Aihe, josta kukaan ei halua puhua: lasten ja nuorten kokema väkivalta 2020-luvun Suomessa

Koska monentasoiset väkivaltakokemukset ovat niin päivittäin lastenpsykiatrisessa työssä läsnä,  päätin kirjoittaa tämän tekstin lapsiin ja nuoriin kohdistuvasta väkivallasta erityisesti kasvattajan taholta. Toivon, että jaksat lukea sen, vaikka aihe tuntuu varmasti useimmista ihmisistä niin vaikealta, ettei haluaisi ajatella sitä lainkaan. Tässä kirjoituksessa käsittelen pääasiassa lasten ja nuorten kohtaamaa lieväksi määriteltävää väkivaltaa, ja pohdin, miten kohtaan työssäni kasvattajat, jotka näin ovat toimineet. Sisältövaroituksena paikoin sivutaan myös sellaista väkivaltaa, jota ei millään mittarilla voi pitää lievänä.

Kuka muka tänä päivänä kohtelee lapsia kaltoin?

Kuritusväkivalta kiellettiin Suomen laissa jo vuonna 1984, mutta olisi naiivia ajatella sen hävinneen yhteiskunnastamme. Pikemminkin päinvastoin, kyseessä on yleinen ilmiö: vuonna 2021 toteutetun nimettömän kyselyn mukaan vielä 44 % vanhemmista eli tämän kyselyn perusteella lähes puolet oli jossain muodossa joskus käyttänyt kuritusväkivaltaa lasta kohtaan (linkki uutiseen täällä). Saman kyselyn mukaan jopa yli 62 prosentilla aikuisikäisistä vastaajista oli ollut kokemuksia lapsuudessaan kurittamisesta omien vanhempien taholta. Nimetön kysely on todennäköisesti yksi luotettavimmista tavoista saada tietoa ilmiön yleisyydestä, koska lapsiin kohdistuva väkivalta on sekä lailla kiellettyä että toki myös laajalti paheksuttua, eivätkä ihmiset mielellään myönnä näin toimivansa.

Toinen luotettavahko tapa kerryttää tietoa lapsiin ja nuoriin kohdistuvasta väkivallasta on tietenkin kysyä heiltä itseltään. Kouluterveyskyselyssä tiedustellaan kahden vuoden välein lapsilta ja nuorilta muiden asioiden ohella heidän väkivaltakokemuksistaan. Tällä tavalla saadut luvut eivät ole sen kauniimpia, kuten Sotkanet-palvelusta kaikkien saatavilla olevat tilastotiedot osoittavat. Vuoden 2025 Kouluterveyskyselyn mukaan jopa 12 prosenttia 4.-5.-luokkalaisista on raportoinut kokeneensa fyysistä väkivaltaa vanhempansa taholta viimeisen vuoden aikana (Kuva 1). Onneksi tämä luku on sentään hieman pienempi kuin vuoden 2023 Kouluterveyskyselyn hurja 16 %!

Koetun henkisen väkivallan luvut ovat vielä isommat: 27 prosenttia 4.-5.-luokkalaisista on raportoinut kokeneensa henkistä väkivaltaa vanhemman tai muun lähiaikuisen taholta vuoden aikana. Kaikkein isoin luku henkisen väkivallan kokemuksista vuoden 2025 Kouluterveyskyselyssä löytyy kuitenkin lukion 1.-2.-vuoden oppilailta: heistä jopa 31 % on kokenut henkistä väkivaltaa vanhemman tai huolta pitävän aikuisen taholta vuoden aikana.

Erittäin huolestuttava tilastotieto vuoden 2025 Kouluterveyskyselyn perusteella on myös se, että lähelle 10 prosenttia 8.-9.-luokkalaisista on raportoinut kokeneensa seksuaaliväkivaltaa vuoden aikana, ja pienistä 4.-5-luokkalaisistakin seksuaalista painostusta tai koskettelua on kokenut vuoden aikana 4 prosenttia (kuva 3). Seksuaaliväkivallan teemaan en tässä kirjoituksessa pureudu tarkasti, mutta yleisesti totean, että erona fyysiseen ja henkiseen väkivaltaan, tekijänä siinä on pääasiassa muu tuttu aikuinen kuin oma biologinen vanhempi.

Kuva 1: Sotkanet-palvelusta löytyvä Kouluterveyskyselyn tilastointi fyysistä väkivaltaa vuoden aikana vanhempien taholta kokeneiden, eri-ikäisten lasten ja nuorten määristä
Kuva 2: Sotkanet-palvelusta löytyvä Kouluterveyskyselyn tilastointi vanhempien tai muiden läheisten lapsiin ja nuoriin kohdistaman henkisen väkivallan kokemusten yleisyydestä eri ikäryhmissä. Jostain syystä tätä ei kysytty vuoden 2025 Kouluterveyskyselyssä, joten tieto puuttuu vuodelta 2025.
Kuva 3: Sotkanet-palvelusta löytyvä Kouluterveyskyselyn tilastointi seksuaaliväkivallan kokemusten yleisyydestä eri ikäryhmissä vuoden aikana.

Lapsiin ja nuoriin kohdistuva väkivalta ilmiönä

Suurin osa kaikenikäisten kokemasta väkivallasta jää tunnetusti ja tutkitusti piiloon, selvittämättä ja raportoimatta. Yksi syistä tähän on väkivaltaisen kohtelun herättämä (tarpeeton) häpeän tunne uhrissa. Lapsi tai nuori voi kuvitella olevansa jollain tavalla syyllinen tai osallinen prosessissa, joka on johtanut väkivaltakokemukseen, minkä vuoksi hän ei siitä kovin helposti kerro.  Ammattilaisten taas voi olla vaikea puuttua asiaan, koska mielen päällä kaihertava huoli lapsen tilanteesta voi jäädä kovin epämääräiselle asteelle ilman lapsen suoraa kertomaa.  Lapseen kohdistuvan väkivallan tunnistaminen ja siihen puuttuminen vaatii joka tapauksessa selkeitä, laadukkaita ja yhdenmukaisia selvittelyprosesseja ympäri Suomen kaikissa lasten ja nuorten palveluissa. Onneksi niitä on kehitettykin. Voit lukea asiasta lisää valtakunnan laajuisilta Barnahus-sivuilta täällä.  Tällä hetkellä muuten tietoisuus siitä, minkälainen lasten kohtelu on väkivaltaa, näyttäytyy jostain syystä yhteiskunnassamme yllättävän heikkona. Esimerkiksi alussa linkatun nimettömän  kyselyn mukaan alle 35-vuotiaista jopa 17 % ei osannut vastata, onko lasten fyysinen kurittaminen sallittua vai ei!

Traagisimmista lapsiin tai nuoriin kohdistuvista väkivaltatilanteista uutisoidaan nykyään paljon, ja nämä uutiset ovat omiaan herättämään meissä aikuisissakin ahdistusta, pelkoa, kauhua ja vihaa. Harva tulee kuitenkaan ajatelleeksi, että lapsiin ja nuoriin kohdistuva väkivalta on pääosin ihan muuta kuin karmeimpia mediassa esiin nostettuja keissejä.

Useimmat lievät väkivaltatilanteet tapahtuvat ihan tavallisessa kodin tai muun ympäristön arjessa. Mitä lievempiä väkivallan muodot ovat, sitä yleisempiä ne kodeissa ja muualla pääsääntöisesti ovat. Lapsiin tai nuoriin kohdistuva väkivalta voi olla mitä tahansa seuraavista ja paljon muutakin: lapsen retuuttamista, lyömistä, korvatillikan antamista tai tukistamista; lapselle huutamista, lapsen haukkumista, nimittelyä tai hänen mitätöintiään; aterian kieltämistä tai muiden fyysisisten tai henkisten tarpeiden laiminlyöntiä, kotitöiden jatkuvaa kuormittavaa teettämistä; seksuaalista ahdistelua kuten ikään sopimattomia törkypuheita, lapsen nöyryyttämistä, lapsen eristämistä, kontrolloimista tai vaikkapa nurkassa seisottamista. Hyvin monenlaisia ikäviä asioita tapahtuu lapsille ja nuorille tänäkin päivänä – onneksi sentään suurimmaksi osaksi teot ovat kohtalaisen lieväasteisia. Tietyt alaikäisten ryhmät ovat valitettavasti yliedustettuina väkivaltakokemuksissa. Esimerkiksi lapsen tai nuoren vammaisuus assosioituu korkeampaan riskiin kokea väkivaltaa. Haavoittuvaksi ryhmäksi on tunnistettu tutkimuksissa myös laitoksissa asuvat lapset ja nuoret.

Joskus erityisesti kasvatuksellisten tilanteiden tunnistaminen väkivallaksi on ulkopuoliselle vaikeaa. Esimerkkinä tästä mainitsen lapseen kohdistuvan henkisen/ emotionaalisen väkivallan arvioimisen haasteen. Jotta henkisen kasvatuksellisen väkivallan voi havaita, pitäisi tarkkaan arvioida aikuisen teon tai tekojen sijoittumista kulttuurimme ja yhteiskuntamme tavanomaisten kasvatuksellisten käytäntöjen jatkumolla. Tällaista jatkumoa on kuvattu ao. kuvakaappauksessa, joka julkaistiin taulukkona Sosiaali- ja terveysministeriön Väkivallaton lapsuus -toimenpidesuunnitelmassa v. 2019 (toim. Korpilahti et al, linkki tässä). Lievimmillään voi kyseessä olla satunnainen tai yksittäinen vanhemman toimimaton tai “häiriintynyt” käytös: joskus varmasti kenen tahansa vanhemman hermot menevät väsyksissä, jolloin hän saattaa sanoa tylysti lapselle jonkin tai ärähtää. Tällaiset tilanteet eivät edusta toimivaa vanhemmuutta, mutta ne eivät yksittäisinä ole myöskään tahallista henkistä väkivaltaa. Jos kuitenkin toimimattomat tai häiriintyneet vanhemmuuden käytännöt toistuvat useasti tai vakavoituvat, tällöin tilanne on jo tunnistettava henkiseksi väkivallaksi. Henkisen väkivallan, kuten tunnetason laiminlyöntien, vaikutukset ovat kokijalleen yhtä kauaskantoisen vahingoittavia kuin fyysisen väkivallan, joten se pitäisi yrittää tunnistaa yhtä tehokkaasti kuin muutkin väkivallan muodot.

Kuva 3: Kuvakaappaus Väkivallaton lapsuus toimenpidesuunnitelma v. 2019, luku 8, Lähisuhdeväkivalta perheessä lapsen tai nuoren näkökulmasta, vastuukirjoittajat Hakulinen, Riihonen, Laajasalo.

Väkivallan seurauksia lapselle tai nuorelle

Tänä päivänä tiedetään, että väkivaltainen kohtelu vaikuttaa lasten ja nuorten kehitykseen aivan aivotasolla asti. Tämä tutkimustieto ei hämmästytä lastenpsykiatria, koska kaikenlaisten mielenterveyden häiriöiden todennäköisyyttä kasvattavat tunnetusti lapsuudenaikaiset kielteiset kokemukset, kuten muun muassa juuri väkivalta, kiusatuksi tuleminen tai lapsiperheen köyhyys. Lapsuudenaikaiseen huonoon kohteluun tai väkivaltaan linkkautuvista mielenterveyden häiriöistä tavallisimpia ovat masennus, ahdistuneisuus ja osittainen tai täysi posttraumaattisen stressihäiriön oireisto, mutta myös käytös- ja päihdeoireilu assosioituu tutkimuksissa koettuun väkivaltaan lapsuudessa. Lisäksi persoonallisuuden kehityksen häiriöt (ns. persoonallisuushäiriöt) ovat erittäin vahvasti yhteydessä lapsuudenaikaisiin negatiivisiin tapahtumiin. Esimerkiksi epävakaan persoonallisuuden taustalla on usein seksuaaliväkivallan tai fyysisen väkivallan kohteeksi joutumista lapsuuden aikana. Niinpä ei ole mikään pikkuasia, osataanko lapsiin ja nuoriin kohdistuvaan väkivaltaan puuttua ja sitä ennaltaehkäistä vai ei.

Inhimillisen kärsimyksen ohella väkivallan vaikutukset ulottuvat myös siihen, miten yksilöt ja yhteisöt pääsevät elämässä eteenpäin. Väkivalta on tällöin osa ketjua, joka vaikeuttaa kokonaisuutena lapsen tai nuoren elämää. Psykososiaalinen huono-osaisuushan tunnetusti kasautuu. Toisaalta haluan sanoa niille, joita väkivaltakokemukset elämän varrella ovat koskeneet, että niistä voi myös selviytyä aivan täyteen elämään – niiden ei tarvitse määritellä kenenkään loppuelämää.

Miten lapsiin ja nuoriin kohdistuvan väkivallan riskiä voi vähentää?

On erittäin valitettavaa, että tällä hetkellä on tavallista ajatella, että lapsiin ja nuoriin kohdistuva väkivalta on “jossain muualla” ja koskee “jotakuta muuta perhettä, lasta tai yhteisöä” ja tekijäkin on “joku vieras”. Joskus julkisuudessa on jopa esitetty väitteitä, että lapset ja nuoret ovat tänä päivänä “liian turvassa” eivätkä koe “riittävästi vaikeuksia”. Silti lastenpsykiatrisen työn arjessa lievän väkivallan teema on läsnä jollain tavalla kohtalaisen usein.

Se voi olla aiheena mukana keskusteluissa potilaiden ja heidän edustajiensa kanssa tai voi tulla esille jossain kohtaa hoitoa. Kertomus tai jo epäily johtaa interventioihin, sillä väkivaltaepäilyn johdosta toimitaan aina työpaikan ohjeiden mukaan ja ollaan lainmukaisesti yhteydessä eri viranomaisiin. Väkivalta on mielestäni haastava mutta välttämätön teema nostettavaksi esille tilannekartoituksissa kaikenlaisissa lasten, nuorten ja perheiden palveluissa, koska väkivaltaan liittyvät riskit lapsen tai nuoren kannalta ovat realisoituessaan niin isot.

Silti perheensisäisen lievään kaltoinkohteluun viittaavan kasvatuskulttuurin tai lapsen lieväasteisten väkivaltakokemusten kohtaaminen ammattilaisena on erilaista kuin mitä medioiden uutisten perusteella voisi kuvitella. Lapsiin ja nuoriin kohdistuvien, yllä kuvatusti yleisten lievien väkivaltakokemusten taustalla on herkästi aikuisten keinottomuutta, uupumusta, mielenterveyden ja päihdeongelmia, muita psykososiaalisia ongelmia, kuten vakavaa taloudellista ongelmaa ja sairastelua. Kasautuessaan nämä kuormittavat aikuista niin paljon, että ylilyönnin riski kasvaa. Vaikka se toki on mahdollista, kyse on ammatillisen kokemukseni perusteella harvoin sen tyyppisestä pahuudesta, mistä TV:n dekkarisarjat kertovat. Siksi myös lähestymistapa lapseen tai nuoreen kohdistuvan lievän väkivallan vähentämiseksi on erityisesti perheen tilanteen ja arjen kartoitus, arjen kevennys tai muu perheen elämänlaadun parannus psykososiaalisten ongelmien helpottamiseksi, jolloin ylilyöntejä ei enää  tapahdu.

Yksinkertaisesti: jos vanhempi ei jaksa, hänelle tarjotaan konkreettista apua jaksamiseen. Se voi olla siivousapua, perhetyötä, tai jotain muuta. Jos vanhemmalla on mielenterveyden tai päihteiden kanssa haasteita, häntä autetaan eteenpäin palvelusysteemissä. Taloudellisia haasteita pyritään ratkomaan yhteistyöllä. Lapsen mahdollisiin erityistarpeisiin tai kehityksellisiin vaikeuksiin vastataan palveluissa monialaisen yhteistyön avulla. Jos tilanteissa kyse on ensisijaisesti vanhemman tunnesäätelyn puutteista, tällöin perheneuvonnan, järjestöjen tai lastenpsykiatristenkin palveluiden yksi tehtävä on mahdollistaa luottamukselliset keskustelut tunteista, joita vanhemmuus herättää, sekä tarjota uusia keinoja ja taitoja vanhemman “työkalupakkiin”, jotta tilanteesta päästäisiin eteenpäin turvallisesti. Jos avusta ja tuesta huolimatta lapsen olot eivät muodostu riittävän vakaiksi, sosiaalityön puolelta lapsen tilanteen turvaamiseksi voidaan kohdistaa joskus vahvaakin tukea.

Vaikka työskentelenkin itse nimenomaan lasten hyvinvoinnin eteen ja lapset ovat työssäni “päätähtiä”, pidän todella tärkeänä, että myös lasten uupuneet ja yksittäiseen ylilyöntiinkin ajautuneet lähiaikuiset kohdataan terveyspalveluissa tavalla, joka lisää heidän jaksamistaan ja kyvykkyyttään toimia lapsen tai nuoren kanssa. Olisi nimittäin erittäin helppoa asennoitua työntekijänä tuomitsevasti ja tyytyä vain sanomaan, että “teit väärin, kun satutit”. Ja onhan kaikki väkivalta ja kaltoikohtelu erittäin väärin ja vahingollista, mikä pitää tietenkin tuoda ilmi. Mutta aikuisen liika syyllistäminen ja tuomitseminen ei auta lasta tai nuorta, eikä se auta konkreettisissa arjen tilanteissa aikuista toimimaan toisin (eikä tuomitseminen ole muutenkaan terveyspalveluiden tehtävä). On tärkeämpää herätellä vanhemmassa motivaatiota oman toiminnan muutokseen, jotta minkäänlainen ylilyönti tai väkivalta ei enää toistuisi. On toki myös tärkeää asettaa terveet rajat: tästä eteenpäin väkivaltaan tulee olla nollatoleranssi ja siihen puututaan. Ja ehkä vielä hiukan näitäkin tärkeämpää on sanoa: “Kuulostaa, että olet ollut tosi kovilla, kun kävi tuollainen tilanne. Mietitään tarkasti näitä tilanteita yhdessä ja pohditaan, missä kohtaa voit toimia jatkossa toisin.” Mennään siis todellakin konkretiaan: “jos hermostuttaa, voitko poistua huoneesta? Kenet voisit pyytää avuksesi silloin? Miten turvaat käytännössä tilanteen teille kaikille?”

Kasvatustapojen muutokseen houkuttelu tarkoittaa toisinaan näkymien avaamista johonkin, mikä ei välttämättä ole vanhemmalle entuudestaan tuttua. Siksi ammattilaiselta tarvitaan myös rohkaisemista uskaltautua uuden kokeilemiseen. Joskus kyse on lopulta siitä, että vanhempi joutuu myöntämään ensi kertaa itselleen, ettei selviä kasvattajana ilman muiden apua. Ammattilaisena koen myötätuntoa vanhempaa kohtaan, joka tällaista prosessia käy läpi. Prosessin aikana vanhempi joutuu työstämään väistämättä myös omia syyllisyyden ja häpeän tunteitaan siitä, miten on toiminut. Se ei ole helppoa.

Lopuksi

On mahdollista, että joskus harvoin silkka ymmärtämättömyys voi kertaluontoisesti johtaa siihen, että lasta tai nuorta kohdellaan tavalla, joka ei ole hänelle hyväksi. Ymmärtämättömyys ei kuitenkaan ole lievänkään toistuvan henkisen tai fyysisen väkivallan selitykseksi sopiva eikä tietenkään käy perusteluksi sille tai millekään muullekaan lapsiin tai nuoriin kohdistuvalle huonolle kohtelulle, on se sitten lievää tai vakavampaa. Väkivalta on aina tekijän vastuulla ja ennen kaikkea se on laitonta. Toisaalta nimenomainen halu vahingoittaa toista on ammatillisen kokemukseni perusteella harvoin vanhemman tai muun lähiaikuisen pääasiallisena motiivina, kun hän kohtelee lasta tai nuorta lieväasteisen huonosti. Sen sijaan monenlainen aikuisen keinottomuus, osattomuus, aikuisen oma haastava elämäntilanne tai kyvyttömyys asettua toisen asemaan voi olla merkittävä taustatekijä sille. Karu tosiasia onkin, että kaikki yhteiskunnalliset muutokset, kuten lapsiperheiden palveluiden heikentäminen, vaikuttavat siihen, miten paljon lapset joutuvat väkivallan uhkaa eri ympäristöissä kohtaamaan.

Minulla ammattilaisena ei ole yksittäisiä varmoja avaimia, millä lapsiin ja nuoriin kohdistuvan väkivallan voi saada kokonaan loppumaan. Minulla on kuitenkin käsitys, että sekä tietoisuus tämän ilmiön olemassaolosta sekä myötäelävä tuki perheille ovat todella tärkeitä keinoja väkivallan ennaltaehkäisemisessä. Kaikki hyvä, mitä vanhemmille, perheille ja lapsille voidaan yhteiskunnassa tarjota, on omiaan vähentämään riskiä, minkä psykososiaalisiin vaikeuksiin pohjautuva lieväkin väkivalta voisi lapsen tai nuoren kehitykselle muodostaa. Kuten tämän tekstin alussa kuvaan, ilmiöhän on harmillisen ja haastavan yleinen. Pelkät kovemmat rajat ja rangaistukset eivät olekaan tämän mittakaavan tasoiseen ongelmaan riittävä ratkaisu. Ratkaisu voi sen sijaan olla vanhempien ja muiden lasten lähiaikuisten voimavaraistaminen ja tukeminen heidän omassa arjessaan siten, että he jaksavat ja pärjäävät paremmin sekä voivat hoivata ja suojella lapsia mahdollisimman kokonaisvaltaisesti niin pitkään kuin tarpeen. Myös myönteisten ja johdonmukaisten kasvatuskeinojen valmennus jo neuvolassa olisi mielestäni yksi hyvä tapa edistää väkivallatonta lapsuutta palveluissa.

