Tavallisimpia hassuja uskomuksia lasten mielenterveyshoitoon liittyen

Marras-joulukuu ja huhti-toukokuu ovat työssäni sesonkiaikaa, joten blogin kirjoittaminen on jäänyt väistämättä vähemmälle huomiolle. Olen kuitenkin mielessäni pyöritellyt mm. kliinisen työssä syntyneitä ajatuksia siitä, mitä hassuja tai puutteellisia käsityksiä lasten mielenterveysoireisiin usein liittyy.

Se, mitä ajattelemme mielenterveydestä ja psyykkisestä hyvin- tai huonovointisuudesta taustoineen, vaikuttaa väistämättä siihen, mitä odotamme ja toivomme psykiatriseen hoitoon tullessa. Uskomuksemme ja ajatuksemme vaikuttavat luonnollisesti myös siihen, miten hoito todellisuudessa vastaa näihin odotuksiin.

Tein pienen luettelon tavallisimmista vähän hassuista uskomuksista, joita työssäni kohtaan ja jotka liittyvät lapsen mielenterveyshoidon järjestämiseen.

  1. “Olisi hyvä, että lapsi saa käydä asioita läpi ammattilaisen kanssa.”

Tähän kommentoin vain: tavallaan ymmärrän kyllä, mitä tällä tarkoitetaan. Valmistunhan itsekin aivan pian lasten ja nuorten yksilöpsykoterapeutiksi. Ja tiedän hyvin, että esimerkiksi monille aikuisille ja nuorille tekee toisinaan hyvää puhua asioistaan jonkun ulkopuolisen, myötätuntoisen tahon kanssa.

Kuitenkin alle murrosikäinen lapsi on sillä tavalla eri asia, että hän elää yleensä voimakkaasti tätä hetkeä. Monet lapset eivät koe voimakasta tarvetta puida asioita samalla tavalla kuin aikuiset usein kokevat. Lapsi ei myöskään hahmota aikaa, syys-seuraussuhteita ja vaikkapa ihmissuhteen vivahteita aivan samalla tavalla kuin aikuinen. Lapsen mielenterveyden hoitaminen ei siksi aina tarkoita, että lapselle on annettava mahdollisuus yksilöllisiin keskusteluihin ammattilaisen kanssa. Tai toisaalta tehokkainta mahdollista hoitoa ei välttämättä ole yksin lapseen kohdistuva yksilöpsykoterapia.

Lapsen mielenterveysongelmien lievittäminen voi sen sijaan tarkoittaa esimerkiksi arjen mielekkyydestä huolehtimista ja vanhemman tukemista kasvatustehtävässä monin tavoin. Sellaiseen ratkaisuun päätyminen ei suinkaan ole psykiatrisen hoidon laiminlyöntiä, kuten joskus väitetään, vaan fokusoimista tärkeimpiin asioihin, jotka kasvattavat alle murrosikäisen lapsen resilienssiä (josta olen kirjoittanut esimerkiksi täällä).

Sanon joskus luennoidessani, että lapsen tietää saavan riittävästi tukea omassa ympäristössään, kun hän voi keskittyä erityisesti omiin juttuihinsa ja leikkeihinsä. Siihen siis lopulta kaikessa mielenterveyshoidossa pyritään. Eikä siihen, että lapsen täytyy erikseen käydä läpi mielessään olevia asioita – ehkäpä vain aikuisten mieliksi.

Toki oman vivahteensa tähän tuovat esimerkiksi ahdistuneet lapset, jotka haluaisivat murehtia kaiken aikaa mielessään olevia asioita. Osa heistä hyötyy paljonkin yksilökeskusteluista/terapiasta ja toivoo näitä hoitoja, ja ne heille suotakoon. Toisaalta heidänkin osaltaan tiedetään, että asioiden liiallinen murehtiminen ja vatvominen heikentää lapsen mahdollisuutta toipua ahdistuneisuudesta. Murehtimisen buustaamista tehokkaampaa hoitoa onkin a) auttaa lasta kokemaan olevansa autettu b) auttaa lasta ratkaisemaan ongelmia, jotka ovat ratkaistavissa c) tukea vanhempia niin, että he jaksavat ja voivat hyvin. Joskus yksilöterapian keinoin, joskus ihan muilla tavoin.

Mitä tulee käytöshäiriöön, tällöin erityisesti on mietittävä, onko lapsen yksilötapaamisissa mitään mieltä. Käytöshäiriöön liittyy toki yleensä lapsen omia haavoittuvuustekijöitä (esimerkiksi neurobiologinen herkkyys, neuropsykaitriset oireet, kielelliset erityisvaikeudet) mutta yleensä myös todella olennaisia perhetekijöitä (esimerkiksi perhettä kuormittava köyhyys/psykososiaalisesti heikko asema, vanhempien ero, henkilökohtaiset menetykset) ja vieläpä usein yhteisöllisiä tekijöitä (esimerkiksi koulukiusaamiskokemukset, koulun ja luokan tilanne, jengiytyminen). Eli käytösongelma ei siis ole todellakaan vain lapseen liittyvä asia, EIKÄ sitä yleensä hoideta parhaiten vain lasta yksilökeskusteluin hoitamalla. Päinvastoin, paras näyttöön perustuva hoito lapsen käytösongelmissa on vanhemmuuden taitoihin liittyvä vanhempainvalmennus. Lapsen yksilöllinen ohjaus/tunnetaitojen edistäminen astuvat kuvaan vasta sitten, kun lapsen kognitiiviset taidot ja psykososiaalinen ympäristö mahdollistavat tällaisen työskentelyn. Tästä en väsy puhumaan.

P.S. Trauma-asioissa tarvitaan kyllä usein aivan tietynlaisia yksilöllisiä keskusteluja lapsenkin kanssa, mutta kirjoitan siitä toiste.

2. “Miksi minun vanhempana pitää käydä täällä, lapsessahan se vika on!”

Vanhemmuuden asiat ovat herkkiä ihan kaikille vanhemmille. Jokainen vanhempi haluaa uskoa olevansa – ja onkin – paras asiantuntija oman lapsensa asioiden suhteen. Tämä ei silti tarkoita, etteikö vanhemmuudessa tai vanhemman käytännöissä voisi olla sellaista pientä fiksattavaa, joka auttaisi lasta eteenpäin ja lievittäisi hänen oireitaan.

Itse asiassa lapsen oireisiin vaikuttaminen tapahtuu muutenkin yleensä tehokkaimmin vanhemman kautta. Lasten kanssa työskennellessä pelkkä puhe ei siis riitä (ks kohta 1). Kysymys on enemmänkin puheen ja ymmärryksen vs. kokemuksen ja harjoittelun tasapainosta. Eli vaikka puhuisimme paljonkin tunteista, ajatuksista ja niin edespäin, lapsen kannalta puheet ovat yhdentekeviä, ellei hän pääse kokeilemaan ja harjoittelemaan tunteisiin ja ajatuksiin liittyviä asioita omassa arjessaan. Ja se, joka vastaa lapsen harjoittelusta melkein kaikissa mahdollisissa arjen asioissa, on joka tapauksessa juuri vanhempi, joten on aivan luontevaa, että suuri osa lastenpsykiatrisesta työstä tehdään vanhemman kanssa.

3. “Mielenterveysyksikössä käyvät lapset ovat jotenkin omituisia/hulluja.”

Hulluus on erittäin suhteellinen asia. On aivan yhä totta ajatella, että KAIKKI ihmiset ovat hulluja kuin että KUKAAN ei ole hullu. Psykiatrisen hoidon stigma seuraa kuitenkin valitettavasti edelleen monia palveluiden käyttäjiä. Moni häpeää sitä, että kärsii mielenterveyden oireista, vaikka se ei ole todellakaan oma valinta. Kuten flunssa tai vaikka nivelvaivat, mielenterveyden oireita vain tulee, ihan tilaamatta ja pyytämättä. Niin lapsilla, nuorilla kuin aikuisilla mielenterveyden oireet koskettavat noin viidennestä väestöstä.

Lapset, joita tapaan työkseni, eivät ole mitenkään omituisia tai kummallisia. Päinvastoin, he ovat aivan yhtä suloisia, hauskoja, kiinnostavia, rasittavia tai monimuotoisia kuin kaikki lapset. Tämän ymmärtäminen on tärkeää. Ei ole “niitä lapsia” ja “muita lapsia”, vaan aivan kuka tahansa lapsi voi tietyissä olosuhteissa tarvita psykiatrista hoitoa jonkin aikaa.

4. “Lapsen psykoterapian täytyy olla rankkaa, että se tehoaa – mukavien juttelu ei riitä.JA “Hän ei usko minua, joten jonkun ulkopuolisen pitää sanoa, hänelle, että…”

Lapsi, joka vasta opettelee ajattelua, tunnetaitoja, sosiaalisia suhteita ja monenlaisia arjen taitoja, ei missään tapauksessa vastaa aikuista psykoterapiassa. Asiansa osaava lastenpsykoterapeutti ymmärtää tämän, ja joutuu siksi joskus vaikean paikan eteen, jos vanhemmat tai joku muu taho toivoisi psykoterapian korjaavan lapsessa nähdyt “puutteet”. Esimerkiksi lapsen käytösoireiden hoitamisen osalta kuvitellaan, että lasta pitäisi terapiassa vaikkapa hieman kovistella, tai että psykoterapeutti antaa lapselle ohjeita, miten hänen on käyttäydyttävä.

Kaikkeen muutokseen tarvitaan kuitenkin motivaatio. Lasta ei voi muuttaa vanhempien toiveiden mukaiseksi – mutta jos löydetään lapselle konkreettinen ja mitattava tavoite, joka häntä itseäänkin kiinnostaa, työstä voi tulla erittäin tuloksellista. Lasten kanssa ei pääse mihinkään sillä tavalla, että häntä kritisoidaan tai painostetaan, eikä edes pyritä ymmärtämään häntä. Päinvastoin.

Tosiasia on, että jos haluaa saada lapsen kanssa muutosta aikaan yhteisten tavoitteiden suuntaisesti, psykoterapiaprosessin on oltava lapsen kannalta mielekäs. Mielekäs taas tarkoittaa lapsen kannalta useimmiten hauskaa. Lastenpsykoterapeuteilla onkin yleensä huoneissaan paljon leikkikaluja, askartelutarvikkeita ja niin edelleen. Lapsen kanssa otetaan hiirenaskeleita: työskennellään hiukan, ja sitten taas tehdään jotain mukavaa.

Psykoterapiassa ei myöskään ihminen muutu toisenlaiseksi. Jos on rauhallinen viilipytty pikkuinen, niin sellaisena pysyy psykoterapian jälkeenkin. Tai jos on kiukustuva kuumakalle, niin sekin ominaisuus pysyy.

5. “Lääkitykset ovat haitallisia lapsille. Ensisijaisesti on kokeiltava muut keinot ensin!”

Joskus tekisi mieli kysyä: mitähän keinoja? Usein vanhempia tuetaan aktiivisesti, lapselle pyritään tarjoamaan näyttöön perustuvaa lääkkeetöntä kuntoutusta ja hoitoa, koulun kanssa tehdään yhteistyötä ja mukaan rekrytoidaan esimerkiksi toimintaterapeutti, puheterapeutti tai muu kuntouttava taho. Silti vanhemmat tavallisesti epäröivät, uskaltaako aloittaa lääkitystä. Ymmärrän toki tämän äitinä ja ihmisenä.

Toisaalta joskus on tilanteita, joissa olisi välttämätöntä kokeilla lääkitystä. Jos vanhempi kieltäytyy ehdottomasti, mietin usein, miten he saisivat tunteen turvallisuudesta ja myös sen tietoisuuden, että muut keinot on jo kokeiltu – enkä aina suinkaan keksi tähän vastausta. Mutta olisikohan seuraavasta ajatuksesta apua? Lääkärin keskeinen ammatillinen ohjenuorahan on “primum est, non nocere” eli tärkeintä on, ettei tuota haittaa potilaalle. Jos tämän mielessä pitäen lastenpsykiatri, lasten mielenterveyteen erikoistunut erikoislääkäri suosittaa lääkehoitokokeilua potilaalleen (tuntien lääkkeiden mahdolliset hyödyt, haitat ja niin edespäin sekä järjestäen seurannan), voisiko olla niin, että vanhempana kannattaisi edes harkita sitä?

Ihmiset käyttävät särkylääkkeitä päänsärkyyn, verenpainelääkkeitä verenpainetautiin ja hengitettäviä lääkkeitä astmaan. Psyykenlääkkeet ovat periaatteessa aivan sama juttu. Niitä käytetään, jos eteen tulee tilanne, jossa ne ovat välttämättömiä ja todennäköisesti auttavat enemmän kuin haittaavat. Ne ovat toisinaan myös “kainalosauva”, joilla autetaan lapsen toipumista hetken aikaa ja vähennetään psyykkisten voimavarojen menetystä oireiden takia. Erittäin harvoin ne jäävät pysyvään käyttöön.

Lääkärinä en henkilökohtaisesti hyödy mitään siitä, jos joku käyttää tai on käyttämättä lääkkeitä. Määrään lääkkeitä vain silloin, jos katson ne tarpeelliseksi hoidon kannalta. Pääosa lastenpsykiatrisesta hoidosta perustuu toki ihan muille asioille kuin lääkkeille. Kuuluu silti ammatilliseen osaamiseen tarvittaessa tarttua myös tähän mahdollisuuteen.

6. “Meillä on ollut vaikeaa, mutta ei se häneen ole vaikuttanut millään tavalla.”

