Hänelle, joka harkitsee itsemurhaa

Syitä on niin monenlaisia. Tiedän kyllä ammatin puolesta, että maailmaan mahtuu monenlaisia kivun ja tuskan sävyttämiä ihmiskohtaloita. Joku on kärsinyt yksinäisyydestä vuosia. Joku on menettänyt kaiken. Jollekin viimeinen vuosi on ollut pahin. Joku on päihteiden vanki. Joku on lapsesta asti tullut kaltoinkohdelluksi. Ajatus kuolemasta ja pois pääsemisestä voi silloin olla hetken houkutteleva. Mitä jos vain lopettaisi kaiken? 

Mutta älä tee sitä!

Kuolemanajatukset voivat olla paitsi jonkinlainen pakoreitti vaikeassa tilanteessa, myös äärimmäisen ahdistavia ja pakottavia. Kuolema kiehtoo ja uhkaa samaan aikaan. Ihmiseen iskee pelko: mitä jos oikeasti otan sen esineen tai teen sen teon ja… Ajatus on kuin pyörre, joka lähenee kutsuvasti. Jos vain uskaltaisi… Mutta älä tee sitä!

Yksi tärkeimmistä asioista, jonka itsemurhaa harkitseva ihminen voi yrittää pitää mielessään, on se, että yleensä itsemurhayrityksestä selvinneet ovat ajan kuluessa tyytyväisiä, etteivät onnistuneet yrityksessään. Se ei välttämättä tarkoita, että elämästä olisi tullut helppoa. Se ei myöskään tarkoita, että kaikki ongelmat olisivat ratkenneet. Mutta kun pahin olo ja psyykkinen kipu helpottaa, elämässä voi jälleen olla paljon arvokasta, mielekästä ja ylevää.  Se osa sinusta, joka tulevaisuudessa näkisi elämässäsi paljon hyvääkin, olisi surullinen, jos tekisit nyt itsemurhan. Puhumattakaan läheisistä ja tutuista. Itsemurha on kuin hyökyaalto, joka pyyhkii monen ihmisen elämät mennessään. Se vaikuttaa kymmeniin ihmisiin, osa näistä kärsii suunnattomasti pitkään, vuosienkin ajan. Ja itsemurhan tehnyt taas ei koskaan saa tietää, olisiko voinut selvitä, olisiko saanut tukea ja olisiko elämästä tullut jälleen parempaa.

Mitä sitten tehdä, jos kuolemanajatukset vainoavat?

Ensimmäinen asia on kertoa jollekulle. Mikään ei pienennä ahdistavan suuren salaisuuden voimaa niin tehokkaasti kuin avoimuus. Kuolemanajatukset eivät ole tässä poikkeus. Useimmat ihmiset kykenevät samaistumaan toisen asemaan ja suhtautumaan kärsimykseen myötätuntoisesti. Hakeudu tällaisten ihmisten luo ja kerro olostasi heille. Jos et tunne sellaisia ihmisiä, ole yhteydessä paikallisiin mielenterveyspalveluihin, terveyspalveluihin tai esimerkiksi Sekasin-chatiin tai Kriisipuhelimeen (ohjeita alla). Jos olet vakavissa aikeissa tehdä itsetuhoisen teon, myös hätänumero on hyvä vaihtoehto. Itsemurhan välitön uhka on hätätilanne ja silloin kyseiseen numeroon saa ja pitää soittaa. Älä jättäydy yksin. Myös sinä olet avun arvoinen. Kuten jokainen ihminen.

Seuraava asia, jos kuolemanajatukset vaivaavat mutta eivät ole pakottavia, on keksiä aivoille muuta tekemistä kuin ajatella itsetuhoisia juttuja. Nämä tekemiset saisivat mieluiten olla hyvää mieltä tuottavia mutta periaatteessa mikä tahansa sellainen tekeminen/puuha/aktiviteetti käy, jossa saat ajatukset muualle ja johon pystyt täysillä keskittymään. Esimerkiksi puhelinpelit, videot, käsityöt, nikkarointi tai ruuanlaitto voivat olla tällaisia. Keskittymistä vaativat toimet vievät tarkkaavuutta pois kurjista ajatuksista ja tunteista, eli sillä tavallaan “pelataan aikaa”: tunteet pääsevät loiventumaan, kuolemanajatukset väistyvät ja pystyt siksi säätelemään oloasi ja tekemisiäsi enemmän. Muistathan, että mitä kauheimmatkin tunteet kestävät kerrallaan vain joitain minuutteja. Kun pahin tunnevyöry on ohi, pystyt vaikuttamaan itseesi ja toimintaasi enemmän ja olet jälleen ainakin jonkin aikaa kuolemanajatusten niskan päällä.

Tee itsellesi myös turvasuunnitelma: mitä keinoja tai puuhia kokeilet, jos kuolemanajatukset alkavat vaivata liikaa? Tai voitko mahdollisesti soittaa vaikkapa jollekin tutulle, kysellä kuulumiset ja siten saada ajatuksiasi harhautettua? Entä kuka vastaa sinulle puhelimeen myös keskellä yötä – onko joku johon voit turvautua hätätilanteessa ja pyytää auttamaan, jos itsetuhoinen teko on liian lähellä? Monia auttaa tehdä suunnitelma kirjallisena. Läheisen puhelinnumero tai itselle kirjoitettu lohduttava viesti saattavat toimia muistuttajina paremmista hetkistä, kun on paha olla.

Näiden nimenomaan itsetuhoisuutta kohtaan suunnattujen interventioiden lisäksi on tietenkin olennaisen tärkeä tulla autetuksi asioissa, jotka altistavat kuolemanajatuksille. Usein taustalla on pitkäaikaista masennusta, ahdistusta, traumaoireita tai muuta vastaavaa psyykkistä pahoinvointia. Se voi viedä mehut ihmisestä, jolloin kuolema alkaa ehkä tuntua vaihtoehdolta, kuten yllä kuvasin. Psykiatristen häiriöiden hoito koostuu keskusteluavusta, psykoterapiasta, usein lääkehoidosta ja muusta psykososiaalisesta tuesta (kuten opintojen, työelämän tai taloudellisesta tuesta). Pyri hakeutumaan psykiatrisen hoidon piiriin. Se on joskus vaikeaa syystä taikka toisesta. Mutta usko siihen, että psykiatrinen apu kuuluu myös sinulle ja sinäkin voit siitä hyötyä. Psykiatrista hoitoa ei myöskään tarvitse hävetä.

Lopuksi

Elämä on siitä omituista, että kukaan ei pysty sitä ennustamaan. Väitän, että kuka tahansa ihminen saattaa joutua elämässään tilanteeseen, jossa hän on itselleenkin yllättäen epätoivoinen, äärimmäisen masentunut ja kuolemanajatusten vallassa. Silti toivoa on aina. Vaikka masentunut ihminen ei niin koe, tulevaisuudessa voi tapahtua myös hyviä asioita. Yllättävän monilla jutulla on taipumus järjestyä. Häpeää, vihaa, katkeruutta, pettymystä tai surua tuottaneet asiat väistyvät tai niiden painoarvo vähenee. Voi tulla jopa päivä, jolloin kuoleman ja itsetuhon ajatukset ovat vain muisto, jopa vieraalta tai kaukaiselta tuntuva muisto. Mene sitä kohti hetki kerrallaan. Sinäkin voit selviytyä. Sinäkin olet arvokas.

Yhteystietoja:

Kriisipuhelin: https://mieli.fi/fi/tukea-ja-apua/kriisipuhelin-keskusteluapua-numerossa-09-2525-0111

Kriisikeskukset: https://mieli.fi/fi/tukea-ja-apua/kasvokkain/kriisikeskusverkosto

Sekasin-chat: https://sekasin247.fi/

Hätänumero: 112. Myös oman alueen terveyskeskuspäivystykseen voi hakeutua itsemurhan uhatessa.

Täytyykö koulusta tykätä?

Spoilaan heti aluksi oman kysymykseni ja vastaan: ei täydy, mutta jos lapsi ei koulusta tykkää, meidän aikuisten olisi hyvä vilkaista peiliin. Miksi? Näkökulmia tähän voit lukea alta.

Pikkukoululaiset ja kouluviihtyminen

Juuri nyt eletään sitä aikaa, kun toiveikkaat ja innokkaat pikkukoululaiset ja heidän vanhempansa totuttelevat uuteen arkeen. Opetellaan pakkaamaan reppua, kulkemaan koulumatkoja, tekemään rauhassa tehtäviä, leikkimään välitunnilla, palaamaan välitunnilta oikea-aikaisesti takaisin sisälle ja lukemattomia muita taitoja, jotka meille aikuisille ovat itsestäänselviä. Ensimmäisen parin vuoden aikana lapsi totuttelee koulunkäynnin maailmaan, koululaistaitoihin, ja oppii toki siinä sivussa paljon olennaisen hyödyllistä, kuten lukemista, kirjoittamista ja matematiikkaa – muista kouluaineista puhumattakaan.

Alkusyksy on myös aikaa, jolloin lastenpsykiatrin vastaanotolle  tupsahtaa kiireellä joitakin potilaita – suurin osa heistä pieniä poikia -, jotka eivät ole ensimmäisinä viikkoina viihtyneet koulussa lainkaan. Koulu on tuntunut kurjalta heti ensimmäisestä päivästä asti. On tylsää vain istua paikoillaan. Tehtävät ovat blääh. Leikkiminen on paljon kivempaa. Monella heistä on taipumus ottaa luokan pellen roolia tai vaikeuksia löytää omaa paikkaa kaveriporukassa. Osalla heistä on ikätasoon verrattuna selviä vaikeuksia saada valmista aikaan, ja tällä ilmiöllä on taipumus entisestään hankaloitua, kun negatiivista palautetta satelee eri suunnista, esimerkiksi koulun aikuisilta. Jotkut kyseisistä lapsista ovat jopa vakuuttuneita siitä, että opettaja ragee heille tahallaan.

On alani knoppitietoa, että monilla  koulussa viihtymättömistä pikkukoululaisista on itse asiassa hoitamaton ADHD, jonka lievittäminen muuttaa lapsen käsitystä itsestään ja koulunkäynnistä tuntuvasti myönteisempään suuntaan. Ongelmien syynä ADHD saattaa olla yllätys niin oppilaalle itselleen, hänen opettajalleen kuin myös vanhemmille, mutta asiaa tarkastelessa huomataan, että ADHD-oireita on ollutkin itse asiassa jo pienestä asti. Jos keskittymisen ja tarkkaavuuden häiriön oireet päästään hoitamaan kuntoon, minulle ammattilaisellekin on tosi palkitsevaa, kun tämäntyyppinen lapsi pääsee koulussa vihdoin näyttämään todelliset taitonsa (joita yleensä on huomattavasti enemmän kuin mitä  on siihen asti nähty). Eli on tosi hyvä, jos nämä lapset saadaan lastenpsykiatrisen työn piiriin varhaisessa vaiheessa. Muuten, toinen tavallinen selitys ekaluokkalaisen kouluviihtymättömyyteen on se, että kyseessä on loppuvuonna syntynyt lapsi, joka ei vielä ole aivan koulunkäyntikypsä. Tällöin valmiudet ottaa yllä mainitsemiani koululaistaitoja haltuun ovat vielä hieman keskeneräisiä. Toki tämä pulma korjaantuu ajan kanssa ihan itsestään, kunhan vain lapsen koulumotivaatiosta sillä välin huolehditaan.

Koulusta ei ole pakko tykätä, mutta se helpottaisi tulevia vuosia

Pikkukoululaisjoukon lisäksi on lisäksi heterogeenisempi ryhmä lapsia ja nuoria, joille koulunkäynti on melkein alusta alkaen ollut pakkopullaa. Se ei tunnu hauskalta. Siellä on tylsää, ehkä jopa ahdistavaa. Opettaja ei ole kiva. Tehtävät ja läksyt ovat inhottavia. Maanantai on viikon pahin päivä. “Hyppäisin mieluummin kaivoon kuin menisin kouluun”. Ja niin edespäin. Jos näin kokevalta lapselta kysyy, mikä on koulussa mukavaa, hän vastaa usein “ei mikään”, “välitunti” tai “ruokatunti”. Mitä siitä pitäisi ajatella?

Ensinnäkin: sanon kliinisessä työssäni perheille useinkin, että koulusta ei ole pakko tykätä, mutta kaikki Suomessa asuvat lapset käyvät koulua, ja kouluikäisiä lapsia koskee oppivelvollisuus. Koulut voi kuitenkin läpäistä piittaamatta niistä pätkääkään. Eikä koulusta tykkäämättömyys edes välttämättä korreloi mitenkään opintomenestyksen ja elämän saavutusten kanssa. Ihminen voi päästä hyvin pitkälle, vaikka koulut ovat tuntuneet epämielekkäiltä kaikki vuodet. On paljon tarinoina lahjakkaista ja onnellisista ihmisistä, jotka eivät ole aikanaan sopeutuneet kouluun kovin hyvin. Muun muassa Albert Einstein on ilmeisesti kuulunut tähän joukkoon.

Samanaikaisesti näen, että on paljon meistä aikuisista kiinni, minkälainen kokemus koulusta lapselle muotoutuu. Tutkimuksista esimerkiksi tiedetään, että mitä enemmän lasta kehutaan ja  palkitaan yrittämisestä, sitä parempi oppijan itsetunto lapselle muodostuu ja sitä paremmin koulussa viihdytään. Sitä vasten, jos koulussa palkitaan hyvästä suorituksesta, kuten yleensä väistämättä käy lapsen kasvaessa, koulunkäyntimotivaatio laskee. Oman onnistumisen vertaaminen vertaisryhmän suoriutumiseen on siis myrkkyä koulunkäynnin ilolle. Jos oppilas sen sijaan oppii vertaamaan suoritustaan aiempaan omaan suoritustasoonsa, oppimisen ilo säilyy herkemmin, koska hän huomaa, mitä kaikkea on jo oppinut. Oppimisen iloon liittyy tietenkin myös ikätasoisesti järjestetty opetus. Riittävän lyhyet oppimistuokiot, sopivat tavoitteet, fyysinen tekeminen välitunnilla, lapsia kiinnostavat leikit ja tekemiset sekä aikuisten ystävällinen asenne auttavat koulussa viihtymistä huomattavasti. Nämä ovat toki opettajan ammatillista ydinosaamista. Edellä mainituista muuten fyysinen aktiivisuus eli esim. liikuntamahdollisuudet välitunneilla on sekä lasten oppimisen että hyvän mielen kannalta yllättävänkin tärkeää!

