Anna sen kitistä!

Tapahtui eräällä uimarannalla. Poika, tuskin neljää vuotta vanhempi, sai todennäköisesti pitkän ja hikisen rantsussa vietetyn päivän jälkeen kilarit kotiinlähtötilanteessa. Vanhemmat hyssyttelivät lasta ruohikolla retkivilttien ja nyssäköiden ympäröimänä ja vilkuilivat kiusaantuneina ympärilleen. “Shh, täällä on oltava hiljempaa…” Vihainen ja kauhistunut kuiskailu lapselle jatkui – vanhemmat yrittivät nopeasti hiljentää lapsen – ja perhe lähti lopulta katseet noloudesta alas painettuna rannalta pois.

Tapahtui eräällä matkalla. Sattui kaikkien vanhempien ultimate horror, eli taaperon plus leikki-ikäisen kanssa oli lähdettävä lentokoneella reissuun. Yksi lapsi sylissä ja toinen välissä vanhemmat nököttivät istuimillaan. Pienin tahtoi pois, jonnekin muualle, tai ainakin irti tyhmästä turvavyöstä ja sylistä. Huutokonsertti alkoi jo ennen koneen nousua. Äiti näytti nololta, isä ärähteli lapselle. Järkipuheella yritettiin perustella, miksi on istuttava vöissä paikoillaan. Lapsi jatkoi huutoa sopivaksi katsomansa ajan.

Tapahtui eräässä kauppajonossa. Ehkäpä kolmivuotias pikku sankari halusi tikkarin. Ihanan, punaisella paperilla päällystetyn, tahmean tikkarin. Mutta vanhempi sanoi ei. Ei ole karkkipäivä, eikä muutenkaan. Ei joka kerta voi ostaa karkkia. Kieltävään vastaukseen lapsi puolestaan reagoi kirkaisemalla uhkaavasti… jolloin vanhempi antoi heti periksi. Ärtyneellä äänensävyllä hän sanoi lapselleen, että ota sitten se tikkari, kun kerran haluat. Lapsi näytti tyytyväiseltä, aikuinen ei niinkään.

Vanhemman tunnetila ei aina ohjaa viisaita valintoja

Kaikissa yllä mainituissa tilanteissa vanhempi koki lapsen lapselliset tunteet ja käytöksen voimakkaasti: nolostui, kiusaantui, pelästyi tai ärtyi niistä. Hän tukahdutti lapsen epämukavuuden ilmaisun joko vihaisella tai lepyttelevällä otteella. Vanhempi ei toiminut fiksusti, vaan pelkästään omasta tunteestaan käsin: lapsen itku on saatava loppumaan heti alkuunsa; lapsen kiukun on lauhduttava. Hinnalla millä hyvänsä.

Mitä mahtaa olla ollut vanhemman mielessä kyseisissä tilanteissa? “Voi ei, taas se alkaa”? Vai “mitä muut ihmiset täällä minusta ajattelevat…” Jokaisella vanhemmalla on itselleen tyypillisiä toistuvia kielteisiä ajatuksia, joita putkahtaa esiin nimenomaan niissä tilanteissa, kun lapsen tunne tai käytös vaikuttavat vanhemmasta hankalilta. Nämä toistuvat, kielteiset ajatuskuviot liittyvät mielensisäisiin silmälaseihin – skeemoihin-, joiden kautta vanhempi arjen tilanteita tarkastelee.

Skeemoja on jokaisella monia: toimivia ja sitten myös toimimattomia. Ihminen voi herkistyä ottamaan tietyt silmälasit käyttöön aina tietyissä tilanteissa. Lapsen kiukutellessa vanhempi, jolla on toimimattomat skeemasilmälasit päässään, altistuu virhearvioinneille ja jättää kenties viisaita päätöksiä tekemättä. Ajatus menee vain ja ainoastaan omien skeemasilmälasien sanelemaa rataa: Kaikki on hyvin, kunhan lapsi ei itke. Yritän siis vain saada hänet hiljaiseksi mahdollisimman nopeasti. Siten näkevät minun olevan kelvollinen vanhempi, ja en joudu olemaan pettynyt itseeni.

