästä lähemmäksi rakkaitaan. Toiset välttelevät kaikkea epämukavuutta ja puhuvat mieluiten vain niitä näitä, säästä tai vaikka kaupunkisuunnittelusta. Tietenkin ihmiset myös muuttuvat ajan myötä eikä kohtaaminen ole aina helppoa kellekään.

 

Vastaantulemisesta ja läheisyydestä

 

Ainoaa oikeaa tapaa olla toisen ihmisen lähellä ei ole. Mikä toimii yhdellä pariskunnalla, ei toimi toisella. Äärimmäinen läheisyyden välttely tai toiseen liimaantuminen eivät kuitenkaan yleensä ole toimivia tapoja rakentaa ihmissuhteita. Toimivampaa on tulla kumppaninsa tarpeiden osalta hiukan häntä vastaan arjessa, jos haluaa elää hyvältä tuntuvaa elämää parisuhteessa.

 

Siksi älä odota lomaan asti. Mene hiukan epämukavuusalueelle ihan joka päivä. Uskalla antaa enemmän parisuhteelle ja toisaalta kerro toiselle aidosti siitä, mitä tarvitset. Anna puolisollesi hänen hinkumaansa tilaa, vaikka se ei olisi luontevaa sinulle. Tai ota tiiviimmin kumppaniisi kontaktia, vaikka se olisi sinulle vaikeaa.  Luota ja ole luotettava. Sovi arjen asioista ja pidä omalta osaltasi niistä kiinni. Jaa, anna itsestäsi jotain aitoa, tue puolisoasi paljastavalla hetkellä ja rakenna sillä tavoin parisuhdetta. Keskustele. Tällöin on suurempi todennäköisyys, että saat myös juuri sen kivan ja palauttavan loman, jonka tarvitset ja jota odotat.

 

Tunnekeskeisen pariterapian nettikurssi löytyy Väestöliiton sivuilta tästä linkistä.