Neuropsykiatria ei ole mystiikkaa

Viime aikoina julkisuudessa on käyty melko aktiivista keskustelua neuropsykiatriasta, diagnostiikasta, lääkehoidon merkityksestä esimerkiksi ADHD:n yhteydessä ja ehkä laajemminkin siitä, miksi ja miten neuropsykiatriset piirteet kannattaa huomioida.

Mielestäni julkinen keskustelu on ollut toisaalta kiinnostavaa seurattavaa, mutta toisaalta se on näyttänyt helposti muuttuvan mustavalkoiseksi ja turhan nopeasti johtopäätöksiä vetäväksi. Siksi siihen on ammattilaisena vaikea lähteä mukaan. On tuntunut siltä, että asiassa on liian monta puolta ahdettavaksi yhteen tviittiin tai keskusteluketjuun, ja helposti voi tulla väärinymmärretyksi. Silti otan riskin ja tuotan tässä ainakin pienen oman panokseni keskusteluun. Tarkoitus on avata, mitä neurodiversiteetti on, sekä tuoda esiin muutamia keinoja, joista on hyötyä, jos lapsella on neurokehityksellisen häiriön piirteitä.

Aivojen toiminnan yksilöllisyydestä

Jokaisella ihmisellä on yksilölliset aivot ja siltä pohjalta yksilöllinen kokemusten, mielikuvien, ajatusten ja tunteiden maailma. Ihmisen selviytymisen kannalta on ollut edullista, että yksilöiden aivojen rakenteissa, solutasolla ja toiminnoissa on aika paljonkin variaatiota. Näin syntyy neurodiversiteettiä eli hermoston toiminnan muuntelua, joka voi lisätä ihmisyhteisön mahdollisuuksia esimerkiksi ratkaista ongelmia tai vaikkapa keksiä jotain uutta. Neurodiversiteetin käsite tarkoittaa, että ei ole olemassa “oikeanlaisia” ja “vääränlaisia” aivoja, vaan ainoastaan yksilöllisiä aivoja. Tietynlaisista aivojen toiminnoista  on hyötyä tietyissä tilanteissa ja joistain muista toisissa. Neuropsykiatria alana pyrkii ymmärtämään ihmismieltä siltä pohjalta, että aivojen epätyypillinen toiminta itsessään voi joskus tuottaa yksilölle haasteita, jotka näkyvät esimerkiksi sosiaalisina taitopuutteina, impulsiivisuutena, tai vaikkapa kohtuuttoman mustavalkoisena ajatteluna.

Jaottelu neuropsykiatriaan ja muuhun lastenpsykiatriaan on jossain määrin keinotekoinen. Jos totta puhutaan, niin oikeastaan kaikki psykiatriset häiriöt – ei siis vain klassisesti neuropsykiatrisina pidetyt häiriöt kuten ADHD, autismi, tic-häiriöt tai kehitysviiveeseen liittyvä oireilu – ovat oikeastaan neuropsykiatriaa. Mitä tarkoitan? On havaittu esimerkiksi, että masentuneilla ihmisillä on aivotoiminnan muutoksia verrattuna verrokkihenkilöihin. Samoin on olemassa tutkimustietoa siitä, että esimerkiksi varhaisiin traumakokemuksiin liittyy aivojen rakenteellista ja toiminnallista poikkeavuutta verrattuna yksilöihin, joilla traumatisoitumista ei ole tapahtunut. Tarve neuropsykiatriselle erityisnäkökulmalle on liittynyt osin siihen, että psykiatriassa kesti valitettavan pitkään, ennen kuin aivotoiminnan vaikutusta ihmisen elämänkaareen sekä psyykkisiin oireisiin alettiin ymmärtää.

Milloin tarvitaan neuropsykiatriaa?

Jos kerran kaikkien meidän aivojen toiminta on osa neurodiversiteettiä, miksi tarvitaan neuropsykiatriaa? Lastenpsykiatrien intressissä ei ole “tuomita” kaikkea neuroepätyypillisyyttä tai erityisyyttä häiriöiksi. Päinvastoin, yksilöllisyys on hieno asia ihmiskunnassa. Diagnostiikan tarve liittyy oikeastaan vain niihin tilanteisiin, joissa lapsen sosiaalinen tai muu toimintakyky kärsii neuroepätyypillisten piirteiden takia. Lastenpsykiatrista tai neuropsykiatrista arviota saatetaan tarvita, jos lapsi ei ongelmiensa pääse kukoistamaan, vaan esimerkiksi jää paitsi aktiviteeteista tai arjen osa-alueista, jotka kuuluisivat hänen ikäiselleen. Diagnostiikkaa tarvitaan myös silloin, jos pohditaan neuroepätyypillisten piirteiden merkitystä lapsen jonkin mielenterveyden oireen tai ongelman, kuten koulunkäyntivaikeuden taustalla. Toisaalta kaikki erityispiirteisyys ei aina vaadi diagnostiikkaa, jos piirteisyydestä ei ole lapselle merkittävää haittaa. Mitään sen kummempaa mystiikkaa neuropsykiatriaan tai muuhunkaan psykiatriaan ei liity.

Tavoite neuropsykiatrisessa työssä on periaatteessa aivan sama kuin muussakin lastenpsykiatriassa: edistää lapsen kokonaisvaltaista kehitystä, mahdollistaa lapsen hyvinvointi ja poistaa tai vähentää kehitykseen negatiivisesti vaikuttavia elementtejä. Onkin hyvä ottaa huomioon, että myös neuropsykiatrisen työn piirissä ajatellaan niin, että lapsen oireisiin ja toimintakykyyn vaikuttaa koko elinympäristö – perhe, koulu, harrastukset, kaveripiiri ja näin poispäin. Toisin sanoen mm. lapsen sosioemotionaalinen, materiaalinen, rakenteellinen, sosioekonominen ja muu ympäristö vaikuttavat kaikki neuroepätyypillisenkin lapsen elämänlaatuun ja mahdollisten psyykkisten oireiden (esim. ahdistuneisuus, masennus, käytösoireet) kehittymiseen. Siksi työskentely neuroepätyypillisen lapsen lähiaikuisten toimintatapojen ja kasvatuskeinojen parissa on vähintään yhtä tärkeää kuin neurotyypillisten lasten kohdalla.

Tukikeinoja, kun lapsella on neurokehityksellisen häiriön piirteitä

Joskus olen lukenut mielipiteitä, joiden perusteella asiaan perehtymätön saattaisi tulkita niin, että neuropsykiatrisesti piirteinen lapsi tarvitsisi jotain aivan erityisiä taikakonsteja voidakseen elää hyvää elämää. Myös psykoterapian kentällä osa ammattilaisista näyttää toisinaan kokevan neuroepätyypillisten potilaiden kanssa työskentelyn haasteellisena. Omasta näkökulmastani asia on sillä tavalla, että neuroepätyypilliset lapset tarvitsevat ihan samoja arjen apukeinoja kuin muutkin, mutta ekstrana ehkäpä vielä muutaman konstin lisää. Seuraavassa muutamia näkökulmia aiheeseen. 

  1. Ns. neuropsykiatriset tukikeinot ovat sen luonteisia, että ne pitäisi olla käytössä kaikissa luokissa ja päiväkotiryhmissä täysin riippumatta siitä, onko ryhmässä neuroepätyypillisiä lapsia vai eikö ole. Esimerkiksi toimintahetkien strukturointi, aikuisen johdonmukaisuus ja myönteisyys, toiminnanohjauskuvien käyttö, yksilöllinen ja pilkottu ohje lapselle, visuaalinen ajastin, riittävä ennakointi, kuvallinen päiväohjelma, liiallisista ärsykkeistä karsittu ympäristö, riittävä aikuisen tuki ja riittävän pieni opetusryhmä ovat keinoja, jotka edesauttavat ihan kaikkien lasten pärjäämistä – eivät ainoastaan neuropsykiatrisen diagnoosin saaneiden lasten. Mietin joskus, miksi nämä keinot EIVÄT olisi käytössä joka ainoassa koulussa, luokassa ja päiväkodissa, kun niistä ei ole mitään haittaakaan kellekään. En keksi kerta kaikkiaan mitään syytä.
  2. Neuropsykiatrinen diagnoosi ei tarkoita, että lasta ei saisi opastaa ja kasvattaa. Lapsi, jolla on neuropsykiatrista erityisyyttä, tarvitsee pikemminkin aivan erityisen paljon aikuisen apua, jotta hän oppii toimimaan itselleen ja toisille soveltuvalla, myönteisellä tavalla erilaisissa arjen ympäristöissä. Hän tarvitsee ehkäpä vinkkejä, mitä voi sanoa missäkin tilanteessa sekä arjen syy-seuraussuhteiden jäsentämistä. Hän tarvitsee valvontaa, ohjausta sekä johdonmukaista, myönteistä kasvatusotetta. Toisaalta neuroepätyypillinen lapsi ei hyödy siitä, että vain hänen ympäristöään vaaditaan muuttumaan, koska maailma ei muutu hänen toiveidensa mukaiseksi jatkossakaan ja koska yleensä lapsella itselläänkin on taitopuutteita. Myöskään lapsen mahdollisten ongelmien maton alle lakaisu, välttely, mitätöiminen tai liika siloittelu eivät auta. On tärkeää, että aikuinen sitoutuu auttamaan konkreettisesti, jotta lapsi oppisi uusia taitoja ja tulemaan mahdollisimman monessa ympäristössä toimeen saavutetulla toimintakyvyllään. Taitojen oppiminen vie aikaa. Neuroepätyypillisen lapsen lähellä oleva aikuinen hyötyy myös itse vahvoista tunnesäätelytaidoista, koska em. taidot voivat toisinaan joutua koetukselle!
  3. Neuropsykiatriseen työhön kuuluu, että lapsille suunnitellaan ja lähdetään toteuttamaan omia kuntoutuksia. Niiden kautta lapselle voidaan tarjota monenlaisia hyödyllisiä taitoja (mm. sosiaalisten taitojen harjaannuttamista, tunnetaitoja, aistisäätelytaitoja tai vaikkapa itseilmaisun taitoja). Kuntoutukset ovat tavoitteellista toimintaa. Ne kannattaa suunnitella osaksi lapsen arkea – kuitenkin niin, että kuntoutusähky ei pääse yllättämään. Toisaalta ei pitäisi olla liian skeptinen sen suhteen, voiko neuroepätyypillinen lapsi hyötyä kuntoutuksesta. Esimerkiksi autistinen lapsi saattaa olla tunnetaitojen osalta viiveinen, mutta hän lähtee opettelemaan tarvitsemiaan taitoja sitten siltä pohjalta. Ei voi kehittyä mestariksi, jos ei aloita taidon harjoittelua perusteista käsin. Neuropsykiatrinen valmennus voi tuoda lapsen tai perheen elämään paljonkin lisäarvoa sopivaan kohtaan suunniteltuna. Lapsi ja/tai vanhempi ja valmentaja voivat etsiä ratkaisukeskeisesti uusia lähestymistapoja lapsen arkisiin pulmiin ja harjoitella yhdessä lapselle vaikeita asioita. Psykoterapian osalta ks kohta 6.
  4. Todellinen muutos lapsen elämänlaatuun tapahtuu arjessa. Vaikka lapsi saisi mitä kuntoutusta tai terapiaa, nämä ovat kuitenkin yhteensä vain muutama tunti viikossa. Muun ajan lapsi viettää luontaisissa ympäristöissään, kuten kotona ja koulussa. Näin ollen joskus tärkeimmät kuntouttajatkin löytyvät edellä mainituista ympäristöistä. Jos opettaja tervehtii pikkukoululaisiaan joka aamu silmiin katsoen ja vastausta odottaen, tämä on tehokkaampaa tervehtimisen harjoittelua kuin mikään ryhmä. Jos ja kun kotona selvitään tiukoista tilanteista miettimällä kiireisten arkiaamujen ratkaisut huolellisesti (esimerkiksi pukeutumisen tueksi vaatejonot) tai strukturoidaan läksyjen teko tiettyyn kohtaan iltapäivää, ja näistä muodostuu rutiineja, ko. toimet tuovat arjessa lapselle paljon myönteistä. Lapsi saa näistä tilanteista selviytymisen ja onnistumisen kokemuksia, jäsentymisen kokemuksia ja toisaalta myös myönteisiä vuorovaikutuskokemuksia läheisten kanssa. Lapsen kuntoutusta ei voikaan mielestäni koskaan ulkoistaa täysin pois kotoa tai koulusta, vaan sen tulee rakentua (ja se lähes aina rakennetaankin) tukemaan muuta arkea. Perheiden kannattaa tiedostaa, miten tärkeitä kuntoutuksellisia elementtejä liittyy tavallisiin tilanteisiin vaikkapa kotitöiden parissa, harrastuksissa, kavereiden kanssa tai esimerkiksi kyläilyiden yhteydessä. Myös koulu on tärkeä ja monipuolisesti kuntouttava ympäristö lapsille. Kodeissa ja koulussa tapahtuu sekä sopivan käytöksen mallintamista että luontaista sosiaalisten tilanteiden harjoittelua.
  5. Mahdollinen lääkehoito on aina vain pieni osa lapsen psykiatrista hoitoa ja tukea. Lääkehoidon tarpeen arvio kuuluu lääkärille yhdessä perheen kanssa. Yleensä joudutaan perusteellisesti punnitsemaan mahdollisia hyötyjä ja haittoja, kun päätöksiä lääkehoidosta tehdään. Lääkehoito ei koskaan voi korvata ympäristöön välttämättömiksi katsottuja muutoksia ja lääkkeettömiä tukikeinoja. Toisaalta sopiva lääkehoito voi huomattavasti edistää lapsen mahdollisuuksia hyötyä ympäristön muutoksista tai vaikka taidollisesta kuntoutuksesta.
  6. Neuroepätyypillisen lapsen psyykkisten oireiden hoito kannattaa rakentaa käyttäytymisterapeuttisen työskentelyn varaan, jos mahdollisuuksia tunteiden ja ajatusten sanalliseen työstämiseen näyttäisi olevan niukasti. Perusteluni: jokainen toki tarvitsee tunnetaitoja ja ajattelun taitoja (esimerkiksi ymmärrystä tunteiden nimistä, miltä ne tuntuvat, mitä ajatukset ovat, miten mielikuvat vaikuttavat tunteisiin ja näin poispäin). Niistä ainoastaan keskusteleminen ei välttämättä kuitenkaan ole tehokkain mahdollinen tapa auttaa neuroepätyypillisiä lapsia ja nuoria. Tämä johtuu siitä, että joidenkin neuroepätyypillisten yksilöiden on vaikea ellei mahdoton tavoittaa ajatuksiaan ja tunteitaan kokemuksellisella tasolla, vaikka heillä niistä tietoa olisikin. Tällöin keskustelu ei tavallaan voikaan viedä asioita eteenpäin. Myös sosioemotionaalisen kehityksen viiveisyys, joka on neuropsykiatrisesti erityisille lapsille tavallista, vaikuttaa mahdollisuuksiin hyötyä keskusteluterapiasta. Siksi usein käyttäytymisterapeuttisesta lähestymistavasta tulee keskeinen. Käyttäytymisterapiassa lähtökohtana on, että muuttamalla ihmisen suhdetta ulkoiseen maailmaan (ts. vaikuttamalla ihmisen toimintaan ja kokemuksiin), tulee muutosta myös sisäiseen maailmaan, kuten tunnekokemuksiin, mielikuviin ja uskomuksiin maailmasta ja itsestä. Kuulostaa yksinkertaiselta, ja niin se tavallaan onkin. Esimerkkejä käyttäytymisterapeuttisesta lähestymistavasta ovat muun muassa tavoite-palkkio-ohjelmat, käyttäytymiskokeet (joiden avulla lapsi voi kerätä uudenlaista tietoa ympäristöstä) sekä asteittainen altistaminen vaikeille asioille. Näille lähestymistavoille on yhteistä, että harjoittelemalla ja kokeilemalla lapsi harjaantuu harjoittelun kohteen suhteen, ja samalla hänellä vahvistuu käsitys muun muassa omasta selviytymiskyvystään.

Lopuksi

Tämä kirjoitus oli vain pintaraapaisu tärkeään aiheeseen eli siihen, että neuropsykiatria ei ole mystiikkaa eikä siitä sellaista pitäisi tehdä. Toivon, että kirjoituksesta välittyi tyytyväisyys siitä, että meillä on jokaisella omanlaiset, aivan yksilölliset aivot. On mielestäni suuri etuoikeus saada työskennellä ympäristössä, jossa saamme kiinnittää huomiota aivotoimintaan ja olla siitä kiinnostuneita. Lastenpsykiatrin eräs ammatillinen haaste on pyrkiä tavoittamaan, milloin neuroepätyypillisyyteen liittyy toimintakykyhaittaa, joka taas voi merkitä diagnostisen arvion tarvetta. Aika usein voidaan todeta, että lapsella on tiettyä neurokehityksellisen häiriön piirteistöä, mutta sille ei tarvitse tehdä mitään. Lasta auttavat tukikeinot voidaan valita neuropsykiatristen tukikeinojen viitekehyksestä aina (diagnostiikan tarpeesta riippumatta!), jos lapsi niistä hyötyy. Itse toivoisin, että kyseiset keinot olisivat osa ihan kaikkien lasten arkipäivää.

Lisää luettavaa aiheesta

Autisminkirjon Käypä hoito -suositus 2023: https://www.kaypahoito.fi/hoi50131

Mielenterveystalon omahoito-ohjelma nepsypiirteisille lapsille (2023): https://www.mielenterveystalo.fi/fi/omahoito/nepsypiirteisten-lasten-omahoito-ohjelma 

Parikka J, Halonen-Malliarakis N, Puustjärvi A. Vaikeudesta voimaksi. Neuropsykiatriset häiriöt ja niiden huomioiminen koulussa. Finnlectura 2017

ADHD-käsikirja (toim Berggren ja Hämäläinen). PS-kustannus 2018

Esteille hyvästit! Opas autismikirjon sekä adhd- ja Tourette-oireisten lasten kasvattajille (toim Oksanen ja Soilasvaara). Autismisäätiö 2019

Nepsy-opas. Tukea neuropsykiatrisiin haasteisiin. Toimittanut Tuula Savikuja ja Anita Puustjärvi. Ps-kustannus 2022.

Tarmokkaasti Nepsystä -käsikirja: https://peda.net/jyvaskyla/poske/erityisopetus/nepsy-hanke-tarmo/tarmokkaasti-nepsysta-kasikirja

Lämmin kiitos tämän blogikirjoituksen kommentoinnista lastenpsykiatrikollegoille Anita Puustjärvelle sekä Mirkka Janka-Junttilalle!

