Lapsuuden lyhyt historia ja pitkät jäljet

Pieni käsi irtoaa turvallisesta kädestä. Lapsen itku alkaa. Se kantautuu vielä pitkään, kun kävelen eteenpäin. Olen toki vilkuttanut, olen halannut ja tavallaan olen huoletta, sillä uskon lapsen olevan turvassa. Silti tuo riipaiseva itku nakertaa sydämestäni ison palasen. Mutta ei hätää, muutaman tunnin päästä palaan lapseni luo, kun työpäivä on ohi.

 

Tällaiset muistot pikkulapsiajasta seuraavat meitä vanhempia eläväisinä vanhuuteen asti ja heräävät kyllä aivojen sopukoista heti eloon, kun jokin asia niistä muistuttelee. Ne ovat lempeitä, hiukan kipeitäkin ja herkkiä muistoja. Joskus kuitenkin niistä muistuttava asia voi olla itsessään tuskallinen. Kuten nyt, kun joudumme lukemaan uutisia siitä, miten pikkulapsia on erotettu vanhemmistaan suurvallan poliittisten tavoitteiden takia. Miltä tuntuu äidistä tai isästä, joka tajuaa yhtäkkiä joutuneensa eroon pienokaisestaan eikä tiedä, näkeekö lasta enää koskaan. Miltä voi tuntua pikkulapsesta, joka on yhtäkkiä vieraassa paikassa, vieraan kielen ympäröimänä, vieraiden aikuisten joukossa, ymmärtämättä juuri mitään, mitä kokee. Kun pieni poika tai tyttö on aikuisten keskellä, jotka eivät edes saa ottaa syliin ja lohduttaa. Miten kauhistuttava, pelottava, musertava kokemus se on pienokaiselle.

 

Minne joutuivat lapsen oikeudet?

 

Miten lyhyt onkaan lapsuuden historia. Vielä kolmisen sataa vuotta sitten lapsia pidettiin miniaikuisina. Lapsuuden käsite oli häilyvä, jos siitä ylipäänsä oli tietoakaan. Noin sata vuotta sitten lapsuuden merkityksestä alettiin sentään pitää vähän ääntä. Arvo Ylppö oli esimerkiksi Suomessa aivan kullanarvoinen lasten edun edistäjä. Mutta oikeastaan vasta niinkin myöhään kuin 50-60-luvuista alkaen lapsuus on todella alkanut saada jalansijaa elämänvaiheena, jolla on erityinen arvo ja johon liittyy tarve ja oikeus saada hoivaa, huolenpitoa, suojaa ja opetusta. Ja tässä yhteydessä tarkoitan nimenomaan Suomen tilannetta – modernina pohjoismaana. Muualla maailmassa on yhä edelleen kolkkia, joissa lapsi voi olla lähinnä edullista työvoimaa.

 

Vaikka tietäisi lapsuuden lyhyen historian, siitä huolimatta on kauhistuttavaa, että lapsen erityiset oikeudet, alaikäisen psykofyysis-sosiaalisen kehityksen ymmärtäminen kokonaisvaltaisena ja turvallisista aikuisista riippuvaisena ilmiönä sekä kiintymyssuhteiden todellisen luonteen tavoittaminen unohtuvat hetkessä jopa sivistysvaltioissa, jos poliittinen etu sitä vaatii. Lapsuus on silloin kuin ohutta lasia, hauras etuisuus, joka voidaan milloin tahansa rikkoa ja riistää ihmiseltä.

 

Kiintymyssuhteet ovat kuitenkin kaiken perusta

 

Lapsi oppii kaikkein tärkeimmät asiat elämää varten välittömässä vuorovaikutuksessa turvallisten ja rakastavien aikuisten kanssa. Sosiaaliset taidot, myötätunnon kokeminen toisia kohtaan, lohdun ja turvan hankkiminen ja monet oleelliset selviytymisen tavat ovat vain joitakin näistä taidoista. Ilman kyseistä oppia ja kokemuksia elämä on aikuisellekin vain sarja käsittämättömiä tapahtumia, kauhua ja turvattomuutta. Sillä se, miten hahmotamme maailmaa ja ihmissuhteita aikuisina, pohjaa väistämättä niihin kokemuksiin, joita saimme lapsuudessa. Tässä puhutaan siis ystävyyssuhteiden tulevaisuudesta, parisuhteiden lähtökohdista ja elämänlaadusta. Puhutaan alttiudesta mielenterveyden häiriöihin ja ylipäätään kyvystä ja mahdollisuudesta jäsentää maailmaa jollain tavalla. Ja siitä, miten nämä pienessä hetkessä voivat olla ulottumattomissa.

 

Siksi onkin brutaalia ja käsittämättömän julmaa erottaa pieniä lapsia vanhemmistaan muuten kuin pakon edessä. Erottamalla heidät läheisistään näille lapsille aiheutetaan pahimmassa tapauksessa niin vakavia psyykkisiä vammoja, että fyysinen, kognitiivinen ja psyykkinen kehitys pysähtyvät tai taantuvat. Vaikka lapsen mieli on joustava ja aivot hyvin muovautuvat, tällaiset vauriot voivat olla osittain korjaamattomissa. Riistämällä vanhemmat tällaisella tavalla lapsistaan tuhotaan tässä tapauksessa siis hyvän aikuiselämän edellytyksiä.

 

Kenelläkään ihmisellä ei ole varaa kuulla korvissaan sitä ääntä, kun pelkkien poliittisten vääntöjen vuoksi pienen lapsen käsi irtoaa turvallisen vanhemman kädestä ja lohduton itku alkaa. Elämä on siihen aivan liian kallisarvoista.

 

Published by Riikka Riihonen

Lastenpsykiatrian erikoislääkäri, LT, lasten ja nuorten kogn. psykoterapeutti

Leave a comment