Lasten mielestä koulussa kaikkein parasta ovat yleensä kaverit. Jos siis ei ole yhtään kaveria, syyt mennä hyvillä mielin kouluun ovat monella vähissä. Se taas, tutustuuko esimerkiksi sosiaalisesti muita kömpelömpi, levottomampi, harjaantumattomampi tai vaikkapa ujompi lapsi luokkatovereihinsa, on paljon koulun (ja toki kodinkin) aikuisista kiinni. Tehdäänkö koulussa ryhmäyttäminen hyvin? Puututaanko kaikkeen kiusaamiseen? Tarjotaanko mahdollisuutta esim. koulukummeihin? Nimeääkö opettaja työparit ja valitseeko liikuntatilanteissa joukkueet, jolloin tiettyjen lasten klikit eivät pääse vahvistumaan? Onko välitunneilla tarjolla aikuisen tukea ja hyviä käytäntöjä, jotta jokaiselle löytyisi kaveriseuraa? Onko opettajalla silmät auki sen suhteen, ketkä lapsoset voisivat olla hyvällä tavalla hengenheimolaisia? Entä etsiikö vanhempi tilaisuutta tarjota lapselleen mahdollisuuksia tavata kavereita koulun jälkeen? Vai ovatko nämä asioita, jotka jäävät täysin lapsen omalle vastuulle? Ja miten koulussa ja kotona suhtaudutaan väistämättömiin ristiriitoihin ja konflikteihin lasten välillä? Onko lapsen käytettävissä aikuisia, jotka kuuntelevat aidosti kaikkien osapuolten kokemuksia ja vasta sitten tekevät johtopäätöksiä, vai onko olemassa jäykästi tiettyjä syntipukkeja, joita aina syytellään vaikeissa tilanteissa?

Jos lapsi ei viihdy koulussa, yllä mainittujen asioiden  fiksaaminen voi huomattavasti auttaa tilannetta. Olisi siis tärkeää, että joku aikuinen lapsen lähellä jaksaisi nähdä hieman vaivaa ja tarkistaa, minkälaista koulunkäynti kyseiselle lapselle oikeastaan on. Tiedetäänhän tutkimuksista myös se, että myönteinen kouluun kuulumisen tunne on liitettävissä 11-vuotiaiden mielen hyvinvointiin. Ja yli puolet mielenterveyden häiriöistä taas alaikäisenä. Siksikin olisi hyvä panostaa lapsen kouluviihtymiseen ajoissa.

Kiinnitä huomiota siihen, mitä haluat vahvistaa!

Käyttäytymisterapeuttinen perusperiaate on, että se käytös tai toiminta, johon kiinnität (myönteisen tai kielteisen) huomiosi, vahvistuu. Se käytös taas, jonka jätät huomiotta, heikkenee. Tätä periaatetta voi soveltaa lapsen koulusta tykkäämisen hyväksi siten, että jos vahvistat lapsen myönteisiä kokemuksia koulusta ja itsestään oppijana, se todennäköisesti vahvistaa sekä koulusta tykkäämistä että oppimistuloksia.

Jos siis lähes jokainen lapsen yritys, kokeilu, suoritus ja onnistuminen koulussa ja koulutehtävien suhteen havaitaan ja huomioidaan – esimerkiksi näyttämällä peukkua, kehumalla, hymyllä tai vaikkapa tarrojen avulla – tämä myönteisen vuorovaikutuksen kehä ryhtyy ruokkimaan itseään ja lapsen koulunkäyntimotivaatio kasvaa. Sillä vaikka lapselle myös negatiivinen huomio on huomiota ja siten palkitsevaa jollain tasolla, kaikkein parhaimmalta kuitenkin tuntuvat kehut ja myönteinen palaute.

Sama pätee myös läksyihin, jotka ovat monille perheille tuskallinen päivittäinen taistelu. Jos läksyjä tekemällä tienaa itselleen jotain hyvää, esimerkiksi pientä palkintoa tai perheen yhteistä mukavaa tekemistä, motivaatio suoriutua niistä kasvaa huomattavasti. Toki fiksu kasvattaja myös huolehtii siitä, että läksyt tehdään mahdollisimman aikaisessa vaiheessa päivää/iltaa, jotta lapsen jaksaminen vielä riittää, tai ne on vähintään sijoiteltu säännölliseksi osaksi tiettyä päivän vaihetta, jolloin läksyistä tulee osa normaaleja rutiineja.

Hassu juttuhan tässä kaikessa on tavallaan se, että jos lapsi ei viihdy koulussa, jälleen kerran aikuisten (ei niinkään lapsen) olisi syytä tarkastella toimintaansa. Me aikuiset luomme nimittäin omalla toiminnallamme lapsen koulunkäynnille kehykset, ja niissä kehyksissä myönteisellä palautteella on eniten merkitystä. Turhaan ei kehoteta huomaamaan hyvä lapsessa. Vahvuuksille nimenomaan rakennetaan oppijan itsetunto. Ja itsetunto taas mahdollistaa sen, että jaksaa päivästä toiseen tankata vaikkapa kertotauluja. Koulun ja kodin aikuisten olisikin oltava kuin pomppulinna, joka yhdessä vastaa siitä, että lapsen ilmalento ei mätkähdä maahan, vaan hän jatkaa pomppimista turvallisesti ja tyytyväisenä.

Lopuksi

Koulu ON joka tapauksessa, kaikesta yrittämisestä huolimatta, aika monelle usein aika tylsää. Sinne herääminen aamulla voi olla työlästä. Kaikki aineet eivät välttämättä kiinnosta. Luokassa ei ole loputtomasti samanhenkisiä kavereita. Ruoka voi maistua (?) pahalta tai ruokatunti on vaikkapa liian lyhyt ruuasta nauttimiseen. Osa opettajista tai oppilaista on ärsyttäviä. Ja tämän kaiken voi hyväksyä osaksi elämää.

Osa koululaiseksi ja toisaalta aikuiseksi kasvamista on nimittäin hyväksyä se tosiasia, että elämässä joutuu lopulta sietämään monenlaisia epämukavuuksia. Koulun tehtävä ei ole olla viihdekeskus, jossa jokaisen lapsen tulee aina olla innokas ja iloinen. Koulu on sen sijaan paikka, jossa kaikki opettelevat yhdessä elämisen taitoja: miten puhutaan toisille, miten ollaan toisten kanssa, miten selviydytään vaikeuksista, miten opitaan ja onnistutaan. Siksi ratkaisuna lapsen koulussa viihtymättömyyteen ei tulisikaan (!!!) olla lapsen ottaminen kokonaan pois koulusta, kuten joskus tapahtuu (toki luokan tai koulun vaihtaminen voi olla joissain tilanteissa paikallaan, mutta ne ovat erityistilanteita). Päinvastoin, vanhempi tekee ison palveluksen lapselleen, jos opettaa tälle “koulun sietämisen taitoja” . Hän nimittäin opettaa tällöin lapselleen tärkeän periaatteen: kaikki elämässä ei ole aina vain hauskaa. Tekemällä myös ei-hauskoja asioita riittävän kauan voi kuitenkin saavuttaa isompia tavoitteita ja sitä kautta pitkällä tähtäimellä itselleen iloa ja mielihyvää.

Kasvattajuuden haasteita: miten pitää ohjakset sopivina?

Tämä blogiteksti lähti idulle, kun ryhdyin miettimään, mikä on tasapainoista, liian ankaraa tai liian löperöä kasvattajuutta. Olisi kiinnostava kuulla kommenttisi, näetkö asian samalla tavalla kuin minä alla olevassa tekstissä?

Kenelle kellot soivat…

Vanhempana joutuu joka päivä kymmenien pienten ja isompien päätösten eteen, ja on ratkaistava, kuka päättää ja kenellä on viimeinen sana. Erimielisyydet syntyvät arjessa ilman yrittämistä. Onko lapsen ulkoiltava päivittäin vai mennäänkö ulos fiilispohjalta, jos huvittaa? Saako kukin perheenjäsen valita aamupalansa vai pitääkö syödä vaikkapa puuroa? Onko koulusta tultaessa tehtävä läksyt heti vai vasta joskus illalla, kun ehditään? Mihin aikaan mennään nukkumaan? Saako puhelinta käyttää vapaasti, tietyn aikaa, vai onko olemassa rajoitussovelluksia, peliaikoja, sopimuksia? Tai miten suhtaudutaan teinin pyyntöihin saada rahaa, kotiintuloaikoihin, seurustelusuhteisiin, päihteisiin ja niin edelleen ja niin edelleen…

Vanhemmuuden haastavuus alkaa usein toden teolla, kun lapsi tai nuori osoittaa erillisyytensä olemalla vanhemman antamista luvista tai lupaamattomuuksista eri mieltä. Siis suomeksi sanottuna protestoi tai vastustaa. Tällainen käytös on toki täysin normaalia ja toivottavaakin – jokaisella lapsella/nuorella on omat ajatuksensa, toiveensa, tunteensa, ja hänen on saatava oppia ilmaisemaan eriävänkin mielipiteensä sekä pitämään puolensa. Mutta on hyvin kiinnostavaa, mitä perheissä tapahtuu, kun lapsi ilmaisee vanhemmalleen, että “ei käy”.

Toki on olemassa lapsia ja varmaan nuoriakin, jotka myöntyvät ongelmitta vanhempiensa tahtoon ja noudattavat kaikenlaisia sääntöjä. Moni nuori hyötyy sopimuksista ja  pitää niistä kiinni omalta osaltaan. Jotkut lapset eivät edes reagoi kovin voimakkaasti mahdollisiin rajoista johtuviin pettymyksiin. Tapaankin kuitenkin työssäni hyvin usein vanhempia, jotka kertovat lapsen kehnosta sopeutumisesta sääntöihin ja että lapsen pettymyksensieto on olematonta.

Monet lapset ovat äärimmäisen harmistuneita, kun heidän pitää lopettaa jokin mieluisa tekeminen. Vanhemmat eivät tällöin pääse välttämättä kovin helpolla. He joutuvat ehkä näkemään lapsen tai nuoren hajottavan näppäimistöjä, puhelimia tai muita esineitä raivostuessaan erilaisista arjen rajoituksista tai vaikka läksyjenteosta. On lapsia, jotka uhkaavat vanhempia milloin milläkin hurjalla teolla saadakseen oman tahtonsa läpi. Ja on lapsia ja nuoria, jotka eivät mitenkään voi suostua aikuisen asettamiin sääntöihin, ainakaan ilman huomattavaa vääntöä. Variaatio tässä mielessä ihan lapsestakin riippuen on suurta.

Ja tässä kohtaa hommasta tulee kiinnostavaa!

Kun perheissä yksi tai muutama jäsen vastustelee sääntöjä, kuohuu muuten vain tai riitaantuu, vanhemmilla on hyvin erilaisia tapoja vastata lapsen protestiin. Yksi vanhempi fokusoi rauhoitteluun, toinen suuttuu itse, kolmas pomottaa ja määräilee, neljäs antaa myöden ja miellyttää lasta välttääkseen harmituksen tunteet. Joku aikuinen neuvottelee (jotkut loputtomasti), toinen antaa huonosti käyttäytyneelle aina uuden mahdollisuuden, kolmas ei koskaan jousta pätkääkään. Moni toimii vanhempana itse asiassa hyvin samalla tavalla kuin omat vanhemmat ovat omassa lapsuudessa toimineet…Tai sitten juuri päinvastoin. Välimuodot sen sijaan ovat harvinaisempia ainakin, jos omaa vanhemmuutta ei ole jaksanut pahemmin mietiskellä.

Haasteelliseksi tilanteen tekee se, että harva vanhempi on saanut kovinkaan toimivaa lapsuudenaikaista mallia esimerkiksi tunnesäätelyyn, jotta voisi välittää sitä omille lapsilleen. Aika moni kolmekymppinenkin on elänyt lapsuuden, jossa tehtiin niin kuin vanhemmat määräsivät – mutinat pois – ja ponnistaa siitä lähtökohdasta vanhemmaksi. Aika harva vanhempi on saanut myötätuntoista tunne-elämän tukea, josta voisi ammentaa hyviä konsteja omiin haastaviin lastenkasvatustilanteisiin. Siksi olo voi olla epävarma. Moni miettii siellä kotisohvalla tänäänkin, onko ollut vanhempana “oikein”? Pitikö pintansa siellä, missä täytyy? Antoiko periksi sopivasti, vai joustiko liikaa?

Heureka! On siis niin, että…

Sen lisäksi, että lapset ovat temperamenteiltaan ja ominaisuuksiltaan rajaamistilanteissa hyvin erilaisia keskenään, myös vanhemmuuden tavat suhtautua lapsen protesteihin ovat hyvin vaihtelevia. Nämä kun pistetään yhteen, keskinäinen vuorovaikutussuhde muokkaa tilannetta vielä lisää ja toisaalta muokkautuu tietynlaiseksi, omine tuttuine kuvioineen. Miten siis toimia, kun haluaa kasvattaa, sosiaalistaa lasta toimijaksi yhteiskunnassa? Lapsen luonteeseen et voi suoraan nopeasti vaikuttaa. Etkä välttämättä aivan käden käänteessä vuorovaikutussuhteeseenkaan. Joten jäljelle jää helpoimmin irrotettava palikka: vanhemman oma tapa suhtautua rajojen asettamiseen. Siihen voit suoraan vaikuttaa, ja samalla sitten vaikutat niihin kahteen muuhun edellä mainittuunkin. Siksi omien vanhemmuuden tapojen pohtiminen on erittäin hyödyllistä.

Pakettiratkaisujahan ei ole…

Koska lapset ja nuoret ovat yksilöllisiä ja ainutlaatuisia, en minä eikä kukaan muukaan voi antaa täyspitäviä neuvoja siihen, milloin vanhempi toimii oman lapsensa kanssa “kestävällä” pohjalla, niin sanotusti onnistuvana kasvattajana, joka on tasapainossa rajojen asettamisen kanssa. Voit kuitenkin yrittää tunnistaa omia puoliasi seuraavista vanhemmuuden kuvauksista, joiden tarkoitus on piirtää eräänlaisia viivoja rajojen asettamisen veteen – siis siihen, oletko kasvattajana lepsu, tiukka vai tasapainoinen.