Me aikuiset haluamme toisinaan uskotella itsellemme, että meidän elämämme, arkemme ja toimintamme ei juurikaan vaikuta lapsiin. Se on ymmärrettävää, koska vanhempina haluamme välttää syyllisyydentunteita ja tunnistamme yleensä myös erittäin hyvin sen painavan vastuun, jota vanhemmuuteen liittyy.

Kuitenkin fakta on se, että sekä vanhempien mielenterveyden oireilla (ks täältä) että toimintakyvyllä ja arjen asioilla on suuria vaikutuksia lasten mielenterveyteen. Vanhempien murheet ja ilot välittyvät suoraan lapsen elämään ja heijastuvat lapsen mielenterveyteen. Lapset sekä tarkkailevat vanhempiaan että ottavat heistä mallia ja toisaalta pyrkivät toisinaan suojaamaan vanhempaa omilta murheiltaan, jos vanhemmalla on rankkaa. Sellainen taas voi kuluttaa lapsen omia voimavaroja liikaa. Niinpä olisi parasta aina pitää itsestä aikuisena ja vanhempana hyvää huolta. Turhaan ei siis puhuta siitä, että laita happimaski ensin omille kasvoillesi ja sitten vasta lapsen.

Ja mitä tulee isoihin elämänmuutoksiin, niissä niin lapsi kuin aikuinen tarvitsee aikaa ja ymmärrystä. Esimerkiksi sellaisessa kuvitteellisessa tilanteessa, jossa samaan perheeseen osuu parin vuoden sisällä niin vanhempien ero kuin uusperheidenkin muodostuminen, ei ole ihme, jos lapsi hieman reagoi. Se on hänen oikeutensa samalla tapaa kuin on aikuisen oikeus tehdä elämässään tarpeellisia muutoksia. Meidän aikuisten pitäisi aina muistaa tämä. Ollaan armollisia niin itseämme kuin lapsiamme kohtaan.

Ja lopuksi bonuksena uskomus, jota kohtaan erityisesti toisten sote-ammattilaisten taholta:

7. “Psykiatrialla tehdään kokonaistilanteen arvio, ja ko. tulosyyllä kannattaa lähettää lapsi arvioitavaksi.

Tähän haluaisin sanoa: älä tee sitä! Älä siis lähetä ketään kokonaistilanteen arvioon lastenpsykiatrille.

Perustelut: voiko ihmisen kokonaistilanne olla arvioitavissa riittävän kattavasti missään palvelussa KOSKAAN? Entä voiko kokonaistilannetta “hoitaa” tai “ratkaista”? Minun mielestäni ei.

Voi olla, että tämä kohta nro 7 on joillekin täysin semantiikkaa, mutta itse toivon lapsen mielenterveyspalveluihin lähetteen syyksi jotain selkeää (= ratkaistavissa olevaa) ongelmaa, kuten ahdistusoireilua, käyttäytymisen vaikeuksia tai muuta mietittyä ongelmavyyhtiä/kokonaisuutta. Ammattilaisen, joka tapaa lapsia ja perheitä työkseen, on mielestäni tiedettävä lapsen asioista sen verran, että kykenee muotoilemaan toivomansa lastenpsykiatrisen hoidon kohteen lähetteeseen edes hypoteesitasolla – eikä lähetä lasta ylimalkaiseen “kokonaistilanteen arvioon”.

Näillä sanoin toivon kaikille voimia loppuvuoden puristukseen!

Omenoista ja puista putoamisesta – miten vanhempien mielenterveys vaikuttaa lapsiin

Tiesitkö, että me lastenpsykiatrit työskentelemme erikoistumisaikana jakson myös aikuispsykiatrialla? Tämä siksi, koska lastenpsykiatrin pitää tietää aika paljon myös aikuisten mielenterveyden häiriöistä, jotta hän voi ymmärtää paremmin perheiden tilanteita.

Tällä kertaa käynkin kirjoituksessani läpi lyhyesti sitä, mitä tiedetään vanhempien mielenterveyden oireiden vaikutuksista lapsiin. Toivoisin aiheen herättävän kiinnostusta erityisesti päättäjissä, jotka tekevät linjauksia terveydenhuollon palveluista. Tärkeimmän pointin voin sanoa jo tässä kohtaa: mitä parempaa huolta yhteiskunta pitää aikuisista, sitä paremmin voivat myös heidän lapsensa.

Vanhemman tunneoireiden suhde lapsen mielenterveyteen

Masennus ja ahdistuneisuus ovat melkoisia kansantauteja. Hyvin monella ihmisellä on jossain vaiheessa masennus/ahdistuneisuusjakso, ja joillakin ihmisillä oireet leimaavat vahvasti elämän kulkua. Mielenterveyden häiriöt ovat sitä paitsi nuorilla ja nuorehkoilla aikuisilla jo yleisimpiä sairauspoissaolojen syitä (ks täältä ).

Mutta myös suurella osalla lapsista, jotka hakeutuvat mielenterveyspalveluihin, on masennuksen kanssa painiva vanhempi (England ja Sim 2009). Lapsilla, joiden vanhemmilla on masennusta, on muita lapsia suurempi riski hyvin monenlaisiin lastenpsykiatrisiin häiriöihin – ei siis ainoastaan masennusoireisiin, vaan myös esimerkiksi käytösoireiluun (Beardslee 2019). Ilmiön taustalla on useita syitä, joihin kuuluvat toki genetiikka ja epigenetiikka. Mutta pääosa vanhempien ja lasten mielenterveyden yhteydestä liittyy ilmeisesti tekijöihin, jotka masentavat niin aikuista kuin lasta: köyhyys/eriarvoistuminen, muut psykososiaaliset ongelmat, perheen toimimattomuuden kokemukset, väkivaltakokemukset ja kaltoinkohtelu. Tämän lisäksi vanhemmat, jotka ovat masentuneita, saattavat olla vanhempina toimiessaan kriittisempiä lasta kohtaan, ja heidän voi olla vaikea toimia tunnesäätelyn mallina lapsilleen tai opettaa toimivia stressinsäätelykeinoja (Beardslee 2019).

Se, mikä kuitenkin on tärkeämpää: jos vanhempien mielenterveysoireisiin saadaan apua, myös lapsi alkaa voida paremmin! Tästä on paljon tutkimusnäyttöä niin masennuksen kuin ahdistuksenkin osalta (esim. masennuksen osalta lukemattomia tutkimuksia, mm. Gunlicks ja Weissman 2008, ks myös Beardslee 2019). Siksi lastenpsykiatrin vastaanotollakin aina kysytään suvun ja perheen mielenterveysasioista. Meidän ammattilaisten on otettava vanhempien mielenterveys puheeksi, koska se on niin merkityksellinen lapsen terveyden kannalta.

Vanhemmuuden suhde lasten käytösoireisiin

Tämä on varsin kiperä aihe kirjoitettavaksi. Perheiden dynamiikka ja toimivuus/ toimimattomuus perustuu tuhansille ja taas tuhansille vuorovaikutuskokemuksille. Kun yksi perheenjäsen reagoi tavalla X, toinen reagoi tavalla Y, mistä seuraa tietynlainen toiminta tai ilmapiiri perheessä. Tilanteiden toistuessa ilmiöstä “X johtaa Y:hyn” tulee vakiintunut vuorovaikutuskehä. Näin osin selittyy myös käytöshäiriön synty.

Käytöshäiriöissä on tyypillistä, että 1) yksi tai useampi perheenjäsen on tulistuva 2) lapsella neurobiologisia herkkyystekijöitä, 3) perheessä on psykososiaalisia kuormitustekijöitä, kuten köyhyyttä, työttömyyttä jne 4) perheessä on joko jäykän ankaria ja joustamattomia käytäntöjä tai toisaalta liiallista lipsumista/vaikeiden tilanteiden välttelyä (mitkä kaikki usein liittyvät vanhemman voimavaroihin ja jaksamiseen). Näistä em. tekijöistä muodostuu omanlaisensa voimakenttä, joka vaikuttaa siihen, miksi ja miten lapsen käytöshäiriö ilmenee.

Lapsen käytösoireet ovat vanhempien kannalta todella stressaavia, ja tiedetään tutkimuksista, että lapsen käytöshäiriö itsessään lisää vanhempien mielenterveysoireita (George et al 2006, Panico et al 2014). Toisaalta tiedetään sekin, että yhteys menee myös toisin päin: äidin tai isän mielenterveysoireilu lapsen ollessa 3 vuoden ikäinen ennustaa niin lapsen tunne- kuin käytösoireitakin 3 vuotta myöhemmin vanhempien raportoimana (Breaux et al 2014). Niin äitien kuin isienkin mielenterveysongelmat yhdistettynä lapsen käytöshäiriöön ennustavat lapselle vaikeuksia teini-iässä; erityisesti isien psyykkinen sairastaminen vaikuttaa 9-vuotiaan käyttäytymisellä oireilevan lapsen riskiin ajautua esimerkiksi rikollisuuteen (Roetman et al 2019).

Kaiken kaikkiaan vanhempien voinnilla ja toimintakyvyllä on siis merkittävät vaikutukset niin käytöshäiriön syntyyn kuin hoitoonkin. Erilaisten vaikuttavien tekijöiden suhteet ovat monimutkaisia, mutta jotain silti voi sanoa melko varmasti: jos vanhemmat saavat esimerkiksi oman hoidon ja tuen myötä niin paljon voimia, että kykenevät muuttamaan käytäntöjään lapsiystävälliseen, johdonmukaiseen ja myönteiseen suuntaan, lapsi usein toipuu käytöshäiriöstä. On hyvä muistaa, että käytöshäiriön tehokkain hoito alle puberteetti-ikäisellä lapsella on yleensä nimenomaan vanhempainohjaus/ behavioraaliseen ja sosiaaliseen oppimiseen perustuvat vanhempainkoulut (Käytöshäiriön Käypä hoito-suositus, 2018).

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Jos tiedämme varmuudella, että vanhemman mielenterveyden häiriöllä on yhteyksiä lasten mielenterveyteen, mitä sitten pitäisi tehdä?

No, ensinnäkin aikuisten mielenterveydelliset oireet pitäisi tietenkin hoitaa hyvin! Tämä tarkoittaa käytännössä, että julkiset mielenterveyspalvelut pitäisi resursoida TODELLA hyvin, jotta tämä olisi realistista. Erityisesti monet vaikeaoireiset aikuispotilaat läheisineen kokevat tänä päivänä jäävänsä oman onnensa nojaan. Somessa puhutaan paljon hoitoon pääsyn vaikeudestakin. Ja kyllä valitettavasti näissä arvioissa on minun mielestäni jotain perää siinä mielessä, että viime vuosikymmeninä psykiatrinen hoito on yritetty muuttaa yhä avohoitopainotteisemmaksi – osin kustannussyistä. Samaan aikaan avopuolelle ei ole tullut riittävästi työvoimaa (ainakaan joka puolella maata) tai työntekijöille mahdollisuuksia esimerkiksi kouluttautumiseen ja hoidon kehittämiseen. Samaan aikaan väestössä mielenterveydelliset oireet ovat kasvussa, joten tilanne on ajautunut siihen, että psykiatrian yksiköissä on ruuhkaa, ja aikaa potilaiden hoitamiseen on liian vähän. Fakta sitä paitsi on on, että monet ihmiset (joskus lapsetkin!) tarvitsevat sairaalahoitojaksoja, ja toisinaan myös toistuvia, intervallityyppisiä sairaalahoitojaksoja, tuettuja asumispalveluita, pitkäaikaispalveluita ja monenlaisia arjen apuja, kuten kotipalvelua. Siksi sairaaloiden alasajoon ei pitäisi ryhtyä. Nyt jo tiedetään esimerkiksi lasten- ja nuorisopsykiatristen osastojen paukkuvan täyteyttään (ks esim professori Kaltiala-Heinon twiitti tässä). (Sivumennen sanoa, mitä tulee terveyspalveluiden resursointiin, mietin joskus, voisiko esimerkiksi kardiologista palveluketjua ajaa alas niillä argumenteilla, joita käytetään mielenterveyspalveluissa jatkuvaan säästämiseen ja työolojen säätelyyn? Mielenterveyspalvelu ei ole vain teknisiä suoritteita mutta silti yhtä arvokasta kuin somatiikka!)

Miksi aikuispsykiatrian riittävä resursointi on siis lasten kannalta tärkeää? Koska aikuispsykiatriset potilaat ovat usein myös vanhempia – ja siten heidän lapsensa ovat erityisessä riskissä sairastua tai oireilla psyykkisesti, jos tätä apua ei saada!

Toiseksi, vanhempia saa ja pitää erityisesti ja aktiivisesti kannustaa hakemaan hoitoa mielenterveyden oireisiinsa. Erityisesti tämä korostuu odottavien vanhempien kohdalla. On olemassa todella vahvaa tutkimusnäyttöä siitä, että varhainen vuorovaikutus vauvan kanssa voi häiriintyä, jos vanhemmalla on syvää masennusta, voimakasta ahdistuneisuutta tai muita hankalia psyykkisiä oireita (ks esim tämä). Se on ihan loogistakin, koska masentunut tai muuten huonosti voiva vanhempi ei kerta kaikkiaan jaksa olla sensitiivisesti tekemisissä kenenkään kanssa. Vauva kuitenkin tarvitsee, ja nimenomaan vauvan aivojen kehitys edellyttää, riittävää aikuisen läsnäoloa ja vuorovaikutusta. Oman vanhemman tai muun hoitajan lämmin ja sensitiivinen hoiva on vauvalle ja kaikille pienille lapsille elintärkeää. Siksi neuvola on tänäkin päivänä avainasemassa edistämässä tuoreiden vanhempien ja vauvojen mielenterveyttä. Ja siksi on innostavaa, että Suomessakin kehitetään nyt myös perinataalimielenterveyspalveluita (katso esim tämä).