Kun vastaan tulee tienristeyksiä

Viime aikoina olen kirjoittanut tyttöjen mielen hyvinvointiin ja psyykkisiin oireisiin liittyvää kirjaa (ilmestyy näillä näkymin syksyllä!), joten tämä blogi on elellyt hiljaiseloa. Nyt kuitenkin löytyi rakonen sekä halu kirjoittaa asiasta, jota olen miettinyt jo jonkin aikaa. Tämä kirjoitus liittyy viitteellisesti dialektiseen käyttäytymisterapiaan, joka on tällä hetkellä suurin ammatillinen kiinnostuksenkohteeni. Toivottavasti tämä teksti saa sinut pohtimaan mahdollisuuksia, joita liittyy hyväksymisen taitoon erityisesti muutostilanteissa eli psyykkisissä tienristeyksissä.

Joskus sinä valitset tienristeykset, mutta usein ne valitsevat sinut

Useimmat tuntemani ihmiset suunnittelevat elämää eteenpäin. Se on varmaankin monelle laadukkaan elämän osa: halu miettiä tulevaisuutta yhdistyy erityisesti elämän pieniin nautintoihin ja iloihin, lomareissuihin tai muuhun mukavaan. Osa kaavailee eteenpäin vain pikkuisen, viikkoja ja kuukausia, mutta osa vuosiakin. Jotkut tekevät jopa ns. viisivuotissuunnitelman, jossa asettavat itselleen erilaisia tavoitteita opintojen, ammatin tai vaikkapa talonrakennuksen suhteen. Vanhemmilla liittyy yleensä varsinkin lasten kasvun seuraamiseen paljon mielikuvia lasten tulevaisuudesta, lasten itsenäistymisestä, yhteisistä puuhista lapsen kanssa ja niin edelleen. Suunnitelmallisuus tuo turvaa ja motivoi tekemään asioita omien tavoitteiden eteen.

Joskus kuitenkin elämä yllättää äkillisesti. Ajoit mielestäsi aivan vakaasti ja leveästi elämän moottoritietä, mutta yhtäkkiä edessä onkin tienristeys. Joudut pysähtymään ja harkitsemaan. Mihin suuntaan mennä, mikä tienhaara valita? Mistään ei voi tietää, mikä on oikea ratkaisu. Jotain pitäisi pystyä lopulta valitsemaan, vaikka edessä on nyt vain tuntematonta tietä. Kun valintoja tekee, samalla osa aiemmista elämään liittyvistä haaveista ja suunnitelmista menee romukoppaan.

Psyykkisillä tienristeyksillä on kummallinen tapa kasautua tiettyihin aikoihin. Rysähdykset eivät tapahdu siististi yksi kerrallaan siten, että edeltävä sotku ehditään siivota, vaan tyypillisesti niitä käy muutaman tapahtuman sarjoissa tai suorastaan vyörynä. Aikuisilla puhutaan ikäkausikriiseistä, joissa näin usein tapahtuu. Erään ystäväni humoristisin sanoin: “viisikymppisenä vaihtuu jokin neljästä A:sta: auto, asunto, akka tai ammatti.” Kriisit eivät tule ilman syytä; ikäkausikriisejä tarvitaan aikuisen psyykkiseen kasvuun. Ne pakottavat arvioimaan jo elettyä elämää tulevine suuntineen hyvinkin kokonaisvaltaisesti. Ikäkausikriisien tuloksena on yleensä parempilaatuinen elämä, mutta kehitys ei tapahdu ilmaiseksi.

Joskus tienristeys tulee eteen ikäkaudesta riippumatta. Yhtäkkiä vain tapahtuu jotain odottamatonta; myönteistä tai kielteistä. Omassa työssäni näen paljon kohtuuttomia tapahtumia, tiettyä elämän epäreiluutta. Menee työt alta, tulee sairastumisia, kuolemantapauksia tai äkillinen parisuhdekriisi. Tienristeykset voivat olla myös luonteeltaan positiivisia. Miten toimia ja edetä, kun elämään tulee yhtäkkiä uusia ihmeellisiä mahdollisuuksia, unelmien työpaikka, uusi tärkeä ihminen, uusi kiinnostuksenkohde tai vaikkapa yllättävästi rahaa? Sellaistakin tapahtuu. Harvempi tulee ajatelleeksi, että esimerkiksi lottovoitto voi olla psyykkisen kriisin laukaisija. Samanaikaisesti on tärkeä ymmärtää, että kehitystä ei aikuisenkaan psyykessä tapahdu, jos ei joskus vähintään käväise epämukavuusalueella.

Tienristeys kutsuu ensisijaisesti hyväksymään, ei tekemään

Käyttäytymisterapiasta kiinnostuneena psykoterapeuttina käytän pääosan työajastani suunnitellen potilaideni hyväksi erilaisia heitä hyödyttäviä käyttäytymisen muutosinterventioita. Olen vakuuttunut siitä, että myönteinen, ns. korjaava kokemus eli asioiden tekeminen on paras opettaja moneen asiaan – myös toimintakykyä heikentäviin mielenterveyden oireisiin. Mutta tämä peukalosääntö ei päde ihan kaikissa asioissa.

Esimerkiksi psyykkisen tienristeyksen kohdalla ei ole aina olennaista toimia ja edetä mahdollisimman nopeasti. Voi toki olla, että tekisi mieli valita heti jokin tienhaara, lähteä vain kulkemaan ja unohtaa koko mennyt taival ja rämpiminen. Lähteä reteästi kohti uutta, jaloa tulevaisuutta. Pyrkiä ratkaisemaan ongelmat ja vaikeudet nopeasti ja tehokkaasti pois päiväjärjestyksestä. Tai vaihtoehtoisesti ahkeroimalla yrittää painaa mielestään vaikeat tunteet, joita psyykkiseen tienristeykseen väistämättä aina liittyy. Mutta minun mielestäni tienristeys ei itse asiassa primääristi kutsu tekemään nopeita ja hätiköityjä ratkaisuja. Päinvastoin, se kutsuu hyväksymään epävarmuuden ja itse tienristeyksen olemassaolon.

Keinulauta hyväksymisen ja muutoksen välillä

Dialektinen käyttäytymisterapia (DKT) kehitettiin alun perin itsemurhariskissä olevien, epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivien yksilöiden hoitomuodoksi. DKT:n perustana on muutama prinsiippi, joista ensimmäinen liittyy elämän jatkuvaan muutokseen. Prinsiipin mukaan mikään ei pysy samana ikuisesti – pysyvää on vain muutos. Muutos tapahtuu teesin ja antiteesin välisen jännitteen ja siitä muodostuvan synteesin kautta. Synteesikään ei ole pysyvä, vaan kaikki aaltoilee, muuttuu, muuntautuu ja vaihtelee.

Toinen keskeinen asia DKT:ssa on sen ymmärtäminen, että ei ole absoluuttisia totuuksia. Kaksi äkkiseltään vastakkaiselta vaikuttavaa asiaa voi olla samanaikaisesti totta. Voi olla totta, että olet tyytyväinen nykytilanteeseen. Voi olla samanaikaisesti totta, että osa sinusta toivookin muutosta. Tai voi olla totta, että olet taitava harrastuksessasi. Samanaikaisesti voi olla totta, että sinun tarvitsee oppia uusia taitoja pärjätäksesi vielä paremmin. Näiden vastakkaisuuksien ymmärtäminen tekee elämästä vähemmän mustavalkoista, jäykkää tai vaikeaa.

Dialektisen käyttäytymisterapian tärkein piirre on kuitenkin muutoksen ja validoinnin/hyväksynnän herkkä tasapaino. Varsinkin psykiatrisessa hoidossa on tärkeää, että potilas tai asiakas kokee itsensä, toimintansa ja olemuksensa hyväksytyksi kokonaisvaltaisesti. Samanaikaisesti on tärkeä tukea aktiivisesti muutosta asioissa, jotka liittyvät yksilön elämänlaatuun ja psykiatristen oireiden lievittämiseen. Käytännössä se tarkoittaa, että terapeutti hyväksyy ihmisen sellaisena kuin hän on, mutta silti kannustaa häntä tekemään tarpeellisia muutoksia käytökseensä tai vaikka vanhemmuuteensa. Muutosten tekemiseen tarvitaan toisinaan paljon työtä, yrityksiä ja erehdyksiä sekä kova motivaatio.

Validoiminen ja hyväksyntä eivät tarkoita, että ihmisen tarvitsisi pitää kaikkia elämäntilanteitaan myönteisinä tai toivottavina. Pikemminkin validointi/hyväksyntä antaa luvan sille, että tilanne on nyt tämä. Itse käytän mielelläni lausetta “nyt on näin“. DKT pyrkii silti lisäksi aina myös löytämään olennaiset muutoksen mahdollisuudet, joilla voi vaikuttaa tilanteeseen. Voinko omalla toiminnallani, tehokkaalla kommunikaatiolla tai esimerkiksi jämäkkänä pysymällä muuttaa asioita omalta kannaltani paremmiksi? Mielestäni tällä tavalla DKT palauttaa ihmisen takaisin elämänsä kuskin paikalle. Jokainen hetki on mahdollisuus valita oma käytös ja toiminta uudelleen.

Hyväksyminen osana elämäntaitoja

DKT:n perusajatuksena on, että kyetäkseen toimimaan itsen kannalta mahdollisimman edullisesti, vähentääkseen kärsimystään ja toimiakseen ihmissuhteissaan tehokkaasti, tarvitaan taitoja, joita on mahdollista opetella. Hyväksyminen on yksi DKT:n tärkeimmistä taidoista. Hyväksymisen taito on keskeinen silloin, kun eteen tulee asioita, joille ei voi tehdä mitään, joita ei voi tai kannata ratkaista heti, tai kun tulevaisuus vaikuttaa harmaalta, epävarmalta tai toivottomalta. Eli esimerkiksi psyykkisissä tienristeyksissä.

Hyväksyminen tapahtuu ennen kaikkea keskittymällä tähän hetkeen. Tapoja on monia – jotkut puhuvat tässä yhteydessä mindfulness-keinoista, jotkut meditaatiosta, jotkut ihan vain läsnäolemisesta. Hyväksymisen taidon tarkoitus on vähentää kärsimystä ensinnäkin sen kautta, että ongelmia tai muutoksia vastaan taistelemisen lopettaminen vähentää psyykkistä kipua ja kuormaa. Toisaalta hyväksyminen vahvistaa mielestäni yhteyttä itseen ja ydinminään. “Tunnen epätietoisuutta, hämmennystä, koen epävarmuutta – olen silti minä itse, minulla on edelleen minut.” Ja hetki, joka tuntuu vaikealta, on vain hetki.

Hyväksymiseen liittyy myös vahvasti filosofinen aspekti: elämän näkeminen, kokeminen ja siihen suostuminen juuri sellaisena kuin se on. DKT:n kehittänyt Marsha Linehan on kirjoittanut: “Acceptance is knowledge of what is.” Vaikealtakaan tuntuva tilanne ei aina vaadi reagoimista heti. Vaikea tilanne on tärkeä informaationlähde samalla tavalla, kuten tunteet ovat tärkeä tiedonlähde. Tieto auttaa tekemään viisaita päätöksiä ja valitsemaan itselle hyvän polun.

Miten suhtautua psyykkisiin tienristeyksiin?

Jos hyödynnämme DKT:ta, voi ajatella niin, että psyykkiset tienristeykset ovat paitsi väistämättömiä tapahtumia, myös osa ihmistä kehittävää ja rikastuttavaa elämän dynamiikkaa. DKT:sta voi ammentaa keinoja suhtautua muutostilanteisiin. Tienristeyksissä ei, kuten sanottua, ole välttämättä järkevää reagoida ja toimia heti aktiivisesti. Sen sijaan kokeilisin niissä edellä mainittua hyväksymisen taitoa. Keskittymällä hyväksymään tämä hetki voi noutaa ulottuvuutta ja viisautta omasta itsestään tienristeyksen harkintavaihetta varten.

Mitä olet mieltä seuraavista DKT:n mukaisista konsteista ja keinoista? Voisitko kokeilla näitä seuraavassa kohdallesi osuvassa elämän tienristeyksessä?

  • Hengitys: asetu mukavasti istumaan tai makuulla. Vie käsi navan päälle. Hengitä sisään ja ulos. Keskity havainnoimaan hengitystäsi. Älä yritä muuttaa mitään. Älä syvennä tai kevennä hengitystä; ainoastaan huomaa se. Missä tunnet hengityksen fyysisen tapahtuman voimakkaimmin? Vie tarkkaavuutesi tähän kohtaan ja pidä se siinä. Viivy hengityksen aaltoilussa niin pitkään kuin haluat.
  • Hengitys: Asetu mukavaan asentoon. Kun hengität sisään – laske mielessäsi yksi. Kun hengität ulos – kaksi. Jatka näin, kunnes pääset kymmeneen. Aloita sitten alusta. Jatka muutamia minuutteja. Harjoituksen tarkoitus on keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Jos ajatuksesi vaeltavat, palauta ne lempeästi takaisin hengityksen laskemiseen.
  • Kävely: Lähde luontoon kävelemään. Kokeile, pystytkö tyhjentämään mielesi ajatuksista ja mielikuvista. Älä pyri ainoastaan kävelemään, vaan olemaan yhtä kuin kävely. Jos ajatuksesi vaeltavat jonnekin, tyhjennä mieli lempeästi uudelleen. Miltä sinusta tuntuu kävelyn jälkeen?
  • Lämpölamppu: Ota mukava asento ja sulje silmäsi. Kuvittele mielessäsi suuri lämpölamppu, joka on pääsi yläpuolella. Huomaa, kuinka miellyttävä lämmön tunne säteilee lampusta kohti päälakeasi, niskaasi, hartioihisi ja olkavarsiisi. Lämpö leviää pikku hiljaa rintakehälle, mahalle, reisiin ja lopulta sääriin, jalkapohjiin ja varpaisiin saakka. Keskity lämmön tunteeseen – se tuntuu kuin miellyttävältä lämpimältä halaukselta. Viivy tunteessa niin pitkään kuin haluat.

Kirjallisuutta : Marsha Linehan: Building a Life Worth of Living, Sadeniemi et al: Viisas mieli, Katja Myllyviita: Tunne tunteesi

Tunteista puhuminen on todellista hard corea

Yksi psykiatrisen työn erityisiä piirteitä on, että pääsemme toisinaan asiakkaiden, heidän omaistensa tai yhteistyökumppaneiden kanssa keskustelemaan siitä, kannattaako tunteista puhua. Yllättävän monet ovat sitä mieltä, että ei kannata. Tavallisia argumentteja tunteista puhumista vastaan ovat muun muassa seuraavat tokaisut: “en usko psykiatrian tehoavan mihinkään”, “en näe pointtia puhua tunteistani” sekä “tunteista puhuminen on turhaa asioiden möyhimistä ja rypemistä.” Tästä näkökulmasta tunteet ovat kiusallisia ja tarpeettomia muukalaisia, joiden ei pidä liikaa antaa sotkeutua elämään ja arkeen.

Näihin kannanottoihin liittyen käydään työni tiimoilta säännöllisesti keskustelua. Ei ole yksiä ainoita oikeita vaihtoehtoja tässäkään. Arvostan toki monenlaisia kantoja ja mielipiteitä, enkä lääkärinä missään nimessä koe, että minulla olisi oikeutta saatikka tarvetta puuttua ihmisten elämäntapaan, mikäli se ei ole suoraan tekemisissä esimerkiksi potilaan terveyden ja hyvinvoinnin kanssa. Itse koen tunteista puhumisen kuitenkin sekä hyödylliseksi että tarpeelliseksi. En toki usko, että kukaan, joka ei halua tunteista puhua, kääntäisi päänsä vain siksi, että perustelen asian. On silti vankat perusteet, minkä vuoksi a) mietin usein, miltä minusta tuntuu ja puhun tunteista b) pidän tunteiden ymmärtämistä tärkeänä c) suosittelen tunteiden makustelua ja niistä puhumista sekä potilailleni ja heidän perheilleen ja ylipäänsä kaikille. Alla joitakin argumenttejan tähän liittyen.

  • Tunteet ovat vain -ja ne ovat erityisesti- tietoa. Tunteet eivät ole jotain epämääräistä, jota pitää muuten vain möyhiä tai möyssätä huvikseen, ilman tarkoitusta. Päinvastoin, tunteet muodostavat suuren osan kaikesta tiedosta, jota aivomme käsittelevät. Itse asiassa tunteet edustavat nopeinta tiedonkäsittelyreittiä, kun taas ajattelu on varsin hidas, joskin tarkempi tiedonkäsittelyreitti. Tunteet antavat olennaista tietoa sellaisista asioista, joiden suhteen päättely pitää tapahtua nopeasti. Nämä asiat liittyvät yleensä selviytymiseen – joko fyysiseen tai esimerkiksi sosiaaliseen selviytymiseen. Näin on loogista, että pelko kertoo tärkeää tietoa uhasta tai vaarasta. Viha kertoo omien rajojen rikkoutumisesta tai jostakin, joka on puolustamisen arvoista. Ilo kertoo asiasta, jota kohti kannattaa mennä. Tunteet ovat paljon enemmän kuin mielensisäisiä kokemuksia – ne ovat välttämätöntä tietoa ympäristöstä, jossa elämme, sekä asioista, jotka ovat meille tärkeitä.
  • Ilman tunteita ei voi tehdä hyviä päätöksiä. Aivotutkija Lauri Nummenmaa on ansiokkaassa kirjassaan Tunnekartasto kuvannut tunteita ilmiöinä sekä miten ne vaikuttavat ihmisen elämään. Hän kertoo kirjassaan tutkimuksista, joissa havaittiin, että henkilö, jonka aivoissa on tietyn alueen vaurio ja joka ei kykene siksi hyödyntämään tunteista saatavaa tietoa, ei myöskään kykene tekemään pieniäkään päätöksiä. Toisin kuin ns. järki-ihmiset ajattelevat, tunteita siis tarvitaan myös järjen käyttöön. Toki on tiedostettava, että tunteiden tarjoama tieto on yksinään liian epätarkkaa. Näin ollen ainoastaan tunteiden perusteella toteutuva päättelykään ei toimi riittävän hyvin. Tarvitaan molempia.
  • Tunteet liittyvät ihmisen elämään yhtä olennaisena kuin kehon tuntemukset. Itse asiassa jokaisella tunteella on keholliset vastineensa. Kun ahdistaa, se tuntuu usein rintakehän tai mahan alueella. Ilo kuplii kaulalla, viha puristaa käsiä yhteen ja kiristää poskia. On tärkeää hahmottaa, että tunteiden kokeminen on osa ihmisyyttä, ja jos kieltäytyy kokemasta tunteita mielenliikahduksina, ne tuntuvat kehossa joka tapauksessa. Tämä muuten selittää, miksi monet ihmiset voivat oireilla psyykkisesti vaikeita tilanteita ja stressiä kehon oireilun kautta, vaikka he eivät hahmota mielialan tai tunnetason vaikeuksia. Syömishäiriöt ovat yksi esimerkki ilmiöstä.
  • Tunteet vaikuttavat meihin joka tapauksessa, haluamme tai emme. Psykoterapeuttinen työote perustuu pitkälti siihen, että tullaan tietoisiksi oman mielen sisällöistä. Moni ihminen käyttää käsittämättömän määrän voimavarojaan tunteiden kieltämiseen, välttelyyn, poispainamiseen ja turruttamiseen. Tämä johtaa usein huonoihin tunteiden käsittely-yrityksiin, kuten tilanteiden välttelyyn, syömisen tai nukkumisen ongelmiin, masennukseen, voimakkaisiin tunnepurkauksiin, väkivaltaisuuteen, päihteiden käyttöön ja niin edespäin. Vaikka emme tiedostaisi tai käsittelisi tunteitamme, ne vaikuttavat meihin joka tapauksessa. Tunteet tulevat mukaan myös vanhemmuuteen olennaisella tavalla. Käsittelemättömät negatiiviset tunteet omaa lasta kohtaan, kuten viha, suru ja pettymys, vaikuttavat arkisissa tilanteissa lapsen kanssa olemiseen ja siten myös lapsen kokemukseen perhesuhteista ja lopulta myös lapsen itsetuntoon (koska itsetunnon pohja omaksutaan hoivasuhteessa). Missään vanhempienkaan tunteissa ei toki ole mitään väärää – ihminen tuntee juuri niin kuin sattuu tuntemaan ja toisaalta tunteita ei voi estää tulemastakaan – mutta välttääkseen poispainettujen tunteiden tahattomat haitalliset vaikutukset on tärkeää käydä niitä läpi jollain tavalla. Se on kypsää aikuisuutta ja vanhemmuutta. Jo pelkästään, että myöntää itselleen negatiiviset tunteensa, on suuri edistysaskel. Vielä hienompaa on, jos voi hyväksyä tunteensa ja päästää niistä irti. Sen sijaan se, mitä ei voi tiedostaa ja hyväksyä (esimerkiksi omat kielteiset tunteet) vaikuttaa taustalla paljon enemmän kuin tahdomme uskoa.