Kirjallisuusluettelo (jos tekstiin upotetut linkit eivät toimi)

Korpilahti, Ulla, Kettunen, Hanna
Nuotio, Erika, Jokela, Satu
Nummi, Vuokko Maria Lillsunde, Pirjo (toim.): Väkivallaton lapsuus : toimenpidesuunnitelma lapsiin kohdistuvan väkivallan ehkäisystä 2020-2025: https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-00-4123-6

Strathearn L, Giannotti M, Mills R, Kisely S, Najman J, Abajobir A. Long-term Cognitive, Psychological, and Health Outcomes Associated With Child Abuse and Neglect. Pediatrics. 2020 Oct;146(4):e20200438. doi: 10.1542/peds.2020-0438. Epub 2020 Sep 17. PMID: 32943535; PMCID: PMC7786831.

Mills R, Scott J, Alati R, O’Callaghan M, Najman JM, Strathearn L. Child maltreatment and adolescent mental health problems in a large birth cohort. Child Abuse Negl. 2013 May;37(5):292-302. doi: 10.1016/j.chiabu.2012.11.008. Epub 2013 Feb 4. PMID: 23380430; PMCID: PMC3918944.

Porter C, Palmier-Claus J, Branitsky A, Mansell W, Warwick H, Varese F. Childhood adversity and borderline personality disorder: a meta-analysis. Acta Psychiatr Scand. 2020 Jan;141(1):6-20. doi: 10.1111/acps.13118. Epub 2019 Nov 18. PMID: 31630389.

Teicher MH, Samson JA. Annual Research Review: Enduring neurobiological effects of childhood abuse and neglect. J Child Psychol Psychiatry. 2016 Mar;57(3):241-66. doi: 10.1111/jcpp.12507. Epub 2016 Feb 1. PMID: 26831814; PMCID: PMC4760853.

Tarinoista ja totuuksista

Yksi viime kuukausien läpileikkaavista teemoista työkentällä ja esimerkiksi sosiaalisessa mediassa näyttää olevan se, miten mitkä tahansa tapahtumat voivat muodostua eri ihmisten mielissä keskenään hyvin erilaisiksi tarinoiksi. Psykoterapiakentällä asiakkaiden kertomia tarinoita elämästään kutsutaan narratiiveiksi. Narratiivit ovat kertojalleen merkityksellisiä ja voivat tuntua kertojastaan “ainoilta oikeilta totuuksilta”, mutta silti ne eivät edusta objektiivista todellisuutta. Narratiivi heijastelee yleensä vähintään yhtä paljon kertojaa kuin tapahtumaa itsessään.

Huonommuuden, uhriutumisen ja riitaisien erojen narratiivit

Toisin kuin usein ajatellaan, me ihmiset emme suinkaan jaa yhtenäistä käsitystä todellisuudesta. Sen sijaan tarkastelemme maailmaa omien henkilökohtaisten tai yhteisöjemme käsitysten linssien läpi. Nämä linssit värjäävät erilaiset tapahtumat vastaamaan aiemmin syntyneitä uskomuksiamme. Tämä selittää osittain nykyistä näkyvää voimakasta sosiaalisen median “kuplautumista” . Henkilö, jolla on uskomus uhatuksi joutumisesta, näkee linssiensä läpi uhkaa kaikkialla, minne katsoo. Henkilö, jonka uskomuksen mukaan toiset ihmiset ovat luotettavia, näkee linssiensä läpi maailmassa paljon hyvää ja luotettavaa. Siksi samat tilanteet ja olosuhteet johtavat hyvin erilaisiin narratiiveihin riippuen, keneltä kysyy.

Uskomusjärjestelmämme eli värillisten linssien valikoimamme ei ole syntynyt itsestään, vaan se kuvastaa menneitä tapahtumia ja kokemuksia lapsuudesta lähtien. Niin myönteiset kuin kielteisetkin tapahtumat vaikuttavat siihen, mitä linssejä mukaamme on tarttunut. Kokemisen moodit eivät aktivoidu sattumalta, vaan tietynlaiset historiastamme tutut tilanteet tuovat ne käyttöön. Kullakin moodilla on tyypilliset tunne- ja ajatussisältönsä, jotka ovat läsnä moodin ollessa aktivoituneena.

Esimerkiksi ihminen, jonka sisäinen käsitys on se, että hän on muita huonompi, tarkastelee maailmaa herkästi tämän käsityksen linssien läpi. Huonommuusmoodi voi aktivoitua tilanteissa, joissa on olemassa epäonnistumisen riski tai joissa syntyy kokemus,  että asiat eivät menneet hyvin. Miltä näyttää maailma huonommuuden värittämien silmälasien läpi? Maailma muuttuu synkeäksi ja toivottomaksi paikaksi, jossa joka hetki on odotettavissa uusia pettymyksiä ja epäonnistumisia. Kun huonommuuden moodi on aktivoitunut, toisten ihmisten neutraalitkin reaktiot voidaan tulkita epäarvostavina ja kriittisinä. Tokaisu “ei kiitos, en tarvitse enempää ruokaa”, voi muuttua huonommuutta kokevan mielessä muotoon: “hän ei halua tekemääni ruokaa, eli tässäkään en onnistunut”. Huonommuus on yksi esimerkki narratiivista, joka voi toistua ja tunkea itsensä esiin, kun jotain stressaavaa tapahtuu. Huonommuuden silmälasien kantajan voi olla vaikea nähdä itse, että kyseessä ei ole totuus.

Toinen esimerkki pulmallisesta ja hyvin tavallisesta tarinasta on uhrin narratiivi. Meille jokaiselle tapahtuu elämän aikana monenlaista kurjaa ja ankeaa. Negatiivisten tilanteiden seurauksena joillekin syntyy uhrin moodi, jonka rinnalla kulkeva oleva keskeinen uskomus on, että itseä yritetään tarkoituksellisesti vahingoittaa ja kokija jää kohtuuttomaan alakynteen. “Miksi minä? Aina minä kärsin. Hän haluaa minulle pahaa!” Uhrin asemaan kuuluu ajatus siitä, että on yksin maailmassa, eikä kukaan auta. Uhrin kokemus voi olla niin läpitunkevaa, että sen tarinaa kertova ei muuhun vaihtoehtoon uskokaan. Häneen ei tehoa yritys kertoa siitä, että häntä on autettu tai että hänen tarpeensa otetaan huomioon. Riittävää määrää tai juuri oikealta tuntuvaa apua on vaikea tarjota, kun tämä moodi on aktivoituneena.

Kolmas esimerkki narratiivien subjektiivisesta luonteesta lienee monelle tuttu: eronneiden puolisoiden tarina liitostaan. Jos liitto on päättynyt riitaisasti, ei ulkopuolisille yleensä ole tarjolla tulevien ex-puolisoiden yhteisymmärryksessä koostamaa erotarinaa. Läheiset saavat sen sijaan kuulla kaksi hyvin erilaista narratiivia, minkälaista yhteiselo oli ja miksi eroaminen tapahtui. Vähintään toisessa narratiivissa ex-puoliso leimataan usein herkästi narsistiksi tai muuten vain mäntiksi. Meillä on kulttuurissamme tarjolla myös mies- ja naistyypillisiä eronarratiiveja. “Hän vain nalkutti” ja “hän ei osallistunut mihinkään” ovat näistä tavallisimpia. Ulkopuolinen näkee, että kumpikin näistä tarinoista voi olla samaan aikaan totta – tai molemmat tarua. Eronneiden näkökulmasta on kuitenkin olemassa vain yksi totuus: kummankin oma.

Mistä värittyneet narratiivit tulevat?

Ristiriitaiset, yksiulotteiset narratiivit ja tapahtumien havainnointia häiritsevät skeemamoodit eivät synny itsestään. Ne ovat alun perin olleet sopeutumista edistäviä ratkaisuja varhaisiin vaikeisiin kokemuksiin. Narratiivit ovat auttaneet jäsentämään ympäristöä ja tekemään selkoa asioista, jotka muuten olisivat tuntuneet käsittämättömiltä. Vaikka ne eivät ole totuuksia, ne ovat edes jonkinlainen mielenmalli, jonka varassa voi toimia. Esimerkiksi huonommuuden kokemukseen taipuvainen aikuinen on aikanaan ollut lapsi, joka on pystynyt jäsentämään itseensä kohdistuvan kaltoinkohtelun tai kiusaamisen sillä, että päättelee olevansa muita huonompi ja ehkä jopa ansaitsee kohtelun. Lapsen maailmassa tämä on voinut olla järkeenkäypä selitys koetulle vaikealle tilanteelle, vaikka aikuisena tietysti ymmärtää tilanteen ihan eri tavalla.

Värittyneet narratiivit tarjoavat monille aikuisille selkeät, joskin yleensä liian joustamattomat toimintaohjeet vaikeista tilanteista selviytymiseen. Esimerkiksi jos uhrin linssejä kantavalle tapahtuu arkinen pettymys, uhrinarratiivi auttaa selviytymään muun muassa siksi, koska uhritarinan kertominen herättää toisissa myötätuntoa ja samanmielisyyttä. Näin jaettuina omat vaikeat tunteet, kuten pettymys, on helpompi kestää. Osa uhreista päätyy myös ylikompensoimaan kokemustaan esimerkiksi kiukkuamalla tai vaatimuksia esittämällä, mikä voi tuottaa helpotuksen tunnetta ja auttaa selviämään. Se ei ole väärin – mutta se ei toisaalta välttämättä ole tehokkain keino auttaa itseään.

Toisistaan poikkeavissa erotarinoissa ex-puolisoiden narratiivit päätyvät toisinaan kilpailemaan oikeudessa asti validiteetistaan. Harvemmin silloinkaan sinänsä yhteiseen narratiiviin päästään. Voi ehkäpä ajatella, että toisen osapuolen syyttäminen eroon johtaneista tapahtumista on keino selviytyä yhdestä elämän vaikeimmista tapahtumista. Viisaampaa kuitenkin olisi todeta, että käsitys liitosta saattoi olla osapuolilla hyvin erilainen, eikä yhtä totuutta koskaan saavuteta.

Narratiiveista tasapainotettuun näkökulmaan

Ihmisillä näyttää olevan kova tarve löytää absoluuttisia totuuksia varsinkin itseämme kuohuttaviin tilanteisiin. Mitä jos absoluuttisia faktoja ei kuitenkaan ole olemassa kuin fysiikassa – jos sielläkään? Ihmisen elo ja elämäntilanteet ovat täynnä ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita, sekä kokemuksia, jotka merkitsevät yhdelle eri asiaa kuin toiselle. Voimmeko hyväksyä tämän yhteiseksi lähtökohdaksi?

On hiukan surullista, jos emme halua päästää irti yksiulotteisista ja värittyneistä, kapeista narratiiveista. Moni pitää mieluummin kiinni tutusta ja turvallisesta värjätystä maailmasta kuin yrittää katsoa asioita niiden ulkopuolelta. On pakko tulkita, että tällaisissa tilanteissa olisi liian pelottavaa huuhtoa näkyviltä aiempien elämänkokemusten johdosta syntynyt uskomusten hiekkalinna, jonka itse on rakentanut.

Narratiiveista käsin ei koskaan ole pääsyä puhtaan totuuden äärelle. Kertomukset yksilöiden elämästä ovat aina täysin suhteellisia. Ne ovat sellaisen palapelin palasia, joka ei täysin valmiiksi voi täydentyä. Voisikin ollakin viisautta kurkistaa yhtä tarinaa laajemmalle, kun törmää liian yksiulotteisiin narratiiveihin. Jos sen taidon osaa, välttyy paitsi liialliselta omalta kärsimykseltä, myös monenlaisilta ihmissuhteisiin liittyviltä sotkuilta.

Björn Natthikon upeassa ja viisaassa kirjassa Saatan olla väärässä puhutaan juuri tästä teemasta. Päätänkin kirjoitukseni poikkeuksellisen pitkään lainaukseen kyseisestä kirjasta, jota voin suositella kelle tahansa luettavaksi. Toivon, että tämä lainaus ja kirjoitus herättää sinut ajattelemaan oman elämäsi ja ympäristösi tarinoita ja miten niitä tulkitset.

“Henkiset kärsimykset eivät yleensä johdu ulkomaailman tapahtumista, vaan sisäisistä tapahtumista − mieleen juolahtavista ajatuksista, joihin joko uskomme tai emme usko. Juuri siellä, omien ajatustemme syövereissä, kärsimys syntyy, elää ja kukoistaa niin kauan kuin itse suostumme moiseen.

Henkinen kärsimys ei muutu vähemmän tuskalliseksi, kun sen ymmärtää olevan itse aiheutettua. Ei todellakaan. Mutta näkökulman muutos auttaa suhtautumaan kärsimykseen uudella tavalla. Juuri sen takia on hyvä olla uskomatta kaikkea, mitä ajattelee. Tällainen suhtautuminen edellyttää nöyryyttä ja voi siksi tuntua vaikealta. Se vie mahdollisuuden pitää toisia ihmisiä tai olosuhteita syypäänä ongelmiimme. Toisaalta se ohjaa miettimään, millainen suhtautuminen omiin ajatuksiin ja tunteisiin lievittäisi kärsimyksiä.

Ihmisen tietoisuudessa on taso, joka syyttää mieluusti toisia kaikesta mahdollisesta: Jos vanhempani olisivat olleet toisenlaisia. Jos työtoverini eivät olisi käyttäytyneet niin järjettömästi. Jos poliitikot olisivat tehneet parempia päätöksiä. Siinä ei ole mitään kummallista, se on perustava ja erittäin luonnollinen osa egoa. Kun elämä koettelee ja stressi painaa mieltä, toisten syyttäminen on helpompaa ja vähemmän tuskallista. Mutta niin vaivalloista kuin se onkin, meidän on kysyttävä: voisinko itse tehdä jotain, jotta voisin hieman paremmin?

Antaa maailman pyöriä tavallaan. Kenenkään ja minkään muun ei tarvitse muuttua, jotta sinuna ja minuna olisi helpompi olla. Ahdistus, suru, yksinäisyys, huolestuneisuus ja pienuuden ja riittämättömyyden tunne johtuvat usein siitä, että olemme takertuneet johonkin ajatukseen emmekä suostu päästämään siitä irti.”

Yleiset kysymykset lastenpsykiatriasta – osa 1

Tämä postaus lähti alulle työpaikan lounaspöydästä, jossa mietimme hiljattain porukalla tyypillisiä meiltä alan ammattilaisilta kysyttyjä kysymyksiä. Tässä muutama kysymys-vastaus -pari iloksesi! Kysymyksiä tuli eri kanavista niin valtavasti, että teen niistä ainakin pari postausta 🙂

  1. Mitä lastenpsykiatrisessa hoidossa tapahtuu ja tehdään? Lastenpsykiatrinen hoito on olemukseltaan pääosin keskusteluhoitoa, ja lapsen tai nuoren iästä ja kehitystasosta riippuen hoito toteutuu joko lähiaikuisten kautta tai lapsen itsensä kanssa työskennellen. Hoito toteutuu pääasiassa käyntien ja hoitoneuvotteluiden muodossa. Käyntejä voidaan suunnata lapselle tai koko perheelle tai perheen verkostolle. Käyntejä voi toteutua myös kouluun tai päiväkotiin. Hoidon osana voidaan käyttää myös lääkehoitoa tai osastohoitoa. Varsinaisen hoidon lisäksi voidaan tarvita kuntoutusta.
  2. Miksi lasta ei voi hoitaa ilman vanhempien osallistumista hoitoon? Suomessa lastenpsykiatrit hoitavat tällä hetkellä alle 13-vuotiaita lapsia. Tämän ikäisillä ei ole kehityksellisistä syistä vielä kykyä vastata omista asioistaan tai esimerkiksi tehdä vielä moniakaan tutkimuksiinsa tai hoitoonsa liittyviä päätöksiä, vaan huoltajat vastaavat niistä olennaisilta osin muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Kun lapsi sairastaa – on sairaus sitten luonteeltaan fyysinen tai psyykkinen – vanhempia tarvitaan paitsi lapsen lailliseksi edustajaksi, myös suunnittelemaan, toteuttamaan ja edistämään hänen hoitoaan ja kuntoutustaan monin tavoin. Vanhempi on usein ns. aputerapeutin roolissa, ja toteuttaa erilaisia arjen muutoksia, joita lastenpsykiatrisessa hoidossa on yhdessä suunniteltu.
  3. Mikä lastenpsykiatrisessa hoidossa auttaa? Psykiatrisessa työssä, koskee se sitten lapsia, nuoria tai aikuisia, tiedetään potilaan ja ammattilaisen välisen yhteistyösuhteen ennustavan voimakkaasti hoidon vaikuttavuutta. Tämän yleisen periaatteen lisäksi tutkimuksissa on voitu havaita, että eri häiriöissä on erilaisia tärkeitä hoidon kohteita, joihin fokusoiminen auttaa tekemään hoidosta vaikuttavampaa. Esimerkiksi lasten ja nuorten pelko-oireiden hoidossa on tärkeä mennä asteittain pelkoa kohti, eikä vältellä pelon aihetta turhaan. Pelkoa kohti menevät hoitomuodot tiedetään tutkimusten perusteella tehokkaimmiksi. Lastenpsykiatrian erikoislääkärin osaamiseen kuuluu, että lääkäri on perehtynyt siihen, mitä tiedetään eri häiriöiden hoitomuotojen vaikuttavuudesta.
  4. Miksi lapsi on sairastunut? Yksiselitteistä selitystä sairastumiselle ei yleensä löydy. Usein taustalla on neurobiologinen haavoittuvuus, joka tarkoittaa sekä perintötekijöitä että esimerkiksi lapselle ominaisia neuroerityispiirteitä. Haavoittuvuustekijöiden lisäksi lapselle on yleensä osunut kohdalla stressitekijöitä tai negatiivistyyppisiä muutoksia, jotka voivat olla mitä tahansa perhesuhteiden muutoksista koululuokan vaihtumiseen, kiusaamiskokemuksiin, kipuun tai esimerkiksi pelottavien asioiden todistamiseen. Yhdessä haavoittuvuustekijät ja stressitekijät johtavat psyykkiseen oireiluun. Toisaalta psyykkistä oireilua “kumoavat” resilienssitekijät, kuten lapsen hyvä sosiaalinen tuki, hyvät kognitiiviset tai tunnetaidot, lahjat ja muut myönteiset asiat lapsen elämässä. Oireilu ei ole siis “on/off”-tyyppistä, vaan oireilun määrä ja laatu vaihtelee stressi- ja resilienssitekijöiden tasapainon muuttuessa. Hoidon kohteena onkin yleensä vähentää stressitekijöitä ja lisätä lapsen vahvuuksia ja saatua sosiaalista tukea. Vanhemmille sanomme usein: vaikka et ole syyllinen lapsen sairastumiseen, sinullakin on rooli ongelman ja oireiston ratkaisemisessa.
  5. Kuinka pieni lapsi voi sairastua mielenterveyshäiriöön? Lasten mielenterveyden lievempi oireilu on erittäin tavallista ja häiriötasoinenkin tilanne yleinen. Esimerkiksi ahdistuneisuushäiriöitä on noin 10 prosentilla alakouluikäisistä, ADHD voidaan todeta noin 3-7 prosentilla, ja masennus koskee noin 1 prosenttia alle murrosikäisistä lapsista. Kun lapsi tulee murrosikään, monien mielenterveyden häiriöiden yleisyys nousee selvästi. Esimerkiksi itse raportoitu vähintään kohtalaisen voimakas ahdistuneisuusoireilu koskee jopa yli kolmasosaa yläasteikäisistä ja sitä vanhemmista tytöistä. Mutta myös siis jo vauvalla voidaan havaita mielenterveyden oireita, kuten itkuisuutta, nukkumisen isoja haasteita tai muita säätelyongelmia, kuten syömättömyyttä. Ihan pikkuvauvan mielenterveysoireiden taustalla ovat useimmiten kasvuolosuhteiden mittavat vaikeudet, kuten vanhemman vakava psyykkinen sairastuminen.
  6. Miksi diagnoosi voi muuttua lapsen kasvaessa? Vastaan alustamalla, että lapsilla esiintyy erittäin vähän kroonista vakavaa psyykkistä sairastamista. Esimerkiksi aikuisilla mahdollinen skitsofrenia on lapsilla äärimmäisen harvinainen vielä kouluiässä. Koska lasten psyykkinen oireilu on usein olosuhteisiin ja kehityksen vaiheeseen liittyvää ts. ohimenevää, myös diagnoosi(t) voi vaihtua kasvun aikana. Joidenkin lasten psyykkinen oireilu muovautuu jatkuvasti esimerkiksi siten, että hoidon alkuvaiheen keskeisen levottomuusoireen sijaan hieman myöhemmin lapsella voikin esiintyäkin pakko-oireita, ticcejä tai vaikkapa aggressiivisuutta. Tällöin diagnoositkin vaihdetaan asiaankuuluvasti. Pysyviä lapsuusiän lastenpsykiatrisia diagnooseja ovat luonteeltaan oikeastaan vain autismikirjon häiriö sekä kehitysvamma, jotka pyritään mahdollisuuksien mukaan tutkimaan niin luotettavasti, ettei diagnoosia tarvitsisi myöhemmin enää muuttaa (toki joskus niitäkin tarkennetaan myöhemmin).
  7. Miksi ihan pienille ei voi eikä tarvitse aina tarkasti määrittää diagnoosia? Pienen lapsen kehitys on vielä kesken. Hänellä voi olla monenlaisia vaiheita. Joskus hän on uhmakas ja hermostuu herkästi, toisessa vaiheessa hän on uppoutuva ja toiminnanohjaus on vaikeaa. Pienen lapsen mielenterveys ja hyvinvointi on erittäin voimakkaasti olosuhdesidonnaista, vaikka toki osa lapsista onkin kehityksellisesti herkempiä kuin toiset. Oireilun olosuhdesidonnaisuus tarkoittaa, että jos perhe kokonaisuutena on ahdingossa, myös perheestään monin tavoin riippuvainen lapsi yleensä joutuu ahdinkoon. Toisaalta pienillä lapsilla on myös erittäin voimakas toipumispotentiaali. Olosuhteiden muututtua lapselle sopivammiksi oireilu voi hävitä nopeasti. Tämän vuoksi aina ei lapselle kannata asettaa mitään diagnoosia heti, vaan tärkeintä on muuntaa olosuhteita suotuisammiksi ja seurata tilanteen kehittymistä.
  8. Voiko mielenterveyshäiriöstä parantua? Kyllä, todellakin! Tutkimusten perusteella on arvioitu, että noin 15-25 % lapsista voitaisiin todeta mielenterveyden häiriö. Lapsilla ja nuorilla esiintyy varsinkin lieviä ja keskivaikeita mielenterveyden häiriöitä paljon, mutta onneksi ne ovat usein olemukseltaan kuin “mielen flunssia”: kurjia juttuja, mutta menevät ohi. Myös vakavia psyykkisiä sairauksia, kuten kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja psykooseja esiintyy harvakseltaan, mutta niistäkin toivutaan usein oireettomuuteen. Lasten kehittyvät aivot antavat hienon mahdollisuuden oireilun vähentämiseen, kunhan tunnistetaan, että olosuhteilla on merkitystä lapsen psyykkiseen oirekuvaan ja kehitykseen – pitkäaikaisesti ihan aivotasolla asti. Siksi lastenpsykiatria on ennen kaikkea vuorovaikutuksen laatuun ja lapsen arjen olosuhteisiin pureutuva ala; keskeinen osa lapsen hoitoa ja tukea on arvioida muuttaa tarvittavia olosuhteita niin koulussa, kotona kuin harrasteissakin. Lisäksi tietenkin tarvittaessa lapselle tarjotaan häiriöstä tai oireesta riippuen paras mahdollinen hoito. Ja lapset tosiaan useimmiten paranevat jonkin ajan kuluttua!

