Kun et tiedä mitä tehdä, istu tunteesi kanssa

Viime aikoina olen miettinyt kovasti meidän ihmisten suhdetta tunteisiin. Olen luennoinut jo todella monta kertaa tunnesäätelystä eri puolella Suomea, erityisesti kirjoitettuamme kirjan lapsen aggressiokasvatuksesta. Luennoissani olen usein aluksi puhunut lapsen tunnesäätelyn kehityksestä, sen mahdollisista pulmakohdista ja sen jälkeen keinoista, joilla voimme auttaa lasta säätelemään tunteitaan. Olen jaotellut keinot puheessani tyypillisesti behavioraalisiin (eli käyttäytymisen muokkaamiseen), mielensisäisiin ja kehollisiin ja käynyt niitä läpi aika konkreettisella tasollakin.

Mutta entä kun keinot eivät toimi? Entä kun lapsi raivoaa siitä huolimatta, että olet jo kymmeniä kertoja nimennyt hänen tunteensa kiukuksi? Entä kun teini itkee tai ragee, vaikka olet pyytänyt häntä harjoittelemaan syvähengitystä ja kuuntelemaan mieluisaa musiikkia rauhoittuakseen? Entä kun aikuiselta lentävät sittenkin sekä ärräpäät että lautaset, vaikka hän voisikin käyttää hermostumisenergiansa vaikkapa halkojen hakkaamiseen tai korttelin ympäri juoksemiseen? Entä kun kaikki keinot on kokeiltu, ja olet jo ihan puhki, etkä jaksa yhtään enempää tunnetta?

Tunteiden sietäminen on toisinaan vaikeaa

Yksi tärkeimmistä oivalluksistani psykoterapeuttiopintojen aikana oli se, miten tärkeää on ylipäätään vain sietää tunteita. Ei siis muuttaa niitä. Tai estää niitä. Tai parantaa niitä. Vaan ylipäätään sietää niitä: olla niiden kanssa ja tutkia niitä rauhassa.

Useimmat ihmiset tekevät nimittäin todella monia erilaisia asioita ja toimenpiteitä välttääkseen epämiellyttäviä tunteita. He saattavat esimerkiksi käyttää yönsä murehtimiseen nukkumisen sijaan. Murehtiminen on loistava keino paeta tunteita: ajatukset upottavat ahdistuksen jonnekin syvälle tavoittamattomiin. Jäljelle jää vain rasittava ajatusmylly, joka kyllä pitää hereillä, mutta enää niin pahalta ei tunnu!

Ihmiset saattavat juoda alkoholia mieluummin kuin tuntea epämukavia tunteita. He saattavat raivota mieluumin kuin tuntea surua tai uppoutua puhelimeen mieluummin kuin olla turhautuneita. He saattavat tehdä liikaa töitä, syödä liikaa tai nälkiintyä, urheilla maanisesti tai jättää olematta yhteydessä johon kuhun ihan vain välttääkseen sen tunteen tai ne tunteet, joita joku tilanne tai ihminen herättää.

Ihmiset voivat myös käyttää monia keinoja “työstääkseen tunteitaan”, kun samalla todellisuudessa pyritään vain pääsemään niistä mahdollisimman nopeasti eroon. Saatamme ylianalysoida tunteita etsien niille pikaista pakoreittiä. Yritämme pakottaa itsemme tai lapsemme tekemään rentoutusharjoituksia, puristella stressilelua tai toistella mantraa, kun mikä tahansa tunne pilkahtaa esiin. Tai saatamme jopa syyllistää itseämme tai lapsiamme esille nousevista tunteista, koska niitä on niin vaikea sietää. Kaikillahan olisi paljon mukavampi, jos vain ajateltaisiin myönteisesti, vaiettaisiin ja hymyiltäisiin…

Kun käytämme jotain mainitsemistani tavoista toimia (ja toki niitä on paljon muitakin), emme tosiasiallisesti istu tunteen kanssa. Emme vain ole tuntien kehoaravistelevaa vihaa, pettymystä, surua, kateutta, kauhua, pelkoa tai inhoa (tai yhtä hyvin onnea, rakkautta, iloa). Päinvastoin. Joskus tuntuu siltä, ikään kuin meillä olisi pakonomainen tarve olla tuntematta mitään. Ja tällainen pakkohan siirtyy kätevästi eteenpäin sukupolvelta toiselle.

Tunteet ovat tärkeää informaatiota

Tunteiden idea ei ole, että niistä pitää päästä eroon, vaan ne ovat tarpeellinen tiedon lähde. Moni tärkeä päätös on tehty osin tunteisiin (“gut feeling”) luottaen. Moni tärkeä havainto on perustunut ehkä jopa enemmän tunteisiin kuin loogiseen päättelyyn. Tunteet ovat viittoja, joita seuraamalla päästään todenmukaisemman tiedon lähteille kuin pelkästään järjen voimin. Ja väitän, että ylipäätään elämän mielekkyys perustuu pitkälti siihen, että se tuntuu joltain. Emme vain siis ole. Vaan myös tunnemme olevamme.

Vaikka intuitioon ei pidä aina luottaa sokeasti, tunteet kertovat todellisuudesta toisinaan sellaistakin, mitä ei sanota ääneen tai mitä jopa yritetään tietoisesti häivyttää. Siksi tunteen ja ns. selitetyn todellisuuden välinen ero voi tuntua hyvin ristiriitaiselta ja vaikealta. Jopa niin, että tällaisessa tilanteessa ihminen pyrkii tukahduttamaan tai vaimentamaan oikeutetun tai oikeaan viittaavan tunteensa, jotta tilanne muuttuisi sopusointuisemmaksi. Kustannuksena kuitenkin on huono vointi, joka liittyy puuttuvaan yhteyteen omien tunteiden kanssa. Toimivampi ratkaisu voisikin olla tunteiden hyväksyminen sellaisena kuin ne ovat, ilman tarvetta muuttaa niitä suuntaan tai toiseen.

Toisaalta tunteista ei tarvitse myöskään jatkuvasti jauhaa eikä niihin tarvitse keskittyä 24/7. Harva meistä puhuu jatkuvasti niistäkään virikkeistä, joita näkee, kuulee tai haistaa. Me otamme tällaiset ärsykkeet yksinkertaisesti informaationa. Tunteiden osalta toimimme jostain syystä toisin. Vaikka ne ovat juuri sitä samaa – informaatiota – olemme hämillämmr. Haluamme heti eroon tunteen tuottamasta epämukavuudesta. Tai emme lainkaan luota siihen, mitä tunne kertoo. Monella aikuisella menee puolet elämästä sen harjoitteluun, että alkaa kuunnella omia tunteitaan ja toiveitaan.

Neuvo: istu tunteen kanssa niin pitkään kuin tarvitsee

Hiljattain näin meemin. Siinä sanottiin näin: “The human body is 90 % water. So we are basically just cucumbers with anxiety.” Aluksi nauratti, mutta pian tajusin tässä olevan totta toinen puoli: ihmisluontoon vain yksinkertaisesti kuuluu, että tuntuu joltakin. Ahdistus, ajoittainen suru tai jopa lievä alakulo ovat osa jokaisen ihmisen elämää jollain tavalla. Siksi niitä ei tarvitse pelätä, ja siksi ne eivät myöskään tarkoita, että niitä kokeva on hullu tai välttämättä osoita, että missään olisi mitään isompaa vikaa.

Siksi seuraavalla kerralla, kun sinusta tuntuu epämukavalta – olet sitten ahdistunut, surullinen tai vihainen – tee jotain toisin. Nimittäin älä välttele. Älä yritä muuttaa mitään. Älä käytä mitään keinoa äläkä analysoi.

Istu sen sijaan alas ja anna tunteen vallata sinut täysin. Osaatko kertoa, mikä tunne se on? Tarkkaile, miten korkealle tunteen aalto tällä kertaa nousee. Kuinka pitkään tunteen huippu kestää? Onko se heikko, keskivoimakas, voimakas vai sietämättömän voimakas? Tuntuuko muita tunteita samanaikaisesti? Nouseeko niistä erilaisia aaltoja? Mitä tapahtuu, kun tunteiden aallot kohtaavat toisensa?

Lisäksi: miltä kehossasi tuntuu? Kiertääkö veri eri tavalla? Tunnetko kireyttä, painetta tai muutoksia jossain kehossasi? Tarkkaile myös ajatuksiasi kuin laivoja merellä, kuin pilviä taivaalla tai kuin ukkosen jyrähdyksiä. Mitä mielessäsi tapahtuu? Mistä mielesi täyttyy? Mikä on kamalinta? Mikä on hienointa?

Ole vain näin hetki. Tulet huomaamaan, että jo yllättävän pian, vain muutaman minuutin kuluttua, sinulla on jo hiukan erilainen olo. Kaikki tunteet, niin voimakkaita kuin ne ovatkin, ovat vain hetkellisiä. Ihmiskeho on mestari siirtymään tunteissa ja kokemuksissa seuraaviin, vaikka edellinen olisi voimakaskin elämys.

Ja samalla tavalla sitten, kun lapsesi, puolisosi tai työkaverisi on täynnä tunnetta, kokeile joskus seuraavaa: älä yritä sittenkään muuttaa mitään. Jätä keinot sikseen. Kokeile sen sijaan keskittymistä vain olemaan tämän toisen ihmisen kanssa. Jaa pieni tunteentäyteinen hetki hänen elämästään. Ihmiset eivät mene rikki tunteista, joten sinun ei tarvitse toimia eikä ratkaista mitään. Voit keskittyä olemaan läsnä. Joskus voi tuntua hyvältä sanoa jotain myötätuntoista tai koskettaa tunteen vallassa olevaa lempeästi, mutta useimmat ihmiset tarvitsevat tunnepitoisina hetkinä oikeastaan ainoastaan toisen ihmisen läsnäolon. Ja mikä mystisintä, se usein riittää. Samalla kun istumme epämiellyttävän tunteen kanssa, sen voima alkaa heikentyä. Ja sitten elämä jatkuu.

Köyhyys ja lasten mielenterveys – minkälainen yhteys näillä on?

Juuri nyt monia tässä maassa huolestuttaa. Koronapandemia on vienyt elannon suurelta joukolta ihmisiä, jotka ovat aiemmin olleet tukevasti työelämässä joko palkansaajina tai yrittäjinä. Pandemian yltymiseen liittyvät rajoitukset johtivat jo 2020 keväällä siihen, että monen tulonlähteet yksinkertaisesti hävisivät yhdessä yössä.

Vaikutukset globaalisti ovat hämmentävässä mittaluokassa. Esimerkiksi USA:ssa, jossa yhteiskunnan yleisiä tukiverkkoja on niukasti, koronan vuoksi työttömäksi on jäänyt miljoonia. Tähän liittyen arviolta 24 miljoonaa henkeä eli 11 % USA:n aikuisväestöstä onkin kärsinyt riittävän ruuan puutteesta nyt tammi-helmikuun 2021 aikana “joskus” tai “usein” (lähde: tässä). Verrattuna vuoteen 2019, riittävän ruuan puutteesta kärsivien määrä on melkein kolminkertaistunut, mikä on häkellyttävää.

Myös Suomessa köyhyys on lähtenyt selvään kasvuun. Työ- ja elinkeinoministeriön kuukausittain julkaisemassa viimeisimmässä Työllisyyskatsauksessa joulukuulta 2020 todetaan näin: “Työ-­ ja elinkeinotoimistoissa oli joulukuun lopussa yhteensä 357 400 työtöntä työnhakijaa. Se on 99 700 enemmän kuin vuotta aikaisemmin. —Työttömien työnhakijoiden osuus työvoimasta oli 13,6 prosenttia, eli 3,8 prosenttiyksikköä korkeampi kuin vuosi sitten.” (lähde: Työllisyyskatsaus, joulukuu 2020)

Mitä tekemistä työttömyydellä ja köyhyydellä on lastenpsykiatrian kanssa?

Olen jo aiemmin usein kirjoittanut siitä, miten lastenpsykiatria on melko vähän perinteistä lääketiedettä ja sen sijaan runsaasti sekoitus psykologiaa, sosiaalityötä, sosiologiaa ja muitakin yhteiskuntatieteitä. Mielenterveys käsitteenä – niin mielellään kuin ajattelisimmekin sen sektorimaisena, muusta elämästä irrallisena yksikkönä – rakentuu todellisuudessa ympäristön ml. perheen ja yhteiskunnallisen tilanteen kontekstiin. Mielenterveyttä ei siis voi oikeastaan erottaa siitä, mitä perheessä, yhteisössä ja maailmassa on meneillään, koska ihmisinä emme ole irti näistä vaikutteista, ovat ne sitten kannaltamme myönteisiä tai kielteisiä. Näin ollen on loogista, että aikuisten työttömyys, köyhyys ja muutkin ongelmat, kuten mielenterveys, heijastuvat suoraan lapsiin. Köyhyyden ja huono-osaisuuden merkityksestä lasten mielenterveyteen tiedetään tutkimusten perusteella jo paljon. Kielteisten vaikutusten on havaittu yltävän niin lasten tunne- ja käytösoireisiin kuin päihdeongelmiin ja itsetuhoisuuteenkin.

Eräs klassinen esimerkki köyhyyden vaikutuksista lasten mielenterveyteen on USA:n alkuperäisreservaatissa tehty naturalistinen tutkimus vuodelta 2003, johon olen ennenkin viitannut. Kyseisessä tutkimuksessa 1420 maaseudulle asuvalle lapselle tehtiin vuosittainen psykiatrinen arvio vuosina 1993-2000. Noin neljännes näistä lapsista edusti etnisesti Amerikan alkuperäisväestöä, loput olivat etnisesti kaukaasialaisia. Tutkimuksen puolessa välissä alueelle tuli kasino, joka alkoi maksaa alueen alkuperäisväestölle nousevaa rahallista korvausta. Korvauksen ansiosta 14 % tutkimukseen osallistuneista perheistä nousi pois köyhyydestä tutkimuksen aikana. Kyseisten perheiden lasten käytöshäiriöiden määrä väheni merkittävästi. Sen sijaan köyhinä pysyvien perheiden lasten lastenpsykiatrisen häiriön (masennus, ahdistus tai käytöshäiriö) riski pysyi selvästi korkeampana kuin ei-köyhien ja ex-köyhien perheiden lasten (lähde ja artikkeli luettavissa täältä). Käytöshäiriöiden vähenemistä selitti mediaattorina taloudellisten resurssien mahdollistama parempi lasten valvonta aikuisten taholta. Käytöshäiriöistähän siis tiedetään, että ne liittyvät usein paitsi perheen vuorovaikutusilmapiiriin, myös puutteelliseen lasten valvontaan (vrt. 8-vuotias skeittaa ulkona klo 21 asti, koska vanhempi/vanhemmat ovat työvuorossa).

Tutkimusten mukaan lapseen kohdistuva henkinen, fyysinen, seksuaalinen tai muunlainen väkivalta, laiminlyömiset ja muu kaltoinkohtelu vaikuttavat lapsen kehitykseen erittäin vahvan kielteisesti. Aivotutkimuksista tiedetään, että henkinen väkivalta vaikuttaa kehittyviin aivoihin aivan yhtä perustavanlaatuisesti kuin fyysinenkin. Väkivallan ja laiminlyöntien ennaltaehkäisemisen kannalta on tärkeä ymmärtää tällaisen toiminnan ja köyhyyden välinen suhde. Köyhyys lisää kaltoinkohtelevan ja laiminlyövän vanhemmuuden todennäköisyyttä, ja toisaalta kaltoinkohteleva ja laiminlyövä vanhemmuus aiheuttaa puolestaan mielenterveyden ongelmia. Köyhyyden vanhemmuutta haastavat vaikutukset liittyvät ilmeisesti ainakin stressiin ja sosiaaliseen deprivaatioon. Jo aiemmista taloudellisista lamavaiheista tiedetään, että niiden aikana lapsiin kohdistuva sekä perheväkivalta ja päihteiden väärinkäyttö lisääntyvät. Esimerkiksi “Great Recessionin” aikana USA:ssa 2007-2010 lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan liittyvien päävammojen määrä kaksinkertaistui! (lähde: tässä) Valitettavasti nykyinen koronan aiheuttama tilanne tuskin mitenkään poikkeaa näistä aiemmista tutkimuksista. Nyt jo on tiedossa, että lastensuojeluilmoitusten määrä on kasvanut Suomessakin (lähde: täällä)

Jos tilillä on 5 euroa, jolla pitäisi saada hankittua viikon ruuat, se on jo itsessään aikuiselle erittäin stressaava tilanne. Jos tilanteeseen liittyy lapsia tarpeineen (läksyt, harrastukset, pieneksi jääneet vaatteet, kiukuttelut, lasten joutuminen ongelmiin mm näpistely), mahdollisesti työnhakua tai etuuksiin liittyvää byrokratiaa, ulkopuolisuuden, häpeän ja osattomuuden kokemusta sekä kenties vieläpä ihmissuhdeongelmia, on ymmärrettävää, että kokonaisuus vaikuttaa niin vanhemman kuin lapsenkin mielenterveyteen! Ja tilanne vaikuttaa itse asiassa myös lapsen fyysiseen terveydentilaan. On ollut jo pitkään tiedossa, että sosioekonomisesti huono-osaisilla ihmisillä on enemmän fyysisiä sairauksia ja niihin liittyvää hoidon tarvetta. Mutta sydäntäsärkevää kyllä, lisäksi vaikkapa syöpähoitojen teho lapsen syöpään on parempi, jos lapsen perhe on sosioekonomisesti hyväosainen (katso uutinen täältä).