Kolmanneksi, meidän pitäisi pystyä tarjoamaan psykoterapiaa riittävän nopeasti ja riittävän paljon niille, jotka siitä haluavat. Suomi ei ole kehitysmaa, joten voidaan odottaa, että tarjolla on näyttöön pohjautuvaa hoitoa. Tähän taas liittyy vahvasti psykoterapiakoulutuksen huikeat kustannukset. Omakustanteisesti koulutusohjelmasta riippuen psykoterapeutin opinnot kustantavat vähintään 15 000, mutta jopa 30 000 e! Näin moni jää koulutusten ulkopuolelle. Jos taas psykoterapeutteja ei ole riittävästi, moni potilas jää odottamaan sinne pääsyä ja toisaalta psykiatriset poliklinikat tukkeutuvat. Toki olisi palveluita kehitettäessä hyvä huomioida, että nettiterapia ja muut kevyemmät palvelut tarjoavat huikeita mahdollisuuksia – jos niitä vain osataan ja halutaan käyttää. Esimerkiksi yhden kerran walk in- psykoterapia voisi soveltua julkisiin palveluihin. Jos ongelmiin saa apua silloin, kun sitä toivoo, ne usein ratkeavat helpommin

Neljänneksi – ja tämä on yhteiskunnallinen kannanotto – mitä enemmän Suomessa on syrjäytymisriskissä tai köyhyysloukussa olevia ihmisiä, sitä suuremmassa riskissä on myös valtakunnan lasten mielenterveys. Kaikenlainen eriarvoistuminen on omiaan hankaloittamaan perheiden arkea ja sitä kautta se vaikuttaa niin vanhempien voimavaroihin kuin vanhempien ja lasten itsetuntoonkin. Vaatii epäilemättä suurta viisautta pitää yllä niin riittäviä julkisia palveluita kuin taloudenkin tasapainoa näinä korona-aikoina, mutta sitä nyt tarvitaan.

Lopuksi

Jos olet ahdistunut tai masentunut vanhempi, tai lapsellasi on käytöshäiriö, tämän kaiken lukeminen ei välttämättä ollut miellyttävää. Tämä kirjoitus ei kuitenkaan ole sitä varten, että kokisit syyllisyyttä. Pikemminkin toivon, että tämän luettuasi olet halukas ottamaan omassa ympäristössäsi kantaa sen puolesta, että mielenterveyspalveluiden toimivuutta voitaisiin parantaa. Siihen liittyvät olennaisesti raha ja resurssit, mutta myös suhtautuminen mielenterveyden häiriöihin ja stigman väheneminen. Yritetään siis kaikki yhdessä mielessä, että mielenterveyden häiriö koskettaa noin viidennestä kaikista ihmisistä, ja ehkä jopa useampaa. Mielenterveysongelma ei tee ihmisestä toista huonompaa. Päinvastoin, moni mielenterveyden oireista toipunut löytää usein uutta merkityksellisyyttä elämäänsä.

Viitteet (joita olisi paljon lisääkin)

Käytöshäiriön Käypä hoito- suositus: https://www.kaypahoito.fi/kht00135

Beardslee WR. Master clinician Review: Parental Depression and Family Health and Wellness: What Clinicians Can Do and Reflections on Opportunities for the Future. JAACAP 2019;58 (8), 759-767.

Breaux RP, Harvey EA, Lugo-Candelas CI. The role of parent psychopathology in the
development of preschool children with behavior problems. J Clin Child Adolesc Psy-
chol. 2014;43:777-790.

England MJ, Sim LJ, eds. Depression in Parents, Parenting, and Children: Opportunities
to Improve Identification, Treatment, and Prevention. Washington, DC: National
Academies Press; 2009.

George C, Herman KC, Ostrander R. The family environment and developmental
psychopathology: the unique and interactive effects of depression, attention, and conduct
problems. Child Psychiatry Hum Develop. 2006;37:163-177.

Gunlicks ML, Weissman MM. Change in child psychopathology with improvement in
parental depression: a systematic review. J Am Acad Child Adolesc Psychiatry. 2008;47:
379-389.

Panico L, Becares L, Webb EA. Exploring household dynamics: the reciprocal effects of
parent and child characteristics. Long Life Course Studies. 2014;5:42-55.

Hänelle, joka harkitsee itsemurhaa

Syitä on niin monenlaisia. Tiedän kyllä ammatin puolesta, että maailmaan mahtuu monenlaisia kivun ja tuskan sävyttämiä ihmiskohtaloita. Joku on kärsinyt yksinäisyydestä vuosia. Joku on menettänyt kaiken. Jollekin viimeinen vuosi on ollut pahin. Joku on päihteiden vanki. Joku on lapsesta asti tullut kaltoinkohdelluksi. Ajatus kuolemasta ja pois pääsemisestä voi silloin olla hetken houkutteleva. Mitä jos vain lopettaisi kaiken? 

Mutta älä tee sitä!

Kuolemanajatukset voivat olla paitsi jonkinlainen pakoreitti vaikeassa tilanteessa, myös äärimmäisen ahdistavia ja pakottavia. Kuolema kiehtoo ja uhkaa samaan aikaan. Ihmiseen iskee pelko: mitä jos oikeasti otan sen esineen tai teen sen teon ja… Ajatus on kuin pyörre, joka lähenee kutsuvasti. Jos vain uskaltaisi… Mutta älä tee sitä!

Yksi tärkeimmistä asioista, jonka itsemurhaa harkitseva ihminen voi yrittää pitää mielessään, on se, että yleensä itsemurhayrityksestä selvinneet ovat ajan kuluessa tyytyväisiä, etteivät onnistuneet yrityksessään. Se ei välttämättä tarkoita, että elämästä olisi tullut helppoa. Se ei myöskään tarkoita, että kaikki ongelmat olisivat ratkenneet. Mutta kun pahin olo ja psyykkinen kipu helpottaa, elämässä voi jälleen olla paljon arvokasta, mielekästä ja ylevää.  Se osa sinusta, joka tulevaisuudessa näkisi elämässäsi paljon hyvääkin, olisi surullinen, jos tekisit nyt itsemurhan. Puhumattakaan läheisistä ja tutuista. Itsemurha on kuin hyökyaalto, joka pyyhkii monen ihmisen elämät mennessään. Se vaikuttaa kymmeniin ihmisiin, osa näistä kärsii suunnattomasti pitkään, vuosienkin ajan. Ja itsemurhan tehnyt taas ei koskaan saa tietää, olisiko voinut selvitä, olisiko saanut tukea ja olisiko elämästä tullut jälleen parempaa.

Mitä sitten tehdä, jos kuolemanajatukset vainoavat?

Ensimmäinen asia on kertoa jollekulle. Mikään ei pienennä ahdistavan suuren salaisuuden voimaa niin tehokkaasti kuin avoimuus. Kuolemanajatukset eivät ole tässä poikkeus. Useimmat ihmiset kykenevät samaistumaan toisen asemaan ja suhtautumaan kärsimykseen myötätuntoisesti. Hakeudu tällaisten ihmisten luo ja kerro olostasi heille. Jos et tunne sellaisia ihmisiä, ole yhteydessä paikallisiin mielenterveyspalveluihin, terveyspalveluihin tai esimerkiksi Sekasin-chatiin tai Kriisipuhelimeen (ohjeita alla). Jos olet vakavissa aikeissa tehdä itsetuhoisen teon, myös hätänumero on hyvä vaihtoehto. Itsemurhan välitön uhka on hätätilanne ja silloin kyseiseen numeroon saa ja pitää soittaa. Älä jättäydy yksin. Myös sinä olet avun arvoinen. Kuten jokainen ihminen.

Seuraava asia, jos kuolemanajatukset vaivaavat mutta eivät ole pakottavia, on keksiä aivoille muuta tekemistä kuin ajatella itsetuhoisia juttuja. Nämä tekemiset saisivat mieluiten olla hyvää mieltä tuottavia mutta periaatteessa mikä tahansa sellainen tekeminen/puuha/aktiviteetti käy, jossa saat ajatukset muualle ja johon pystyt täysillä keskittymään. Esimerkiksi puhelinpelit, videot, käsityöt, nikkarointi tai ruuanlaitto voivat olla tällaisia. Keskittymistä vaativat toimet vievät tarkkaavuutta pois kurjista ajatuksista ja tunteista, eli sillä tavallaan “pelataan aikaa”: tunteet pääsevät loiventumaan, kuolemanajatukset väistyvät ja pystyt siksi säätelemään oloasi ja tekemisiäsi enemmän. Muistathan, että mitä kauheimmatkin tunteet kestävät kerrallaan vain joitain minuutteja. Kun pahin tunnevyöry on ohi, pystyt vaikuttamaan itseesi ja toimintaasi enemmän ja olet jälleen ainakin jonkin aikaa kuolemanajatusten niskan päällä.

Tee itsellesi myös turvasuunnitelma: mitä keinoja tai puuhia kokeilet, jos kuolemanajatukset alkavat vaivata liikaa? Tai voitko mahdollisesti soittaa vaikkapa jollekin tutulle, kysellä kuulumiset ja siten saada ajatuksiasi harhautettua? Entä kuka vastaa sinulle puhelimeen myös keskellä yötä – onko joku johon voit turvautua hätätilanteessa ja pyytää auttamaan, jos itsetuhoinen teko on liian lähellä? Monia auttaa tehdä suunnitelma kirjallisena. Läheisen puhelinnumero tai itselle kirjoitettu lohduttava viesti saattavat toimia muistuttajina paremmista hetkistä, kun on paha olla.

Näiden nimenomaan itsetuhoisuutta kohtaan suunnattujen interventioiden lisäksi on tietenkin olennaisen tärkeä tulla autetuksi asioissa, jotka altistavat kuolemanajatuksille. Usein taustalla on pitkäaikaista masennusta, ahdistusta, traumaoireita tai muuta vastaavaa psyykkistä pahoinvointia. Se voi viedä mehut ihmisestä, jolloin kuolema alkaa ehkä tuntua vaihtoehdolta, kuten yllä kuvasin. Psykiatristen häiriöiden hoito koostuu keskusteluavusta, psykoterapiasta, usein lääkehoidosta ja muusta psykososiaalisesta tuesta (kuten opintojen, työelämän tai taloudellisesta tuesta). Pyri hakeutumaan psykiatrisen hoidon piiriin. Se on joskus vaikeaa syystä taikka toisesta. Mutta usko siihen, että psykiatrinen apu kuuluu myös sinulle ja sinäkin voit siitä hyötyä. Psykiatrista hoitoa ei myöskään tarvitse hävetä.

Lopuksi

Elämä on siitä omituista, että kukaan ei pysty sitä ennustamaan. Väitän, että kuka tahansa ihminen saattaa joutua elämässään tilanteeseen, jossa hän on itselleenkin yllättäen epätoivoinen, äärimmäisen masentunut ja kuolemanajatusten vallassa. Silti toivoa on aina. Vaikka masentunut ihminen ei niin koe, tulevaisuudessa voi tapahtua myös hyviä asioita. Yllättävän monilla jutulla on taipumus järjestyä. Häpeää, vihaa, katkeruutta, pettymystä tai surua tuottaneet asiat väistyvät tai niiden painoarvo vähenee. Voi tulla jopa päivä, jolloin kuoleman ja itsetuhon ajatukset ovat vain muisto, jopa vieraalta tai kaukaiselta tuntuva muisto. Mene sitä kohti hetki kerrallaan. Sinäkin voit selviytyä. Sinäkin olet arvokas.

Yhteystietoja:

Kriisipuhelin: https://mieli.fi/fi/tukea-ja-apua/kriisipuhelin-keskusteluapua-numerossa-09-2525-0111

Kriisikeskukset: https://mieli.fi/fi/tukea-ja-apua/kasvokkain/kriisikeskusverkosto

Sekasin-chat: https://sekasin247.fi/

Hätänumero: 112. Myös oman alueen terveyskeskuspäivystykseen voi hakeutua itsemurhan uhatessa.

Täytyykö koulusta tykätä?

Spoilaan heti aluksi oman kysymykseni ja vastaan: ei täydy, mutta jos lapsi ei koulusta tykkää, meidän aikuisten olisi hyvä vilkaista peiliin. Miksi? Näkökulmia tähän voit lukea alta.

Pikkukoululaiset ja kouluviihtyminen

Juuri nyt eletään sitä aikaa, kun toiveikkaat ja innokkaat pikkukoululaiset ja heidän vanhempansa totuttelevat uuteen arkeen. Opetellaan pakkaamaan reppua, kulkemaan koulumatkoja, tekemään rauhassa tehtäviä, leikkimään välitunnilla, palaamaan välitunnilta oikea-aikaisesti takaisin sisälle ja lukemattomia muita taitoja, jotka meille aikuisille ovat itsestäänselviä. Ensimmäisen parin vuoden aikana lapsi totuttelee koulunkäynnin maailmaan, koululaistaitoihin, ja oppii toki siinä sivussa paljon olennaisen hyödyllistä, kuten lukemista, kirjoittamista ja matematiikkaa – muista kouluaineista puhumattakaan.