Viisas aikuinen ja sopeutuva lapsi – vanhemmuuden mallit ja sukupolvien ketju

Olen viime viikot intoillut kirjasta, jonka luin joululomalla. Kirjassa kuvataan erittäin selväsanaisesti ja inspiroivasti ihmissuhteiden haasteita ja miten niihin voidaan vastata. Kirja on pari-ja perhepsykoterapeutti Terrence Realin kirjoittama US – Reconnect with your partner and build a loving and lasting relationship. Saan varmaan jo tässä kohtaa todeta: vahva lukusuositus!

Realin kirja on tehty enimmäkseen pariterapianäkökulmasta, mutta kirjailija ensinnäkin näkee yhteydet ja toisaalta ekstrapoloi teoriaansa myös lapsuuteen ja olosuhteisiin, joissa parisuhdemurheita kokevat aikuiset ovat aikoinaan kasvaneet. Real rakentaa kirjaa skeematerapian ja tunnefokusoidun psykoterapian käsitysten pohjalle. Edellä mainittujen perusteiden mukaisesti hän jäsentää jokaisessa ihmisessä olevan erilaisia puolia: sekä toimimattomia että toimivia. Nämä eri puolet näyttäytyvät väistämättä pitkissä ihmissuhteissa, kuten parisuhteissa, ystävyydessä ja vanhemmuudessa. Optimi olisi, että perhesuhteiden aikuiset pysyisivät arjessa mahdollisimman usein viisaan aikuisen moodissa (“wise adult“), joka pystyy olemaan myötätuntoinen ja huolehtimaan sekä itsestään että muista lämpimän jämäkästi. Hyvin usein perhesuhteissa aikuisillakin näkyvät kuitenkin sopeutuvan lapsen moodi tai moodit (“adaptive child“), jotka voivat ilmaantua ja jopa jämähtää ihmissuhdenäyttämölle pitkäksi aikaa. Seurauksena on surua, pettymystä, vihaa, yksin jäämistä, mykkäkoulua ja niin edespäin. “Me” unohtuu ja perhesuhdekoukeroissa rämpivien aikuisosapuolten kypsymättömät lapsimoodit tarpeineen pääsevät kuskin paikalle. Ja sieltä edelleen sukupolvien ketjussa eteenpäin.

Mitä kaikkea sopeutuva lapsimoodi voi olla?

Sopeutuvan lapsen moodit ovat kuin pieniä maatuskanukkeja isomman maatuskanuken sisällä, eli meidän persoonamme sisäisiä rakenteita, jotka aktivoituvat tietyissä, lapsuudesta muistuttavissa tilanteissa. Ne muovaavat koetun todellisuuden vastaamaan aktivoituneen moodin kokemusta. Esimerkiksi jos koki lapsena tulleensa tarpeineen jatkuvasti ohitetuksi, tämä kokemus läpileikkaa sopeutuvan lapsen moodia myös myöhemmin, vaikka todellisuudessa tämä ei enää pitäisi paikkansa.

Sopeutuvan lapsen moodin aktivoituminen on ollut suojarakenne erityisesti silloin, kun aikuinen on ollut lasta kohtaan tämän lapsuudessa toistuvasti kohtuuton, vihainen, kaltoinkohteleva, laiminlyövä, ylitsekävelevä – tai jotain muuta lapselle sietämätöntä, kuten liian vaativa. Sopeutuva lapsi on oppinut käyttäytymään tavoilla, jotka toimivat parhaalla mahdollisella tavalla kyseisessä ympäristössä. Esimerkiksi vihaisen lapsi moodi raivoaa ja reuhoo, heittelee tavaroita ja karjuu tai käyttäytyy muulla tavalla aggressiivisesti aktivoituessaan. Kenen mielestä tällainen on toimivaa käytöstä aikuiselta? Niinpä, mutta silti tällaista käytöstä voi näkyä aikuisillakin. Tällaiseen käytökseen ryhtyvälle aikuiselle riehuminen oli hänen lapsuudessaan joko tapa suojata itseä, saada aikuisen huomio, tai vaihtoehtoisesti kukaan lapsen elämässä ei uskaltanut tai jaksanut asettaa turvallisia rajoja. Vihaisen lapsen moodin aktivoituminen aikuisuuden ihmissuhteissa aiheuttaa paljon hänelle itselleen haitallisia reaktioita: jotkut suuttuvat ja jotkut taas vetäytyvät. Näin vihaisen lapsen moodi jää herkästi samaan tilanteeseen kuin lapsuudessaankin eli kohtaamatta, mikä itse asiassa lisää sen vihaisuutta. Toisaalta vihainen ärjyminen saattaa kuin saattaakin tuottaa toivottujakin lopputuloksia. Molemmista näistä syistä vihainen lapsimoodi ei itsestään poistu, vaan sen eteen on tehtävä psyykkistä työtä.

Toinen varmasti jokaiselle tuttu lapsimoodi on haavoittuva lapsi. Haavoittuva lapsen olemus on hauras ja heikko, pelokas, omaa selviytymistä epäröivä. Haavoittuva lapsi alistuu toisten ylivallan alle ja toisen päätöksiin, ovat ne sitten hyviä tai huonoja hänen kannaltaan. Hän hakee (toisesta) aikuisesta turvaa ja joskus takertuukin tähän, kuten lapsi vastaavassa tilanteessa tekisi. Hän pelkää putoavansa tyhjän päälle, jos joku ei häntä kannattele. Haavoittuvan lapsen kokemuksen taustalla on usein emotionaalista tai fyysistä kaltoinkohtelua tai laiminlyöntiä – siis väkivaltaa. Lapsi on jäänyt aikanaan suojatta; ei ole ollut ihmisiä, jotka olisivat pitäneet häntä turvallisesti sylissään niin henkisesti tai fyysisesti. Haavoittuva lapsimoodi aktivoituu aikuisuudessa usein pelottavien tai epävarmuutta tuottavien kokemusten yhteydessä ja näkyy muun muassa takertuvuutena, paniikkina, epärealistisina pelkoina, ja erityisesti pelkona siitä että jää aivan yksin. Se on ihan ymmärrettävää. Mutta pulma on, että aikuisuudessa ei vain ole mahdollista, että joku toinen aikuinen omistautuisi sataprosenttisesti kenenkään toisen aikuisen haavoittuvan lapsen moodia varten. Siksi haavoittuva lapsi joutuu herkästi pettymään myös aikuisten välisissä ihmissuhteissa. Haavoittuva lapsi tarvitseekin myönteisen kokemuksen siitä, että ensisijaisesti juuri aikuinen itse suojelee itseään.

Siis kuten lapset tarvitsevat vanhempiaan, myös sopeutuvan lapsen moodi tarvitsee viisasta aikuista asettamaan rajat ja pitämään huolta. Pari- ja perheterapeutti Terrence Real kirjoittaa Us-kirjassaan, että hän auttaa työssään pareja tyypillisesti sellaisten sopeutuvan lapsen moodien kanssa, jotka ovat lapsuudessa auttaneet yksilöä selviämään vaikeissa olosuhteissa mutta jotka eivät aikuisuudessa enää palvele tai toimi. Aikuisen elämässä lapsimoodien liiallisesta aktivoitumisesta on useimmiten haittaa. Yleisesti Real lähtee kirjassaan siitä, että jokainen lapsi sekä 1) ottaa mallia vanhemmistaan niin “hyvässä kuin pahassa” että 2) reagoi vanhemman käyttäytymiseen, mikä usein tarkoittaa vastareaktiota vanhemman toimintatapaan nähden. Mitä tämä tarkoittaa vanhemmuudessa lastenpsykiatrin näkökulmasta?

Mieti mitä mallinnat.

Terrence Real kirjoittaa kirjassaan Us useita esimerkkejä, mitä tarkoittaa, kun vanhempi mallintaa toimimatonta käytöstä lapselle. Pidin kirjassa erityisesti oikeutuksen skeeman mallintamisen kuvauksesta, jota harvoin on mukana psykoterapia-aiheisissa kirjoissa. Oikeutuksen skeeman omaksunut ihminen katsoo, että hänellä on enemmän oikeuksia kuin muilla – esimerkiksi sääntöjen kiertäminen tai noudattamatta jättäminen on tällaisen henkilön mielestä hänelle itselleen ok, vaikka muille hän ei kyseisiä oikeuksia kuitenkaan suo. Real kirjoittaa, minkälainen historia oikeutuksen skeemaan voi liittyä. Esimerkiksi vihaisena raivoava tai väkivaltaisesti käyttäytyvä aikuinen itse asiassa mallintaa lapsilleen, että aikuiseksi kasvettuaan nämäkin voivat toimia kyseisellä tavalla: “voit raivota ja melskata ja huutaa, kun olet minun ikäiseni!” Vaikka vanhemman huono käytös aiheuttaa lapsessa häpeää ja pienuuden kokemusta, oikeutus tulevaisuudessa realisoituvaan huonoon käytökseen on samaan aikaan kiehtovaa, ehkä jopa voimaannuttavaa. Terrence Real kuvaa kirjassaan esimerkkejä, joissa huonon parisuhdekäytöksen taustalla on toisen aikuisen vahva oikeutuksen skeema. Se pohjaa hänen mukaansa kyseisen lapsuudenaikaisiin kokemuksiin: yleensä taustalla on väkivaltaisen tai kaltoinkohtelevan vanhemman perintö sukupolvelta toiselle.

Terrence Real kertoo kirjassaan kysyvänsä em. huonoilla tavoilla käyttäytyvältä aikuiselta, haluaako hän todella muistuttaa sitä aikuista, joka kohdellut kaltoin häntä itseään lapsuudessa. Real kokee, että muutos aikuisen toimintaan voi syntyä välittömästi, kun aikuinen hoksaa käyttäytyneensä juuri kuten se ihminen, jota hän on koko elämänsä tämän toimintatavan vuoksi halveksinut. Itsekin näen työssäni, että oivallus oman vanhemmuuden toimintatavan taustasta ja merkityksestä tässä päivässä on keskeinen ja todella vaikuttava. Oivallus voi joskus syntyä vaivatta, yhtäkkiä, kun asiaa malttaa ajatella – jopa ensimmäisellä kertaa, kun tapahtumat ja sukupolvien ketjun merkitys todella iskeytyvät aikuisen tajuntaan.

Vanhempana kannattaakin minusta käyttää hetkittäin aikaa sen pohtimiseen, mitä käytöstä lapselleen mallintaa. Kun olet herne nenässä, annatko mallia viisaan aikuisen moodin toiminnasta? Siis otat hetken itsellesi, käytät jotakin tunnesäätelykeinoa, tai valitset tietoisen tyynen vastaustavan? Vai riehutko, huudatko, oletko epäasiallinen, kärjistätkö? Miten tällainen reaktiosi liittyy omaan lapsuuteesi? Ketä se muistuttaa? Toivotko, että omat lapsesi saavat saman kokemuksen kuin mitä itse näin toimineen ihmisen lähellä koit?

Entä mihin käytökseen lapsesi kehittää vastareaktion?

Jokaisella meistä vanhemmista on hyviä ja huonoja puolia, se on ihan normaalia. On vain pakko vanhempana hyväksyä , että kaikki ei aina lasten kasvattamisessa mene aivan putkeen ( toki olen myös sitä mieltä, että epätäydellisyyden loivasti kaltevilla pinnoilla opitaan elämästä eniten). Johdannaisena omien vanhempiensa epätäydellisyyteen lapset oppivat reagoimaan lähes automaattisesti asioihin, jotka eivät heidän psyykkisten rajojensa tai muun psyykkisen hyvinvointinsa näkökulmasta toimi. Usein kyseessä on vastareaktio. Esimerkiksi emotionaalisesti liian tunkeilevan vanhemman lapsi oppii kasvaessaan loistavasti “peittämään jälkensä”, eli pitämään yksityisasiansa itsellään ja kenties jopa valehtelemaan sujuvasti, jotta vanhempi ei pääsisi kärryille hänen asioistaan ja ilmaantuisi niitä lonkeroineen säätämään. Tämä on siis mielestäni täysin ymmärrettävä vastareaktio. Sinänsä toimintatapana peittely on kuitenkin aika toimimatonta jo lapsuudessa ja nuoruudessa: se voi esimerkiksi estää avun saamisen orastaviin päihde- tai muihin ongelmiin. Aikuisen parisuhteissa tällaisen vastareaktion kehittäneen aikuisen kanssa käy Realin mukaan herkästi niin, että mikäli ihmissuhteen toinen osapuoli kokee toisen yrittävän tunkeilla hänen asioihinsa, sopeutuvan lapsen moodi aktivoituu välittömästi peittelyineen ja valehteluineen. No, on aika ilmeistä, että sillä tavalla ei synny toimivaa parisuhdetta.

Emotionaalisesti etäisen vanhemman lapsi taas oppii sen vastareaktion, että hän reagoi voimakkaasti vähän pienempiinkin tapahtumiin saadakseen vanhemmalta edes jonkinlaisen vasteen – hän siis vaikkapa itkee, käyttäytyy hölmösti, käyttäytyy itsetuhoisesti tai vaikkapa provosoi käytöksellään vanhempaa ärtymykseen. On tärkeä ymmärtää tätä miettiessäsi, että mikä tahansa vanhemman huomio on lapsen kannalta parempi vaihtoehto kuin ei huomiota lainkaan. Taas puhutaan sopeutuvan lapsen moodista: koska lapsi on 100%:sesti ja tosiasiallisesti täysin riippuvainen vanhemmastaan, hän ei kerta kaikkiaan voi selvitä maailmasta ilman aikuisen apua. Siksi on vain loogista, että jos vanhemman huomion saa kiinnitettyä ja aikuisen saa irti omista ajatuksistaan tai vaikka älylaitteistaan provosoivalla käytöksellä, lapsi turvautuu siihen uudestaan ja uudestaan. Lääke tähän ei tokikaan ole se, että vanhempi lakkaa täysin reagoimasta lapsen tai nuoren tekemisiin, vaan että lapsen tunnetarpeet tarpeet otetaan aikuisten taholta paremmin huomioon: kuunnellaan, ollaan kiinnostuneita ja validoidaan. Parisuhteessa tämä opittu käytösmalli aktivoituu tietenkin yhtä lailla tilanteissa, joissa aikuinen kokee jäävänsä liian yksin. Real kuvaa kirjassaan, miten epävarma sisäisesti tällainen aikuinen on – hän tarvitsee kokemuksellisen tason varmuuden, ettei putoa kumppaninsa mielestä.

Omassa työssäni näen paljon sitä, miten ankaran vanhemman lapsi ryhtyy itse vanhempana turhankin sallivaksi – kunnes seuraava sukupolvi tekee jälleen korjausliikkeen toiseen suuntaan. Oletan, että ko. aaltoliikkeellä on joitain tekemistä siinä, miksi monet julkisuudessa haastatellut asiantuntijat ovat viime vuosina olleet huolissaan ns. kaverivanhemmuudesta. Kun sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat vielä usein kasvattivat pakolla ja ankaruudella, seuraavat sukupolvet ovat alkaneet kehittää liiankin sallivan vastareaktion. Se tarkoittaa, että 3-vuotias saa itse päättää, meneekö päiväkotiin vai ei, tai että vanhempaa ei haittaa, jos yläasteikäinen pikkuisen näpistää. Olennaista tässäkin asiassa on vanhempien syyllistämisen sijaan mielestäni tilanteen tiedostaminen: jos sinulla on haasteita löytää viisaan aikuisen moodia tilanteissa, joihin liittyy rajojen asettaminen lapselle, minkälaisen lapsuuden itse elit? Koitko mahdollisesti liikaa ankaruutta vai enemmänkin liikaa joustavuutta, jopa välipitämättömyyttä? Miten olisit toivonut, että sinusta olisi huolehdittu sen ikäisenä, mitä lapsesi on nyt? Miten olisit halunnut rajoja asetettavan?

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella?

Terrence Real kirjoittaa, että jokainen meistä on perinyt vanhemmiltaan lapsuudessa koettujen asioiden myötä sekä 1) mallin aikuiselle sopivasta käytöksestä että toisaalta 2) omaksi suojaksi kehitettyjä reagointitapoja. Nämä kumpikin näyttäytyvät vielä aikuisuuden ihmissuhteissakin monin tavoin. Mielestäni tämä on sekä realistinen, lohdullinen että tajunnanräjäyttävä ajatus.

Realistinen siksi, koska juuri tätä näen paljon omassa työssäni. Mallintamisen tiedetään olevan keskeinen asia esimerkiksi lasten ja nuorten ahdistuneisuushäiriöiden taustalla. Kun vanhempi on ahdistuneisuusherkkä, myös lapsen oma taipumus ahdistua vahvistuu mallioppimisen seurauksena (mihin muuten auttaa se, että sekä lapsi että aikuinen harjoittelevat omalta osaltaan rohkeutta!). Mallintamiseen liittyy sekin, että yleensä kiroilevan lapsen arkielämässä on kiroilevia aikuisia (ihan vaan vink vink). Myös vastareaktioita näkee lastenpsykiatrina paljon. Erityisen sydäntäsärkevää on, jos vanhempi on merkittävästi aiemmassa elämässään traumatisoitunut tai masentunut, eikä näiden pohjalta jaksa vastata lapselle, ja lapsi taas hakee acting-outilla eli käytösoireilla hänen huomiotaan toistuvasti, kummankaan pääsemättä kehästä omin voimin ulos.

Lohdullinen Realin ajatus on siksi, että kun asioita tiedostaa, niille voi tehdä jotain. Viisaan lapsen moodin lisäksi meissä kaikissa on sopeutuvan lapsen moodi tai useampikin (itse asiassa meissä on myös toimimattomia aikuismoodeja, mutta niistä joskus toiste!). Sopeutuvien lapsimoodien huomaaminen olisi keskeistä, jos toivoo muutoksia mahdolliseen ihmissuhdesuohonsa, koskee se sitten ystävyyttä, parisuhdetta tai suhdetta omiin lapsiin. On ymmärrettävää, että esimerkiksi käämi palaa vanhempana herkästi, ja silti juuri sitä puolta itsessä voi olla tarpeen muuttaa. Se taas onnistuu helpommin, kun ymmärtää, mistä reagointitapa juontaa juurensa. Tai on ymmärrettävää, että toisen ihmisen tunnepurkaukset tuntuvat oudolta ja saavat vetäytymään, mutta aikuisena voi opetella pysymään tästä huolimatta viisaan aikuisen moodissa, oppia hoivaamaan sisäistä haavoittuvaa lastaan, jotta se ei saa liikaa valtaa, sekä validoimaan toisen kokemusta. Tällaiset pienet mutta tärkeät muutokset voivat merkittävästi parantaa ihmissuhteiden laatua kaikille osapuolille.