Köyhyyden vaikutusten minimoiminen tukee lasten mielenterveyttä

Koronan ja myös kaiken olemassa olevan tutkimustiedon johdosta olisi ajankohtaista pohtia, miten yhteiskunta voi kehittyä lievittääkseen köyhyyttä ja siihen liittyviä psykososiaalisia ongelmia. En ole sosiologi enkä poliitikko, joten otan tähän kantaa vain lastenpsykiatrian ammattilaisena. Mutta seuraavia nostaisin esille tärkeinä asioina:

  1. Ymmärretään, että köyhyys voisi koskea ketä tahansa, ja kuka tahansa voi huonolla tuurilla joutua turvaverkkojen ulkopuolelle. Puhutaan köyhyydestä ymmärtäväisesti ja häpeää sekä stigmaa lievittäen. Toivoisin myös medioiden jatkavan köyhyydestä kirjoittamista siten, että huono-osaisuuden kokemus välittyisi myös niille, joita asia ei muuten koske ja joilla rahaa riittää.
  2. Katsotaan, että kunnassa on neuvolaikäisten vakituinen terveydenhoitaja/jia, joka on matalan kynnyksen linkki odottaviin ja vauvaperheisiin. Hänen kauttaan perheillä syntyy luontevasti kontakteja sosiaalipalveluihin ja muihin tukiverkostoihin. Mikä tärkeämpää, hänen keskustelutuellaan, kotikäynneillään ja avullaan voidaan luoda hyväksyvän ja lämpimän psykososiaalisen tuen ilmapiiri, jolla on tutkimusten mukaan merkitystä erityisesti vähäosaisten äitien elämässä. Ja tämä taas säästää yhteiskunnalta pitkällä tähtäimellä aivan älyttömän paljon rahaa ja perheiltä kärsimystä (lähde: neuvolaa vastaavasta Nurse Family Partnership- ohjelmasta lasketut estimoidut säästöt vuoteen 2031 mennessä täältä).
  3. Hommataan kuntiin perhetyöntekijöitä, jotka saavat riittävän koulutuksen tarjotakseen perheille matalalla kynnyksellä paitsi maksutonta kotiapua ja lastenhoitoapua, myös luontevasti valmennusta myönteisten kasvatuskäytäntöjen haltuunottoon (ml. palkitseminen, kehuminen, väkivallattomat kasvatuskeinot). Perhetyöntekijän työ on vaativaa, joten heille soisin mielellään työssä jaksamista ja ammatillista kehittymistä tukevan työnohjauksen (samoin neuvolan terkkareille muuten!).
  4. Mahdollistetaan kunnassa nuorisotyön toteutuminen mahdollisimman monella tavalla nuorten saataville, myös iltatyönä. Nuorisotilat on pidettävä auki yömyöhään! Ne ovat niitä harvinaisia päihteettömiä kodinulkopuolisia tiloja, jonne nuoret voivat hakeutua mukavan tekemisen ja turvallisten aikuisten pariin.
  5. Huolehditaan siitä, että yhteiskunnassa on riittävän monia ja riittävän hyvin palkattuja sosiaalityöntekijöitä, joilla ei ole liikaa asiakkaita vastuullaan – jotta he ehtivät selvittää omien asiakkaidensa tilanteet perusteellisesti. Erityisen hyvän avun toivoisin kohdistuvan niille lapsille, jotka on sijoitettu kodin ulkopuolelle sekä heidän perheilleen, sekä toisaalta sijaishuollosta itsenäistyville nuorille (ns. jälkihuolto).
  6. Huolehditaan siitä, että sijaisperheet saavat kaiken mahdollisen tuen ja avun, joka on saatavilla. He tekevät tärkeää työtä sellaisten lasten kasvattajina, joilla mielenterveyden riskit ovat tavallista suuremmat. Huolehditaan lastenkotien riittävästä resursoinnista. Huolehditaan siitä, että lait ja ohjeet mahdollistavat niin lasten rajaamisen väkivallattomasti kuin myös sekä aikuisten että lasten turvallisuuden lastenkodeissa.
  7. Tarjotaan vähätuloisten perheiden alle kouluikäisille lapsille riittävän helposti paikka maksuttomaan varhaiskasvatukseen > psykososiaalisen deprivaation ennaltaehkäisy mahdollistuu ja usein myös perheiden jaksaminen paranee. Kehitysviiveiden huomioiminen ja niiden lievittäminen tapahtuu lisäksi tehokkaasti varhaiskasvatuksen kontekstissa.
  8. Pidetään huolta, että lapsiperheiden taloudelliset tuet pysyvät kohtuullisina ja niitä korjataan indeksien mukaisesti. Tämä tarkoittaa siis vanhempainpäivärahaa, hoitorahaa ja kaikkia niitä rahallisia tukia, jotka mahdollistavat vähätuloisten perheiden kohtuullisen elämän. Esimerkiksi rahallinen tuki vähävaraisille perheille lasten harrastusmaksuihin on usein välttämätön. Mitä tulee kuntoutuksiin, esimerkiksi Kelan vaatima vuosittainen 300 e omavastuu taksikyytien osalta kuntoutukseen ja takaisin kotiin on kestämättömän suuri useimmille perheille. Jos tuota rahaa ei onnistuta raapimaan kasaan, monen lapsen kuntoutus estyy (esimerkiksi neuropsykologinen lukikuntoutus toisella paikkakunnalla). Mielestäni lasten kuntoutusten osalta koko 300 euron omavastuu tulisi poistaa.
  9. Huolehditaan siitä, että oppilashuolto toteutuu kunnissa asetusten mukaan. Oppilashuollon palvelut varmistavat kaikkien, myös huono-osaisten lasten tarpeiden kohtaamisen matalalla kynnyksellä koulussa. Esimerkiksi em. neuropsykologinen tai muu kuntoutus järjestyy oppimisvaikeuksiin usein juuri oppilashuollon aloitteesta. Tämä on upea ja Suomessa erityisen hyvin mietitty toimintamuoto. Myös matalan kynnyksen psykologipalvelut ovat saatavissa lapsille ja nuorille oppilashuollon kautta. Psykologiresurssia on kuitenkin yleensä aivan liian niukasti. Sen on järjestyttävä kunnissa niin, että lasten kognitiivisen taitotason kartoittaminen mahdollistuu joustavasti, mieluiten puolen vuoden sisällä ammattilaisten pyynnöstä. Tällä on suuri merkitys niin oppimisvaikeuksien kuin myös lastenpsykiatrisen hoidon kannalta.
  10. Tarjotaan lapsille maksutonta tai erittäin edullista harrastustoimintaa koulupäivän oheen. Esimerkiksi Tampereella on “Harrastava iltapäivä”-toiminta, jonka ansiosta tarjolla on todella monenlaista mukavaa harrastusmahdollisuutta shakkikerhosta ja kokkikerhosta urheiluun kouluikäisille. Tämä mahdollistaa koululaisille turvalliset iltapäivät ja virkistävää tekemistä.
  11. Ollaan vanhempina tietoisia siitä, että kaikilla ei ole iltaisin tai iltapäivisin lämmintä ruokaa tarjolla, ja pyritään tarjoamaan omien lasten kyläileville kavereille mahdollisuus aterioida kyläpaikassa. Ilman kyselyitä. Pidän myös erinomaisena ideana, että kouluista myydään edullisesti ylijäänyttä kouluruokaa kuntalaisten tarpeisiin.
  12. Huolehditaan tarvittaessa verotuksen avulla, että hedelmät ja vihannekset sekä täysjyvätuotteet ovat kaikkien saatavilla. Huolehditaan siitä, että vähävaraisille perheille tarkoitettuihin ruokapaketteihin saadaan näitä terveellisiä elintarvikkeita.
  13. Annetaan kouluissa lapsille mahdollisuus aamupalaan koulun tarjoamana ainakin maanantaiaamuisin. On yleisesti opettajien kokemus, että osa lapsista ei saa riittävästi syödäkseen viikonloppuisin. Mikä varmasti hyvätuloisten on vaikea uskoa.
  14. Katsotaan kotiemme pihoissa ympärillemme – liikkuuko siellä lapsia omituisiin aikoihin? Miksi? Kysellään tuttujenm lasten kuulumiset ja puututaan pihoilla ja puistoissa mahdolliseen kiusaamiseen. Ollaan turvallisia aikuisia, joihin voi tarvittaessa tukeutua.
  15. Annetaan hyväkuntoisia leluja ja vaatteita kierrätykseen esimerkiksi yhdistysten kautta, jotka jakavat niitä maksutta tarvitseville lapsiperheille. Samaa reittiä esimerkiksi Hope ry:n kautta voi lahjoittaa lapsille ja nuorille (uusia) lahjoja vaikkapa jouluna. Joillekin lapsille yhdistysten kautta saadut lahjat ovat ainoita, jotka he saavat.
  16. Pyritään hienotunteisesti mahdollistamaan koulun retket muilla tavoin kuin vanhempia kuormittamalla. Vanhempainyhdistykset voivat hankkia rahaa esim. järjestämällä lastenjuhlia ja jakaa sitä luokkiin virkistystoimintaa varten. Vanhempainyhdistykset voivat myös hankkia lainattavia harrastusvälineitä koulun lasten käyttöön vapaa-aikaakin ajatellen. Esimerkiksi suksia ja luistimia tarvittaisiin nytkin.
  17. Huolehditaan, että lasten synttärikutsuilla lahjoihin ei liity ns. kilpavarustelua. Vanhemmat voivat halutessaan sopia summan, joka on ok käyttää lahjoihin. Tai kutsussa voi ilmoittaa, ettei lahja ole välttämätön.
  18. Pyritään tarjoamaan myös aikuisten harrastustoimintaan maksuttomia vaihtoehtoja. Toivoisin erityisesti yritysten tekevän yhteisvastuullista hyvää tässä asiassa: esimerkiksi aikuisten mielenterveyspalveluissa olisi usein liikunta- ja muita ryhmiä, joihin kaivattaisiin kipeästi sponsoria. Kävelylenkkien sijaan esimerkiksi uimahallireissu tai keilaus on jo vaihtelua monelle, mutta julkisin varoin näitä ei välttämättä saada järjestettyä. Lisäksi kirjastojen tulisi olla mahdollisimman pitkään auki, koska ne ovat matalan kynnyksen paikkoja, joissa on sekä mahdollisuus lukea että osallistua esimerkiksi luentoihin ja muihin tilaisuuksiin.
  19. Tervehditään ihmisiä kohteliaasti ja ollaan perusystävällisiä toisillemme siitä riippumatta, miltä ihminen näyttää ja kuinka varoissaan hän on. Inhimillinen ja ystävällinen kohtelu auttaa säilyttämään tunteen yhtäläisestä ihmisarvosta.
  20. Autetaan kaveria ja naapuria hädässä. On sitten kyse kaupassakäymisen avusta tai jostain muusta pienestä hyvänteosta, voimme tukea toisiamme moni tavoin ilmankin rahaa.
  21. Edit/täydennys listaan Twitter-kommentin perusteella: Yhteisöllisyyden ja vertaistuen vahvistamisella olisi paljon annettavaa ihmisille. Näkisin, että erityisesti mielenterveys- ja päihde- ja vaikkapa peliriippuvuusasioissa näistä kärsivien on tärkeä saada keskustella sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat kokeneet jotain samankaltaista ja toipuneet (esim kokemusasiantuntijat, ryhmät). Yhteisöllisyyttä koskien resilienssitutkimuksista tiedetään, että kokemus kuulumisesta johonkin ryhmään tai joukkoon on vahvasti myönteinen tekijä elämässä. Samoin mahdollisuus auttaa muita vahvistaa myös auttajan resilienssiä.

Vaikka lista on pitkä, siitä jäi varmasti puuttumaan paljonkin, ja myös tärkeitä asioita. Syynä on, että tein tämän tekstin päivystyksen jälkeisen päivän “koomassa”. Voit mieluusti täydentää listaani kommentoimalla kommenttikenttään, ja muokkaan tätä postausta vastaavasti. Köyhyyden vaikutusten ehkäisy on yhteinen asia!

Ajatusvääristymät – ja miksi lapsen tai nuoren vanhempaa pitäisi kiinnostaa

Viime aikoina on puhuttu paljon siitä, että lapset ja nuoret – ja mikseivät aikuisetkin – ovat kovilla koronarajoitusten vuoksi. Lasten ja nuorten on eri asiantuntijoiden puheenvuoroissa korostettu tarvitsevan mahdollisimman tukevaa arkea ( kuuntele aiheesta lisää täältä), johon kuuluu lähiopetuksena toteutuva koulu ja harrastukset. Pelätään, ja on varmasti hyvin todennäköistä, että kontaktirajoitusten vuoksi osa lasten ja nuorten avuntarpeesta jää pimentoon. Mutta. Tilanne on kauhean monimutkainen. Sairaaloissa on nytkin huomattava määrä koronapotilaita, ja tartuntaryppäitä tulee ilmi koko ajan. Haastavuuden lisäkerrointa syntyy virusmuunnoksista, jotka tartuttavat nopeammin ja tehokkaammin. Niinpä välttämättä varsinaista yhteiskunnan avautumista ei heti ole tiedossa.

Jos on nyt siis tällä hetkellä hyväksyttävä se asia, että koronan vaikutukset arkeen jatkuu, miten voisi tukea lasta tai nuorta silloin, kun hän vaikuttaa kärsivän tilanteen seurauksista?

Ajatuksista iloa ja hyvää mieltä

Kognitiivinen psykoterapia tutkii ihmisten mielen maailmaa ja on erityisen kiinnostunut siitä, miten ihminen ajattelee. Kognitiivisen psykoterapian viitekehyksen mukaan voimme jäsentää ihmisen kokemusmaailman seuraaviin osa-alueisiin: tunteet, ajatukset, kehollinen kokemus ja toiminta/käytös. Esimerkiksi kun vaikkapa vapaa-ajan suunnitelmani menee pieleen (tilanne), minua harmittaa (tunne), ajattelen “miksi piti näinkin käydä” (ajatus), kehossani tuntuu mahassa kihelmöintiä (keho), ja toimintanani menen murjottamaan tai vaikkapa sporttaamaan harmini pois (toiminta/käytös).

Kognitiivinen psykoterapia tai kognitiivinen käyttäytymisterapia (eng. Cognitive Behavioral Therapy, CBT) ovat nykytiedon mukaan erityisen hyviä hoitomuotoja niin lasten, nuorten kuin aikuisten masennus- ja ahdistuneisuusongelmiin. Ko. terapiat ovat usein verrattain lyhyitä eivätkä välttämättä vaadi vuosien sitoutumista puolin tai toisin. Esimerkiksi jo puolen vuoden terapia tai lyhyempi, kymmenen kerran hoito voi riittää, kun se fokusoidaan oikein. Itse tein psykoterapeuttiiopinnäytetyöni yhden kerran psykoterapiasta (voit katsoa yhden kerran psykoterapian esittelyvideon täältä). CBT:n sovelluksia on siis monenlaisia.

Mitä tekemistä CBT:llä on nykyisen koronatilanteen kanssa? Paljonkin. Nimittäin elämässähän tulee aina eteen vastoinkäymisiä. Vaikeuksia ja vastoinkäymisiä on olemassa laidasta laitaan, vaikkapa yksinäisyys, rahattomuus, sairastuminen, ihmissuhdeongelmat – tai korona lieveilmiöineen. Mutta toisin kuin usein ajatellaan, ihmisen hyvinvoinnin kannalta vastoinkäyminen sinänsä yleensä ei ole suurin ongelma vaan se, mitä ajattelemme näistä vastoinkäymisistämme. Ajatukset vaikuttavat olennaisesti niin tunteisiin kuin mielialaamme.

Otetaan lyhyt esimerkki. Kuvitellaan koululainen, joka haluaa uuden tietokoneen. Hän on pyytänyt tietokonetta synttärilahjakseen, mutta ymmärrettävästi aikuisten mielestä lahja on liian tyyris. Synttärilahjoja avatessaan koululainen pettyy raskaasti. Hän huutaa: “en koskaan saa mitä haluan! Olette tosi tyhmiä! Haluaisin mieluummin kuolla!” Kysymys kuuluu, kumpi oikeastaan on ongelma: 1) todellinen tapahtuma eli ettei lapsi saanut tietokonetta vai 2) se, että lapsen ajatus on, ettei hän koskaan saa mitään mitä haluaa ja tarvitsee? Itse ainakin tulkitsen, että nimenomaan jälkimmäinen ajatus (eikä siis se vastoinkäyminen eli tietokoneetta jääminen) on ärsyttävä, ahdistava ja suorastaan haavoittava. Että ei koskaan saa mitä haluaa. Ei ihme, että lapsen reaktiona on haukkua toiset pystyyn ja samaan hengenvetoon tokaista, että haluaa kuolla.

Tässä tullaankin siten tärkeään asiaan. Kognitiivisen kehyksen mukaan tunteisiin emme voi kovin helposti vaikuttaa. Niitä tulee ja menee, ja tunteet ovat väistämättömiä kuten meren aallot. Sen sijaan ajatuksiimme voimme vaikuttaa. Ja riippuen ajatusten sisällöstä, myös tunteet muuttuvat. Viitaten yllä olevaan esimerkkiin: on ihan eri asia ajatella, että “tällä kerralla en saanut mitä halusin ja toivoin” (varsinkin jos aikuinen vielä suhtautuu lapseen myötätuntoisesti) kuin “en koskaan saa mitä haluan.” Edellisessä on kyse realistisesta, todenmukaisesta ajattelusta. Jälkimmäinen taas on esimerkki ajatusvääristymästä.

Mitä ajatusvääristymät ovat?

On tärkeä ymmärtää, että ajatukset eivät aina ole täysin totta. Ajatusvääristymät ovat mielen tekemiä tulkintoja ja päätelmiä, jotka eivät vastaa todellista tilannetta. Niitä on meillä jokaisella, emmekä yleensä kiinnitä niihin paljoakaan huomiota. Kuten yllä kuvasin, ajatusvääristymät kuitenkin vaikuttava muun muassa tunteisiimme ja mielialaamme, joten niiden ymmärtäminen ja havaitseminen on monelle tärkeää – erityisesti silloin, kun kohtaa vastoinkäymisiä, jotka ovat omiaan pistämään mielen matalaksi.

Ajatusvääristymistä on erinomainen osio Mielenterveystalon sivustolla Haasta huolesi -osiossa, josta alla oleva lista on muokattu ja laajennettu. ¨Voit kenties löytää listasta omia tai lapsesi/nuoresi ajatusvääristymiä. Olen alla myös luetellut joitakin tapoja, joilla nämä vääristymät voisi kotona kohdata.

Tunnistatko itselläsi/lapsellasi seuraavia ajatusvääristymiä?