Alkusyksy on myös aikaa, jolloin lastenpsykiatrin vastaanotolle  tupsahtaa kiireellä joitakin potilaita – suurin osa heistä pieniä poikia -, jotka eivät ole ensimmäisinä viikkoina viihtyneet koulussa lainkaan. Koulu on tuntunut kurjalta heti ensimmäisestä päivästä asti. On tylsää vain istua paikoillaan. Tehtävät ovat blääh. Leikkiminen on paljon kivempaa. Monella heistä on taipumus ottaa luokan pellen roolia tai vaikeuksia löytää omaa paikkaa kaveriporukassa. Osalla heistä on ikätasoon verrattuna selviä vaikeuksia saada valmista aikaan, ja tällä ilmiöllä on taipumus entisestään hankaloitua, kun negatiivista palautetta satelee eri suunnista, esimerkiksi koulun aikuisilta. Jotkut kyseisistä lapsista ovat jopa vakuuttuneita siitä, että opettaja ragee heille tahallaan.

On alani knoppitietoa, että monilla  koulussa viihtymättömistä pikkukoululaisista on itse asiassa hoitamaton ADHD, jonka lievittäminen muuttaa lapsen käsitystä itsestään ja koulunkäynnistä tuntuvasti myönteisempään suuntaan. Ongelmien syynä ADHD saattaa olla yllätys niin oppilaalle itselleen, hänen opettajalleen kuin myös vanhemmille, mutta asiaa tarkastelessa huomataan, että ADHD-oireita on ollutkin itse asiassa jo pienestä asti. Jos keskittymisen ja tarkkaavuuden häiriön oireet päästään hoitamaan kuntoon, minulle ammattilaisellekin on tosi palkitsevaa, kun tämäntyyppinen lapsi pääsee koulussa vihdoin näyttämään todelliset taitonsa (joita yleensä on huomattavasti enemmän kuin mitä  on siihen asti nähty). Eli on tosi hyvä, jos nämä lapset saadaan lastenpsykiatrisen työn piiriin varhaisessa vaiheessa. Muuten, toinen tavallinen selitys ekaluokkalaisen kouluviihtymättömyyteen on se, että kyseessä on loppuvuonna syntynyt lapsi, joka ei vielä ole aivan koulunkäyntikypsä. Tällöin valmiudet ottaa yllä mainitsemiani koululaistaitoja haltuun ovat vielä hieman keskeneräisiä. Toki tämä pulma korjaantuu ajan kanssa ihan itsestään, kunhan vain lapsen koulumotivaatiosta sillä välin huolehditaan.

Koulusta ei ole pakko tykätä, mutta se helpottaisi tulevia vuosia

Pikkukoululaisjoukon lisäksi on lisäksi heterogeenisempi ryhmä lapsia ja nuoria, joille koulunkäynti on melkein alusta alkaen ollut pakkopullaa. Se ei tunnu hauskalta. Siellä on tylsää, ehkä jopa ahdistavaa. Opettaja ei ole kiva. Tehtävät ja läksyt ovat inhottavia. Maanantai on viikon pahin päivä. “Hyppäisin mieluummin kaivoon kuin menisin kouluun”. Ja niin edespäin. Jos näin kokevalta lapselta kysyy, mikä on koulussa mukavaa, hän vastaa usein “ei mikään”, “välitunti” tai “ruokatunti”. Mitä siitä pitäisi ajatella?

Ensinnäkin: sanon kliinisessä työssäni perheille useinkin, että koulusta ei ole pakko tykätä, mutta kaikki Suomessa asuvat lapset käyvät koulua, ja kouluikäisiä lapsia koskee oppivelvollisuus. Koulut voi kuitenkin läpäistä piittaamatta niistä pätkääkään. Eikä koulusta tykkäämättömyys edes välttämättä korreloi mitenkään opintomenestyksen ja elämän saavutusten kanssa. Ihminen voi päästä hyvin pitkälle, vaikka koulut ovat tuntuneet epämielekkäiltä kaikki vuodet. On paljon tarinoina lahjakkaista ja onnellisista ihmisistä, jotka eivät ole aikanaan sopeutuneet kouluun kovin hyvin. Muun muassa Albert Einstein on ilmeisesti kuulunut tähän joukkoon.

Samanaikaisesti näen, että on paljon meistä aikuisista kiinni, minkälainen kokemus koulusta lapselle muotoutuu. Tutkimuksista esimerkiksi tiedetään, että mitä enemmän lasta kehutaan ja  palkitaan yrittämisestä, sitä parempi oppijan itsetunto lapselle muodostuu ja sitä paremmin koulussa viihdytään. Sitä vasten, jos koulussa palkitaan hyvästä suorituksesta, kuten yleensä väistämättä käy lapsen kasvaessa, koulunkäyntimotivaatio laskee. Oman onnistumisen vertaaminen vertaisryhmän suoriutumiseen on siis myrkkyä koulunkäynnin ilolle. Jos oppilas sen sijaan oppii vertaamaan suoritustaan aiempaan omaan suoritustasoonsa, oppimisen ilo säilyy herkemmin, koska hän huomaa, mitä kaikkea on jo oppinut. Oppimisen iloon liittyy tietenkin myös ikätasoisesti järjestetty opetus. Riittävän lyhyet oppimistuokiot, sopivat tavoitteet, fyysinen tekeminen välitunnilla, lapsia kiinnostavat leikit ja tekemiset sekä aikuisten ystävällinen asenne auttavat koulussa viihtymistä huomattavasti. Nämä ovat toki opettajan ammatillista ydinosaamista. Edellä mainituista muuten fyysinen aktiivisuus eli esim. liikuntamahdollisuudet välitunneilla on sekä lasten oppimisen että hyvän mielen kannalta yllättävänkin tärkeää!

Lasten mielestä koulussa kaikkein parasta ovat yleensä kaverit. Jos siis ei ole yhtään kaveria, syyt mennä hyvillä mielin kouluun ovat monella vähissä. Se taas, tutustuuko esimerkiksi sosiaalisesti muita kömpelömpi, levottomampi, harjaantumattomampi tai vaikkapa ujompi lapsi luokkatovereihinsa, on paljon koulun (ja toki kodinkin) aikuisista kiinni. Tehdäänkö koulussa ryhmäyttäminen hyvin? Puututaanko kaikkeen kiusaamiseen? Tarjotaanko mahdollisuutta esim. koulukummeihin? Nimeääkö opettaja työparit ja valitseeko liikuntatilanteissa joukkueet, jolloin tiettyjen lasten klikit eivät pääse vahvistumaan? Onko välitunneilla tarjolla aikuisen tukea ja hyviä käytäntöjä, jotta jokaiselle löytyisi kaveriseuraa? Onko opettajalla silmät auki sen suhteen, ketkä lapsoset voisivat olla hyvällä tavalla hengenheimolaisia? Entä etsiikö vanhempi tilaisuutta tarjota lapselleen mahdollisuuksia tavata kavereita koulun jälkeen? Vai ovatko nämä asioita, jotka jäävät täysin lapsen omalle vastuulle? Ja miten koulussa ja kotona suhtaudutaan väistämättömiin ristiriitoihin ja konflikteihin lasten välillä? Onko lapsen käytettävissä aikuisia, jotka kuuntelevat aidosti kaikkien osapuolten kokemuksia ja vasta sitten tekevät johtopäätöksiä, vai onko olemassa jäykästi tiettyjä syntipukkeja, joita aina syytellään vaikeissa tilanteissa?

Jos lapsi ei viihdy koulussa, yllä mainittujen asioiden  fiksaaminen voi huomattavasti auttaa tilannetta. Olisi siis tärkeää, että joku aikuinen lapsen lähellä jaksaisi nähdä hieman vaivaa ja tarkistaa, minkälaista koulunkäynti kyseiselle lapselle oikeastaan on. Tiedetäänhän tutkimuksista myös se, että myönteinen kouluun kuulumisen tunne on liitettävissä 11-vuotiaiden mielen hyvinvointiin. Ja yli puolet mielenterveyden häiriöistä taas alaikäisenä. Siksikin olisi hyvä panostaa lapsen kouluviihtymiseen ajoissa.

Kiinnitä huomiota siihen, mitä haluat vahvistaa!

Käyttäytymisterapeuttinen perusperiaate on, että se käytös tai toiminta, johon kiinnität (myönteisen tai kielteisen) huomiosi, vahvistuu. Se käytös taas, jonka jätät huomiotta, heikkenee. Tätä periaatetta voi soveltaa lapsen koulusta tykkäämisen hyväksi siten, että jos vahvistat lapsen myönteisiä kokemuksia koulusta ja itsestään oppijana, se todennäköisesti vahvistaa sekä koulusta tykkäämistä että oppimistuloksia.

Jos siis lähes jokainen lapsen yritys, kokeilu, suoritus ja onnistuminen koulussa ja koulutehtävien suhteen havaitaan ja huomioidaan – esimerkiksi näyttämällä peukkua, kehumalla, hymyllä tai vaikkapa tarrojen avulla – tämä myönteisen vuorovaikutuksen kehä ryhtyy ruokkimaan itseään ja lapsen koulunkäyntimotivaatio kasvaa. Sillä vaikka lapselle myös negatiivinen huomio on huomiota ja siten palkitsevaa jollain tasolla, kaikkein parhaimmalta kuitenkin tuntuvat kehut ja myönteinen palaute.

Sama pätee myös läksyihin, jotka ovat monille perheille tuskallinen päivittäinen taistelu. Jos läksyjä tekemällä tienaa itselleen jotain hyvää, esimerkiksi pientä palkintoa tai perheen yhteistä mukavaa tekemistä, motivaatio suoriutua niistä kasvaa huomattavasti. Toki fiksu kasvattaja myös huolehtii siitä, että läksyt tehdään mahdollisimman aikaisessa vaiheessa päivää/iltaa, jotta lapsen jaksaminen vielä riittää, tai ne on vähintään sijoiteltu säännölliseksi osaksi tiettyä päivän vaihetta, jolloin läksyistä tulee osa normaaleja rutiineja.

Hassu juttuhan tässä kaikessa on tavallaan se, että jos lapsi ei viihdy koulussa, jälleen kerran aikuisten (ei niinkään lapsen) olisi syytä tarkastella toimintaansa. Me aikuiset luomme nimittäin omalla toiminnallamme lapsen koulunkäynnille kehykset, ja niissä kehyksissä myönteisellä palautteella on eniten merkitystä. Turhaan ei kehoteta huomaamaan hyvä lapsessa. Vahvuuksille nimenomaan rakennetaan oppijan itsetunto. Ja itsetunto taas mahdollistaa sen, että jaksaa päivästä toiseen tankata vaikkapa kertotauluja. Koulun ja kodin aikuisten olisikin oltava kuin pomppulinna, joka yhdessä vastaa siitä, että lapsen ilmalento ei mätkähdä maahan, vaan hän jatkaa pomppimista turvallisesti ja tyytyväisenä.

Lopuksi

Koulu ON joka tapauksessa, kaikesta yrittämisestä huolimatta, aika monelle usein aika tylsää. Sinne herääminen aamulla voi olla työlästä. Kaikki aineet eivät välttämättä kiinnosta. Luokassa ei ole loputtomasti samanhenkisiä kavereita. Ruoka voi maistua (?) pahalta tai ruokatunti on vaikkapa liian lyhyt ruuasta nauttimiseen. Osa opettajista tai oppilaista on ärsyttäviä. Ja tämän kaiken voi hyväksyä osaksi elämää.

Osa koululaiseksi ja toisaalta aikuiseksi kasvamista on nimittäin hyväksyä se tosiasia, että elämässä joutuu lopulta sietämään monenlaisia epämukavuuksia. Koulun tehtävä ei ole olla viihdekeskus, jossa jokaisen lapsen tulee aina olla innokas ja iloinen. Koulu on sen sijaan paikka, jossa kaikki opettelevat yhdessä elämisen taitoja: miten puhutaan toisille, miten ollaan toisten kanssa, miten selviydytään vaikeuksista, miten opitaan ja onnistutaan. Siksi ratkaisuna lapsen koulussa viihtymättömyyteen ei tulisikaan (!!!) olla lapsen ottaminen kokonaan pois koulusta, kuten joskus tapahtuu (toki luokan tai koulun vaihtaminen voi olla joissain tilanteissa paikallaan, mutta ne ovat erityistilanteita). Päinvastoin, vanhempi tekee ison palveluksen lapselleen, jos opettaa tälle “koulun sietämisen taitoja” . Hän nimittäin opettaa tällöin lapselleen tärkeän periaatteen: kaikki elämässä ei ole aina vain hauskaa. Tekemällä myös ei-hauskoja asioita riittävän kauan voi kuitenkin saavuttaa isompia tavoitteita ja sitä kautta pitkällä tähtäimellä itselleen iloa ja mielihyvää.

Kasvattajuuden haasteita: miten pitää ohjakset sopivina?

Tämä blogiteksti lähti idulle, kun ryhdyin miettimään, mikä on tasapainoista, liian ankaraa tai liian löperöä kasvattajuutta. Olisi kiinnostava kuulla kommenttisi, näetkö asian samalla tavalla kuin minä alla olevassa tekstissä?