Liian ankaran kasvattajan muistilista

  • Kaikkia sääntöjä on aina noudatettava pilkuntarkasti. (paitsi aikuinen ei aina välttämättä noudata niitä)
  • Säännöt sanelee aikuinen, lapsella ei ole pienintäkään mahdollisuutta vaikuttaa mihinkään.
  • Sääntöjä on paljon ja niiden noudattamatta jättäminen johtaa kohtuuttomiin rangaistuksiin: pitkiä puhelinkieltoja ja kotiaresteja.
  • Vanhemmuuden periaatteena on: teet tai itket ja teet. Kieltäytyminen ja vastustelu ovat turhia.
  • Iän ja taitojen karttuessa lapsi ei toiveistaan huolimatta saa vastuuta eikä vapautta.
  • Vanhempi odottaa lapsen tottelevan kyseenalaistamatta. Myöskään kielteisten tunteiden näyttäminen ei välttämättä ole sallittuja. Lapsi “saa näkyä mutta ei kuulua”.
  • Maailma on katala, joten vanhempi pyrkii karaisemaan lasta etukäteen lapsen sietokyvyn kasvattamiseksi. Lapsi joutuu selviytymään yksin kohtuuttomista koettelemuksista.
  • Vanhempi saattaa hyväksyä kuritusväkivallan käyttämisen kasvatustarkoitukseen (mikä oikeasti ei ole kasvatusta vaan väkivaltaa!)
  • Vanhempi on itse tullut aikanaan kasvatetuksi samalla tavalla (“eikä selkään saaminen minuakaan pahentanut”).
  • Vanhempi syyllistää itseään, jos toisinaan joustaa jossain asiassa. Näin voi käydä vaikkapa vanhemman ollessa hyvältä tuulella. Myöhemmin kasvatuslinja sitten kiristyy entisestään, ettei “lapsi pääse ylpistymään”.

Liian lepsun kasvattajan muistilista

  • Sääntöjä on vähän – tärkeintä on, että kaikilla olisi kivaa. Kielteiset tunteet ovat merkki siitä, että ei ole kivaa. Niinpä kielteisiä tunteita vältellään viimeiseen asti. Yhteisissä säännöissä mieluummin joustetaan kuin aiheutetaan lapselle kurjaa oloa.
  • Säännöt ovat epäjohdonmukaisia: tänään tätä ja huomenna tuota.
  • Lapsi ei voi olla varma, mitä häneltä odotetaan. Aikuisetkaan eivät ole siitä varmoja. Riippuu päivästä.
  • Jos lapsi näyttää surulliselta tai harmistuneelta, hänelle annetaan tavanomaisesti periksi asioissa, jotka on ensin kielletty. Näin lapsi oppii nopeasti saamaan haluamansa, esimerkiksi itkemällä tai väkivallalla uhkailemalla.
  • Vanhempi kulkee lapsen perässä sanoen “älä tee noin!” mutta ei puutu tilanteeseen, jos lapsi ei tottele.
  • Lapsi saa itse valita asiat, jotka useimpien vanhempien mielestä ovat aikuisten vastuulla: esimerkiksi meneekö lapsi päiväkotiin, kouluun ja ajoissa nukkumaan.
  • Lapsella on “säädelty ruutuaika”, mutta sen lisäksi hän voi käyttää “vahingossa” erilaisia ruutuja esimerkiksi toisilta laitteilta, tai tuntee puhelimensa ruutuajan lisäämisen pääsykoodin. Vanhempi kuitenkin moittii lasta, jos tämä hyödyntää kyseisen porsaanreiän.

Tasapainoisen kasvattajan muistilista

  • Sääntöjä on kohtuullinen määrä. Niillä on myös “mieli” ja järkevä tarkoitus.
  • Sääntöjen sovitusta noudattamisesta annetaan paljon myönteistä palautetta ja kehuja.
  • Sääntöjen noudattamatta jättäminen johtaa ns. luonnollisiin seurauksiin tai hyvin kohtuullisiin moitteisiin. Moittiessaankin lasta vanhempi kykenee pääsääntöisesti säätelemään omia tunteitaan eikä “oksenna” omaa kiukkuaan lapsen päälle.
  • Tärkeimmistä perheen tai kodin säännöistä pidetään aina kiinni. Niitä on hyvin vähän – lähinnä toisiin, omaisuuteen ja itsen vahingoittamiseen liittyen. Jos lapsi ei tottele tärkeimpiä sääntöjä, aikuinen auttaa häntä ja rajaa tarvittaessa joko sanallisesti tai fyysisesti.
  • Vähemmän tärkeissä säännöissä on neuvottelunvaraa. Lapsen hyvinvointi ja tyytyväisyys ovat tärkeitä, joten joskus lapsi voi syödä makeaa karkkipäivän ulkopuolella, joskus voi valvoa vähän pitempään, ja joskus läksyt voi tehdä vasta illalla. Kuitenkin säännöt ovat sen verran tärkeitä, ettei niissä anneta koko ajan habituellisti periksi.
  • Lapsi voi omalla vastuullisella toiminnallaan vaikuttaa siihen, kuinka paljon hän saa vapauksia. Sopimuksien noudattaminen johtaa suurempiin (ikätasoisiin) vapausasteisiin.
  • Lapsen ei tarvitse hyväksyä kaikkia aikuisten tekemiä sääntöjä, mutta hänellä pitäisi olla tieto siitä, miksi sääntö on sellainen kuin on.
  • Vanhempi hyväksyy lapsen ajoittaisen kiukun, surun tai pettymyksenkin osaksi elämää. Ne ovat tunteita joita ei tarvitse poistaa, vältellä tai tukahduttaa. Vanhempi luottaa siihen, että hankalien tunteiden liennyttyä tulee taas parempia hetkiä. Lapsen kiukku ei pelota tai suututa vanhempaa – ainakaan joka kerta.
  • Vanhempi ymmärtää, että lapsi ei ole robotti. Lapsi on erillinen yksilö, jolla on omat haaveensa, toiveensa, ärtymyksen aiheensa. Vanhempi arvostaa lapsen yksilöllisyyttä ja kykenee suhtautumaan lapseen kunnioittavasti myös konfliktin hetkellä.
  • Vanhempi kykenee sekä pyytämään lapselta että antamaan lapselle anteeksi, kun on mokattu.

Minkälaisia piirteitä tunnistat itsessäsi? Mitkä tekijät auttavat sinua ottamaan tasapainoisen vanhemmuuden puolesi käyttöön kasvatustilanteissa?

Täydellistä vanhemmuutta ei ole eikä tule, onneksi. Voit kuitenkin omilla päätöksilläsi huomattavasti vaikuttaa siihen, kuinka turbulenttinen lapsiperheen elämästä tulee. Siksi tasapainoisen kasvattajan skeemaa kannattaa etsiskellä itsestään, erityisesti vähän heikommin sujuneiden päivien jälkeen. Sillä nimittäin pääsee jo vanhemmuudessa todella pitkälle. Ja lapsi hyötyy.

Miten puhua lapselle ikätasoisesti vaikeista asioista?

Törmäsin eräällä keskustelupalstalla seuraavaan tuskailuun. Palstalla oli juuri vilkkaasti keskusteltu, miten voi kertoa lapselle surullisesta asiasta, mihin joku kommentoi, että lapselle kannattaa puhua vaikeista asioista  ikätasoisesti. Mutta sitten tokaistiin tärkeä pointti: eihän missään opeteta, mitä ikätasoinen puhe on!

Mitä on ikätasoisuus?

Lyhyesti, lapsen ikätason huomioon ottaminen tarkoittaa, että aikuinen arvioi hänen kehitystasoaan ja kykyään ymmärtää erilaisia asioita, sekä käyttää tätä tietoa arjen tilanteissa tai vaikkapa vaikeista asioista puhuttaessa.

Tärkeimpänä tekijänä lapselle ikätasoisesti puhuttaessa on huomioitava tietenkin kronologinen ikä. Jokainen aikuinen varmasti kertoo luonnostaan esimerkiksi avo/avioerostaan ihan eri tavoin kolmivuotiaalle kuin kolmetoistavuotiaalle.

Esimerkiksi näin:

Tavalliselle 3-vuotiaalle: “äiti ja isä tykkää sinusta mutta haluaa jatkossa asua eri kodeissa. Sinulle tulee kaksi kotia. Silloin on vähemmän riitelyä. “

Tavalliselle 13-vuotiaalle: “Ihmissuhteet ovat monimutkaisia, ja vaikka välitämme toisistamme, emme enää halua jatkaa parisuhdetta, koska riitelemme niin paljon. Olet varmaan huomannutkin. Olemme kuitenkin aina sinun vanhempiasi yhdessä, ja molemmat rakastamme sinua.”

Toisin kuin yleisesti ajatellaan, lapsen kehitystaso ja ymmärrys ei kuitenkaan riipu pelkästään iästä. Osa lapsista on ikäistään kypsemmän oloisia, toiset taas selvästi vielä “raakileita” ikäisekseen. Tämä tulee vastaan työssäni mm. siten, että tavallista isokokoisemmat lapset, joista joku voi olla tunne-elämältään vielä epäkypsä, joutuvat kyseisen ilmiön takia toisinaan vaikeuksiin. Meillä aikuisilla kun on taipumus päätellä helposti lapsen koon perusteella, että mitä isompi, sitä ymmärtävämpi.

Oma lukunsa liittyy tietenkin lapsiin, joilla on varsinaista todettua kehitysviivettä. Kehitysviiveinen/-vammainen lapsi saattaa käytökseltään ja käsityskyvyltään vastata selvästi pienempää lasta, vaikka ikää olisi jo kertynyt. Tätä asiaa ei kuitenkaan voi arvioida päällepäin. Pelkkä kehitysvammadiagnoosi ei siis vielä kerro tässä mielessä paljoakaan. Lievästi kehitysvammaisista lapsista osa pärjäilee koulussa tukitoimien avulla ihan mukavasti, osan kehitys taas viivästyy aina vain lisää tai jopa pysähtyy. Kehitysviiveiselle lapselle vaikeista asioista puhumista tulisi mukauttaa vastaamaan lapsen tosiasiallista ymmärryskykyä.

Ikäistään kypsemmistä lapsista

Aloitetaanpa siitä, mikä on normaalia. Jos lapsi on kognitiivisesti vahvoilla eli älykäs, hän saattaa ymmärtää jo varsin pienenä asioita, jotka ovat muille vaikeita vielä pitkään. Hän saattaa myös olla (mutta huom! Ei suinkaan ole aina!) ikäistään taitavampi käsittelemään tunteitaan. Kognitiivisesti vahvoilla oleva lapsi saattaa pystyä käsittelemään mielessään asioita ikätoveria ketterämmin, mikä auttaa häntä selviämään vaikeuksistaan. Esimerkiksi haaveellinen ja ajatuksiinsa uppoutuva ADD-lapsi kompensoi usein älykkyydellä ja hyvällä muistillaan juttuja, jotka menevät tarkkaamattomuuden takia aivan ohi. Haasteena toki on ikätasoa kypsemmän oloisen lapsen kohdalla, miten lapsen päällepäin välittyvä monenlainen kyvykkyys ja pärjäävyys ei vahingossa johtaisi siihen, että lapsi jää liikaa oman onnensa nojaan vaikeista asioista puhuttaessa. Osaavatko aikuiset pitää sordiinoa päällä ja olla kertomatta lapselle ihan kaikkea aikuisten asioista, vaikka hänen älynsä ja kykynsä ymmärtää asioita näin “kutsuisikin” tekemään? 

Kun lukee naistenlehtiä, niissä puhutaan usein aikuisista, jotka ovat lapsena joutuneet kannattelemaan omia vanhempiaan. Tämä ei tietenkään ole mitenkään toivottavaa. Mutta jos lapselle käy näin eikä hän voi syystä tai toisesta pysyä enää vain “lapsen maailmassa”, hän kypsyy toki muita nopeammin ja alkaa vaikuttaa ikäistään vanhemmalta. Tämä muutos tapahtuu usein niin fyysisesti kuin henkisesti. Tutkimuksista tiedetään, että esimerkiksi sota-alueilla lapset tulevat muita aiemmin murrosikään. Onkin adaptiivista kasvaa nopeasti aikuiseksi sekä fyysisesti että psyykkisesti, jos ympärillä on vakavaa uhkaa. Hintansa sillä kuitenkin on, kun toisaalta tiedetään, että pitkään leikkivillä lapsilla on tasapainoisempi psyykkinen kehitys. Ei siis ole suotavaa, että lapsi joutuu liian aikaisin omaan varaansa. Ja vaikka lapsi vaikuttaa kypsältä, vaikeista asioista puhuttaessa on tällaisenkin lapsosen kohdalla yhä pidettävä kirkkaana mielessä, että kyseessä on vasta lapsi.

Ikäistään epäkypsemmistä lapsista

Kuten yllä mainitsin, osa lapsista on ikätasoaan epäkypsempiä joko kognitiivisilta tai tunnetaidoiltaan.

Tällaiselle lapselle ei välttämättä voi kertoa pamauttaa vaikeita asioita tuosta vain, vaan hänen yksilölliset tarpeensa olisi hyvä ottaa huomioon. Hänen voi olla esimerkiksi vaikea ymmärtää syy-yhteyksiä ja abstrakteja käsitteitä, tai hänellä voi olla yllättävää reagointia vaikkapa melko tavallisissa yllätys- tai muutostilanteissa, joissa samanikäiseltä lapselta yleensä jo odotetaan ihan muuta.

Esimerkiksi neuropsykiatrisesti oireilevat lapset sietävät usein hyvin huonosti muutoksia. Vaikka tapahtuma olisi sinänsä toivottu, kuten perheenjäsenen syntymä tai perheen muutto uuteen kotiin, tällaiselle lapselle kannattaa varata riittävästi aikaa sekä muutosasiasta kertomista että siihen sopeutumista varten. Muutokseen voi tällöin valmistautua pala palalta. Nepsy- lapsi, joka voi olla tunne-elämältään viiveinen, tarvitsee aikaa siihen, että hän saa toistuvasti puhua asiasta, kertoa tuntemuksiaan ja ajatuksiaan ja suoraan sanottuna myös tarvittaessa kaataa huonoja fiiliksiään vanhemman “tunneämpäriin”. Nepsy-lapsen oma tunneämpäri (joskus hyvin pieni sellainen) kun ei välttämättä vielä mahdollista tunteiden kovin tehokasta prosessointia. Kun tällainen erityisyys otetaan huomioon, lasta voidaan auttaa sietämään muutoksia ja vaikeuksia paremmin.

Useimmat lapset ovat siinä mielessä arvokonservatiiveja, että he arvostavat pysyvyyttä ja arjen rutiineita, mutta erityisesti  neurobiologisesti herkille ja aroille sekä jostain syystä turvattomissa oloissa kasvaneille lapsille asioiden muuttumattomuudella on hurjan iso merkitys. Jos lapsi on kovin arka, hän voi tarvita vanhemmalta hyvin paljon sensitiivisyyttä vaikeista asioista puhuttaessa. Tunnetasolla ikäistään nuorempi lapsi kaipaa vanhemmalta vaikeiden uutisten “sopivaa annostelua” sekä hoivaa ja huomiota kertomisen aikana ja jälkeen. Vaikeat asiat olisi kerrottava selkeästi ja ytimekkäästi, turvallisuudentunnetta vaalien. Erityisesti tällaiselle lapselle olisi tärkeää, että vaikeidenkin uutisten sattuessa kohdalle tarjolla on yhä runsaasti jotain tuttua: arjen turvalliset tavat ja kaikki ne jutut, jotka eivät mahdollisessa vaikeassa tilanteessakaan muutu.