Tunteista puhuminen vaatii uskallusta ja osoittaa herkkyyttä

Väitän, että on paljon helpompaa olla ajattelematta tunteita ja olla puhumatta niistä kuin toimia toisin eli puhua ja käsitellä tunteitaan. Ihminen voi elää koko elämänsä ns. automaattiohjauksella. On mahdollista keskittyä joko arkeen “herää aamulla- syö -tee työtä -nuku” -kuviolla tai vaihtoehtoisesti suorittaa niin paljon, ettei mikään tunnu miltään. Mutta tällöin menettää aika paljon elämän suolaisesta sokerista. Jos mikään ei liikuta eikä tunnu, ei ole myöskään iloa, nautintoa, mielihyvää, onnea ja rakkautta. Ei ole siis mahdollista valita tunteista vain myönteiset, vaan menettäessään kielteisten tunteiden tuntemisen ja niiden elämisen menettää myös myönteiset tunteet.

Syitä, joiden vuoksi ihminen ei ole valmis puhumaan tunteista, on lukuisia. Joskus kyseessä on tukala elämäntilanne, jossa siihen ei vain riitä voimia. Osittain meidän jokaisen yksilöllinen neurobiologia selittää tällaista suhtautumista. Aikuisella voi olla esimerkiksi aleksityymisiä piirteitä, eli tunteiden kokeminen, tunnistaminen ja ilmaiseminen on joka tapauksessa niukkaa. Näin tunteista puhuminenkaan ei ole helppoa. Tai ihminen voi edustaa autisminkirjon piirteitä, jolloin yleensä tunteisiin liittyy voimakas epämukavuuden kokemus, koska ne tuntuvat vierailta ja vaikeilta. Mutta tärkein selittävä tekijä on, että moni on omassa lapsuudenperheessään kokenut joko tunteidensa täydellistä mitätöimistä tai halveksuntaa, tai muuten lähisuhteissa on joutunut kokemaan, että aidon itsen paljastaminen johtaa suuriin vaikeuksiin. Näin on ymmärrettävää, että tunteista puhuminen ei kiinnosta, koska on oppinut selviytymään ja pääsemään vähemmällä ilman sitä.

Myönnän, että tunteista puhuminen vaatii paljon uskallusta. Niistä ei voi mitenkään puhua olematta edes hiukan haavoittuva. Toisaalta jos ei koskaan ole haavoittuva, ei voi tavoitella myöskään aitoa läheisyyttä toisen ihmisen kanssa. Ymmärrän kyllä, jos joku tällaisen valinnan tekee, mutta hinta tuntuu minun näkökulmasta aika kovalta: jäädä psyykkisesti täysin yksin. Osa ihmisistä valitsee näin, enkä sitä halua tuomita muuten, mutta lastenpsykiatrina on sanottava, että vanhemmuudessa ko. valinta ei toimi kovin hyvin. Lapset tuovat muassaan niin paljon ristiriitaisia ja voimakkaita tunteita, että yhdenkin perheenjäsenen tunteiden blokkaamistaipumus tuppaa vaikuttamaan koko perheen elämään todella paljon. Toisaalta, jos vanhempi ei mallinna toimivaa tunteiden ymmärtämistä ja käsittelyä, miten voidaan odottaa, että jälkikasvu saavuttaisi yhtään paremmat tunnetaidot? Ja toisaalta, miksi kukaan vanhempi edes haluaisi, että omalla lapsella ei olisi käytettävissä kaikki mahdollinen tarvittava tieto elämästä selviytymiseen, eli myös tunteet.

Tunteiden tiedostaminen, niiden ymmärtäminen ja niistä puhuminen osoittaakin paitsi inhimillisyyttä, myös herkkyyttä, kypsyyttä ja halua sekä yritystä tulla ymmärretyksi. Tunteista ei tarvitse höpöttää joka hetki, mutta on mahtavaa, jos ne voivat olla “kaivettavissa esille” sekä iloa tuottavissa että vaikeissa tilanteissa, konflikteissa, surun äärellä ja muissa hetkissä, joissa ihminen haluaa ja tarvitsee yhteyttä toisten kanssa. Tunteiden jatkuva vatvominen ei ole tarpeen, mutta niiden tarjoaman tiedon hyödyntäminen ja jakaminen eli ns. täsmätunteilu on toivottavaa niin työelämässä, pari- ja ystävyyssuhteissa ja perheenkin kanssa. Tutustu siis rohkeasti tunteisiisi. Hyväksy ne ilman tarvetta muuttaa niitä tai syyllistyä niistä tai hävetä niitä. Kokeile, minkälaista on, jos joskus vaikkapa puhuisitkin omista aidoista tunteistasi jollekulle läheiselle, johon luotat. Hämmästyttävää kyllä, saat todennäköisesti osaksesi paljon enemmän empatiaa ja lämpöä kuin pysymällä tiukan asiallisena joka tilanteessa. Tunteet ovat olemassa joka tapauksessa – ota asiaksesi myös elää niitä.

Toimivia vanhemmuuden puolia etsimässä

Ei ole aina helppoa olla vanhempi. Tiedät hyvin, että aikuisella on olennainen rooli vaikeissa tilanteissa lapsen kanssa. Pitäisi pysyä rauhallisena, vaikka lapsi provosoi…pitäisi olla johdonmukainen ja selkeä…pitäisi kuulla ja kuunnella lasta….pitäisi kommunikoida tunteista …pitäisi näyttää esimerkkiä…pitäisi ylläpitää hyvää ja rauhallista tunnelmaa…mutta kuinkas sitten kävikään?

Vanhemmuuteen ei voi täysin etukäteen valmistautua. Tai oikeastaan, vanhemmuuden herättämiin tunteisiin ei voi kovin hyvin valmistautua. Aikuinen voi toki järjen tasolla käsittää, että lapsi tulee olemaan yksi rakkaimmista ja ihanimmista asioista elämässä. Voi myös järjen tasolla ymmärtää, että lapseen tai muuhun elämään liittyvien vastoinkäymisten yhteydessä varmasti tulee nousemaan helposti ärtymyksen ja turhautumisen, ehkä jopa vihan tai raivon tunteita. Mutta vasta kun nämä todella itse kokee – ja ehkä samalla kokee paljon muitakin asioita ja tunteita – näkee, miten itse reagoi vanhempana ja mikä on itselle helppoa tai vaikeaa. Siis: mitkä asiat lapsessa tai vuorovaikutuksessanne nostattavat kauhua tai vihaa tai iloa tai onnea. Mitkä asiat pelottavat. Mitkä asiat tuottavat käsittämättömän voimakkaita onnen tai hellyyden tunteita. Ja miten kehollista se kaikki onkaan mielenliikahdusten lisäksi. Vanhemmuus vaikuttaa joskus jopa kaksin- tai kolminkertaistavan tunteiden intensiteetin. Ajattelen, että tällä on jotain tekemistä sen kanssa, että vanhemmuus koskettaa meissä niin monia osa-alueita: tunteet liittyvät paitsi syntyneeseen lapseen, myös meidän omiin kokemuksiimme lapsena olemisesta.

Toki jokainen lapsi on yksilö, mikä myös vaikuttaa vanhemmuuteen olennaisesti. Yksi lapsi voi persoonalta muistuttaa hyvin paljon vanhempaansa. Joku toinen on vanhempaansa nähden aivan päinvastainen olemukseltaan ja käytökseltään. Kumpi on helpompaa vanhemmalle, riippuu aika paljon vanhemmasta itsestään kokemuksineen ja uskomuksineen. Lapsen synnynnäinen tapa reagoida eli temperamentti on puolestaan melko vahvasti neurobiologisten ominaisuuksien summa, mutta toisaalta sekin periytyy suurelta osin lapsen biologisilta vanhemmilta. Temperamentti taas muokkaa kahden yksilön vuorovaikutussuhteen muodostumista ja ylläpitoa. Eli tästä näkökulmasta vanhemman ja lapsen välinen suhde ei ole yksi- vaan kaksisuuntainen tie. Siinä on kaksi aktiivista toimijaa (toisella tietenkin huomattavasti enemmän vastuuta, valtaa ja keinoja kuin toisella). Temperamentin lisäksi sekä lapsen että vanhemman elämänkokemukset, mielensisältö ja tunneilmapiiri mutta myös täysin näiden kahden ulkopuoliset asiat eli ympäristö vaikuttavat siihen, minkälaiseksi vanhemmuus – ja toisaalta, minkälaiseksi lapsen käyttäytyminen, tunnesäätely ja persoonallisuus kehittyvät lapsen kasvaessa.

Miksi vanhemmuus on toisinaan niin vaikeaa?

Eli miksi vanhemman käämi voi kärähtää? Miksi tulee joskus toimittua aivan toisin kuin mitä ajatteli ennen vanhemmuutta? Miksi joskus tapahtuu nolojakin ylilyöntejä? Aika moni vanhempi huomaa jossain kohtaa, että lapsen tunnemaailma tai reagointitapa alkaa hiertää vanhemman omia psyykkisesti kivuliaita kohtia. Jokin lapsen käytöksessä kolahtaa vanhempaan erityisen pahasti. Joskus on niin, että sellaiset koettelemukset ja kielteiset elämän varrella tapahtuneet asiat, joita vanhempi ei koskaan kuvitellut enää kokevansa tai jotka ehkä olivat jopa unohtuneet, voivat tulla uudelleen tunnetasolla kohdattaviksi vanhempana. Lastenhuoneen haamuiksikin näitä asioita on kutsuttu.

Käytännössä haamut voivat tarkoittaa, että sinut, joka aina lapsuudessasi komennettiin omaan huoneeseesi rangaistuksena, ja joka vannoit ettet ikinä omia lapsiasi kohtaan niin toimisi, havaitaan kiukusta tärisevänä aikuisena komentavan lasta vastaavalla tavalla. Tai että sinä, joka kärsit traumaattisista kokemuksista omassa lapsuudessasi ja et saanut tilaisuutta rakentaa riittävää turvallisuuden tunnetta, joko väistelet vanhempana vaikeita tilanteita lapsen kanssa niin pitkään kuin mahdollista tai hyökkäät kohtuuttomasti tällaisina hetkinä – jolloin lapsesi kokee itse asiassa saman turvattomuuden kuin sinä aikoinaan.

Ja ehkäpä lähestyn asiaa vielä vähän arkisemmin: miten onkin niin, että jos vanhempana inhoat kiroilua, havaitset  oman lapsesi kiroilemista kotona rasittavuuteen asti? Tai jos taipumuksesi on olla ylihuolehtiva ja olet kroonisesti lapsestasi huolissaan, miten juuri sinun lapsesi onkin joko yllättävän rohkea ja vaatii saada ottaa varhain irtiottoja aikuisen “pihdeistä”, tai vaihtoehtoisesti hän on herkästi ja jatkuvasti ahdistuva ja peloissaan? Tai jos maailma potkii aikuista päähän ja räntää sataa niskaan, miksi yleensä juuri niinä päivinä oma lapsi haastaa käytöksellään?

Hetkinen, onko tämä lainkaan sattumaa?

Lapsi on pitkään täysin riippuvainen aikuisen tarjoamasta avusta, hoivasta ja huomiosta. Olet varmasti kuullut selityksen siitä, miksi vaikkapa vauvan itku on niin sydäntäraastavaa: sen on evolutiivisista syistä tarkoituskin olla. Vain riittävän huomiota herättävä ääni varmistaa, että vauva ei unohdu tarpeineen aikuisten mielestä. Itku on vauvan selviytymiseen liittyvä asia. Aivan samalla tavalla liittyy lapsen selviytymiseen, että toisinaan juuri kun aikuinen tarvitsisi eniten hoivaa, lepoa ja rauhaa, lapsi naulitsee aikuisen täyden huomion itseensä haastavalla käytöksellään. Koska jos aikuinen unohtaisi lapsen, miten hänelle kävisikään?

Lapsi navigoi maailmassa aikuisten, erityisesti vanhempiensa, tunteiden ja reaktioiden ohjaamana. Ehkäpä ei siis ole sattumaa, että kiroilua inhoavan vanhemman lapsi alkaa itse kiroilla. Kiroilu herättää niin voimakkaan tunnevasteen vanhemmassa, että lapsikin sen huomaa. Ja kaikki sellainen käytös, mistä ihminen saa toisen ihmisen vasteen (huomioi, että vaste voi olla myönteinen tai kielteinen!) alkaa vahvistua. Aikuisen huomio on siis lapselle palkinto itsessään – vaikka se ei olisi myönteistä. Tämä unohtuu useimmilta vanhemmilta ainakin joskus.

Jotkut vanhemmat ajattelevat, että yllä kuvatussa “huomionhakuisuudessa” on vikaa ja lasta on syytä “kasvattaa” olemalla antamatta huomiota. Me lastenpsykiatrit emme näe tätä asiaa niin. Pikemminkin ihmisen tarve olla toisen myönteisen huomion kohteena on ensinnäkin täysin normaali mutta toiseksi myös täysin välttämätön asia ihmisen kehitykselle. Kukaan lapsi ei kasva terveeksi aikuiseksi ilman aikuisen huomiota ja hoivaa. Edes kukaan aikuinen ei kukoista ja voi hyvin, jos joutuu olemaan jatkuvassa yksinäisyydessä ilman mahdollisuutta jakaa elämää kenenkään kanssa.

Miten sitten saada oma vanhemmuus toimimaan? 

Yleensä ratkaisumalli lapsen haastavaan käytökseen ja vanhemmuudessa hiertäviin kipeisiin kohtiin on kaksijakoinen. Ensinnäkin, vanhempi alkaa tarjota lapselle runsaasti myönteistä huomiota, kohtaamista ja yhteistä tekemistä riippumatta lapsen yrityksistä hiertää vanhemman psyykkisesti kipeää kohtaa. Vanhempi siis mahdollistaa lapselle miellyttävän, toistuvan tunnevasteen arjessa ihan vain mukavasta yhdessäolosta, mikä samalla vastaa lapsen perimmäisimpiin psyykkisiin tarpeisiin. Näin lapsen tarve provosoida vanhempaa ikävämmällä käytöksellä vähenee, koska huomiota saa riittävästi muutenkin. Voi kuulostaa uskomattomalta, mutta tämä toimii käytännössä loistavasti. Kaikki sellainen käytös jää tyypillisesti pois, mihin ei kiinnitetä huomiota. Lisäksi palkitsemalla voidaan auttaa erityisesti niitä kohtia, kun jokin asia on lapselle erityisen vaikea.

Toiseksi, vanhemman kannattaisi yrittää rohkeasti käsitellä omia kipukohtiaan. Meissä jokaisessahan on kaikenlaisia puolia. On toimivia puolia aikuisena, vanhempana, kumppanina, työntekijänä ja näin poispäin. Olemme huolehtivia vanhempia. Olemme tunnollisia ja ahkeria työntekijöitä. Olemme iloisia ja leikkisiä vapaa-ajalla. Samanaikaisesti meissä on myös toimimattomia puolia: kiukuttelemme joskus kuin kakarat. Olemme vaativia kuin tylyin opettajamme koskaan. Käyttäydymme liian vallattomasti. Tai olemme jatkuvasti alttiina ja hädissämme – pelkäämme, että kohta sattuu ja pahasti.

Nämä aivan normaalit mutta silti toimimattomat puolet itsessämme pitäisi yrittää tiedostaa ja havaita juuri niillä hetkillä, kun kyseiset puolet näkyvät. Voit huomata: “no nyt minussa aktivoitui liian ankara vanhempi. Huudan ja olen liian tiukkana. Muistan tämän jo omasta lapsuudestani”. Lisäksi voimme hyväksyä tapahtuneen. Voimme ymmärtää, että näin kävi, mutta samalla tämä tietoisuus omista toimimattoman vanhemmuuden puolista auttaa puuttumaan siihen. Tiedostamisen jälkeen oma valinta tulee mahdolliseksi: voin valita, että en ole enää epäystävällinen lapselle, vaikka se olisi minulle helpoin tai tutuin ratkaisu. Voin valita, että pyrin validoimaan lapsen tunteita ja toimintaa, vaikka tekisi mieli karjua. Ja voin valita, että pysäytän omalla aktiivisella pyrkimykselläni toimimattoman vanhemmuuden vakiintuneet kaavat, kuten turvattoman kasvatustavan, liiallisen ylihuolehtimisen tai liian jouston lapsen negatiivisten tunteiden edessä.