  1. Suodattaminen: Huomio kiinnitetään kielteisiin asioihin ja myönteiset puolet unohdetaan. Esimerkki: englannin sanakokeeseen tulee 70 sanaa, joita lapsi alkaa opiskella. Kohta alkaa valitus: “en osaa yhtään…en opi näitä…” Käy ilmi, että lapsen on vaikea muistaa noin kymmenen sanan kirjoitusasua. Mutta hän jättää täysin huomiotta, että osaa itse asiassa suurimman osan eli noin 60 sanaa. Eli miten kamppailla suodattamista vastaan lapsen tai nuoren elämässä: kiinnitä tietoisesti huomion valokeila myönteisiin seikkoihin ja onnistumisiin, joita lapsi tai nuori ei syystä tai toisesta tiedosta.
  2. Mustavalkoajattelu: Asiat nähdään ääripäiden kautta, eli joko erittäin huonoina tai erittäin hyvinä, eikä harmaan sävyjä ole. Esimerkkinä nuori, joka kokee olevansa maailman surkein sarjakuvahahmojen piirtäjä. Toiset ovat loistavia sarjakuvahahmojen piirtäjiä. Vain oma nuoresi on “huono”. Miten kamppailla mustavalkoajattelua vastaan: etsitään aktiivisesti todenmukaisia välimuotoja. Nuori on parempi sarjakuvahahmojen piirtäjä kuin osa hänen luokkalaisistaan. Osaa taas hän on heikompi piirtäjä, mutta kaiken kaikkiaan keskivertoa parempi. TAI: etsitään asioita, joita nuori osaa piirtää paremmin kuin muut. TAI: mietitään, missä asioissa nuori on taitava ja pärjää muille.
  3. Yliyleistäminen: Yksittäistapaukset yleistyvät liiallisesti mielessä. Esimerkkinä perusterve nuori, joka pelkää kuolevansa koronaan. Hän on lukenut uutisista, että joku yhdysvaltalainen samanikäinen henkilö on menehtynyt kyseiseen sairauteen. Näin ollen nuori päättelee, että hänen oma kuolemanriskinsä on suuri, ja kieltäytyy menemästä kouluun tartunnan pelossa, vaikka tilastojen mukaan valtaosa nuorista sairastaa koronan lievähkönä flunssan/influenssan kaltaisena tautina. Miten kamppailla yliyleistämistä vastaan: todetaan tosiasiat. Osa asioista on todennäköisempiä kuin toiset. Esimerkiksi huvipuistolaitteen hajoaminen kesken ajelun on äärimmäisen epätodennäköistä. Näin ei yleensä ottaen ole käynyt, joten huvipuistossa käyminen on suhteellisen turvallista. Sama pätee koronatartuntoihin nuorella henkilöllä.
  4. Ajatusten lukeminen: Henkilö uskoo tietävänsä, mitä muut ajattelevat tai kokevat. Esimerkkinä nuori, jolla on upouusi kampaus, josta hän on kuitenkin epävarma. Epävarmuus saa nuoren tulkitsemaan, että kaikki muut nuoret, jotka vilkaisevatkin häneen, arvostelevat hänen hiuksiaan. Miten kamppaillaan ajatusten lukemista vastaan: vanhempi voi pohtia nuoren kanssa, mistä hän tietää, että muut ajattelevat juuri häntä? Mistä ylipäätään voi tietää, mitä toisen mielessä liikkuu? Onko tilanteita, jolloin voi arvata toisen kokemukset tai ajatukset ihan väärin? Onko niin koskaan käynyt?
  5. Katastrofointi: Pahimman mahdollisen vaihtoehdon oletetaan tapahtuvan. Esimerkkinä lapsi, joka on aloittanut puukäsityöt koulussa. Häntä pelottaa mennä tunnille, koska hän ajattelee: “mitä jos sahaan käteeni?” Mielikuvissa käteen sahaaminen tuntuu pelottavalta ja realistiselta vaihtoehdolta. Miten kamppailla katastrofointia vastaan: lapselle opetetaan ajatuksen pysäyttäminen. Kun pelottava ajatus tulee mieleen, sille sanotaan STOP ja ajatellaan jotain muuta mukavampaa. Lasta voi myös ohjata tekemään jotain, jolla ajatuksen saa pois mielestään (esimerkiksi leikki tai pelaaminen). TAI katastrofiajatuksen voi ns. ajatella loppuun: “jos sahaisin käteeni, sitten siitä tulisi hirveästi verta, kaikki olisivat kauhistuneita, paikalle tulisi koulun terveydenhoitaja, kutsuttaisiin ambulanssi, minut vietäisiin ommeltavaksi”. Kun katastrofiajatus ajatellaan loppuun, lapsi huomaa, ettei seuraus olekaan niin hirveä kuin mitä hän on ajatellut.
  6. Suurentelu: Vaikeudet koetaan suurempina kuin ne ovat. Esimerkkinä nuori, jonka vakavaluonteinen jääkiekon harrastaminen on pitkälti estynyt koronapandemian vuoksi. Nuori on tuonut esille, että tämä todennäköisesti pilaa hänen mahdollisuutensa saada jääkiekosta itselleen uran. Miten kamppailla suurentelua vastaan: etsitään ajatteluun suhteellisuutta. Vanhempi voi todeta, että tässä pandemiatilanteessa kaikki maailman jääkiekkoa harrastavat nuoret kokevat samoja vaikeuksia. Näin ollen heihin verrattuna oman nuoren treenien estyminen ei johda mahdollisen uran menetykseen, koska kaikki joutuvat vähentämään treenaamista. TAI etsitään esimerkkejä henkilöistä, jotka ovat vastaavissa tilanteissa selviytyneet ja kyenneet onnistumaan. Vanhempi voisi kertoa vaikka tunnetusta jääkiekkoilijasta, joka on kyennyt loukkaantumisen ja pitkän toipumisenkin jälkeen palaamaan ammattilaiskentille.
  7. Henkilökohtaistaminen: Toisten henkilöiden reaktioiden oletetaan kohdistuvan aina juuri itseen. Esimerkkinä nuori, joka tulkitsee, ettei hänen opettajansa pidä hänestä, koska opettaja näyttää käytävällä vastaan tullessaan kasvoiltaan kireältä ja huolestuneelta. Nuoren tulkinnan mukaan tämä osoittaa, että opettaja kokee nuoren ärsyttävänä. Miten kamppailla henkilökohtaistamista vastaan: etsitään todenmukaisempia ajatuksia. Liittyvätkö kaikki toisten ihmisten negatiiviset eleet, ilmeet ja tunnetilat tai ilmaisut aina nuoreen itseensä? Onko mahdollista, että opettaja olisi kokenut jotain muuta mieltään kuohuttavaa tai stressaavaa, mikä näkyi opettajan ilmaisussa?
  8. Pitäisi ajattelu: Omaa ja toisten käyttäytymistä arvioitaessa käytetään ehdottomia ja jäykkiä sääntöjä. Esimerkkinä koululainen, joka ajattelee “minun pitää saada kokeista kymppi.” tai “minun pitää olla aina ystävällinen pikkusisarilleni.” Miten kamppailla pitäisi-ajattelua vastaan: haastetaan jäykkiä ajatuskulkuja. Miksi kymppi pitäisi aina saada? Entä miksi pitäisi aina olla ystävällinen? Koskeeko sääntö vain omaa lasta vai kaikkia muitakin? Tietääkö lapsi jonkun, joka olisi ollut aina ystävällinen kaikille? Onko siinä mitään huonoja puolia, jos pitää aina saada kymppi kokeesta? Olisiko siitä jotain haittaa, jos voisi ajatella, että vähempikin riittää?
  9. Itsen syyttäminen:  Ikävien tapahtumien uskotaan olevan aina omaa syytä. Esimerkkinä vanhempi, jonka lapsi on sairastunut koronaan. Vanhempi ajattelee, että “jos vain olisimme jättäneet käymättä ruokakaupassa, lapsi ei olisi saanut tartuntaa.” Miten kamppailla itsen syyttämistä vastaan: kuinka paljon vastoinkäymisestä todella on minun vastuullani? Kuinka paljon on jonkun muun vastuulla? Onko niin, että ruokakaupassa on pandemiasta huolimatta käytävä? Mitä olisi tapahtunut, jos ruokakaupassa käyminen olisi jäänyt hoitamatta (= perheessä olisi jossain vaiheessa loppunut ruoka).
  10. Itsensä tunnustuksetta jättäminen: Tässä ajatusvääristymässä hyvien asioiden ajatellaan johtuvan tuurista tai ne ovat muiden ansiota. Omalla ponnistelulla ei ole vaikutusta onnistumisiin. Esimerkkinä nuori, joka on saanut matematiikan kokeesta arvosanaksi 9, vaikka yleensä saa arvosanoja lähempänä 7-8. Nuori ajattelee, että hyvä arvosana liittyi onnenpotkuun, vaikka vanhempi näkee, että tämä on työskennellyt kovasti arvosanansa eteen. Miten kamppailla tunnustuksetta jättämistä vastaan: vanhempi voi haastaa nuoren käsitystä siitä, mistä hyvä arvosana johtuu. Voidaan yhdessä miettiä, voiko hyvän arvosanan yleisesti ottaen saada hyvällä tuurilla? Mitkä muut asiat selittävät hyvää suoriutumista erilaisissa elämän asioissa? Onko harjoittelulla merkitystä?

Lopuksi

Ihmisen elämää värittävät tyypillisesti useat vastoinkäymiset. Itse asiassa, mikä tahansa isompi hanke tai tavoite vaatii loputtomasti kärsivällisyyttä ja “pään hakkaamista seinään”, toisin sanoen pettymystensietokykyä. Ymmärrys siitä, että vastoinkäymiset toisaalta kuuluvat elämään, mutta samanaikaisesti osan niistä voi voittaa ja kääntää lopulta edukseen, on tärkeä asia jokaiselle lapselle ja nuorelle omaksua. Tällainen ymmärrys näet automaattisesti tarkoittaa, että lapsella on resilienssiä, selviytymisen taitotilaa ja kapasiteettiä kohdata erilaisia ongelmia (täältä voit lukea asiasta lisää). Lapsille olisikin mielestäni opetettava niin kodeissa kuin kouluissa sitä, miten joustavan ajattelun avulla omia vaikeuksia voi tarkastella vähän realistisemmin ja toisaalta lempeämmin. Joustavan ajattelun avulla voi itse asiassa ehkäistä niin uupumusta, ahdistusta kuin masennustakin.

Joten kun koronapandemian johdosta lapset ja nuoret ovat nyt enemmän kotosalla, ehdotan, että otatte tämän tekstin tai muiden vastaavien tiedonlähteiden avulla perheessä erilaiset ajatusvääristymät puheeksi, mietitte minkälaisia vääristymiä näette ympärillänne tai teillä itsellänne on, ja pohditte, miten omia ajatusvääristymiä voisi lähestyä niin, että ajatukset muuttuisivat todenmukaisemmiksi (= yleensä myönteisemmiksi). Tämä on yksi keino vaikuttaa omaan tai perheenjäsenten elämänlaatuun tässä haastavassa ja monimutkaisessa pandemiatilanteessa.

Ja voimia kaikille koronan päihittämistä odotellessa!

Lisää aiheesta kiinnostuneille:

Eri psykoterapiamuotojen esittely Mielenterveystalon sivuilla.

Mielenterveystalon Omahoito-ohjelmien osioissa Ahdistuksen kesyttäminen, työkaluja vanhemmalle -ohjelma, joka perustuu CBT:hen

Mielenterveystalon Omahoito-ohjelmien osioissa Ahdistuksen omahoito-ohjelma (aikuisille)

Mielenterveystalon Omahoito-ohjelmien osioissa Masennuksen omahoito-ohjelma (aikuisille)

Kirja: Arto Pietikäinen: Joustava mieli

Artikkeli Cognitive-Behavioral Therapy for Adolescent Depression and Suicidality. AnthonySpiritoPhD, ABPPaChristianneEsposito-SmythersPhDbJenniferWolffPhDcKristenUhlBSd , 2011 Child and adolescent psychiatric clinics of North America ( artikkeli saatavilla ilmaiseksi ainakin Research Gaten kautta)

Podcast Psychiatry & Psychotherapy Podcast, jakso “Vulnerability and Imposter Syndrome with David Burns”. Tässä podcast-jaksossa kaksi eri viitekehystä edustavaa psykoterapeuttia ja psykiatria keskustelevat. Dr Puder pääsee kokemaan Dr Burnsin kanssa livenä hetken verran CBT:tä. Kannattaa aloittaa kuuntelu kohdasta 36 min, jossa Dr Burns ensin kuvaa CBT:n lähestymistapaa erään potilaansa paniikkikohtausten hoitamiseen, ja tämän jälkeen fokus siirtyy Dr Puderin omaan elämään ja muutostilanteen kohtaamiseen sekä tähän liittyviin ajatusvääristymiin/ajatuksiin ja niiden muokkaamiseen. CBT:tä kuvaava osio kestää jaksossa noin 20 min.

Ja toki käytän tilaisuuden hyväkseni mainostaakseni meidän omaa kirjaa Kuinka kiukku kesytetään, joka myös perustuu CBT:hen. 🙂

Uupumattomuuden illuusio ja siitä pääseminen

Tämä teksti on omistettu erityisesti lääkäreille mutta yhtä lailla muillekin sote-alan työntekijöille, jotka ovat joskus kokeneet uupumusta työssään ja elämässään.

Lääkärisuorittajat

Eräs minulle tärkeä ihminen on sanonut kerran, että ei ole olemassa lääkäreitä, jotka eivät persoonaltaan olisi itseään kohtaan vaativia. Se on tietenkin hyvin luonnollista. Lääketiedettä lukemaan on suhteellisen vaikea päästä. Tarvitaan paljon työtä jo pääsykokeiden selvittämiseksi. Lääkärin ammatissa tietynlainen pilkuntarkkuus ja vaativuus ovat oikeastaan ammattiin sopivia ominaisuuksia. Lääkäreillä ei ole yleensä kovinkaan paljon varaa virheiden tekemiseen – ja he ottavat virheensä hyvin vakavasti. Se on ammatillisen kehityksen edellytys, ja se on myös potilaiden etu. Mutta se on myös persoonan rakenteen kysymys.

Lääkärien koulutuksessa on perinteisesti pistetty paljon painoarvoa suoriutumiseen. Opiskelu on vahvasti koulumaista lukujärjestyksineen, tentteineen, etenemisineen. Opetus nojaa lähiopetukseen, eli paikalla on oltava. Esimerkiksi erilaisten poliklinikoiden seuraaminen on (ymmärrettävästi) pakollista, samoin monenlaiset vapaa-aikaakin toisaalta verottavat aktiviteetit, kuten arvostettu “synnäriviikko” aikanaan, jossa lääkäriopiskelijat seurasivat synnytysten kulkua ja näkivät niihin liittyviä tärkeitä toimenpiteitä. Moni uppoutuukin opintoihin täydellä teholla saadakseen niistä kaiken irti. Monella on toive siitä, että voi tehdä ammatissaan aikanaan jotain merkityksellistä. Jotkut haaveilevat myös loistokkaasta urakehityksestä. Jotkut -minä muiden mukana -tekivät alaan liittyviä lisähommia, kuten tutkimusta opintojen ohella. Ahdistus siitä, osaako riittävästi, oli ja on varmaan vieläkin opiskeluaikana yleistä.

Erityisen tärkeänä lääkärikoulutuksessa pidetään potilaiden oikeutta saada hyvälaatuista hoitoa. Kukaan lääkäri ei missään nimessä halua vahingoittaa potilasta. Laadukas lääketieteellinen hoito edellyttää oman alan jatkuvaa seuraamista. Minullekin kotiin tulee vähintään 5 erilaista ammattilehteä ja lisäksi seuraan säännöllisesti uutiskirjeitä ja artikkeleita tietokannoista. Työn rajaaminen vapaa-ajasta on siis lähtökohtaisesti haastavaa. Osin tähän liittyy myös vahva omistautuminen työlle, joka on sote-alalla tavallista.

Kolmas keskeinen suorittamiseen liittyvä kysymys on yleisestikin asiakastyön ydintä. Lääkärihän on samaan aikaan asiakaspalvelija (eli toimii yhteistyössä ja pyrkii auttamaan ja tukemaan potilasta) ja toisaalta terveyden tai erikoisalansa asiantuntija (jolloin hän joutuu tekemään toisinaan ikäviä rajauksia tai edistämään asiaa, jota potilas ei oikeastaan toivo). Asetelma on joskus itsessään kuormittava. Miten pysyä yhteistyössä ja edistää samanaikaisesti potilaan hoitoa näyttöön perustuen? Paljon varsinkin nuorien lääkärin energiaa menee tämän ilmiön pohtimiseen.

Lääkäriyden suhde uupumisriskiin

Lääkäriys on monille elämäntapa. Osalla kaveripiiri muodostuu pääasiassa toisista lääkäreistä. Moni nauttii ammatillisten ambitioiden täyttymisestä ja haastavien keissien pohtimisesta vapaa-ajallakin. Ei ole harvinaista, että lääkäri tekee ns. virkatyön ohella esimerkiksi yksityisvastaanottoa. Vapaa-aikaa ei välttämättä jää paljoakaan varsinkaan erikoistumisaikana. Öitä valvotaan päivystäen, mikä vaikuttaa unen määrään ja laatuun. Samaan aikaan vastuu painaa muuallakin. Lääkärien lapset taitavat tyypillisesti olla pitkiä hoitopäiviä päiväkodissa. Ammatti vaatii toki niin, jos on oltava klo 0730 leikkaussalissa. Mutta ymmärrettävästi tämä on myös haaste elämänlaadun kannalta.

Lääkäreiden välillä on yleensä syvä kunnioitus ja yhteistyöhalu, jota kollegiaalisuudeksikin kutsutaan. Se on ennen kaikkea hyve ja suoja, koska vahva professio auttaa sietämään raskaita juttuja työssä. Kollegiaalisuus on mielestäni ongelma lähinnä silloin, jos sen varjolla jäädään marmattamaan epäkohdista ilman, että epäkohtaa nostetaan suoraan esille (esimerkiksi lääkärin päihdeongelmaa). Kollegiaalisuushan ei toki sitä tarkoita. Ammatillista kilpailua esiintyy lääkärikunnassa kollegiaalisuudesta huolimatta. Joskus se on raakaakin peliä. Se voi pahimmillaan johtaa mm. toisten ammattilaisten taitojen väheksymiseen oman hännän nostamiseksi. Ammatilliset erimielisyydet saattavat vaikuttaa väleihin epävirallisemmissakin yhteyksissä. Piirit ovat Suomessa aika pienet. Somessa voidaan myös käydä ammatillista tai muuta vääntöä ikävällä tavalla, ja joskus arvostelu menee henkilöön. Kiusaamistakin voi ilmetä. Tällaiset kokemukset ovat omiaan luomaan (työ)pahoinvointia ja väsyneisyyttä varsinkin, jos status ja ammatillinen asema sattuvat olemaan olennainen osa identiteettiä.