Esimerkiksi arvostelulle herkkä tai itsetunnoltaan heikko vanhempi, jonka skeemasilmälasit ovat erityisen ankarat itseä kohtaan, ajattelee herkästi tulevansa itse kritisoiduksi, kun oma lapsi raivoaa julkisella paikalla. Hän voi pelätä, että muut näkevät hänet surkeana tai kyvyttömänä vanhempana ja tukahduttaa siksi lapsen kielteisen tunneilmaisun joko vihaisesti tai muulla tavoin.

Jollekin muulle vanhemmalle vaikeinta olisi, jos ulkopuolinen silminnäkijä ajattelisi hänen olevan välinpitämätön lapsen tarpeille. Aika ymmärrettävää, että siinä tapauksessa tuntuisi välttämättömältä miellyttää lasta ja pehmittää jokainen kitinä, mikäli käytännössä lapsen kielteisen tunteen ajattelisi kertovan omasta (todenvastaisesta) ankaruudesta vanhempana.

Kaikki on hyvin. Hän ei mene rikki.

Fiksusti toimiva vanhempi katsoo tilannetta vähän ulkopuolelta. Mielessään voi nähdä lapsensa ja itsensä yhä pienempänä ja pienempänä, kuin etääntyisi maailmasta mielikuvitusraketin kyydissä. Miltä lapsen markettikilarit tai kirkuminen näyttäisivät toiselta puolen kauppaa? Vähän surkealta, vai mitä, mutta ei se olisi mitään katastrofaalista tai poikkeuksellista. Entä jos tilannetta katsottaisiin toiselta puolen Suomea: lapsen raivarit alkaisivat olla aika pieni juttu kaikkeen muuhun elämänmenoon nähden. Entä minkälaisena kärpäsenkakkana lapsen kiukuttelu näkyisi avaruudesta käsin?

Onko tilanne vakava ja maata vavisuttava vai jälleen yksi esimerkki siitä kerrassaan viehättävästä ikävaiheesta, kun lapsi opettelee tahtomaan ja sanomaan “ei”? Ja haluaako vanhempi olla sellainen ihminen, joka pyrkii kaikin tavoin estämään kyseistä opettelua tukahduttamalla ja miellyttämällä? Vai voisiko vanhempi olla kuin kallio, joka järkähtämättä ottaa vastaan lapsen tahdonilmaisun, mielipahan ja kiukun, joskus jopa aivan kohtuuttoman sellaisen, tietäen tai vähintään toivoen, että aikanaan lapsi oppii elämään pienien pettymysten kanssa? Vanhempi, joka kestää lapsen kielteiset tunteet, koska tietää, että lapsi ei mene niistä rikki.

Kysymys on myös siitä, mitä lapselle halutaan opettaa…fiksua aikuisuutta vai jotain muuta?

Vanhemmuudessa ovat aina erittäin vahvasti mukana tunteet, minkä vuoksi se, että kykenisi suhtautumaan oman lapsen kitinään tai raivoon aina stoalaisella tyyneydellä, on suurin piirtein yhtä todennäköistä kuin helle tammikuussa. Valitettavasti homma on kumminkin näin: vanhemmat voivat omalla käytöksellään melko paljon joko edesauttaa tai estää lapsen käytöksen muuttumista helpommaksi. Aikuisen rauhallisena pysymistä ei tarvitakaan mielestäni erityisesti lapsen takia (vaikka toki vanhemman suodattamaton vihaisuus voisi pelottaa lasta), vaan siksi, että vanhempi kykenisi harkitsemaan ja tekemään fiksuja valintoja.

Millainen fiksu valinta sitten voisi olla lapsen hermostuessa? Se voisi olla ainakin lapsen tunteen validoiminen eli vahvistaminen. Sen sijaan, että yrittäisi saada lapsen pistämään suunsa suppuun, voi kertoa hänelle, miten kurjaa hänellä varmasti juuri nyt on tai että aikuinen huomaa hänellä olevan vaikeaa. Ei ratkaisuja, vaan pelkkää validointia, myötätuntoa ja lohtua. “Miten kurjalta sinusta nyt tuntuukaan!” Jotkut lapset ottavat vastaan tunteiden vahvistamisen niin hyvin, että he rauhoittuvat pelkästään sitä saatuaan.

