Olet varmaan kuullut humoristisia määritelmiä tietynlaisista ihmisistä. “Se on ihan ADHD”, sanotaan tyypistä, joka on jatkuvassa liikkeessä, tuhat rautaa tulessa, ideoita riittää ja toteutus jää usein, hmm, hieman puolitiehen.
Monella näistä kuvatuista ihmisistä varmaan onkin ADHD-piirteitä. ADHD on neuropsykiatrinen häiriö, jonka ydinoireita ovat vaikeudet keskittyä asioihin, olla tarkkaavainen (varsinkin tylsissä tilanteissa), vaikeudet toiminnanohjauksessa, hyperaktiivisuus ja impulsiivisuus.
Millaista on elää ADHD:n kanssa?
ADHD-lapset ovat tavallisesti eläväisiä. Heidän eloisuutensa hyötynä on, että tällainen ihminen huomaa kaikenlaisia asioita, kuten ohi lentävän linnun, rapsahtavan äänen postiluukusta ja kaverin pienetkin puuhat. Monet ADHD-aikuiset ovat suosittuja, hauskoja ja meneviä.
Mutta ADHD:sta voi olla myös aikamoista haittaa. On tavallista, että ADHD-lapsi saa idean ja toteuttaa sen saman tien, mikä on harvoin hyvin toimiva strategia vaikkapa kaveriporukassa. Monilla riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita; tulee hölmöiltyä, kun ajatus seuraa vasta selvästi toiminnan perässä.
Tylsiin tehtäviin esimerkiksi koulussa tuntuu olevan mahdoton keskittyä – ei vaan kykene, vaikka haluaisikin. Ei saa tehtäviä aloitettua tai valmiiksi, joten koulussa moni ADHD-potilas alisuoriutuu selvästi (Joitakin lievästi oireilevia muuten auttaa, jos saa luvan kanssa koulussa tylsissä kohdissa hypistellä tavaroita, vetäytyä kuulosuojainten kanssa omaan rauhaan tai piirtää kirjan marginaaleihin). ADHD:hen liittyy toisaalta myös taipumus uppoutua itseä kiinnostaviin juttuihin – lapsi saattaa aamulla vaikkapa unohtua lukemaan Aku Ankkaa, kun pitäisi pestä hampaat ja lähteä jo kouluun. Hanskat, pipot, kynät ja tärkeät paperit hukkuvat ja löytyvät milloin mistäkin.
ADHD:n “sukulaisiin” kuuluu keskittymisen vaikeus ilman hyperaktiivisuutta eli ADD. ADD-lapset ovat pienestä lähtien “hajamielisiä professoreita” – aina vähän pihalla eli vähän huonosti kartalla siitä, mitä milloinkin pitäisi tehdä. Monen lastenpsykiatrin kokemuksen mukaan ADD-oireilu sekoitetaan kouluissa usein väsymykseen, koska nämä lapset näyttävät tavallisesti huomattavan vetämättömiltä ja väsähtäneiltä – tai joskus tällaista oireilua pidetään puhtaasti välinpitämättömyytenä. Kyse voi kuitenkin olla vaikeudesta säädellä vireystilaa, mikä liittyy moniin neuropsykiatrisiin häiriöihin.
ADHD-omena ei välttämättä kovin kauas puusta putoa
ADHD, kuten muutkin neuropsykiatriset ongelmat, johtuu geeniperimän ja ympäristön yhteisvaikutuksesta. Uuden ja todella kattavan Käypä hoito-suosituksen mukaan ADHD:ta esiintyy oireisten lasten vanhemmilla ja sisaruksilla 2–8 kertaa useammin kuin väestössä keskimäärin. Useimmat geenit, joiden on todettu liittyvän ADHD:hen, ovat tekemisissä aivojen dopamiini-välittäjäainetasapainon kanssa. Aivojen kypsymisprosessi on tietyiltä osin ADHD-ihmisillä hitaampi kuin “tavallisilla”, mutta etenee kuitenkin normaalia latua. Tämä kuitenkin selittää, miksi jotkut ADHD-lapset eivät enää aikuisena tarvitse tukitoimia. ADHD:hen liittyy hieman muita suurempi riski kärsiä myöhemmin masennus- ja ahdistuneisuusoireilusta. Joskus aikuisella hoksataankin ADHD tai ADD vasta näiden oireiden hoitamisen jälkeen.
Mikä ei ole ADHD:ta?
Toisinaan käy niin, että lapsi tai aikuinen perustelee kulttuurisesti/ sosiaalisesti epätoivotun toimintansa sanomalla: “mulla on ADHD”. Tämä on paitsi ärsyttävää, myös yleensä tekosyy. Ihminen ei voi esimerkiksi oikeuttaa epäsosiaalisia käytöstapojaan, epäkohteliaisuutta tai väkivaltaisuutta ADHD-diagnoosilla.