Kolmantena asiana nostan massiivisen työkuorman vaikutuksen ihmisen suorituskykyyn ja psyykeeseen. Kuten alussa mainitsin, suuri osa lääkäreistä on persooniltaan jossain määrin vaativia suhteessa itseen ja omaan suoritukseen. Monella erikoisalalla (kuten omallani) työmäärä on harmillisen usein aivan liiallinen suhteessa tekijöiden määrään. Tähän on lukemattomia syitä, kuten suomalainen byrokratia, työnjaon ja toisinaan myös esimiestyön käytännöt, perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon rajankäynti ja keskinäinen pallottelu, sekä ennen kaikkea psykiatrian eri aloja koskien tällä hetkellä uskomattoman nopeasti nousevat lähetekäyrät ilman riittävää henkilöstöresurssin lisäämistä (sama koskee muuten myös silmätauteja!). Eli käytännössä työajalla ehditään ratkaista vain osa yksikköön kohdistuvasta paineesta, jotkut potilaat jäävät väistämättä jonoihin ja odotuslistoille, potilaat ja työntekijät ovat tyytymättömiä tilanteeseen, ja erilaiset pienet ja isommat ongelmat kasaantuvat… Suorittamiseen taipuvainen lääkäri saattaa alkaa syyttää itseään siitä, jos hänelle osoitettu urakka käy kohtuuttomaksi. Tyypillinen suorittajan pyrkimys selviytyä tilanteesta on ylikompensoida eli alkaa tehdä lisää ja tehokkaammin: ottaa enemmän potilaita, tiivistää käyntejä, suorittaa enemmän toimenpiteitä, venyttää päivää… jopa puhua nopeammin! Ylisuorittaminen on kuitenkin keskeinen uupumisen siemen.

Ylisuoriutumisesta uupumukseen

Kun lääkäri on toteaa, ettei hän suoriudu työkuormastaan ja on siksi alkanut ylisuorittaa, käynnistyy varsinainen uupumuskierteen pyörre. Aluksi voi tuntua siltä, että omaan työhön löytyy hallinnan tunnetta, kun ehtii saada ns. pöydän puhtaaksi. Mutta keskeistä on ymmärtää, mistä ylimääräinen työhön käytetty energia, aika ja vaiva itse asiassa päivittäin otetaan: se maksetaan työntekijän omasta vapaa-aikaan ja palautumiseen tarkoitetuista voimavaroista.

Näin se työntekijä, joka on jo valmiiksi hieman väsähtämässä, alkaa käyttää enenevästi tarpeellisia voimiaan työkuorman hallintaan. Monet eivät vielä tässä vaiheessa kerro esimiehelleen asiasta mitään. Tähän liittyy uskomuksia, että mistä tahansa työkuormasta suoriutuminen on pakko. Ylikompensointi eli liiallinen oman työn tehostaminen on keino välttää ahdistavat ajatukset, jotka väittävät vaikkapa seuraavasti: “jos et suoriudu työstäsi, olet huono lääkäri/ihminen.” tai “muut ovat sinua tehokkaampia, ja kukaan muu ei valita tästä asiasta, joten et osaa riittävästi.” tai “olet väärällä alalla, sinusta ei ole tähän”. Myös vastuunkantotaipumus vaikuttaa. Lääkäri saattaa tiedostaa, että oman alan ammattilaista on hyvin vaikea löytää paikkaamaan, jos hän sopeuttaisi omaa toimintansa, eli vaikkapa itse jäisi sairauslomalle.

Tietysti on myös paljon merkittäviä työn ulkopuolisia tekijöitä, jotka vaikuttavat uupumiskierteeseen. Jos sattuu olemaan pieniä lapsia, sairastamista tai ikääntyviä läheisiä, voimavaroja menee palautumisen ohella heidän hyväkseen. Lääkärikunta on naisistunut ja moni nainen jonglööraa muutenkin monella pallolla samaan aikaan. Usein työuupumus ei riipukaan ainoastaan työstä sinänsä, vaan myös elämän olosuhteista, joiden muodostaman myrskyn ja kuohunnan keskellä pieni ihminen värisee.

Monelle tulee sitten äkkipysähdys. Eräänä päivänä ei vain pääse sängystä ylös. Tai keho lakkaa toimimasta. Tai itkusta ei tule loppua. Toipuminen on hidas prosessi, eikä siinä suinkaan riitä, että useimmiten liiallista työmäärää kohtuullistetaan, vaan yksilön (ja työnantajan!!!) on pohdittava juurta jaksain, miten työn voi tehdä kestävällä tavalla. Onko työtehtävä sellainen, että siitä on ylipäätään mahdollista selvitä? Onko työolosuhteita muutettavissa? Onko työntekijällä varaa tehdä pienempää työaikaprosenttia tai muuten sopeuttaa asioita siten, että ehtii levätä? Näissä pohdinnoissa auttaa työterveyshuolto. Lisäksi omaa elämää on ruvettava muutenkin rukkaamaan eri mallille: jokainen tarvitsee lepoa ja palautumista – miten sitä järjestetään? Miten saa riittävästi unta? Entä ravinnon ja liikunnan tilanne? Miten tuoda joustoa joustamattomaan elämäntilanteeseen? Mistä saada iloa, naurua ja rakkautta? Miten voi saada lisää tukea läheisiltä? Psykoterapiakin voi auttaa pohtimaan uupumiseen liittyviä tunteita ja tekijöitä.

Omaa kokemusta

Omalla kohdalla läheltäpiti-tilanteesta on jo monta vuotta. Muistan, että oli jokin syksy, pimeä aika vuodesta, jolloin usein muutenkin tunnen väsymystä. Olin sairastunut flunssaan ja toipumassa, kun eräänä iltana aivan yllättäen tunsin voimieni loppuvan. Oli yhtäkkiä vaikea hengittää. Huimasi. Syke tuntui omituisen korkealta. Ensimmäinen ajatus oli: nyt olen sairastunut vakavasti! Sohvalla lepäillessä olo alkoi pikku hiljaa kohentua. Seuraavana päivänä työhön palaaminen oli kuitenkin omituista. Tuntui, että henki salpautui pienestäkin ongelmasta. Päivä tuntui rämpimiseltä, suorastaan koettelemukselta. Halusin vain olla yksin. Pään sisällä alkoi syntyä paniikkiajatuksia: “mitä jos kuolen nyt? Mikä minua vaivaa?” Kun ongelma jatkui jonkin aikaa, vasta pikku hiljaa aloin ymmärtää, että kyseessä oli fyysisenä tuntuva uupumuksen esioire, jonka taustalla oli pitkään jatkunut, kohtuuttoman puolelle vahingossa ja salakavalasti liukunut työkuorma ja siihen liittyvä ylikompensaatiotaipumus, jota en edes itse huomannut. Ylirasituksen korjaantuminen kesti ehkä yllättävänkin pitkään, ja vaikka en suosittele ylirasittumista kellekään, itse sain siitä erittäin hyvän kasvukokemuksen. Sinä aikana, kun sekä kehoni että mieleni palautui rasituksesta, tein tärkeitä periaatepäätöksiä oman elämän ja vapaa-ajan sopivasta suhteesta, omasta elämänlaadustani, prioriteeteistani ja palautumisen merkityksestä. Päätin alkaa toimia arvojeni mukaisesti ja sanoa ei, jos en johonkin pystynyt tai irronnut. Päätin myös, että jos en pysty toimimaan työssäni kohtuullisin ponnistuksin, kyseinen työ ei ole minua varten.

Lopuksi

Joskus lääkärit kuvittelevat olevansa haavoittumattomia. Uupumattomuus on kuitenkin vain illuusio. Kokemukseni mukaan ne, jotka eivät ikinä olisi voineet kuvitella uupuvansa, ovat usein isoimmassa vaarassa tipahtaa totaalisen polvilleen burnoutin vuoksi. Ehkä siksi, että uupuminen voi tuntua häpeälliseltä ja nololta, minkä vuoksi sen kieltää liian pitkään. Todellisuudessahan jokainen on uupumisriskissä, jos yksilöön kohdistuu liikaa kuormitusta.

Toisaalta työuupumus on mielestäni nimenomaan organisaation, ei yksilön, epäonnistuminen. Työ olisi aina järjestettävä sote-alallakin niin, että uupumisriski on huomioitu ja työtehtävä on ylipäänsä mahdollinen. Esimiehenä viisautta on lisäksi odottaa alaisilta kohtuullisuutta, ei parasta mahdollista suoriutumista jokaisena hetkenä. Toinen tutkimusten mukaan tärkeä asia on mahdollisuus vaikuttaa omaan työhön, sen järjestämiseen ja vuorojen sekä lomien aikatauluihin. Työssä olisi myös oltava iloa ja huumoria, jakamista ja yhteyttä toisiin. Ne ovat erityisen hyviä uupumuksen vastavoimia.

Samaan aikaan yksilön on kuitenkin opeteltava omien rajojen piirtämistä. Omat rajat kannattaa kognitiivisesta näkökulmasta liittää erityisesti arvopohjaan. Arvostatko perhettä ja parisuhdetta? Sitten sinun kannattaisi panostaa niihin ja jättää työelämä hieman vähemmälle huomiolle, menee siellä sitten hyvin tai huonosti. Tai mittaatko omaa arvoasi työsuoriutumisen kautta? Löytyisikö sinulle kuitenkin jokin vähän armollisempi mittari? Lääkäreiden työuupumuksen osalta suurimmat riskit liittyvät oman vaativuuden, ammatin vaatimusten, työn imun ja ammatti-identiteetin ympärillä oleviin ilmiöihin. Näitä kannattaa jokaisen tykönänsä miettiä.

Uupumus on asia, jonka suhteen pitäisi sote-alalla olla koko ajan hereillä. On monitoroitava niin kehon kuin mielen oireitakin: miten voin? Onko asiat hyvin? Minkälaisia ovat elämäntapani? Voinko jatkaa näin vaikkapa seuraavat 5-10 vuotta?Olenko kuormittunut (vähän, keskipaljon vai paljon)? Mitä voin tehdä helpottaakseni tilannetta? Onko tehtävä ratkaisuja? Jos en tee niitä, minkä hinnan maksan? Itse olen käytännössä käyttänyt ohjenuoranani, että 20 % voimavaroista pitäisi olla vielä jäljellä tavallisen työpäivän lopussa. Joskus on tosissaan säästeltävä ja muokattava toimintaympäristöä, jotta tähän pääsisin. Mutta pyrin siihen, koska se on minulle hyväksi. Voisitkohan ajatella samoin?

Tavallisimpia hassuja uskomuksia lasten mielenterveyshoitoon liittyen

Marras-joulukuu ja huhti-toukokuu ovat työssäni sesonkiaikaa, joten blogin kirjoittaminen on jäänyt väistämättä vähemmälle huomiolle. Olen kuitenkin mielessäni pyöritellyt mm. kliinisen työssä syntyneitä ajatuksia siitä, mitä hassuja tai puutteellisia käsityksiä lasten mielenterveysoireisiin usein liittyy.

Se, mitä ajattelemme mielenterveydestä ja psyykkisestä hyvin- tai huonovointisuudesta taustoineen, vaikuttaa väistämättä siihen, mitä odotamme ja toivomme psykiatriseen hoitoon tullessa. Uskomuksemme ja ajatuksemme vaikuttavat luonnollisesti myös siihen, miten hoito todellisuudessa vastaa näihin odotuksiin.

Tein pienen luettelon tavallisimmista vähän hassuista uskomuksista, joita työssäni kohtaan ja jotka liittyvät lapsen mielenterveyshoidon järjestämiseen.

  1. “Olisi hyvä, että lapsi saa käydä asioita läpi ammattilaisen kanssa.”

Tähän kommentoin vain: tavallaan ymmärrän kyllä, mitä tällä tarkoitetaan. Valmistunhan itsekin aivan pian lasten ja nuorten yksilöpsykoterapeutiksi. Ja tiedän hyvin, että esimerkiksi monille aikuisille ja nuorille tekee toisinaan hyvää puhua asioistaan jonkun ulkopuolisen, myötätuntoisen tahon kanssa.

Kuitenkin alle murrosikäinen lapsi on sillä tavalla eri asia, että hän elää yleensä voimakkaasti tätä hetkeä. Monet lapset eivät koe voimakasta tarvetta puida asioita samalla tavalla kuin aikuiset usein kokevat. Lapsi ei myöskään hahmota aikaa, syys-seuraussuhteita ja vaikkapa ihmissuhteen vivahteita aivan samalla tavalla kuin aikuinen. Lapsen mielenterveyden hoitaminen ei siksi aina tarkoita, että lapselle on annettava mahdollisuus yksilöllisiin keskusteluihin ammattilaisen kanssa. Tai toisaalta tehokkainta mahdollista hoitoa ei välttämättä ole yksin lapseen kohdistuva yksilöpsykoterapia.

Lapsen mielenterveysongelmien lievittäminen voi sen sijaan tarkoittaa esimerkiksi arjen mielekkyydestä huolehtimista ja vanhemman tukemista kasvatustehtävässä monin tavoin. Sellaiseen ratkaisuun päätyminen ei suinkaan ole psykiatrisen hoidon laiminlyöntiä, kuten joskus väitetään, vaan fokusoimista tärkeimpiin asioihin, jotka kasvattavat alle murrosikäisen lapsen resilienssiä (josta olen kirjoittanut esimerkiksi täällä).

Sanon joskus luennoidessani, että lapsen tietää saavan riittävästi tukea omassa ympäristössään, kun hän voi keskittyä erityisesti omiin juttuihinsa ja leikkeihinsä. Siihen siis lopulta kaikessa mielenterveyshoidossa pyritään. Eikä siihen, että lapsen täytyy erikseen käydä läpi mielessään olevia asioita – ehkäpä vain aikuisten mieliksi.

Toki oman vivahteensa tähän tuovat esimerkiksi ahdistuneet lapset, jotka haluaisivat murehtia kaiken aikaa mielessään olevia asioita. Osa heistä hyötyy paljonkin yksilökeskusteluista/terapiasta ja toivoo näitä hoitoja, ja ne heille suotakoon. Toisaalta heidänkin osaltaan tiedetään, että asioiden liiallinen murehtiminen ja vatvominen heikentää lapsen mahdollisuutta toipua ahdistuneisuudesta. Murehtimisen buustaamista tehokkaampaa hoitoa onkin a) auttaa lasta kokemaan olevansa autettu b) auttaa lasta ratkaisemaan ongelmia, jotka ovat ratkaistavissa c) tukea vanhempia niin, että he jaksavat ja voivat hyvin. Joskus yksilöterapian keinoin, joskus ihan muilla tavoin.

Mitä tulee käytöshäiriöön, tällöin erityisesti on mietittävä, onko lapsen yksilötapaamisissa mitään mieltä. Käytöshäiriöön liittyy toki yleensä lapsen omia haavoittuvuustekijöitä (esimerkiksi neurobiologinen herkkyys, neuropsykaitriset oireet, kielelliset erityisvaikeudet) mutta yleensä myös todella olennaisia perhetekijöitä (esimerkiksi perhettä kuormittava köyhyys/psykososiaalisesti heikko asema, vanhempien ero, henkilökohtaiset menetykset) ja vieläpä usein yhteisöllisiä tekijöitä (esimerkiksi koulukiusaamiskokemukset, koulun ja luokan tilanne, jengiytyminen). Eli käytösongelma ei siis ole todellakaan vain lapseen liittyvä asia, EIKÄ sitä yleensä hoideta parhaiten vain lasta yksilökeskusteluin hoitamalla. Päinvastoin, paras näyttöön perustuva hoito lapsen käytösongelmissa on vanhemmuuden taitoihin liittyvä vanhempainvalmennus. Lapsen yksilöllinen ohjaus/tunnetaitojen edistäminen astuvat kuvaan vasta sitten, kun lapsen kognitiiviset taidot ja psykososiaalinen ympäristö mahdollistavat tällaisen työskentelyn. Tästä en väsy puhumaan.

P.S. Trauma-asioissa tarvitaan kyllä usein aivan tietynlaisia yksilöllisiä keskusteluja lapsenkin kanssa, mutta kirjoitan siitä toiste.

2. “Miksi minun vanhempana pitää käydä täällä, lapsessahan se vika on!”

Vanhemmuuden asiat ovat herkkiä ihan kaikille vanhemmille. Jokainen vanhempi haluaa uskoa olevansa – ja onkin – paras asiantuntija oman lapsensa asioiden suhteen. Tämä ei silti tarkoita, etteikö vanhemmuudessa tai vanhemman käytännöissä voisi olla sellaista pientä fiksattavaa, joka auttaisi lasta eteenpäin ja lievittäisi hänen oireitaan.

Itse asiassa lapsen oireisiin vaikuttaminen tapahtuu muutenkin yleensä tehokkaimmin vanhemman kautta. Lasten kanssa työskennellessä pelkkä puhe ei siis riitä (ks kohta 1). Kysymys on enemmänkin puheen ja ymmärryksen vs. kokemuksen ja harjoittelun tasapainosta. Eli vaikka puhuisimme paljonkin tunteista, ajatuksista ja niin edespäin, lapsen kannalta puheet ovat yhdentekeviä, ellei hän pääse kokeilemaan ja harjoittelemaan tunteisiin ja ajatuksiin liittyviä asioita omassa arjessaan. Ja se, joka vastaa lapsen harjoittelusta melkein kaikissa mahdollisissa arjen asioissa, on joka tapauksessa juuri vanhempi, joten on aivan luontevaa, että suuri osa lastenpsykiatrisesta työstä tehdään vanhemman kanssa.

3. “Mielenterveysyksikössä käyvät lapset ovat jotenkin omituisia/hulluja.”

Hulluus on erittäin suhteellinen asia. On aivan yhä totta ajatella, että KAIKKI ihmiset ovat hulluja kuin että KUKAAN ei ole hullu. Psykiatrisen hoidon stigma seuraa kuitenkin valitettavasti edelleen monia palveluiden käyttäjiä. Moni häpeää sitä, että kärsii mielenterveyden oireista, vaikka se ei ole todellakaan oma valinta. Kuten flunssa tai vaikka nivelvaivat, mielenterveyden oireita vain tulee, ihan tilaamatta ja pyytämättä. Niin lapsilla, nuorilla kuin aikuisilla mielenterveyden oireet koskettavat noin viidennestä väestöstä.