Tajunnanräjäyttävän Terrence Realin esittämistä ajatuksista tekee se, että viisaan aikuisen moodin tiedostaminen perhesuhteiden arjessa tekee hyvät ihmissuhteet kenelle tahansa saavutettaviksi. Viisas aikuinen tekee toimivia ratkaisuita, joidnen johdosta sekä hän että muut voivat niin hyvin kuin olosuhteissa voi. Viisas aikuinen on läsnä tässä hetkessä ja ymmärtää sekä omat aidot reaktionsa että toisen reaktiot. Hän elää me-todellisuutta (kuten kirjan nimikin on Us) yksilön oman yksinäisen, värittyneen ja lapsuudenaikaisiin negatiivisiin kokemuksiin pohjautuvan todellisuuden sijaan. Viisas aikuinen syö iltapäivävälipalan töissä ennen kuin lähtee kotiin, ettei tulee turhaa nälkäkiukkua. Viisas aikuinen puoli ymmärtää, jos puolisolla tai lapsella on selvästi ollut huono päivä, eikä ota kaikkea itseensä. Viisaan aikuisen puoli vetää rajat toimimattomissa ihmissuhteissa. Viisas aikuinen myös suojaa ja hoivaa haavoittuneen lapsen moodiaan aivan kuin muitakin lapsiaan: hellästi ja läsnäolevasti. Viisas aikuinen ei pidä tärkeimpänä omia jäykkiä käsityksiään vaan sitä, miten päästään eteenpäin – miten saa perhesuhteen toimimaan.

Kysythän siis itseltäsi, miten juuri sinä saat helpoiten viisaan aikuisen moodin käyttöösi? Miten pidät siitä huolta, ja miten mielenrauhasi voisi muuttua tietoiseksi valinnaksi arjessa? Miksikö näin kannattaisi toimia – Terrence Real muotoilee asian kirjansa lopussa seuraavasti: “Why? because you´re in it, dear reader; it is the air you breathe, the athmosphere you depend upon. Wake up and take care. — In this moment, right here, right now, our actions matter. How we think, how we see ourselves in the world, matters. With our partners, our children, our neighbors, within our own minds – we can redeem or we can violate. The choice is ours.”

Tätä kirjoitusta inspiroi Terrence Realin kirja Us: Getting Past You & Me to Build a More Loving Relationship, Rodale Books 2022. Ja tämä ei ollut kaupallinen yhteistyö 🙂

Lapsen vakava psyykkinen sairastuminen

Olen kirjoitellut tätä blogia jo useamman vuoden ajan, mutta huomaan, että ainakin yksi tärkeä aihe on käsittelemättä: vaikeat psyykkiset oireet lapsella tai nuorella. Mielenterveyden asioista puhutaan tänä päivänä julkisuudessa paljon enemmän kuin aloittaessani tämän blogin kirjoittamista. Somessa onkin tänä päivänä runsaasti materiaalia, josta voi hakea lohtua ja keinoja lapsen tai nuoren auttamiseen, kun hänelle on ilmaantunut lievähköä psyykkistä oireilua. Mutta vakavasti psyykkisesti sairastuneen lapsen kanssa elämiseen liittyvistä asioista puhutaan mielestäni edelleen liian vähän. Miten monella tavalla vakava sairastuminen vaikuttaakaan koko perheeseen, siitä ei juuri näe kommentointeja eikä postauksia. Tässä kirjoituksessa avaan, mitä lapsen vakava psyykkinen sairastuminen voi olla, mitä voi aikuisena tehdä tukeakseen lasta, ja mitä yhteiskunnan tason ongelmia vakaviin lasten psyykkisiin sairastumisiin vielä liittyy.

Minkälaista lapsen vakava psyykkinen sairastuminen on?

Ihan aluksi on todettava, että murrosikäistä nuoremman lapsen pitkäaikainen ja vakava psyykkinen sairastuminen on hyvin harvinaista (boldasin, jotta varmasti huomaat nuo sanat). Monet aikuisiän psyykkiset sairaudet eivät vielä koske lapsia, mikä on tosi hyvä. Samalla se tarkoittaa, että useimmat lasten psyykkisistä oireista ovat siis joko parannettavissa tai ohimeneviä luonteeltaan.

On olemassa kuitenkin muutamia lapsen psyykkisen oireilun harvinaisia entiteettejä, jotka voivat vaikuttaa hyvin paljon tai pitkäaikaisesti lapsen toimintakykyyn tai persoonan kehitykseen.  Näihin kuuluvat vakava itsetuhoisuus, joka on yleensä yhteydessä syvään masennukseen; lapsuusiän kaksisuuntainen mielialahäiriö, lapsuudenaikainen syömishäiriö sekä lapsuusiällä sairastettu psykoosi.

Edellä mainituista vaikea-asteinen masennus ja siihen liittyvä itsetuhoisuuden riski on kenties tunnetuin lasten vakava psyykkinen sairaus.  Masennushan ei sairautena katso ihmisen ikää: niin vauva kuin vanhuskin voi masentua vakavasti. Lapsilla masennuksen ilmaantuvuus on vain n. 1%, eli kovin tavallista se ei ole ennen murrosikää, jolloin masennukseen sairastuminen alkaa moninkertaistua. Vakava masennus näyttää lapsilla joskus hyvin erilaiselta kuin aikuisella: lapsi voi toki olla lamaantunut olemukseltaan ja koulunkäyntikyky olla merkittävästi heikentynyt, mutta masennus voi näkyä myös levottomuutena tai raivokkuutena. Yhteisiä piirteitä aikuisen masennuksen kanssa on ruokahalun ja nukkumisen muuttuminen sekä itsetuhoisen ajattelun, puheen/suunnitelmien tai jopa tekojen ilmaantuminen. Pahimmillaan lapsen vakava masennus voi olla ns psykoottistasoista, jolloin lapsen todellisuudentaju saattaa hämärtyä. Tämä voi näkyä muun muassa kummallisina, paikkansa pitämättöminä, yleensä erittäin synkkinä ajatuksina. Masentunut lapsi kuuluu ilman muuta hoitoon lastenpsykiatrijohtoisiin palveluihin. Hoito on usein ympäristön muokkaamista, lapsen omaa keskusteluhoitoa tai psykoterapiaa, perheen vuorovaikutuksen tukemista ja mahdollisesti lääkehoitoa ja jopa osastohoitoa tarvittaessa. Ensimmäinen tavoite on turvata lapsi ja minimoida itsetuhoisen käytöksen riski. Masennuksesta toivutaan kaikissa ikäryhmissä.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö eli bipolaarihäiriö on vakava  sairaus, puhkeaa se sitten missä iässä hyvänsä. Lapsilla bipolaarihäiriö on erittäin harvinainen, yleisyys on alle prosentin luokkaa. 14-16 -vuotiailla yleisyys on jo isompi, noin 1-2%. Bipolaarihäiriötä luonnehtivat mielialan vaihtelujaksot: sairastuneella on oireettomiakin jaksoja, mutta aika ajoin hänen mielialansa joko kohoaa tai laskee huomattavasti. Mielialan lasku tarkoittaa tietenkin masennusoireita. Mielialan kohoaminen viittaa hypomaniaan tai maniaan, jotka lapsilla voivat näyttäytyä viikkoja kestävänä intensiivisenä puuhakkuutena, unentarpeen vähäisyytenä (lapsi herää esimerkiksi keskellä yötä leikkimään), levottomuutena ja liiallisena, ahdistavana ylivireytenä, jolloin on vaikea keskittyä mihinkään. Myös rahan tuhlaamista tai erityisesti murrosikää lähestyttäessä seksuaalista ylivirittyneisyyttä voi esiintyä. Lapsella voi olla myös sekamuotoisia jaksoja, jolloin esiintyy piirteitä molemmista mielialan ääripäistä samanaikaisesti, sekä erittäin nopeasti vaihtelevan mielialan jaksoja. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön tausta on geneettinen ja vahvasti neurobiologinen, joten on sairauden hyvä lääkkeellinen hoito on tärkeää. Tavoitteena on mahdollisimman vähäinen määrä mielialahäiriöjaksoja ja mahdollisimman pitkät jaksot tavanomaista mielialaa. Lapsuudessa puhkeavan kaksisuuntaisen mielialahäiriön ennustetta ei valitettavasti hyvin tunneta. Ei ole varmaa, onko kyseessä sama sairaus kuin aikuisilla.

Psykoosisairaudet, kuten skitsofrenia, puhkeavat yleensä vasta nuoruudessa tai aikuisiässä. Psykoosiin sairastuminen on lapsuusiässä äärimmäisen harvinaista, ja esimerkiksi lasten skitsofrenian esiintyvyys lapsuusiässä vain noin 0,0025%. Skaalan toinen ääripää eli ohimenevät aistihairahdukset/ -lipsahdukset ovat lapsilla sen sijaan hyvinkin tavallisia. Lisäksi vaikka pitkäaikaista psykoosisairautta sairastaa erittäin harva, lapsillakin esiintyy ihan oikeita psykooseja, joissa todellisuudentaju on häiriintynyt vakavasti. Psykoosiin liittyy aina toimintakyvyn lasku. Esimerkiksi koulussa pärjääminen heikkenee selvästi, keskittyminen on vaikeaa ja toiminnanohjaukseen ilmaantuu aiempaa suurempia ongelmia. Lapsen voi olla vaikea saada hoidettua ruokailujaan tai hygieniaa iänmukaisesti. Todellisuudentajun häiriintyminen voi olla ilmiasultaan monenlaista. Tyypillisimmin omalle kohdalla työssä on osunut kouluikäisiä, joilla on esimerkiksi hahmojen näkemistä. Jonkin verran tulee vastaan vainoharhaista eli paranoidista ajattelua; esimerkiksi että joku muu ihminen vakoilee tai uhkaa lasta kadulla kulkiessa. Osalla on ollut myös epärealistisia pelkoja (esimerkiksi vessassa käyminen on estynyt hirviön pelon takia).  Harhat voivat myös muistuttaa jotain aiemmin nähtyä tai kuultua: esimerkiksi pelottavan youtube-videoiden hahmoja. Lapsi voi myös kuulla jonkun puhuvan itselleen käskyjä tai ohjeita. Täysimittaisen psykoosin hoito kuuluu aina lastenpsykiatrin vastuulle. Sairauden puhkeamiseen liittyy usein kuormitustekijöitä, joihin puuttuminen on tärkeää oireiden ennaltaehkäisemiseksi ja  vähentämiseksi. Näihin kuuluvat muun muassa vaikeat perhetilanteet,  väkivaltakokemukset sekä kiusaamisen uhriksi joutuminen. Oireilun hallintaa varten lapsi tarvitsee yleensä psykoosilääkitystä ja toisinaan sairaalahoitoakin. Monella psykoosiin sairastuneella lapsella on neurobiologista erityisyyttä, esimerkiksi oppimisen ongelmia taustallaan.

Vakavat syömishäiriöt ovat ryhmä sairauksia, joista suuri yleisö tuntee lähinnä anoreksian eli laihuushäiriön, jonka yleisyys on aikuisikään mennessä noin 2%.  Lapsillakin voi kuitenkin esiintyä myös bulimiaa, ortoreksiaa tai ahmintahäiriötä. Syömiskäyttäytymisen häiriintyminen johtaa pahimmillaan joko vaaralliseen laihtumiseen, vaaralliseen elintoimintojen häiriintymiseen tai esimerkiksi ahmintahäiriön kohdalla vaaralliseen ylipainoon. Anoreksian yhteydessä elintoimintoja täytyy usein aluksi vakauttaa lastentautien osastolla sairaalassa, ennen kuin lapsi voi hyötyä psykiatrisesta keskusteluhoidosta. Syömishäiriötä luonnehtii se, että syömisen tai painon ajattelu vie suuren osan ihmisen psyykkisistä resursseista. Pienikin pettymys tai harmi johtaa esimerkiksi syömisestä kieltäytymiseen tai ahmimiseen. Syömisen yli- tai alisäätelystä muodostuu syömishäiriössä keskeinen tunnesäätelyn väline. Siksi on ymmärrettävää, että hoidoksi tarvitaan olennaisesti psykoterapeuttista tai aluksi supportiivista keskusteluhoitoa. Lääkitystä voidaan käyttää tukihoitona. Keskeistä on syömisen aiheuttaman ahdistuneisuuden siedon harjoittelu ja läheisten auttaminen siinä, että he voivat tukea lasta arjen syömistilanteissa, jotka ovat lapselle sairauden ollessa aktiivinen vaikeita.

Mitä voi tehdä vanhempana, jos oma lapsi on sairastunut vakavasti?

Vaikka lapsen psyykkinen sairaus on koko perheelle vakava paikka, on silti monenlaisia asioita, joita vanhemmat  voivat tehdä lapsensa eteen. Myös muilla lapsen ympärillä olevilla ihmisillä on merkitystä. Toivonkin, että jos tämän tekstin lukee vakavasti psyykkisesti sairastuneen lapsen perheen  läheinen, pohdit, onko sinulla mahdollisuutta tukea sairastuneen perhettä jollain tavalla lisää. Koko kylä tarvitaan ilman muuta myös psyykkisesti sairastuneen lapsen tueksi!

  • Huolehdi arjen asioista. Muista säännölliset nukkumis- ja ruokailuajat, riittävä ulkoilu/liikunta sekä ruutuajan kohtuullisuus. Esimerkiksi mielialahäiriöissä on keskeistä opetella ennaltaehkäisemään sairausjaksoja. Siksi arkisten asioiden strukturoiminen ja ylipäänsä arjen säännöllisyys on hyvin tärkeää. Oireenhallintaa varten tarvitaan myös mielialan tai psykoosioireiden säännöllistä monitoroimista esimerkiksi päiväkirjan avulla.
  • Vältä lapsen altistamista pelottaville tai vaarallisille asioille, kuten väkivallalle, päihteille, aikuisten ongelmille tai vaikkapa aikuisille tarkoitetuille mediasisällöille, kuten peleille, leffoille jne. Tämä siksi, koska pelottavat ja kuohuttavat mediasisällöt ja ongelmalliset elävän elämän tapahtumat ovat erityisen haitallisia psyykkisesti sairastuneen lapsen voinnille. Voinnin huononemisen jakso voi alkaa vähän pienemmistäkin huolista ja kuormittumisesta, joten “tavallisen tylsä” arki on sairastuneelle lapselle erittäin tarpeellista. Olen huomannut, että jostain syystä psyykkisesti hauraimmat lapset vaikuttavat muuten olevan erityisen kiinnostuneille mediasisällöistä, jotka sopivat heille kaikkein huonoimmin. Ole siis tässä asiassa vapaasti tiukkis-äiti tai -iskä!
  • Huolehdi siitä, että lapsi voi opiskella koulussa voimiensa mukaan. Tässä kohtaa on hyvä varmaan mainita, että myös psykiatrisessa sairaalassa hoidossa olevat lapset käyvät koulua niin paljon kuin mahdollista. Miksi? Koulu tuo lapselle päivärytmin, siellä opiskellaan myös lapsen elämässään tarvitsemia monenlaisia taitoja, ja lisäksi se on luonteeltaan ympäristönä parhaimmillaan jopa kuntouttava: siellä on kavereita ja siellä opitaan, miten toisten ihmisten kanssa toimitaan. Jos koulunkäynnissä on isompia vaikeuksia lapsen oireillessa enemmän, neuvottele opettajien ja rehtorin kanssa, miten lapsen opetus voidaan järjestää niin, että hän siitä voisi parhaiten hyötyä. Monenlaisia tukitoimia on mahdollista järjestää. Kaikilla lapsilla on perusopetuslain perusteella oikeus saada opetusta.
  • Pohdi, miten paljon voit vaatia lapselta missäkin kohtaa sairauden vaihetta. Vakava psyykkinen sairastuminen voi viedä lapsen toimintakykyä aluksi selvästi heikompaan suuntaan. Voi esimerkiksi olla, että lapsi ei kykene olemaan hetkeäkään yksin kotosalla, vaikka aiemmin on kyennyt. Esimerkiksi psykoosioireet tai itsetuhoisuus voivat johtaa tällaiseen tilanteeseen. Tällöin ongelmaksi voivat kouluikäisten kohdalla muodostua muun muassa iltapäivät, jos vanhempi on työssä siinä kohtaa, kun lapsi on jo päässyt koulusta. Arkea on silloinkin yritettävä ratkaista jotenkin, vaikka se on vaikeaa. Voitko lyhentää väliaikaisesti työaikaasi tai muuten saada joustoa työantajaltasi tällaisten ongelmien vuoksi? Toisinaan läheisverkosto voi olla kultaakin arvokkaampi, jos sen kautta saat esimerkiksi aikuisen hoitamaan lastasi iltapäivisin tai sillä aikaa, kun itse käyt vaikkapa asioilla tai liikkumassa. Voit pyytää apua myös esimerkiksi sosiaalipalveluiden kautta. On hyvä tietää, että pääsääntöisesti vakavakin psyykkinen oireilu loivenee jossain kohtaa, jolloin perheen arkikin helpottaa. Mutta kokemukseni mukaan matka sinne asti voi olla jonkin aikaa kivikkoista.
  • Vakavasti sairastuneen lapsen oireilu on usein kausiluonteista. Kokemukseni mukaan haastavimpia ovat esimerkiksi koulun lukukausien loppuvaiheet ja bipolaarihäiriössä ilmeisesti valon lisääntyessä usein kevät. Onneksi on yleensä myös helpompia jaksoja. Kun lapsen oireilu helpottaa, on myös muulle perheelle hetki hengähtää. Voitte todennäköisesti lapsen kanssa tällöin tehdä enemmän asioita, esimerkiksi retkeillä. Tärkeintä on kuitenkin, että näiden kausien aikana aikuinenkin pääsisi levähtämään tavalla tai toisella. Kerättyjä voimia tarvitaan, jos oireilu lähtee uudelleen pahenemaan.
  • Pohdi, miten voisitte pystyä säilyttämään perheen arjen edelleen mielekkäänä. Olisi tärkeää, että sisarukset voisivat yhä esimerkiksi harrastaa, vaikka perheessä on sairastunut lapsi. Ja ilman muuta olisi tärkeää, että sisaruksillekin löytyisi vanhemmilta silloin tällöin aikaa ihan vain höpöttelyyn ja sisarusten arjen asioiden hoitamiseen. Ehkäpä vaikka kauppareissu voi olla tarvittaessa lapsen ja vanhemman välistä kahdenkeskistä aikaa, jos muuten siihen on vaikea löytää rakosia. Harmillisesti sisarusten tilanne on usein huolestuttava, kun yksi perheen lapsista sairastuu vakavasti. Moni sisarus jää ymmärrettävästi vahingossa hieman syrjään, kun vanhemman voimavarat tarvitaan akuutimmin toisaalla. Olisi hyvä varmistaa, mistä sisarukset saavat tarvitessaan keskustelutukea. Esimerkiksi bipolaarihäiriöstä tiedetään, että se on erityisen rasittava kokemus sairastuneen lapsen sisaruksille.
  • Huolehdi perheen vuorovaikutuksesta. Yhden ihmisen  sairastuminen vaikuttaa merkittävästi koko perheen elämään. Moni perheessä kokee vuorollaan osattomuutta, yksinäisyyttä, pelkoa, kiukkua, huolta ja uupumusta. Usein myös aikuisten parisuhde on kovalla koetuksella, kun voimavarat menevät pääosin ihan muihin asioihin. Olisi tärkeää, että perheessä kyettäisiin puhumaan asioita auki ja pitämään kaikkia ikään ja kehitystasoon sopien ajan tasalla. Myös perheterapia on yksi mahdollisuus auttaa koko perhettä, koska terapia voidaan rakentaa sen mukaan, mitä perheenjäsenet tilanteessaan tarvitsevat. Lisäksi olemassa on monenlaisia kursseja ja perheleirejä, joissa voitte perheenä keskittyä hyvinvointinne hoitamiseen. Tällainen kokeilu voisi olla harkitsemisen arvoinen.
  • Pyydä apua taloudellisten asioiden ja tukiasioiden hoitamiseen. Suomalaisessa yhteiskunnassa on monenlaisia apuja ja tukia tarjolla, mutta niitä on usein työlästä selvitellä itse. Esimerkiksi lastenpsykiatrisissa yksiköissä toimii sosiaalityöntekijöitä, jotka voivat auttaa em. asioissa ja muutenkin olla linkkinä sosiaalipalveluiden ja terveyspalveluiden välillä. Erilaisiin yhteiskunnan tukiin tarvitaan myös yleensä perheen itse tekemiä hakemuksia, joiden tekemiseen menee aikaa. Miten saisit riittävästi aikaa varattua näihin arjessasi? Oma haasteensa koituu myös siitä, että sairastuneen lapsen asioissa tulee usein asiointeja virka-aikaan. Miten lastenhoidon saa kyseisenä aikana järjestymään, on monelle tärkeä kysymys.
  • Jos lapsella on psyykenlääkehoitoa, huolehdi siitä, että hän käyttää sitä säännöllisesti. Neuvottele lääkehoidon muutoksista aina hoidosta vastaavan lääkärin kanssa, älä tee muutoksia itsenäisesti. Heikko komplianssi eli sitoutumattomuus lääkehoitoon on yksi tavallisimmista syistä, miksi lääkitys ei tehoa.  Toisaalta jos lääkityksestä on haittoja, kerro myös niistä hoitavalle lääkärille, jotta voitte suunnitella seurantaa ja muutoksia. Tilanteissa, joissa lapsen oirekuva vaihtelee nopeasti, kannattaa pitää jonkinlaista päiväkirjaa siitä, minkälaisia oireita ja ongelmia milloinkin on ollut. Olen huomannut, että vanhempien on ymmärrettävästi mahdoton säilöä mielessään, mitä oireita minäkin päivänä esiintyi, jos tällaisia muistiinpanoja ei ole.
  • Hyödynnä järjestöjen ja yhdistysten tuki. Kolmannella sektorilla toimii monenlaisia tärkeitä tahoja, jotka voivat tarjota tukea, vertaistukea, mukavaa vapaa-ajan toimintaa ja vastaavia asioita perheille, joissa lapsella on psyykkinen pitkäaikaissairaus. Saat todennäköisesti parhaiten alueellisista toimijoista tietoa lapsen hoitavalta työryhmältä lähelläsi, mutta myös googlaamalla löydät varmasti tietoa niin virtuaali- kuin reaalimaailman toimijoista.
  • Anna itsellesi vanhempana mahdollisuus tuntea kaiken, mitä tunnet! Vakavasti sairastuneen lapsen vanhempana saatat tuntea monenlaisia, ristiriitaisiakin tunteita. Oman jaksamisesi kannalta on tärkeää, että pystyt ilmaisemaan niitä jossakin: joko lapsen hoitotahon kautta, vertaisryhmässä, omassa terapiassa tai esimerkiksi ystävälle. Muista, että kun pidät omasta tunneämpäristäsi huolta, samalla pidät huolta siitä, että jaksat auttaa lastasi kaikissa tunnemyrskyissä.