Vinkkejä ikätasoisuuden huomioimiseen vaikeista asioista puhuttaessa:

  1. Muista lapsen ikä. Alle kouluikäinen ei pysty pitämään moniakaan asioita mielessään samanaikaisesti. Puhu pienelle lapselle yksinkertaisin lausein ja sanoin. Voit auttaa vaikean asian ymmärtämistä piirtämällä tai leikkimällä teemaan liittyvää aihetta lapsen kanssa, tai voit kokeilla esimerkiksi aiheeseen sopivan kirjan lukemista lapselle. Kirjasta voi jälkeenpäin avautua mahdollisuus hyvälle keskustelulle.
  2. Kokeile isomman lapsen kanssa ns kepillä jäätä. Aloita kertomalla vaikeasta asiasta yksinkertaisesti mutta niukasti.  Kun olette sopivassa tilanteessa, voit sanoa lapselle, että sinulla on tärkeää asiaa. Kerro vain tosiasioita äläkä pehmentele, hämmennä tai kiertele liikaa. Kun olet kertonut asiasi, kysy lapselta, ymmärsikö hän ja onko hänellä kysyttävää. Jos havaitset lapsen ymmärtäneen sanomasi, voit halutessasi laajentaa ja kertoa asiasta lisääkin. Jos lapsi ei ymmärtänyt, mitä sanoit, pysähdy ja yritä kertoa asiasta uudelleen.
  3. Tee aikuisena aiheen sopiva rajaus mielessäsi. Esimerkiksi vanhempaan kohdistuneesta traumakokemuksesta ei ole syytä kertoa omalle lapselle todella yksityiskohtaisesti. Tai jos perheen aikuinen on esimerkiksi joutunut psykiatriseen sairaalahoitoon, tilanteeseen liittyviä taustoja ei kannata puida liian laajasti lapsen kanssa. Voit aina kuitenkin kertoa jotain, mikä on totta ja relevanttia. Esimerkiksi: “äiti oli niin surullinen ja väsynyt koko ajan, että hänen piti saada kerätä voimia. Hän on siksi nyt sairaalassa saamassa hoitoa.”
  4. Lapsi saattaa vaihtaa puheenaihetta nopeastikin, vaikka itse haluaisit keskustella asiasta lisää. Anna lapsen tehdä puheenaiheen vaihdos. Vähän myöhemmin voit kysyä, haluaako lapsi vielä puhua vaikeasta asiasta. Jos ei halua, hän todennäköisesti miettii hitusen ja ottaa asian myöhemmin puheeksi, tai asia alkaa näkyä leikeissä tai unissa jollain tavalla, jolloin sitä päästään käsittelemään.
  5. Jos vaikea aihe on niin ahdistava, että lapsi ei halua puhua siitä eikä ota sitä itsenäisesti esille, on vanhempana tehtäväsi yrittää keskustella asiasta lisää myöhemmin. Tyypillisesti tällainen vaikea asia voisi olla lapsen itse kokema traumatapahtuma, kuten väkivallan kohteeksi tai onnettomuuteen joutuminen. Tutkimusten mukaan lapsi voi jäädä tällaisten asioiden kanssa todella yksin, koska kukaan ei rohkene ottaa asiaa puheeksi, ja vanhemmat jopa voivat luulla, että lapsi on tapahtuman jo unohtanut. Todellisuudessa lapsi voi yrittää suojata vanhempiaan ja tavallaan itseäänkin, jos näkee heidän menevän pois tolaltaan asiasta puhuttaessa.
  6. Ihmisille tapahtuu ikävä kyllä tasaiseen tahtiin kamalia, surullisia ja vihastuttavia asioita. Koska niitä joka tapauksessa tapahtuu, lapsen psyykettä ei voi suojata olemalla kertomatta hänelle esimerkiksi suvun salaisuuksia tai yllä mainitun kaltaisia kielteisiä tapahtumia. Salaisuudet ja vaietut vaikeudet ovat, päinvastoin, omiaan lisäämään epämääräistä psyykkistä huonovointisuutta. Jos aikuiset ovat todella tolaltaan jostakin mutta eivät kerro lapselle asioista mitään, lapsi saattaa käyttää aivan liian paljon energiaa arvailuun ja tekee kaiken lisäksi omia tulkintojaan. Tulkinta voisi olla lapselle epäselväksi jääneen vanhempien eron osalta esimerkiksi seuraava: “koska olin tuhma, isä lähti kotoa eikä palaa koskaan.” Jos siis haluat säästää lastasi, sinun on rohjettava kertoa edes jotakin vaikeuksista, jossa olette.
  7. Muista: eivät vaikeudet ratkaise kenenkään mielenterveyttä, vaan tapa, jolla ne kohdataan. Voit opettaa lapsellesi rakentavia tapoja selvitä eri tilanteista esimerkiksi puhumalla vaikeuksistanne sopivina annoksina. Kun asioista jutellaan, ne asettuvat mittakaavaan eivätkä ole lapselle (tai aikuisellekaan) niin pelottavia. Lapsi ei kuitenkaan koskaan ole aikuisen tukihenkilö. Oma tukensa aikuisen on hankittava muualta.
  8. Muista, että ikätasoisuuden huomioimista opetellaan usein yrityksen ja erehdyksen kautta – osin siksi, koska kehitys kehittyy ja lapsi kasvaa koko ajan! Sinun ei siis vaikeasta aiheesta puhuessasi tarvitse olla varma, meneekö kaikki putkeen. Lapsesi arvostaa varmasti yritystäsi keskustella ja nostaa kissaa pöydälle. Luota selviytymiskykyynne ja sisäiseen “kypsään aikuiseesi”; osaat kyllä toimia oikein.

Aikuinen, kyllä saat turvautua toisiin!

Korona on täällä, ja samalla monen ihmisen elämään ovat saapuneet pelko, ahdistus ja ehkä myös epäusko aivan uudessa mittakaavassa. Miten on mahdollista, että tartuntatauti pistää hetkessä koko modernin maailman polvilleen? Ei ole kyse pelkästään inhimillisestä kärsimyksestä, sairaalahoidosta tai kuolemista. Kyse on myös maailmanlaajuisen laman uhasta. Työpaikoista, jotka ovat jo hävinneet. Lomautuksista, veloista ja köyhyydestä. Ja niin edelleen. Lista on käsittämätön, ja käsittämättömyydessään varsin karmea. Ei ihme, että alkaa ahdistaa.

Ihmiset ovat aiemminkin selvinneet hurjista vaikeuksista

Ihminen on kautta aikojen joutunut massiivisten ongelmien kanssa navat vastakkain. Kammottavia tartuntatauteja on ollut aiemminkin, samoin sotia, kuivuutta, nälänhätiä, maanjäristyksiä…you name it! Näiden kamaluuksien ohella myös henkilökohtaiset kriisit, kuten vaikkapa sairastuminen, avioero, työttömäksi jääminen, rikoksen uhriksi joutuminen tai kiusatuksi tuleminen ovat valitettavasti olleet ja todennäköisesti jatkossakin tulevat olemaan monelle osa elämänkokemusten kirjoa.

Kaikesta elämän epäreiluudesta, surusta tai kohtuuttomuudestakin huolimatta yllättävän moni karvaita kokenut silti nousee ajan myötä tuhkasta, pudistelee sen yltään ja jatkaa tallustamista elämän polulla. Elämä voittaa, hitaasti mutta varmasti. Miten tämä on mahdollista?

Resilienssi on termi, joka kuvastaa ihmisen selviytymiskykyä, ts. selviytymisen taitotilaa (olen kirjoittanut siitä aiemminkin esimerkiksi täällä). Resilientti ihminen kaatuu kuten muutkin mutta myös nousee. Selviytymiskykyinen yksilö löytää merkityksiä elämälleen myös katastrofien jälkeen. Hän ei luovuta lopullisesti vastoinkäymisten edessä, vaan hän tavalla tai toisella pala kerrallaan kokoaa itseään kasaan. Joskus se toki vie pitkän aikaa. On hyvä ymmärtää, että selviytymiskyky ei onneksi ole synnynnäinen “talletus”, jota joko on tai ei ole, vaan se on ikään kuin elämän säästötili, jota voi kartuttaa elämän myötä. Mutta selviytymiskykyiseksi kasvamiseen pystyy harva ihan yksikseen.

Onko aikuisen aina oltava vahva?

Psykoterapeutti Maaret Kallio kirjoitti viisaasti Helsingin Sanomien blogiinsa siitä, miten olemme nyt kuin yhteisellä myrskylennolla. Myrskylentoja ei onneksi satu yhden ihmisen kohdalle kovinkaan usein. Pelkkä ajatuskin voimakkaista ilmakuopista herättää kuitenkin ahdistusta monissa, saati sitten pelkojen todentuminen, kun ei pääse pois siitä lentävästä metallipurkista 10 000 m korkeudessa, ja kun on vain kestettävä…

Moni miettii nyt koronapandemian kynnyksellä, pitäisikö aikuisen sietää kaikki kielteiset ja huolestuttavat tapahtumat yksin. Onko oltava aina vahva, lasten tai muiden läheisten edessä vankkumattoman rohkea, onko jaksettava kantaa kaikki? Onko kärsittävä hiljaa, riippumattomana kenestäkään?

Vastaukseni on yksiselitteinen: ei ole. Ei pidä. Eikä tarvitse.

Saat hakea lohtua läheisiltä!

Tärkeintä selviytymiskyvyn kannalta on nimittäin oivaltaa se, että kenenkään – edes aikuisen – ei tarvitse selvitä yksin. Aikuinen saa luvan kanssa tarvita vaikka joka päivä juttuseuraa, viestejä, ystävällisiä sanoja tai kuulevan korvan. Saa kaivata halauksia ja rapsuttelua. Saa haluta rauhoittelua toiselta ihmiseltä ihan vain oman hyvinvointinsa vuoksi. Ei sille tarvitse olla muita “hyödyllisempiä” perusteita.

Vaikka ei olisi oppinut omassa lapsuudessaan pyytämään apua, siltikään ei tarvitse jäädä yksin. Aikuinenkin saa sanoa:

  • “Minulla on hätääntynyt/ahdistunut/turvaton olo”
  • “Voisitko lohduttaa minua?”
  • “Kaipaan seuraa”
  • “Kunpa asiat palaisivat normaaleiksi”‘
  • “Minua pelottaa.”
  • “Auta minua!”
  • “Voitko puhua kanssani?”

Nämä ovat monelle juuri nyt ajankohtaisia ajatuksia ja tunteita, eikä niiden ilmaiseminen ole missään tapauksessa väärin. Päinvastoin, ahdistuksen ja pelon tunteet loivenevat ja heikkenevät, kun niitä jonkun kanssa voi jakaa. Ja vaikka turvautuisi hädän hetkellä toisiin, se ei missään nimessä tarkoita, että aikuinen olisi lapsellinen tai riippuvainen. Se, että ymmärtää tukeutua muihin ihmisiin, pyytää ja vastaanottaa apua, on tärkeä omaa selviytymiskykyä vahvistava taito.

Ja erityisen hieno ihmissuhde on sellainen, jossa nämä omien tunteiden ja ajatusten jakamiset kohtaavat myötätuntoisen vastaanoton. “Mistä tunnet sä ystävän…” alkavat erään tunnetun iskelmän sanat. Hyvässä ystävyys-, sukulaisuus- tai parisuhteessa toisen vilpittömät avunpyynnöt johtavat tosiaankin avun saamiseen. Ja jos ne eivät johda eivät, voi kysyä, onko kyseisellä ihmissuhteella myönteistä merkitystä oman elämänlaadun kannalta.

Toiset ihmiset ovat nimittäin aina olleet ihmiselle elintärkeitä niin ruuan kuin muun selviytymisen kannalta. Me ihmiset emme ole kovin paljon kivikaudesta lähtien muuttuneet, jolloin yhteisö merkitsi kaikkea mahdollista turvaa, jota voi saada. Nykyajan yhteisöt eivät silti välttämättä ole tiivis kylä- tai sukuporukka, kuten ammoisina aikoina, vaan yhtä hyvin parhaana omana yhteisönä voi toimia naapurusto, kaveriporukka tai nettituttujen joukko. Pääasia on, että laumassasi voit tulla kuulluksi, hyväksytyksi ja vuorollasi myös autetuksi. Voit toisaalta itse palauttaa hyvän kiertoon auttamalla tilaisuuden tullen muitakin.

Muista, ettemme koskaan aikuisinakaan ole muista täysin riippumattomia. Ota siis riski, pyydä tarvittaessa apua, ja anna toisten tukea sinua. Tuki ja lohtu kuuluu myös sinulle.

P.S. Selviytymiskykyyn liittyy monenlaista kiinnostavaa. Aiomme pöyhiä aihetta tarkemmin Riihonen ja Laine -podcastimme tulevassa jaksossa, jota odotan innostuneena pääsevämme tekemään.

P.P.S. Jos ahdistus ja pelot valtaavat mielen, etkä tiedä, mitä tehdä, tältä sivustolta löydät tietoa koronan psykososiaalisista vaikutuksista ja esim. Kriisipuhelimesta voit saada tukea. Lisäksi erilaisia auttavia chat-palveluita on eri-ikäisille olemassa, mm nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu Sekasin-chat. Voit myös olla yhteydessä oman kuntasi mielenterveyspalveluihin tuen saamiseksi.

Lapsen tai nuoren psykoottiset oireet – miten suhtautua?

Mitä pitäisi tietää lasten ja nuorten psykoottisista oireista? Ne ovat yleinen mutta valitettavan huonosti tunnettu kapiitteli lasten ja nuorten kanssa työskentelevien toimijoiden ja vanhempien keskuudessa.

Kun medioissa keskustellaan psykoosista tai psykoottisista oireista, kuten harhaluuloista tai aistiharhoista, tullaan nopeasti hyvin harvinaisiin mutta sitäkin valitettavampiin tilanteisiin, kun vahvasti psykoottinen ihminen tuottaa toiselle ihmiselle vahinkoa oireidensa vuoksi. Tämäntyyppiset mediassa raportoidut tapahtumat kuitenkin ovat vain äärimmäinen jäävuoren huippu. Psykoottiset oireet ovatkin pääasiassa aivan jotain muuta kuin yllä mainitut tilanteet, eivätkä ne yleensä tuota vaaraa kenellekään. Oireiden yleisyyttä kuvastavat joidenkin tutkimusten arviot siitä, että jopa 20 prosentilla ihmisistä on joskus psykoottistyyppisiä oireita. Valitettavasti median tapa käsitellä aihetta voi osaltaan ylläpitää vaikeutta keskustella tämäntyyppisistä kokemuksista realistisemmin. Harva uskaltaa puhua psykoottistyyppisistä oireista, jos pelkää tulevansa nähdyksi “hulluna” tai vaarallisena niiden vuoksi.