Lapset, joita tapaan työkseni, eivät ole mitenkään omituisia tai kummallisia. Päinvastoin, he ovat aivan yhtä suloisia, hauskoja, kiinnostavia, rasittavia tai monimuotoisia kuin kaikki lapset. Tämän ymmärtäminen on tärkeää. Ei ole “niitä lapsia” ja “muita lapsia”, vaan aivan kuka tahansa lapsi voi tietyissä olosuhteissa tarvita psykiatrista hoitoa jonkin aikaa.

4. “Lapsen psykoterapian täytyy olla rankkaa, että se tehoaa – mukavien juttelu ei riitä.JA “Hän ei usko minua, joten jonkun ulkopuolisen pitää sanoa, hänelle, että…”

Lapsi, joka vasta opettelee ajattelua, tunnetaitoja, sosiaalisia suhteita ja monenlaisia arjen taitoja, ei missään tapauksessa vastaa aikuista psykoterapiassa. Asiansa osaava lastenpsykoterapeutti ymmärtää tämän, ja joutuu siksi joskus vaikean paikan eteen, jos vanhemmat tai joku muu taho toivoisi psykoterapian korjaavan lapsessa nähdyt “puutteet”. Esimerkiksi lapsen käytösoireiden hoitamisen osalta kuvitellaan, että lasta pitäisi terapiassa vaikkapa hieman kovistella, tai että psykoterapeutti antaa lapselle ohjeita, miten hänen on käyttäydyttävä.

Kaikkeen muutokseen tarvitaan kuitenkin motivaatio. Lasta ei voi muuttaa vanhempien toiveiden mukaiseksi – mutta jos löydetään lapselle konkreettinen ja mitattava tavoite, joka häntä itseäänkin kiinnostaa, työstä voi tulla erittäin tuloksellista. Lasten kanssa ei pääse mihinkään sillä tavalla, että häntä kritisoidaan tai painostetaan, eikä edes pyritä ymmärtämään häntä. Päinvastoin.

Tosiasia on, että jos haluaa saada lapsen kanssa muutosta aikaan yhteisten tavoitteiden suuntaisesti, psykoterapiaprosessin on oltava lapsen kannalta mielekäs. Mielekäs taas tarkoittaa lapsen kannalta useimmiten hauskaa. Lastenpsykoterapeuteilla onkin yleensä huoneissaan paljon leikkikaluja, askartelutarvikkeita ja niin edelleen. Lapsen kanssa otetaan hiirenaskeleita: työskennellään hiukan, ja sitten taas tehdään jotain mukavaa.

Psykoterapiassa ei myöskään ihminen muutu toisenlaiseksi. Jos on rauhallinen viilipytty pikkuinen, niin sellaisena pysyy psykoterapian jälkeenkin. Tai jos on kiukustuva kuumakalle, niin sekin ominaisuus pysyy.

5. “Lääkitykset ovat haitallisia lapsille. Ensisijaisesti on kokeiltava muut keinot ensin!”

Joskus tekisi mieli kysyä: mitähän keinoja? Usein vanhempia tuetaan aktiivisesti, lapselle pyritään tarjoamaan näyttöön perustuvaa lääkkeetöntä kuntoutusta ja hoitoa, koulun kanssa tehdään yhteistyötä ja mukaan rekrytoidaan esimerkiksi toimintaterapeutti, puheterapeutti tai muu kuntouttava taho. Silti vanhemmat tavallisesti epäröivät, uskaltaako aloittaa lääkitystä. Ymmärrän toki tämän äitinä ja ihmisenä.

Toisaalta joskus on tilanteita, joissa olisi välttämätöntä kokeilla lääkitystä. Jos vanhempi kieltäytyy ehdottomasti, mietin usein, miten he saisivat tunteen turvallisuudesta ja myös sen tietoisuuden, että muut keinot on jo kokeiltu – enkä aina suinkaan keksi tähän vastausta. Mutta olisikohan seuraavasta ajatuksesta apua? Lääkärin keskeinen ammatillinen ohjenuorahan on “primum est, non nocere” eli tärkeintä on, ettei tuota haittaa potilaalle. Jos tämän mielessä pitäen lastenpsykiatri, lasten mielenterveyteen erikoistunut erikoislääkäri suosittaa lääkehoitokokeilua potilaalleen (tuntien lääkkeiden mahdolliset hyödyt, haitat ja niin edespäin sekä järjestäen seurannan), voisiko olla niin, että vanhempana kannattaisi edes harkita sitä?

Ihmiset käyttävät särkylääkkeitä päänsärkyyn, verenpainelääkkeitä verenpainetautiin ja hengitettäviä lääkkeitä astmaan. Psyykenlääkkeet ovat periaatteessa aivan sama juttu. Niitä käytetään, jos eteen tulee tilanne, jossa ne ovat välttämättömiä ja todennäköisesti auttavat enemmän kuin haittaavat. Ne ovat toisinaan myös “kainalosauva”, joilla autetaan lapsen toipumista hetken aikaa ja vähennetään psyykkisten voimavarojen menetystä oireiden takia. Erittäin harvoin ne jäävät pysyvään käyttöön.

Lääkärinä en henkilökohtaisesti hyödy mitään siitä, jos joku käyttää tai on käyttämättä lääkkeitä. Määrään lääkkeitä vain silloin, jos katson ne tarpeelliseksi hoidon kannalta. Pääosa lastenpsykiatrisesta hoidosta perustuu toki ihan muille asioille kuin lääkkeille. Kuuluu silti ammatilliseen osaamiseen tarvittaessa tarttua myös tähän mahdollisuuteen.

6. “Meillä on ollut vaikeaa, mutta ei se häneen ole vaikuttanut millään tavalla.”

Me aikuiset haluamme toisinaan uskotella itsellemme, että meidän elämämme, arkemme ja toimintamme ei juurikaan vaikuta lapsiin. Se on ymmärrettävää, koska vanhempina haluamme välttää syyllisyydentunteita ja tunnistamme yleensä myös erittäin hyvin sen painavan vastuun, jota vanhemmuuteen liittyy.

Kuitenkin fakta on se, että sekä vanhempien mielenterveyden oireilla (ks täältä) että toimintakyvyllä ja arjen asioilla on suuria vaikutuksia lasten mielenterveyteen. Vanhempien murheet ja ilot välittyvät suoraan lapsen elämään ja heijastuvat lapsen mielenterveyteen. Lapset sekä tarkkailevat vanhempiaan että ottavat heistä mallia ja toisaalta pyrkivät toisinaan suojaamaan vanhempaa omilta murheiltaan, jos vanhemmalla on rankkaa. Sellainen taas voi kuluttaa lapsen omia voimavaroja liikaa. Niinpä olisi parasta aina pitää itsestä aikuisena ja vanhempana hyvää huolta. Turhaan ei siis puhuta siitä, että laita happimaski ensin omille kasvoillesi ja sitten vasta lapsen.

Ja mitä tulee isoihin elämänmuutoksiin, niissä niin lapsi kuin aikuinen tarvitsee aikaa ja ymmärrystä. Esimerkiksi sellaisessa kuvitteellisessa tilanteessa, jossa samaan perheeseen osuu parin vuoden sisällä niin vanhempien ero kuin uusperheidenkin muodostuminen, ei ole ihme, jos lapsi hieman reagoi. Se on hänen oikeutensa samalla tapaa kuin on aikuisen oikeus tehdä elämässään tarpeellisia muutoksia. Meidän aikuisten pitäisi aina muistaa tämä. Ollaan armollisia niin itseämme kuin lapsiamme kohtaan.

Ja lopuksi bonuksena uskomus, jota kohtaan erityisesti toisten sote-ammattilaisten taholta:

7. “Psykiatrialla tehdään kokonaistilanteen arvio, ja ko. tulosyyllä kannattaa lähettää lapsi arvioitavaksi.

Tähän haluaisin sanoa: älä tee sitä! Älä siis lähetä ketään kokonaistilanteen arvioon lastenpsykiatrille.

Perustelut: voiko ihmisen kokonaistilanne olla arvioitavissa riittävän kattavasti missään palvelussa KOSKAAN? Entä voiko kokonaistilannetta “hoitaa” tai “ratkaista”? Minun mielestäni ei.

Voi olla, että tämä kohta nro 7 on joillekin täysin semantiikkaa, mutta itse toivon lapsen mielenterveyspalveluihin lähetteen syyksi jotain selkeää (= ratkaistavissa olevaa) ongelmaa, kuten ahdistusoireilua, käyttäytymisen vaikeuksia tai muuta mietittyä ongelmavyyhtiä/kokonaisuutta. Ammattilaisen, joka tapaa lapsia ja perheitä työkseen, on mielestäni tiedettävä lapsen asioista sen verran, että kykenee muotoilemaan toivomansa lastenpsykiatrisen hoidon kohteen lähetteeseen edes hypoteesitasolla – eikä lähetä lasta ylimalkaiseen “kokonaistilanteen arvioon”.

Näillä sanoin toivon kaikille voimia loppuvuoden puristukseen!

Omenoista ja puista putoamisesta – miten vanhempien mielenterveys vaikuttaa lapsiin

Tiesitkö, että me lastenpsykiatrit työskentelemme erikoistumisaikana jakson myös aikuispsykiatrialla? Tämä siksi, koska lastenpsykiatrin pitää tietää aika paljon myös aikuisten mielenterveyden häiriöistä, jotta hän voi ymmärtää paremmin perheiden tilanteita.

Tällä kertaa käynkin kirjoituksessani läpi lyhyesti sitä, mitä tiedetään vanhempien mielenterveyden oireiden vaikutuksista lapsiin. Toivoisin aiheen herättävän kiinnostusta erityisesti päättäjissä, jotka tekevät linjauksia terveydenhuollon palveluista. Tärkeimmän pointin voin sanoa jo tässä kohtaa: mitä parempaa huolta yhteiskunta pitää aikuisista, sitä paremmin voivat myös heidän lapsensa.

Vanhemman tunneoireiden suhde lapsen mielenterveyteen

Masennus ja ahdistuneisuus ovat melkoisia kansantauteja. Hyvin monella ihmisellä on jossain vaiheessa masennus/ahdistuneisuusjakso, ja joillakin ihmisillä oireet leimaavat vahvasti elämän kulkua. Mielenterveyden häiriöt ovat sitä paitsi nuorilla ja nuorehkoilla aikuisilla jo yleisimpiä sairauspoissaolojen syitä (ks täältä ).

Mutta myös suurella osalla lapsista, jotka hakeutuvat mielenterveyspalveluihin, on masennuksen kanssa painiva vanhempi (England ja Sim 2009). Lapsilla, joiden vanhemmilla on masennusta, on muita lapsia suurempi riski hyvin monenlaisiin lastenpsykiatrisiin häiriöihin – ei siis ainoastaan masennusoireisiin, vaan myös esimerkiksi käytösoireiluun (Beardslee 2019). Ilmiön taustalla on useita syitä, joihin kuuluvat toki genetiikka ja epigenetiikka. Mutta pääosa vanhempien ja lasten mielenterveyden yhteydestä liittyy ilmeisesti tekijöihin, jotka masentavat niin aikuista kuin lasta: köyhyys/eriarvoistuminen, muut psykososiaaliset ongelmat, perheen toimimattomuuden kokemukset, väkivaltakokemukset ja kaltoinkohtelu. Tämän lisäksi vanhemmat, jotka ovat masentuneita, saattavat olla vanhempina toimiessaan kriittisempiä lasta kohtaan, ja heidän voi olla vaikea toimia tunnesäätelyn mallina lapsilleen tai opettaa toimivia stressinsäätelykeinoja (Beardslee 2019).

Se, mikä kuitenkin on tärkeämpää: jos vanhempien mielenterveysoireisiin saadaan apua, myös lapsi alkaa voida paremmin! Tästä on paljon tutkimusnäyttöä niin masennuksen kuin ahdistuksenkin osalta (esim. masennuksen osalta lukemattomia tutkimuksia, mm. Gunlicks ja Weissman 2008, ks myös Beardslee 2019). Siksi lastenpsykiatrin vastaanotollakin aina kysytään suvun ja perheen mielenterveysasioista. Meidän ammattilaisten on otettava vanhempien mielenterveys puheeksi, koska se on niin merkityksellinen lapsen terveyden kannalta.

Vanhemmuuden suhde lasten käytösoireisiin

Tämä on varsin kiperä aihe kirjoitettavaksi. Perheiden dynamiikka ja toimivuus/ toimimattomuus perustuu tuhansille ja taas tuhansille vuorovaikutuskokemuksille. Kun yksi perheenjäsen reagoi tavalla X, toinen reagoi tavalla Y, mistä seuraa tietynlainen toiminta tai ilmapiiri perheessä. Tilanteiden toistuessa ilmiöstä “X johtaa Y:hyn” tulee vakiintunut vuorovaikutuskehä. Näin osin selittyy myös käytöshäiriön synty.

Käytöshäiriöissä on tyypillistä, että 1) yksi tai useampi perheenjäsen on tulistuva 2) lapsella neurobiologisia herkkyystekijöitä, 3) perheessä on psykososiaalisia kuormitustekijöitä, kuten köyhyyttä, työttömyyttä jne 4) perheessä on joko jäykän ankaria ja joustamattomia käytäntöjä tai toisaalta liiallista lipsumista/vaikeiden tilanteiden välttelyä (mitkä kaikki usein liittyvät vanhemman voimavaroihin ja jaksamiseen). Näistä em. tekijöistä muodostuu omanlaisensa voimakenttä, joka vaikuttaa siihen, miksi ja miten lapsen käytöshäiriö ilmenee.

Lapsen käytösoireet ovat vanhempien kannalta todella stressaavia, ja tiedetään tutkimuksista, että lapsen käytöshäiriö itsessään lisää vanhempien mielenterveysoireita (George et al 2006, Panico et al 2014). Toisaalta tiedetään sekin, että yhteys menee myös toisin päin: äidin tai isän mielenterveysoireilu lapsen ollessa 3 vuoden ikäinen ennustaa niin lapsen tunne- kuin käytösoireitakin 3 vuotta myöhemmin vanhempien raportoimana (Breaux et al 2014). Niin äitien kuin isienkin mielenterveysongelmat yhdistettynä lapsen käytöshäiriöön ennustavat lapselle vaikeuksia teini-iässä; erityisesti isien psyykkinen sairastaminen vaikuttaa 9-vuotiaan käyttäytymisellä oireilevan lapsen riskiin ajautua esimerkiksi rikollisuuteen (Roetman et al 2019).

Kaiken kaikkiaan vanhempien voinnilla ja toimintakyvyllä on siis merkittävät vaikutukset niin käytöshäiriön syntyyn kuin hoitoonkin. Erilaisten vaikuttavien tekijöiden suhteet ovat monimutkaisia, mutta jotain silti voi sanoa melko varmasti: jos vanhemmat saavat esimerkiksi oman hoidon ja tuen myötä niin paljon voimia, että kykenevät muuttamaan käytäntöjään lapsiystävälliseen, johdonmukaiseen ja myönteiseen suuntaan, lapsi usein toipuu käytöshäiriöstä. On hyvä muistaa, että käytöshäiriön tehokkain hoito alle puberteetti-ikäisellä lapsella on yleensä nimenomaan vanhempainohjaus/ behavioraaliseen ja sosiaaliseen oppimiseen perustuvat vanhempainkoulut (Käytöshäiriön Käypä hoito-suositus, 2018).

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Jos tiedämme varmuudella, että vanhemman mielenterveyden häiriöllä on yhteyksiä lasten mielenterveyteen, mitä sitten pitäisi tehdä?

No, ensinnäkin aikuisten mielenterveydelliset oireet pitäisi tietenkin hoitaa hyvin! Tämä tarkoittaa käytännössä, että julkiset mielenterveyspalvelut pitäisi resursoida TODELLA hyvin, jotta tämä olisi realistista. Erityisesti monet vaikeaoireiset aikuispotilaat läheisineen kokevat tänä päivänä jäävänsä oman onnensa nojaan. Somessa puhutaan paljon hoitoon pääsyn vaikeudestakin. Ja kyllä valitettavasti näissä arvioissa on minun mielestäni jotain perää siinä mielessä, että viime vuosikymmeninä psykiatrinen hoito on yritetty muuttaa yhä avohoitopainotteisemmaksi – osin kustannussyistä. Samaan aikaan avopuolelle ei ole tullut riittävästi työvoimaa (ainakaan joka puolella maata) tai työntekijöille mahdollisuuksia esimerkiksi kouluttautumiseen ja hoidon kehittämiseen. Samaan aikaan väestössä mielenterveydelliset oireet ovat kasvussa, joten tilanne on ajautunut siihen, että psykiatrian yksiköissä on ruuhkaa, ja aikaa potilaiden hoitamiseen on liian vähän. Fakta sitä paitsi on on, että monet ihmiset (joskus lapsetkin!) tarvitsevat sairaalahoitojaksoja, ja toisinaan myös toistuvia, intervallityyppisiä sairaalahoitojaksoja, tuettuja asumispalveluita, pitkäaikaispalveluita ja monenlaisia arjen apuja, kuten kotipalvelua. Siksi sairaaloiden alasajoon ei pitäisi ryhtyä. Nyt jo tiedetään esimerkiksi lasten- ja nuorisopsykiatristen osastojen paukkuvan täyteyttään (ks esim professori Kaltiala-Heinon twiitti tässä). (Sivumennen sanoa, mitä tulee terveyspalveluiden resursointiin, mietin joskus, voisiko esimerkiksi kardiologista palveluketjua ajaa alas niillä argumenteilla, joita käytetään mielenterveyspalveluissa jatkuvaan säästämiseen ja työolojen säätelyyn? Mielenterveyspalvelu ei ole vain teknisiä suoritteita mutta silti yhtä arvokasta kuin somatiikka!)

Miksi aikuispsykiatrian riittävä resursointi on siis lasten kannalta tärkeää? Koska aikuispsykiatriset potilaat ovat usein myös vanhempia – ja siten heidän lapsensa ovat erityisessä riskissä sairastua tai oireilla psyykkisesti, jos tätä apua ei saada!