Toinen fiksu valinta on olla antamatta periksi vain siksi, että lapsi ilmaisee jotain kielteistä. Lapsi kokee miellyttävän yllätyksen, kun hän saa toivomansa asian vähän protestoituaan. Mielipaha väistyy välittömästi. Samalla vanhempi kuitenkin esittelee lapselle sen mahdollisuuden, että itkemällä tai huutamalla tai vastaavilla keinoilla voi saavuttaa itselle mieluisia asioita. Ja usko vaan, että et halua olla sen vanhemman housuissa, joka on muutamankin vuoden luovinut ja väistellyt lapsen mielipahaa periksi antamalla, koska hän ei tule pääsemään myöhemmin helpolla! Fiksu vanhemmuuden valinta onkin miettiä, mitkä päätökset on lapsen puolesta tehtävä ja lisäksi kestää tarvittaessa niihin liittyvät lapsen mielenosoitukset ja vastustelu, koska näin toimimisesta on pitkän päälle hyötyä.

Kolmas fiksu vanhemman toimintatapa liittyy siihen, että maailmaan mahtuu ääntä ja mölyä. Jos lapsi on tyytymätön, se ei ole iso kriisi, vaan ohimenevä tunnetila. Lisäksi se, mitä muut ihmiset lapsen käytöksestä tai tilanteesta yleisesti ajattelevat, ei ole pysyvää. Sitä paitsi sillä, mitä he ajattelevat, ei ole loppujen lopuksi juurikaan väliä. He kun eivät elä sinun elämääsi vanhempana. He eivät myöskään tunne sitä, mihin vanhempana tähtäät ja mitä tavoittelet. He eivät voi tietää, että autat lasta omalla toiminnallasi ottamaan haltuun kielteisiä tunteita. He eivät ehkä tiedä, että teet vanhemmuuden fiksuja valintoja olemalla tukahduttamatta lapsen kaikkia kielteisiä tunteita.

Sinulla onkin vanhempana täysi lupa toimia aina lapsen edun mukaisesti riippumatta siitä, kuinka monta silmäparia rannalla, kauppajonossa, marketissa tai muualla tuijottaa. Se on myös velvollisuutesi, sillä vain sinun fiksun toimintatapasi avulla lapsesta tulee aikanaan fiksu aikuinen. Siispä: anna sen kitistä, ja ole ylpeä itsestäsi, kun teet niin!

P. S. Lisää luettavaa lapsen hermostumistilanteista ja niiden kanssa elämisestä tulossa kevättalvella 2020 allekirjoittaneen ja työtoverien myötävaikutuksella 🙂

ADHD on yleistä, mutta kaikki mikä liikkuu, ei ole ADHD.

Olet varmaan kuullut humoristisia määritelmiä tietynlaisista ihmisistä. “Se on ihan ADHD”, sanotaan tyypistä, joka on jatkuvassa liikkeessä, tuhat rautaa tulessa, ideoita riittää ja toteutus jää usein, hmm, hieman puolitiehen.

Monella näistä kuvatuista ihmisistä varmaan onkin ADHD-piirteitä. ADHD on neuropsykiatrinen häiriö, jonka ydinoireita ovat vaikeudet keskittyä asioihin, olla tarkkaavainen (varsinkin tylsissä tilanteissa), vaikeudet toiminnanohjauksessa, hyperaktiivisuus ja impulsiivisuus.

Millaista on elää ADHD:n kanssa?

ADHD-lapset ovat tavallisesti eläväisiä. Heidän eloisuutensa hyötynä on, että tällainen ihminen huomaa kaikenlaisia asioita, kuten ohi lentävän linnun, rapsahtavan äänen postiluukusta ja kaverin pienetkin puuhat. Monet ADHD-aikuiset ovat suosittuja, hauskoja ja meneviä.