Erityisesti lasten kohdalla ongelmallista on kuitenkin joskus erottaa uhmakas ja auktoriteettivastainen käytös ADHD-oireilusta. Nämä ongelmat toki liittyvät usein yhteen, mikä on ymmärrettävää siinä valossa, että ADHD-lapset tuppaavat saamaan valtavan määrän negatiivista huomiota joka päivä ja kehittävät siksi uhmakkaan käytöstyylin (“koska minusta ei kuitenkaan tykätä, aion käyttäytyä odotusten mukaisesti eli häiriköidä”). Mutta ADHD-lapsikim voi olla aikuisia kunnioittava, kiltti ja reipas. Toisinaan tulee silti vastaan tilanteita, joissa aggressiivisesti käyttäytyvä lapsi paljastuu tutkimuksissa itse asiassa impulsiiviseksi ADHD-potilaaksi, jota keskittymistä helpottava lääkitys auttaa merkittävästi väkivaltaisuuden hillitsemisessä. Mutta lapsen tai nuoren aggressiivinen toiminta voi selittyä myös jollain ihan muulla.
Toinen tärkeä teema tässä mielessä on ns. psyykkisistä syistä johtuva levottomuus. Kaikki ei suinkaan ole ADHD:ta, mikä liikkuu. Ihmislapsen voivat tehdä levottomaksi myös traumat eli vaikeat kokemukset, tunteiden säätelyn ongelmat ja sen puolen kypsymättömyys, kaltoinkohtelu tai hyväksikäyttö, tai ihan vaan suuret muutokset elämässä, kuten muutto toiselle paikkakunnalle, vanhempien ero tai suruprosessit. On tavallista, että ison muutoksen jälkeen lapsella kestää 1-2 vuottakin päästä kiinni arkeen samalla tapaa kuin aiemmin. Lapsi voi sitä ennen olla keskittymätön, tarvita paljon aiempaa enemmän aikuisen tukea ja ohjausta, tai lapsi käyttäytyy levottomasti ja häiritsevästi eri ympäristöissä. Lapsi, joka on psyykkisistä syistä levoton, ei yleensä hyödy ADHD:n lääkehoidosta, mutta hän voi kuitenkin hyötyä muusta lastenpsykiatrisesta tuesta, kuten koulun tukitoimista, lastenpsykiatrin, psykologin tai psykoterapeutin avusta ja vanhempainohjauksen keinoista.
ADHD ei ole maailmanloppu
Mitä tehdä, jos tämän luettuasi alat pohtia, onko sinulla tai lapsellasi ADHD? Ensinnäkin, hengitä syvään ja rauhoitu. ADHD ei ole kovin mustavalkoinen asia. Monilla ihmisillä on joitakin neuropsykiatrisia tai sellaisiksi määriteltyjä piirteitä. Useimpien ihmisten on esimerkiksi vaikea ponnistella tylsien tehtävien parissa. Vaikka käsillä oleva tilanteesi täyttäisikin ADHD:n ja ADD:n diagnostiset kriteerit, kyseisen häiriön kanssa voi elää joutumatta koskaan tekemisiin minkäänlaisten tukitoimien kanssa. Moni kompensoi keskittymisen vaikeuksia esimerkiksi muilla kognitiivisilla taidoillaan. Tai jotkut ihmiset vain elävät hieman boheemia elämää välittämättä siitä, miten “kuuluisi olla ja elää”.
Mutta silti jos lapsellasi on suuria vaikeuksia koulussa, vaikeuksia paneutua tehtäviin ja saada aikaan asioita niin koulussa kuin kotona – ja erityisesti jos hän on aina ollut sellainen, olisi tärkeä jutella havainnoistasi opettajan ja kouluterveydenhoitajan kanssa. He voivat arvioida lasta toisesta näkökulmasta ja tarvittaessa osaavat ohjata teidät eteenpäin tilanteen selvittelyä varten.
Itse ajattelen, että ADHD on säilynyt evoluutiossa ihmisen ominaisuutena, koska siitä on ollut hyötyä. Ihminen, jolla on paljon ideoita, joka on lennokas ja innostava ja jolla tuntuu riittävän virtaa kuin pienessä kylässä, on paitsi hyvää seuraa, myös arvokas lisä yhteisössä. Kuvitellaan vaikka metsästäjiä kivikauden Suomessa. Rohkeimmat (=impulsiivisimmat?) saivat kenties parhaimmat saaliit – mutta ehkä heille kävi myös enemmän haavereita kuin muille?
Samasta syystä ADHD:ta kannattaa nykymaailmassa hoitaa, jos se vaikuttaa lapsen tai aikuisen elämään kielteisesti: olisi hyvä, jos kaikki ihmisen myönteiset resurssit onnistuttaisiin saamaan käyttöön eikä ihminen joutuisi niin helposti toistuviin vaikeuksiin. Älä siksi kovin helposti kieltäydy tarjotuista ADHD:n tueksi tarkoitetuista toimista, jos lapsi selvästi niitä tarvitsisi. ADHD on yksi osa elämää, sen ei pitäisi määritellä kenenkään tulevaisuutta.
Vanhemmuuden hyvä boogie 