Toiseksi, vanhempia saa ja pitää erityisesti ja aktiivisesti kannustaa hakemaan hoitoa mielenterveyden oireisiinsa. Erityisesti tämä korostuu odottavien vanhempien kohdalla. On olemassa todella vahvaa tutkimusnäyttöä siitä, että varhainen vuorovaikutus vauvan kanssa voi häiriintyä, jos vanhemmalla on syvää masennusta, voimakasta ahdistuneisuutta tai muita hankalia psyykkisiä oireita (ks esim tämä). Se on ihan loogistakin, koska masentunut tai muuten huonosti voiva vanhempi ei kerta kaikkiaan jaksa olla sensitiivisesti tekemisissä kenenkään kanssa. Vauva kuitenkin tarvitsee, ja nimenomaan vauvan aivojen kehitys edellyttää, riittävää aikuisen läsnäoloa ja vuorovaikutusta. Oman vanhemman tai muun hoitajan lämmin ja sensitiivinen hoiva on vauvalle ja kaikille pienille lapsille elintärkeää. Siksi neuvola on tänäkin päivänä avainasemassa edistämässä tuoreiden vanhempien ja vauvojen mielenterveyttä. Ja siksi on innostavaa, että Suomessakin kehitetään nyt myös perinataalimielenterveyspalveluita (katso esim tämä).

Kolmanneksi, meidän pitäisi pystyä tarjoamaan psykoterapiaa riittävän nopeasti ja riittävän paljon niille, jotka siitä haluavat. Suomi ei ole kehitysmaa, joten voidaan odottaa, että tarjolla on näyttöön pohjautuvaa hoitoa. Tähän taas liittyy vahvasti psykoterapiakoulutuksen huikeat kustannukset. Omakustanteisesti koulutusohjelmasta riippuen psykoterapeutin opinnot kustantavat vähintään 15 000, mutta jopa 30 000 e! Näin moni jää koulutusten ulkopuolelle. Jos taas psykoterapeutteja ei ole riittävästi, moni potilas jää odottamaan sinne pääsyä ja toisaalta psykiatriset poliklinikat tukkeutuvat. Toki olisi palveluita kehitettäessä hyvä huomioida, että nettiterapia ja muut kevyemmät palvelut tarjoavat huikeita mahdollisuuksia – jos niitä vain osataan ja halutaan käyttää. Esimerkiksi yhden kerran walk in- psykoterapia voisi soveltua julkisiin palveluihin. Jos ongelmiin saa apua silloin, kun sitä toivoo, ne usein ratkeavat helpommin

Neljänneksi – ja tämä on yhteiskunnallinen kannanotto – mitä enemmän Suomessa on syrjäytymisriskissä tai köyhyysloukussa olevia ihmisiä, sitä suuremmassa riskissä on myös valtakunnan lasten mielenterveys. Kaikenlainen eriarvoistuminen on omiaan hankaloittamaan perheiden arkea ja sitä kautta se vaikuttaa niin vanhempien voimavaroihin kuin vanhempien ja lasten itsetuntoonkin. Vaatii epäilemättä suurta viisautta pitää yllä niin riittäviä julkisia palveluita kuin taloudenkin tasapainoa näinä korona-aikoina, mutta sitä nyt tarvitaan.

Lopuksi

Jos olet ahdistunut tai masentunut vanhempi, tai lapsellasi on käytöshäiriö, tämän kaiken lukeminen ei välttämättä ollut miellyttävää. Tämä kirjoitus ei kuitenkaan ole sitä varten, että kokisit syyllisyyttä. Pikemminkin toivon, että tämän luettuasi olet halukas ottamaan omassa ympäristössäsi kantaa sen puolesta, että mielenterveyspalveluiden toimivuutta voitaisiin parantaa. Siihen liittyvät olennaisesti raha ja resurssit, mutta myös suhtautuminen mielenterveyden häiriöihin ja stigman väheneminen. Yritetään siis kaikki yhdessä mielessä, että mielenterveyden häiriö koskettaa noin viidennestä kaikista ihmisistä, ja ehkä jopa useampaa. Mielenterveysongelma ei tee ihmisestä toista huonompaa. Päinvastoin, moni mielenterveyden oireista toipunut löytää usein uutta merkityksellisyyttä elämäänsä.

Viitteet (joita olisi paljon lisääkin)

Käytöshäiriön Käypä hoito- suositus: https://www.kaypahoito.fi/kht00135

Beardslee WR. Master clinician Review: Parental Depression and Family Health and Wellness: What Clinicians Can Do and Reflections on Opportunities for the Future. JAACAP 2019;58 (8), 759-767.

Breaux RP, Harvey EA, Lugo-Candelas CI. The role of parent psychopathology in the
development of preschool children with behavior problems. J Clin Child Adolesc Psy-
chol. 2014;43:777-790.

England MJ, Sim LJ, eds. Depression in Parents, Parenting, and Children: Opportunities
to Improve Identification, Treatment, and Prevention. Washington, DC: National
Academies Press; 2009.

George C, Herman KC, Ostrander R. The family environment and developmental
psychopathology: the unique and interactive effects of depression, attention, and conduct
problems. Child Psychiatry Hum Develop. 2006;37:163-177.

Gunlicks ML, Weissman MM. Change in child psychopathology with improvement in
parental depression: a systematic review. J Am Acad Child Adolesc Psychiatry. 2008;47:
379-389.

Panico L, Becares L, Webb EA. Exploring household dynamics: the reciprocal effects of
parent and child characteristics. Long Life Course Studies. 2014;5:42-55.

Hänelle, joka harkitsee itsemurhaa

Syitä on niin monenlaisia. Tiedän kyllä ammatin puolesta, että maailmaan mahtuu monenlaisia kivun ja tuskan sävyttämiä ihmiskohtaloita. Joku on kärsinyt yksinäisyydestä vuosia. Joku on menettänyt kaiken. Jollekin viimeinen vuosi on ollut pahin. Joku on päihteiden vanki. Joku on lapsesta asti tullut kaltoinkohdelluksi. Ajatus kuolemasta ja pois pääsemisestä voi silloin olla hetken houkutteleva. Mitä jos vain lopettaisi kaiken? 

Mutta älä tee sitä!

Kuolemanajatukset voivat olla paitsi jonkinlainen pakoreitti vaikeassa tilanteessa, myös äärimmäisen ahdistavia ja pakottavia. Kuolema kiehtoo ja uhkaa samaan aikaan. Ihmiseen iskee pelko: mitä jos oikeasti otan sen esineen tai teen sen teon ja… Ajatus on kuin pyörre, joka lähenee kutsuvasti. Jos vain uskaltaisi… Mutta älä tee sitä!

Yksi tärkeimmistä asioista, jonka itsemurhaa harkitseva ihminen voi yrittää pitää mielessään, on se, että yleensä itsemurhayrityksestä selvinneet ovat ajan kuluessa tyytyväisiä, etteivät onnistuneet yrityksessään. Se ei välttämättä tarkoita, että elämästä olisi tullut helppoa. Se ei myöskään tarkoita, että kaikki ongelmat olisivat ratkenneet. Mutta kun pahin olo ja psyykkinen kipu helpottaa, elämässä voi jälleen olla paljon arvokasta, mielekästä ja ylevää.  Se osa sinusta, joka tulevaisuudessa näkisi elämässäsi paljon hyvääkin, olisi surullinen, jos tekisit nyt itsemurhan. Puhumattakaan läheisistä ja tutuista. Itsemurha on kuin hyökyaalto, joka pyyhkii monen ihmisen elämät mennessään. Se vaikuttaa kymmeniin ihmisiin, osa näistä kärsii suunnattomasti pitkään, vuosienkin ajan. Ja itsemurhan tehnyt taas ei koskaan saa tietää, olisiko voinut selvitä, olisiko saanut tukea ja olisiko elämästä tullut jälleen parempaa.

Mitä sitten tehdä, jos kuolemanajatukset vainoavat?

Ensimmäinen asia on kertoa jollekulle. Mikään ei pienennä ahdistavan suuren salaisuuden voimaa niin tehokkaasti kuin avoimuus. Kuolemanajatukset eivät ole tässä poikkeus. Useimmat ihmiset kykenevät samaistumaan toisen asemaan ja suhtautumaan kärsimykseen myötätuntoisesti. Hakeudu tällaisten ihmisten luo ja kerro olostasi heille. Jos et tunne sellaisia ihmisiä, ole yhteydessä paikallisiin mielenterveyspalveluihin, terveyspalveluihin tai esimerkiksi Sekasin-chatiin tai Kriisipuhelimeen (ohjeita alla). Jos olet vakavissa aikeissa tehdä itsetuhoisen teon, myös hätänumero on hyvä vaihtoehto. Itsemurhan välitön uhka on hätätilanne ja silloin kyseiseen numeroon saa ja pitää soittaa. Älä jättäydy yksin. Myös sinä olet avun arvoinen. Kuten jokainen ihminen.

Seuraava asia, jos kuolemanajatukset vaivaavat mutta eivät ole pakottavia, on keksiä aivoille muuta tekemistä kuin ajatella itsetuhoisia juttuja. Nämä tekemiset saisivat mieluiten olla hyvää mieltä tuottavia mutta periaatteessa mikä tahansa sellainen tekeminen/puuha/aktiviteetti käy, jossa saat ajatukset muualle ja johon pystyt täysillä keskittymään. Esimerkiksi puhelinpelit, videot, käsityöt, nikkarointi tai ruuanlaitto voivat olla tällaisia. Keskittymistä vaativat toimet vievät tarkkaavuutta pois kurjista ajatuksista ja tunteista, eli sillä tavallaan “pelataan aikaa”: tunteet pääsevät loiventumaan, kuolemanajatukset väistyvät ja pystyt siksi säätelemään oloasi ja tekemisiäsi enemmän. Muistathan, että mitä kauheimmatkin tunteet kestävät kerrallaan vain joitain minuutteja. Kun pahin tunnevyöry on ohi, pystyt vaikuttamaan itseesi ja toimintaasi enemmän ja olet jälleen ainakin jonkin aikaa kuolemanajatusten niskan päällä.

Tee itsellesi myös turvasuunnitelma: mitä keinoja tai puuhia kokeilet, jos kuolemanajatukset alkavat vaivata liikaa? Tai voitko mahdollisesti soittaa vaikkapa jollekin tutulle, kysellä kuulumiset ja siten saada ajatuksiasi harhautettua? Entä kuka vastaa sinulle puhelimeen myös keskellä yötä – onko joku johon voit turvautua hätätilanteessa ja pyytää auttamaan, jos itsetuhoinen teko on liian lähellä? Monia auttaa tehdä suunnitelma kirjallisena. Läheisen puhelinnumero tai itselle kirjoitettu lohduttava viesti saattavat toimia muistuttajina paremmista hetkistä, kun on paha olla.

Näiden nimenomaan itsetuhoisuutta kohtaan suunnattujen interventioiden lisäksi on tietenkin olennaisen tärkeä tulla autetuksi asioissa, jotka altistavat kuolemanajatuksille. Usein taustalla on pitkäaikaista masennusta, ahdistusta, traumaoireita tai muuta vastaavaa psyykkistä pahoinvointia. Se voi viedä mehut ihmisestä, jolloin kuolema alkaa ehkä tuntua vaihtoehdolta, kuten yllä kuvasin. Psykiatristen häiriöiden hoito koostuu keskusteluavusta, psykoterapiasta, usein lääkehoidosta ja muusta psykososiaalisesta tuesta (kuten opintojen, työelämän tai taloudellisesta tuesta). Pyri hakeutumaan psykiatrisen hoidon piiriin. Se on joskus vaikeaa syystä taikka toisesta. Mutta usko siihen, että psykiatrinen apu kuuluu myös sinulle ja sinäkin voit siitä hyötyä. Psykiatrista hoitoa ei myöskään tarvitse hävetä.

Lopuksi

Elämä on siitä omituista, että kukaan ei pysty sitä ennustamaan. Väitän, että kuka tahansa ihminen saattaa joutua elämässään tilanteeseen, jossa hän on itselleenkin yllättäen epätoivoinen, äärimmäisen masentunut ja kuolemanajatusten vallassa. Silti toivoa on aina. Vaikka masentunut ihminen ei niin koe, tulevaisuudessa voi tapahtua myös hyviä asioita. Yllättävän monilla jutulla on taipumus järjestyä. Häpeää, vihaa, katkeruutta, pettymystä tai surua tuottaneet asiat väistyvät tai niiden painoarvo vähenee. Voi tulla jopa päivä, jolloin kuoleman ja itsetuhon ajatukset ovat vain muisto, jopa vieraalta tai kaukaiselta tuntuva muisto. Mene sitä kohti hetki kerrallaan. Sinäkin voit selviytyä. Sinäkin olet arvokas.

Yhteystietoja:

Kriisipuhelin: https://mieli.fi/fi/tukea-ja-apua/kriisipuhelin-keskusteluapua-numerossa-09-2525-0111

Kriisikeskukset: https://mieli.fi/fi/tukea-ja-apua/kasvokkain/kriisikeskusverkosto

Sekasin-chat: https://sekasin247.fi/

Hätänumero: 112. Myös oman alueen terveyskeskuspäivystykseen voi hakeutua itsemurhan uhatessa.

Täytyykö koulusta tykätä?

Spoilaan heti aluksi oman kysymykseni ja vastaan: ei täydy, mutta jos lapsi ei koulusta tykkää, meidän aikuisten olisi hyvä vilkaista peiliin. Miksi? Näkökulmia tähän voit lukea alta.

Pikkukoululaiset ja kouluviihtyminen

Juuri nyt eletään sitä aikaa, kun toiveikkaat ja innokkaat pikkukoululaiset ja heidän vanhempansa totuttelevat uuteen arkeen. Opetellaan pakkaamaan reppua, kulkemaan koulumatkoja, tekemään rauhassa tehtäviä, leikkimään välitunnilla, palaamaan välitunnilta oikea-aikaisesti takaisin sisälle ja lukemattomia muita taitoja, jotka meille aikuisille ovat itsestäänselviä. Ensimmäisen parin vuoden aikana lapsi totuttelee koulunkäynnin maailmaan, koululaistaitoihin, ja oppii toki siinä sivussa paljon olennaisen hyödyllistä, kuten lukemista, kirjoittamista ja matematiikkaa – muista kouluaineista puhumattakaan.

Alkusyksy on myös aikaa, jolloin lastenpsykiatrin vastaanotolle  tupsahtaa kiireellä joitakin potilaita – suurin osa heistä pieniä poikia -, jotka eivät ole ensimmäisinä viikkoina viihtyneet koulussa lainkaan. Koulu on tuntunut kurjalta heti ensimmäisestä päivästä asti. On tylsää vain istua paikoillaan. Tehtävät ovat blääh. Leikkiminen on paljon kivempaa. Monella heistä on taipumus ottaa luokan pellen roolia tai vaikeuksia löytää omaa paikkaa kaveriporukassa. Osalla heistä on ikätasoon verrattuna selviä vaikeuksia saada valmista aikaan, ja tällä ilmiöllä on taipumus entisestään hankaloitua, kun negatiivista palautetta satelee eri suunnista, esimerkiksi koulun aikuisilta. Jotkut kyseisistä lapsista ovat jopa vakuuttuneita siitä, että opettaja ragee heille tahallaan.

On alani knoppitietoa, että monilla  koulussa viihtymättömistä pikkukoululaisista on itse asiassa hoitamaton ADHD, jonka lievittäminen muuttaa lapsen käsitystä itsestään ja koulunkäynnistä tuntuvasti myönteisempään suuntaan. Ongelmien syynä ADHD saattaa olla yllätys niin oppilaalle itselleen, hänen opettajalleen kuin myös vanhemmille, mutta asiaa tarkastelessa huomataan, että ADHD-oireita on ollutkin itse asiassa jo pienestä asti. Jos keskittymisen ja tarkkaavuuden häiriön oireet päästään hoitamaan kuntoon, minulle ammattilaisellekin on tosi palkitsevaa, kun tämäntyyppinen lapsi pääsee koulussa vihdoin näyttämään todelliset taitonsa (joita yleensä on huomattavasti enemmän kuin mitä  on siihen asti nähty). Eli on tosi hyvä, jos nämä lapset saadaan lastenpsykiatrisen työn piiriin varhaisessa vaiheessa. Muuten, toinen tavallinen selitys ekaluokkalaisen kouluviihtymättömyyteen on se, että kyseessä on loppuvuonna syntynyt lapsi, joka ei vielä ole aivan koulunkäyntikypsä. Tällöin valmiudet ottaa yllä mainitsemiani koululaistaitoja haltuun ovat vielä hieman keskeneräisiä. Toki tämä pulma korjaantuu ajan kanssa ihan itsestään, kunhan vain lapsen koulumotivaatiosta sillä välin huolehditaan.

Koulusta ei ole pakko tykätä, mutta se helpottaisi tulevia vuosia

Pikkukoululaisjoukon lisäksi on lisäksi heterogeenisempi ryhmä lapsia ja nuoria, joille koulunkäynti on melkein alusta alkaen ollut pakkopullaa. Se ei tunnu hauskalta. Siellä on tylsää, ehkä jopa ahdistavaa. Opettaja ei ole kiva. Tehtävät ja läksyt ovat inhottavia. Maanantai on viikon pahin päivä. “Hyppäisin mieluummin kaivoon kuin menisin kouluun”. Ja niin edespäin. Jos näin kokevalta lapselta kysyy, mikä on koulussa mukavaa, hän vastaa usein “ei mikään”, “välitunti” tai “ruokatunti”. Mitä siitä pitäisi ajatella?

Ensinnäkin: sanon kliinisessä työssäni perheille useinkin, että koulusta ei ole pakko tykätä, mutta kaikki Suomessa asuvat lapset käyvät koulua, ja kouluikäisiä lapsia koskee oppivelvollisuus. Koulut voi kuitenkin läpäistä piittaamatta niistä pätkääkään. Eikä koulusta tykkäämättömyys edes välttämättä korreloi mitenkään opintomenestyksen ja elämän saavutusten kanssa. Ihminen voi päästä hyvin pitkälle, vaikka koulut ovat tuntuneet epämielekkäiltä kaikki vuodet. On paljon tarinoina lahjakkaista ja onnellisista ihmisistä, jotka eivät ole aikanaan sopeutuneet kouluun kovin hyvin. Muun muassa Albert Einstein on ilmeisesti kuulunut tähän joukkoon.