Mutta ADHD:sta voi olla myös aikamoista haittaa. On tavallista, että ADHD-lapsi saa idean ja toteuttaa sen saman tien, mikä on harvoin hyvin toimiva strategia vaikkapa kaveriporukassa. Monilla riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita; tulee hölmöiltyä, kun ajatus seuraa vasta selvästi toiminnan perässä.

Tylsiin tehtäviin esimerkiksi koulussa tuntuu olevan mahdoton keskittyä – ei vaan kykene, vaikka haluaisikin. Ei saa tehtäviä aloitettua tai valmiiksi, joten koulussa moni ADHD-potilas alisuoriutuu selvästi (Joitakin lievästi oireilevia muuten auttaa, jos saa luvan kanssa koulussa tylsissä kohdissa hypistellä tavaroita, vetäytyä kuulosuojainten kanssa omaan rauhaan tai piirtää kirjan marginaaleihin). ADHD:hen liittyy toisaalta myös taipumus uppoutua itseä kiinnostaviin juttuihin – lapsi saattaa aamulla vaikkapa unohtua lukemaan Aku Ankkaa, kun pitäisi pestä hampaat ja lähteä jo kouluun. Hanskat, pipot, kynät ja tärkeät paperit hukkuvat ja löytyvät milloin mistäkin.

ADHD:n “sukulaisiin” kuuluu keskittymisen vaikeus ilman hyperaktiivisuutta eli ADD. ADD-lapset ovat pienestä lähtien “hajamielisiä professoreita” – aina vähän pihalla eli vähän huonosti kartalla siitä, mitä milloinkin pitäisi tehdä. Monen lastenpsykiatrin kokemuksen mukaan ADD-oireilu sekoitetaan kouluissa usein väsymykseen, koska nämä lapset näyttävät tavallisesti huomattavan vetämättömiltä ja väsähtäneiltä – tai joskus tällaista oireilua pidetään puhtaasti välinpitämättömyytenä. Kyse voi kuitenkin olla vaikeudesta säädellä vireystilaa, mikä liittyy moniin neuropsykiatrisiin häiriöihin.

ADHD-omena ei välttämättä kovin kauas puusta putoa

ADHD, kuten muutkin neuropsykiatriset ongelmat, johtuu geeniperimän ja ympäristön yhteisvaikutuksesta. Uuden ja todella kattavan Käypä hoito-suosituksen mukaan ADHD:ta esiintyy oireisten lasten vanhemmilla ja sisaruksilla 2–8 kertaa useammin kuin väestössä keskimäärin. Useimmat geenit, joiden on todettu liittyvän ADHD:hen, ovat tekemisissä aivojen dopamiini-välittäjäainetasapainon kanssa. Aivojen kypsymisprosessi on tietyiltä osin ADHD-ihmisillä hitaampi kuin “tavallisilla”, mutta etenee kuitenkin normaalia latua. Tämä kuitenkin selittää, miksi jotkut ADHD-lapset eivät enää aikuisena tarvitse tukitoimia. ADHD:hen liittyy hieman muita suurempi riski kärsiä myöhemmin masennus- ja ahdistuneisuusoireilusta. Joskus aikuisella hoksataankin ADHD tai ADD vasta näiden oireiden hoitamisen jälkeen.

Mikä ei ole ADHD:ta?

Toisinaan käy niin, että lapsi tai aikuinen perustelee kulttuurisesti/ sosiaalisesti epätoivotun toimintansa sanomalla: “mulla on ADHD”. Tämä on paitsi ärsyttävää, myös yleensä tekosyy. Ihminen ei voi esimerkiksi oikeuttaa epäsosiaalisia käytöstapojaan, epäkohteliaisuutta tai väkivaltaisuutta ADHD-diagnoosilla.