Lopuksi

Yhteiskunnassamme on alettu ymmärtää, että psyykkinen hyvinvointi on aivan yhtä tärkeää kuin hyvä fyysinen terveys. Kuitenkin pitkäaikaisesti psyykkisesti vakavasti sairastuneiden lasten tarpeet kuvautuvat yhteiskunnassa olevan edelleen kovin vieraita niin poliitikoille kuin suurelle yleisölle. Näen tälläkin hetkellä systeemissämme useita nimenomaan näiden lasten elämään liittyviä ongelmia. 

Esimerkiksi vakavasti psyykkisesti sairastuneiden lasten perheiden erityistarpeet, kuten vaikka edellä mainitsemani iltapäivähoidon järjestämisen tarve, ovat jääneet pitkälti vastaamatta – ei ole toistaiseksi olemassa tahoa, joka mielellään ottaisi tällaisten tarpeiden vastaamisen kulut hoitaakseen. Asia ei tunnu kuuluvan koululle, sosiaalitoimelle, vammaispalveluille eikä toki terveydenhuollollekaan. Tämä aiheuttaa päänvaivaa perheille, mutta samalla vaikeuttaa huomattavasti esimerkiksi vanhempien mahdollisuuksia olla mukana työelämässä.

Toinen keskeinen tämän hetken ongelma liittyy vakavasti psyykkisesti sairastuneiden lasten koulunkäynnin järjestämiseen. On ilmeistä, että psyykkisesti sairastuneet lapset tarvitsisivat mahdollisimman  rauhallisen oppimisympäristön ja paljon aikuisten huomiota, mutta tämänkaltaisia luokkia ei useinkaan oikeastaan ole pysyvästi mahdollista järjestää. Psyykkisesti sairastunut lapsi tarvitsee opetusta siinä missä muutkin lapset. Miten ratkaisemme koulun tukitoimiin liittyvän ongelman, jotta emme yhteiskuntana syrjäyttäisi jo alaikäisiä?

Kolmas mieleeni tuleva ongelma liittyy siihen, miten alaikäisten psykiatrisen hoidon resurssointi tulevaisuudessa järjestetään. On ilmeistä, että vakavasti sairastuneet lapset tulevat tarvitsemaan (lasten)psykiatrista erikoissairaanhoitoa osastopaikkoineen myös tulevaisuudessa. Olemmeko yhteiskuntana ottaneet tämän huomion ja kykenemmekö varmistamaan, että saatavilla on kautta Suomen riittävä määrä osastopaikkoja sekä polikliinista hoitoa? Entä saammeko vihdoin aikaan ns hybridiosastoja, joissa olisi sekä psykiatrinen että lastensuojelullinen osaaminen ja joissa lapsen olisi mahdollista tällaisten vakaviin psyykkisten häiriöiden yhteydessä olla hoidossa pitempäänkin? Tällä hetkellä tämäntyyppisiä paikkoja ei Suomessa juuri ole.

Ja vielä neljäs ongelmanäkökulma vakavasti sairastuneiden lasten tilanteeseen liittyy siihen, että yhteiskunnassa säästetään tällä hetkellä kovaa vauhtia sote-kuluja. Vaikka se on ymmärrettävää, olisi tärkeä yhä huolehtia siitä, että vakavasti psyykkisesti sairastuneiden lasten perheiden on mahdollista saada pitkäaikaista ja riittävää arjen apua, kuten perhetyötä, kotipalvelua, lastenhoitoapua ja tarvittaessa muitakin apuja jaksamiseensa, kuten omaishoidon tuen lomituspalveluita ja tukiperheiden tukea. Kaikki eurot, jotka vakavasti psyykkisesti sairastuneiden perheiden auttamiseen laitetaan, säästyvät taatusti joidenkin muiden palveluntarpeiden vähentymisenä tulevien vuosien aikana. Kun vakavasti sairastunut lapsi kuntoutuu ja oireisto väistyy tai laimenee, yhteiskuntaan kohdistuva palvelutarvekin väistyy.

Tässä kirjoituksessa käytin lähdeaineistona Duodecimin Lasten-ja nuorisopsykiatrian oppikirjaa.

Voimiesi mukaan – helppoja tunnesäätelykeinoja haastavien päivien varalle

Vaikka hyvin ansaittu loma jo ehkäpä kajastelee mielessä, sitä edeltävät vihoviimeiset työ- ja koulupäivät tarkoittavat monelle lapselle, nuorelle ja heidän perheilleen lähes sietämättämän tuntuista ponnistelua. Pitäisi jaksaa aamulla nousta ja lähteä kouluun tai tai työpaikalle, saada asioita aikaiseksi, tehdä epämieluisia koulu- tai työtehtäviä tai vaikkapa kotityötä. Ulkona on pimeää, on kylmää ja ei todellakaan huvittaisi!

Usein juuri tässä kohtaa lukukautta useampikin perheenjäsen on omalla tavallaan väsynyt tai kuormittuneessa tilassa. Monissa perheissä tilanteet kääntyvätkin herkästi negatiivisen kierteen puolelle, kun hermot ovat valmiiksi kireällä. Ei tarvitakaan kuin pieni epämieluisa tapahtuma, kuten vaikkapa kodinkoneen hajoaminen, negatiivinen Wilma-merkintä tai harkitsematon lausahdus, niin alkaa räiskyä: syntyy kinaa ja riitaa, jotka esimerkiksi lasten kesken voivat eskaloitua tappeluksi asti. Tulee vaikeutta siirtymiin, hitautta sovittuihin tekemisiin ja vastaan vänkäämistä. Harmin tunne jää painamaan ja kierre syvenee. Aikuisillakin käämin palaminen on lähellä tai kohdalla. Miten saada nämä negatiiviset tunteiden kierteet katki?

Mistä kaivaa vanhempana jaksamista haastaviin päiviin?

Olen sitä mieltä, että jokaisessa meissä on piilotettuja voimavaroja, jotka saamme käyttöön silloin, kun tuntuu, ettei jaksaisi enää metriäkään. Sanon voimavaroja piilotetuiksi sen vuoksi, että niiden olemassaoloa ei ehkä tunne eikä tunnistakaan niin sanotussa normaalitilanteessa. Ne vain ilmestyvät jostain viime hetkellä: jaksat kärsivällisesti vielä tahkota vanhempana yhdet läksyt lapsesi kanssa, tai kestät teinin vänkäämiset puhelimen käytöstä tai kotiintuloajoista, vaikka samaan aikaan sinulla on monta rautaa tulessa ja huolenaiheita riittää aamusta iltaan. Vaikka sinusta tuntuu, ettet jaksa, jostain ilmestyy voimien hippu, ja etenet kumminkin ihmeellisesti taas askeleen eteenpäin. Ja seuraava hetki tai päivä on jo ehkä hiukan helpompi.

Kun tilanne on haastava, voit ja kannattaa myös tietoisesti käyttää erilaisia yksinkertaisia keinoja, joiden voimalla jälleen jaksat pysyä turvallisena aikuisena myös silloin, kun negatiivinen kierre lähenee perheessä. Tunnesäätely ja omista voimavaroistasi huolehtiminen auttaa sinua tekemään toimivia valintoja kasvattajana – siis valintoja, joista on pitkällä tähtäimellä sinulle ja lapselle/nuorelle enemmän hyötyä kuin vaikkapa hermostumisesta tai lapsen/nuoren moittimisesta.

Aikuiset käyttävät yleensä hyvin laajasti erilaisia tunnesäätelykeinoja: mukavien asioiden tekemisestä, kuten kokkaamisesta tai harrastamisesta, musiikin kuunteluun, taiteen tekemiseen ja meditoimiseen. Tarjoan kuitenkin seuraavassa vielä lisää muutaman hyvin helpon tunnesäätelyn keinon, joissa on omasta mielestäni parasta se, että niitä voit käyttää aivan huomaamattomasti missä tilanteessa tahansa. Ne myös soveltuvat kenelle tahansa vauvasta vaariin. Voit siis vapaasti opettaa ne eteenpäin esimerkiksi myös lapselle tai nuorelle tiukkoja tilanteita varten. Kokeile ja harjoittele, niin löydät parhaimmat itsellesi soveltuvat keinot ja lapsi/nuori omansa!

  1. Käytä kehoa. Vaikka olisi kuinka henkisesti kuinka tiukkaa, yksi asia on varma: kehosi antaa paljon mahdollisuuksia säädellä tunteitasi. Yksinkertaisimmillaan voit tunnustella istuessasi, miten jalkapohjasi asettuvat lattiaa vasten. Keskity tähän tuntemukseen ja hengitä pari kertaa syvään, napaan asti. Näin helppo ja yksinkertainen maadoitusharjoitus on käytettävissäsi ihan joka paikassa. Toinen kehollinen vinkkini liittyy siihen, miten voit fyysisin ärsykkein vaikuttaa omaan tunnetilaasi: jos sinulla on vaikea olla, tee jotain fyysisesti kuormittavaa. Juokse lenkki, käy salilla, nostele raskaita esineitä, tee yleisliikkeitä hengästymiseen asti, käy avannossa ja saunassa tai joogaa. Kehon tuntemukset ja liikkuminen vaikuttavat henkiseen hyvinvointiisi monin tavoin, joista yksi on ns. ajan antaminen tunteille. Eli toisin sanoen vaikeat tunteesi ehtivät asettua, kun teet hetken jotain fyysistä, johon huomiosi ja voimasi menevät. Liike on tosiaan lääke.
  2. Käytä mielikuvia apuna. Kun sinulla on vaikea jaksaa, voit auttaa itseäsi erittäin tehokkaasti mielikuvien voimin. Koska mielikuvat ja ajatukset vaikuttavat tunteisiinvoimakkaasti, niitä voi hyödyntää tietoisena keinona miellyttävämmän tunnetilan saavuttamiseen. Yksi tunnetuimmista auttavista mielikuvista on nimeltään Turvapaikka, ja siihen ohjeet löydät täältä. Vinkkaan sinulle toisenlaisenkin pienen mielikuvaharjoituksen. Se menee näin: sulje silmäsi ja aseta oikea kätesi vasemman rintasi tai olkavartesi päälle. Kuvittele, että tämä käsi kuuluu läheisellesi, joka sinua juuri nyt halaa. Kuvittele myös, miten lempeästi tämä läheinen sinua katselee. Uppoudu hetkeksi rauhoittavaan halatuksi ja kannatelluksi tulemisen tunteeseen ja hengitä syvään. Kerro vielä itsellesi: “olen turvassa, ei ole hätää. “
  3. Etäännytä itsesi. Etäännyttäminen tarkoittaa sitä, että otetaan hieman rakoa haastavaan kokemukseen. Vaikeita asioita on helpompi kestää, kun ne saavat suhteellisuutta, eivätkä muutu valtaviksi tunnemylläköiksi katastrofiajatuksien myötä. Seuraava etäännyttämisharjoitus on lainattu kirjastani Täysillä tyttö, ja menee näin: “Mene sohvalle, lattialle tai vaikka patjalle makuuasentoon. Laita silmät kiinni. Tunnustele, miten kehosi painuu lattiaa vasten. Vietä hetki näin. Kokeile sitten, voitko kuvitella itsesi ulkopuolisen silmin. Etäännytä itsesi mielikuvissa irti kehostasi, näe itsesi ikään kuin ilmasta käsin, kohoa ilmaan. Ensin näet itsesi samasta huoneesta, ylhäältä katosta. Kohta näet itsesi hieman korkeammalta, kotitalosi korkeudelta. Seuraavaksi näet itsesi puiden korkeudelta, ja nouset yhä korkeammalle. Kohoa ilmaan, aina vain ylöspäin ilmakehän laidalle ja lopulta avaruuteen. Kehosi on yhä pienempi ja pienempi, kunnes et enää näe sitä, vaan sen sijaan näet avaruudesta käsin koko maapallon. Näetkö, miten olet pieni mutta tärkeä osa maailmaa, kun katsot itseäsi avaruudesta. Näet, miten sinun arkesi, ongelmasi ja vaikeutesi ovat pikkuruisia. Sano itsellesi: Ei ole hätää! Maailman mittakaavassa tämä on pieni juttu.”
  4. Keskity tulevaisuuteen. Luennoidessani vanhempien kohtaamista vaikeista tunteista mainitsen usein seuraavan pienen harjoituksen mahdollisuutena käyttää ajattelua ja harkintaa omien arvojen mukaan elämiseen. Vanhempana et nimittäin ponnistele välttämättä selvitäksesi tästä nimenomaisesta hetkestä, vaan ennen kaikkea saavuttaaksesi lapsellesi ja itsellesi tulevaisuudessa hyviä asioita. Tällainen ajatus voi vaikuttaa paljonkin tekemiseesi arkisten haasteiden suhteen. Siispä kokeile tätä: “Mieti hetkeä tulevaisuudessa, kun lapsesi on jo aikuinen, 20-vuotias. Kuvittele, että kaikki on silloin niin hyvin kuin voi olla. Kuvaile, miten asiat silloin ovat? Miltä sinusta silloin tuntuu? Minkälainen suhde sinulla ja aikuisella lapsellasi on? Miten pääsit tähän tilanteeseen?” Keskity erityisesti miettimään viimeisintä kysymystä, koska siihen sisältyy avaimia tämän hetken ongelmien ratkaisemiseksi.
  5. Käytä lasiseinää. Seuraava keino on tarkoitettu erityisesti haasteellisiin tilanteisiin muiden aikuisten kanssa. Joskus vaikeissa tilanteissa kuten ristiriitojen yhteydessä voi herätä ymmärrettävä tarve lähteä pois tilanteesta, mutta se ei ole välttämättä ihan aina mahdollista tai järkevääkään. Tällaisissa haasteellisissa tilanteissa sietokykyäsi tukee, kun et päästä toisten ihmisten vaikeita tunteita ja reaktioita ihosi alle. Miksikö? Koska siitä ei ole hyötyä vaikean tilanteen ratkaisemisessa. Jotta et joutuisi toisen ihmisen vaikeaan tunteeseen liittyvän tunnekuohun valtaan, tällaisissa tilanteissa sinua voi auttaa kuvitteellinen lasiseinä: rakenna se itsesi ja toisen aikuisen ihmisen väliin mielessäsi. Se on läpinäkyvä, joten näet ja kuulet toisen, mutta mikään vaikea tunne, joka lähtee toisesta aikuisesta sinun suuntaasi, ei osu, vaan kimpoaa lasiseinästä takaisin päin. Olet siis suojassa ja vapaa toisen vaikeista tunteista.  Käytä myös ajattelua tunnesäätelyn tukena: anna toiselle henkilölle lupa tuntea juuri niin kuin hän tuntee. Et ole vastuussa toisen aikuisen ihmisen tunteista. Voit vaikuttaa pääasiassa vain omaan tekemiseesi ja olet vapaa valitsemaan sen. Pyri näin ajattelemalla rauhoittamaan itsesi.
  6. Ja viimeisimpänä joskaan ei vähäisimpänä: kokeile itsemyötätuntoa. Itsemyötätunto tarkoittaa samanlaista myötätuntoista suhtautumista itseesi kuin miten suhtautuisit ystävääsi, jolla on haasteita elämässä. Voit itsemyötätunnon avulla tulla tietoisemmaksi omasta ihmisarvostasi sekä siitä lämmöstä, jota jokainen ihminen ansaitsee. Tämäkin harjoitus on kirjastani Täysillä tyttö, ja menee näin: “sulje silmäsi. Hengitä pari kertaa sisään ja ulos, aluksi kevyesti, sitten syvemmin. Huomaat, että pääsi yläpuolella on kirkas valo. Se on kaunis, valkoista valoa hehkuva sädekehä, joka alkaa hitaasti laskeutua päällesi ja ympäröi sinut. Valokehä on otsasi kohdalla, seuraavaksi poskien, nyt leuan. Keskity hetkeksi tuntemaan, miten valkoinen valo ympäröi kasvosi. Havaitset, että valo tuo mukanaan hyvää oloa. Valokehä valuu hitaasti alaspäin ja saapuu nyt kaulasi ja hartioidesi kohdalle. Kun se on laskeutunut sydämesi kohdalle, se pysähtyy. Valokehä säteilee sinuun miellyttäviä tuntemuksia. Hengitä pari kertaa syvään, niin huomaat, miten sen tuottama lämpö syleilee sinua. Tunnet olevasi kokonaisvaltaisesti hyväksytty. Nyt valokehä on alkanut laajentua voimakkaasti. Hetken kuluttua se ympäröi sinut kokonaan päästä varpaisiin ja säteilee valkoista valoa koko kehosi alueelle. Hengitä pari kertaa lisää, ja tunnet, miten sinua kohtaan kohdistuu juuri nyt valtavasti myötätuntoa ja rakkautta. Viivy hetki tässä tunteessa. Olet tärkeä ja arvokas. Ota tämä olo mukaasi päiväsi seuraaviin hetkiin. “

Toivon, että löydät näistä pienistä keinoista muutaman kokeilemisen arvoisen. Voimia lukukauden viimeisiin päiviin!

Mistä viisautta vanhemmuuteen lasten ja nuorten digilaitteiden käytön suhteen?

Mistään lasten ja nuorten mielenterveyttä liippaavasta teemasta ei ole viime vuosina puhuttu niin paljon kuin digilaitteiden käytöstä. Lukuisat tahot ovat tuoneet näkökulmiaan esille. Huolta on syntynyt muun muassa todetusta kielen kehityksen viivästymisestä digilaitteiden varhaisen tai liiallisen käytön vuoksi, keskittymiskyvyn ongelmien yleistymisestä ja niiden yhteydestä liialliseen digilaitteiden käyttöön, ja on jopa syntynyt ajatus siitä, että digilaitteet ja some ovat lasten ja nuorten lisääntyneen mielen pahoinvoinnin keskeinen taustatekijä. Myös Suomessa tehdään digilaitteiden vaikutuksista erittäin kiinnostavaa tutkimusta, yksi esimerkki uunituoreesta tutkimushavainnosta täällä.

Tutkijasieluisena ihmisenä on kiinnostanut jo pitempään käydä läpi sitä, mitä tiede pystyy tällä hetkellä toteamaan digilaitteiden käytön yhteyksistä mielenterveyteen. Tutkimuksia on tietenkin lukuisia ja tutkimusasetelmia samoin: joissakin tutkitaan “keitä tahansa”, toisissa taas tarkastellaan nimenomaan mielenterveydeltään oireisia koehenkilöitä. Suurin osa aiheen parissa tehdyistä tutkimuksista kattaa kuitenkin nuoria ja nuoria aikuisia, ei itse asiassa lapsia. Aika monissa tutkimuksissa niputetaan kaikki mahdollinen digilaitteiden käyttö yhteen, kun toisissa keskitytään pelkkään sosiaaliseen mediaan, siinäkin ehkä vain Facebookiin. Joissakin tutkimuksissa myös vanha kunnon TV on mukana digilaitteiden kategoriassa. Tutkimuksia on sekä aktiivisesta (tuottavasta) että passiivisesta (seuraavasta) sosiaalisen median käytöstä.

Useimmat olemassa olevat digilaitteiden mielenterveysvaikutuksia kartoittavat tutkimukset perustuvat tutkittavien omaan raporttiin digilaitteiden käytöstään, minkä luotettavuutta on syytä aina pohtia. Tutkittavien määrät ovat tutkimuksissa pääosin, kuten usein tällä alalla, verrattain pieniä. Kontrolliryhmien suhteen on vaihtelevuutta, ja tutkimuksissa havaitut tilastolliset erot kontrolliryhmiin nähden pääosin pieniä. Laadullisesti tällä hetkellä käytettävissä olevissa tutkimuksissa on paljon puutteita (ks. Orben 2020), joten tulkintojen tekeminen on yksinomaan niiden perusteella vaikeaa. Tutkimuksissa on kuitenkin osoitettu monenlaisia yhteyksiä digilaitteiden ja erilaisten asioiden välillä – mutta syy-seuraussuhteista ei vielä ole riittävää näyttöä (lue Ferguson et al 2022) .

Olemassa olevan tutkimustiedon perusteella ei voida vielä myöskään sanoa, että juuri sosiaalinen media olisi päällimmäinen lasten ja nuorten mielenterveysoireiden juurisyy. Tällä hetkellä aiheesta käytävä vilkas julkinen keskustelu ei tunnu huomioivan esimerkiksi sitä, että sosiaalisen median ja digipelien ongelmallinen ja/tai liiallinen käyttö keskittyy useimmiten lapsille ja nuorille, joilla on muutenkin elämässään huomattava määrä muita mielenterveysoireiden riskitekijöitä. Tällöin liiallinen keskittyminen digilaitehuoleen vie keskustelun helposti harhateille, kun pitäisi yhtä lailla olla huolissaan heikoista elämäntavoista (esimerkiksi vähäinen nukkuminen, yksipuolinen tai muuten pulmallinen syöminen), yksin jäämisestä, kiusatuksi tulemisesta, lapsiperheköyhyydestä, osattomuudesta virikkeiseen arkeen, vanhempien mielenterveys- ja päihdeongelmista sekä monen lapsen koulunkäyntiin liittyvistä aika isoistakin haasteista. En usko toisaalta oikein kenenkään ajattelevan, että digilaitteiden ja somen kieltäminen nuorilta lopettaisi tykkänään heidän mielenterveyden oireilunsa. Itse pitäisin tärkeämpänä, että perhe-elämä olisi jokaiselle turvallista ja pääosin myönteistä, kaikille löytyisi kiva kaveri ja mielekästä tekemistä vapaa-ajalla, ja että koulussa saatavilla olisivat tarvittavat tukitoimet.