Kenelle kellot soivat…

Vanhempana joutuu joka päivä kymmenien pienten ja isompien päätösten eteen, ja on ratkaistava, kuka päättää ja kenellä on viimeinen sana. Erimielisyydet syntyvät arjessa ilman yrittämistä. Onko lapsen ulkoiltava päivittäin vai mennäänkö ulos fiilispohjalta, jos huvittaa? Saako kukin perheenjäsen valita aamupalansa vai pitääkö syödä vaikkapa puuroa? Onko koulusta tultaessa tehtävä läksyt heti vai vasta joskus illalla, kun ehditään? Mihin aikaan mennään nukkumaan? Saako puhelinta käyttää vapaasti, tietyn aikaa, vai onko olemassa rajoitussovelluksia, peliaikoja, sopimuksia? Tai miten suhtaudutaan teinin pyyntöihin saada rahaa, kotiintuloaikoihin, seurustelusuhteisiin, päihteisiin ja niin edelleen ja niin edelleen…

Vanhemmuuden haastavuus alkaa usein toden teolla, kun lapsi tai nuori osoittaa erillisyytensä olemalla vanhemman antamista luvista tai lupaamattomuuksista eri mieltä. Siis suomeksi sanottuna protestoi tai vastustaa. Tällainen käytös on toki täysin normaalia ja toivottavaakin – jokaisella lapsella/nuorella on omat ajatuksensa, toiveensa, tunteensa, ja hänen on saatava oppia ilmaisemaan eriävänkin mielipiteensä sekä pitämään puolensa. Mutta on hyvin kiinnostavaa, mitä perheissä tapahtuu, kun lapsi ilmaisee vanhemmalleen, että “ei käy”.

Toki on olemassa lapsia ja varmaan nuoriakin, jotka myöntyvät ongelmitta vanhempiensa tahtoon ja noudattavat kaikenlaisia sääntöjä. Moni nuori hyötyy sopimuksista ja  pitää niistä kiinni omalta osaltaan. Jotkut lapset eivät edes reagoi kovin voimakkaasti mahdollisiin rajoista johtuviin pettymyksiin. Tapaankin kuitenkin työssäni hyvin usein vanhempia, jotka kertovat lapsen kehnosta sopeutumisesta sääntöihin ja että lapsen pettymyksensieto on olematonta.

Monet lapset ovat äärimmäisen harmistuneita, kun heidän pitää lopettaa jokin mieluisa tekeminen. Vanhemmat eivät tällöin pääse välttämättä kovin helpolla. He joutuvat ehkä näkemään lapsen tai nuoren hajottavan näppäimistöjä, puhelimia tai muita esineitä raivostuessaan erilaisista arjen rajoituksista tai vaikka läksyjenteosta. On lapsia, jotka uhkaavat vanhempia milloin milläkin hurjalla teolla saadakseen oman tahtonsa läpi. Ja on lapsia ja nuoria, jotka eivät mitenkään voi suostua aikuisen asettamiin sääntöihin, ainakaan ilman huomattavaa vääntöä. Variaatio tässä mielessä ihan lapsestakin riippuen on suurta.

Ja tässä kohtaa hommasta tulee kiinnostavaa!

Kun perheissä yksi tai muutama jäsen vastustelee sääntöjä, kuohuu muuten vain tai riitaantuu, vanhemmilla on hyvin erilaisia tapoja vastata lapsen protestiin. Yksi vanhempi fokusoi rauhoitteluun, toinen suuttuu itse, kolmas pomottaa ja määräilee, neljäs antaa myöden ja miellyttää lasta välttääkseen harmituksen tunteet. Joku aikuinen neuvottelee (jotkut loputtomasti), toinen antaa huonosti käyttäytyneelle aina uuden mahdollisuuden, kolmas ei koskaan jousta pätkääkään. Moni toimii vanhempana itse asiassa hyvin samalla tavalla kuin omat vanhemmat ovat omassa lapsuudessa toimineet…Tai sitten juuri päinvastoin. Välimuodot sen sijaan ovat harvinaisempia ainakin, jos omaa vanhemmuutta ei ole jaksanut pahemmin mietiskellä.

Haasteelliseksi tilanteen tekee se, että harva vanhempi on saanut kovinkaan toimivaa lapsuudenaikaista mallia esimerkiksi tunnesäätelyyn, jotta voisi välittää sitä omille lapsilleen. Aika moni kolmekymppinenkin on elänyt lapsuuden, jossa tehtiin niin kuin vanhemmat määräsivät – mutinat pois – ja ponnistaa siitä lähtökohdasta vanhemmaksi. Aika harva vanhempi on saanut myötätuntoista tunne-elämän tukea, josta voisi ammentaa hyviä konsteja omiin haastaviin lastenkasvatustilanteisiin. Siksi olo voi olla epävarma. Moni miettii siellä kotisohvalla tänäänkin, onko ollut vanhempana “oikein”? Pitikö pintansa siellä, missä täytyy? Antoiko periksi sopivasti, vai joustiko liikaa?

Heureka! On siis niin, että…

Sen lisäksi, että lapset ovat temperamenteiltaan ja ominaisuuksiltaan rajaamistilanteissa hyvin erilaisia keskenään, myös vanhemmuuden tavat suhtautua lapsen protesteihin ovat hyvin vaihtelevia. Nämä kun pistetään yhteen, keskinäinen vuorovaikutussuhde muokkaa tilannetta vielä lisää ja toisaalta muokkautuu tietynlaiseksi, omine tuttuine kuvioineen. Miten siis toimia, kun haluaa kasvattaa, sosiaalistaa lasta toimijaksi yhteiskunnassa? Lapsen luonteeseen et voi suoraan nopeasti vaikuttaa. Etkä välttämättä aivan käden käänteessä vuorovaikutussuhteeseenkaan. Joten jäljelle jää helpoimmin irrotettava palikka: vanhemman oma tapa suhtautua rajojen asettamiseen. Siihen voit suoraan vaikuttaa, ja samalla sitten vaikutat niihin kahteen muuhun edellä mainittuunkin. Siksi omien vanhemmuuden tapojen pohtiminen on erittäin hyödyllistä.

Pakettiratkaisujahan ei ole…

Koska lapset ja nuoret ovat yksilöllisiä ja ainutlaatuisia, en minä eikä kukaan muukaan voi antaa täyspitäviä neuvoja siihen, milloin vanhempi toimii oman lapsensa kanssa “kestävällä” pohjalla, niin sanotusti onnistuvana kasvattajana, joka on tasapainossa rajojen asettamisen kanssa. Voit kuitenkin yrittää tunnistaa omia puoliasi seuraavista vanhemmuuden kuvauksista, joiden tarkoitus on piirtää eräänlaisia viivoja rajojen asettamisen veteen – siis siihen, oletko kasvattajana lepsu, tiukka vai tasapainoinen.

Liian ankaran kasvattajan muistilista

  • Kaikkia sääntöjä on aina noudatettava pilkuntarkasti. (paitsi aikuinen ei aina välttämättä noudata niitä)
  • Säännöt sanelee aikuinen, lapsella ei ole pienintäkään mahdollisuutta vaikuttaa mihinkään.
  • Sääntöjä on paljon ja niiden noudattamatta jättäminen johtaa kohtuuttomiin rangaistuksiin: pitkiä puhelinkieltoja ja kotiaresteja.
  • Vanhemmuuden periaatteena on: teet tai itket ja teet. Kieltäytyminen ja vastustelu ovat turhia.
  • Iän ja taitojen karttuessa lapsi ei toiveistaan huolimatta saa vastuuta eikä vapautta.
  • Vanhempi odottaa lapsen tottelevan kyseenalaistamatta. Myöskään kielteisten tunteiden näyttäminen ei välttämättä ole sallittuja. Lapsi “saa näkyä mutta ei kuulua”.
  • Maailma on katala, joten vanhempi pyrkii karaisemaan lasta etukäteen lapsen sietokyvyn kasvattamiseksi. Lapsi joutuu selviytymään yksin kohtuuttomista koettelemuksista.
  • Vanhempi saattaa hyväksyä kuritusväkivallan käyttämisen kasvatustarkoitukseen (mikä oikeasti ei ole kasvatusta vaan väkivaltaa!)
  • Vanhempi on itse tullut aikanaan kasvatetuksi samalla tavalla (“eikä selkään saaminen minuakaan pahentanut”).
  • Vanhempi syyllistää itseään, jos toisinaan joustaa jossain asiassa. Näin voi käydä vaikkapa vanhemman ollessa hyvältä tuulella. Myöhemmin kasvatuslinja sitten kiristyy entisestään, ettei “lapsi pääse ylpistymään”.

Liian lepsun kasvattajan muistilista

  • Sääntöjä on vähän – tärkeintä on, että kaikilla olisi kivaa. Kielteiset tunteet ovat merkki siitä, että ei ole kivaa. Niinpä kielteisiä tunteita vältellään viimeiseen asti. Yhteisissä säännöissä mieluummin joustetaan kuin aiheutetaan lapselle kurjaa oloa.
  • Säännöt ovat epäjohdonmukaisia: tänään tätä ja huomenna tuota.
  • Lapsi ei voi olla varma, mitä häneltä odotetaan. Aikuisetkaan eivät ole siitä varmoja. Riippuu päivästä.
  • Jos lapsi näyttää surulliselta tai harmistuneelta, hänelle annetaan tavanomaisesti periksi asioissa, jotka on ensin kielletty. Näin lapsi oppii nopeasti saamaan haluamansa, esimerkiksi itkemällä tai väkivallalla uhkailemalla.
  • Vanhempi kulkee lapsen perässä sanoen “älä tee noin!” mutta ei puutu tilanteeseen, jos lapsi ei tottele.
  • Lapsi saa itse valita asiat, jotka useimpien vanhempien mielestä ovat aikuisten vastuulla: esimerkiksi meneekö lapsi päiväkotiin, kouluun ja ajoissa nukkumaan.
  • Lapsella on “säädelty ruutuaika”, mutta sen lisäksi hän voi käyttää “vahingossa” erilaisia ruutuja esimerkiksi toisilta laitteilta, tai tuntee puhelimensa ruutuajan lisäämisen pääsykoodin. Vanhempi kuitenkin moittii lasta, jos tämä hyödyntää kyseisen porsaanreiän.

Tasapainoisen kasvattajan muistilista

  • Sääntöjä on kohtuullinen määrä. Niillä on myös “mieli” ja järkevä tarkoitus.
  • Sääntöjen sovitusta noudattamisesta annetaan paljon myönteistä palautetta ja kehuja.
  • Sääntöjen noudattamatta jättäminen johtaa ns. luonnollisiin seurauksiin tai hyvin kohtuullisiin moitteisiin. Moittiessaankin lasta vanhempi kykenee pääsääntöisesti säätelemään omia tunteitaan eikä “oksenna” omaa kiukkuaan lapsen päälle.
  • Tärkeimmistä perheen tai kodin säännöistä pidetään aina kiinni. Niitä on hyvin vähän – lähinnä toisiin, omaisuuteen ja itsen vahingoittamiseen liittyen. Jos lapsi ei tottele tärkeimpiä sääntöjä, aikuinen auttaa häntä ja rajaa tarvittaessa joko sanallisesti tai fyysisesti.
  • Vähemmän tärkeissä säännöissä on neuvottelunvaraa. Lapsen hyvinvointi ja tyytyväisyys ovat tärkeitä, joten joskus lapsi voi syödä makeaa karkkipäivän ulkopuolella, joskus voi valvoa vähän pitempään, ja joskus läksyt voi tehdä vasta illalla. Kuitenkin säännöt ovat sen verran tärkeitä, ettei niissä anneta koko ajan habituellisti periksi.
  • Lapsi voi omalla vastuullisella toiminnallaan vaikuttaa siihen, kuinka paljon hän saa vapauksia. Sopimuksien noudattaminen johtaa suurempiin (ikätasoisiin) vapausasteisiin.
  • Lapsen ei tarvitse hyväksyä kaikkia aikuisten tekemiä sääntöjä, mutta hänellä pitäisi olla tieto siitä, miksi sääntö on sellainen kuin on.
  • Vanhempi hyväksyy lapsen ajoittaisen kiukun, surun tai pettymyksenkin osaksi elämää. Ne ovat tunteita joita ei tarvitse poistaa, vältellä tai tukahduttaa. Vanhempi luottaa siihen, että hankalien tunteiden liennyttyä tulee taas parempia hetkiä. Lapsen kiukku ei pelota tai suututa vanhempaa – ainakaan joka kerta.
  • Vanhempi ymmärtää, että lapsi ei ole robotti. Lapsi on erillinen yksilö, jolla on omat haaveensa, toiveensa, ärtymyksen aiheensa. Vanhempi arvostaa lapsen yksilöllisyyttä ja kykenee suhtautumaan lapseen kunnioittavasti myös konfliktin hetkellä.
  • Vanhempi kykenee sekä pyytämään lapselta että antamaan lapselle anteeksi, kun on mokattu.

Minkälaisia piirteitä tunnistat itsessäsi? Mitkä tekijät auttavat sinua ottamaan tasapainoisen vanhemmuuden puolesi käyttöön kasvatustilanteissa?

Täydellistä vanhemmuutta ei ole eikä tule, onneksi. Voit kuitenkin omilla päätöksilläsi huomattavasti vaikuttaa siihen, kuinka turbulenttinen lapsiperheen elämästä tulee. Siksi tasapainoisen kasvattajan skeemaa kannattaa etsiskellä itsestään, erityisesti vähän heikommin sujuneiden päivien jälkeen. Sillä nimittäin pääsee jo vanhemmuudessa todella pitkälle. Ja lapsi hyötyy.

Miten puhua lapselle ikätasoisesti vaikeista asioista?

Törmäsin eräällä keskustelupalstalla seuraavaan tuskailuun. Palstalla oli juuri vilkkaasti keskusteltu, miten voi kertoa lapselle surullisesta asiasta, mihin joku kommentoi, että lapselle kannattaa puhua vaikeista asioista  ikätasoisesti. Mutta sitten tokaistiin tärkeä pointti: eihän missään opeteta, mitä ikätasoinen puhe on!

Mitä on ikätasoisuus?

Lyhyesti, lapsen ikätason huomioon ottaminen tarkoittaa, että aikuinen arvioi hänen kehitystasoaan ja kykyään ymmärtää erilaisia asioita, sekä käyttää tätä tietoa arjen tilanteissa tai vaikkapa vaikeista asioista puhuttaessa.