Erityisesti lasten kohdalla ongelmallista on kuitenkin joskus erottaa uhmakas ja auktoriteettivastainen käytös ADHD-oireilusta. Nämä ongelmat toki liittyvät usein yhteen, mikä on ymmärrettävää siinä valossa, että ADHD-lapset tuppaavat saamaan valtavan määrän negatiivista huomiota joka päivä ja kehittävät siksi uhmakkaan käytöstyylin (“koska minusta ei kuitenkaan tykätä, aion käyttäytyä odotusten mukaisesti eli häiriköidä”). Mutta ADHD-lapsikim voi olla aikuisia kunnioittava, kiltti ja reipas. Toisinaan tulee silti vastaan tilanteita, joissa aggressiivisesti käyttäytyvä lapsi paljastuu tutkimuksissa itse asiassa impulsiiviseksi ADHD-potilaaksi, jota keskittymistä helpottava lääkitys auttaa merkittävästi väkivaltaisuuden hillitsemisessä. Mutta lapsen tai nuoren aggressiivinen toiminta voi selittyä myös jollain ihan muulla.

Toinen tärkeä teema tässä mielessä on ns. psyykkisistä syistä johtuva levottomuus. Kaikki ei suinkaan ole ADHD:ta, mikä liikkuu. Ihmislapsen voivat tehdä levottomaksi myös traumat eli vaikeat kokemukset, tunteiden säätelyn ongelmat ja sen puolen kypsymättömyys, kaltoinkohtelu tai hyväksikäyttö, tai ihan vaan suuret muutokset elämässä, kuten muutto toiselle paikkakunnalle, vanhempien ero tai suruprosessit. On tavallista, että ison muutoksen jälkeen lapsella kestää 1-2 vuottakin päästä kiinni arkeen samalla tapaa kuin aiemmin. Lapsi voi sitä ennen olla keskittymätön, tarvita paljon aiempaa enemmän aikuisen tukea ja ohjausta, tai lapsi käyttäytyy levottomasti ja häiritsevästi eri ympäristöissä. Lapsi, joka on psyykkisistä syistä levoton, ei yleensä hyödy ADHD:n lääkehoidosta, mutta hän voi kuitenkin hyötyä muusta lastenpsykiatrisesta tuesta, kuten koulun tukitoimista, lastenpsykiatrin, psykologin tai psykoterapeutin avusta ja vanhempainohjauksen keinoista.

ADHD ei ole maailmanloppu

Mitä tehdä, jos tämän luettuasi alat pohtia, onko sinulla tai lapsellasi ADHD? Ensinnäkin, hengitä syvään ja rauhoitu. ADHD ei ole kovin mustavalkoinen asia. Monilla ihmisillä on joitakin neuropsykiatrisia tai sellaisiksi määriteltyjä piirteitä. Useimpien ihmisten on esimerkiksi vaikea ponnistella tylsien tehtävien parissa. Vaikka käsillä oleva tilanteesi täyttäisikin ADHD:n ja ADD:n diagnostiset kriteerit, kyseisen häiriön kanssa voi elää joutumatta koskaan tekemisiin minkäänlaisten tukitoimien kanssa. Moni kompensoi keskittymisen vaikeuksia esimerkiksi muilla kognitiivisilla taidoillaan. Tai jotkut ihmiset vain elävät hieman boheemia elämää välittämättä siitä, miten “kuuluisi olla ja elää”.

Mutta silti jos lapsellasi on suuria vaikeuksia koulussa, vaikeuksia paneutua tehtäviin ja saada aikaan asioita niin koulussa kuin kotona – ja erityisesti jos hän on aina ollut sellainen, olisi tärkeä jutella havainnoistasi opettajan ja kouluterveydenhoitajan kanssa. He voivat arvioida lasta toisesta näkökulmasta ja tarvittaessa osaavat ohjata teidät eteenpäin tilanteen selvittelyä varten.

Itse ajattelen, että ADHD on säilynyt evoluutiossa ihmisen ominaisuutena, koska siitä on ollut hyötyä. Ihminen, jolla on paljon ideoita, joka on lennokas ja innostava ja jolla tuntuu riittävän virtaa kuin pienessä kylässä, on paitsi hyvää seuraa, myös arvokas lisä yhteisössä. Kuvitellaan vaikka metsästäjiä kivikauden Suomessa. Rohkeimmat (=impulsiivisimmat?) saivat kenties parhaimmat saaliit – mutta ehkä heille kävi myös enemmän haavereita kuin muille?