Psykoosiriskioireita on monilla jossain vaiheessa elämää.

Oletko koskaan kuullut äänen, joita muut eivät voi kuulla? Oletko nähnyt jotain ylimääräistä, ovatko värit tuntuneet jossain tilanteessa poikkeavilta tai esimerkiksi ovatko asioiden mittasuhteet muuttuneet? Oletko kokenut ylimääräisen henkilön läsnäolon, vaikka paikalla ei ole ollut ketään muuta? Nämä kaikki ovat ns. aistihairahduksia – pieniä ja tavallisia aivotoimintamme kiemuroihin liittyviä ilmiöitä, joista kuitenkin harvoin kavereille tai muillekaan tulee puhutuksi.

Aistihairahdusten lisäksi monella ihmisellä esiintyy joskus ajatusvääristymiä, jotka tarkoittavat tavalla tai toisella ei-todenmukaisia ajatuksia. Voimakkaina tällaisia epärealistisia ajatusvääristymiä voi kutsua harhaluuloiksi, jolloin ne käsitteellistetään psykoosiriskioireiksi. Harhaluulot voivat koskea monenlaisia teemoja – esimerkiksi kahden toisistaan erillisen asian kuviteltua, taikauskoista yhteyttä (“jos syön tämän voileivän, joku putoaa Aurajokeen”) tai vaikkapa itseen kohdistuvaa uhkaa tai vaaraa (“naapurit puhuvat minusta pahaa selän takana”). Lievinä ajatusvääristymät ovat usein niin arkisia ja mitättömiä, että niihin ei tarvitse puuttua millään tavalla; ne ovat ajattelutapojen normaalivaihtelun rajoissa. Esimerkiksi usko yksisarvisten, henkien tai muiden suojaavien voimien läsnäoloon voi olla jollekin ihmiselle elämää rikastuttava asia. Jos kyseisestä uskomuksesta ei ole haittaa, ei sille tarvitse tehdä mitään, vaikka se ei jonkun toisen näkökulmasta vastaisikaan todellisuutta.

Milloin puhutaan psykoosista? Milloin on syytä huolestua?

Vaikka yllämainittuja, hieman poikkeavia aistikokemuksia ja ajatusvääristymiä on monilla ihmisillä joskus, sekä harhaluuloja että aistihairahduksia voidaan pitää psykoosiriskioireina, jos ne toistuvat usein tai jos niillä on vaikutusta arkeen ja toimintakykyyn. Jos esimerkiksi lapsi tai nuori alkaa jäädä koulusta pois, koska on nähnyt epämääräisiä hahmoja koulumatkan varrella, tai jos usko enkeleihin tai muihin yliluonnollisiin/kuviteltuihin asioihin alkaa vallata yhä voimakkaammin lapsen tai nuoren mieltä ja käyttäytymistä arjessa, on syytä pysähtyä asian äärelle.

Jos mietit aikuisena, olisiko sinun puututtava lapsen tai nuoren tilanteeseen, voit pohtia esimerkiksi seuraavia kysymyksiä: tekeekö lapsi tai nuori usein asioita, joita aistihairahdukset tai ajatusvääristymät edellyttävät? Vaikuttaako hän vetäytyvän kaverisuhteista? Vaipuuko hän yhä enemmän omaan maailmaansa? Jos näin on, tilanteeseen olisi puututtava, ja lapsi tai nuori olisi ohjattava mielenterveysammattilaisen arvioon.

Psykoosi on tila, jossa ihmisen aistikokemukset, ajatukset ja niistä syntyvät tulkinnat eivät enää joko osittain tai täysin vastaa todellisuutta. Psykoottista oireilua esiintyy eritasoisena. Puhutaan dimensionaalisesta ajattelusta, jossa huomioidaan se, miten paljon ihminen uskoo harha-aistimustensa tai -luulojensa olevan totta, ja miten paljon ne vaikuttavat hänen toimintakykyynsä ja arkeensa. Psykoosissa kokemus todellisuudesta on siinä määrin häiriintynyt, että tämä ristiriita alkaa tuottaa mittavia ongelmia arjessa. Varsinainen puhjennut psykoosi on hoidettava sairaus, johon tarvitaan usein sekä lääkehoidon että psykoterapian yhdistelmää. Joskus psykoosi johtaa sairaalahoitoon ja jopa potilaan väliaikaiseen tahdosta riippumattomaan hoitoon. Varsinkin lapsilla ja nuorilla täyteen puhjennut psykoosi on äärimmäisen harvinainen. Psykoosin puhkeaminen on tyypillisintä nuorilla aikuisilla.

On hyvä tietää, että ennen varsinaista psykoosin puhkeamista useimmilla on ennakko-oireita (prodromaalioireita), joihin kuuluu noita yllä mainittuja aistiharhoja ja harhaluuloja, joskin vähemmässä määrin tai harvemmin kuin varsinaisessa psykoosissa. Ennakko-oireena voi olla myös erilaisia kehollisia vaivoja, esimerkiksi vahva tunne siitä, että on sairastumassa fyysisesti, sekä toimintakyvyn laskua opinnoissa tai työelämässä.

Miten voisi ajatella lapsen tai nuoren aistiharhoista tai harhaluuloista?

  1. Monella aivan tavallisella lapsella on joskus aistihairahduksia tai ajatusvääristymiä. Niitä ei kannata pelätä eikä niihin tarvitse heti suhtautua kovin huolestuneesti. Lapsi ja nuori saattaa kehityksellisesti vielä olla ns. harmaalla alueella siten, että hän on ajoittain epävarma, mikä ympärillä on totta ja mikä kuviteltua. Lapsen mielikuvitus voi hetkellisesti tehdä tenän – aivan samoin kuin aikuisen mieli voi laukata esimerkiksi kauhuelokuvan katsomisen tai painajaisen näkemisen yhteydessä. Yleensä lapsen tai nuoren mielenterveyden kannalta riittää, kun aikuinen pysyy kiinni realiteeteissa eikä mene lapsen tai nuoren todellisuudesta poikkeaviin kokemuksiin liikaa mukaan. Ole siis turvallinen aikuinen lapsellesi – normalisoi lapsen aistihairahdus/ajatusvääristymäkokemusta, äläkä uppoudu liikaa lapsen tai nuoren ahdistukseen. Esimerkiksi jos lapsi pelkää pelottavan pelihahmon ilmestyvän nurkan takaa, voi tätä pelkoa lempeästi ymmärtää, mutta silti samalla tukea lasta ihan normaaliin arkiseen tekemiseen ja menemiseen. Lisäksi pelottavat pelit tai muun median voi laittaa joksikin aikaa tauolle, jos ne vaikuttavat lapseen liikaa.
  2. Moni ihminen – niin lapsi kuin aikuinen – voi kokea psykoottistyyppisiä oireita kuormittuneena. On esimerkiksi melko tavallista, että masentuneella ihmisellä on jonkin verran psykoosiriskioireita. Nämä oireet vähenevät, kun masennusta hoidetaan. Kliinisen kokemuksen perusteella vaikuttaa myös siltä, että jotkut ihmiset ovat taipuvaisia kokemaan psykoottistyyppisiä oireita stressin seurauksena – vähän samalla tavoin, kun joku toinen saa migreenin tai vaikkapa ärtyvän suolen oireita stressaantuessaan. Olemme yksilöllisiä siinä, miten suhtaudumme henkiseen ja fyysiseen kuormitukseen. Tämä ei suinkaan tarkoita, että psykoottistyyppisiä oireita kokeva ihminen olisi sairastumassa psykoosiin.
  3. Valitettavasti lasten ja nuorten aistihairahdukset ja harhaluulot ovat usein luonteeltaan epämiellyttäviä tai pelottavia. Ongelma ei yleensä oikeastaan olekaan se, että ihminen kokee tällaisia tavallisesta poikkeavia elämyksiä, vaan se, että oireet vaikuttavat liian vahvasti lapsen tai nuoren käytökseen tai tekemiseen. Toisin sanoen se, miten kyseisiin aistihairahduksiin tai ajatusvääristymiin suhtaudutaan, on usein ratkaisevaa. Tulkitaanko esimerkiksi ihmisen kuulemat äänet tosiksi, vaikkapa henkien tai vastaavien tuottamiksi? Vai onko lapsella tai nuorella mahdollisuus aikuisen tuella pohtia, mitä vaihtoehtoisia selityksiä omille aistikokemuksille on? Tyypillinen vaihtoehtoinen, realistisempi selitys vaikkapa ääniharhoille olisi, että ne ovat sittenkin kokijan omia ajatuksia. Tai jos kuulee ullakolta kolinaa, se ei ehkä olekaan hirviö vaan tuulen mukana heiluvien oksien ääni kattoa vasten. Lapsi tai nuori tarvitsee myös psykoosiriskioireissa peilausta aikuisen kanssa: mikä on totta ja mikä ei, minkälaisia todenmukaisempia selityksiä oireille ja pelottavillekin kokemuksille voidaan löytää?
  4. Toisin kuin yleisesti luullaan, varsinaisen psykoosin puhkeamista voi ehkäistä. Itse asiassa useimmat ihmiset, joilla on psykoosiriskioireita, eivät koskaan sairastu psykoosiin! Jos oireita on paljon tai ne haittaavat elämää, moni lapsi tai nuori saa apua psykoterapiasta, jonka suhteen näyttöä on kertynyt erityisesti kognitiivis-behavioraalisen psykoterapian hyödystä (CBT). Kyseinen psykoterapiamuoto auttaa lasta tai nuorta prosessoimaan tulkintojaan aistihairahduksista tai ajatusvääristymistä. Terapiassa saatetaan käsitellä esimerkiksi yllä mainittuun naapureita koskevaan pahanpuhumispelkoon liittyen, mikä “todistusaineisto” tukee pelkoajatuksen paikkansapitävyyttä tai mikä kumoaa sen paikkansapitävyyden. Jotkut lapset tai nuoret tarvitsevat myös lääkehoitoa, jos harhat tai harhaluulot ovat kovin ahdistavia tai muuttavat arkea voimakkaasti.
  5. Kuten monissa muissakin psyykkisissä oirekuvissa, mielekäs arki ja tyydyttävät sosiaaliset suhteet ylläpitävät lapsen tai nuoren todenmukaista ajattelua, koherenssia ja psyykkistä hyvinvointia. Koulussa pärjääminen, kaverisuhteet, harrastukset, riittävä uni, hyvä ravitsemus, liikunta ja yhdessäolo perheen kanssa ovat siten tärkeitä elementtejä, kun tuetaan lasta tai nuorta, jolla on psykoosiriskioireita. Yksilön psyykkistä hyvinvointia parantamalla vähennetään psykoosiriskioireiden voimaa ja, merkitystä. Psykoosiriskin pienentämiseen kuuluu luonnollisesti myös lapsen kuormitus/stressitason monitoroiminen ja kuormituksen kasvuun reagoiminen riittävän aikaisessa vaiheessa. Näin ollen yhteistyö koulun ja muiden tahojen kanssa on usein tarpeen.

Lopuksi haluaisin vielä mennä aiheeseen, johon vanhemmat hädin tuskin uskaltavat kajota edes ammattilaisen vastaanotolla. Monessa suvussa saattaa olla joku, joka on aikanaan sairastanut psykoosin tai jopa saanut skitsofreniadiagnoosin. Tilanne on ymmärrettävästi vanhemmille hyvin pelottava, jos sitten omalla lapsella ilmeneekin psykoottistyyppisiä oireita. Aikuisen ei kuitenkaan tarvitse tällaisissakaan tilanteissa mennä kovin pitkälle omissa katastrofiajatuksissaan. Skitsofrenia on nimittäin, vaikkakin vakava mielisairaus, äärimmäisen harvinainen, ja koskettaa aikuisiässäkin vain noin yhtä prosenttia väestöstä. Skitsofrenian ennaltaehkäisyssä aivan samat keinot ovat tärkeitä kuin muissakin mielenterveyden asioissa: mielekäs elämä, sujuva arki ja riittävät sosiaaliset kontaktit tukevat kenen tahansa mielen hyvinvointia. Psykoosiriskioireet eivät myöskään useinkaan johda varsinaiseen psykoosin puhkeamiseen.

Lisäksi vielä pieni jälkikirjoitus. Kannabiksen käytön yleistyessä on hyvä muistaa, että sitä käyttävien nuorten psykoosin puhkeamisen riski on kasvanut muihin nuoriin verrattuna. Joten vaikka nuoret pitävät kannabista usein “vaarattomana” päihteenä, muistiin ja tarkkaavuuteen liittyvien ongelmien lisäksi myös psykoosiriskioireilu voi vahvistua käytön myötä, ja psykoosi voi puhjeta jopa vähäisen marihuanan käytön johdosta. Tästä moni nuori ei vielä ole kovin tietoinen.

Tämän kirjoituksen asiantuntijana toimi HUS Nuorisopsykiatrian johtava psykologi, psykoterapeutti ja kliinisen psykologian dosentti Niklas Granö. Kiitos, Niklas!

Lisäluettavaa aiheesta:

Psykoosin ehkäisyn mahdollisuudet. Matti Penttilä, Sanna Huhtaniska, Erika Jääskeläinen ja Niklas Granö. Duodecim 2017

Nuorten psykoottistyyppisten oireiden kliininen merkitys. Maija Lindgren, Sebastian Therman ja Niklas Granö. Duodecim 2016

Psykoosiriskissä olevien nuorten ja nuorten psykoottisten häiriöidenpsykoterapeuttiset hoitomuodot. Systemaattiseen kirjallisuushakuun perustuva katsaus. Vera Gergov, Klaus Ranta, Nina Lindberg, Thea Strandholm, Veli-Matti Tainio, Leen Ehrling, Mauri Marttunen. Duodecim 2015

Eroahdistuneisuus iski – mikä neuvoksi?

Mitä eroahdistuneisuus on?

Eroahdistuneisuus tarkoittaa, että lapsen on vaikea olla erossa tai irrottautua vanhemmastaan tilanteissa, joissa sitä häneltä tavallisesti odotetaan. Eroahdistuneisuudesta kärsivä lapsi jää itkemään lohduttomasti vanhemman perään päiväkodissa, eikä toivu siitä kohtuullisessa ajassa. Hän saattaa olla muskarilainen, joka ei suostu nousemaan vanhemman sylistä minnekään, ei edes itselleen mieluisaan laulu- tai tanssipiiriin. Hän voi saattaa myös olla koululainen, joka kärsii selittämättömistä päänsäryistä ja vatsakivuista ja joka siten mielellään jäisi kotiin milloin mistäkin syystä.