Vanhemmuus on elämänpituinen matka

Sanon usein -ja näin uskon – että vanhemmuus on matka, joka kasvattaa vanhempaa vähintään yhtä paljon kuin lasta. Vanhemmuus on tosiaan mahdollisuus kokea uusia ja toisaalta muistaa koettuja tunteita, mutta lisäksi se on mahtava mahdollisuus vaikuttaa ns. “kertomuksen loppuratkaisuun”. Kupletin juonen ei tarvitse enää olla se sama kuin ennen. Vaikka sinulle oltiin tylyjä tai välinpitämättömiä lapsuudessasi, sinun ei tarvitse kohdella omia lapsiasi näin. Vaikka sinulla oli turvaton olo, lapsellasi ei tarvitse olla. Vaikka sinä koit traumaattisia tapahtumia, sinun lapsellasi voi syntyä mahdollisuus olla kokematta niitä.

Sinulla on siis vanhempana joka hetki vapaus toimia sillä tavalla, minkä katsot lapsellesi sekä sinulle hyväksi. Vaikeissa tilanteissa voit havaita tunteesi, kokemuksesi ja muistosi, ja suhtautua niihin lempeän hyväksyvästi. Samalla voit joka kerta valita käyttäytymisesi uudelleen. Voit muuttaa piintyneet huonot tapasi. Voit tarjota lapselle mahdollisuuden kokea jotain uutta. Ja samalla koet ja harjoittelet uutta itsekin. En tiedä, miltä tämä ajatus sinusta tuntuu, mutta minua itseäni se jatkuvasti motivoi työssäni lasten ja vanhempien parissa: jokainen päivä on uusi mahdollisuus tarjota lapselle hyvä elämä. Jokainen päivä on myönteisen muutoksen mahdollisuus.

Jokaisessa meissä asuu pieni suorittaja – näin käännät sen eduksesi

Olen harrastanut kuluvan kesän ajan purjehduksen yhtä alalajia, jossa ajellaan mahdollisimman kovaa ja tehdään vauhdikkaita manöövereja radalla muiden veneiden kanssa kilpaillen. Siksi olen käynyt keskimäärin vähintään kaksi kertaa viikossa vesillä, useita tunteja kerrallaan, toukokuusta lähtien. Olen kiirehtinyt satamaan säntillisesti pyörällä, pakattuani varusteeni reppuun ja isohkoon kassiin; useimmiten iloisena ja energisenä, mutta toisinaan myös väsyneenä töiden jälkeen, joskus päänsärkyisenä, joskus nälkäisenä, joskus silloinkin, kun itse asiassa pitäisi olla muualla treenien aikana. Miksi olen toiminut näin? Koska olen huippumotivoitunut ja innostunut hauskasta urheilulajista. Koska haluan oppia uuden taidon perusteellisesti. Ja varmasti myös siksi, koska minussakin asuu pieni suorittaja.

Suorittaminen kuuluu osaksi elämää. Useimmilla meistä on ns. suorittava puoli, jota myös moodiksi voi kutsua. Se on mielestäni väistämätön ja tarpeellinen moodi, sillä jokaisella on asioita, jotka on vain tehtävä oman elämänlaatunsa ja arjen sujumisen hyväksi: pyykit on saatava pestyä, ruoka laitettua, kirjaston kirjat palautettua. Kun saa aikaiseksi eli suorittaa, tulee sitä paitsi hyvä mieli. Monet ovat oppineet hyödyntämään suorittavaa puoltaan, sillä se auttaa menemään eteenpäin. Vaikka ei aina huvittaisi, pitkän aikavälin tavoitteen saavuttamisen eteen voi olla valmis tekemään paljonkin epämieluisia asioita. Suorittamistaipumuksesta voi olla hurjasti hyötyä esimerkiksi opinnoissa ja työelämässä, jopa vapaa-ajan harrastuksissakin. Sitä paitsi kun suoritus on valmis, olo on ainakin hetken tyytyväinen.

…vai onko olo tyytyväinen?

On olemassa myös liiallista suorittamista eli ylisuorittamista. Mielestäni liialliseen suorittamiseen liittyy ilmiö, jota voisi kutsua “tunteiden kuolemaksi”. Ihminen tekee ja toimii, suoriutuu ja suorittaa koko ajan jotakin, mutta ei saa siitä palkkion kokemusta itselleen, nautintoa tai iloa. Päinvastoin, olo voi olla ankea, lattea ja masentunut, sillä suorittaminen liittyy pitkään to do -listaan, joka suorittajalla on jatkuvasti mielessään. Ei ole enää oma valinta, meneekö lenkille vai ei, vaan se on yksi velvollisuus muiden joukossa, raksi ruutuun ja yliviivattava tehtävä päivittäisessä arjessa.

Lisäksi ylisuorittamiseen taipuvaisen mielessä on tyypillisesti toistuvia, pakottavia ajatuksia, kuten: “pitää mennä.” “Pitää jaksaa”. “Täytyy pystyä”. Jos suorittaja ei toimisi näiden jäykkien sääntöjensä mukaan, hän kokisi ahdistuneisuuden, häpeän ja epäonnistumisen tunteita. Suorittaminen auttaa välttämään kyseiset tunteet. Liiallisen suorittajan katse itseä kohtaan on ylipäätään ankara ja kohtuuton. Epäonnistua ei saa. Lepääminen, hauskanpito, tauot ja itsen kuuntelu, jotka auttavat useimpia ihmisiä jaksamaan, tuntuvat hänestä tekosyiltä.

Liialliseen suorittamiseen liittyy yleensä käsitys, että yksilön on mitattava arvoaan suorituksillaan (vaikka muut eivät näin tekisikään). Siksi hän usein kokee olevansa riittävä ja tarpeeksi hyvä ainoastaan, jos kaikki on mennyt nappiin. “Vain täydellinen kelpaa” ja “On aina ylitettävä itsensä” ovat esimerkkejä piintyneistä uskomuksista, jollaisia ylisuorittajilla esiintyy. Ylisuorittamiseen taipuvainen ei yleensä ole harjaantunut havainnoimaan ajatteluaan. Sen sijaan, että hän uskoisi jäykkien sääntöjen olevan vain ajatuksia ja vain hänen omia mielipiteitään, hän ottaa ne tosissaan, annettuina totuuksina.

Kun kamelin selkä katkeaa

Liiallinen suorittaminen tulee tiensä päähän siinä vaiheessa, kun suorittajan voimavarat on kulutettu. Hänelle on tosin tyypillistä jatkaa raatamista aivan viimeiseen asti. Hän ei pysty eikä halua luovuttaa – muutenhan hän joutuisi kohtaamaan sisäistetyn uskomuksensa, että on jotenkin puutteellinen. Niinpä tilanne jatkuu ja ylisuorittaminen kiihtyy, kunnes suorittaja lakoaa puolikuolleena uupumukseen.

Mielestäni on tässä kohtaa kirjoitustani reilua todeta, että että suorittaminen ei ole kiellettyä tai aina pahasta, tietenkään. Itse asiassa yhteiskunta ei pyörisi, jos useimmat ihmiset olisivat välinpitämättömiä ja passiivisia. Haastavien tavoitteiden asettaminen ja niihin pyrkiminen voi olla todella palkitsevaa ja toisaalta motivoi jatkamaan suorittamista. Ongelmana on, että mitä isomman palan oman elämänsä kakusta suorittamiselle nimenomaan ilman iloa antaa, sitä raskaammaksi oma elämä muuttuu.

Jäykät säännöt tekevät elämästä vaikeaa. Vaikka ei oikeastaan edes halua, on noustava lauantaisin kymmeneksi jumppaan. Vaikka ei pystyisi, tulee otettua vastaan jonkin yhdistyksen luottamustoimi. Vaikka väsyttää, on väännettävä luomuperunoista vauvalle sose. Samaan aikaan alkaa pikku hiljaa menettää iloa saavutuksistaan. Tekeminen ei enää tuota tyydytystä ja itse suorituskin on alkanut palvella vain omien negatiivisten tunteiden välttelyä. Ja suorittamiseen taipuvaisen säännöt muodostuvat sitä jäykemmiksi, mitä enemmän hän suorittaa.

Ajattelemalla voi muuttaa tilannetta

Liiallinen suorittaminen ei kuitenkaan ole muuttumaton osa kenenkään persoonaa. Se on vain piintynyt toimintatapa, josta voi pyristellä eroon…tai ehkä itse näkisin niin, että sen voi kääntää omaksi edukseen. Tosin ensimmäisen askeleen ottaminen on vaikeaa, koska liiallisen suorittajan jokainen solu suorastaan huutaa, että hän ei voi luopua tavastaan. “Jotain kamalaa voi tapahtua!” ja “Eivät ne pärjää ilman panostani!” Suorittaja on luonut itselleen käsityksen korvaamattomuudestaan ja uskottelee, että tilanteen on siksi pakko jatkua entisellään.

Oikeastihan kyse on usein pelosta. Liiallinen suorittaja pelkää, että jos hän alkaisi todella kuunnella itseään ja tarpeitaan, siis TODELLA ottaa huomioon mitä tarvitsee ja toivoo, hän samalla paljastaisi itsensä, oman inhimillisen jaksamisensa rajat, ehkä myös epäonnistumisensa. Haavoittumattomuuden illuusio (joka on ainoastaan suorittajan omassa mielessä) pysyy yllä niin kauan, kuin hän jaksaa kynsin hampain pitää kiinni kaikesta siitä, mitä hänen mielestään pitääkään tehdä.

Onneksi toimintaansa voi muuttaa. Suorittaminen kannattaa yrittää nähdä vain yhtenä puolena sinua, jonka voi laittaa päälle ja pois kuten valokatkaisijasta painamalla. Suorittajan tärkein tehtävä onkin oppia huomaamaan, kun suorittamiseen taipuvainen puoli menee “päälle”. Ei siksi, että se pitäisi tuomita, karsia tai vaientaa. Vaan siksi, että ymmärtää, miltä suorittamispuoli itsessä tuntuu ja miten se omassa ajattelussa ja käytöksessä näkyy.

Seuraava askel on valjastaa suorittava puoli itsestä hyötykäyttöön: harjoitella sitkeästi ja usein hetkiä, jolloin ei suorita mitään. Sitä lienee aluksi helpoin kokeilla ympäristössä, jossa olet rennoimmillasi. Joillekin se on oma koti, toisille mökkisauna, kolmannelle harrastus tai jokin mielimaisema. Ota aikaa itsellesi ja kokeile mindful-hengessä olla vain. Uskalla kohdata kaikki omat ajatuksesi, tunteesi, kehon tuntemuksesi ja mielikuvasi sellaisina kuin ne ovat, ohikiitävinä ja muuttuvina kokemuksina, ilman että itse muutat mitään. Voit ehkä kuulla mielessäsi pienen ajatusäänen, joka jakaa sinulle viisauttaan. Kiinnitä huomiota erityisesti ajatuksiin, jotka liittyvät omiin tarpeisiisi. Sinun hyvinvointisi kannalta juuri sinun ainutlaatuiset tarpeesi ovat avainroolissa.

Keskittyminen omiin tarpeisiin ja olennaisimpien tarpeiden tyydyttämiseen vähentää selvästi taipumusta ylisuorittaa. Kun fokusoit siihen, mitä hyvinvointisi tarvitsee juuri nyt, yleensä vastaus on aivan muu kuin suorittamisen lisääminen. Joku viisas on sanonut, että ihminen voi kerrallaan panostaa vain kolmeen kokonaisuuteen. Mitä nämä kolme sinun kohdallasi olisivat? Jotkut panostavat perheeseen, toiset opintoihin tai työhön, kolmannet harrastukseen, neljännet parisuhteeseen, viidennet vaikka yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Kun vuorokaudessa on vain 24 tuntia, et voi keskittyä kaikkeen yhtä perusteellisesti. Valitse itsellesi muutama olennainen kokonaisuus, ja määrittele kohta, jossa tarkastelet uudelleen, mihin kokonaisuuksiin haluat panostaa. Monelle tämä on luontevasti esimerkiksi vuodenvaihteessa tai kesälomien kynnyksellä.

Kun olet alkanut tunnistaa suorittajapuolesi ja toivon mukaan myös pitkään tietoisesti aliarvostetut ja poispainetut ei-suorittavat puolesi, on siitä hyvä jatkaa. Kiinnitä jatkossa huomiota tilanteisiin ja asioihin sekä ajatuksiin, jotka saavat suorittavan puolesi heräämään ja aktivoitumaan. Yleensä näissä tilanteissa mieleen tulee yllä kuvattuja sääntöajatuksia ja “pakon” ajatuksia. Yritä kyseenalaistaa näitä edes toisinaan. “Kukaan ei kuole, jos en mene lenkille tänään, kun tarvitsisin vain lepohetken sohvalla”. “Tänään tarvitsen iltapäivällä kupin kahvia ja hetken yksinäni kahvilassa”. “Tänään tarvitsen keholle liikuntaa, joten jätän X väliin.” Mitä useammin onnistut tekemään toisin kuin ylisuorittava puolesi määräilee, sitä paremmalta olosi alkaa tuntua, ja sitä helpompaa ylisuorittamisen vähentäminen on.

Anna itsellesi aikaa

Psykoterapeuttina ja lastenpsykiatrina ihmisen sisäinen maailma on minulle erityisen mielenkiinnon kohde. Se on ihmisyydessä mielestäni kiehtova, alati muuttuva ja upea, dynaaminen kokonaisuus. Parasta siinä on työni kannalta, että sisäisen maailman avulla voi myös parantaa ja tuottaa hyvää oloa. Ei tarvitse vain tyytyä hyväksymään itselle haitallisia uskomuksia, jotka on omaksunut ja sisäistänyt jossakin elämänvaiheessa, jossa niistä oli vielä hyötyä. Sen sijaan voi tutkia uskomuksiaan lempeästi ja myötätuntoisesti pyrkien löytämään joitakin, joissa on muutoksen varaa ja mahdollisuutta. Mielestäni muutosta ei kuitenkaan voi pakottaa, vaan siihen tarvitaan paitsi halu ymmärtää oman hyvinvoinnin tärkeys, käsitys omista arvoista (koska niiden mukaan eläminen tekee elämästä merkityksellisen sellaisena kuin se on), sekä kyky nähdä ajatukset muovautuvina ja muokattavissa olevina juttuina eikä kiveen hakattuina faktoina. Ja muutokseen menee aikaa. Joskus todella pitkä aika.

Mutta muutosta ei tarvitse odottaa passiivisena. Liiallisesta suorittamisesta toipumisessa olennaista on siirtää oma fokus pakottavista suorittamisajatuksista johonkin muualle. Usein ihan vain kokemiseen: siis elämän kokemiseen, tunteettoman tekemisen sijaan. Monelta suorittamiseen taipuvaiselta jää elämästä paljon elämyksiä saavuttamatta, kun fokus on vain tekemisen täydelliseksi saattamisessa. Toinen vaihtoehto, jota itse suosittelen, on tuo yllä oleva: fokusoi omiin tarpeisiisi. Mieti, mitä todella tarvitset omaan hyvinvointiisi. Kokeile ja testaa tarpeitasi. Joku tarvitsee maailmassa eniten halauksia. Toinen riittävän pitkät yöunet. Kolmas arvostaa sosiaalista kanssakäymistä yli kaiken. Olemassa ei ole oikeita tai vääriä vastauksia; on vain sinun vastauksesi, joita kohti mennä.

Lopuksi

Opettelemalla kuuntelemaan ja tarkkailemaan omaa sisäistä maailmaa voi alkaa hahmottaa, mitä todella tarvitsee, mitä toivoo ja mitä tuntee. Pikku hiljaa alkaa myös suorittavaan puoleen alkaa löytyä mustan ja valkoisen sijaan harmaan sävyjä: mikä on liiallista suorittamista ja mikä taas tervettä ja täysin normaalia tavoitteiden asettamista itselle? Milloin kannattaa löysätä oman terveyden ja hyvinvoinnin takia, ja milloin taas laitetaan päälle suoritusvaihde ultranopeudella?

Omalla kohdallani tulen pitämään edelleen suoritusmoodia (hiljaisella liekillä) päällä eli jatkamaan intensiivistä harrastusharjoitteluani. Mutta kesän jälkeen on aika pistää tässä asiassa suoritusmoodi pois päältä, pakata ihanat, iloiset ja vauhdikkaat kesämuistot muistoreppuun ja ottaa lunkimpi asenne. Silloin jää aikaa muulle elämälle ja muille tekemisille enemmän. Ja toisaalta; kyseiseen harrastukseen palaamisesta seuraavana keväänä tulee yhä makeampi mansikka, jota odottaa koko talven.

“Medikalisaatiosta”, lastenpsykiatrisen palvelutarpeen kasvusta ja sote-uudistuksesta

Kesän kuumimpien päivien edessä ei välttämättä riitä intoa pohdiskella sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämistä. Ehkä kuitenkin pitäisi, sillä hyvinvointialueiden tuloon on enää vain puoli vuotta. Yhteiskunnan tarjoamat tai puuttuvat palvelut ratkaisevat monia yksilöiden arkeen liittyviä asioita, joten palveluihin kohdistuvan rahan ja resurssin käytöstä käytävä keskustelu on paitsi ajankohtaista, myös olennaisen tärkeää. Minne suuntaamme katseemme, sinne suuntautuvat yleensä myös taloudelliset ja muut resurssit.

Palveluntarve ja medikalisaatio – onko näillä yhteyksiä?

Kun keskustellaan lasten ja perheiden palveluista Suomessa, tullaan hyvin nopeasti siihen, että keskustelijat ovat karkeasti jakautuneetkahteen ryhmään. Siis:

  1. ryhmä, jonka mukaan lapsilla ja nuorilla ei ole nykyisin paljoakaan ongelmia, vaan väestö voi entistä paremmin, ja mielenterveyspalveluiden riittämättömyys kertoo joko niiden tehottomasta toiminnasta tai siitä, että ihmiset hakeutuvat palveluihin “turhaan”.
  2. ryhmä, jonka mukaan lapsilla ja nuorilla on aiempaa enemmän hyvinvointivajetta, mikä näkyy palvelutarpeen kasvuna koko sote-sektorilla, ja siten selittyy, että ollen ihmiset eivät pääse palveluihin “ajoissa”.

Totuus lienee jossain näiden kahden ääripään välissä. Oma kantani on se, että huolimatta väestön terveyden merkittävästä parantumisesta viimeisten 100 tai vaikkapa 50 vuoden sisällä, meillä Suomessa on meneillään mielenterveyshätä: väestössä on huomattavan paljon lapsia ja nuoria, jotka tarvitsevat mielenterveyspalveluita. Kaiken lisäksi muutos lasten ja nuorten psykiatrisen palvelutarpeen kasvussa on ollut valtavan nopea, sillä vuoteen 2013 mennessä sitä ei vielä oltu havaittu eikä koettu (ks. tähän liittyen tuore väitöskirja). Palvelutarpeen kasvu on ollut näkyvissä vasta noin vuodesta 2015, ja se on näkynyt kautta länsimaiden aaltona, jossa ensin lapset (ja heidän ikääntyessään) nuoret tarvitsevat paljon psykiatrisia palveluita. Koronapandemia lieveilmiöineen on korostanut erityisesti nuorten mielenterveyspalveluiden tarvetta entisestään.