Samasta syystä ADHD:ta kannattaa nykymaailmassa hoitaa, jos se vaikuttaa lapsen tai aikuisen elämään kielteisesti: olisi hyvä, jos kaikki ihmisen myönteiset resurssit onnistuttaisiin saamaan käyttöön eikä ihminen joutuisi niin helposti toistuviin vaikeuksiin. Älä siksi kovin helposti kieltäydy tarjotuista ADHD:n tueksi tarkoitetuista toimista, jos lapsi selvästi niitä tarvitsisi. ADHD on yksi osa elämää, sen ei pitäisi määritellä kenenkään tulevaisuutta.

Lapsuuden lyhyt historia ja pitkät jäljet

Pieni käsi irtoaa turvallisesta kädestä. Lapsen itku alkaa. Se kantautuu vielä pitkään, kun kävelen eteenpäin. Olen toki vilkuttanut, olen halannut ja tavallaan olen huoletta, sillä uskon lapsen olevan turvassa. Silti tuo riipaiseva itku nakertaa sydämestäni ison palasen. Mutta ei hätää, muutaman tunnin päästä palaan lapseni luo, kun työpäivä on ohi.

 

Tällaiset muistot pikkulapsiajasta seuraavat meitä vanhempia eläväisinä vanhuuteen asti ja heräävät kyllä aivojen sopukoista heti eloon, kun jokin asia niistä muistuttelee. Ne ovat lempeitä, hiukan kipeitäkin ja herkkiä muistoja. Joskus kuitenkin niistä muistuttava asia voi olla itsessään tuskallinen. Kuten nyt, kun joudumme lukemaan uutisia siitä, miten pikkulapsia on erotettu vanhemmistaan suurvallan poliittisten tavoitteiden takia. Miltä tuntuu äidistä tai isästä, joka tajuaa yhtäkkiä joutuneensa eroon pienokaisestaan eikä tiedä, näkeekö lasta enää koskaan. Miltä voi tuntua pikkulapsesta, joka on yhtäkkiä vieraassa paikassa, vieraan kielen ympäröimänä, vieraiden aikuisten joukossa, ymmärtämättä juuri mitään, mitä kokee. Kun pieni poika tai tyttö on aikuisten keskellä, jotka eivät edes saa ottaa syliin ja lohduttaa. Miten kauhistuttava, pelottava, musertava kokemus se on pienokaiselle.

 

Minne joutuivat lapsen oikeudet?

 

Miten lyhyt onkaan lapsuuden historia. Vielä kolmisen sataa vuotta sitten lapsia pidettiin miniaikuisina. Lapsuuden käsite oli häilyvä, jos siitä ylipäänsä oli tietoakaan. Noin sata vuotta sitten lapsuuden merkityksestä alettiin sentään pitää vähän ääntä. Arvo Ylppö oli esimerkiksi Suomessa aivan kullanarvoinen lasten edun edistäjä. Mutta oikeastaan vasta niinkin myöhään kuin 50-60-luvuista alkaen lapsuus on todella alkanut saada jalansijaa elämänvaiheena, jolla on erityinen arvo ja johon liittyy tarve ja oikeus saada hoivaa, huolenpitoa, suojaa ja opetusta. Ja tässä yhteydessä tarkoitan nimenomaan Suomen tilannetta – modernina pohjoismaana. Muualla maailmassa on yhä edelleen kolkkia, joissa lapsi voi olla lähinnä edullista työvoimaa.

 

Vaikka tietäisi lapsuuden lyhyen historian, siitä huolimatta on kauhistuttavaa, että lapsen erityiset oikeudet, alaikäisen psykofyysis-sosiaalisen kehityksen ymmärtäminen kokonaisvaltaisena ja turvallisista aikuisista riippuvaisena ilmiönä sekä kiintymyssuhteiden todellisen luonteen tavoittaminen unohtuvat hetkessä jopa sivistysvaltioissa, jos poliittinen etu sitä vaatii. Lapsuus on silloin kuin ohutta lasia, hauras etuisuus, joka voidaan milloin tahansa rikkoa ja riistää ihmiseltä.