Uskon, että varsinkin joidenkin ryhmien kohdalla kielteisiä syy-seuraussuhteita digilaitteiden käytön vaikutuksista mielenterveyteen ja hyvinvointiin pystytään lopulta tutkimuksissa pitävästi osoittamaan, mutta tässä vaiheessa on varhaista sanoa, koskeeko mielenterveysoireiden kasvun riski väestöä laajemmin. Toinen asia on se, että digiympäristöillä on tutkitusti myös positiivisia mielenterveysvaikutuksia, ja kolmantena tiedostettavana asiana netissä voidaan tarjota kynnyksettömästi ja ilmeisen arkivaikuttavasti myös lasten ja nuorten mielenterveysoireiden hoitoa. Miten vaakakuppi näiden tekijöiden osalta kunkin lapsen tai nuoren kohdalla asettuu, voi riippua hyvin monesta asiasta.

Mitä viimeisimpien meta-analyysien perusteella voidaan sanoa digilaitteiden käytön yhteyksistä lasten ja nuorten mielenterveyteen?

Seuraavassa käyn lyhyesti läpi muutamien viime aikoina julkaistujen meta-analyysien tuloksia digilaitteiden käytön yhteyksistä mielenterveyteen liittyviin asioihin. Kuten arvata saattaa, aineistoa on valtavasti, joten aukoton tämä luettelo ei suinkaan ole. Hain kirjallisuutta yliopiston kirjastosta hakusanoilla “digital media use and mental health and meta-analysis”, joten voit itsekin tarkemmin tutkia artikkeleita esimerkiksi samaa hakua käyttäen.

Nanin ja muiden meta-analyysissa (2024) tutkittiin sosiaalisen median ja sosiaalisen ahdistuneisuusoireilun mahdollista yhteyttä. Tässä meta-analyysissa oli mukana 27 tutkimusta. Tutkijat pohjustivat aiheen kuvaamalla ns. sosiaalisen ahdistuneisuuden kompensaatiomallia, jonka mukaan sosiaalisesti ahdistuneet ihmiset pyrkivät pitämään yllä sosiaalisia kontakteja mieluummin digilaitteiden kautta, koska live-tilanteissa oleminen on sosiaalisesti ahdistuneelle vaikeampaa. Samalla myös harjaantuminen sosiaalisissa tilanteissa kärsii, kun ennemmin kommunikoidaan digimaailmassa. Tutkijat löysivät yhteyden sosiaalisen median käytön ja sosiaalisen ahdistuneisuuden välillä, mutta eivät syy-seuraussuhdetta (eli sitä, että sosiaalinen media johtaisi sosiaaliseen ahdistuneisuuteen: “these findings deepen our understanding of the bigger picture of how social media use relates to mental health. However, as we will discuss in future directions, what this relationship means about causal links still remains unclear”. Mitä mahdollisesti tuoda tästä meta-analyysista vanhemmuuteen: jos lapsi/nuori on sosiaaliseen ahdistuneisuuteen taipuvainen, pidä huolta, että hän pääsee ja joutuu myös livemaailman tilanteisiin eikä uppoudu ainoastaan digimuotoisiin ihmiskontakteihin.

Useissa meta-analyyseissä on selvitetty ns. “ongelmallisen sosiaalisen median käytön” (problematic social media use, PSMU) yhteyttä masennusoireisiin. Miten ongelmallinen käyttö on määritelty? Esimerkiksi Huangin ja muiden meta-analyysissa (2022) se määriteltiin näin: “behavioral addiction as inability to control of use, functional impairment and continuing involvement in the behavior regardless of its negative impacts.” Toisin sanoen ongelmallisella käytöllä tarkoitetaan jo oikeastaan toiminnallista riippuvuutta sosiaalisen median palveluista, johon liittyy ns. vieroitusoireita ja hakeutumista haitoista huolimatta riippuvuuden pariin. Huangin meta-analyysissa – ei kovin yllättävästi- todetaan, että toiminnallinen riippuvuus sosiaalisen median palveluista on kohtalaisen voimakkaasti yhteydessä mielenterveyden oireisiin kuten masennukseen ja ahdistuneisuuteen. Samansuuntaisia tuloksia on saatu myös mm. turkkilaisessa väestössä Yigiterin ja muiden meta-analyysissa. Kummassakaan ei kuitenkaan otettu kantaa syy-seuraussuhteiden olemassaoloon. Mitä mahdollisesti tuoda tästä vanhemmuuteen: huolehdi, että lapsi/ nuori ei ajaudu liialliseen riippuvuuteen laitteista. Aseta digiaikarajoja ja valvo niiden toteutumista. Jos huomaat lapsen/nuoren olevan laiteriippuvainen, puutu tilanteeseen aktiivisesti, vähennä digilaiteaikaa lapselta, tee digilaiteajan vähennyssopimus nuoren kanssa, ja hae tarvittaessa ammattiapua.

Digilaitteiden käytön vaikutuksesta unensaantiin on keskusteltu julkisuudessa paljon. Hanin ja muiden meta-analyysissa selvitettiin sekä “tavanomaisen” digilaitteiden käytön yhteyksiä nukkumiseen että ongelmallisen digilaitteiden käytön (PSMU) yhteyksiä nukkumiseen. Mukana oli yhteensä yli 40 000 tutkittavaa. Heidän tutkimuksensa perusteella havaittiin korrelaatio: suurempi digilaitteiden käyttö on yhteydessä todennäköisempiin ongelmiin unen laadussa. Eri laitetyypeillä oli tämän meta-analyysin perusteella erilainen vaikutus uniasioissa. Tutkijat nostivat esille myös aiemmat havainnot siitä, että jo esikouluikäisillä mutta myös teineillä digilaitteiden käyttö vaikuttaa myöhäistävän nukkumaanmenoaikoja. Mitä mahdollisesti tuoda tästä vanhemmuuteen: huolehdi lapsen/ nuoren nukkumaanmenoajoista. Auta häntä mieluiten luopumaan laitteiden käytöstä jo selvästi ennen nukkumaanmenoaikaa. Esimerkiksi tunti ennen nukkumaanmenoa muihin puuhiin siirtyminen voi olla varsin hyvä ajatus. Huolehdi, että lapsen/ nuoren unirytmi ei pääse liiallisesti siirtymään myöhemmäksi. Jos niin käy, digiaikarajoitukset sekä rytmin kääntö ovat tietysti välttämättömiä.

Ramadhanin ja muiden meta-analyysissa 2024 käytiin läpi 10 tutkimuksen tulokset siitä, miten sosiaalisen median käytön vähentäminen vaikuttaa mielenterveyteen. Meta-analyysissa mukana olevat tutkimukset olivat keskenään varsin heterogeenisia. Tutkimuksen perusteella havaittiin pieni/kohtalainen tilastollisesti merkittävä yhteys sosiaalisen median käytön vähentämisen ja masennusoireiden vähentymisen välillä. Merkille pantavaa oli, että some-ajan vähentäminen saattoi tutkimuksesta riippuen olla vain 15-20 minuuttia päivässä, tai toisaalta esimerkiksi totaalinen käyttökatko viikon ajan. Osassa tutkimuksista huomioitiin vain Facebookin käyttö, osassa laajemmin eri palveluita (Instagram, Reddit, Snapchat, Tiktok jne). Tämän meta-analyysin mukaan näiden tutkimusten perusteella ei havaittu tilastollisesti merkittävää yhteyttä sosiaalisen median käytön vähentämisen ja mielen hyvinvoinnin, stressin määrän tai elämään tyytyväisyyden välillä. Omasta näkökulmastani sosiaalisen median käytön vähentämisen mahdollinen vaikutus masennuksen lievenemiseen ei sinänsä ole mikään ihme. Sosiaalisessa mediassa tapahtuu, kuten on paljon puhuttu julkisuudessa, runsaasti epätervettä vertailua, joka voi kolahtaa erityisesti masentuneeseen yksilöön ja ylläpitää masennusoireita. Toisaalta esimerkiksi masennuksen kognitiivispohjaisessa hoidossa ensimmäinen tehtävä on aina saada asiakas tekemään enemmän mukavia asioita, elämään ja kokemaan (= ns. käyttäytymisen aktivointi). Näin ollen sosiaalisen median vähentäminen on itse asiassa linjassa masennuksen kognitiivispohjaisen hoidon kanssa: kun ei vietä kaikkea aikaansa digilaitteella, ehtii kokea muuta mukavampaa tai merkityksellisempää, ja mieliala nousee. Mitä mahdollisesti tuoda tästä vanhemmuuteen: jos lapsi tai nuori on masentunut, pyri tarjoamaan hänelle sosiaalisen median sijaan mukavia tekemisiä ja virikkeitä, ja auta tarvittaessa ihmissuhteiden kanssa. Huolehdi, että lapsi/nuori ei imeydy liikaa sosiaaliseen mediaan livemaailman sijaan. Keskittykää lapsen/nuoren kanssa tekemään, kokemaan ja erityisesti haalikaa iloa ja onnistumista tuottavia kokemuksia.

Mikä siis olisi viisautta digilaitteiden käytössä tämän ajan vanhempana?

Koska tutkimustietoa on jo paljon, mutta sen perusteella on kuitenkin vaikea vielä tehdä luotettavia johtopäätöksiä, vanhempana on tärkeä olla jatkossakin valppaana ja punnita omat toimintatavat tarkasti. Onhan selvää, että lapset ja nuoret tarvitsevat runsaasti rajoja ja rakkautta myös digilaitteiden käyttötapojen suhteen. Ei se silti mitään rakettitiedettä ole, vaan näitä tavallisia arjen juttuja:

-Huolehdi, että perheessä on digilaitteiden suhteen sääntöjä. Sääntöjä tietysti kannattaa neuvotella yhdessä perheen kesken ja päivittää säännöllisesti. Sellaiset säännöt eivät tietenkään toimi, joita kukaan ei noudata. Esimerkiksi ei kannata puhua “ruutuajan valvomisesta”, jos lapsen puhelimeen liittyy jonkinlainen sääntö, mutta sama lapsi voi kuitenkin vapaasti käyttää esimerkiksi talouden tabletteja, pelikonsoleita, tietokoneita ja niin edespäin. Mitä ikinä digisääntöjä teille luodaan, sääntöjen noudattamisen valvominen on aikuisen vastuulla.

-Ihan pienten lasten ei tarvitse eikä kannata käyttää digilaitteita. WHO:n nykyinen suositus on, että alle 2-vuotiaille ei ole tarjolla ruutuaikaa lainkaan. Ruudulla ei opi laajentamaan sanastoa tai käyttämään puhekieltä, joka on keskeinen pienen lapsen kehityksen alue. Oman äidinkielen oppiminen on keskeinen ajattelua edistävä väline, ja sitä tarvitaan läpi elämän. Siksi kielen oppimista pitäisi vaalia. Niin sanottu “laiterauhoittaminen” eli hermostuneen lapsen houkuttelu ruudun ääreen “unohtamaan kiukkunsa” ei myöskään opeta lapselle toimivia käyttäytymisen tai tunnesäätelyn keinoja. Siksi erityisesti pienen lapsen tulisi elää muualla kuin netissä, eli live-vuorovaikutuksessa.

-Ole kiinnostunut siitä, mitä lapsi tai nuori medioissa tekee. Missä palveluissa lapsi tai nuori aikaansa viettää? Vaikka aikuista ei tämä sinänsä kiinnostaisi, siitä olisi hyvä olla tietoinen. On aika eri asia, jos nuori katsoo askartelu- tai kokkausvideoita, tai sitten videoita vaikkapa anoreksiaan yllyttävästä tai itsetuhoisesta käyttäytymisestä. On eri asia pelata Tetriksen kaltaista peliä kuin Fortnitea tai GTA:ta. Vanhempana sinun on myös tärkeä tietää, minkälaista materiaalia lapsesi somessa mahdollisesti julkaisee.

-Huolehdi, että voit tarvittaessa säädellä lapsen digilaitteiden käyttöä aikarajoin. Tähän on olemassa mm. käteviä sovelluksia. Pidä kuitenkin myös yllä keskusteluyhteyttä asiasta, ja pyri käytäntöihin, joita lapsi tai nuori pystyy noudattamaan. Digilaitteet ja netti eivät näillä näkymin häviä maailmasta, mutta on ilmeistä, että elämässä pääpaino pitäisi olla muissa asioissa kuin virtuaalitodellisuudessa. Meidän kivikautiset aivomme eivät ole sopeutuneet jatkuvaan ärsyketulvaan – sitä täytyy tavalla tai toisella säädellä.

-Muista, että Suomessa medioiden ikärajat ovat lakisääteisiä, eivät suosituksia. Se tarkoittaa, että jos elokuvan tai digipelin ikäraja on 16 tai 18 vuotta, ette perheenä noudata lakia, jos lapsi saa kyseisille medioille altistua. Lain noudattaminen on pääasiassa vanhemman tehtävä ja vastuulla. Mediasisällöillä saattaa olla yhteyksiä esimerkiksi aggressiivisen käyttäytymisen esiintymiseen tietyillä lapsilla tai nuorilla, joten vanhempana kannattaa olla suhteellisen tarkkana tämän asian kanssa.

-Sosiaalisiin medioihin ei pitäisi olla mikään kiire. Niissäkin on selkeät ikärajat, joita on tarpeen ja välttämätöntä noudattaa. Jos lapsi tai nuori somepalveluissa on mukana, vanhempana on tärkeä huomioida se, että lapsen yksityisyys säilyy. Yksityisasetusten muokkaaminen mahdollisimman tiukoiksi on sosiaalisiin medioihin mennessä myös hyvä vaihtoehto.

-Auta lastasi toimimaan digimaailmassa turvallisesti ja puhukaa yhdessä siitä, mitä voi tehdä joutuessaan ongelmiin. Nyt jo tutkimusten mukaan tiedetään, että vaikka kiusaaminen ei ole kovin merkittävästi yleistynyt digilaitteiden johdosta, kyberkiusaamisen vaikutukset mielenterveyteen ovat ilmeisesti kuitenkin jonkin verran suurempia kuin perinteisen kiusaamisen (ks. Li et al 2024). Tähän näyttää liittyvän muun muassa se, että kiusaamiseen käytettävien materiaalien, kuten kuvien, videoiden ja viestien leviämistä on vaikeampi “eristää” ja estää, kuin perinteisemmän kiusaamisen. Netissä voi toki joutua monenlaisiin muihinkin vaikeuksiin, kuten esimerkiksi seksuaalisen houkuttelun eli groomingin kohteeksi (lue aiheesta lisää esim täällä). On tärkeää, että lapsi tai nuori voi kertoa myös vaikeista digikokemuksistaan luotettaville aikuisille, jotka puolestaan auttavat, tukevat ja puuttuvat, mitä ikinä lapsi onkaan kohdannut.

-Ja lopuksi poliitikoille sanoisin: liika digilaitteiden käyttö on arkijärkeen perustuen yksi riskitekijä lapsen kehitykseen ja mielenterveyteen liittyen, mutta on ilmeistä, että nimenomaan riskitekijöiden kasautuminen on se peikko, jota pitäisi pelätä. Eli meillä on yhteiskunnassa tietty joukko lapsia ja nuoria, joiden elämässä on liiallisen digilaitteiden käytön ohella monenlaista kärsimystä, osattomuutta, köyhyyttä, oppimisen ongelmia, heikosti tukevia läheissuhteita, väkivaltakokemuksia, fyysistä sairastamista, läheisten päihde- ja mielenterveysongelmia. Tällöin se aikamäärä, jonka lapsi tai nuori viettää virtuaalitodellisuudessa, ei suinkaan välttämättä ole keskeisin hänen ongelmistaan. Joskus se voi olla jopa suojaava tekijä raa´alta elämän todellisuudelta, jossa lapsi tai nuori elää. Niinpä yhteiskunnan voimavarat kannattaisi suunnata enimmäkseen isoihin yhteiskuntaa läpileikkaaviin teemoihin, kuten lapsiperheköyhyyden voittamiseen tai peruskoulun voimaannuttamiseen, eikä digiaikaa koskevaan polemiikkiin. Olennaista on, että tässä ajassa ja ihan jokaisessa ajassa lapset tarvitsevat emotionaalisesti, sosiaalisesti ja fyysisesti turvallisen ympäristön, jossa on jaksavia aikuisia, jotka pystyvät huolehtimaan lapsen arjen rakenteista, sekä ihmissuhteita, joissa lapsi saa kokea myönteistä vuorovaikutusta, lämpöä ja hyväksytyksi tulemista niin vanhempien kuin ikätovereiden kanssa.

Tutkimusviitteet tässä blogitekstissä

 Children’s screen time and psychosocial symptoms at 5 years of age – the role of parental factors. Niiranen, J., Kiviruusu, O., Vornanen, R. et al. BMC Pediatrics 24, 500 (2024). 

Like This Meta–Analysis: Screen Media and Mental Health Ferguson, Christopher J. ; Kaye, Linda K. ; Branley-Bell, Dawn ; Markey, Patrick ; Ivory, James D. ; Klisanin, Dana ; Elson, Malte ; Smyth, Mark ; Hogg, Jerri Lynn ; McDonnell, Dean ; Nichols, Deborah ; Siddiqui, Shahbaz ; Gregerson, Mary ; Wilson, June Borden, Kathi A. Professional psychology, research and practice, 2022-04, Vol.53 (2), p.205-214

Teenagers, screens and social media: a narrative review of reviews and key studies. Orben, Amy. SOCIAL PSYCHIATRY AND PSYCHIATRIC EPIDEMIOLOGY, 2020-04, Vol.55 (4), p.407-414

Traditional bullying and cyberbullying in the digital age and its associated mental health problems in children and adolescents: a meta–analysis. Li, Chao ; Wang, Ping ; Martin-Moratinos, Marina ; Bella-Fernández, Marcos ; Blasco-Fontecilla, Hilario. European child & adolescent psychiatry, 2024-09, Vol.33 (9), p.2895-2909.

Is Social Media Use Related to Social Anxiety? A Meta–Analysis Nan, Yuanfeixue ; Qin, Jiaqi ; Li, Zichao ; Kim, Natalie Garyeung ; Kim, Steffie Sofia Yeonjoo ; Miller, Lynn Carol.Mass communication & society, 2024-05, Vol.27 (3), p.441-474

Impacts of digital social media detox for mental health: A systematic review and meta–analysis. Ramadhan, Roy N. ; Rampengan, Derren D. ; Yumnanisha, Defin A. ; Setiono, Sabrina BV ; Tjandra, Kevin C. ; Ariyanto, Melissa V. ; Idrisov, Bulat ; Empitu, Maulana. Narra J, 2024-08, Vol.4 (2), p.e786

A meta-analysis of the problematic social media use and mental health Huang, Chiungjung. International journal of social psychiatry, 2022-02, Vol.68 (1), p.12-33, Article 0020764020978434

The Relationship Between Problematic Social Media Use and Depression: A Meta–Analysis Study Yigiter, Mahmut Sami ; Demir, Seda ; Dogan, Nuri. Current psychology (New Brunswick, N.J.), 2024-03, Vol.43 (9), p.7936-7951

Electronic Media Use and Sleep Quality: Updated Systematic Review and Meta–Analysis. Han, Xiaoning ; Zhou, Enze ; Liu, Don. Journal of medical Internet research, 2024-04, Vol.26 (1), p.e48356-e48356, Article e48356

“Miten sä voit tehdä tuollaista työtä!”

Nuori kollega kertoi hiljattain, että hänen lähipiirinsä ihmettelee jatkuvasti hänen erikoisalavalintaansa. Muistan aikanaan itsekin kohdanneeni lukemattomat kerrat saman tokaisun: “Miten sä voit tehdä tuollaista työtä!”

Muistan myös tietyn epämukavuuden, joka alkuvaiheessa alanvalintaan liittyi – siis ennen kuin totuin. Ihan alkuun ajatus mielenterveysoireista kärsivästä lapsesta oli vaikean tuntuinen, ja muistan kyllä aidosti pohtineeni, miten sellaisen asian kohtaamisesta päivittäin ja vuosien ajan psyykkisesti itse selviäisi. Sittemmin työkokemusta on kertynyt, ja asia ei vaivaa tänä päivänä mitenkään. Mutta nyt aiheen noustua esiin voisikin vähän avata, miksi se ei enää mietitytä.

“Mikään inhimillinen ei ole vierasta” – eli alaan sisäänrakennetut oletukset

Joskus potilastyötilanteissa tämä Terentius-nimisen roomalaisen kirjailijan lausahdus tulee mieleen. Mielenterveysalalla joutuu – tai pikemminkin pääsee -kohtaamaan joka päivä ihmisen elämän koko kirjon. Tämä elämänkaaren vaihtelevuus ja epäreilunkin epätasaisesti jakautunut, yksilöllinen elämäntarinoiden kirjo ulottuu poikkeuksellisen hyvin toimivasta, elämyksellisestä ja rikkaasta arjesta deprivoituneeseen, äärimmäisen köyhään tai virikkeettömään arkeen, hyvästä terveydestä raskaaseen ja kärsimyksen täyttämään sairastamiseen taikka kaikenkattavaan uupumukseen, ja yhtä lailla syntymän ilosta kuoleman musertavaan suruun. Kukaan ei vaikuta selviävän elämästä ilman vastoinkäymisiä, ja toisille niitä kertyy todella paljon. Ihmisen elämän tapahtumien monimuotoisuus, sattumanvaraisuus, epätasaisuus sekä jokaisen yksilön elämään väkisin tunkeva kärsimys ovatkin lähtökohtia ja nivoutuvat psykiatriseen ja mielenterveystyöhön ihan kaikenikäisten kanssa. Ihminen, joka hakeutuu tai joka autetaan mielenterveyspalveluihin, on pääsääntöisesti pinteessä ja ahdingossa. Jos tätä settingiä ei pysty hyväksymään, on vaikea työskennellä alalla. Kärsimyksen lievittäminen on toisaalta pääasiallinen mielenterveyden ja psykiatrisen työn kohde.