Samanaikaisesti näen, että on paljon meistä aikuisista kiinni, minkälainen kokemus koulusta lapselle muotoutuu. Tutkimuksista esimerkiksi tiedetään, että mitä enemmän lasta kehutaan ja  palkitaan yrittämisestä, sitä parempi oppijan itsetunto lapselle muodostuu ja sitä paremmin koulussa viihdytään. Sitä vasten, jos koulussa palkitaan hyvästä suorituksesta, kuten yleensä väistämättä käy lapsen kasvaessa, koulunkäyntimotivaatio laskee. Oman onnistumisen vertaaminen vertaisryhmän suoriutumiseen on siis myrkkyä koulunkäynnin ilolle. Jos oppilas sen sijaan oppii vertaamaan suoritustaan aiempaan omaan suoritustasoonsa, oppimisen ilo säilyy herkemmin, koska hän huomaa, mitä kaikkea on jo oppinut. Oppimisen iloon liittyy tietenkin myös ikätasoisesti järjestetty opetus. Riittävän lyhyet oppimistuokiot, sopivat tavoitteet, fyysinen tekeminen välitunnilla, lapsia kiinnostavat leikit ja tekemiset sekä aikuisten ystävällinen asenne auttavat koulussa viihtymistä huomattavasti. Nämä ovat toki opettajan ammatillista ydinosaamista. Edellä mainituista muuten fyysinen aktiivisuus eli esim. liikuntamahdollisuudet välitunneilla on sekä lasten oppimisen että hyvän mielen kannalta yllättävänkin tärkeää!

Lasten mielestä koulussa kaikkein parasta ovat yleensä kaverit. Jos siis ei ole yhtään kaveria, syyt mennä hyvillä mielin kouluun ovat monella vähissä. Se taas, tutustuuko esimerkiksi sosiaalisesti muita kömpelömpi, levottomampi, harjaantumattomampi tai vaikkapa ujompi lapsi luokkatovereihinsa, on paljon koulun (ja toki kodinkin) aikuisista kiinni. Tehdäänkö koulussa ryhmäyttäminen hyvin? Puututaanko kaikkeen kiusaamiseen? Tarjotaanko mahdollisuutta esim. koulukummeihin? Nimeääkö opettaja työparit ja valitseeko liikuntatilanteissa joukkueet, jolloin tiettyjen lasten klikit eivät pääse vahvistumaan? Onko välitunneilla tarjolla aikuisen tukea ja hyviä käytäntöjä, jotta jokaiselle löytyisi kaveriseuraa? Onko opettajalla silmät auki sen suhteen, ketkä lapsoset voisivat olla hyvällä tavalla hengenheimolaisia? Entä etsiikö vanhempi tilaisuutta tarjota lapselleen mahdollisuuksia tavata kavereita koulun jälkeen? Vai ovatko nämä asioita, jotka jäävät täysin lapsen omalle vastuulle? Ja miten koulussa ja kotona suhtaudutaan väistämättömiin ristiriitoihin ja konflikteihin lasten välillä? Onko lapsen käytettävissä aikuisia, jotka kuuntelevat aidosti kaikkien osapuolten kokemuksia ja vasta sitten tekevät johtopäätöksiä, vai onko olemassa jäykästi tiettyjä syntipukkeja, joita aina syytellään vaikeissa tilanteissa?

Jos lapsi ei viihdy koulussa, yllä mainittujen asioiden  fiksaaminen voi huomattavasti auttaa tilannetta. Olisi siis tärkeää, että joku aikuinen lapsen lähellä jaksaisi nähdä hieman vaivaa ja tarkistaa, minkälaista koulunkäynti kyseiselle lapselle oikeastaan on. Tiedetäänhän tutkimuksista myös se, että myönteinen kouluun kuulumisen tunne on liitettävissä 11-vuotiaiden mielen hyvinvointiin. Ja yli puolet mielenterveyden häiriöistä taas alaikäisenä. Siksikin olisi hyvä panostaa lapsen kouluviihtymiseen ajoissa.

Kiinnitä huomiota siihen, mitä haluat vahvistaa!

Käyttäytymisterapeuttinen perusperiaate on, että se käytös tai toiminta, johon kiinnität (myönteisen tai kielteisen) huomiosi, vahvistuu. Se käytös taas, jonka jätät huomiotta, heikkenee. Tätä periaatetta voi soveltaa lapsen koulusta tykkäämisen hyväksi siten, että jos vahvistat lapsen myönteisiä kokemuksia koulusta ja itsestään oppijana, se todennäköisesti vahvistaa sekä koulusta tykkäämistä että oppimistuloksia.

Jos siis lähes jokainen lapsen yritys, kokeilu, suoritus ja onnistuminen koulussa ja koulutehtävien suhteen havaitaan ja huomioidaan – esimerkiksi näyttämällä peukkua, kehumalla, hymyllä tai vaikkapa tarrojen avulla – tämä myönteisen vuorovaikutuksen kehä ryhtyy ruokkimaan itseään ja lapsen koulunkäyntimotivaatio kasvaa. Sillä vaikka lapselle myös negatiivinen huomio on huomiota ja siten palkitsevaa jollain tasolla, kaikkein parhaimmalta kuitenkin tuntuvat kehut ja myönteinen palaute.

Sama pätee myös läksyihin, jotka ovat monille perheille tuskallinen päivittäinen taistelu. Jos läksyjä tekemällä tienaa itselleen jotain hyvää, esimerkiksi pientä palkintoa tai perheen yhteistä mukavaa tekemistä, motivaatio suoriutua niistä kasvaa huomattavasti. Toki fiksu kasvattaja myös huolehtii siitä, että läksyt tehdään mahdollisimman aikaisessa vaiheessa päivää/iltaa, jotta lapsen jaksaminen vielä riittää, tai ne on vähintään sijoiteltu säännölliseksi osaksi tiettyä päivän vaihetta, jolloin läksyistä tulee osa normaaleja rutiineja.

Hassu juttuhan tässä kaikessa on tavallaan se, että jos lapsi ei viihdy koulussa, jälleen kerran aikuisten (ei niinkään lapsen) olisi syytä tarkastella toimintaansa. Me aikuiset luomme nimittäin omalla toiminnallamme lapsen koulunkäynnille kehykset, ja niissä kehyksissä myönteisellä palautteella on eniten merkitystä. Turhaan ei kehoteta huomaamaan hyvä lapsessa. Vahvuuksille nimenomaan rakennetaan oppijan itsetunto. Ja itsetunto taas mahdollistaa sen, että jaksaa päivästä toiseen tankata vaikkapa kertotauluja. Koulun ja kodin aikuisten olisikin oltava kuin pomppulinna, joka yhdessä vastaa siitä, että lapsen ilmalento ei mätkähdä maahan, vaan hän jatkaa pomppimista turvallisesti ja tyytyväisenä.

Lopuksi

Koulu ON joka tapauksessa, kaikesta yrittämisestä huolimatta, aika monelle usein aika tylsää. Sinne herääminen aamulla voi olla työlästä. Kaikki aineet eivät välttämättä kiinnosta. Luokassa ei ole loputtomasti samanhenkisiä kavereita. Ruoka voi maistua (?) pahalta tai ruokatunti on vaikkapa liian lyhyt ruuasta nauttimiseen. Osa opettajista tai oppilaista on ärsyttäviä. Ja tämän kaiken voi hyväksyä osaksi elämää.

Osa koululaiseksi ja toisaalta aikuiseksi kasvamista on nimittäin hyväksyä se tosiasia, että elämässä joutuu lopulta sietämään monenlaisia epämukavuuksia. Koulun tehtävä ei ole olla viihdekeskus, jossa jokaisen lapsen tulee aina olla innokas ja iloinen. Koulu on sen sijaan paikka, jossa kaikki opettelevat yhdessä elämisen taitoja: miten puhutaan toisille, miten ollaan toisten kanssa, miten selviydytään vaikeuksista, miten opitaan ja onnistutaan. Siksi ratkaisuna lapsen koulussa viihtymättömyyteen ei tulisikaan (!!!) olla lapsen ottaminen kokonaan pois koulusta, kuten joskus tapahtuu (toki luokan tai koulun vaihtaminen voi olla joissain tilanteissa paikallaan, mutta ne ovat erityistilanteita). Päinvastoin, vanhempi tekee ison palveluksen lapselleen, jos opettaa tälle “koulun sietämisen taitoja” . Hän nimittäin opettaa tällöin lapselleen tärkeän periaatteen: kaikki elämässä ei ole aina vain hauskaa. Tekemällä myös ei-hauskoja asioita riittävän kauan voi kuitenkin saavuttaa isompia tavoitteita ja sitä kautta pitkällä tähtäimellä itselleen iloa ja mielihyvää.

Kasvattajuuden haasteita: miten pitää ohjakset sopivina?

Tämä blogiteksti lähti idulle, kun ryhdyin miettimään, mikä on tasapainoista, liian ankaraa tai liian löperöä kasvattajuutta. Olisi kiinnostava kuulla kommenttisi, näetkö asian samalla tavalla kuin minä alla olevassa tekstissä?

Kenelle kellot soivat…

Vanhempana joutuu joka päivä kymmenien pienten ja isompien päätösten eteen, ja on ratkaistava, kuka päättää ja kenellä on viimeinen sana. Erimielisyydet syntyvät arjessa ilman yrittämistä. Onko lapsen ulkoiltava päivittäin vai mennäänkö ulos fiilispohjalta, jos huvittaa? Saako kukin perheenjäsen valita aamupalansa vai pitääkö syödä vaikkapa puuroa? Onko koulusta tultaessa tehtävä läksyt heti vai vasta joskus illalla, kun ehditään? Mihin aikaan mennään nukkumaan? Saako puhelinta käyttää vapaasti, tietyn aikaa, vai onko olemassa rajoitussovelluksia, peliaikoja, sopimuksia? Tai miten suhtaudutaan teinin pyyntöihin saada rahaa, kotiintuloaikoihin, seurustelusuhteisiin, päihteisiin ja niin edelleen ja niin edelleen…

Vanhemmuuden haastavuus alkaa usein toden teolla, kun lapsi tai nuori osoittaa erillisyytensä olemalla vanhemman antamista luvista tai lupaamattomuuksista eri mieltä. Siis suomeksi sanottuna protestoi tai vastustaa. Tällainen käytös on toki täysin normaalia ja toivottavaakin – jokaisella lapsella/nuorella on omat ajatuksensa, toiveensa, tunteensa, ja hänen on saatava oppia ilmaisemaan eriävänkin mielipiteensä sekä pitämään puolensa. Mutta on hyvin kiinnostavaa, mitä perheissä tapahtuu, kun lapsi ilmaisee vanhemmalleen, että “ei käy”.

Toki on olemassa lapsia ja varmaan nuoriakin, jotka myöntyvät ongelmitta vanhempiensa tahtoon ja noudattavat kaikenlaisia sääntöjä. Moni nuori hyötyy sopimuksista ja  pitää niistä kiinni omalta osaltaan. Jotkut lapset eivät edes reagoi kovin voimakkaasti mahdollisiin rajoista johtuviin pettymyksiin. Tapaankin kuitenkin työssäni hyvin usein vanhempia, jotka kertovat lapsen kehnosta sopeutumisesta sääntöihin ja että lapsen pettymyksensieto on olematonta.

Monet lapset ovat äärimmäisen harmistuneita, kun heidän pitää lopettaa jokin mieluisa tekeminen. Vanhemmat eivät tällöin pääse välttämättä kovin helpolla. He joutuvat ehkä näkemään lapsen tai nuoren hajottavan näppäimistöjä, puhelimia tai muita esineitä raivostuessaan erilaisista arjen rajoituksista tai vaikka läksyjenteosta. On lapsia, jotka uhkaavat vanhempia milloin milläkin hurjalla teolla saadakseen oman tahtonsa läpi. Ja on lapsia ja nuoria, jotka eivät mitenkään voi suostua aikuisen asettamiin sääntöihin, ainakaan ilman huomattavaa vääntöä. Variaatio tässä mielessä ihan lapsestakin riippuen on suurta.

Ja tässä kohtaa hommasta tulee kiinnostavaa!

Kun perheissä yksi tai muutama jäsen vastustelee sääntöjä, kuohuu muuten vain tai riitaantuu, vanhemmilla on hyvin erilaisia tapoja vastata lapsen protestiin. Yksi vanhempi fokusoi rauhoitteluun, toinen suuttuu itse, kolmas pomottaa ja määräilee, neljäs antaa myöden ja miellyttää lasta välttääkseen harmituksen tunteet. Joku aikuinen neuvottelee (jotkut loputtomasti), toinen antaa huonosti käyttäytyneelle aina uuden mahdollisuuden, kolmas ei koskaan jousta pätkääkään. Moni toimii vanhempana itse asiassa hyvin samalla tavalla kuin omat vanhemmat ovat omassa lapsuudessa toimineet…Tai sitten juuri päinvastoin. Välimuodot sen sijaan ovat harvinaisempia ainakin, jos omaa vanhemmuutta ei ole jaksanut pahemmin mietiskellä.

Haasteelliseksi tilanteen tekee se, että harva vanhempi on saanut kovinkaan toimivaa lapsuudenaikaista mallia esimerkiksi tunnesäätelyyn, jotta voisi välittää sitä omille lapsilleen. Aika moni kolmekymppinenkin on elänyt lapsuuden, jossa tehtiin niin kuin vanhemmat määräsivät – mutinat pois – ja ponnistaa siitä lähtökohdasta vanhemmaksi. Aika harva vanhempi on saanut myötätuntoista tunne-elämän tukea, josta voisi ammentaa hyviä konsteja omiin haastaviin lastenkasvatustilanteisiin. Siksi olo voi olla epävarma. Moni miettii siellä kotisohvalla tänäänkin, onko ollut vanhempana “oikein”? Pitikö pintansa siellä, missä täytyy? Antoiko periksi sopivasti, vai joustiko liikaa?

Heureka! On siis niin, että…

Sen lisäksi, että lapset ovat temperamenteiltaan ja ominaisuuksiltaan rajaamistilanteissa hyvin erilaisia keskenään, myös vanhemmuuden tavat suhtautua lapsen protesteihin ovat hyvin vaihtelevia. Nämä kun pistetään yhteen, keskinäinen vuorovaikutussuhde muokkaa tilannetta vielä lisää ja toisaalta muokkautuu tietynlaiseksi, omine tuttuine kuvioineen. Miten siis toimia, kun haluaa kasvattaa, sosiaalistaa lasta toimijaksi yhteiskunnassa? Lapsen luonteeseen et voi suoraan nopeasti vaikuttaa. Etkä välttämättä aivan käden käänteessä vuorovaikutussuhteeseenkaan. Joten jäljelle jää helpoimmin irrotettava palikka: vanhemman oma tapa suhtautua rajojen asettamiseen. Siihen voit suoraan vaikuttaa, ja samalla sitten vaikutat niihin kahteen muuhun edellä mainittuunkin. Siksi omien vanhemmuuden tapojen pohtiminen on erittäin hyödyllistä.

Pakettiratkaisujahan ei ole…

Koska lapset ja nuoret ovat yksilöllisiä ja ainutlaatuisia, en minä eikä kukaan muukaan voi antaa täyspitäviä neuvoja siihen, milloin vanhempi toimii oman lapsensa kanssa “kestävällä” pohjalla, niin sanotusti onnistuvana kasvattajana, joka on tasapainossa rajojen asettamisen kanssa. Voit kuitenkin yrittää tunnistaa omia puoliasi seuraavista vanhemmuuden kuvauksista, joiden tarkoitus on piirtää eräänlaisia viivoja rajojen asettamisen veteen – siis siihen, oletko kasvattajana lepsu, tiukka vai tasapainoinen.

Liian ankaran kasvattajan muistilista

  • Kaikkia sääntöjä on aina noudatettava pilkuntarkasti. (paitsi aikuinen ei aina välttämättä noudata niitä)
  • Säännöt sanelee aikuinen, lapsella ei ole pienintäkään mahdollisuutta vaikuttaa mihinkään.
  • Sääntöjä on paljon ja niiden noudattamatta jättäminen johtaa kohtuuttomiin rangaistuksiin: pitkiä puhelinkieltoja ja kotiaresteja.
  • Vanhemmuuden periaatteena on: teet tai itket ja teet. Kieltäytyminen ja vastustelu ovat turhia.
  • Iän ja taitojen karttuessa lapsi ei toiveistaan huolimatta saa vastuuta eikä vapautta.
  • Vanhempi odottaa lapsen tottelevan kyseenalaistamatta. Myöskään kielteisten tunteiden näyttäminen ei välttämättä ole sallittuja. Lapsi “saa näkyä mutta ei kuulua”.
  • Maailma on katala, joten vanhempi pyrkii karaisemaan lasta etukäteen lapsen sietokyvyn kasvattamiseksi. Lapsi joutuu selviytymään yksin kohtuuttomista koettelemuksista.
  • Vanhempi saattaa hyväksyä kuritusväkivallan käyttämisen kasvatustarkoitukseen (mikä oikeasti ei ole kasvatusta vaan väkivaltaa!)
  • Vanhempi on itse tullut aikanaan kasvatetuksi samalla tavalla (“eikä selkään saaminen minuakaan pahentanut”).
  • Vanhempi syyllistää itseään, jos toisinaan joustaa jossain asiassa. Näin voi käydä vaikkapa vanhemman ollessa hyvältä tuulella. Myöhemmin kasvatuslinja sitten kiristyy entisestään, ettei “lapsi pääse ylpistymään”.

Liian lepsun kasvattajan muistilista

  • Sääntöjä on vähän – tärkeintä on, että kaikilla olisi kivaa. Kielteiset tunteet ovat merkki siitä, että ei ole kivaa. Niinpä kielteisiä tunteita vältellään viimeiseen asti. Yhteisissä säännöissä mieluummin joustetaan kuin aiheutetaan lapselle kurjaa oloa.
  • Säännöt ovat epäjohdonmukaisia: tänään tätä ja huomenna tuota.
  • Lapsi ei voi olla varma, mitä häneltä odotetaan. Aikuisetkaan eivät ole siitä varmoja. Riippuu päivästä.
  • Jos lapsi näyttää surulliselta tai harmistuneelta, hänelle annetaan tavanomaisesti periksi asioissa, jotka on ensin kielletty. Näin lapsi oppii nopeasti saamaan haluamansa, esimerkiksi itkemällä tai väkivallalla uhkailemalla.
  • Vanhempi kulkee lapsen perässä sanoen “älä tee noin!” mutta ei puutu tilanteeseen, jos lapsi ei tottele.
  • Lapsi saa itse valita asiat, jotka useimpien vanhempien mielestä ovat aikuisten vastuulla: esimerkiksi meneekö lapsi päiväkotiin, kouluun ja ajoissa nukkumaan.
  • Lapsella on “säädelty ruutuaika”, mutta sen lisäksi hän voi käyttää “vahingossa” erilaisia ruutuja esimerkiksi toisilta laitteilta, tai tuntee puhelimensa ruutuajan lisäämisen pääsykoodin. Vanhempi kuitenkin moittii lasta, jos tämä hyödyntää kyseisen porsaanreiän.