Tärkeimpänä tekijänä lapselle ikätasoisesti puhuttaessa on huomioitava tietenkin kronologinen ikä. Jokainen aikuinen varmasti kertoo luonnostaan esimerkiksi avo/avioerostaan ihan eri tavoin kolmivuotiaalle kuin kolmetoistavuotiaalle.

Esimerkiksi näin:

Tavalliselle 3-vuotiaalle: “äiti ja isä tykkää sinusta mutta haluaa jatkossa asua eri kodeissa. Sinulle tulee kaksi kotia. Silloin on vähemmän riitelyä. “

Tavalliselle 13-vuotiaalle: “Ihmissuhteet ovat monimutkaisia, ja vaikka välitämme toisistamme, emme enää halua jatkaa parisuhdetta, koska riitelemme niin paljon. Olet varmaan huomannutkin. Olemme kuitenkin aina sinun vanhempiasi yhdessä, ja molemmat rakastamme sinua.”

Toisin kuin yleisesti ajatellaan, lapsen kehitystaso ja ymmärrys ei kuitenkaan riipu pelkästään iästä. Osa lapsista on ikäistään kypsemmän oloisia, toiset taas selvästi vielä “raakileita” ikäisekseen. Tämä tulee vastaan työssäni mm. siten, että tavallista isokokoisemmat lapset, joista joku voi olla tunne-elämältään vielä epäkypsä, joutuvat kyseisen ilmiön takia toisinaan vaikeuksiin. Meillä aikuisilla kun on taipumus päätellä helposti lapsen koon perusteella, että mitä isompi, sitä ymmärtävämpi.

Oma lukunsa liittyy tietenkin lapsiin, joilla on varsinaista todettua kehitysviivettä. Kehitysviiveinen/-vammainen lapsi saattaa käytökseltään ja käsityskyvyltään vastata selvästi pienempää lasta, vaikka ikää olisi jo kertynyt. Tätä asiaa ei kuitenkaan voi arvioida päällepäin. Pelkkä kehitysvammadiagnoosi ei siis vielä kerro tässä mielessä paljoakaan. Lievästi kehitysvammaisista lapsista osa pärjäilee koulussa tukitoimien avulla ihan mukavasti, osan kehitys taas viivästyy aina vain lisää tai jopa pysähtyy. Kehitysviiveiselle lapselle vaikeista asioista puhumista tulisi mukauttaa vastaamaan lapsen tosiasiallista ymmärryskykyä.

Ikäistään kypsemmistä lapsista

Aloitetaanpa siitä, mikä on normaalia. Jos lapsi on kognitiivisesti vahvoilla eli älykäs, hän saattaa ymmärtää jo varsin pienenä asioita, jotka ovat muille vaikeita vielä pitkään. Hän saattaa myös olla (mutta huom! Ei suinkaan ole aina!) ikäistään taitavampi käsittelemään tunteitaan. Kognitiivisesti vahvoilla oleva lapsi saattaa pystyä käsittelemään mielessään asioita ikätoveria ketterämmin, mikä auttaa häntä selviämään vaikeuksistaan. Esimerkiksi haaveellinen ja ajatuksiinsa uppoutuva ADD-lapsi kompensoi usein älykkyydellä ja hyvällä muistillaan juttuja, jotka menevät tarkkaamattomuuden takia aivan ohi. Haasteena toki on ikätasoa kypsemmän oloisen lapsen kohdalla, miten lapsen päällepäin välittyvä monenlainen kyvykkyys ja pärjäävyys ei vahingossa johtaisi siihen, että lapsi jää liikaa oman onnensa nojaan vaikeista asioista puhuttaessa. Osaavatko aikuiset pitää sordiinoa päällä ja olla kertomatta lapselle ihan kaikkea aikuisten asioista, vaikka hänen älynsä ja kykynsä ymmärtää asioita näin “kutsuisikin” tekemään? 

Kun lukee naistenlehtiä, niissä puhutaan usein aikuisista, jotka ovat lapsena joutuneet kannattelemaan omia vanhempiaan. Tämä ei tietenkään ole mitenkään toivottavaa. Mutta jos lapselle käy näin eikä hän voi syystä tai toisesta pysyä enää vain “lapsen maailmassa”, hän kypsyy toki muita nopeammin ja alkaa vaikuttaa ikäistään vanhemmalta. Tämä muutos tapahtuu usein niin fyysisesti kuin henkisesti. Tutkimuksista tiedetään, että esimerkiksi sota-alueilla lapset tulevat muita aiemmin murrosikään. Onkin adaptiivista kasvaa nopeasti aikuiseksi sekä fyysisesti että psyykkisesti, jos ympärillä on vakavaa uhkaa. Hintansa sillä kuitenkin on, kun toisaalta tiedetään, että pitkään leikkivillä lapsilla on tasapainoisempi psyykkinen kehitys. Ei siis ole suotavaa, että lapsi joutuu liian aikaisin omaan varaansa. Ja vaikka lapsi vaikuttaa kypsältä, vaikeista asioista puhuttaessa on tällaisenkin lapsosen kohdalla yhä pidettävä kirkkaana mielessä, että kyseessä on vasta lapsi.

Ikäistään epäkypsemmistä lapsista

Kuten yllä mainitsin, osa lapsista on ikätasoaan epäkypsempiä joko kognitiivisilta tai tunnetaidoiltaan.

Tällaiselle lapselle ei välttämättä voi kertoa pamauttaa vaikeita asioita tuosta vain, vaan hänen yksilölliset tarpeensa olisi hyvä ottaa huomioon. Hänen voi olla esimerkiksi vaikea ymmärtää syy-yhteyksiä ja abstrakteja käsitteitä, tai hänellä voi olla yllättävää reagointia vaikkapa melko tavallisissa yllätys- tai muutostilanteissa, joissa samanikäiseltä lapselta yleensä jo odotetaan ihan muuta.

Esimerkiksi neuropsykiatrisesti oireilevat lapset sietävät usein hyvin huonosti muutoksia. Vaikka tapahtuma olisi sinänsä toivottu, kuten perheenjäsenen syntymä tai perheen muutto uuteen kotiin, tällaiselle lapselle kannattaa varata riittävästi aikaa sekä muutosasiasta kertomista että siihen sopeutumista varten. Muutokseen voi tällöin valmistautua pala palalta. Nepsy- lapsi, joka voi olla tunne-elämältään viiveinen, tarvitsee aikaa siihen, että hän saa toistuvasti puhua asiasta, kertoa tuntemuksiaan ja ajatuksiaan ja suoraan sanottuna myös tarvittaessa kaataa huonoja fiiliksiään vanhemman “tunneämpäriin”. Nepsy-lapsen oma tunneämpäri (joskus hyvin pieni sellainen) kun ei välttämättä vielä mahdollista tunteiden kovin tehokasta prosessointia. Kun tällainen erityisyys otetaan huomioon, lasta voidaan auttaa sietämään muutoksia ja vaikeuksia paremmin.

Useimmat lapset ovat siinä mielessä arvokonservatiiveja, että he arvostavat pysyvyyttä ja arjen rutiineita, mutta erityisesti  neurobiologisesti herkille ja aroille sekä jostain syystä turvattomissa oloissa kasvaneille lapsille asioiden muuttumattomuudella on hurjan iso merkitys. Jos lapsi on kovin arka, hän voi tarvita vanhemmalta hyvin paljon sensitiivisyyttä vaikeista asioista puhuttaessa. Tunnetasolla ikäistään nuorempi lapsi kaipaa vanhemmalta vaikeiden uutisten “sopivaa annostelua” sekä hoivaa ja huomiota kertomisen aikana ja jälkeen. Vaikeat asiat olisi kerrottava selkeästi ja ytimekkäästi, turvallisuudentunnetta vaalien. Erityisesti tällaiselle lapselle olisi tärkeää, että vaikeidenkin uutisten sattuessa kohdalle tarjolla on yhä runsaasti jotain tuttua: arjen turvalliset tavat ja kaikki ne jutut, jotka eivät mahdollisessa vaikeassa tilanteessakaan muutu.

Vinkkejä ikätasoisuuden huomioimiseen vaikeista asioista puhuttaessa:

  1. Muista lapsen ikä. Alle kouluikäinen ei pysty pitämään moniakaan asioita mielessään samanaikaisesti. Puhu pienelle lapselle yksinkertaisin lausein ja sanoin. Voit auttaa vaikean asian ymmärtämistä piirtämällä tai leikkimällä teemaan liittyvää aihetta lapsen kanssa, tai voit kokeilla esimerkiksi aiheeseen sopivan kirjan lukemista lapselle. Kirjasta voi jälkeenpäin avautua mahdollisuus hyvälle keskustelulle.
  2. Kokeile isomman lapsen kanssa ns kepillä jäätä. Aloita kertomalla vaikeasta asiasta yksinkertaisesti mutta niukasti.  Kun olette sopivassa tilanteessa, voit sanoa lapselle, että sinulla on tärkeää asiaa. Kerro vain tosiasioita äläkä pehmentele, hämmennä tai kiertele liikaa. Kun olet kertonut asiasi, kysy lapselta, ymmärsikö hän ja onko hänellä kysyttävää. Jos havaitset lapsen ymmärtäneen sanomasi, voit halutessasi laajentaa ja kertoa asiasta lisääkin. Jos lapsi ei ymmärtänyt, mitä sanoit, pysähdy ja yritä kertoa asiasta uudelleen.
  3. Tee aikuisena aiheen sopiva rajaus mielessäsi. Esimerkiksi vanhempaan kohdistuneesta traumakokemuksesta ei ole syytä kertoa omalle lapselle todella yksityiskohtaisesti. Tai jos perheen aikuinen on esimerkiksi joutunut psykiatriseen sairaalahoitoon, tilanteeseen liittyviä taustoja ei kannata puida liian laajasti lapsen kanssa. Voit aina kuitenkin kertoa jotain, mikä on totta ja relevanttia. Esimerkiksi: “äiti oli niin surullinen ja väsynyt koko ajan, että hänen piti saada kerätä voimia. Hän on siksi nyt sairaalassa saamassa hoitoa.”
  4. Lapsi saattaa vaihtaa puheenaihetta nopeastikin, vaikka itse haluaisit keskustella asiasta lisää. Anna lapsen tehdä puheenaiheen vaihdos. Vähän myöhemmin voit kysyä, haluaako lapsi vielä puhua vaikeasta asiasta. Jos ei halua, hän todennäköisesti miettii hitusen ja ottaa asian myöhemmin puheeksi, tai asia alkaa näkyä leikeissä tai unissa jollain tavalla, jolloin sitä päästään käsittelemään.
  5. Jos vaikea aihe on niin ahdistava, että lapsi ei halua puhua siitä eikä ota sitä itsenäisesti esille, on vanhempana tehtäväsi yrittää keskustella asiasta lisää myöhemmin. Tyypillisesti tällainen vaikea asia voisi olla lapsen itse kokema traumatapahtuma, kuten väkivallan kohteeksi tai onnettomuuteen joutuminen. Tutkimusten mukaan lapsi voi jäädä tällaisten asioiden kanssa todella yksin, koska kukaan ei rohkene ottaa asiaa puheeksi, ja vanhemmat jopa voivat luulla, että lapsi on tapahtuman jo unohtanut. Todellisuudessa lapsi voi yrittää suojata vanhempiaan ja tavallaan itseäänkin, jos näkee heidän menevän pois tolaltaan asiasta puhuttaessa.
  6. Ihmisille tapahtuu ikävä kyllä tasaiseen tahtiin kamalia, surullisia ja vihastuttavia asioita. Koska niitä joka tapauksessa tapahtuu, lapsen psyykettä ei voi suojata olemalla kertomatta hänelle esimerkiksi suvun salaisuuksia tai yllä mainitun kaltaisia kielteisiä tapahtumia. Salaisuudet ja vaietut vaikeudet ovat, päinvastoin, omiaan lisäämään epämääräistä psyykkistä huonovointisuutta. Jos aikuiset ovat todella tolaltaan jostakin mutta eivät kerro lapselle asioista mitään, lapsi saattaa käyttää aivan liian paljon energiaa arvailuun ja tekee kaiken lisäksi omia tulkintojaan. Tulkinta voisi olla lapselle epäselväksi jääneen vanhempien eron osalta esimerkiksi seuraava: “koska olin tuhma, isä lähti kotoa eikä palaa koskaan.” Jos siis haluat säästää lastasi, sinun on rohjettava kertoa edes jotakin vaikeuksista, jossa olette.
  7. Muista: eivät vaikeudet ratkaise kenenkään mielenterveyttä, vaan tapa, jolla ne kohdataan. Voit opettaa lapsellesi rakentavia tapoja selvitä eri tilanteista esimerkiksi puhumalla vaikeuksistanne sopivina annoksina. Kun asioista jutellaan, ne asettuvat mittakaavaan eivätkä ole lapselle (tai aikuisellekaan) niin pelottavia. Lapsi ei kuitenkaan koskaan ole aikuisen tukihenkilö. Oma tukensa aikuisen on hankittava muualta.
  8. Muista, että ikätasoisuuden huomioimista opetellaan usein yrityksen ja erehdyksen kautta – osin siksi, koska kehitys kehittyy ja lapsi kasvaa koko ajan! Sinun ei siis vaikeasta aiheesta puhuessasi tarvitse olla varma, meneekö kaikki putkeen. Lapsesi arvostaa varmasti yritystäsi keskustella ja nostaa kissaa pöydälle. Luota selviytymiskykyynne ja sisäiseen “kypsään aikuiseesi”; osaat kyllä toimia oikein.