Eroahdistuneisuus on lasten tavallisimpia psyykkisiä oireita. Vaivan yleisyys on luokkaa 5-20 % lapsista, tutkimuksista riippuen. Oire on tyypillisesti kausiluontoinen, ja vain pienellä osalla se vaikuttaa elämään jatkuvasti. Lapsen kehityksen eri vaiheissa tai muutostilanteissa eroahdistuneisuus usein aktivoituu väliaikaisesti.

Mistä eroahdistuneisuus johtuu?

Ahdistuneisuustaipumus on vahvasti periytyvä ominaisuus, joten useimmilla eroahdistuneilla lapsilla on lähisukulainen, jolla on ainakin joskus ollut vastaavia oireita. Toisinaan vanhemmalla saattaa itsellään olla hoitamaton ahdistuneisuushäiriö.

Perintötekijöiden lisäksi oireeseen vaikuttaa ympäristö ja mallioppiminen. Ahdistuneisuuteen taipuvaiset ihmiset ovat tutkimusten mukaan valppaita havaitsemaan mahdolliseen uhkaan liittyvät signaalit. He myös tulkitsevat oman selviytymiskykynsä muita huonommaksi. Lisäksi heillä saattaa olla muita enemmän selviytymiskeinoja, jotka johtavat toimintakykyä huonontaviin ongelmiin, kuten ahdistusta aiheuttavan asian välttely. Lapsi saattaa omaksua näitä käyttäytymisen piirteitä vanhemman tai muun läheisen toiminnasta.

Oireen ilmenemiseen vaikuttaa muun muassa lapsen ikä, temperamentti, kiintymyssuhteiden laatu, arjen muutokset tai pysyvyys sekä lapsen tunnesäätelykeinojen kypsyneisyys. Osa lapsista kokee haastavan temperamenttinsa johdosta hyvin voimakkaita kielteisiä tunteita, joista on vaikea toipua. Näillä lapsilla on tutkimusten mukaan enemmän riskiä voimakkaaseen eroahdistuneisuuteen.

Minkälaista eroahdistuneisuus on eri-ikäisillä lapsilla?

Lähes kaikilla vauvoilla on jonkinasteista eroahdistuneisuutta noin 8-10 kk iässä, mikä liittyy aivan normaaliin kiintymyssuhteiden muodostumiseen ja vahvistumiseen omien vanhempien ja hoitajien kanssa. “Hän vierastaa”, sanotaan. Vierastamista on hyvin eri tasoista. Jotkut vauvelit eivät siedä edes sitä, että joutuvat niin sanotusti väärään syliin. Tai lapsi alkaa heti huutaa, kun oma rakas vanhempi häviää pikku hetkeksi näköpiiristä toiseen huoneeseen vaikkapa vesilasillista hakemaan. Toiset vauvat taas “ottavat lunkisti” ja rääkäisevät lähinnä muodon vuoksi, jos tuttua aikuista ei vähään aikaan näy. Yleensä kaikenmoinen eroahdistusoireilu on tässä iässä ihan normaalia ja ohimenevää.

Kliinisen kokemuksen mukaan ongelmaksi muodostuva eroahdistuneisuus on tavallisinta taaperovaiheessa sekä ehkä hieman yllättäen myös noin 6-7 vuoden iässä. Taaperovaiheessa luonteva selitys oireelle on maailman avautuminen ja lapsen ymmärryksen lisääntyminen. Maailma on valtava, ennakoimaton ja ihmeellinen – ja samalla hyvin pelottava. Aikuinen toimii turvasatamana, josta pikkulapsi tankkaa rakkautta ja läheisyyttä ja johon luottaen lapsi uskaltaa lähteä pienille tutkimusretkilleen. Ymmärrettävästi lapsen näkökulmasta suurin uhka olisi, että turvasatama häviäisi maisemista. Niinpä siitä on pidettävä kiinni hinnalla millä hyvänsä. Kun tästä vaiheesta on selvitty kasvun, kehityksen ja vanhemman tuen avulla, oireilu yleensä vähenee selvästi.

Eskari- ja koulunaloitusvaiheessa eroahdistuneisuus voi alkaa pikku hiljaa tai jopa iskeä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Eräänä päivänä lapsi ei vain suostu jäämään hetkeksikään yksin kotiin, ei edes postin haun ajaksi. Lapsi saattaa kieltäytyä menemästä kavereilleen. Hän saattaa yrittää määritellä, missä vanhempi on, kun lapsi on jossain muualla: “saat mennä vain kauppaan ja muuten sinun on oltava kotona”. Tai lapsi alkaa murehtia jatkuvasti erilaisia asioita koulupäivään ja kouluun menemiseen liityen. Illat menevät itkiessä ja seuraavaa päivää märehtiessä. Erityisesti yllätykset, retket, toimintapäivät ja vastaavat ovat eroahdistuneelle lapselle vaikeita, koska hän kokee olonsa turvalliseksi rutiinien parissa.

Eroahdistunut lapsi voi olla toisissa tilanteissa rento ja toimintakykyinen, mutta toisissa tilanteissa taas äärimmäisen takertuva, itkuinen ja hätääntynyt. Oireilun laukaisevat tilanteet ovat yksilöllisiä mutta usein aika rajattuja. Esimerkiksi kotona yksin oleminen voi olla ehdoton no-no, kun taas mummolaan meneminen sujuu, tai toisin päin. Eroahdistuneisuuden tuottama “ahdistuneisuuskohtaus” muistuttaa paljon paniikkikohtausta, ja jonkinlainen jatkumo paniikkioireisiin onkin olemassa myöhemmässä iässä.

Mitä tehdä jos lapsi on eroahdistunut?

  • Yritä olla ahdistumatta (usein).
  • Yritä olla suuttumatta (usein).
  • Palaa enemmän turvasataman rooliin.
  • Luota siihen, että lapsi pärjää.
  • Altista lasta arjessa sopivasti jännittäville tilanteille.
  • Auta lasta saamaan ikätasoisia selviytymisen kokemuksia.

Aikuisen ahdistuksesta: Useimmat vanhemmat ahdistuvat, jos lapsella on paha olla. Näin käy myös niille vanhemmille, joiden lapsi oireilee ahdistuneisuudella. Vanhemman, jolla mahdollisesti on itselläänkin ahdistuneisuustaipumus tai -häiriö, on helppo samaistua lapsen kokemukseen ja pinteeseen. Samasta syystä vanhemman on tyypillisesti vaikea tukea lastaan ikätasoiseen suoriutumiseen. Voi tuntua mahdottomalta pistää lapsi “kärsimään” jostain, joka tuntuisi tai olisi lapsena itsestä tuntunut sietämättömältä. Tämä selittää, miksi eroahdistuneen lapsen vanhempi antaa usein lapselleen periksi: jos lapsi ei halua mennä kauppaan, ei mennä. Jos lapsi ei halua mennä kouluun, ei pakoteta. Valitettavasti vanhemman ahdistuneisuus johtaa lapsen näkökulmasta karhunpalvelukseen: jos lapsi ei mene jännittäviin (mutta yleisesti turvallisina pidettyihin) tilanteisiin, hän ei saa kokemusta, että voi selviytyä. Näin ollen ymmärtäväinen ja lempeä vanhempi saattaa haluamattaan pitää lapsen oiretta yllä.

Aikuisen suuttumisesta: Myös suuttuminen ja turhautuminen on tavallista eroahdistuneen lapsen vanhemmalle. Erityisesti kun kyse on kouluikäisestä lapsosesta, eroahdistuneisuusoire voi olla äärettömän rasittavaa, koska se vaikeuttaa niitä asioita, josta useimmat vanhemmat tykkäävät: kouluikäisen vanhempana on helppo tehdä kotitöitä, kun lapsi ei enää kaipaa herkeämätöntä valvontaa. Tai on mahdollista käydä rauhassa luomassa lumet pihalla, toisin kuin taaperon kanssa, joka on aina puettava mukaan. Eroahdistuneisuus ikään kuin palauttaa asetelman aiempaan: kotona on lapsi, joka itkien, kirkuen ja takertuen vaatii, ettei vanhempi saa olla edes vessan oven takana näkymättömissä. Ketä tahansa vanhempaa tämä saattaisi alkaa suututtaa erityisesti oireen jatkuessa pitkään. Yleensä suuttuminen ei kuitenkaan auta lasta, vaan päin vastoin aiheuttaa lapselle entistä kaoottisemman olon. Siksi pure hammasta, laske kymmeneen, hengitä syvään tai tee mitä tahansa, että jaksaisit hillitä itsesi lapsen oireen ilmetessä. Hän ei tee sitä tahallaan.

Turvasatamana olemisesta: Kun haluat tukea lasta tulemaan toimeen ahdistuneisuuden kanssa, muodosta itsellesi mielikuva majakasta. Lapsesi on kuin pieni vene, joka keikkuu elämän hurjassa aallokossa. Hän kokee olonsa turvalliseksi, kun majakan valo väikkyy kaukaisuudessa. Jos valoa ei ole, lapsi hätääntyy. Kun olet majakka, näet miten veneellä menee ja voit ohjata venettä turvaan. Tähän lapsi erityisesti tarvitsee sinua oireillessaan. Olet vakaa ja turvallinen aikuinen, jolle lapsi voi purkaa ahdistuksensa ja pahan mielensä. Ota lapsen olo vastaan, auta lasta tunnistamaan tunteensa ja suhtaudu hänen kokemuksiinsa myötätuntoisesti. Majakkana olemisen ohella riittävä aikuisen aika ja huomio sekä mukavat yhteiset hetket ovat lapselle tärkeitä. Pysähdy lapsen luo ja kysy, mitä kuuluu. Kuuntele vastaus. Kehu reippaaksi, rohkeaksi ja ihanaksi.

Aikuisen luottamuksesta: Pidätkö päiväkotia, esikoulua tai koulua yleisesti turvallisena paikkana? Voitko luottaa, että lapsesi on näissä paikoissa turvassa? Nämä ovat kysymyksiä, jotka eroahdistuneisuudesta kärsivien lasten vanhempien on usein esitettävä itselleen. Eroahdistuneisuus, jonka vuoksi lapsi haluaisi jäädä kotiin milloin mistäkin syystä, ei saisi johtaa siihen, ettei lapsi osallistu lainkaan ikätasoisiin aktiviteetteihin. Monella vanhemmalla on esimerkiksi houkutus ottaa lapsi kotiopetukseen, jos lapsi on kouluun menemiseen liittyen kovin ahdistunut. Tällainen toimintatapa on kuitenkin yleensä ahdistuksen tunteen välttelyä eikä siksi auta lasta toipumaan. Aluksi se voi helpottaa lapsen oloa, mutta kotiin jääminen alkaa helposti yleistyä jatkuvaksi toimintavaksi. Parempi lähestymistapa onkin siksi auttaa lasta askeleittain altistamaan itseään ahdistavalle tilanteelle (usein koululle), jolloin lapsen toimintakyky paranee.

Moni lapsi hyötyy oireiluvaiheessa esimerkiksi siitä, että aikuinen saattaa hänet kouluun ja vie mahdollisesti jopa luokkaan asti, jos ahdistuneisuusoireilu on kovin hankalaa. Koulussa saatetaan myös sopia, että joku tietty aikuinen toimii lapsen tukena vaikeissa tilanteissa. Useimmat lapset hyötyvät lisäksi yleisestä kouluun liittyvän kuormituksen vähentämisestä, tarvittaessa tuki- tai erityisopetuksesta, tai joskus oppimisedellytysten kartoituksesta, josta voi joskus löytyä selityksiä oireiluun. Myös mahdolliset kiusaamiskokemukset on syytä arvioida, ja niihin on puututtava. Jotkut tarvitsevat pienemmän ja helpommin hahmotettavissa olevan opetusryhmän tuen. Näin ollen vanhempien ja koulun yhteistyö on välttämätöntä, jos lapsella on vetoa jäädä pois koulusta.

Pelottaville asioille altistuksesta: altistuksen ideana on se, että aivoissa tapahtuu habituaatiota, kun koemme jotain toistuvaa. Aivot toisin sanoen tottuvat kaikenlaiseen – jopa ahdistaviin tai pelottaviksi koettuihin asioihin. Se kuitenkin ottaa oman aikansa. Kun lasta altistetaan turvallisesti ahdistaville tilanteille, niihin tottuminen vähentää ahdistuneisuuden määrää pidemmällä tähtäimellä. Altistus on tärkeä toteuttaa vaiheittain ja aloittaa mahdollisimman helposta tehtävästä. Esimerkiksi kaverille menemisen voi ottaa harjoittelutavoitteeksi. Tällöin lapsen kanssa yhdessä sovitaan, miten pitkään hän voisi kokeilla olla kaverilla ja mitä keinoja hän voi käyttää, jos alkaa ahdistaa tai pelottaa (luotettavalle aikuiselle kertominen, vanhemmalle soittaminen tai tekstaaminen, syvään hengittäminen, turvallinen mielikuva jne).

Voit vahvistaa lapsen motivaatiota altistua eli tehdä pelottavia asioita myös palkitsemalla: jos lapsi antaa sinun esimerkiksi tehdä 10 min pihahommia ja pysyy itse sen aikaa sisällä tai omissa puuhissaan, hän saa tarran. Muutamasta tarrasta seuraa palkkio, joka on lapselle mieluinen asia, esimerkiksi puhelinpelin lisäosa tai vastaava. Huomaa kuitenkin, että yleensä ahdistuneisuuden helpottamiseksi tarvitaan paljon harjoittelua. On tarjottava runsaasti kokemuksia, jotka kumoavat sen ajatuksen, mitä ahdistuneisuus tuottaa: että pienikin ero läheisestä on vaarallinen ja uhkaava kokemus.

Selviytymiskyvyn vahvistamisesta: Listan viimeinen kohta ei liity suoraan ahdistuneisuuteen mutta se kylläkin liittyy lapsen minäkäsitykseen ja uskomuksiin omasta selviytymiskyvystä. Useimmat ahdistuneet lapset kokevat, että he ovat täysin riippuvaisia toisista ja heidän avustaan. Ja toisaalta, heillä saattaakin olla huomattavia puutteita arkitaidoissa – lähtien siitä, osaavatko (!) he viedä tiskinsä tiskipöydälle, roskansa roskiin ja pyykkinsä pyykkikoriin. On tärkeää, että huolehdit, että lapsi oppii ikään kuuluvia arkitaitoja. Kun lapsi kokee pystyvyyttä jossain asiassa, hänen on helpompi uskaltautua itselleen vaikeisiin tilanteisiin myös muuten. Pystyvyyden tunne on hyvää vastavoimaa ahdistuneisuudelle. Elämä ei ehkäpä olekaan aivan niin kaoottinen ja pelottava kuin miltä se lapsesta tässä hetkessä tuntuu.