Toinen itsestäänselvä lähtökohta ainakin omalle työotteelleni on se, että mielenterveyspalveluihin ja psykiatrisiin palveluihin hakeutuvista ihmisistä valtaosalla on taustallaan vaikeita kokemuksia, joita voidaan kutsua esimerkiksi traumaattisluontoisiksi. Tutkimusten mukaan suurella valtaosalla alle 16-vuotiaista ihan kaikista lapsista ja nuorista on taustallaan vähintään yksi vaikea elämänkokemus eli ACE (Adverse Childhood Experience), ja monilla niitä on useita. ACE-kokemusten kasautuminen ennakoi myös mielenterveyden oireiden kehittymistä. ACE-tutkimuksiin voit perehtyä mm täällä. Traumainformoitu työote onkin enemmän tai vähemmän sisäänrakennettu kaikkeen psykiatriseen toimintaan, ja sen tarkoituksena on ottaa huomioon hoidollisessa työssä yksilöiden aiemmat traumaattisluontoiset kokemukset. Traumainformoitu työote tiedostaa, että ACE-kokemukset tuovat usein pitkäkestoisia vivahteita ihmisen kehityskaareen, toimintakykyyn, ihmissuhteisiin ja elämänlaatuun, ja että haavoittavien kokemusten syntymistä tulisi ennaltaehkäistä. Toki on hyvä huomioida, että jokainen ACE-kokemuksia kokenut ei suinkaan psykiatrista hoitoa tarvitse.

Kolmas asia, joka on sisäänrakennettuna mielenterveysalan työhön, on tietoisuus yhteiskunnan rakenteiden vaikutuksesta mielenterveyteen ja hyvinvointiin. Tämä on ehkä kiperin kysymys koko alalla tällä hetkellä, ja uskoisin, että yhteiskunnan nykytila jatkuvine leikkaus- ja säästötoimineen saa myös osan mielenterveysalan ammattilaisista tällä hetkellä epävarmaksi siitä, haluaako jatkaa alalla. Omassa ammatissani yhteiskunnan säästöpaine näyttäytyy esimerkiksi näin: joku alakouluikäinen lapsi, joka on neuroepätyypillisyyden pohjalta erittäin erityistarpeinen, voi tarvita ehdottomasti rauhallisen oppimisympäristön, kuten pienluokan, sekä jatkuvan aikuisen tuen. Peruskouluun liittyvien säästötoimien johdosta sellaisia ei välttämättä ole tarjolla, tai pienluokkaan on otettu esimerkiksi pelkästään käytösoireisia lapsia, jolloin ryhmä ei olekaan juuri tälle lapselle riittävän rauhallinen. Useimmissa kunnissa henkilökohtaisen avustajankin saaminen on muuttunut harvinaisuudeksi. Niinpä lapsen tarpeisiin ei pystytä täysin vastaamaan. Toinen esimerkki yhteiskunnallisen säästöpaineen tämänhetkisistä vaikutuksista omassa työssäni on tilanne, jossa psyykkisesti sairastuneen lapsen yksinhuoltajavanhempi on taloudellisesti sen edessä, että hänen on pakko pystyä työskentelemään, mutta samanaikaisesti työnteko on muuttumassa mahdottomaksi, kun omaa vaikeasti oireilevaa lasta pitäisi pystyä hoitamaan aamuin, illoin ja iltapäivinkin, kun lapsen koulunkäyntikyky on heikentynyt. Palveluita ongelman ratkaisemiseksi ei kuitenkaan tunnu löytyvän. Näin ollaan taas sen edessä, että lapsen ja perheen tarpeisiin ei pystytä täysin vastaamaan. Erityistarpeisten ihmisten tarvitsemien palveluiden takaaminen ei näytäkään minusta tällä hetkellä olevan yhteiskuntamme keskiössä. Tämä tuntuu välillä todella pahalta, ja ei ole ihme, että jotkut jaksavaiset työtoverini näyttävät ryhtyvän osa-aikaiseen poliittiseen vaikuttamiseen, jonka tarkoitus lienee mm. puuttua tällaisiin epäkohtiin.

Miten sitten suhtautua “hyvään, pahaan ja rumaan”, jota työssä kohtaa?

Jokainen mielenterveys- ja psykiatrian alan ammattilainen joutunee käymään omalla kohdallaan läpi aika mittavan pohdinnan omista arvoista, tekemänsä työn tarkoituksesta ja siitä, miten edellä kuvattuihin ja moniin muihin asioihin suhtautuu. Jaan muutaman oman ajatukseni tässä, mutta olisi myös kiinnostava kuulla, miten muut alan toimijat samoja asioita jäsentävät. Minun ajattelutapani on tällainen:

  • Asioilla on taipumus järjestyä. Varmasti kaikkien ihmisten elämässä on joskus mutkia, mutta toisille niitä osuu eteen todella paljon. Solmuja, vastoinkäymisiä, sattumia ja onnettomuuksia emme voi mitenkään estää, mutta on tärkeä nähdä, että yksi kerrallaan asiat voivat korjaantua tai ainakin niiden kanssa voidaan oppia elämään. Epätoivoon vaipunut ja uupunut yksilö ei tätä yleensä kokemuksellisesti hahmota, mutta meidän ammattilaisten tehtävä on valaa uskoa parempaan päivään. Yhdessä myös tehdään paremman päivän eteen työtä, ja pääasiassa onnistutaan.
  • ACE-kokemuksetkaan eivät yksistään määrittele yksilön elämää, vaan vaikeiden kokemusten rinnalle voidaan rakentaa pitkäjänteisesti hyviä kokemuksia itsestä, muista ja maailmasta, mikä vahvistaa resilienssiä ja vähentää kärsimystä sekä parantaa mielenterveyttä. Laadukas ja turvallinen arki sekä toimivat mielenterveys- ja sosiaalipalvelut muodostavat tässä mielessä tärkeät kulmakivet. Ihmisen selviämiseen syntyy vankkumaton usko, kun on nähnyt niin monesti, että toipumista alkaa tapahtua sopivissa olosuhteissa.
  • Mielenterveyden oireista toivutaan pääsääntöisesti hyvin. Ammattilaisena on todella motivoivaa nähdä, miten nuupahtaneen tulppaanin lailla masennuksen tai ahdistuneisuuden painosta päänsä painanut lapsi tai nuori alkaa silmin nähden piristyä ja pääsee jälleen kiinni elämään. Tai koulunkäyntinsä keskeyttänyt nuori alkaa taas ottaa askeleita opintiellä ja jälleen rakentaa omaa hyvää tulevaisuuttaan. Tai käytösoireidensa takia hankalana ja rasittavana nähty lapsi alkaa saada ymmärrystä ja sitä kautta toipumista edistäviä myönteisiä kokemuksia. Mielenterveysoireet eivät ole minkäänlainen tuomio, vaan merkki siitä, että jotain pitää muuttaa: ehkä ympäristöä muokata, ehkä taitoja harjoitella.
  • Kukaan ei ole luvannut, että asiat järjestyisivät aina helposti. Omalla kohdallani koen tärkeimmäksi missiokseni pyrkiä auttamaan huonosti psyykkisesti voivia ja huono-osaisia lapsia ja nuoria. Heidän elämässään on usein sekä arjen vaikeuksia, lapsiperheköyhyyttä, lähiaikuisten mielenterveyden tai päihdeongelmia, kiusaamiskokemuksia, muita traumaattisluontoisia kokemuksia, fyysistä sairastamista ja lukemattomia muita hyvän arjen esteitä. Näissä aika monimutkaisissa tilanteissa tarvitaan ammattilaisilta malttia miettiä yhdessä perheen kanssa, mihin ongelmiin on olennaisinta ensimmäiseksi puuttua ja mitä seuraavaksi tehdään. Psykiatrinen työ ei olekaan kuin kaihileikkaus, kerralla hoidettu, vaan joidenkin potilaiden pitkäaikainen tarve monialaiseen tukeen ja apuun on realismia. Niinpä tarvitaan myös poliittisilta päättäjiltä ymmärrys siitä, että osalle psykiatrian ja mielenterveyspotilaista pitkäjänteinen, jopa vuosia kestä apu on vain järjestettävä. Riittävä apu ja tuki säästää myös pitkällä tähtäimellä yhteiskunnan varoja.
  • Asioihin voi vaikuttaa: liikuta sieltä, mistä liikkuu. Minun kohdallani työpanos ja huomio menee nykyisin eniten systeemin tason muuttamiseen: miten voimme tarjota yhä paremmaksi koettuja, tehokkaampia ja osuvampia mielenterveyspalveluita juuri oikeaan aikaan niille, jotka tarvitsevat? Mielenterveysalan kehittämisessä esimerkiksi skaalatut interventiot ovat tähän liittyen yksi todella hyvä aihio, jonka kehitystä kannattaa seurata. Itse työskentelen päivittäin myös sen edistämiseksi, että psyykkisiin oireisiin suunnatut interventiot olisivat oikein kohdennettuja, määrämittaisia ja mahdollisimman usein tukevasti tutkimusnäyttöön perustuvia. Psykiatrisella työkentällä tilanne on juuri nyt herkullinen, kun ilmiselvästi kaikkialla valtakunnassa pohditaan, miten palvelut tulisi järjestää. Kaikkea ei kerralla voi muuttaa, mutta tällä alalla voi todella juuri nyt vaikuttaa tulevaisuuden palveluihin. Se tuo työhön roppakaupalla motivaatiota.
  • “Toivoasi et saa menettää” (lainaus Egotrippi). Ihmiset ovat aina selvinneet mitä kauheimmista asioista. En toki tarkoita, että selviäminen tarkoittaisi täydellistä oireettomuutta. Esimerkiksi vaikeiden kokemusten jälkeen monen näkökulma elämään ja omaan tulevaisuuteen muuttuu, osalla pysyvästi. Tarkoitan kuitenkin, että elämä jatkuu, ja useimmiten sopeutumista tapahtuu. Toki myös sellainen riski on olemassa, että potilaan sijaan työntekijä menettää toivonsa. Sitä joskus käy, ja se liittyy yleensä kyynisyyteen, jonka taustalla taas on pääasiassa uupumusta. Niinpä yhtä tärkeää kuin tehdä työnsä hyvin, on tällä alalla pitää huolta omasta jaksamisestaan. Se vaatii kyllä harkintaa ja panostusta: pitäisi nukkua riittävästi muistaa myös itse liikkua ja syödä sopivasti, kokea balanssissa olevia ihmissuhteita ja tehdä mukavia asioita. Eli juuri niistä elämän peruspilareista pitää huolta, joita muillekin neuvoo.

Lopuksi

Niin, miksi siis olla tällaisella alalla töissä? Miksi kuunnella kaiket päivät pitkät, miten paljon kärsimystä maailmassa on? Vastaus on yksinkertainen: tällä alalla näkee joka päivä kättensä jäljen. Saa havaita, että hoidossa oleva lapsi tai nuori tai perhe voi paremmin, kun on tehty jonku interventio tai hoidollinen toimi. Tällä alalla ei tarvitse kärsiä päämäärättömästä ahdistuksesta, “kun jonkun pitäisi tehdä asialle jotain”, vaan saa kädet savessa auttaa, tehdä oman osansa, vaikuttaa ja muuttaa asioita kivi kerrallaan parempaan suuntaan. Motivaatio syntyy siitä – samalla myös omat elämänarvot kirkastuvat. Toisten auttaminen on tutkitusti yksi resilienssin taustatekijä, ja tämän kirjoittamani pohjalta olen samoilla linjoilla. Me “avaamme ikkunoita” parempaan huomiseen; mikä voisi olla hienompi työnkuva?

Neuroerityisyyden tulkintaa: Lastenpsykiatrin näkökulma

Elämä on tunnetusti melko ihmeellistä. Yksi ihmeellisyyden muoto on se, että tietyt asiat ja kysymykset tuppaavat toistumaan elämän varrella. Omalla urallani yksi toistuva asia on ollut neuroerityisyyden kohtaaminen lasten ja perheiden kanssa tehtävässä työssä. Viisitoista vuotta törmäsin aiheeseen ensi kertaa. Työskentelin tällöin neuvola- ja koululääkärinä, ja vastaan tulivat esimerkiksi sellaiset diagnoosit kuin autismikirjo, kehityksellinen kielihäiriö ja monimuotoiset kehityshäiriöt.

Neurodiversiteettiteema jäi hetkeksi, kun aloitin erikoistumisopinnot, mutta viimeiset kolme vuotta olen jälleen tehnyt pääasiallisesti työtä neuroerityisten lasten ja heidän perheidensä parissa. Haluaisinkin jakaa tässä kohtaa muutaman ajatuksen teemaan liittyen. Disclaimerina sanon jo alkuun, että seuraava kirjoitus on lääkärin näkökulma neuroerityisyyteen. Neuroerityisyyden kirjolle kuuluvuutta kokeva tai hänen läheisensä voi ajatella näistä asioista hieman eri tavalla, ja tämä on täysin ok. Neuroerityisyyttä ei missään nimessä aiheena voisikaan ammentaa tyhjäksi yhdessä blogipostauksessa. On myös hyvä ääneen sanoa, että neuroerityisyyden kokemuksen kunnioittaminen on tärkeää. Vaikka tutkimustietoa kertyy lisää kaiken aikaa, kokemusta neuroerityisyydestä ei saa silti ohittaa. Mutta tässä siis muutama ajatus ammattilaisen näkökulmasta. Tekstin tapausesimerkit ovat keksimiäni.