Äideistä ja äidittömyydestä

“Äiti on aina lempeä ja kärsivällinen. Hän jaksaa puhaltaa mustelmiin, auttaa läksyissä, laulaa tuutulaulut ja hymyilee rakastavasti pienokaisilleen. Hän kantaa elämän myrskyissä eteenpäin väsymättä. Äitiin voit aina luottaa.”

Vai onko äiti sittenkin ollut täysi ilkimys? Itsekäs, laiminlyövä, väkivaltaa käyttävä. Mitätöi ja alistaa lastaan, komentaa, suhtautuu sarkastisesti lapsen yrityksiin oppia taitoja. Onko hän antanut kaikin tavoin ymmärtää, että “sinusta ei ole mihinkään”?

Jokaiselle meistä on muodostunut omanlainen kokemusvalikko äitiydestä lapsuutemme aikana. Se voi olla edeltävän kaltainen kuvaus täydellisestä rakkaudesta, hyväksynnästä ja symbioosista. Se voi olla toisaalta myös jälkimmäisen kaltainen kokemus täydellisestä väheksymisestä tai kaltoinkohtelusta. Se voi myös olla kaikkea tältä väliltä.

Äitejä on erilaisia. Hekin ovat ihmisiä. On omistautuvia kotiäitejä, uraäitejä, suorittajaäitejä ja maailman lempeimpiä, ymmärtäviä äitejä. On elämäntapaäitejä, jotka ottavat omien lastensa lisäksi muitakin tarvitsevia siipiensä suojaan.

Mutta osa äideistä jää etäisiksi henkisesti tai fyysisesti, ja osa heistä on hädin tuskin kotona koskaan. Osa joutuu luopumaan lähiäitiydestään syystä taikka toisesta. Osa ei tapaa lapsiaan tai pistää välit poikki heidän kanssaan. Osa ei pysty hyväksymään lapsensa uskonnollista, seksuaalista tai vaikkapa urasuuntautumista. Osa äideistä ei koskaan halunnut lapsia saadakaan. Äitiys on voinut olla velvollisuus tai vahinko.

Vaikka äitienpäivänä arvostamme ja kiitämme jokaista äitiä heidän olemassaolostaan, omaa lapsuudessa saatua kokemusta äitiydestä ei tarvitse unohtaa, oli se mitä tahansa. Tänä äitienpäivänä ajatukseni ovatkin erityisesti heidän luonaan, joiden kokemus lapsena saadusta vanhemmuudesta oli ristiriitainen tai vaikea. Jos näin on, annathan itsellesi luvan olla myös surullinen, vihainen tai pettynyt äitienpäivänä. Voit muistaa hyviä yhteisiä huolenpidon hetkiä ja arvostaa niitä, ja silti voit samalla hyväksyen kantaa mielessäsi toisenlaisiakin muistoja. Sinulla on oikeus molempiin. Monenlaiset tunteet ja kokemukset kuuluvat elämään ja ovat sallittuja.

Toinen ryhmä, jota mielessäni pidän tänä äitienpäivänä, ovat me varhain tai nuorina äitinsä menettäneet. Äidittömyys ei ole aikuiselle mikään leima, mutta se on ajoittain viiltävä suru tai joskus epämääräisempi kurja fiilis. Vaikka siitä on jo pitkä aika, tunnistan itsessänikin yhä hetkittäin surua siitä, että en voi tietää, minkälainen persoona äitini oli. Lapsen kokemus äidistä on usein erilainen kuin aikuisen. En voi myöskään kääntyä hänen puoleensa neuvoa kysymään. Tiedän, että moni äitinsä menettänyt jakaa nämä ajatukset ja tietyn haikeuden. Suru jättää jonkinlaiset arvet, jotka aikanaan haalenevat. Hassusti arpi saattaa kuitenkin ruveta pitkästä aikaa kinnailemaan äitienpäivän liepeillä…

Lopuksi sananen niille äideille ja äitihahmoille, jotka ovat juuri nyt pikkulapsi- tai ruuhkavuosissa: muistathan kiittää ja arvostaa omaa panostasi ja vanhemmuuttasi riittävän usein. Vaikka äitien arvoa esille nostava äitienpäivä on vain kerran vuodessa, se voisi oikeastaan olla joka päivä. Nimittäin aina kun olet tekemisissä lapsesi kanssa, aina kun hoidat hänen asioitaan, aina kun pidät lasta mielessäsi, aina silloin hoidat vanhemmuuden tärkeää tehtävää. Se on mittaamattoman arvokasta.

Lisäksi riippumatta asemastasi ja arjen mahdollisuuksistasi lapsesi elämässä, sinulla on joka tapauksessa kauaskantoiset vaikutukset lapsesi aikuisuuteen. Kaikki hyvä, minkä lapsi sinulta saa, on rahaa hänen hyvinvointinsa pankkitilille. Jokainen hymy lasketaan, jokainen hellä katse ja kehu tai ystävällinen viesti myös. Usko siihen, että juuri sinä riität lapsellesi. Sinä olet äidin malli tuleville sukupolville ❤️.

Muutama juttu, jotka olisin halunnut tietää ennen lasten saamista.

1. Lapset voivat kasvaa niin monin tavoin hyvään suuntaan. Ei siis ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa elää lapsiperheenä. Tämän asian ymmärtäminen on vanhempana äärimmäisen voimaannuttavaa. Sillä silloin kun voimasi ovat vähissä, tai kun kaikki tuntuu menevän pieleen – olet silti mitä todennäköisimmin menetellyt aivan oikein lapsesi näkökulmasta. Koeta siis tuntea itseäsi kohtaan armoa ja myötätuntoa. Olet tehnyt parhaasi ja lapsestasi tulee aivan hyvä aikuinen! ❤️

2. Lapsuus on täynnä erilaisia vaiheita. Yhdessä vaiheessa lapsesi syö vain bataattia. Toisessa hän seisoo jatkuvasti päällään hereillä ollessaan. Kolmannessa vaiheessa hän paiskoo habituellisti oveaan. Neljännessä hän ilmestyy yhteisiin tiloihin vain ruoka-aikaan. Kaikki nämä ja lukemattomat muut vaiheet tulevat olemaan edessäsi vanhempana vuosien myötä. Lapsuus onkin oikeastaan sarja hetkiä, jatkuvaa muutosta, joka kasvattaa eniten itse vanhempaa. Et voi hallita muutosta, voit ainoastaan pyrkiä pysymään ajan tasalla.

3. Vaikka olet vanhempi, olet edelleen myös ihminen. Olet epätäydellinen. Joskus osaat enemmän, joskus vähemmän. Joskus vaadit liikaa, joskus liian vähän. Joskus epäonnistut surkeasti (esimerkiksi etäkoulun pääsiäisaskarteluissa) ja kiroilet railakkaasti. Joskus valitset väärin, vaikka tiedät, että seuraukset ovat kielteiset. Saatat katua virheitäsi. Saatat olla vihainen, pettynyt tai masentunut. Tämä kaikki kuuluu ihmisyyteen ja vanhemmuuteenkin. Lapsesi ei voisi mitenkään oppia elämään, jos hän ei saisi koskaan nähdä sinun mokailevan tai kokevan haasteita. Ongelmien ratkaiseminen ei ole helppoa kellekään, mutta yrittämällä ratkoa niitä annat lapsellesi arvokasta mallia aikuisuutta ajatellen. Epätäydellisenäkin olet siis lapsellesi riittävän hyvä aikuisen malli.

4. Joskus vähemmän on enemmän. Tämä tarkoittaa, että vähemmän suorittamista tekee yleensä kaikille hyvää. Elämä voi olla rankkaa. Sen parhaat hetket ovat – toisin kuin ajatellaan – usein salakavalia, lyhyitä onnenmurusia kaikkien murheiden ja huolien välissä tai keskellä. Siis arkista sohvaköllöttelyä perheen kesken. Kävely luonnossa. Maittava ateria. Tai halaus läheiseltä. Myös lapsi kokee luultavasti nämä hetket paljon merkityksellisempinä kuin huvipuistot, ulkomaanmatkat tai merkkivaatteet. Älä siis murehdi, jos et voi tarjota materiaalisia asioita lapsellesi. Lapsen myönteinen kasvu ei ole siitä kiinni.

5. Kaikki sanovat, että lapsiperheen aika kuluu nopeasti… Ja niin se myös tekee. Tältähän ei tunnu silloin, kun on valvonut viidettäkymmenettä yötä putkeen ja arki on täynnä vaipanvaihtoa, soseiden syöttämistä ja päiväunia. Mutta siitä se lähtee, siis pikku hiljaa vauhti kiihtymään… Ja yhtäkkiä lapsesi on 12-vuotias ja sinä hämmästelet: “joko se lapsuus meni???” Kyllä, juuri niin se meni. Nopeasti. Ota siis siitä kaikki irti.

6. Pidä kiinni ja nauti kyydistä! Vanhemmuus on joskus hyvin huolestuttavaa, raivostuttavaa, surullista tai pelottavaa. Se on kuitenkin myös ihanaa, iloista, onnellista, käsittämättömän pakahduttavaa. Lapset tuovat mukanaan raikkaita näkökulmia, ihania höpötyksiä, mahtavaa huumoria, vauhtia ja jänniä tilanteita. Lasten ansiosta sinulla ei tule olemaan kovin montaa tylsää hetkeä. Ja mikä tärkeintä, lapset ovat mitä parhaimpia oppaita sinuun itseesi. Pääset tutustumaan omiin erilaisiin puoliisi vanhemmuuden eri vaiheissa. Toisiin piirteistäsi tulet olemaan tyytyväinen, toisiin et. Niistä riippumatta useimmille vanhemmille oma lapsi on kuitenkin arvokkain aarre maailmassa. Pidä siis kiinni ja nauti vanhemmuuden kyydistä! Sillä vanhemmuudessa, kuten elämässä yleensä, itse matka on merkittävämpi kuin päämäärä.

Aikuinen, kyllä saat turvautua toisiin!

Korona on täällä, ja samalla monen ihmisen elämään ovat saapuneet pelko, ahdistus ja ehkä myös epäusko aivan uudessa mittakaavassa. Miten on mahdollista, että tartuntatauti pistää hetkessä koko modernin maailman polvilleen? Ei ole kyse pelkästään inhimillisestä kärsimyksestä, sairaalahoidosta tai kuolemista. Kyse on myös maailmanlaajuisen laman uhasta. Työpaikoista, jotka ovat jo hävinneet. Lomautuksista, veloista ja köyhyydestä. Ja niin edelleen. Lista on käsittämätön, ja käsittämättömyydessään varsin karmea. Ei ihme, että alkaa ahdistaa.

Ihmiset ovat aiemminkin selvinneet hurjista vaikeuksista

Ihminen on kautta aikojen joutunut massiivisten ongelmien kanssa navat vastakkain. Kammottavia tartuntatauteja on ollut aiemminkin, samoin sotia, kuivuutta, nälänhätiä, maanjäristyksiä…you name it! Näiden kamaluuksien ohella myös henkilökohtaiset kriisit, kuten vaikkapa sairastuminen, avioero, työttömäksi jääminen, rikoksen uhriksi joutuminen tai kiusatuksi tuleminen ovat valitettavasti olleet ja todennäköisesti jatkossakin tulevat olemaan monelle osa elämänkokemusten kirjoa.

Kaikesta elämän epäreiluudesta, surusta tai kohtuuttomuudestakin huolimatta yllättävän moni karvaita kokenut silti nousee ajan myötä tuhkasta, pudistelee sen yltään ja jatkaa tallustamista elämän polulla. Elämä voittaa, hitaasti mutta varmasti. Miten tämä on mahdollista?

Resilienssi on termi, joka kuvastaa ihmisen selviytymiskykyä, ts. selviytymisen taitotilaa (olen kirjoittanut siitä aiemminkin esimerkiksi täällä). Resilientti ihminen kaatuu kuten muutkin mutta myös nousee. Selviytymiskykyinen yksilö löytää merkityksiä elämälleen myös katastrofien jälkeen. Hän ei luovuta lopullisesti vastoinkäymisten edessä, vaan hän tavalla tai toisella pala kerrallaan kokoaa itseään kasaan. Joskus se toki vie pitkän aikaa. On hyvä ymmärtää, että selviytymiskyky ei onneksi ole synnynnäinen “talletus”, jota joko on tai ei ole, vaan se on ikään kuin elämän säästötili, jota voi kartuttaa elämän myötä. Mutta selviytymiskykyiseksi kasvamiseen pystyy harva ihan yksikseen.

Onko aikuisen aina oltava vahva?

Psykoterapeutti Maaret Kallio kirjoitti viisaasti Helsingin Sanomien blogiinsa siitä, miten olemme nyt kuin yhteisellä myrskylennolla. Myrskylentoja ei onneksi satu yhden ihmisen kohdalle kovinkaan usein. Pelkkä ajatuskin voimakkaista ilmakuopista herättää kuitenkin ahdistusta monissa, saati sitten pelkojen todentuminen, kun ei pääse pois siitä lentävästä metallipurkista 10 000 m korkeudessa, ja kun on vain kestettävä…

Moni miettii nyt koronapandemian kynnyksellä, pitäisikö aikuisen sietää kaikki kielteiset ja huolestuttavat tapahtumat yksin. Onko oltava aina vahva, lasten tai muiden läheisten edessä vankkumattoman rohkea, onko jaksettava kantaa kaikki? Onko kärsittävä hiljaa, riippumattomana kenestäkään?

Vastaukseni on yksiselitteinen: ei ole. Ei pidä. Eikä tarvitse.

Saat hakea lohtua läheisiltä!