 

Kiintymyssuhteet ovat kuitenkin kaiken perusta

 

Lapsi oppii kaikkein tärkeimmät asiat elämää varten välittömässä vuorovaikutuksessa turvallisten ja rakastavien aikuisten kanssa. Sosiaaliset taidot, myötätunnon kokeminen toisia kohtaan, lohdun ja turvan hankkiminen ja monet oleelliset selviytymisen tavat ovat vain joitakin näistä taidoista. Ilman kyseistä oppia ja kokemuksia elämä on aikuisellekin vain sarja käsittämättömiä tapahtumia, kauhua ja turvattomuutta. Sillä se, miten hahmotamme maailmaa ja ihmissuhteita aikuisina, pohjaa väistämättä niihin kokemuksiin, joita saimme lapsuudessa. Tässä puhutaan siis ystävyyssuhteiden tulevaisuudesta, parisuhteiden lähtökohdista ja elämänlaadusta. Puhutaan alttiudesta mielenterveyden häiriöihin ja ylipäätään kyvystä ja mahdollisuudesta jäsentää maailmaa jollain tavalla. Ja siitä, miten nämä pienessä hetkessä voivat olla ulottumattomissa.

 

Siksi onkin brutaalia ja käsittämättömän julmaa erottaa pieniä lapsia vanhemmistaan muuten kuin pakon edessä. Erottamalla heidät läheisistään näille lapsille aiheutetaan pahimmassa tapauksessa niin vakavia psyykkisiä vammoja, että fyysinen, kognitiivinen ja psyykkinen kehitys pysähtyvät tai taantuvat. Vaikka lapsen mieli on joustava ja aivot hyvin muovautuvat, tällaiset vauriot voivat olla osittain korjaamattomissa. Riistämällä vanhemmat tällaisella tavalla lapsistaan tuhotaan tässä tapauksessa siis hyvän aikuiselämän edellytyksiä.

 

Kenelläkään ihmisellä ei ole varaa kuulla korvissaan sitä ääntä, kun pelkkien poliittisten vääntöjen vuoksi pienen lapsen käsi irtoaa turvallisen vanhemman kädestä ja lohduton itku alkaa. Elämä on siihen aivan liian kallisarvoista.

 

Miksi tarvitaan bloggaava lastenpsykiatri?

  • Koska monen lapsen elämä on vielä nykyaikanakin turhan ankeaa, kun se voisi olla hauskaa ja aika usein mukavaa.
  • Koska lapsuuden kehityspsykologisen ajanjakson merkitys koko loppuelämän kannalta on ollut tiedossa jo vuosisatoja, mutta edelleenkään esimerkiksi lapsivaikutusten arviointi ei ole yhteiskunnallisessa päätöksenteossa itsestäänselvyys.
  • Koska lapsuus ei sanele itse kunkin loppuelämän menestystä ja elämänlaatua, mutta turvallinen ja riittävän hyvä lapsuus on varmin tapa saada aikaan täyspäisiä aikuisia.
  • Koska vanhemmuus voisi olla myös usein aika kivaa.
  • Koska lastenpsykiatriset keinot ja konstit eivät ole rakettitiedettä, eivätkä välttämättä edes lääketiedettä, vaan ovat useimpien aikuisten saatavilla ja opittavissa, jos vain motivaatiota oppimiseen riittää (ja niitä keinoja aion käydä läpi tässä blogissa).
  • Koska lastenpsykiatriset ilmiöt eivät ole vain lääketieteellisiä, vaan myös kulttuurisia ja yhteiskunnallisia, ja siksi niistä on puhuttava ääneen ja julkisuudessa.
  • Koska lastenpsykiatrisen arvion ja hoidon tarve on kasvanut viime vuosina hurjaa vauhtia: katso vaikka Yle uutisten juttu, jos et minua usko 😉 
  • Koska lastenpsykiatrisesti pitkäaikaissairaat pikku- ja isommatkin potilaat ovat yhteiskunnan väliinputoajia, joiden puolia on aktiivisesti pidettävä.
  • Koska meillä on mahdollisuus tarjota useimmille lapsille ja nuorille tässä maassa melko hyvä ja turvallinen lapsuus, jos vain haluamme ja voimme ottaa heidän tarpeensa huomioon.