Palvelutarpeen kasvua on pyritty selittämään monilla asioilla, muun muassa stigman vähenemisellä ja perheiden hakeutumisella entistä herkemmin avun piiriin, mutta myös medikalisaation käsitteellä. Lääkärin etiikka -kirjan mukaan “medikalisaatio tarkoittaa lääketieteellistymistä, yhteiskunnallista ilmiötä, jossa uusia ja aikaisemmin lääketieteeseen liittymättömiä asioita aletaan määritellä lääketieteellisesti ja niistä puhutaan terveyteen ja sairauteen liittyvillä käsitteillä” (katso lisää täältä). Medikaalisaationa on pidetty esimerkiksi sitä, jos lapsiperhe hakeutuu sote-palveluihin vaikkapa lapsen nirsoilun tai nukahtamisvaikeuksien takia. Monet keskustelijat ovat sitä mieltä, että on aivan normaalia tuntea nuoruudessa hieman masennusta tai ahdistuneisuutta, ja siksi julkisuudessa on ihmetelty, miksi tällaisen oireen vuoksi hakeudutaan mielenterveyspalveluiden piiriin.

Lastenpsykiatrin kannalta olennaista on toimintakyky ja systeemiekologinen ajattelu, ei diagnostinen luokittelu

Jotta voimme keskustella siitä, onko kasvaneessa lasten ja nuorten mielenterveyspalveluiden tarpeessa kyse medikalisaatiosta vai ei, on hyvä ensin muodostaa yhteinen käsitys siitä, mitä lasten ja nuorten mielenterveyspalveluissa tehdään ts. mitä lastenpsykiatria on.

Lastenpsykiatrisen työn tavoitteena on minusta ennen kaikkea toimintakykyä haittaavien psyykkisiksi jäsentyvien oireiden lievittyminen, jotta lapsi tai nuori voi päästä kokonaisvaltaisessa kehityksessään täyteen potentiaaliinsa, ja/tai jotta perheen hyvinvointi ja voimavarat lisääntyvät. Kun lapsi tai nuori saa tarvitsemaansa apua, voinnin kohenemisen tulisi näkyä sekä oireiden vähenemisenä että toimintakyvyn paranemisena.

Kääntäen, pelkkä psyykkinen oire (varsinkaan lievä sellainen) ei välttämättä edellytä tai kaipaa palveluihin hakeutumista, jos se ei aiheuta toimintakykyhaittaa (esimerkiksi vaikeutta käydä koulua, osallistua iänmukaisiin tekemisiin, leikkiin, olla perheen kanssa jne). Pohdittaessa, onko nykyisellään näkyvissä medikalisaatiota, onkin hyvä pitää mielessä, että useimmat potilaat eivät ensinnäkään hakeudu mutta eivät myöskään tarvitse pitempikestoista psykiatrista hoitoa, jos heillä ei ole toimintakykyhaittaa. Suomalaisissa julkisissa palveluissa tämä tarkoittaa, että kontakti mielenterveyspalveluun voidaan päättää, jos toimintakykyongelmaa ei enää tai ylipäätään esiinny. Tämä jonkin verran suojaa palveluitamme ylikuormittumiselta – ja medikalisaatiolta.

Lastenpsykiatrian piirissä ajatellaan, että lasten psyykkisten oireiden synty ja vaikeutuminen ei pääsääntöisesti liity yksinomaan yksilön neurobiologiaan (ts. aivoihin), mistä johtuu, että oireiden lievittymiseen tarvittavat interventiotkaan eivät ole pääsääntöisesti neurobiologisia. Päinvastoin, lastenpsykiatrinen ajattelutapa pohjautuu mm. Bronfenbrennerin ekologiseen systeemiteoriaan, jonka mukaan yksilön kehitykseen ja hyvinvointiin vaikuttaa koko hänen elinympäristönsä (ks. kuva alla, joka lainattu täältä ).

Toinen olennainen lastenpsykiatriaan liittyvä asia on ymmärtää diagnostisen luokittelun puutteet sekä lasten psyykkisiin oireisiin liittyvien kokonaisuuksien kuvaamisessa että osittain myös sopivimman hoidon suunnittelussa (joka tosin liittyy myös tutkimustiedon vähyyteen). Esimerkiksi diagnostiikkaan tyypillisesti liittyvä luokittelutapa “ilmenee häiriön X oireita” tai “ei ilmene häiriön X oireita” sopii aika huonosti lastenpsykiatriaan, koska muuttuvat olosuhteet ja kehittyvät aivot vaikuttavat siihen, minkälaisia oireita lapsella näkyy ajanhetkellä Y. Tämä tarkoittaa, että hetkellisesti lapsella tai nuorella voi esiintyä sekä oireita A, B että C, jotka voivat täyttää tai olla täyttämättä joidenkin diagnoosien kriteerit, mutta hoidon kannalta olisi huomioitava, mikä tai mitkä oireista A, B tai C ovat toimintakyvyn kannalta olennaisia eli mitä niistä on olennaisinta hoitaa. Kaikkia oireita ei aina tarvitse.

Nykyaikainen lastenpsykiatria lähtee tämän vuoksi rakentamaan lastenpsykiatrista arviota ja hoitoa käsitteellistysten eli formulaatioiden pohjalta. Käsitteellistyksiin on useita erilaisia malleja, joista itse käytän kognitiivisen psykoterapian malleja. Käsitteellistykset kykenevät mm. ohittamaan useita diagnostisten luokittelujärjestelmien ongelmakohtia – ne eivät siis pakota yksilöitä “diagnostisiin laatikoihin”, vaan ne auttavat yksilökeskeisessä hoidon suunnittelussa. Bronfenbrennerin malli ja käsitteellistykset palvelevat sitä, että kun vastaanotolle tulee lapsi, jolla on sekä psyykkisiä oireita että toimintakyvyn laskua, voimme lähteä miettimään, mistä interventioista lapselle on eniten hyötyä.

Hoidon tarpeen käsitteen ymmärtäminen on tärkeää

Edellä oleva pitkä selostukseni toimikoon alustuksena sille, miksi lastenpsykiatriassa käsite hoidon tarve on huomattavasti tärkeämpi ja olennaisempi asia kuin medikalisaation riski.

Eli minun näkökulmastani nirson lapsen vanhemmat ovat aivan oikealla asialla tuodessaan lapsensa palveluihin, koska perheellä näyttää olevan hoidon tarvetta. Pienten lasten tyypillisiä psyykkisiksi jäsentyviä oireita ovat nukkumis- ja syömisvaikeudet. Jos lapsi ei syö riittävästi, hänen aivonsa ja kehonsa ei saa riittävästi ravintoaineita, mikä voi vaikuttaa pitkäkestoisesti kasvuun, kehitykseen ja mielen hyvinvointiin. Nirsoilun taustalla voi olla sekä neurobiologisia syitä (esimerkiksi neurokirjon oireita) että ympäristötekijöitä (esimerkiksi päiväkodin stressaavan suuri ja meluisa ryhmäkoko ja perheen vähäiset voimavarat), joista osa ylläpitää oireilua. Lastenpsykiatrinen interventio voidaan tässä kohdistaa kaikkiin edellä mainittuihin tekijöihin: autetaan lasta tulemaan toimeen neurokirjon oireidensa kanssa (esimerkiksi psykoedukaation ja toimintaterapeuttisen tai puheterapeuttisen kuntoutuksen avulla), autetaan lasta saamaan hänelle sopiva päiväkotiympäristö (esimerkiksi siirto pienempään, rauhallisempaan ryhmään) ja autetaan vanhempia korjaamaan voimavaransa (esimerkiksi keskustelemalla heidän kanssaan tekijöistä, jotka voimiin vaikuttavat). Tällöin hoidon tarve tyypillisesti häviää, nirsoilu vähenee/ sen kanssa opitaan elämään, ja lapsi alkaa kukoistaa. Jos edellä mainituin toimin saadaan lapsen syömisvaikeuteen helpotusta ja samalla vaikutetaan myönteisesti lapsen kehitykseen sekä perheen vuorovaikutukseen ja hyvinvointiin, joilla tiedetään olevan olennainen rooli yksilön psyykkisen ja fyysisen terveyden kannalta, kysyn, onko tämä medikalisaatiota?

Tai jos puhutaan nuorista, joilla näkyy nykyisin hälyttävän paljon ahdistuneisuus- ja mielialaoireita, Bronfenbrennerin malli ja yksilölliset formulaatiot auttavat ymmärtämään, miksi näin on ja mitä asialle voisi tehdä. Nuoren oireiden taustalla voi olla sekä perinnöllisiä ja kehityksellisiä tekijöitä (kuten masennusvaivaa suvussa tai neurobiologispohjaisia oppimisvaikeuksia) että ympäristön eri ilmiöiden vaikutuksia nuoren elämään (esimerkiksi nuori on yksinäinen, ei harrasta mitään, ei keksi tekemistä, on liikaa somessa, vanhempi paljon poissa kotoa, tunteista ei ole tapana perheessä puhua jne). Kun omaksumme ekologisen systeemiteorian sekä tunnemme tavalliset masennus- ja ahdistuneisuusoireiden psykiatriset riskitekijät, voimme ymmärtää, miten nuoren yksinäisyyden lievittyminen, harrastusten aloittaminen, oppimisvaikeuksien lievittyminen ja mieluisten tekemisten lisääminen, vanhemman riittävä läsnäolo nuoren elämässä sekä tunteista puhumisen käynnistäminen vaikuttavat nuoren psyykkisten oireiden ja toimintakykyhaitan vähenemiseen. Kun kykenemme saamaan kyseisiin tekijöihin muutosta, hoidon tarve häviää.

Molemmissa esimerkeissä lapsella tai nuorella voidaan siis nähdä olevan psyykkisiksi jäsentyviä oireita, jotka vaikuttavat toimintakykyyn, ja tarvittava psykiatrinen hoito kohdistuu ensisijaisesti ympäristön muokkaamiseen ja siinä erityisesti ongelmille ja oireille altistaviin tai niitä ylläpitäviin tekijöihin. Hoidon tarve onkin olennainen käsite lastenpsykiatriassa. Emme voi perustaa kaikkia interventioitamme sille, saako lapsi jonkin diagnoosin vai ei. Sen sijaan voimme perustaa työmme sille, mihin ongelmiin ja toimintakykyä heikentäviin oireisiin yksilö ja perhe tarvitsevat apua. Mielestäni se ei ole medikalisaatiota, vaan hyvää ja kustannustehokasta palvelua.

Miten tämän perusteella tulevaisuudessa kannattaisi rakentaa toimivampia perheiden sote-palveluita?

Ensinnäkin, koetetaan olla pitämättä ihmisten yhteydenottoja yhteiskunnan palveluihin turhina! Jostain syystä vallalla on ajattelu, jonka mukaan “kaikki on aina turhaa”: lasten kasvunseuranta on “turhaa”, infektiota sairastavan lapsen arviointi terveyskeskuksessa on “turhaa”, nuoren ahdistumisen takia noussut tarve yksilökeskusteluihin on “turhaa” ja niin edespäin. Ajattelutapa on jotenkin vinoutunut – ikään kuin palveluihin ei saisi hakeutua! Itse koen, että olemme töissä juuri siksi, että meitä SAA vaivata asioilla, joista ei vielä tiedetä, miten iso pulma ne ovat. Saamme palkkaa siitä, että käytämme asiantuntijuuttamme ja mietimme yhdessä lasten ja perheiden kanssa, mitä eri tilanteissa kannattaisi tehdä ja mitä muutosta ruvetaan hakemaan. En tykkääkään yhtään siitä, että palveluita rakennetaan toisinaan torppaamaan yhteydenotot toisiin palveluhin (kärjistysvaroitus!). Päinvastoin, mikäli joihinkin palveluihin ollaan enenevästi yhteydessä, tähän kasvuun tulisi suhtautua vakavasti ja suunnitella toimivia vastauksia, joiden myötä ko. palveluun päästään helpommin käsiksi (yksi vaihtoehto tähän muuten ovat skaalattavat interventiot, joista kiinnostuneiden kannattaa seurata tätä Twitter-tiliä tai lukea tämä Terapiat etulinjaan -hankkeesta).

Toiseksi, voitaisiinko jo lakata kiistelemästä, kenen tulisi hoitaa selkeää ja havaittavissa olevaa lasten ja nuorten mielenterveyspalveluiden tarvetta? Mielestäni JOKAISEN JOKAISELLA TASOLLA tulisi hoitaa oma osuutensa. Jokaisen aikuisen, jokaisen opettajan, jokaisen vanhemman ja harrastusvalmentajan tekemisillä ja sanomisilla on merkitystä lapsen tai nuoren elämässä. Jokaisessa ympäristössä voidaan aktiivisesti vaikuttaa lapsen tai nuoren mielenterveyteen. Tämä juuri liittyy ekologiseen systeemiteoriaan (johon sinänsä laajasti mieltäen liittyy paljon muutakin ympäristössämme). Ja merkitystä on myös sillä, että lasten ja perheiden on helppo tulla palveluihin piiriin niitä tarvitessaan, eli palaan noihin skaalattaviin interventioihin, joita tulisi olla saatavilla erilaisiin tarpeisiin ihan lasten ja nuorten lähellä (ks yksi kappale ylemmäs). Ja tietenkin: tiivis yhteistyö So-Te-Ko-kentän sisällä on välttämätöntä työn tekemiseksi tehokkaasti – mutta sitä se on ollut tähänkin asti.

Kolmanneksi, psykiatriassa tärkein ja paikoin oikeastaan ainoa tarvittava resurssi on työntekijä eli ihminen. On toki totta, että osa (ja yllättävän iso osa) apua hakevista saa lievitystä oireisiin nettiavusteisista omahoito-ohjelmistakin. Mutta toisen ihmisen kuuntelu ja myötätuntoinen juttelu (=psykososiaalinen supportio) ovat tutkitusti jo varsin tehokasta apua moniin psyykkisiin oireisiin. Hoidon tehokkuus lisääntyy entisestään, kun supportioon yhdistetään tavoitteellisuutta, kokemusta, osaamista ja tutkimusnäyttöön pohjaavia menetelmiä. Koska näin on, tulisi psykiatrian työntekijää (ammattinimikkeestä riippumatta) arvostaa korkealle ja sen tulisi näkyä myös työskentelyolosuhteissa. Eli tarvitsemme suomeksi sanottuna riittävästi henkilökuntaresurssia, joka pystyy ammattitaidollaan vastaamaan kasvaneeseen palvelutarpeeseen. Tämä mahdollistaa paitsi avohoidon riittävän intensiteetin potilaan kannalta, myös erilaiset ryhmät ja osastopalvelut, joita osa potilaista tarvitsee päästäkseen oireistaan toipumaan.

Neljänneksi, myös psykiatrian alan työntekijät tarvitsevat jokaisella tasolla avarakatseisuutta erilaisen työnteon tapojen kokeilemiseksi muuttuneessa kysyntätilanteessa. Jos lasten ja nuorten palveluntarve kasvaa ja henkilöstöresurssi ei riitä, tulisi käyttää ekstrapaljon luovuutta palveluiden kehittämiseen ja muuttamiseen tarvittaessa. Esimerkiksi olen itse todella kiinnostunut yhden kerran (tai “kerta kerrallaan”) psykoterapeuttisten interventioiden mahdollisuuksista lapsiperheiden palveluissa. Olisipa hienoa nähdä näiden palveluiden kehittämistä käytännössä. Olisi myös hienoa nähdä sote-alueilla mietittävän ihan uusia ratkaisuja perheiden tueksi, kuten lainattavaa supernannya. Jos juututaan vanhoihin ja vakiintuneisiin työskentelytapoihin, se ei enää välttämättä vastaa nykyhetken tarpeisiin, kun tilanne on muuttunut näin nopeasti. Olisikin tarpeellista, että työntekijät uskaltavat sanoa ääneen ideoitaan ja toisaalta työpaikoilla uskallettaisiin antaa uusille palvelumuodoille mahdollisuus.

Viidenneksi, ymmärretään mielenterveys laajaksi kokonaisuudeksi, jossa psykiatrin vastaanotto on hyvin pitkän ketjun loppupäässä. Ketjun alkupäässä olisivat ongelman ilmetessä tuoreeltaan matalan kynnyksen mielenterveys- ja sosiaalipalvelut, mutta myös ihan toisentyyppiset asiat, kuten lasten oikeuksia suojaava lainsäädäntö, perheiden rahallinen tuki tai vanhempien joustavien työaikajärjestelyjen mahdollistaminen, laadukas varhaiskasvatus jaksavine työntekijöineen sekä jopa kaavoitus, joka määrittelee omalta osaltaan ihmisten elinolosuhteita. Näitä ei ihan ensikuulemalta yhdistä mielen hyvinvointiin, mutta näillä ja monilla muilla tekijöillä on vaikutusta siihen, kuinka moni potilas lopulta nähdään siellä ketjun loppupäässä vastaanotolla. Eli esimerkiksi päättäjä, joka vaikuttaa siihen, kuinka paljon erityisopetusta tietylle luokka-asteelle tietyssä koulussa on tarjolla tulevana lukuvuonna, vaikuttaa välillisesti kyseisten lasten hyvinvointiin ja mielenterveyteen. Se on itse asiassa raskas vastuu.

Yhteenvetona totean, että medikalisaatio ei minun mielestäni käsitteenä yllä kuin heikosti selittämään lasten ja nuorten psykiatrisen palvelutarpeen kasvua. Tilanne eli näkyvissä oleva lisääntynyt psykiatrisen hoidon tarve pitäisi nyt vaan pystyä radikaalisti hyväksymään ja tiedostamaan, jotta palveluita ja taustalla olevia juurisyitä voidaan muuttaa, vaikka ihan tarkasti emme kaikkea ilmiöön liittyvää tiedäkään. Lasten ja nuorten mielenterveyspalveluita sekä perustasolla että erikoissairaanhoidossa olisi mielestäni uudistettava luovasti, rohkeasti ja innovatiivisesti niin palveluiden sisältä alan työntekijöitä kuunnellen kuin niiden ulkopuoleltakin – vastaamaan nykytilannetta.