  • Neuroerityisiä piirteitä on suurimmalla osalla ihmisistä. Moni lapsi tai aikuinen voi tunnistaa itsessään neuroepätyypillisen piirteen tai pari: vaikkapa liiallisen herkkyyden aistiärsykkeille, tarkkaavuuden haasteita, vaikeuksia tunnistaa tunteitaan tai haasteita hahmottaa sosiaalisia tilanteita. Tämäntyyppinen kokemus ei välttämättä tarkoita, että terveydenhuollon interventiota kaivattaisiin kyseisen yksilön elämään. Neuromonimuotoisuushan on nimenomaan ihmiskunnan vahvuus, joten olisi järjenvastaista ohjata jokainen erityispiirteitä itsessään tunnistava raskaaseen diagnostiseen selvittelyyn. Eihän vihreäsilmäisyys tai tietynlainen temperamenttikaan tarkoita diagnostiikan tarvetta, vaan ihmisten arvokasta yksilöllisyyttä. Samanaikaisesti on välttämätöntä tunnustaa, että olemassa on joukko lapsia ja nuoria, jotka kokevat niin paljon vaikeuksia arjessa kehityksellisen erityisyyden pohjalta, että he voivat hyötyä sekä terveydenhuollon selvittelyistä, neuroerityisyyden diagnoositasoisesta todentamisesta että kuntoutustoimista. Kuntoutustoimien idea on tällöin tukea tavanomaisten elämässä tarvittavien taitojen saavuttamista, eikä neuroerityisyyden muuttuminen mihinkään suuntaan ole kuntoutuksen kohde.
  • Neuroerityisyyden käsitettä voi hahmottaa dimensio- ja transaktiomalleilla. Dimensionaalisuus viittaa tuohon edeltävään kohtaan tekstissäni. Monilla ihmisillä on siis joitakin neuroerityisiä piirteitä, eivätkä ne välttämättä tuota haittaa – pikemminkin joistakin voi olla hyötyä (esimerkiksi taipumus uppoutua mielenkiinnonkohteisiin). Toisaalta huomattava neuroerityisyys voi haastaa elämää monellakin tavalla. Olemattomien/vähäisten neuroerityisten piirteiden ja huomattavan piirteisyyden välillä on jatkumo (dimensio), jolta jokainen ihminen itsensä löytää. Julkinen keskustelu tätä ajatusta ei oikein hyvin tunnista. Brittiläinen tutkija Dr. Green onkin kirjoittanut varsin ansiokkaan kolumnin siitä, että hänen mukaansa meneillään vaihe, jossa “koettu neuroerityisyys” ja “diagnoosiksi muotoiltu neuroerityisyys” uhkaavat ajautua julkisessa keskustelussa yhä kauemmas toisistaan. Hän ehdottaa ratkaisuksi transaktionaalista mallia, jonka myötä neurodiversiteetin jäsentäminen helpottuu niin maallikoille kuin ammattilaisillekin. Malli lähtee siitä, että hermoston kehityksen variaatiot ja ympäristöjen interaktiot yksilön kanssa muokkaavat yksilön kehitystä erityisesti varhaislapsuudessa – mutta toki myöhemminkin. Seurauksena on ilmiasu: “paikka” neurodiversiteetin jatkumolla. Voi olla, että yksilön oireisto ei jäsenny lääkärin näkökulmasta kehityksellisten häiriöiden tasolle asti, jolloin kyseessä on neuroerityisyyden piirteisyys. Toisaalta havaitut neurodiversiteetin muodot voivat jäsentyä diagnoosikielelläkin, jos ne ovat vahvoja ja yksilö kokee piirteidensä perusteella toimintakykyhaittaa. Greenen transaktiomalli on kliinikon näkökulmasta toimiva, koska se tunnistaa neuroepätyypillisyyden ilmiasujen yksilöllisyyden. Mallin kuvakaappaus alla, voit lukea lisää täällä. Lisäksi Greenen ajatuksiin liittyvä toisen tutkijan kommenttipuheenvuoro täällä.
    • Esimerkki: Heikki 10 v on tavallinen koululainen. Hänen kiinnostuksen kohteisiinsa kuuluvat traktorit, joista hän tietää kaiken. Hän on sosiaalisesti hiukan kulmikas ja sanoo pääasiassa suoraan, mitä ajattelee. Hän on kuitenkin vuorovaikutuksessa niin lasten kuin aikuisten kanssa varsin luonteva, hän käyttää katsekontaktia, eleitä ja ilmeitä säädelläkseen vuorovaikutusta, hänellä on ikätasoiset tunnetaidot ja hänellä ei ole juurikaan elämää haittaavaa rutiininomaisuutta. Heikillä voidaan todeta neuroerityisiä piirteitä, mutta ne eivät täytä minkään diagnoosin kriteereitä. Heikki hyötyy ns. nepsy-tukikeinoista kodin ja koulun arjessa.
    • Esimerkki 2: Jaana 12 v käy koulua pienryhmässä. Oppiaineista useampia on jouduttu yksilöllistämään, koska Jaanalla on suuria vaikeuksia sekä kielellisessä päättelytaidoissa että visuaalisessa hahmottamisessa. Jaanalla on usein toistavaa käyttäytymistä (käsien räpyttely, samojen fraasien toistaminen). Hänen on ollut vaikea oppia pyöräilemään, hiihtämään ja heittämään palloa. Jaana on kiva kaveri monille, ja hän viihtyy parhaiten ikäistään pienempien lasten seurassa. Arjessa Jaana osaa muun muassa kokkailla hyvin. Jaana on ohjautunut tutkimusten ja tuen piiriin jo pienenä. Jaanan diagnoosina on monimuotoiset kehityshäiriöt.
  • Neuroerityiset lapset tarvitsevat tavanomaista parempaa arkea. Vaikka neuroerityisyys ei ole siis sinänsä mikään negatiivinen asia, sen johdosta ilmenevät haasteet, kuten kommunikaatiotaitojen, koulunkäynti- ja leikkitaitojen ja ymmärretyksi tulemisen vaikeudet voivat aiheuttaa ylimääräistä kuormaa lapsen kehitystaipaleella. Niinpä jo pienen neuroerityisen lapsen perheelle pitäisi tarjota riittävästi arjen tukimuotoja, jotta heidän on mahdollista auttaa lastaan kehityksessä eteenpäin. Pienten lasten kohdalla tuki tarkoittaa erityisesti panostamista perheen vuorovaikutukseen ja toimivaan kotielämään. Miksi? Lapsen keskushermoston erityisyys voi vaikeuttaa kontaktin saamista ja kommunikoimista hänen kanssaan. Voidaan tarvita tukiviittomia, kommunikaatiokuvia, tai joudutaan rakentamaan tiettyjä hetkiä, jolloin lapsi saadaan tuotua vuorovaikutukseen. Myös lapsen taipumus reagoida voimakkaasti muutoksiin voi haastaa kodin arkea. Nukkumisessa voi olla isoja pulmia, samoin muissa arkitoimissa – esimerkiksi lapsen suihkuun saaminen voi olla työn ja tuskan takana aistisäätelypoikkeavuuksien takia. Myös vanhempien opinnot ja työelämään sijoittuminen voivat kohdata ongelmia, jos lapsi ei pysty toimimaan ryhmämuotoisessa varhaiskasvatuksessa. Ja niin edelleen: tuentarpeet voivat olla monimuotoisia ja pitkäkestoisia. Yhteenvetona: kun mielestäni jokainen lapsi tarvitsee hyvän arjen, neuroerityiset lapset tarvitsevat vielä tavanomaistakin paremman arjen. Erityisesti ensimmäiset viisi elinvuotta ovat ns. tehokasta peliaikaa, jolloin saavutettuja edistysaskeleita on työläämpi ottaa myöhemmin. Tarvittavien tukipalveluiden mahdollistaminen onkin yhteiskunnan kannalta parhain tapa kunnioittaa neuroerityisiä pikkuisia perheineen ja auttaa lapsia kehittymään toimivia taitoja kohti. Tärkeitä ovat myös yhteiskunnan rahalliset panostukset peruskouluun ja varhaiskasvatukseen, jotta niillä on tarvittavat resurssit toimia kaikkien lasten kanssa – ovathan ne myös keskeisiä erityislasten kehitysympäristöjä.
  • Neuroerityiset lapset voivat pärjätä hyvin! Vaikka neuroerityisistä haasteistakin tarvitsee puhua, jotta tukea tarvitsevat lapset voivat saada riittävästi jeesiä, on todettava, että maailmassa tarvitaan neurodiversiteettiä. Nimenomaan ihmisten ominaisuuksien monimuotoinen kirjo saa aikaan sen, että maailma kehittyy ja rakentuu eteenpäin. Ihmisyhteisön heterogeenisyys johtaa hyviin tuloksiin, kun jokainen pääsee käyttämään vahvuuksiaan. Liian samanmieliset ihmiset eivät voi synnyttää uutta. Eri näkökulmista ajattelevat ihmiset voivat, koska näkemyserojen aiheuttamien jännitteiden pohjalta syntyy uutta kehitystä Siksi on hyvä, että olemme erilaisia. Esimerkiksi tieteelliseen tutkimustyöhön hakeutuvat usein älykkäät ihmiset, jotka ovat sekä innovatiivisia, ajattelevat hieman eri tavalla kuin muut ja jaksavat loputtomasti keskittyä omiin mielenkiinnonkohteisiinsa. Kuulostaako jotenkin tutulta? Tietenkin on myös neuroerityisiä lapsia, joiden vahvuudet löytyvät ihan muualta kuin akateemisista taidoista. Usein itsekin työssäni kohtaan lapsia, joilla on vahvuutena vahva taiteellinen ilmaisu tai kyky toteuttaa asioita käsillään.
    • Esimerkki 3: Iisa 11 v harrastaa lumilautailua. Hän uskaltaa tehdä kaikki hurjimmat temput ja on pärjännyt kisoissa. Iisan viikonloput kuluvat koko talvikauden rinteessä, ja perhe reissaa ympäri Suomen valmennuksen perässä. Iisan koulu sen sijaan ei suju kovin hyvin. Hänen on ollut vaikea oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Myöskään matematiikka ei tahdo luontua, kertotauluja hän ei ole oppinut. Hän tarvitsee kouluaineiden sopeuttamista, painoalueopiskelua ja tuki- sekä erityisopetusta. Iisan itsetunto on hyvä, koska hän pärjää rinteessä muiden mukana tai paremminkin. Vanhempia mietityttää kuitenkin tuleva koulupolku.
  • Neuroepätyypillisyys voi tuottaa myös pitkäaikaisia rajoitteita. Vaikka neuroepätyypilliset lapset voivat kukoistaa kuten muutkin, on tärkeä pitää mielessä, että esimerkiksi huomattava kehitysviiveisyys, laaja-alaiset oppimisvaikeudet tai keskivaikea- tai vaikea-asteinen autismikirjo vaikuttavat ihmisen elämään jollakin tavalla myös aikuisuudessa. Esimerkiksi autismikirjolaisen mahdolliset vaikeudet tunnistaa ja käsitellä omia tai toisten tunteita ja intentioita heijastuvat usein ihmissuhteisiin, vaikka muut taidot olisivat kehittyneet tavanomaisesti. Lapsuusaikainen lukemisen ja kirjoittamisen vaikea erityisvaikeus voi näkyä jollain tavalla vielä aikuisiän opinnoissakin. Voi joutua näkemään todella paljon vaivaa ja etsimään korvaavia keinoja, että pääsee lukivaikeudesta huolimatta käyttämään kognitiivista kapasiteettiaan täysimääräisesti. Kehityksellinen kielihäiriö tuottaa usein ongelmia ilmaista itseä ja omia tarpeita. Kehitysvammaisuus rajoittaa käytännössä moniin ammatteihin hakeutumisen mahdollisuuksia. Pelkkä vaikea-asteinen ADHD:kin voi tuottaa toimintakykyhaittaa mahdollisista lääkityksistä ja tukitoimista huolimatta. Tätä puolta ei saisi unohtaa, vaikka neurodiversiteettikeskustelu onkin muilta osin virkistävän normalisoiva.
  • Neuroerityisillä ihmisillä on useammin psyykkisiä oireita kuin muilla. Tilastollisesti monella neuroerityisellä henkilöillä esiintyy jossain elämänvaiheessa ahdistuneisuus- ja masennusoireilua, mikä on useimmiten reaktiivista eli ympäristöön liittyvää. Myös vakavaa sairastamista esiintyy: esimerkiksi psykoosiriskioireilu on autismikirjolla hieman tavallisempaa kuin muilla. Syömishäiriöihin tiedetään liittyvän usein neuroerityisiä piirteitä. Katso aiheesta katsaus esim täältä. Neuroerityisyys ei onneksi estä tai haittaa psykiatrisesta tai psykoterapeuttisesta hoidosta hyötymistä. Hoitamisen tapa kuitenkin sopeutetaan yksilön taitopuutteisiin, vahvuuksiin ja tarpeisiin. Esimerkiksi kehitysvammaisen tai vahvasti autistisen potilaan ahdistuneisuusoireilun terapeuttinen hoito on suunniteltava ajattelu- ja toimintakyky huomioiden, usein vahvalla läheisten tuella. Haluan myös erikseen mainita, että tietenkin myös neuroerityisten lasten mielenterveysoireiden hoitaminen on mahdollista. Tyypillisesti heille soveltuvat hoitomuodot, joissa pelkän keskustelun sijaan yhdessä kokeillaan, koetaan ja havainnoidaan, mitä jossain tilanteessa tapahtuu – siis käyttäytymisterapiaa. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi pelko-oireiden lievittämiseksi live-tilanteissa toteutettavaa asteittaista altistushoitoa. Usein terapeutti voi toimia epäsuorasti ja valmentaa vanhempia toteuttamaan hoidon lapsen arjessa. Hoito toteutetaan myönteisiä kokemuksia etsien ja yrittämisestä palkiten.
    • Esimerkki 4: Risto 14 v vaikuttaa koulussa sosiaalisesti ahdistuneelta. Hän lintsaa tai sanoo usein kotona olevansa kipeä, vetkuttelee oppitunneille menemistä, pitää koulussa jatkuvasti aurinkolaseja päässään eikä puhu opettajille mitään. Hän saattaa sanoa satunnaisesti jonkun sanan toisille nuorille. Risto kulkee välitunnit yksin koulun pihan seinustalla. Ristoa on kiusattu aiemmin, ja hän kokee olevansa jotenkin erilainen kuin muut. Ristolla on tunnistettu lievä autismikirjon häiriö ja lisäksi hänellä on mutistisia piirteitä. Riston ahdistuneisuusoireilun psykoterapeuttinen hoito rakennettiin kahden elementin varaan: asteittainen altistaminen ahdistaville asioille ja sosiaalisten taitojen taitoharjoittelu. Hoidon myötä Riston oli helpompi mennä kouluun ja olla kontaktissa muihin. Aurinkolaseista hän ei luopunut.
  • Vaikea elämänhistoria/ kotitilanne ei poissulje neuroerityisyyttä, tai toisin päin. Joskus ammattilaisten puolelta kuulee kummallista dikotomista ja vanhanaikaista keskustelua siitä, onko jollakin asiakkaalla tai potilaalla esimerkiksi “traumaoireita” VAI “nepsyä”. Tämä on eriskummallinen tapa keskustella, koska neuroerityisiksi luettavia piirteitä on monella, modernin ajattelutavan mukaan kehityksellisissä häiriöissä kyseessä on ympäristön kanssa vuorovaikutuksessa muotoutuva oireisto, ja toisaalta traumaattisluontoisia kokemuksia kertyy kaikista lapsista noin 80 %:lle vähintään yksi ennen 16 vuoden ikää. Yksilön neuroerityisyys ei siis poissulje muita psyykkisiä tai elämän vaikeuksia. Myöskään haasteet kotiympäristössä, vanhempien mielenterveyden oireet tai vaikkapa perheen lastensuojelutarpeet eivät tarkoita sitä, etteikö perheen lapsella voisi olla huomattavaa neuroerityisyyttä. Joskus suvussa kulkeva neuroerityisyys jopa selittää elämäntilanteen haastavuutta.
    • Esimerkki 5: Jontella 9 v on eläväinen sisarusparvi. Parilla heistä on todettu ADHD, Jontella puolestaan on tic-oireita. Jonten äiti on sitä mieltä, että sekä hänellä itsellään että hänen puolisollaan on myös ADHD. Hänen mukaansa ADHD tuottaa hiukan haasteita perheen elämään; kotona on menoa ja meininkiä, kun yksi ja toinen on joko näkyvästi tai päänsisäisesti levoton ja keskittymätön. Vanhempien on vaikea jaksaa pitää yllä arjen rutiineita. Jonten äidin on myös ollut vaikea saada omia ammattiopintojaan käytyä loppuun. Jontte pärjää kouluaineissa mukavasti, mutta hän on aika impulsiivinen ja joutuu toisinaan hermostumisten vuoksi koulussa vaikeuksiin. Jontte on kuitenkin suosittu kaveri, ja hänellä on paljon hyviä ideoita.
  • Jotta kuntouupumus ei uhkaisi, on mietittävä tarkkaan, mitä kuntoutusta ja millä tavoittein neuroerityiselle lapselle suunnitellaan. Neuroepätyypillisen lapsen kuntoutus voi olla esimerkiksi puheterapiaa, toimintaterapiaa, fysioterapiaa, musiikkiterapiaa, ratsastusterapiaa, psykofyysistä fysioterapiaa, neuropsykologista kuntoutusta, perhekuntoutusta tai psykoterapian muotoja (yksilö- tai perheterapia). Varhaiskuntoutus on tuloksellisinta, mutta totta kai tuloksia tulee myös kouluiässä ja myöhemmin. Kuntoutusten tavoitteena on lapsen tai nuoren arjen toimintakyvyn ja yleensä myös osallisuuden paraneminen, psykoterapiassa myös mielenterveyden oireiden lievittyminen. Käytännön työssä kliinikon ongelmana on usein päättää, onko lapsi saanut riittävästi ja oikeanlaista kuntoutusta, tai jos pitää vaihtaa kuntoutusmuotoa, niin missä kohtaa se tehdään? Pulmana on myös, että useimmat kuntoutusmuodot edellyttävät varsin intensiivistä kotiharjoittelua, jotta niistä olisi riittävästi hyötyä. Esimerkiksi lapsen puhe ei sujuvoidu 45 minuutin viikoittaisten käyntien pohjalta, vaan kotona tehdään suurin työ harjoituksia toistamalla. Kolmantena näkökulmana tuon esille, että kuntoutusasioissa enemmän ei aina ole enemmän. Lapsi ja perhe eivät yleensä jaksa enempää kuin yhden tai kaksi kuntoutusta kerrallaan. Kuntoutuspolku voi jatkua vuosia, joten perheiden uuvuttamista tulee välttää. Pitäähän heidän sitä paitsi pystyä käyttämään voimavarojaan muuhunkin kuin yhden lapsen kuntoutukseen. On myös hyvä muistaa kuntoutusasioissa riittävän napakoiden tavoitteiden merkitys sekä lapselle, perheelle että kuntouttajataholle. Periaatteessa jokaisella ihmisellä on läpi elämän jotain harjoiteltavaa. Milloin voidaan todeta, että kuntoutuksen avulla saavutetut taidot ovat riittävät? On toisaalta myös uskallettava lopettaa kuntoutus, joka ei vie eteenpäin tavoitteita kohti.
  • Jokainen saa olla sellainen kuin on, mutta ei voi odottaa maailman muotoutuvan yhden ihmisen malliseksi. Ammattilaisena minua toisinaan häiritsee julkisessa keskustelussa esille pomppaava ajatus siitä, että maailman tulisi sopeutua yhden yksittäisen ihmisen erityisiin tarpeisiin. Toki ammattilaisena uskon ja toivon, että lasten erityispiirteisyys otetaan huomioon eri kehitysympäristöissä. Esimerkiksi ns. nepsy-tukikeinot tarvitaan ihan kaikkiin päiväkoteihin ja kouluihin, koska ne ovat omiaan tukemaan kaikkia lapsia ja koska ne ovat välttämättömiä neuroerityiselle lapselle. Samaan aikaan on totta, että jokainen yksilö on vain yksi kahdeksasmiljardisosa ihmiskunnasta. Koska näin on, myös neuroerityisen yksilön sopeutumispyrkimykset ympäröivään maailmaan ovat suotavia. Niin neuroerityisen kuin neurotyypillisen lapsen on opittava sietämään monenlaisia epämukavuuksia, kartutettava ikätasoisia taitoja, harjoiteltava sietämään turhautumista ja epäonnistumisia, sekä haettava itselle sopivaa otetta elämään. Jokainen ihminen kohtaa tilanteita, joissa ei tule ymmärretyksi parhaalla mahdollisella tavalla. Miten näiden kohtien yli tai ohi päästään, taitaa olla tärkeä kysymys niin neurotyypillisten kuin -epätyypillistenkin yksilöiden kohdalla.
  • Jokaisella on oikeus hyvään elämään. Neuroepätyypillisyys ei koskaan ole syy jättää esimerkiksi terveydenhuollossa somaattisia tai psyykkisiä oireita tutkimatta ja hoitamatta. Neuroepätyypillisyys ei ole syy jättää ihmistä ulkopuolelle yhteiskunnan palveluista, opinnoista, osallisuudesta työelämään, kulttuuritarjonnasta, yhteisöllisestä elämäntavasta tai niin eteenpäin. Tämä täytyy sanoa ääneen, koska neuroepätyypillisyyden vuoksi on aiemmin usein koettu syrjimistä. Esimerkiksi kehitysvammaisten ihmisten pääsy psykiatriseen hoitoon on menneinä vuosikymmeninä ollut todella haasteellista ennakkoluulojen vuoksi. Tämä ei ole oikein: jokainen ansaitsee mahdollisimman hyvän elämän ja pääsyn palveluihin. On tärkeää, että jokainen toimimme sellaisen yhteiskunnan eteen, jossa mahdollisimman monenlaisilla lapsilla on hyvä olla ja kehittyä.

Kirjallisuutta

Green, J., ACAMH: Debate: Neurodiversity, autism and healthcare. ACAMH 2023.

Whitehouse A.: Commentary: A spectrum for all? A response to Green et al. (2023), neurodiversity, autism and health care. ACAMH 2023.

Muuta hyödyllistä nepsy-asiaa:

Pirkanmaan hyvinvointialueen Nepsy-sivusto: https://www.pirha.fi/web/nepsy-neuropsykiatriset-vaikeudet

Autismi-lehti: https://autismiliitto.fi/materiaalia/autismi-lehti/page/2/

Tutustu myös uuteen suomalaiseen kuvakommunikaatiosovellukseen: https://www.evinassist.com/fi

Toimintaterapeutit -tili Instagramissa: https://www.instagram.com/toimintaterapeutit/

Terveisin, keski-ikäinen naishenkilö

Kun aikanaan elin pikkulapsiarkea, olin allerginen tietylle lauseelle. Se meni näin: “lapset ovat vain kerran pieniä.” Yleensä lausujana toimi keski-iän reippaasti ylittänyt naishenkilö, joka halusi ilmaista, miten aikuisten kannattaisi ennen kaikkea nauttia vanhemmuudestaan.

Tuon ajanjakson aikaiseen allergisuuteeni liittyi olennaisesti, miten pikkulapsiperheen arjen koin. Jokainen päivä oli kuin maanantai tai sunnuntai, miten päin haluaakaan ajatella. Aamut alkoivat joka päivä samoin kuvioin. Pisut, pesut, puurot, leikit. Kahdeksalta ehkä jo pienokaisen ensimmäiset päiväunet? Ystäväni puhui “pesukoneohjelmasta”, johon jouduit pyörimään ympäriämpäri joka aamu. Myös pikkulapsiperheen illat päättyivät joka päivä samoin kuvioin linkousohjelmaan eli nukutusrumbaan, jonka aikana pienikin yskähdys tai saranan narahdus saattoi pistää suunnitellut iltakuviot uusiksi. Hyvästi TV-sarjan katsominen sohvakoomassa! Elämä oli pääasiassa jokapäiväistä ulkoilua, pottailua, kadoksissa olevia olennaisia leluja, välikausihaalareita, hanskoja joita oli mahdoton pukea taaperolle, oksennusta matolla, kummallisia aamuyön tuokioita, jolloin lapsesi oli todella vahvemmin hereillä kuin sinä, suuria tunteita, ja selvästi suurempia vaikeuksia säädellä niitä. Itkupotkuraivareita. Silmätippoja, joita piti vain laittaa, vaikka lapsi ei halunnut (ja vaikka minäkään en halunnut). Kipeitä korvia. Vääränmerkkistä makaronilaatikkoa. Hetkiä, jolloin ei todellakaan olisi kannattanut lähteä leikki-ikäisten kanssa kirjastoon. Hetkiä, jolloin ehdottomasti olisi pitänyt lähteä kirjastoon tai vaikka retkelle, mutta sen tajusi vasta myöhemmin. Ricottatäytteisiä tortellineja, joita syntyi kokki kolmosen keittiössä ihan vain siksi, koska ne oli mahdollista valmistaa viidessä minuutissa ja ne sentään maistuivat kaikille. Muskareita. Uimakouluja. Leikkitreffejä. Jäätelöitä, jotka sulivat. Viiliä.

Mutta oli myös valtava määrä iloa ja lämpöä. Mikään ei varmasti ole suloisempaa kuin kaksi-kolmevuotiaan rakkaus. Omistautuva taapero, joka haluaa halata juuri nyt, tai silittää sinua tahmaisella kädellään, antaa pusun. Eikä lapsiperheessä koettu rakkaus suinkaan päättynyt taaperoikään. Kummallisinta pienen lapsen vanhemmuudessa oli, että aika lailla täysin odotusten vastaisesti ihanimmat hetket eivät juuri koskaan liittyneet mihinkään ihmeelliseen tapahtumaan, kuten matkaan tai huvipuistoreissuun. Ihaninta oli kaksi tyytyväistä lasta iltatoimien jälkeen puhtaina ja suloisina kainalossasi – koko sen viisi tai kymmenen minuuttia, jonka verran rauha oli maassa. Joululaulut hämyvalaistuksessa. Ihaninta oli, kun lapsi alkoi parantua inhottavasta ja hänen vointinsa romahduttaneesta kuumetaudista, vaikka tiesit jo saaneesi saman taudin ja sairastavasi itse seuraavat päivät. Ihaninta oli tuttu lastenlaulu auton soittimessa, vaikka sitä renkutettiin tuhannetta kertaa. Naurunkiherrys, joka liittyi tuttuihin vitseihin. Ihaninta oli, kun pieni sankari polki pikkuruisella polkupyörällä ensi kertaa kohti auringonlaskua.

Räpäytit silmiäsi ja vierähti ehkä kymmenen tai viisitoista vuotta. Vierelläsi ei enää kulje kukaan kädessä roikkuen. Kukaan ei valita, ettei jaksa kävellä kotiin kaupasta. Sinun ei ole pakko olla illalla kahdeksalta kotosalla, koska perääsi ei itketä. Kengät, joita eteisessäsi lojuu, ovat hätkähdyttävän isoja. Niissä voi olla jopa korot. Olet edelleen toiveikas, että työpäivän jälkeen voit vaihtaa muutaman sanan, mutta he sanovat ehkä: “Ei nyt, en jaksa nyt jutella”. Askelet kulkevat yläkertaan. Jos sinulla käy tuuri, saat audienssin illemmalla. Et tunnista kaikkia nuorison käyttämiä termejä. Mikä ihmeen sigma? He puhuvat asioista, joista et tiedä riittävästi ottaaksesi osaa keskusteluun. Ovi käy, joku meni juuri ulos. Myöhemmin tulee whatsappia: “voitko antaa rahaa, menisimme syömään.” Hän kävelee sisään, suoraan sydämeesi, mutta tanssii ulos, saman tien. Et ymmärrä, miten sinun geeneistäsi on syntynyt jotain noin ihmeellistä. Ja alat aavistaa, että tietty haikeus tulee olemaan pysyvä osa elämääsi.

Ja näin olen todella tullut elämässäni hetkeen, jossa liityn lukemattomien tätisukupolvien nyökyttelevään ja hymisevään ketjuun. He nimittäin tietävät, mitä on edessä. He ovat kokeneet, että se päivä koittaa. Myös itse tunnen jo luissani totuuden: jonain päivänä he muuttavat pois. Siihen menee enää puoli silmänräpäystä. Kuka silloin tarvitsee minua? Kuka haluaa välttämättä puhua minulle? Kuka vaatii istua sylissäni? Kenet saan komentaa nukkumaan puoli yhdeksän uutisten aikaan? Kuka tarvitsee apua läksyissä? Kenen kotiintuloaikaa valvon? Mitä kuuntelen silloin – en varmastikaan lastenlauluja. Entä mihin katosi se ihana pikkulapsen kiherrys?

En voi olla enää allerginen, joten sanon sinulle niin painokkaasti kuin osaan: lapset ovat vain kerran pieniä! Herää! Se menee ohi salamannopeasti. Koeta elää pikkulapsiperheessä niin monta hetkeä kuin voit aivan täysillä, jotta niistä jää pysyviä muistijälkiä. Älä uneksi, älä uppoudu, vaan elä.