Kaiken kaikkiaan eroahdistuneisuusoire liittyy yleensä sekä lapsen temperamenttiominaisuuksiin, ikään että kehitysvaiheeseen. Voit olla vanhempana melko rauhallisin mielin sen suhteen, että vaihe menee aikanaan ohi. Voit toki helpottaa ja nopeuttaa sitä vanhempana toimimalla lapsen edun mukaisesti edellä kuvatuin tavoin.

Haluatko tukea lapsen/ nuoren mielenterveyttä? Toimi näin.

Seuraavaa tekstiä inspiroi paitsi käytettävissä oleva tutkimustieto, myös Twitterissä levinnyt viesti siitä, että jopa 25% nykyisistä yliopisto-opiskelijoista tarvitsee psykiatrin palveluita.

Toimi näin, kun haluat tukea lapsen/nuoren mielenterveyttä.

1) Hyväksy lapsi sellaisena kuin hän on. Hän on oma ainutlaatuinen persoonansa. Hän voi olla joissain asioissa hyvin erilainen kuin sinä, mutta silti aivan yhtä mahtava tyyppi kuin sinä. Lapsesi mittaa arvoaan erityisesti sinun katseesi, huomiosi, sanojesi ja kosketuksesi kautta. Jos haluat lapsellesi kehittyvän hyvän itsetunnon, muista huomata hyvä ja kehua lapsesi päivittäin – ihan vain koska hän on ihana tyyppi.

2) Älä aliarvioi ajan merkitystä. Vietä aikaa lapsesi/nuoren seurassa. Seuraa hänen puuhiaan. Kuuntele hänen toiveitaan. Ole paikalla ja kuulolla, useimpina päivinä, edes jonkin aikaa. Kaikkea haluamaansa lapsen ei tarvitse saada, mutta on tärkeää tulla kuulluksi. Lapsesi arvostaa sinun huomiotasi enemmän kuin mitään muuta elämässä. Kaikkien sähköisten laitteidesi pitäisi hävitä kiinnostavuudessaan omalle lapsellesi, joka on arkesi tärkeimpiä ilonlähteitä. Osoita se hänelle käyttämällä häneen aikaa.

3) Yritä muistaa hoitaa itseäsi. Vanhemman mielenterveys ja jaksaminen on lapsen hyvinvoinnin pohja, tästä on valtavasti tutkimusnäyttöä. Jos olet jatkuvasti huonovointinen tai uupunut, et jaksa olla hänen käytettävissään. Hyvä mielenterveytesi ja terveytesi taas auttavat sinua olemaan vakaa majakka, jonka luo lapsesi löytää arjen myrskyissä. Hoitamalla itse itseäsi annatkin jälkipolville esimerkin siitä, miten kypsä aikuinen toimii. Välitä itsestäsi ja lepää, virkisty, sekä lakkaa suorittamasta 24/7 ❤️.

4) Anna lapsesi solmia merkityksellisiä ihmissuhteita: kaverit, naapurit, kummit, sukulaiset, nuorisotyöntekijät ja niin edespäin. He ovat paitsi tärkeä tukiverkosto sinulle vanhempana, myös ilon ja resilienssin lähde lapsellesi. Jos lapsella on yksinäisyyttä ja kaveriongelmia, panosta niihin ympäristöihin, joissa lapsi viihtyy hyvin. Kavereita voi saada myös netissä, harrastuksissa jne. Joskus lapsen kaverisuhteiden onnistuminen edellyttää paljon aikuisen valvontaa, tukea ja ohjausta. Se ei ole epäonnistumisen merkki. Toiset vain kypsyvät näissä asioissa myöhemmin kuin toiset.

5) Tue lapsesi päiväkoti- ja koulutaivalta. Varmista, että hän saa ymmärrystä ja tukea osakseen, kun hän sitä tarvitsee. Parasta on lapsen kannalta, jos joku kasvatusympäristön aikuinen vaikuttaa tykkäävän hänestä aidosti. Jos ongelmia ilmenee, tee yhteistyötä lapsesi opettajan kanssa. Keskustele lapsen tilanteesta niin avoimesti kuin mahdollista. Usko myös opettajan näkemystä lapsesta, vaikka se olisi erilainen kuin omasi. Pyrkikää jakamaan kasvatuskumppanuus siten, että sekä koulussa että kotona pärjätään. Läksyjoustot, palkitsemisohjelmat, reissuvihko, tukiopetus, äänikirjat, aktiivityynyt – maailma on täynnä apukeinoja, joita voi ottaa käyttöön oppimisen helpottamiseksi. Muista kuitenkin, että jokainen ihminen oppii parhaiten turvallisessa, hänen tarpeensa riittävästi huomioivassa ympäristössä. Toisin sanoen aikuisen avusta ja läsnäolosta on hyötyä. Mikäli lapsesi kanssa tarvitaan erityisiä tukitoimia, joskus niiden järjestyminen vaatii vanhemmilta “asianajajaroolia” tai vaikuttamistyötä esimerkiksi oman kunnan tahoihin.

5) Tehkää perheenä niitä asioita, mistä kaikki nautitte. Jos et tykkää leikkiä legoilla, älä leiki. Pelaa sen sijaan lautapeliä, haravoi yhdessä, leivo tai juttele vain. Ilo on matalan mielialan ja ahdistuksen pahin vihollinen. Arkinen, edes osittain rakkaudellinen ja turvallinen lapsuuden muistovalikoima on oiva suoja myöhempien vaikeuksien aiheuttamia psyykkisiä oireita vastaan. Sinun eräs tärkeä tehtäväsi on näyttää lapselle, mitä kaikkea mukavaa, iloista ja kaunista elämässä voi olla. Silloin lapsi uskaltaa toivoa hyvää myös omalta tulevaisuudeltaan.

6) Panosta perusasioihin. Riittävä uni, monipuolinen ravinto, mielekäs liikunta, säännöllinen elämänrytmi ja kofeiinin, päihteiden ja liiallisen ruutuajan välttäminen ovat tärkeitä elementtejä jokaiselle lapselle tai nuorelle. Niin hassulta kuin se voi kuulostaakin, arki rutiineineen ja tapoineen on usein mitä parasta mielenterveyden ennaltaehkäisevää hoitoa.

7) Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä, ole lapsen tai nuoren keskustelukumppani ja kuuleva korva aina, kun hän tarvitsee. Jokaisen ihmisen elämässä on joskus ongelmia. Niitä kaikkia ei voi eikä tarvitse ratkaista, mutta silti voi keskittyä olemaan läsnä. On maailman parasta lääkettä elämän aiheuttamiin kirveleviin haavoihin, jos joku kuulee, kohtaa ja suhtautuu myötätuntoisella ja tunteita validoivalla tavalla näihin asioihin. Pysähdy, kuuntele, asetu toisen asemaan, vastaa myötätuntoisesti. Tällä pääsee jo pitkälle. Samalla lapsesi oppii, mitä myötätunto on – siirrät siis myötätunnon jalon taidon seuraaville polville.

Siinäpä se. Ei tämäkään rakettitiedettä, sanoisin.

P. S. Vältä lapsen tai nuoren ylikuormittamista liiallisilla tai liian vaativilla harrastuksilla. Harrastusten tehtävä on tuoda iloa, ei vaikeuttaa elämää. Tämä meinaa nykypäivänä helposti unohtua.

P. P. S. Suhtaudu nihkeästi somen luomaan tarinointitapaan: elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista, eikä somen tarjoama “tuhkasta feeniks-linnuksi muuttuminen” ole kovin realistinen tapa lähestyä elämää. Ihmiset ovat yhä ihmisiä. Itse asiassa, elämässä hyödyttää erityisesti taito sitkeästi yrittää uudelleen, vaikka moni asia menisikin aivan varmasti pieleen. Opeta lapselle myönteistä realismia sen suhteen, että menestys ei ole välttämättä elämän keskeinen asia.

Toivosta – näkymättömästä kesästä jokaisessa ihmisessä

Minä ja lukuisat muut mielenterveyden ja sosiaalialan ammattilaiset kuulemme viikoittain kymmeniä karuja tarinoita elämästä: sairaudesta, vaikeuksista, alkoholista, synkistä mielenmaisemista ja ahdistuksesta. Kuulemme puhetta köyhyydestä, lamaantumisesta ja väkivallasta. Olemme sivustaseuraajina, kun joku menetetään ja kun joku eroaa. Työpöydälläni on nenäliinapaketti, ja sen sisältö hupenee kieltämättä melko vauhdikkaasti. 

Mietit ehkä, miksi joku haluaisi tehdä tällaista työtä. Tai jos tekeekin, eikö se muuta ihmistä? 

Vastaus jälkimmäiseen kysymykseen on: kyllä se muuttaa. Eräs lastenpsykiatrian pitkäaikainen ammattilainen on kuvannut asiaa siten, että alan myötä avautuu eräänlainen ikkuna, jota ei ehkä ikinä enää saa kiinni. Tässä on jotain perää. Ammattilaisena olenkin niin tottunut ihmisen elämän monenlaisiin mutkiin ja kiemuroihin, että välillä tunnen olevani vanha sielu. Asiat, jotka ehkä nuorempana ja eri alalla toimiessani hämmästyttivät, lakkaavat tekemästä niin. Myös tietynlainen sinisilmäisyys on karissut: totuus on AINA tarua ihmeellisempää. 

Mutta psykiatrinen ala voi paitsi avata silmät monelle elämän ilmiölle, muuttaa ihmistä myönteiseen suuntaankin. Mielikuvat ja ajatukset hyvästä elämästä voivat uudistua, kun saa tutustua niin monen ihmisen elämänvalintoihin ja -tilanteisiin. On tietyllä tavalla hieno etuoikeus, kun ihmisten tarinoita kuunnellessa saa kokemuksellisen tiedon siitä, että yhtä ainoaa oikeaa tapaa elää ei ole. Jotkut ovat elämäntapaintiaaneja, jotkut ovat suorittajia. Joillakin on paljon rahaa, toisilla ei juuri mitään. Jotkut kouluttautuvat, toisille on tärkeää ihan muut asiat elämässä. Yksi saa koulussa arvosanaksi vitosia, toinen kymppejä, ja kummallakin voi mennä ihan yhtä hyvin tai huonosti. 

Itselleni alanvalinta on tästä näkökulmasta tarkoittanut muun muassa omien arvojen kirkastumista.

Kuten moni alalla toimiva, olen saanut nähdä, että todellinen hyvä elämä koostuu omien aitojen arvojen mukaan toimimisesta ja sitä kautta merkityksellisyyden kokemisesta. Raha, koulutus, matkat, hieno IG-tili, julkisuus tai kulissit eivät ole avaimia onneen. Ja mikä tärkeintä: monella eri tavalla eläen lopputulos voi olla loistava! Tämä oivallus on ollut tärkeä, koska se tuottaa kunnioittavan perusasenteen jokaista asiakasta tai potilastani kohtaan. Minulla ei nimittäin ole mitään erityistä oikeutta määritellä, miten toisen ihmisen tulee elää. Voin ainoastaan tarjota asiantuntemukseni ihmisen käyttöön, ja pääsääntöisesti näin voin toimia vain, jos ihminen itse sitä pyytää ja haluaa

Sitten edelliseen kysymykseeni: miksi joku kokee mielekkääksi tehdä tällaista työtä. Tässä kohtaa tullaan vahvasti toiveikkuuden alueelle.  

Nimittäin mitä pidempään toimin lääkärinä ja lastenpsykiatrina, sitä suurempana näen toivon merkityksen elämässä ja lastenpsykiatriassa. Jos lapsi (tai aikuinen) luopuu toivosta, elämässä ei enää näytä olevan järkeä. Toivottomuus syö merkityksen ja aiheuttaa mitättömyyden kokemuksen. Ilman toivoa on vain arki ja sen lukemattomat vaikeudet. 

Näenkin toivon tärkeimpänä voimavarana, johon tukeutuen lapsi itse mutta myös perhe voi toipua vaikeuksistaan.

Toivoa tarvitaan, jotta ihminen uskaltaa ottaa ongelmansa puheeksi. Hän ei tee niin, jos ei usko siitä olevan mitään hyötyä.

Toivoa tarvitaan myös, jotta ihminen – on se sitten lapsi tai aikuinen – uskaltaa tehdä mitään uutta. Kaikki oppiminen vaatii turvallisuuden kokemuksen sekä edes pikkiriikkisen uskoa siihen, että itsellä on mahdollisuus oppia kyseinen juttu. 

Kolmanneksi, toivoa tarvitaan erityisesti lastenpsykiatriassa siihen, että oireilevan lapsen vanhemmat ja lähipiiri kykenevät näkemään tulevaisuuden jonain muuna kuin synkkänä. Meidät aikuiset valtaa helposti ahdistus, epätoivo ja epäluottamus, kun jotain pahaa tapahtuu. Toivo on kuitenkin kantanut silloinkin, kun lapsi joutuu kohtaamaan vakavan sairauden, väkivaltaa tai muita järkyttäviä tragedioita. Vaikka järkiperusteluja ei murheellisen tapahtuman hetkellä olisi, jossain syvällä itää pienenpieni toivon siemen. Vaikka tilanne olisi kuinka vaikea, ihmisessä itsessään on sisäsyntyinen hiljainen ääni, joka vakuuttaa, että kaikesta tapahtuneesta pahasta on mahdollista toipua vielä (ja sivuhuomautuksena: niin onkin).

Siksi parhaat hetket työssäni liittyvät toivon viriämiseen potilastilanteissa.

Kun asiat alkavat selvitä ja ratkaisuja löytyy, ihmisen katseesta näkee, kun toivo alkaa elää. Se on kuin pieni liekki, joka syttyy, kun kipinään puhaltaa. Toivo on siinäkin mielessä mainio, että se pistää meihin aikuisiin puhtia: jaksaa taas yrittää tehdä jotakin tilanteen helpottamiseksi. Toivo vaikuttaa siis paitsi lapsipotilaaseen itseensä, myös hänen vanhempiinsa, tukijoukkoihinsa ja opettajiinsa. 

Kun näen työssäni toiveikkuuden vahvistumista ja samalla myönteisten asioiden tapahtumista potilaiden elämässä, se vahvistaa myös omaa toiveikkuuttani ja luottoa elämään sinänsä. Näen, miten hienoja juttuja voi saavuttaa, kun asioita tehdään oikeaan aikaan. Miten apu on joskus ihan lähellä – että motivaatio, usko ja sinnikäs yrittäminen ovat paitsi mielenterveyden, myös tyydyttävämmän perhe-elämän rakennusaineita. On mahtavaa, kun lapseen nousee tekemisen halu ja palo, kunhan me aikuiset vain ensin hoksaamme, että hän on taitava ja että hänessä on niin valtava potentiaali. 