Kun asiat eivät menneet niin kuin Strömsössä

Uskon kaikkien aikuisten tuntevan seuraavan kuvion jollain tasolla – jos ei henkilökohtaisella, niin sitten jollain muulla. Kuvio menee niin, että elämästähän piti koitua silkkaa onnea ja iloa: ihana puoliso ja kauniit lapset, hyvä ammatti ja työ, rahaa, talo, mökki ja koira. Ei pitänyt enää joutua kokemaan surua, huolta, vihaa tai pettymyksiä. Olit päättänyt, että kaikki menisi hienosti.

Ja kuinkas sitten kävikään. Jokin tai aika monikin asia meni pieleen. Onnesta ei tullutkaan täysin rikkumatonta. Ei tullut hienoa ammattia, tai jos tuli, niin samalla se toi mukanaan joko aivan liikaa töitä tai ei töitä lainkaan. Puoliso ehkä petti tai jätti. Tai huomasit jossain kohtaa eläväsi kauniin lavastuksen keskellä, josta pyrit itse pois. Tai ehkä lapsista ei tullutkaan pelkkiä menestyjiä. Heihin liittyen saattoi herätä “empaattinen ahdistus” aivan liian usein. Mökki meni alta tai koira kuoli. Tai ehkä tuli sairautta, köyhyyttä, epäreilu oikeudenkäynti, hometalo tai jotain muuta ongelmaa. Asiat eivät siis menneet aivan kuin Strömsössä.

“Kaikki ei todellakaan mennyt lailla sadun”

En osaa sanoa, onko aiempina vuosina ja vuosikymmeninä koettu niin vahvasti tarvetta näyttää ulospäin menestyksen merkkejä kuin nyt koetaan. Lähden kuitenkin oletuksesta, että ihmisillä on aina ollut tarve näyttää toisilleen, mihin kohtaa sosiaalisia hierarkioita he ovat asettuneet – varsinkin, jos he ovat itse niissä korkealla. Tämä on varmasti ikiaikainen osa ihmisen selviytymisstrategioita yhteisöissä.

Mutta viime vuosien digiloikka ja sosiaalinen media ovat osaltaan huomattavasti korostaneet (saanko sanoa: pahentaneet) sosiaalisiin hierarkiaportaisiin rynnistämistä ja niissä kilpailua. Erityisesti sosiaalisessa mediassa kuka tahansa voi olla mitä tahansa, jos vain näkee riittävästi vaivaa. Oikeat kuvakulmat, oikeat kuvanmuokkauskeinot ja niin edespäin huolehtivat siitä, että suuri osa aivan tavallisista ihmisistä kuvautuu somen kautta julkisesti harvinaisen menestyvinä, onnellisina ja jopa täydellisinä. Kaikilla on ihanat elämät, matkat, vaatteet, parisuhteet ja sisustukset.

Tällainen internetissä toteutuva aikuisten nukkekotileikki ei olisi minkäänlainen ongelma tai haittaisi, jos ymmärtäisimme kunnolla ilmiön taustat sekä kirkastaisimme todellisuuden ja kyseisen leikin välisen eron. Mutta kun emme ymmärrä emmekä kirkasta. Monien mieliin on päinvastoin alkanut iskostua mielikuvia siitä, että Kaikkien Toisten Ihmisten elämä on aivan uskomattoman hyvää ja ihmeellistä. Tämmöinen käsitys herättää luonnollisesti itsessä epämukavan olon – “mitä minun vaatimaton elämäni on tuohon verrattuna?” Somesta kun löytyy aina joku jossain asiassa parempi, taitavampi, kauniimpi, komeampi, laihempi tai muuten vain hienompi ihminen, jolla on aivan älyttömän upea pyörä/talo/käsilaukku/auto/ura/puoliso/koru ja niin edespäin. Ei ole yllättävää, että tutkimusten mukaan runsas sosiaalisen median käyttö yhdistyy etenkin nuorilla masennus- ja ahdistuneisuusoireisiin.

Vaikka onni on hieno asia eikä sitä tarvitse kätkeä, itseäni mietityttää, miten helpolta kaikki näyttää ulospäin, jos “verta ja hikeä” ei näy missään. Tarkoitan tällä tavallista arkista puurtamista ja vaivannäköä, elämisen ja oppimisen työläyttä ja toisinaan taitojen omaksumisen hitauttakin. Jokaisen vähäistä monimutkaisemman taidon oppiminen vaatii nimittäin lahjakkuudesta riippumatta satoja tai tuhansia toistoja, hiomista ja hinkkaamista. Ei ole mahdollista olla taituri vaikkapa viulunsoitossa, jalkapallossa tai käsitöissä syntyessään. Joku viisas on sanonut, että harjoittelu on oikeastaan kontrolloitua epäonnistumista. Mutta entä kun emme enää jaa ja näe tätä puurtamista? Missä on pelkkien onnistuneiden suoritusten sijaan kuvauksia siitä, miten pitkään meni oppia tietty temppu tai koreografia? Ja mitä oppivat lapset ja nuoret harjoittelun, ponnistelun, kärsivällisyyden ja sitkeyden merkityksestä, kun he eivät pääse välttämättä todistamaan näitä hyveitä somessa tai livenäkään? (toim. huom. tosin koulussa ja esimerkiksi urheiluseuroissa tällaisia kokemuksia toki yhä jaetaan)

Elämä ei ole aivan pelkkää ruusuilla tanssimista

…vaan joskus pikemminkin legojen päälle paljain varpain astumista.

Sanotaan, että yksilön ongelmien määrä on vakio, ja jotain perää sanonnassa lienee. Jokaisella on haasteensa ja vaikeutensa. Ongelmamme vain ovat toisistaan erilaisia. Meillä on lisäksi pääasiassa todella rajallinen näkymä toistemme kokemuspiiriin. Elämme ja näemme vain oman maallisen taaperruksemme ja korkeintaan ehkäpä muutaman vierellä kulkevan läheisen taipaleet. Ihmiset pitävät ongelmansa herkemmin yksityisinä kuin onnistumisensa. Niin voi syntyä virheellisiä käsityksiä siitä, että monet muut pääsevät kovin helpolla, ja me emme.

Sellainen ajatus herättää paljon kielteisiä tunteita. Voi tulla kelpaamaton olo, suru, katkeruus, viha ja huonommuuden tunne. Saattaa nousta arvottomuutta kuvaavia ajatuksia. Myös ulkopuolisuus on tavallinen olotila, kun itsellä on ongelmia ja “toisilla ei”. Esimerkiksi vastaeronneet kertovat usein, että on todella vaikea mennä juhliin, jollaisiin on aiemmin mennyt puolison kanssa. Oma vaikea elämäntilanne voi tuntua muuttuvan sillä hetkellä aivan liian näkyväksi, jopa jotenkin hävettäväksi. Vaikka samaan aikaan jokaisella muullakin on omat, yhtä vaikealta tuntuvat ja mahdollisesti salatut murheensa.

Oma erityisluonteensa on vaikeuksilla, jotka eivät näy päälle päin. Esimerkiksi traumat ja mielenterveyden oireet voivat kuormittaa ja heikentää elämänlaatua ja -iloa, vaikka ne eivät välttämättä mitenkään näy. Tällöin kannettavaksi jää oikeastaan kaksinkertainen kuorma. On hankala olla, ja välttämättä syitä ei voi edes jakaa kenenkään kanssa. Onneksi viime vuosina mielenterveysoireilua koskeva stigma on lähtenyt vähenemään, kun asioista osataan puhua avoimemmin. Silti on hyvä muistaa, että ihmisistä ei suinkaan aina välity kuorma, jota he joutuvat kantamaan.

Haasteita tulee riittämään!

On mielestäni hienoa, jos jaksaa pitää leukaa pystyssä ja keskittyä tulevaisuudenuskoon ongelmista riippumatta. On arvostettavaa, jos kykenee itsereflektioon eli myöntämään, että “nyt ei mennyt kovin hyvin, ja toisen kerran tekisin toisella tavalla”. Ja erityisen hienoa on mielestäni, jos voi todeta ongelman edessä rehellisesti, että “tähän juttuun tarvitsen muita auttamaan”. Nämä kaikki edellä mainitut kuvastavat resilienssiä eli selviytymiskykyä, joka on kokoelma ominaisuuksia, taitoja ja kokemusta. Olennaista elämänlaadun näkökulmasta taitaa ollakin se, että oppii suhtautumaan vaikeuksiinsa rakentavasti. Joillakin on resilienssiä omasta takaa paljon. Toiset joutuvat etsimään ja tietoisesti kasvattamaan omaa selviytymiskykyä pikku hiljaa, taito taidolta tai jopa yrityksen ja erehdyksen kautta.

Miten sitten rakentaa omaa resilienssiä ajattelemalla? Tässä muutama harjoitus, joita voit kokeilla.

  • Tilanteen radikaali hyväksyminen: ihmiset käyttävät uskomattoman paljon energiaa vaikeita tunteita, ajatuksia ja mielikuvia kieltäen, torjuen tai vältellen. Psyykkinen energia kuluu tällöin ko. ponnisteluihin eikä ongelmien ratkaisemiseen. Kokeile sen sijaan radikaalia hyväksymistä (lainattu dialektisesta käyttäytymisterapiasta): ota hetki ja pysähdy vaikeuksiesi ääreen. Koeta ottaa tilanne juuri niin kuin se on, kaikkine epämiellyttävine tunteineenkin. Älä yritä muuttaa mitään. Keskity kokemaan kaikki ne ajatukset, tunteet ja mielikuvat sekä kehon tilat, joita voit havaita. Anna niiden käväistä tajunnassa – tarkkaile niitä kuin katsoisit lumihiutaleita tai kastepisaroita. Muista, että jokainen tällainen havainto on lopulta hetkellinen. Elämä on ja myös sinä olet jatkuvassa dynaamisessa muutostilassa. Niinpä vaikeat tunteetkin muuttuvat koko ajan, jopa loivenevat tai helpottavat.
  • Pistä tulppa sisäiselle kriitikolle: Kokemukseni mukaan suurimpia kriitikoita ihmiselle on hän itse. Siinä missä naapuria ja kaveria kohtaan ollaan suhteellisen suvaitsevaisia ja anteeksiantavaisia, useimmat ihmiset ovat itseään kohtaan melkein kammottavan ankaria, tylyjä ja joskus jopa solvaavia. Kun edessä on vaikeuksia, itsen haukkuminen ja moittiminen ei silti auta mitään. Päinvastoin, siitä tulee vain pahempi olo. Pistä siis tulppa kovimman kriitikkosi äänen vaimentamiseksi. Kuvittele tämä toimenpide mielikuvissasi. Voit hyödyntää myös muunlaisia mielikuvia, kuten kuvun asettamista kriittisen puolesi päälle sen vaikutuksen vähentämiseksi. Sano itsellesi: “minun ei nyt tarvitse kuunnella tätä moittimista ja kritisointia. Olen yrittänyt parhaani ja tulen edelleen yrittämään selvitäkseni ongelmistani.”
  • Jäsennä vaikeudet pienempiin kokonaisuuksiin: Useimpien aikuisten ihmisten merkittävät ongelmat ovat niin isoja, että niistä on vaikea saada otetta. Tällöin voi alkaa tuntua siltä, että ongelmalle ei kannata yrittää tehdä mitään. Esimerkiksi jos talous on pahasti kuralla, moni välttelee laskujen maksamista ja jopa laskukirjeiden avaamista. Huono puoli välttelyssä on, että se ei ratkaise ongelmaa. Muutenkaan asioiden päämäärätön murehtiminen ei aura mitään, vaan se vain lisää ahdistusta pitkän päälle. Siksi kokeile merkittävän ongelman kohdalla toisenlaista lähestymistapaa: jäsennä ongelma rauhassa huolellisesti. Tee esimerkiksi mindmap, lista, piirustus tai taulukko ongelmastasi. Kokoa aihetta sivuavien otsikoiden alle eri puolia ongelmasta. Käytä tähän riittävästi aikaa, lisäile päivien mittaan uusia asioita ja järjestele kokonaisuuksia toimivammiksi. Näin hahmotat paremmin ongelman osakokonaisuudet ja voit alkaa tehdä ratkaisusuunnitelmia yksi osakokonaisuus kerrallaan.
  • Näe arvosi ongelmien ulkopuolella: Ongelmat eivät ole sama kuin sinä, vaikka ne olisivat huomattava osa arkeasi. Vaikeuksista huolimatta sinulla on aivan samanlainen ihmisarvo kuin kaikilla muilla. Ongelmien ei tarvitse määritellä sinua ihmisenä. On myös hyvä muistaa, että useimmat ihmiset eivät ole itse valinneet ongelmiaan, tai ainakaan kaikkia niistä. Todellisuudessa ihmiset joutuvat hyvin vaikeisiin tilanteisiin hyvin monenlaisista syistä. Lisäksi kannattaa pyrkiä pitämään mielessä, että jokaisella ihmisellä on erilaisia puolia ja erilaisia sosiaalisia rooleja. Vaikka jollain elämänalueella olisi vaikeaa, voit pärjätä ja kokea myönteisiä tunteita jollakin toisella alueella. Esimerkiksi jos työelämässä ei suju, voit kokea nautintoa ja iloa ystävistä, parisuhteesta tai vaikka harrastuksista. Tähän tapaan jos maailmaa katselee, jo kaunis auringonnousu tai tuoreen leivän tuoksu voivat tuoda hetkellisiä onnen tunteita ihan riippumatta siitä, mitä ongelmia elämässä kokee.
  • Opi virheistäsi. Elämä on oppimista. Jokainen tekee virheitä. Jos ei tee mitään, se on ainoa tapa olla tekemättä virheitä. Ilman epäonnistumisia, virheitä, mokia ja vaikeuksia ei synny myöskään keksintöjä ja kehitystä. Luovuus on mahtava alusta, mutta se vaatii paljon harjoittelua, tekemistä, kokeilemista ja yrittämistä tuottaakseen sellaista uutta, josta on oikeasti hyötyä ja iloa itsellesi tai muille. Niinpä hyväksy käsite “elämänmittainen oppiminen” tässä mielessä osaksi taivaltasi. Mitä enemmän sinut olet sellaisen dynamiikan kanssa, että kaikki on koko ajan muutoksessa, joten osasi on sekä sopeutua että vaikuttaa muutokseen, sitä helpommalla pääset. Koeta kuitenkin olla tekemättä samoja virheitä systemaattisesti uudelleen ja uudelleen. Vaikeuksista voi aina yrittää havaita sen tai ne asiat, jotka voi tehdä seuraavalla kerralla vastaavassa tilanteessa toisin. Silti voit vaikuttaa käytännössä ainoastaan omaan tekemiseesi. Toisiin aikuisiin ei yleensä pysty paljonkaan vaikuttamaan.
  • Elä arvojesi mukaisesti: Tämä on tärkeää elämänlaatusi kannata. Joskus ongelmat ja vaikeudet ovat sellaisia, että niistä ei pääse eroon helposti. Jotkut vaikeudet ovat pysyvä osa elämääsi, haluat tai et. Niistä huolimatta on mahdollista etsiä toimintatapoja, jotka vastaavat mahdollisimman hyvin arvojasi. Esimerkiksi toisten ihmisten hyvä kohtelu on arvo, jota on mahdollista ylläpitää missä tahansa tilanteessa. Samoin arvostava ja myötätuntoinen suhtautuminen itseen. Tee lista omista tärkeimmistä elämänarvoistasi; nimeä esimerkiksi viisi. Mieti sitten yksityiskohtaisemmin, miten kyseiset arvot näkyvät elämässäsi tällä hetkellä ja miten ne mahdollisesti voisivat näkyä vielä lisää. Tee konkreettinen suunnitelma jostakin aivan pienestä askeleesta, jonka voit tehdä elääksesi vahvemmin arvojesi mukaisesti. Tätä kautta saat todennäköisesti tyydytystä ja hyvinvointia vaikeuksista riippumatta.

Vanhemmuuden keskitien taitoja etsimässä

Miten tukea vanhemmuutta lapsen oireillessa? Miten saada aikaan muutos kohti parempaa aikaa, kun lapsen tai perheen psyykkinen ahdinko tuntuu vaikealta tai ylitsepääsemättömältä? Miten tuoda mielen hyvinvointia lapsen itsetuhoisuuden tai jäsentymättömän ja kaoottisen olon keskelle? Näihin kysymyksiin liittyen kirjoitan tämän blogikirjoitukseni.

Viimeisen parin vuoden aikana olen ollut erityisen kiinnostunut dialektisen käyttäytymisterapian (DKT) annista lastenpsykiatrisessa työssä. Dialektinen käyttäytymisterapia on psykoterapiasuuntaus, jonka loi alun perin professori Marsha Linehan ja jota sittemmin ovat kehittäneet eteenpäin monet tahot. Alkuperäinen DKT kehitettiin 70-luvulla vakavien tunnesäätelyvaikeuksien, kuten epävakaan persoonallisuushäiriön hoitoon. Sittemmin sitä on käytetty paljon muidenkin vaikeiden käytös- ja tunnesäätelyn ongelmien, esimerkiksi toistuvan masennuksen ja syömishäiriöiden hoidossa. Hoito koostuu yleensä ryhmään sijoittuvasta taitoharjoittelusta, yksilöterapeuttisesta tuesta ja avusta sekä mahdollisesti myös puhelintuesta.

DKT ymmärtää elämän dynaamisena kokonaisuutena, jossa pysyvää on vain kaiken jatkuva muuntuminen ja uudistuminen. Voimme hyväksyä tämän dynaamisuuden ja kuitenkin usein itse myös toimia aktiivisesti kielteisiksi koettujen tilanteiden muuttamiseksi. Voimme myös hyväksyä, että todellisuuteen on aina löydettävissä useita, ehkäpä jopa toisilleen vastakkaisia näkökulmia ja kokemuksia. Kuten blogitekstin alla linkkaamassani Maaria Koiviston katsausartikkelissa todetaan: “Käytännön dialektiikkaa voidaan ymmärtää tietoisena pyrkimyksenä avoimuuteen, kuten haluun ymmärtää, että ilmiöt ovat usein monisyisiä ja niihin on siksi yleensä useampia tulokulmia. Tällaista asennoitumista voidaan pitää kaikille hyödyllisenä taitona, koska sen oletetaan edistävän joustavuutta ja vastaavasti vähentävän psykologista jäykkyyttä, lukkiintumista ja polarisoitumista.” DKT hyväksyy todellisuuden sellaisena kuin se on ja samanaikaisesti tähtää tarpeelliseen muutokseen.

DKT lastenpsykiatrisessa hoidossa

Mitä DKT voi tarjota vanhemmuuteen tai lastenpsykiatrisiin ongelmiin? Koska ko. psykoterapiasuuntaus on kehitetty tunnesäätelyvaikeuksiin, se tuo osaltaan kiinnostavia tulokulmia erityisesti niihin tilanteisiin, joissa joko vanhemmilla tai lapsella on haasteita voimakkaiden tunteiden kanssa ja joissa mahdollisesti perheiden tilanteet ja vuorovaikutuskehät ovat lukkiutuneet kielteisiksi. Näinhän työssäni varsin usein näen olevan.