Tärkeintä selviytymiskyvyn kannalta on nimittäin oivaltaa se, että kenenkään – edes aikuisen – ei tarvitse selvitä yksin. Aikuinen saa luvan kanssa tarvita vaikka joka päivä juttuseuraa, viestejä, ystävällisiä sanoja tai kuulevan korvan. Saa kaivata halauksia ja rapsuttelua. Saa haluta rauhoittelua toiselta ihmiseltä ihan vain oman hyvinvointinsa vuoksi. Ei sille tarvitse olla muita “hyödyllisempiä” perusteita.

Vaikka ei olisi oppinut omassa lapsuudessaan pyytämään apua, siltikään ei tarvitse jäädä yksin. Aikuinenkin saa sanoa:

  • “Minulla on hätääntynyt/ahdistunut/turvaton olo”
  • “Voisitko lohduttaa minua?”
  • “Kaipaan seuraa”
  • “Kunpa asiat palaisivat normaaleiksi”‘
  • “Minua pelottaa.”
  • “Auta minua!”
  • “Voitko puhua kanssani?”

Nämä ovat monelle juuri nyt ajankohtaisia ajatuksia ja tunteita, eikä niiden ilmaiseminen ole missään tapauksessa väärin. Päinvastoin, ahdistuksen ja pelon tunteet loivenevat ja heikkenevät, kun niitä jonkun kanssa voi jakaa. Ja vaikka turvautuisi hädän hetkellä toisiin, se ei missään nimessä tarkoita, että aikuinen olisi lapsellinen tai riippuvainen. Se, että ymmärtää tukeutua muihin ihmisiin, pyytää ja vastaanottaa apua, on tärkeä omaa selviytymiskykyä vahvistava taito.

Ja erityisen hieno ihmissuhde on sellainen, jossa nämä omien tunteiden ja ajatusten jakamiset kohtaavat myötätuntoisen vastaanoton. “Mistä tunnet sä ystävän…” alkavat erään tunnetun iskelmän sanat. Hyvässä ystävyys-, sukulaisuus- tai parisuhteessa toisen vilpittömät avunpyynnöt johtavat tosiaankin avun saamiseen. Ja jos ne eivät johda eivät, voi kysyä, onko kyseisellä ihmissuhteella myönteistä merkitystä oman elämänlaadun kannalta.

Toiset ihmiset ovat nimittäin aina olleet ihmiselle elintärkeitä niin ruuan kuin muun selviytymisen kannalta. Me ihmiset emme ole kovin paljon kivikaudesta lähtien muuttuneet, jolloin yhteisö merkitsi kaikkea mahdollista turvaa, jota voi saada. Nykyajan yhteisöt eivät silti välttämättä ole tiivis kylä- tai sukuporukka, kuten ammoisina aikoina, vaan yhtä hyvin parhaana omana yhteisönä voi toimia naapurusto, kaveriporukka tai nettituttujen joukko. Pääasia on, että laumassasi voit tulla kuulluksi, hyväksytyksi ja vuorollasi myös autetuksi. Voit toisaalta itse palauttaa hyvän kiertoon auttamalla tilaisuuden tullen muitakin.

Muista, ettemme koskaan aikuisinakaan ole muista täysin riippumattomia. Ota siis riski, pyydä tarvittaessa apua, ja anna toisten tukea sinua. Tuki ja lohtu kuuluu myös sinulle.

P.S. Selviytymiskykyyn liittyy monenlaista kiinnostavaa. Aiomme pöyhiä aihetta tarkemmin Riihonen ja Laine -podcastimme tulevassa jaksossa, jota odotan innostuneena pääsevämme tekemään.

P.P.S. Jos ahdistus ja pelot valtaavat mielen, etkä tiedä, mitä tehdä, tältä sivustolta löydät tietoa koronan psykososiaalisista vaikutuksista ja esim. Kriisipuhelimesta voit saada tukea. Lisäksi erilaisia auttavia chat-palveluita on eri-ikäisille olemassa, mm nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu Sekasin-chat. Voit myös olla yhteydessä oman kuntasi mielenterveyspalveluihin tuen saamiseksi.

Miten auttaa lasta sietämään tuntemattoman pelkoa

Epävarmuuden sietäminen on kaikille ihmisille vaikeaa. Erityisen vaikeaa se on silloin, kun olemassa on todellisia syitä epävarmuuteen. Hyvin moni aikuinen on varmasti tuntenut viime päivinä uudenlaista epävarmuutta, pelkoa ja jännittyneisyyttä siitä, miten meneillään oleva Covid-19 – virusepidemia voi vaikuttaa omaan tai läheisten elämään. Joillakin pelko yleistyy laajemmin jopa yhteiskunnan kestokykyä koskevaksi nykyisessä poikkeuksellisessa tilanteessa. Tässä kirjoituksessa käsittelen erityisesti sitä, miten lasten vanhemmat voivat tukea lapsia sietämään pelkoa tai epävarmuutta. Kenties jotain keinoista voit ottaa aikuisena käyttöön myös omaan elämääsi.

Kuuluisa Fransiskus Assisilaisen tyyneysrukous menee suurin piirtein näin: “Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.” Kyseisessä virkkeessä on mielestäni parikin oikein hyvää pointtia.

Ensinnäkin epävarmuutta herättävissä tilanteissa sen jäsentäminen, mihin voi vaikuttaa ja mihin ei, on tärkeää. Tällainen monia ihmisiä pelottava tilanne, kuten virusepidemia, ei tee tässä poikkeusta. Aikuisena voin vaikuttaa siihen, kuinka usein pesen käsiäni, jäänkö flunssan iskiessä kotiin potemaan vai menenkö töihin, tai vienkö tällä viikolla lapset harrastuksiin, jossa tulee paljon lähikontaktia. Sen sijaan kotimaan hallinnollisiin päätöksiin, yhteiskunnan reaktioihin poikkeustilanteessa tai viruksen ominaisuuksiin en voi juurikaan vaikuttaa. Mitä vähemmän nämä aika erityyppiset sekoittuvat keskenään, sitä turvallisemmaksi voin yleisesti oloni tuntea. Silloin ei tarvitse käyttää energiaa turhaan murehtimiseen.

Toisena huomiona nostaisin esille sen, miten elämä oikeastaan aina hyvin epävarmaa. Tämä hetki ei tee siitä poikkeusta! Emmehän oikeasti voi hallita niin monia asioita kuin olemme tottuneet kuvittelemaan. Monille nykyinen elämäntyyli sisältää todella paljon täydellisen kontrollin elementtejä: päivärutiiniemme lisäksi olemme tottuneet mittaamaan melkein kaikkea – sykettä, unta, kaloreita, treeniin käytettyä aikaa, arvosanoja… Kaikesta tästä huolimatta kukaan ei voi nähdä tulevaisuuteen eikä siten ennustaa, miten elämä tulee menemään. Niinpä joskus on hyvä hallitsemisyritysten sijaan vain keskittyä pysymään elämän vuoristoradan kyydissä, tarjoaa se sitten mitä tahansa.

Mutta asiaan! Lupasin tarjota muutaman vinkin, miten voit auttaa lapsia sietämään epävarmuutta, jota nyky- tai johonkin muuhun tilanteeseen liittyy.

  1. Ole lapselle läsnä. Sinun ei tarvitse olla erityisen voimakas, rohkea tai varma kyetäksesi tukemaan lastasi. Riittää, kun olet sinä, lapselle tuttu ja tärkeä aikuinen. Käytä lapseesi aikaa, jos hän on jännittynyt, pelokas tai ahdistunut. Juttele ja silittele. Lohduta, hali, ja kerro, että lapsesta pidetään huolta! Lapsi tarvitsee psyykkiseen hyvinvointiinsa tunteen, että hän on turvassa.
  2. Vastaa lapsen kysymyksiin niin pitkälle kuin osaat – toki ikätasoisen ymmärryksen mukaisesti. Jos et tiedä vastausta, senkin voi sanoa ääneen. Ei tarvitse tietää kaikkea. Voitte myös yhdessä ottaa selvää asioista. Nykytilanne on lisäksi oiva mahdollisuus mediakasvatukseen. Miten voitte erottaa asiallisen informaation epäasiallisesta?
  3. Puhu tunteista. Voit kysyä suoraan, pelottaako lasta. Myös muita kielteisiä tunteita, kuten ärsyyntymistä, ahdistusta, kauhua tai vihaa voi liittyä elämän muutostilanteisiin. Tunteiden määrä voi myös mitata. Tavallinen tapa mitata tunteen voimakkuutta on arvioida tunnetta asteikolla 0-10, jossa 0= ei lainkaan ja 10= voimakkain mahdollinen tunne. Voitte seurata lapsen kanssa, miten pelon määrä kehittyy, kun virustilanne muuttuu. Kun ajatukseen jylläävästä viruksesta on pikku hiljaa totuttu, muuttuuko pelon voimakkuus? Kun lapsi tekee itselleen mieluisia asioita, muuttuuko pelon voimakkuus silloin? Pelosta on helpompi puhua, kun se on jotain mitattavaa eli paremmin jäsennettävää. Kysy myös pelon takana olevia ajatuksia. Mitä kaikkea onkaan lapsen mielessä?
  4. Nauti perheajasta. Harvoin ainakaan kouluikäisten tai teinien perheillä on yhtä hyviä mahdollisuuksia viettää aikaa yhdessä kiireettä kuin nyt, sillä lähes kaikki harrastukset ovat tauolla. Siksi on aika köllöttää sohvalla yhdessä. Voi tehdä retkiä tai ulkoilla. Voi siivota yhdessä tai kokata. Perheen lisääntynyt yhteinen aika on myös mahdollisuus lisätä keskinäistä läheisyyttä.
  5. Pidä huolta rutiineista. Vaikka nyt on meneillään todella monenlaisia mullistuksia arjessa, kaupassakäynnistä ja koulujutuista alkaen, joistakin asioista kannattaa pitää kiinni: nukkumaanmenoajat, ruokailut, ulkoilut ja muut päivittäiset tavat ovat edelleen ajankohtaisia ja tarpeellisia. Niistä ei kannata liikaa tinkiä. Myös järkevistä digiaikarajoituksista on pidettävä kiinni.
  6. Anna lapsen jatkaa lapsen elämää. Vaikka aikuisten mielessä onkin varmasti paljon asioita, jotka liittyvät terveyteen, talouteen tai muuhun ajankohtaiseen, näiden ei kannata antaa liikaa “valua” lapsen päälle. Lasta kiinnostavat leikit, kaverit, askartelu, mieluisat urheilu- tai muut harrastukset aivan eri mittakaavassa kuin aikuisten huolet. Voit siis kaikesta uutisoinnista huolimatta aikuisena suoda lapselle mahdollisuuden nauttia tavallisista jutuista.
  7. Kun koette asioita, joihin ette voi vaikuttaa, keskity tekemään lapsen ja omasta olostasi mahdollisimman mukava. Jos joudut karanteeniin, silti voit lukea kirjoja tai katsoa leffoja. Jos lapsi on flunssassa, silti voitte puuhailla, vitsailla tai pelata vaikka lautapelejä yhdessä. Sekä lapsi että aikuinen saavat ottaa hetkiä rentoutumiseen, vaikka jotain huolestuttavaa olisikin maailmassa tapahtumassa. Jos kyseessä on asia, johon ei voi vaikuttaa, rentoutuminen sekä itsestä huolen pitäminen on hyvä suoja haitalliselle (ns. toksiselle) stressille. Rentoutumista voi myös harjoitella, jos se on vaikeaa – näitä harjoituksia löydät esimerkiksi Youtuben sivuilta Mielenterveystalo-hakusanalla.
  8. Suojaa lasta medialta. Tutkimuksista tiedetään, että liiallinen media-altistus aiheuttaa lapsille ja nuorille ahdistusoireita. Varsinkin, kun Youtube, Insta, Snapchat ja muut alustat sisältävät paikoin erittäin järkyttäviä videoita, uutispätkiä ja muuta raflaavaa, osin harhaanjohtavaa materiaalia, ei kannata antaa lasten ja nuorten uppoutua liikaa digilaitteille. Toisaalta uutisista voi jutella lapsen kanssa – lapsethan altistuvat niille joka tapauksessa jossain määrin. On tärkeää, ettei lapsi jää yksin pohtimaan uutisten sisältöä.
  9. Tiedetään tutkimuksista, että lapsen kannalta traumaattiset asiat ovat perusturvallisuutta järkyttäviä tapahtumia, joita on saattanut olla aivan mahdoton ennakoida. Niiden kokemiseen liittyy usein tulevaisuudenuskon menetys. Nykytilanne ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti, että se olisi välttämättä lapselle traumaattinen. Ja paljon on meistä aikuisista kiinni, miten turvalliseksi sen lapsille teemme. Tue siis lapsen uskoa hyvään tulevaisuuteen yllä olevin keinoin sekä puhumalla mukavista asioista, joita voitte tehdä kesällä, ensi vuonna, viiden vuoden päästä ja niin edespäin. Usko myös itse, että näitä kivoja hetkiä tulee. Epidemia tulee mutta myös menee, ja elämä jatkuu.

Lempparilastenrunoni on Juha Itkosen käsialaa. Laitan sen tähän loppuun, kenties osin lohdutukseksi mutta myös sen kirkastamiseksi, että meidän ihmisten ongelmat ovat maailmankaikkeuden näkökulmasta loppujen lopuksi melko pieniä. Mitä tahansa elämäs tapahtuukaan, siitä voi myös selvitä.

“Kaikenlaista tapahtuu

ja tällaista tapahtui kerran:

etana kiipesi puun latvaan

matka kesti viikon verran.”