Tasapainoisen kasvattajan muistilista

  • Sääntöjä on kohtuullinen määrä. Niillä on myös “mieli” ja järkevä tarkoitus.
  • Sääntöjen sovitusta noudattamisesta annetaan paljon myönteistä palautetta ja kehuja.
  • Sääntöjen noudattamatta jättäminen johtaa ns. luonnollisiin seurauksiin tai hyvin kohtuullisiin moitteisiin. Moittiessaankin lasta vanhempi kykenee pääsääntöisesti säätelemään omia tunteitaan eikä “oksenna” omaa kiukkuaan lapsen päälle.
  • Tärkeimmistä perheen tai kodin säännöistä pidetään aina kiinni. Niitä on hyvin vähän – lähinnä toisiin, omaisuuteen ja itsen vahingoittamiseen liittyen. Jos lapsi ei tottele tärkeimpiä sääntöjä, aikuinen auttaa häntä ja rajaa tarvittaessa joko sanallisesti tai fyysisesti.
  • Vähemmän tärkeissä säännöissä on neuvottelunvaraa. Lapsen hyvinvointi ja tyytyväisyys ovat tärkeitä, joten joskus lapsi voi syödä makeaa karkkipäivän ulkopuolella, joskus voi valvoa vähän pitempään, ja joskus läksyt voi tehdä vasta illalla. Kuitenkin säännöt ovat sen verran tärkeitä, ettei niissä anneta koko ajan habituellisti periksi.
  • Lapsi voi omalla vastuullisella toiminnallaan vaikuttaa siihen, kuinka paljon hän saa vapauksia. Sopimuksien noudattaminen johtaa suurempiin (ikätasoisiin) vapausasteisiin.
  • Lapsen ei tarvitse hyväksyä kaikkia aikuisten tekemiä sääntöjä, mutta hänellä pitäisi olla tieto siitä, miksi sääntö on sellainen kuin on.
  • Vanhempi hyväksyy lapsen ajoittaisen kiukun, surun tai pettymyksenkin osaksi elämää. Ne ovat tunteita joita ei tarvitse poistaa, vältellä tai tukahduttaa. Vanhempi luottaa siihen, että hankalien tunteiden liennyttyä tulee taas parempia hetkiä. Lapsen kiukku ei pelota tai suututa vanhempaa – ainakaan joka kerta.
  • Vanhempi ymmärtää, että lapsi ei ole robotti. Lapsi on erillinen yksilö, jolla on omat haaveensa, toiveensa, ärtymyksen aiheensa. Vanhempi arvostaa lapsen yksilöllisyyttä ja kykenee suhtautumaan lapseen kunnioittavasti myös konfliktin hetkellä.
  • Vanhempi kykenee sekä pyytämään lapselta että antamaan lapselle anteeksi, kun on mokattu.

Minkälaisia piirteitä tunnistat itsessäsi? Mitkä tekijät auttavat sinua ottamaan tasapainoisen vanhemmuuden puolesi käyttöön kasvatustilanteissa?

Täydellistä vanhemmuutta ei ole eikä tule, onneksi. Voit kuitenkin omilla päätöksilläsi huomattavasti vaikuttaa siihen, kuinka turbulenttinen lapsiperheen elämästä tulee. Siksi tasapainoisen kasvattajan skeemaa kannattaa etsiskellä itsestään, erityisesti vähän heikommin sujuneiden päivien jälkeen. Sillä nimittäin pääsee jo vanhemmuudessa todella pitkälle. Ja lapsi hyötyy.

Miten puhua lapselle ikätasoisesti vaikeista asioista?

Törmäsin eräällä keskustelupalstalla seuraavaan tuskailuun. Palstalla oli juuri vilkkaasti keskusteltu, miten voi kertoa lapselle surullisesta asiasta, mihin joku kommentoi, että lapselle kannattaa puhua vaikeista asioista  ikätasoisesti. Mutta sitten tokaistiin tärkeä pointti: eihän missään opeteta, mitä ikätasoinen puhe on!

Mitä on ikätasoisuus?

Lyhyesti, lapsen ikätason huomioon ottaminen tarkoittaa, että aikuinen arvioi hänen kehitystasoaan ja kykyään ymmärtää erilaisia asioita, sekä käyttää tätä tietoa arjen tilanteissa tai vaikkapa vaikeista asioista puhuttaessa.

Tärkeimpänä tekijänä lapselle ikätasoisesti puhuttaessa on huomioitava tietenkin kronologinen ikä. Jokainen aikuinen varmasti kertoo luonnostaan esimerkiksi avo/avioerostaan ihan eri tavoin kolmivuotiaalle kuin kolmetoistavuotiaalle.

Esimerkiksi näin:

Tavalliselle 3-vuotiaalle: “äiti ja isä tykkää sinusta mutta haluaa jatkossa asua eri kodeissa. Sinulle tulee kaksi kotia. Silloin on vähemmän riitelyä. “

Tavalliselle 13-vuotiaalle: “Ihmissuhteet ovat monimutkaisia, ja vaikka välitämme toisistamme, emme enää halua jatkaa parisuhdetta, koska riitelemme niin paljon. Olet varmaan huomannutkin. Olemme kuitenkin aina sinun vanhempiasi yhdessä, ja molemmat rakastamme sinua.”

Toisin kuin yleisesti ajatellaan, lapsen kehitystaso ja ymmärrys ei kuitenkaan riipu pelkästään iästä. Osa lapsista on ikäistään kypsemmän oloisia, toiset taas selvästi vielä “raakileita” ikäisekseen. Tämä tulee vastaan työssäni mm. siten, että tavallista isokokoisemmat lapset, joista joku voi olla tunne-elämältään vielä epäkypsä, joutuvat kyseisen ilmiön takia toisinaan vaikeuksiin. Meillä aikuisilla kun on taipumus päätellä helposti lapsen koon perusteella, että mitä isompi, sitä ymmärtävämpi.

Oma lukunsa liittyy tietenkin lapsiin, joilla on varsinaista todettua kehitysviivettä. Kehitysviiveinen/-vammainen lapsi saattaa käytökseltään ja käsityskyvyltään vastata selvästi pienempää lasta, vaikka ikää olisi jo kertynyt. Tätä asiaa ei kuitenkaan voi arvioida päällepäin. Pelkkä kehitysvammadiagnoosi ei siis vielä kerro tässä mielessä paljoakaan. Lievästi kehitysvammaisista lapsista osa pärjäilee koulussa tukitoimien avulla ihan mukavasti, osan kehitys taas viivästyy aina vain lisää tai jopa pysähtyy. Kehitysviiveiselle lapselle vaikeista asioista puhumista tulisi mukauttaa vastaamaan lapsen tosiasiallista ymmärryskykyä.

Ikäistään kypsemmistä lapsista

Aloitetaanpa siitä, mikä on normaalia. Jos lapsi on kognitiivisesti vahvoilla eli älykäs, hän saattaa ymmärtää jo varsin pienenä asioita, jotka ovat muille vaikeita vielä pitkään. Hän saattaa myös olla (mutta huom! Ei suinkaan ole aina!) ikäistään taitavampi käsittelemään tunteitaan. Kognitiivisesti vahvoilla oleva lapsi saattaa pystyä käsittelemään mielessään asioita ikätoveria ketterämmin, mikä auttaa häntä selviämään vaikeuksistaan. Esimerkiksi haaveellinen ja ajatuksiinsa uppoutuva ADD-lapsi kompensoi usein älykkyydellä ja hyvällä muistillaan juttuja, jotka menevät tarkkaamattomuuden takia aivan ohi. Haasteena toki on ikätasoa kypsemmän oloisen lapsen kohdalla, miten lapsen päällepäin välittyvä monenlainen kyvykkyys ja pärjäävyys ei vahingossa johtaisi siihen, että lapsi jää liikaa oman onnensa nojaan vaikeista asioista puhuttaessa. Osaavatko aikuiset pitää sordiinoa päällä ja olla kertomatta lapselle ihan kaikkea aikuisten asioista, vaikka hänen älynsä ja kykynsä ymmärtää asioita näin “kutsuisikin” tekemään? 

Kun lukee naistenlehtiä, niissä puhutaan usein aikuisista, jotka ovat lapsena joutuneet kannattelemaan omia vanhempiaan. Tämä ei tietenkään ole mitenkään toivottavaa. Mutta jos lapselle käy näin eikä hän voi syystä tai toisesta pysyä enää vain “lapsen maailmassa”, hän kypsyy toki muita nopeammin ja alkaa vaikuttaa ikäistään vanhemmalta. Tämä muutos tapahtuu usein niin fyysisesti kuin henkisesti. Tutkimuksista tiedetään, että esimerkiksi sota-alueilla lapset tulevat muita aiemmin murrosikään. Onkin adaptiivista kasvaa nopeasti aikuiseksi sekä fyysisesti että psyykkisesti, jos ympärillä on vakavaa uhkaa. Hintansa sillä kuitenkin on, kun toisaalta tiedetään, että pitkään leikkivillä lapsilla on tasapainoisempi psyykkinen kehitys. Ei siis ole suotavaa, että lapsi joutuu liian aikaisin omaan varaansa. Ja vaikka lapsi vaikuttaa kypsältä, vaikeista asioista puhuttaessa on tällaisenkin lapsosen kohdalla yhä pidettävä kirkkaana mielessä, että kyseessä on vasta lapsi.

Ikäistään epäkypsemmistä lapsista

Kuten yllä mainitsin, osa lapsista on ikätasoaan epäkypsempiä joko kognitiivisilta tai tunnetaidoiltaan.

Tällaiselle lapselle ei välttämättä voi kertoa pamauttaa vaikeita asioita tuosta vain, vaan hänen yksilölliset tarpeensa olisi hyvä ottaa huomioon. Hänen voi olla esimerkiksi vaikea ymmärtää syy-yhteyksiä ja abstrakteja käsitteitä, tai hänellä voi olla yllättävää reagointia vaikkapa melko tavallisissa yllätys- tai muutostilanteissa, joissa samanikäiseltä lapselta yleensä jo odotetaan ihan muuta.

Esimerkiksi neuropsykiatrisesti oireilevat lapset sietävät usein hyvin huonosti muutoksia. Vaikka tapahtuma olisi sinänsä toivottu, kuten perheenjäsenen syntymä tai perheen muutto uuteen kotiin, tällaiselle lapselle kannattaa varata riittävästi aikaa sekä muutosasiasta kertomista että siihen sopeutumista varten. Muutokseen voi tällöin valmistautua pala palalta. Nepsy- lapsi, joka voi olla tunne-elämältään viiveinen, tarvitsee aikaa siihen, että hän saa toistuvasti puhua asiasta, kertoa tuntemuksiaan ja ajatuksiaan ja suoraan sanottuna myös tarvittaessa kaataa huonoja fiiliksiään vanhemman “tunneämpäriin”. Nepsy-lapsen oma tunneämpäri (joskus hyvin pieni sellainen) kun ei välttämättä vielä mahdollista tunteiden kovin tehokasta prosessointia. Kun tällainen erityisyys otetaan huomioon, lasta voidaan auttaa sietämään muutoksia ja vaikeuksia paremmin.

Useimmat lapset ovat siinä mielessä arvokonservatiiveja, että he arvostavat pysyvyyttä ja arjen rutiineita, mutta erityisesti  neurobiologisesti herkille ja aroille sekä jostain syystä turvattomissa oloissa kasvaneille lapsille asioiden muuttumattomuudella on hurjan iso merkitys. Jos lapsi on kovin arka, hän voi tarvita vanhemmalta hyvin paljon sensitiivisyyttä vaikeista asioista puhuttaessa. Tunnetasolla ikäistään nuorempi lapsi kaipaa vanhemmalta vaikeiden uutisten “sopivaa annostelua” sekä hoivaa ja huomiota kertomisen aikana ja jälkeen. Vaikeat asiat olisi kerrottava selkeästi ja ytimekkäästi, turvallisuudentunnetta vaalien. Erityisesti tällaiselle lapselle olisi tärkeää, että vaikeidenkin uutisten sattuessa kohdalle tarjolla on yhä runsaasti jotain tuttua: arjen turvalliset tavat ja kaikki ne jutut, jotka eivät mahdollisessa vaikeassa tilanteessakaan muutu.

Vinkkejä ikätasoisuuden huomioimiseen vaikeista asioista puhuttaessa:

  1. Muista lapsen ikä. Alle kouluikäinen ei pysty pitämään moniakaan asioita mielessään samanaikaisesti. Puhu pienelle lapselle yksinkertaisin lausein ja sanoin. Voit auttaa vaikean asian ymmärtämistä piirtämällä tai leikkimällä teemaan liittyvää aihetta lapsen kanssa, tai voit kokeilla esimerkiksi aiheeseen sopivan kirjan lukemista lapselle. Kirjasta voi jälkeenpäin avautua mahdollisuus hyvälle keskustelulle.
  2. Kokeile isomman lapsen kanssa ns kepillä jäätä. Aloita kertomalla vaikeasta asiasta yksinkertaisesti mutta niukasti.  Kun olette sopivassa tilanteessa, voit sanoa lapselle, että sinulla on tärkeää asiaa. Kerro vain tosiasioita äläkä pehmentele, hämmennä tai kiertele liikaa. Kun olet kertonut asiasi, kysy lapselta, ymmärsikö hän ja onko hänellä kysyttävää. Jos havaitset lapsen ymmärtäneen sanomasi, voit halutessasi laajentaa ja kertoa asiasta lisääkin. Jos lapsi ei ymmärtänyt, mitä sanoit, pysähdy ja yritä kertoa asiasta uudelleen.
  3. Tee aikuisena aiheen sopiva rajaus mielessäsi. Esimerkiksi vanhempaan kohdistuneesta traumakokemuksesta ei ole syytä kertoa omalle lapselle todella yksityiskohtaisesti. Tai jos perheen aikuinen on esimerkiksi joutunut psykiatriseen sairaalahoitoon, tilanteeseen liittyviä taustoja ei kannata puida liian laajasti lapsen kanssa. Voit aina kuitenkin kertoa jotain, mikä on totta ja relevanttia. Esimerkiksi: “äiti oli niin surullinen ja väsynyt koko ajan, että hänen piti saada kerätä voimia. Hän on siksi nyt sairaalassa saamassa hoitoa.”
  4. Lapsi saattaa vaihtaa puheenaihetta nopeastikin, vaikka itse haluaisit keskustella asiasta lisää. Anna lapsen tehdä puheenaiheen vaihdos. Vähän myöhemmin voit kysyä, haluaako lapsi vielä puhua vaikeasta asiasta. Jos ei halua, hän todennäköisesti miettii hitusen ja ottaa asian myöhemmin puheeksi, tai asia alkaa näkyä leikeissä tai unissa jollain tavalla, jolloin sitä päästään käsittelemään.
  5. Jos vaikea aihe on niin ahdistava, että lapsi ei halua puhua siitä eikä ota sitä itsenäisesti esille, on vanhempana tehtäväsi yrittää keskustella asiasta lisää myöhemmin. Tyypillisesti tällainen vaikea asia voisi olla lapsen itse kokema traumatapahtuma, kuten väkivallan kohteeksi tai onnettomuuteen joutuminen. Tutkimusten mukaan lapsi voi jäädä tällaisten asioiden kanssa todella yksin, koska kukaan ei rohkene ottaa asiaa puheeksi, ja vanhemmat jopa voivat luulla, että lapsi on tapahtuman jo unohtanut. Todellisuudessa lapsi voi yrittää suojata vanhempiaan ja tavallaan itseäänkin, jos näkee heidän menevän pois tolaltaan asiasta puhuttaessa.
  6. Ihmisille tapahtuu ikävä kyllä tasaiseen tahtiin kamalia, surullisia ja vihastuttavia asioita. Koska niitä joka tapauksessa tapahtuu, lapsen psyykettä ei voi suojata olemalla kertomatta hänelle esimerkiksi suvun salaisuuksia tai yllä mainitun kaltaisia kielteisiä tapahtumia. Salaisuudet ja vaietut vaikeudet ovat, päinvastoin, omiaan lisäämään epämääräistä psyykkistä huonovointisuutta. Jos aikuiset ovat todella tolaltaan jostakin mutta eivät kerro lapselle asioista mitään, lapsi saattaa käyttää aivan liian paljon energiaa arvailuun ja tekee kaiken lisäksi omia tulkintojaan. Tulkinta voisi olla lapselle epäselväksi jääneen vanhempien eron osalta esimerkiksi seuraava: “koska olin tuhma, isä lähti kotoa eikä palaa koskaan.” Jos siis haluat säästää lastasi, sinun on rohjettava kertoa edes jotakin vaikeuksista, jossa olette.
  7. Muista: eivät vaikeudet ratkaise kenenkään mielenterveyttä, vaan tapa, jolla ne kohdataan. Voit opettaa lapsellesi rakentavia tapoja selvitä eri tilanteista esimerkiksi puhumalla vaikeuksistanne sopivina annoksina. Kun asioista jutellaan, ne asettuvat mittakaavaan eivätkä ole lapselle (tai aikuisellekaan) niin pelottavia. Lapsi ei kuitenkaan koskaan ole aikuisen tukihenkilö. Oma tukensa aikuisen on hankittava muualta.
  8. Muista, että ikätasoisuuden huomioimista opetellaan usein yrityksen ja erehdyksen kautta – osin siksi, koska kehitys kehittyy ja lapsi kasvaa koko ajan! Sinun ei siis vaikeasta aiheesta puhuessasi tarvitse olla varma, meneekö kaikki putkeen. Lapsesi arvostaa varmasti yritystäsi keskustella ja nostaa kissaa pöydälle. Luota selviytymiskykyynne ja sisäiseen “kypsään aikuiseesi”; osaat kyllä toimia oikein.