DKT:n näkökulmasta vaikeita tunteita pitäisi ja voi oppia kohtaamaan ja tuntemaan ilman, että niiden tunteminen johtaa toisia, itseä tai vaikkapa omaisuutta tuhoavaan käytökseen. DKT:n ajattelutavassa esimerkiksi viiltely on merkki siitä, että yksilö ei pysty tuntemaan tuskallisia tunteita sellaisina kuin ne hetkellisesti ovat, vaan tuntemisen sijaan helpommalta tuntuu vahingoittaa itseä ja kokea siten psyykkisen kivun sijaan fyysistä kipua (eli oikeastaan vältellä vaikeiden tunteiden kokemista). DKT:ssä terapeutti asennoituu potilasta kohtaan hyväksyvästi ja empaattisesti, mutta silti tukee potilastaan opettelemaan lisää taitoja, jotta hän voi selvitä vaikeista tunteistaan toimivammin.

Lastenpsykiatriassa DKT:n sovellettavuus liittyy paitsi lapsen omien tunne- ja käytöksen säätelyn taitojen edistämiseen, myös vanhempien auttamiseen ymmärtämään lastaan paremmin ja toisaalta vanhempien tukemiseen arvioimaan ja muuttamaan omia toimintatapojaan lapsen oireiden vähentämiseksi. Erityisen mielenkiintoinen kapiitteli tässä suhteessa ovat DKT:n keskitien taidot vanhemmille.

Vanhemmuutta vastakkaisilla navoilla ja niiden välissä

DKT:n mukaiset keskitien taidot vanhemmille ovat mielestäni todella kiinnostavia, koska niiden kautta tulee selkeästi näkyviin kaikkien meidän vanhempien omien tunne- ja käyttäytymisen taitojen kehittämisen tarve. On tärkeää, että hahmotamme myös vanhemmuuden jatkuvasti muuttuvana, dynaamisena prosessina, jossa vanhemman on syytä jatkuvasti arvioida vakiintuneita toimintatapojaan ja osittain ehkä myös muuttaa niitä. DKT esittelee tyypillisiä vanhemmuuden taitopuutoksia lasten ja nuorten tunnesäätelyvaikeuksien yhteydessä napojen käsitteen kautta ja tarjoaa työkaluja vanhemmuuden siirtämiseksi kauemmas navoista ja lähemmäs keskitietä.

Mitä tämä tarkoittaa? No, kuvittele mielessäsi vanhemmuuden toimintatapojen janoja, joiden päissä ovat saman toimintavan ääripäät eli navat. Jokainen vanhempi on asennoitumiseltaan jossain kohtaa kyseisellä vanhemmuuden toimintatavan janalla. Keskitie on alue napojen välissä. DKT:n mukaan vanhemmuuden keskitien löytäminen ja ylläpitäminen näillä janoilla tukee lapsen tai nuoren hyvinvointia, kun lapsella tai nuorella on tunnesäätelyvaikeutta. Navoilla itsepäisesti pysyminen sen sijaan pitää yllä lapsen tai nuoren ongelmia.

Esimerkkejä vanhemmuuden vastakkaisista navoista AKA janojen ääripäistä:

Liiallinen ankaruus – Liiallinen jousto
  • Liiallinen ankaruus: oletko mustavalkoinen ihminen? Oletko mielestäsi tai muiden mielestä huomattavan jyrkkä? Haluatko osoittaa voimalla ja tarvittaessa pakottamalla lapselle tai nuorelle, että sinä määräät talossa? Ovatko sääntösi ehdottomia ja muuttumattomia? Oletko sitä mieltä, että lasten tulee näkyä mutta ei kuulua? Koetko, ettet koskaan voi joustaa lapsesi pyynnöstä? Jos tunnistat itsesi tästä kuvauksesta, saatat olla vanhempana liian ankara, eli olet kyseisen janan toisessa ääripäässä.
  • Liiallinen jousto: oletko vanhempana tai ihmisenä epävarma oikeista toimintatavoista? Onko sinulla voimakas taipumus vältellä konflikteja tai jopa ehkä arastelet toisten kiukkua tai tunteenilmauksia? Oletko muiden mielestä liian kiltti tai joustava? Muutatko vanhempana perheenne sääntöjä koko ajan, jotta ei tule kiistoja? Oletko sitä mieltä, että lapselle ei koskaan tule aiheuttaa pahaa mieltä? Annatko periksi, jos lapsi protestoi jotain sovittua? Päätätkö ensin pitää jostain sopimuksesta kiinni, mutta annat periksi, jos lapsi ei vaikuta suoriutuvan vaatimuksestasi? Jos tunnistat itsesi tästä kuvauksesta, saatat olla vanhempana liian joustava, eli olet tällöin kyseisen janan toisessa ääripäässä.
  • Mikä olisi keskitien kulkemista tämän janan osalta? Milloin olisit vanhempana tai ihmisenä tarvittavissa asioissa jämäkkä mutta kuitenkaan et täysin jäykästi asioihin suhtautuva? Milloin olisit lapsesi kannalta sopivan joustava mutta et kuitenkaan lepsu? Keskitien kulkeminen tässä asiassa mahdollistaa lapsellesi aggressiotaitojen haltuunoton ja toisaalta samanaikaisen turvallisuuden.
Ongelmakäyttäytymisen normalisointi – Normaalikäytöksen ongelmatisointi
  • Ongelmakäytöksen normalisointi: Onko lapsellasi seuraavia käyttäytymisen muotoja: varastelu, päihteiden käyttö, itsetuhoinen käytös kuten viiltely, tuhoava käytös, jatkuva lintsaaminen koulusta, sääntöjen jatkuva rikkominen, muu epäsopiva tai toisia vahingoittava käytös tai aggressiivisuus? Oletko sitä mieltä, että nämä oireet kuuluvat lapsen tai nuoren tavalliseen kehitykseen eikä näistä kannattaisi turhan päiten alkaa hössöttää? Pidätkö edellä mainittuihin käyttäytymistapoihin puuttumista “kukkahattutäteilynä”? Viittaatko kintaalla tai suutut, jos joku sanoo lapsellasi olevan oireita tai ongelmia? Jos tunnistat itsesi kuvauksesta, saatat normalisoida lapsen tai nuoren todellista ongelmallista käyttäytymistä, eli olet tällöin kyseisen janan toisessa ääripäässä.
  • Normaalikäytöksen ongelmatisointi: onko lapsesi pääasiassa kuuliainen, hyväkäytöksinen ja/tai kiltti? Pidätkö ongelmallisena, jos hän lintsaa kerran koulusta, jos hän jättää kerran-pari läksyt tekemättä lukuvuoden aikana, jos hän haluaa viettää vapaa-aikaa kavereiden kanssa, jos hän ei aina tee sovittuja kotitöitä tai jos hän toisinaan ilmaisee kielteisiä tunteitaan, kuten pettymystä, surua ja vihaa? Reagoitko edellä mainittuihin lapsen tai nuoren käyttäytymisiin antamalla tulikivenkatkuisen palautteen ja/tai rangaistuksen? Valittaako lapsi, että olet kohtuuton asettamissasi rajoissa? Onko hän epätoivoinen sen suhteen, että muut saavat tehdä asioita enemmän kuin hän – mutta et silti anna hänelle liekaa? Jos tunnistat itsesi tästä kuvauksesta, saatat tehdä ongelman lapsen tai nuoren normaalista, ikään sopivasta käyttäytymisestä, ja olet tällöin kyseisen janan toisessa ääripäässä. (Muuten, tästä ilmiöstä on tehty biisikin, nimittäin Maija Vilkkumaan kappale nimeltä Ei)
  • Mikä olisi keskitien kulkemista tämän janan osalta? Voisitko olla avoimen kiinnostunut, kannustava ja hyvin vähäisissä määrin tuomitseva lapsesi kiinnostuksenkohteiden ja tekemisten suhteen? Uskaltaisitko kuitenkin puuttua sellaiseen käytökseen napakasti, jota yleisesti pidetään erittäin epätoivottavana tai vaarallisena? Voitko kuunnella lastasi ja antaa hänelle mahdollisuuden osoittaa vastuullisuuttaan, mutta samanaikaisesti kuitenkin huolehtia hänen turvallisuudestaan ja asettaa tarvittaessa tiukempia rajoja? Keskitien kulkeminen tässä asiassa mahdollistaa lapsellesi sen, että saa harjoitella vastuunottoa, kokea hyväksytyksi tulemista, mutta on myös sopivasti vanhempiensa turvaama.
Itsenäisyyteen pakottaminen – Riippuuvuteen tukeminen
  • Itsenäisyyteen pakottaminen: odotatko lapsen tai nuoren selviävän omin avuin ilman aikuisen apua? Vaaditko häneltä esimerkiksi itsenäistä ja kypsää rahankäyttötaitoa, täydellisiä kotiaskareiden tekotaitoja tai ruuanlaittotaitoa ilman, että olet häntä asiassa huolellisesti ja riittävän pitkään opastanut? Pidätkö lasten keskinäisiä riitoja sellaisina, että lasten tulee ne itse selvittää? Käsketkö lapsen hoitaa itse yhteydenpidon opettajiin, terveydenhuoltoon tai viranomaisiin, vaikka hän ilmaisee, ettei osaa tai pysty? Mitätöitkö lapsen tunnetuen tarvetta, koska hän on jo tietyn ikäinen, jolloin hänestä sinun pitää selvitä ongelmistaan itse? Rajaatko voimakkaasti, missä asioissa ja tilanteissa olet lapsesi käytettävissä? Jos tunnistat itsesi tästä kuvauksesta, saatat yrittää pakottaa lastasi itsenäistymään liian nopeasti, jolloin olet tämän janan toisessa ääripäässä. (Olen sivumennen sanonut joskus sanonut jossain luentotilaisuudessa ääneenkin, että itsenäisyyteen pakottaminen on todellista “suomalaista tautiperintöä”. Meillä päin on ollut – kylläkin olosuhteiden pakosta – tapana voimakkaasti tukea ja suorastaan painostaa lapsia ja nuoria kasvamaan, kypsymään ja ottamaan vastuuta omasta elämästään hyvin aikaisessa vaiheessa.)
  • Riippuvuuteen tukeminen: haluatko olla koko ajan mukana lapsesi kaikissa tekemisissä ja päätöksissä, vaikka hän osaa jo päättää joitakin asioita itse? Hoidatko suurimman osan lapsen asioista lapsen puolesta? Yritätkö säästää lastasi kaikilta kärsimyksiltä ja epäonnistumisilta, joten soittelet opettajille ja rehtoreille, viranomaisille, harrastuksenohjaajille tai muille vastaaville tahoille edistääksesi lapsesi asioita haluamaasi suuntaan? Pidätkö koko ajan yhteyttä lapseen, vaikka hän ilmaisee, että ei tarvitsisi jatkuvasti soitella tai viestiä? Yritätkö vaikuttaa lapsen musiikki-, vaate-, ruoka- tai muihin tottumuksiin ja makuun, koska sinulla on näistä oma voimakas mielipide? Estätkö lapsesi itsenäistymispyrkimyksiä, koska sinua hermostuttaa antaa lapsen kokeilla siipiään? Jos tunnistat itsesi kuvauksesta, saatat tukea lasta riippuvuuteen sinusta vanhempana, jolloin olet tämän janan toisessa ääripäässä.
  • Mikä olisi keskitien kulkemista tämän janan osalta? Voitko tarjota aikuisena lapsellesi tukea, turvaa ja lohtua silloin, kun hän sitä todella tarvitsee, mutta edellyttää myös hänen kantavan sen verran vastuuta, mikä sopii hänen ikäiselleen ja kehitystasoiselleen lapselle? Voitko luopua ajatuksesta, että lapsen täytyy osata hoitaa tietyt asia ja auttaa häntä joissakin asioissa mahdollisesti ärtymyksestäsi tai toisenlaisista toiveistasi huolimatta? Tai voitko vähentää ylihuolehtivuuttasi ja antaa lapsellesi vapautta siten, mitä hän ikä- ja kehitystasollaan tarvitsee? Keskitien kulkeminen tässä asiassa mahdollistaa lapsellesi itsenäistymisen hallittavasti, hänen tahdissaan, ja edistää sekä omien rajojen tunnistamista että sisäisen turvallisuuden kokemusta myöhemmin.

Herättelevää, vai mitä?

Niin minustakin. Vanhemmuuden keskitien taitoihin liittyviä janoja olisi varmasti valtavasti muitakin, mutta nämä edellä olevat erityisesti nimetään DKT-taitomanuaalissa vanhempainryhmän aiheina ja vanhemmuuteen liittyvinä hoidon kohteina sellaisissa tilanteissa, joissa lapsella on käytös- ja tunnesäätelyn vaikeutta eli tunnepurkauksia tai vastaavaa ongelmatiikkaa.

Nämä janat ja napojen välissä oleminen pätevät itse asiassa meihin kaikkiin vanhempiin. Vanhempina olemme vuosikausia keskellä mahtavaa keskeneräistä prosessia, nimittäin lapsemme kasvua. Joudumme jatkuvasti pohtimaan, olemmeko joutuneet vahingossa tai tahallaan jonkin janan äärilaitaan, vai olemmeko vieläkin osanneet sitkeästi pysytellä keskitiellä. Joudumme koko ajan arvioimaan olemistamme janoilla uusiksi. Jotkut janat menettävät lapsen kehitysvaiheen muuttuessa merkityksensä, toiset nousevat entistä tärkeämmiksi. Myös kykymme tunnistaa paikkaamme kullakin janalla vaihtelee ainakin elämäntilanteen ja jaksamisen mukaan. Se on ymmärrettävää – ja silti voimme joka päivä pyrkiä toimivampaan asennoitumiseen vanhempina!

Lopuksi

Itselleni lastenpsykiatrina DKT antaa paitsi tutkimusnäyttöön pohjaavan viitekehyksen työskennellä vanhemmuuden ilmiöiden parissa, myös ymmärrettävän selityksen niille ilmiöille, joita lapsilla, nuorilla ja perheillä näen kliinisessä työssä. Jos lapsesi tai perheesi kärsii edellä mainituista oireista tai ongelmista, suosittelenkin siksi lämpimästi tutustumaan alla oleviin materiaaleihin ja jatkamaan perehtymistä tähän kiehtovaan ajattelutapaan, jonka voisi toivoa yleistyvän terveydenhuollon ja sairaanhoidon ulkopuolellekin esimerkiksi sosiaalitoimen ja perusopetuksen piiriin.

Lukemista DKT:sta

Maaria Koivisto: Dialektinen käyttäytymisterapia epävakaan persoonallisuuden hoidossa. Suomen Lääkärilehti 10/2021

Mielenterveystalo: Epävakauden omahoito-ohjelma

Rathus& Miller: DBT Skills Training Manual for Adolescents (kirja)

DKT-yhdistyksen nettisivut

Millaista inhimillisyyttä elät todeksi? 

Tätä blogikirjoitusta oli vaikea saada syntymään. Yleensä teksti soljuu vapaana ilman isompaa yrittämistä. Nyt kuitenkin päällä on ollut melkoinen jumi. Jumilla on yksinkertainen ja samalla erittäin monimutkainen syy: Venäjä vain pari viikkoa sitten hyökkäsi Ukrainaan, ja sen jälkeen tuhannet siviilit ja sotilaat ovat saaneet surmansa, vammautuneet tai yrittävät pysyä hengissä sietämättömissä oloissa, saarrettuina ilman ruokaa, vettä, lämpöä ja sähköä. Miljoonat ukrainalaiset lapset ja aikuiset ovat juuri tälläkin hetkellä raskaalla evakkomatkalla jossain päin Eurooppaa. Tunnelma on tästä kaikesta aika lailla tyrmistynyt ja ahdistunut. Suomessakin tasavallan presidentti Niinistö sanoi vain muutama päivä sitten kuolemattomat sanat: ”Nyt naamiot on riisuttu, vain sodan kylmät kasvot näkyvät.”

Tämä kaikki tapahtunut saa minut ajattelemaan inhimillisyyttä. Mitä inhimillisyys on tai ei ole. Miten inhimillisyys vaikuttaa meissä. Että inhimillisyydellä on joka tapauksessa tietty hinta; se vaatii tekoja, eikä se voi olla koskaan vain puhetta. Toisaalta, voisiko ihminen ottaa halutessaan vain rusinat pullasta? Voiko olla inhimillinen yhdessä kohdassa mutta valitakin sitten yhtäkkiä toisin, kun tilanne alkaa kuumottaa? Onko se inhimillistä? Vai tullaanko silloin itse asiassa pahuuteen, joka tuntuu olevan inhimillisyyden vastavoima? 

Yksi synkällä tavalla vaikuttavimmista lukuelämyksistäni koskaan liittyy toiseen maailmansotaan. Eräs harvoista Auschwitzin tuhoamisleiristä selviytyneistä italianjuutalaisista, Primo Levi, kirjoitti rankan kuvauksen keskitysleirin arjesta, toisin sanoen kauhuista. Tuhoamisleirillä jokainen yksilö vain yritti selvitä hengissä hetkestä toiseen. Nälkä, sairaudet, väkivalta ja raskas työ ovat sanoja, jotka eivät mitenkään yllä kuvaamaan sitä pahuutta, kidutusta ja ihmisyyden riistoa, joita Levi ja niin monet muut kokivat silloin ja joista useimmat eivät hengissä selvinneet kertomaan. Empatia, toisesta huolehtiminen ja inhimillisyys olivat tuhoamisleirillä aika kaukana todellisuuden reunamilla. Ne vain jäivät pois. Ehkä juuri se oli itse asiassa lukijalle kirjan kauhistuttavin piirre. 

Eikä toisen maailmansodan jälkeenkään ihmisen aktiivinen valinta olla joko inhimillinen tai paha toiselle ole hävinnyt mihinkään. Sotia, sortoa, nälänhätiä, joukkomurhia ja niin edespäin on ollut viime vuosikymmeninä riittämiin ympäri maapalloa, joskaan ei aivan näin lähellä Suomea. Niin kauan kuin kauheudet eivät vyöry olohuoneisiin, olemme näemmä yllättävänkin välinpitämättömiä sellaisen suhteen. Ja nyt kun se ei enää hetkeen onnistu, olemme kauhistuneita. Minäkin olen. 