Päätän tämän aidon mutta hivenen sentimentaalisen kirjoitukseni seuraavaan sitaattiin, jonka kohtasin eräässä gradussa muutama vuosi sitten. Jollain tavalla siihen kiteytyy jokaisen ihmisen elämän herkkyys ja kauneus, sekä tietysti se kuuluisa toivo. 

“Keskellä pimeintä talvea, löysin siellä olevan, minussa, näkymättömän kesän. Ja se tekee minut onnelliseksi. Siksi koska vaikka maailma miten kovasti vastustaa minua, minussa on jotakin vahvempaa – jotakin parempaa, työntämässä heti vastaan.” – Albert Camus

Miten kertoa lapselle aikuisen mielenterveysongelmista?

Olen usein aiemmissa postauksissani kuvannut sitä, miten yleisiä ja ennen kaikkea tavallisia mielenterveyden häiriöt ovat. Jopa viidesosalla ihmisistä on jollakin määritellyllä mittaushetkellä havaittavissa mielenterveyden häiriö. Useimmilla ihmisillä mielenterveyden ongelmat eivät ole pysyviä, vaan ne ovat nopeasti tai ainakin jonkin ajan kuluttua ohimeneviä. Toki joidenkin oireet aaltoilevat tai kroonistuvat. Mikä kaikki saa mielenterveysoireet pysymään yllä ja pitkittymään, olisi kiinnostava bloggausaihe, mutta tällä kertaa lähestyn aihetta toiselta kantilta.

Otan nimittäin esille kaikkein suurimman lemppariaiheeni eli psykoedukaation! Psykoedukaatio, tuo sanahirviö, tarkoittaa tietoa, jota jostain aiheesta annetaan. Esimerkiksi jos katkaisee jalkansa, lääkäri tai hoitaja antavat psykoedukaatiota potilaalle, kun he kertovat, miten murtuma hoidetaan, kuinka pitkään kipsiä on pidettävä ja miten jalkaa aletaan sitten kuntouttaa. Psykoedukaatiota voi antaa käytännössä mistä aiheesta tahansa. Esimerkiksi koulujen terveysvalistus on oiva esimerkki käytännön psykoedukaatiotyöstä. Mielenterveyden häiriöissä psykoedukaatio kattaa paitsi tietoa ongelman luonteesta ja ongelman yleisyydestä, myös infoa hoitovaihtoehdoista ja jonkinlaisen arvion paranemisesta.

Psykoedukaatio on lempiaiheeni, koska erityisesti mielenterveyden ongelmissa sillä on valtavan iso rooli. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että mielenterveysongelmista puhutaan harvoin työpaikkojen kahvipöydässä tai harrastusryhmien tauoilla. Katkenneesta jalasta voi helposti jutustella, ja joku silloin varmaan vinkkaa hyvän fysioterapeutin, kuntoutuskeinon tai antaa muun vinkin jalkapotilaan auttamiseksi. Mutta harva saa tuttavapiirissäkään sanottua olleensa hiljattain “pohjalla”, tai vakavasti masentunut tai vaikkapa psykoosissa. Se ei jotenkin ole kulttuurisesti tapana, eikä toisaalta moni asiasta kuuleva osaa heti kättelyssä siihen oikein vinkkejäkään antaa (joskin kulttuuri tässä suhteessa on ilahduttavasti muuttumassa, ja erityisesti nuoriso on myös psyykkisistä jutuista varsin avointa).

Toinen syy, miksi psykoedukaatio on mielestäni mielenterveysongelmissa erityisen tärkeää, liittyy siihen, että ihmiset helposti kuvittelevat mielenterveyden oireiden olevan ikuisia, invalidisoivia tai johtavan “hulluuteen”. Näinhän ei siis ole, vaan suuri osa toipuu tai vähintään oppii elämään oireidensa kanssa.

Nyt on pakko lisätä vielä kolmas syy, miksi psykoedukaatio on tärkeää. Nimittäin ilman riittävää tietoa moni psyykkisistä oireista kärsivä kokee olevansa ongelmiensa kanssa ihan yksin – ikään kuin kellään muulla ei olisi vastaavia ongelmia. Mutta aikuisten oikeasti, kuten yllä mainitsin, viidesosalla ihmisistä on mielenterveyden häiriö ja vielä useammalla jonkinlaisia mielenterveysoireita. Siksi oikeastaan tässä blogissakin on loppupeleissä kyse nimenomaan psykoedukaatiosta. Tarkoituksenihan on avata psyykkisten oireiden ja mielenterveyden teemoja sellaisessa muodossa, että kaikkea tietoa ei tarvitse hakea netin vauvapalstoilta. Toivoisin, että syntyisi kokemus siitä, että näistä asioista voi puhua, niiden kanssa voi oppia elämään ja että yleisesti toivoa on.

Flunssa ja psykoedukaatio

Psykoedukaation osalta psyykkinen oireilu vertautuu minusta yleisesti parhaiten flunssaan. Kaikki tietävät, että flunssia tulee ja menee. Joskus flunssa jää ärsyttävästi päälle ja köhä tai tukkoisuus jatkuvat viikkokausia. Toimintakyky menee huonoksi, pienikin kävely hikoiluttaa, ei meinaa jaksaa oikein mitään. No, mielenterveyden oireet ovat ihan vastaava juttu. Niitä tulee ja menee, ja joskus ne jäävät ärsyttävästi päälle. Flunssan jälkitautina vain äärimmäisen harva sairastuu vakavammin, keuhkokuumeeseen tai sydänlihastulehdukseen. Useimmat sen sijaan toipuvat ennalleen. Aivan vastaavasti psyykkisten oireiden ilmetessä vain aniharva sairastuu vakavasti, joutuu sairaalaan tai pysyvästi vaikkapa työkyvyttömäksi. Useimmat sen sijaan toipuvat ennalleen.

Tällä kertaa haluan kirjoittaa psykoedukaatiota erityisesti siitä näkökulmasta, miten aikuinen voisi kertoa omasta mielenterveyden häiriöstään lapselleen. Tämä on aihe, josta on edelleen häkellyttävän vähän väestölle suunnattuja julkaisuja. Onneksi Suomen mielenterveysseura on julkaissut oppaan nuorille, joiden vanhemmilla on mielenterveyden häiriö (opas on ladattavissa ilmaiseksi täältä). Se sopii sisällöllisesti parhaiten nuorisolle, joskin sitä voi aikuisen kanssa hyödyntää jo pienehkökin lapsi. Suomen mielenterveysseuran psykoedukaatiosarjaan kuuluu muuten muitakin julkaisuja, joihin voi tutustua täällä.

Mielenterveyteen liittyvää erittäin hyödyllistä muuta psykoedukaatiomateriaalia on muun muassa aikuisten, lasten tai nuorten Mielenterveystalossa, joka on täynnä kaikenlaista kiinnostavaa (ja näyttöön perustuvaa) tietoa, sekä esimerkiksi Terveyskirjastossa. Näissä portaaleissa fokus on yleisesti mielenterveyden asioissa eikä niinkään siinä, miten vanhemmat voivat kertoa kokemistaan oireista lapselle.

No niin, mutta asiaan.

Miten voisin kertoa psyykkisistä oireistani lapselle?

  1. Ole rehellinen ja selkeä (mutta ei liian).
  2. Käytä arkisia vertauksia.
  3. Luo turvallisuuden tunnetta.
  4. Kerro saavasi apua.
  5. Anna toivoa.

Yllä listattuna ovat aivan pähkinänkuoressa ne asiat, jotka lapsen pitäisi tietää läheisen aikuisensa mielenterveyden ongelmista.

Aloitetaan rehellisyydestä ja selkeydestä. Lapsi ei välttämättä ymmärrä, mitä on masennus, psykoottisuus, kaksisuuntainen mielialahäiriö, skitsofrenia tai näin pois päin. Hän kuitenkin ymmärtää ja huomaa, jos vanhempi esimerkiksi ei jaksa aamuisin nousta sängystä, huolehtia itsestään tai vaikkapa auttaa lasta läksyjen kanssa. Rehellinen ja selkeä puhe mielenterveydestä tarkoittaa käytännössä, että lapselle kerrotaan, mistä aikuisen oireissa on kyse. “Minulla on todettu masennus. Se on sairaus, jonka vuoksi en oikein jaksa tehdä mitään. Se ei tartu ja siitä paranee ajan kanssa.” Lapselle ei tarvitse kertoa oireilusta tai sen taustoista yksityiskohtaisia asioita (esimerkiksi sitä, jos masennuksen taustalla on vaikkapa traumaattisia omia lapsuudenkokemuksia), vaan lapsi kaipaa usein yksinkertaisesti lyhyen selityksen ja nimen asioille. Mieti, mitä itse olisit halunnut tietää lapsena vastaavassa tilanteessa omalta vanhemmaltasi. Sen verran luultavasti omakin lapsesi haluaa.

Toiseksi, arkiset vertaukset ovat monelle ihmiselle toimiva tapa saada kiinni siitä, mistä puhutaan. Flunssavertauksen lisäksi toimiva voisi olla esimerkiksi mielikuva kasvista. Kasvit nuupahtavat, jos ne eivät saa riittävästi vettä, valoa ja ravinteita. Samalla tavalla ihminen voi henkisesti nuupahtaa, jos hän ei syystä tai toisesta ole voinut pitää itsestään riittävästi huolta. Tällä tavoin voi selittää vaikkapa masennusta. Ahdistuneisuuteen taas voi viitata puhumalla liian herkästi toimivasta palohälyttimestä. Normaalistikin hälytyskeskuksemme huolehtii siitä, että pysymme turvassa. Ahdistuvan tai paniikkiin joutuvan ihmisen hälytyskeskus toimii liian herkästi, aivan kuten palohälytin alkaa soida joskus lettuja paistaessa, vaikka ei ole tulipaloa. Keksi tai etsi vertauksia, jotka lapsesi ymmärtää. Myös vaikkapa elokuvasta Inside out voi saada vinkkiä siitä, miten puhua tunteista (tai skeemoista) lapsen kanssa.

Kolmanneksi, lapsi tarvitsee turvallisuuden tunnetta joka päivä. Yleensä sellaista tarjoaa hänelle eniten oma vanhempi tai muu läheinen aikuinen. Jos tämä aikuinen sairastuu – oli se sitten henkisesti tai fyysisesti – lapsen kannalta se on aina jonkinlainen turvallisuuden tunteen kolaus. Vanhemman tulee hoitaa tätä kolausta ihan niin kuin fyysisiä haavoja: hoivataan ja huolehditaan, kunnes se paranee. Henkisen kolhun saanut lapsi kaipaakin vakautta, tavallisia arjen rutiineita ja juttukaveria aikuisesta ainakin aika ajoin. Pidä siis kiinni arjen rutiineista ja tavoista. On varmasti asioita, joihin aikuisen psyykkinen sairaus lapsen elämässä vaikuttaa. Voi kuitenkin olla myös monia asioita, joihin se ei vaikuta. Muista ottaa nämä puheeksi lapsen kanssa. Huolehdi niiden jatkuvuudesta.

Yksi lapsen turvallisuuden tunnetta lisäävä asia on se, että aikuinen kertoo saavansa apua. Tällöin kivi poistuu lapsen rinnan päältä: joku muu huolehtii lapsen läheisestä, eikä hänen itse tarvitse sellaista vastuuta kantaa (mikä olisikin lapselle kohtuuton ja raskas taakka). Kerro siis lapselle, jos käyt jossakin saamassa apua ongelmiisi. “Olen voinut huonosti se on näkynyt kiukutteluna. Haluan saada apua itselleni. Käyn siksi tapaamassa joka viikko yhtä tätiä ja juttelemassa, että voisin paremmin. Hänen kanssaan puhuminen auttaa. “

Ja viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä, on tärkeää, että lapsi voi kokea toivoa. Vaikka olisit kuinka synkkä ja ajattelisit miten itsetuhoisesti tahansa, tai vaikka kokisit kuinka paljon toimintakyvyn rajoitteita oireidesi vuoksi ja meinaisit vaipua siksi epätoivoon, älä vie epätoivoon lasta mukanasi! Sano hänelle (ja yritä itsekin uskoa), että asiat voivat mennä parempaan suuntaan. Voit toipua. Voit haaveilla. Voit antaa myös lapsesi haaveilla paremmasta vaiheesta ja tulevaisuudesta. Suunnittele yhteisiä juttuja, edes unelmoinnin tasolla. “Kun tämä masennusvaihe menee ohi, niin sitten mennään yhdessä vaikka puistoon, kun taas jaksan enemmän.” Pitämällä toivon rippeistä kiinni, annat lapselle samalla mallia, miten elämän joskus sietämättömiinkin vaikeuksiin liittyy toiveita paremmasta. Masennuksesta muuten on olemassa myös loistava, WHO:n tuottama psykoedukaatiovideo nimeltä Black dog, ja mikä parasta, siihen saa suomenkielisen tekstityksen (täällä). Katso se! Se on tosi hyvä! Ja voit käyttää sitä toivon suhteen psykoedukaationa ainakin varhaisnuoruusiästä lähtien. Videon loppu on hyvinkin toiveikas.

Kaikilla on joskus vaikeaa

Psykoedukaation idea on, että tieto auttaa tulemaan tutuksi itselle uuden asian kanssa. Kun asiasta saa tietoa, sitä voi ajatella ja siihen voi alkaa pikku hiljaa sopeutua. Niinpä kuten aikuiset, myös lapset tarvitsevat tietoa niistä asioista, jotka vaikuttavat heidän elämäänsä.

Joskus vanhemmat pelkäävät, että psyykkisistä oireista lapselle kertominen vahingoittaa lasta tai suhdetta häneen jollain tavalla. Kun aikuinen kertoo asioista lapsen tasoisesti (yllä olevat pointit huomioon ottaen), mielestäni tällaiseen pelkoon ei ole mitään syytä. Päinvastoin, mikäli aikuinen kertoo lapselle oireistaan, lapsi saa hyväksyttävän selityksen niille asioille, joihin hän on pienessä mielessään koettanut keksiä aivan muita selityksiä. Se kun on kovin surullista, että usein pikkulapsen maailmassa ensimmäinen syyllinen vanhemman murheellisuuteen tai huonovointisuuteen löytyy omasta itsestä (!), jos vanhempi ei pysty parempaakaan selitystä antamaan. Siksi ja erityisesti siksi vanhempien kannattaisi ihan aina kertoa oireistaan ja sairauksistaan lapselle siinä muodossa, minkä lapsi pystyy vastaanottamaan ikä ja kehitystaso huomioiden. Tämä auttaa myös aikanaan hyväksymään sen faktan, että kaikilla on joskus vaikeaa.