Mutta miten outoa on, että ihminen voi olla samaan aikaan toisia auttava, rakastava läheinen ja inhimillinen hyväntekijä, ja toisaalla tai toisena hetkenä julma, kylmä, väkivaltaa tai käsittämätöntä pahuutta vaativa, harjoittava tai levittävä taho. Voiko muka inhimillisyyden laittaa pois päältä? Vai onko tällöin aina taustalla vihaa, pelkoa, inhoa, tehokas aivopesun kohteeksi joutuminen tai vallanhimo? Toisaalta: onko ihminen vastuussa teoistaan silloinkin, kun edellä mainitut selittävät osittain tai kokonaan julmia tai pahoja tekoja? Minä ajattelen, että on. Vastuu ei häviä minnekään. 

Tuntuu, että yhtäkkiä on tultu aikaan, jolloin länsimaissa joudutaan jälleen kohtaamaan ikiaikainen dikotomia siihen liittyvine kysymyksineen. Ihminen on hyvä/inhimillinen ja paha, eikä kummastakaan ominaisuudesta pääse eroon pysyvästi. Riippumatta kauniista someprofiileista, riippumatta uranäkymistä, riippumatta statuksesta, on selvää, että jokaisen meidän varjoissa on myös pahuutta, kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, joka ei vain aina näy ulospäin. Selviytymisen mahdollisuuksiaan kun laskelmoivasti arvioi, useimmat valitsevat joka tapauksessa sen keinon, jonka avulla todennäköisimmin säilyy hengissä tai menestyy. Osittain tällä tavalla selittyy pahuus. Ja osittain pahuus vain yksinkertaisesti on osa meitä ihmisiä. 

Onneksi meissä on yleensä myös paljon inhimillistä ja hyvää. Inhimillisyys on sitä, mitä näen vaikkapa työssäni ihan joka päivä. Se on sitä, kun annetaan jotain toiselle. Annetaan ehkä siltikin, vaikka se olisi pois itseltä. Ollaan kilttejä ja ystävällisiä. Kannetaan toista henkisesti tai fyysisesti. Kieltäydytään olemasta ilkeitä tai julmia, vaikka sillä saisi valtaa tai nousun hierarkiassa. Pidetään heikommasta huolta. Ei anneta kanssaihmisten vaipua epätoivoon. Jaetaan hetki tuskaa, surua, kärsimystä – ja nähdään jakamisen arvo sinänsä jonakin syvästi tärkeänä. Ollaan myötätuntoisia ja ollaan empaattisia eli toimitaan myötätunnon mukaisesti. Yritetään auttaa. Yritetään olla ihminen toiselle. 

Niinpä myös Suomessa näkyy nyt valtavaa inhimillisyyttä, myötätuntoa ja hyvyyttä. Eilen hyväntekeväisyyskonsertin aikana kerättiin kuusi miljoonaa euroa ukrainalaisten auttamiseksi. On annettu tavaroita, kerätty tarvikkeita. Moni ehdottaa, että voisi majoittaa pakolaisia kotiinsa. Moni menee vapaaehtoistyöhön ollakseen aktiivinen auttamistyössä. Monet tekevät ainakin muutaman tunnin lipaskeräystä esimerkiksi Unicefin tai Suomen Punaisen Ristin hyväksi. Sekin on hyvyyttä, kun jotkut kuuntelevat vapaaehtoisesti toisten ahdistusta ja huolta sota-asioihin liittyen. 

Itse jään miettimään, mitä kaikkea muutakin ehkä on se inhimillisyys, jota kukin meistä tahoillaan juuri nyt elää todeksi, ehkäpä suhteessa Ukrainaan tilanteeseen tai ehkä suhteessa johonkin muuhun. Mitä värejä ja variaatioita inhimillisyydessä on? Ja ennen kaikkea, mitä konkreettisia tekoja se on? Kestääkö se? Jatkuuko se? Vai unohtuuko se kohta jonkun muun, vaikkapa jonkin toisen aiheen uutisoinnin alle?

Voisiko vielä käydä niin, että tämän hetken konkreettinen inhimillisyytemme toimisi kauniina mallina lapsillemme ja nuorillemme siitä, mitä ihmisen elämä on parhaimmillaan ja aidoimmillaan? Voisimmeko edelleen jatkaa toimimista todellisina roolimalleina niissäkin tilanteissa, jotka tuntuvat tukalilta?

Voisimmeko vielä käyttää mahdollisuuden näyttää lapsillemme, että meidän mielestämme ja meidän todellisuudessamme inhimillisyys ei lopukaan siihen, mikä on helppoa ja kivaa, vaan se kantaa sinnekin, mikä on raskasta, äärimmäisen vaikeaa ja joskus jopa vaarallista? 

Sellainen kuvaus ihmisyydestä pitäisi vielä saada elää todeksi ja kirjoittaa kirjaksi.

Kun ajat ovat kovat, pidä kiinni neljästä H-kirjaimesta

Viime päivät ovat olleet melko musertavia sotauutisointiin liittyen. Varmasti jokainen uutisointia seurannut aikuinen on miettinyt sitä, miten käy nyt, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Hyökkäyksen herättämä maailmanlaajuinen huoli, paheksunta ja protestointi on valtaisaa, ehkä ennennäkemätöntä. Toisaalta saattaa olla niin, että koko Euroopan rauha on koetuksella. Jopa ydinaseuhkaa Venäjän taholta on väläytelty. Suomi rajavaltiona taitaa olla tästä erityisen huolissaan. Harva osasi edes ajatella tällaista skenaariota vielä viime syksynä. Kriisinä tämä akuutti tilanne on useimmille ahdistava ja nostaa pelkoa ja hermostumisen tunteita. Aikuisistakin moni on varmasti järkyttynyt.

Suuret yhteiskunnalliset kriisit ovat aina kuuluneet ihmisen polkuun. Olen viime kuukausien mittaan lukenut huvikseni keskiajan historiasta kertovia teoksia, ja tämä kurkistus historiaan tuo mielestäni perspektiiviä nyt elettävään aikaan. Ensinnäkin kyseisten teosten myötä on auennut itselleni uudella tavalla keskiajan ihmisen lyhyt elämänjana. Elinajan odotus oli tuohon aikaan joitakin kymmeniä vuosia. Joka kymmenes nainen kuoli synnytykseen. Lapsia syntyi sen ajan äideille usein kymmenkunta, joista kuitenkin vain pari saatiin kasvattaa aikuiseksi asti – monet lapset kuolivat sairauksiin, tapaturmiin tai muihin ongelmiin hyvin pieninä. Oli sotia, nälänhätiä, kärsimystä. Eikä meno ole keskiajan jälkeenkään juuri toiseksi muuttunut. Maailmassa näyttää olevan suuri määrä kärsimystä, kriisejä ja vastoinkäymisiä koko ajan.

Yhteiskunnallisen tason kriisien lisäksi varmasti jokaisen ihmisen elämän varrelle osuu myös henkilökohtaisia vaikeita aikoja. Joillakin nämä ovat sairastumisia, joillakin perhesuhteiden muutoksia, joillakin ongelmat liittyvät työelämään. Toisaalta meillä on edelleen Suomessakin huomattava määrä ihmisiä, joiden kohdalla jo varhaiset elämänolosuhteet ovat vaikeat. Köyhyys, väkivalta, kärsimys ja sairaus eivät ole hävinneet, vaikka olosuhteet Suomessa ovat olleet viime vuosikymmeninä monille keskimäärin ihan hyvät.

En itse, kuten tuskin kukaan muukaan, haluaisi kokea minkäänlaisia kriisejä. Toivon ennen kaikkea rauhaa ja tasapuolisen hyviä elämänolosuhteita kaikille, mielekästä elämää ja arjen iloja. En halua kokea kipua, yksinäisyyttä, sairastumista, sotaa, kauhua tai perhesuhteiden ongelmia. En silti välttämättä voi valita, milloin jokin kriisi iskee päälle. Yksilöillä on erittäin rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa esimerkiksi maailmanlaajuisen kriisin syntyyn ja ratkaisuun. Jopa henkilökohtaisen elämän kriisit eivät usein ole pelkästään yksilöstä itsestään kiinni. Minä olen vain yksi ihminen, pieni ja vaatimaton, joskus neuvoton, avutonkin, toimissani hatara tai lyhytnäköinen. Mutta kriisit on otettava vastaan, haluan niitä kokea tai en.

Ota käyttöön neljä H-kirjainta silloin, kun et tiedä mitä tehdä

Koska viheliäisiin ongelmiin ja äkillisiin kriiseihin on harvoin olemassa yksinkertaisia ratkaisuja, niistä selviytymiseen ei voi antaa yksinkertaisia keittokirjaohjeita. Siksi en nyt tässä sano mitään positiivisista ajatuksista. En väitä, että tiettyjen kikkojen käyttäminen auttaa varmasti kriisin aiheuttamaan pahaan oloon. En ohjeista, että odota henkistä kasvua (joka tosin usein liittyy kriisitilanteiden jälkeiseen aikaan). Sen sijaan suosittelen harkitsemaan hyväksyvän läsnäolon aka mindfulnessin antia kriisitilanteissa seuraavien neljän H-kirjaimen muodossa:

  • Huomiointi: kuin kriisi iskee päälle, monet ihmiset joutuvat järkytyksen vuoksi aluksi sokkitilaan. Tämä voi muutaman päivän ajan tarkoittaa yllättäviä reaktioita, kuten elimistön autonomisen hermoston yli- tai deaktivoitumista (taistele tai pakene- reaktio tai lamaantuminen). Tällöin myös mahdollisuudet huomata ja huomioida todellisuutta kapenevat tilapäisesti. Sokkitilanteessa onkin tärkeintä pitää kiinni arjen rutiineista siinä määrin, mikä on mahdollista, sekä hakeutua turvallisiin olosuhteisiin, esimerkiksi läheisten pariin. Kun kriisin aiheuttama alkujärkytys vähentää otettaan, on aika aktiivisesti laajentaa oman havainnoinnin kenttää ulos kriisin aiheuttamista ajatuksista ja mielikuvista. Ovatko asiat niin kuin sokissa koit? Mitä et aluksi huomannut tai havainnut? Mitä uutta tai toisenlaista näkökulmaa voit nyt havaita tai oppia? Entä mihin ei kannata kiinnittää huomiota? Esimerkiksi juuri nyt helmi-maaliskuun 2022 päivinä sokin hieman hellitettyä, saatat havaita, että arjessa on paljon mihin voit edelleen vaikuttaa. Paljonko nukut, paljonko seuraat somea, miten huolehdit ravitsemuksestasi, liikutko, huomaatko perheenjäsenesi, havaitsetko turvallisuutta tuovat elementit elämässäsi… näihin kaikkiin kykenet jälleen kiinnittämään huomiota, kun suurin järkytys vähän vähenee. Samalla kykenet myös ottamaan pikku hiljaa enemmän ja enemmän tietoa vastaan kriisistä.
  • Hengittäminen: Kun eteen osuu kriisi, kehomme reagoi automaattisesti ja nopeasti. Verenpaine nousee, sydämen syke tihentyy, hengitys kiihtyy, sormet ja varpaat muuttuvat viileiksi, maha voi sattua, ahdistavat tunteet tuntuvat kenties koko rintakehällä, pupillit laajenevat ja niin edespäin. Nämä kaikki ilmiöt liittyvät stressihormoneihin: elimistön vaaranaistimisjärjestelmät aktivoivat adrenaliinin ja noradrenaliinin vapautumista verenkiertoon, ja lisäksi kortisolin eritys lisääntyy hieman pitemmällä tähtäimellä, kun jokin stressaa. Toisin sanoen, kun järkyttävissä tilanteissa koemme kehossa tämäntyyppisiä muutoksia, keho toimii juuri niin kuin pitäisikin. On kuitenkin hyödyllistä opetella rauhoittamaan kehoa tietoisesti, jotta se ei pääse ylikuormittumaan stressin mahdollisesti pitkittyessä. Esimerkiksi hengitys on erittäin tehokas tapa rauhoittaa kehoa ja mieltä. Eräs viisas ihminen on sanonut seuraavasti: “jos et voi muuta, voit ainakin hengittää”. Hengitys vertautuu itse elämään – kun hengitys jatkuu, elämäkin jatkuu. Tämän ajatuksen rinnalla rauhallinen, syvä ja rento hengitys antaa meille mahdollisuuden tunnustella kehoamme sekä auttaa rauhoittamaan autonomista hermostoa ja mielen liikkeitä. Kokeile seuraavaa: asetu johonkin rauhalliseen paikkaan, kuten sohvalle tai tuolille. Vedä muutaman kerran syvään henkeä sisään ja ulos aivan vapaasti. Älä laske hengityksen kestoa, älä kontrolloi tai muuta mitään. Ainoastaan tyydy seuraamaan hengityksen aaltoilua, ilman virtausta ja kehon tuntemuksia siihen liittyen. Tämä riittää. Anna hengityksen rauhoittaa itseäsi.
  • Hyväksyminen: Tuntuu melkein väärältä käyttää sanaa “hyväksyminen” tämän päivän tilanteessa, jossa maailmanpoliittisesti olemme. Kun puhun kriisien kohtaamisesta, hyväksyminen sanana ei siis viittaa esimerkiksi jonkin tapahtuman oikeutuksen hyväksymiseen tms. Kriisitilanteen kohdatessa (on se sitten maailmanlaajuinen tai henkilökohtainen), hyväksyminen tarkoittaa ihan muuta. Se tarkoittaa, että ihmisenä en kiellä, en väheksy tai muulla tavalla mitätöi olemassa olevaa tilannetta sellaisena kuin se ilmaantuu todellisuuteeni. Päinvastoin, laaja-alaisen havainnoinnin ohella annan itselleni mahdollisuuden ja luvan kokea tunteita, jotka ovat minulle tässä nimenomaisessa kriisissä ajankohtaisia sekä ajatella ajatuksia ja mielikuvia, joita mieleeni tulee. En siis käytä energiaa vastustellen todellisuutta, vaikka kyseinen todellisuus voi tuntuakin tuskalliselta. En myöskään tukahduta tunteita tai yritä muuttaa niitä toisenlaisiksi. Olen valmis ottamaan vastaan kaiken aidon ja muuttuvan mielensisältöni. Vaikka tämä voi tuntua itsestäänselvältä, todellisuudessa hyväksyvä läsnäolo on erittäin vaikeaa monille. Miksi tätä kannattaisi silti yrittää? Tilanteen kokonaisvaltainen ymmärtäminen osaksi nykyistä todellisuutta auttaa suuntaamaan voimavarat sinne, missä niitä tarvitaan. Energiaa ei tällöin kulu psyykkisiin puolustusmekanismeihin, vaan suuntautuminen selviytymiseen kriisitilanteen kanssa onnistuu helpommin. On hyvä tietenkin muistaa, että ihmiset hyväksyvät vaikeat tilanteet yksilöllisessä tahdissa. Joillekin hyväksyminen vie enemmän aikaa kuin toisille. Siksi on tärkeää kunnioittaa erilaisia tapoja, joilla itse kukin pystymme vaikeita tilanteita ja kriisejä omaksumaan ja ymmärtämään.
  • Harkinta: Mielestäni ihmisten paras puoli on kyky ajatella. Ajatus on aina ja ikuisesti vapaa. Kukaan ei voi kieltää ajattelemasta jotain (tosin kaikkea ei kannata sanoa ääneen…). Kriisitilanteen aiheuttaman sokin jälkeen ihmisen kykyä havainnoida, tulkita, pohtia, ratkaista ongelmia ja suunnitella palautuu pikku hiljaa. Ja juuri näitä ajattelun ja harkinnan taitoja tarvitaan kipeästi kriisistä selviytymisen edistämiseen. Kriisiin liittyvä harkinta ja pohtiminen on syytä käydä tietoisesti monelta kantilta. Moni on käytännössä todennut, että pientenkin päätösten edessä on hyvä nukkua yön yli, ennen kuin päättää varmasti. Mitä isommasta asiasta on kyse, sitä pitempi aika harkintaan menee. Henkilökohtaisten kriisien osalta ratkaisun tekeminen voi kestää pitkäänkin, jopa vuosia. Harkinta on silti äärimmäisen tärkeä tehdä rauhassa loppuun. Harkinta ja pohdiskelu antavat muun muassa mahdollisuuden kerätä tietoa ja löytää näkökulmia, jotka aluksi jäivät näkemättä. Harkinta estää liian impulsiiviset päätökset ja ratkaisut. Kriisitilanteissa ajattelu ja harkinta tuo paitsi näkökulmaa koettuihin vastoinkäymisiin, mutta se myös tuottaa ehkäpä uudenlaisia ratkaisuja ja kenties jopa uskallusta uudenlaiseen toimintaan. Anna siis harkinnalle aikaa ja rauhaa. Luota mieleesi, joka työskentelee uutterasti myös silloin, kun et halua pohtia ongelmaa tai kriisiä aktiivisesti. Keskustele toisten kanssa ja vaihda ajatuksia. Aikanaan kriisin aikana tai viimeistään sen jälkeen huomaat tämän harkinnan ja ajattelun kantaneen hedelmää.

Lopuksi

Olen jo pitkään käyttänyt musiikkia tunteiden säätelyn keinona sekä ulottuvuutena, joka antaa ajatuksilleni tilaa. Muutamia vuosia sitten kuulin J. Karjalaisen laulun, joka liittyy vahvasti tähän blogikirjoitukseni teemaan. Keihäänkärki kuvaa todella isoon vastoinkäymiseen joutumista. Kivikaudella elänyt nuori mies menettää keihäänkärjen, mikä pahimmillaan vaarantaa selviämisen ja elämän useammaltakin perheenjäsenteltä. Lyriikka menee näin: “Poika, poloinen, kovin on tutun oloinen/kädessä keihäs ja keihäässä katkennut pää/ei saanut hän saalista, vaan kauaksi maalista/viskasi keihään ja keihäästä katkesi pää…—Kehtoa kiikuttaa, lasta liikuttaa/ onneton nainen ja naisella onneton mies/Rannan lietteeseen/ vetiseen vietteeseen/ hävisi rauta ja raudassa päivien työt”. Tämä sydäntä kouraiseva lyriikka yhdistää menneet ja nykyiset ajat ja tuo minusta esille hienosti sen, miten vastoinkäymiset ja kriisit kohtaavat joskus meitä kaikkia ja ovat aina kautta aikojen kohdanneet. Silti ei ole syytä luopua toivosta. Toivoa on aina, myös mahdottomalta näyttävissä tilanteissa ja massiivisten ongelmien äärellä. Kuten J. Karjalainen laulun kertosäkeessä toteaa: “mä löysin vanhaa rautaa/ sun keihäänkärkes kukaties/joku päivä onni kääntyy/ usko siihen metsämies”. Uskotaan mekin siihen, että tämäkin maailmanpoliittinen kriisi päättyy lopulta hyvin. Ja siihen asti – pidetään kiinni neljästä H-kirjaimesta.

%d bloggers like this: