Miksi hyvä kosketus on tärkeää ihmislapselle

Muistan vielä elävästi tietyn hetken. Olin tuolloin pienen vauvan äiti. Vauvan joka oli alkanut olla itkuisempi päivä päivältä, kuten muutaman viikon ikäiset tuppaavat usein olemaan. Kanniskelin lasta sylissäni tuntejakin kerrallaan, ja totta kai toivoin, että vauva pystyisi siinä asettumaan ja rauhoittumaan. Kerran näin ei kuitenkaan käynyt, vaan lapsi jatkoi itkua vaihtelevin sävyin. Kun vaipanvaihdon aika tuli, laskin vauvan hoitopöydälle – edelleen itkevänä. Vauva tuntui minusta siinä jotenkin jännittyneeltä tai rasittuneelta. Hetken mielijohteesta ajattelin, että kenties jalkapohjan hieronta rentouttaisi häntä edes vähän. Niinpä aloin hellästi  hieroa hänen jalkapohjiaan. Ihme ja kumma, vauva lakkasi hyvin pian itkemästä ja rauhoittui. Tämä oli tärkeä oppi minulle kyseisen lapsen vanhemmuuden alkumetreillä. Fyysinen, miellyttävä kosketus auttoi siinä hetkessä lasta, jolla oli kurja olla, ja minulle syntyi onnistumisen kokemus. 

Opin myös, että vanhemmuudessa on voi olla riski ryhtyä suorittajaksi. Vauvoille olisi kaupossa olemassa vaikka mitä härpäkkeitä ja virikkeitä, laitteita ja leluja. Isompien lasten elämän saattaa täyttää mielekäs ja kehittävä puuhaaminen, minkä vanhemmat haluavat mahdollistaa. Koululaisilla on harrastuksensa ja paineensa – aikuiset kannustavat ja kuskaavat heitä. Kaiken tämän tohinan keskellä tietyt perusasiat saattavat joskus unohtua. Perusasiat, kuten turvallisuus, lämmin ja myönteinen suhtautuminen lapseen, arjen rutiinit, keskustelu ja hyvä fyysinen kosketus. 

Aluksi hieman määrittelyä

Kosketusta on monenlaista, ja kosketuksella voidaan välittää lapselle monentyyppisiä tunteita ja asioita. Viittaan tässä kirjoituksessani ”hyvällä/myönteisellä kosketuksella” sellaiseen tapaan koskea, joka on lapsen oikeuksia ja rajoja kunnioittavaa, lempeää ja joka välittää myönteisiä tunteita lasta kohtaan. Tällaista kosketusta on esim. silittäminen, taputtelu, halaaminen, sylissä pitäminen tai rapsuttelu sekä lempeä fyysinen ohjaaminen. Ns. ”huonoa/kielteistä kosketusta” eli lapsen fyysisiä, psyykkisiä ja seksuaalisia rajoja ja/tai ihmisoikeuksia rikkovaa koskettelua en varsinaisesti käsittele tässä kirjoituksessa.

Hyvän kosketuksen vaikutukset lapseen ovat merkittäviä

Hyvän kosketuksen hyödyistä lapselle tiedetään aika paljon. Myönteinen kosketus muokkaa jo vastasyntyneen lapsen havaintoja ja tunteita. Varhainen vanhempien tarjoama hyvä kosketus on tutkimuksissa yhdistetty lapsen kasvaessa parempaan itsetuntoon, parempaan elämänlaatuun, vähempiin masennusoireisiin ja sosiaaliseen menestykseen. Hyvän kosketuksen kautta syntyy luottamus sosiaalisten suhteiden myönteiseen luonteeseen, mikä taas johtaa kykyyn asettua toisen asemaan moraalista päätöksentekoa vaativissa tilanteissa. Myönteinen kosketus lievittää lasten ahdistuneisuutta, stressiä ja luo turvallisuudentunnetta – niin ahdistusherkkien kuin muidenkin lasten osalta. Myönteinen kosketus auttaa myös lasta säätelemään käytöstään ja impulssejaan. 

Myönteisen kosketuksen kokeminen varhaislapsuudessa on liitetty jopa kehon elinjärjestelmien toimintaan, kuten endokrinologiaan. Vauvojen ihokontakti vanhemman kanssa ja vauvahieronta on eri tutkimuksissa yhdistetty keskoslasten parempaan kasvuun, kehitykseen ja hyvinvointiin. Osittain tämä liittyy ilmeisesti stressivastesysteemin muokkautumiseen hyvän kosketuksen avulla. Hyvä kosketus lisää esimerkiksi autonomiseen hermostoon kuuluvan vagushermon toimintaa ja hyvänolohormoni oksitosiinin vapautumista. 

Kosketuksen puute tai ”huono kosketus” (ks määrittelyä yllä) taas liittyy monissa tutkimuksissa kielteisiin seurauksiin lapsen kannalta. Lapset, joihin kohdistuu runsaasti väkivaltaista tai rankaisevaa toimintaa/kosketusta mutta vain niukasti myönteistä kosketusta, ovat muita lapsia isommassa riskissä kehittää myöhemmin riippuuvuuksia tai käyttää itse väkivaltaa. Niukat hyvän kosketuksen vastaanottamisen mahdollisuudet vauvavaiheessa esimerkiksi vanhemman masennuksen takia on yhdistetty vauvojen masennusoireiluun. Lienee melkein itsestäänselvää, että fyysisen tai muun väkivallan kohteeksi joutuminen muuttaa lapsen aivojen toimintaa ja altistaa häntä myöhemmille psyykkisille ja muille ongelmille. Lasten väkivaltakokemukset ovat siis todella vakava asia ja niiden tulisi olla keskeinen ennaltaehkäisyn kohde yhteiskunnan palveluissa. Mutta ei hyvän kosketuksen puuttuminenkaan täysin merkityksetöntä ole!

Mitä jos vanhemman tapana ei ole ollut tai vanhempi ei voi tarjota lapselle myönteistä kosketusta? 

Ensinnäkin, koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa! Myönteisen kosketuksen hyödyt ovat kaikissa ikäryhmissä olemassa, joten koeta löytää luonteva tapa tarjota sitä myös lapsellesi. Tarjoudu rapsuttamaan selkää, piirtämään iholle numeroita tai kirjaimia lapsen arvattavaksi, hieromaan pohkeita tai hartioita tai tekemään päähieronnan. Erityisen tärkeää olisi tarjota lapselle myönteistä kosketusta silloin, jos hän on vasta vauva tai taapero, stressaantunut, ahdistunut, kokenut muuten kovia tai kun haluat parantaa kontaktiasi lapsen kanssa. Esimerkiksi sairastava tai masentunut vanhempi voi ”kuroa umpeen” vuorovaikutussuhteeseen tulleita esteitä ja vaikeuksia tarjoamalla lapselle erityisen usein hyvää fyysistä kosketusta. Jos ei muuten oikein jaksa tai voi olla lapsen kanssa, tämä voi tuntua luontevalta tavalta tarjota hoivaa. Luonnollisesti hyvän kosketuksen tarjoaminen vaatii vanhemmalta hieman tarkkaavaisuutta: jos lapsi osoittaa ilmein, elein tai äänin, että vanhemman tarjoama myönteiseksi tarkoitettu kosketus ei tunnu hyvältä, tai lapsi muuten vastustelee, vanhemman olisi tärkeä havaita tämä ja ottaa se heti huomioon. 

Jos perheessä ei ole ollut tapana halailla tai muuten mukavalla tavalla perheenjäseniä, asiasta kannattanee käydä etukäteen hieman keskustelua ennen kuin muuttaa tapojaan, koska tilanteen äkkinäinen muutos voi tuntua lapsesta oudolta. Toisen fyysisen koskettamiseen on syytä kysyä lupaa – näin lapsenkin kohdalla. Useimmat lapset ovat kuitenkin tyytyväisiä saadessaan mukavaa kosketusta osakseen.

Muista aina kuunnella lapsen tai nuoren mielipidettä asiaan liittyen. Kaikkien lasten osalta (mutta erityisen tärkeä asia tämä on murrosikäisten tai sitä lähestyvien lasten kohdalla!) on olennaista ja välttämätöntä kunnioittaa heidän omia rajojaan ja mahdollisia kieltojaan. Jos lapsi nuori ei halua mitään myönteistä kosketusta, niin sitten siitä pidättäydytään. Lisäksi on varmaan hyvä muistuttaa tässä kohtaa, että lasten intiimialueita ei kuulu kosketella millään tavalla (jos kyse ei ole hoitotoimenpiteestä), ja lapselle on hyvä opettaa ns. uikkarisääntö: uimapuvun alle jäävät kehonosat kuuluvat vain itselle. 

Toisaalta fyysinen kosketus on yksi tapa – vaan ei ainoa – kommunikoida lapsen kanssa. Jos oman lapsen myönteinen koskettaminen ei ole mahdollista, esimerkiksi etävanhempana toimiessa, usein on sen sijaan mahdollista välittää myönteisiä tunteitaan lasta kohtaan esimerkiksi katseella, sanallisesti, valokuvin, videoin, kirjeellä tai vaikkapa laulaen. Tämä on muuten ihmislajin erityisominaisuus. Poikasen kasvattaminen etänä ja myönteisten tunteiden välittäminen hänelle on ilman fyysistä kosketustakin mahdollista tarvittaessa.

Yhteenvetona tutkimusten perusteella on ilmeistä, että varsinkin vauvaikäisen lapsen myönteinen koskettaminen, sylissä pitäminen, silittely yms. tukee lapsen kehitystä kokonaisvaltaisesti. Tämähän toki on tiedetty kansanperinteessä jo vuosisatoja ellei -tuhansia. Silti se vain tuntuu helposti unohtuvan. 

Hyvän kosketuksen vinkkilista vanhemmille: 

  • Päähieronta, niskahieronta
  • Pohjehieronta
  • Selän rapsuttelu, silittely tai hieronta
  • kutittelua ja silittelyä sisältävät kansanrunot ja erilaiset leikit kuten Harakka huttua keittää…
  • Kuvioiden, kirjaimien tai numeroiden piirtely lapsen selkään niin, että lapsi saa arvata, mitä ne ovat
  • Jalkapohjien tai kämmenien rasvaaminen
  • nystyräpallolla käsien tai jalkojen hierominen
  • Hiusten hoitaminen ja kampausten laittaminen
  • ”Beauty salon” eli kauneushoitola erilaisine kasvohoitoineen ml. kasvojen pesu pumpulilapulla, hieronta ja rasvaus
  • Moni vanhempi luo fyysisen mukavan kosketuksen tarjoamisesta osan iltarutiineita. Silloin on luonteva helliä lapsia vaikka niskaa hieromalla ja katsoa samalla yhdessä TV:tä.
  • Muista kuunnella lastasi ja ottaa huomioon hänen toiveensa! 

Kirjallisuutta

Brummelman et al: Parental touch reduces social vigilance in children. Dev Cogn Neurosci. 2019 

Kisilevsk et al: Fetal and infant responses to tactile stimulation. In M. J. Weiss & P. R. Zelazo (Eds.), Newborn attention: Biological constraints and influence of experience 1991.  

Mantis et al: Depressed and non-depressed mothers’ touching during social interactions with their infants. Dev Cogn Neurosci. 2019

Narvaez et al: The importance of early life touch for psychosocial and moral development. Psicol Reflex Crit. 2019 

Miten auttaa lasta sietämään epävarmuutta?

Olet varmasti joskus tavannut ahdistusherkän ihmisen? Tällainen lapsi, nuori tai aikuinen kokee monet asiat – erityisesti uudet – pelottavina ja ahdistavina. Hän kokee jännityksen ja pelon tunteet usein epämiellyttävän voimakkaina kehollisina ja tunnetason kokemuksina. Monella ahdistuksen ja pelon tunteet johtavatkin arjessa asioiden, ihmisten ja olosuhteiden välttelyyn. Näin elämä kapeutuu ja asiat muuttuvat vaikeammiksi.

Tavallisimmat lasten ahdistuneisuuden aiheet ovat eroon joutuminen vanhemmasta, sosiaaliset tilanteet sekä tietyt pelot, kuten mehiläisen tai pimeän pelko. Tämän lisäksi on olemassa ahdistuneisuutta, jota luonnehtii erityinen, jatkuva ajatusmylly: koko ajan ilmenee huolia, murheita ja ajatuksia liittyen tulevaan tai menneeseen, johonkin tapahtumaan, asiaan tai ihmiseen. Lapsi tai nuori käyttää suuren osan ajasta murehtimiseen ja asioiden vatvomiseen, eikä pääse kierteestä yksin ulos. Tätä kutsutaan diagnoosikielellä yleistyneeksi ahdistuneisuushäiriöksi.

Yleisen ahdistuneisuushäiriön pihvi on oikeastaan epävarmuuden siedon vaikeus. Kaikki se, mistä lapsi tai nuori ei aivan 100% varmasti tiedä ja tunne jokaista yksityiskohtaa, tuottaa pelkoa ja ahdistusta. Ahdistus tunteena on tällaiselle lapselle erityisen vaikea kestää. Ahdistuksen tunteen siedon vaikeus johtaa murehtimiseen, koska asioiden jatkuva murehtiminen, märehtiminen ja vatvominen loiventaa ahdistusta hetkellisesti. Murehtiminen tuo hallinnan kokemuksen, vaikka kyseessä on tosiasiallisesti ahdistuksen tunteen välttelyn keino.

Samoin ahdistusta hetkellisesti vähentää niin sanottu varmistelu: lapsi kyselee lakkaamatta, milloin jotakin tapahtuu, missä se tapahtuu, onko vanhempi paikalla, miten kauan jokin kestää tai jotakin muuta yksityiskohtaista tietoa asioista. Varmistelun lisäksi voi ilmetä tarkistelua: lapsi katsoo, onko varmasti reppu pakattu, vaikka pakkasi sen jo edeltävänä päivänä. Lapsi tarkistaa, ettei vain hänen syömässään ruuassa ole vaikkapa maitoa, jolle hän on joskus ollut lievästi allerginen.

Sekä tarkistelu että varmistelu ovat toki huolellisen ihmisen normaalia toimintaa, mutta yleistyneessä ahdistuneisuushäiriössä ne vievät huomattavan osan lapsen päivästä ja energiasta. Lapsella voi olla pakonomainen tarve tarkisteluun tai varmisteluun. Jos hän ei toimi varmistellen, hän voi muuttua jopa silmittömän ahdistuneeksi. Lapsella voi olla tietyt kysymykset, jotka hänen on “pakko” kysyä vaikkapa ennen nukkumaanmenoa. Siinä mielessä ongelma saattaa muistuttaa tai esiintyä yhdessä pakko-oireisen häiriön kanssa.

Joskus tekeminen on tärkeämpää kuin puhe

Vaikka olen koulutukseltani myös psykoterapeutti ja minusta on erittäin mielekästä käydä hoidollisia keskusteluja, niin toisin kuin yleisesti ajatellaan, varsinkaan yleistä ahdistuneisuutta ei tarvitse hoitaa pääasiassa keskustelemalla. Tai sanotaan niin, että kyseisessä häiriössä on tärkeämpää, että tulee kokemusta tekemisestä ja selviämisestä kuin se, että asioita käydään läpi puhumalla. Lapsihan nimittäin muutenkin käyttää suuren osan ajastaan miettien, pohtien ja murehtien.

Vanhempana ja kasvattajana onkin tärkeä erottaa, milloin lapsen kanssa käydään a) rakentavaa ja ratkaisuja kohti menevää keskustelua jostakin aiheesta ja milloin b) kyseessä on murehtiminen. B-kohta on tällaisen lapsen mielen ja aivojen kannalta se tuttu, paljon kuljettu reitti: hänen aivonsa ovat harjaantuneet tähän ajatuskehään, joka ei kuitenkaan johda mihinkään. Päinvastoin, ajatuskehä alkaa aina uudelleen alusta, ja siinä mielessä se on kuin ikiliikkuja. Et halua kasvattajana tukea B-polulle menemistä, kun ahdistuneisuutta yritetään hoitaa.

On tärkeä käsittää, että murehtiminen itsessään on yleisen ahdistuneisuushäiriön oireita ylläpitävä tekijä. Eli käytännössä kun lapsen kanssa vatvotaan asioita, hänen ahdistuneisuushäiriönsä väistyminen viivästyy. Esimerkiksi ystävälliset ja lapsesta välittävät aikuiset tukevat murehtimista usein huomaamattaan: he kokevat tärkeäksi, että lapsi käydä asioita läpi riittävästi. Tähän ansaan on toki helppo sortua. Lisäksi lapsi näyttää hetkellisesti kokevan helpotusta vatvoessaan.

Mitä sitten kannattaisi mieluummin tehdä? Vilautinkin jo edellä sitä mahdollisuutta, että lapsen ajatusmylly pyrittäisiin ohittamaan mahdollisimman vähällä huomiolla ja että hänelle sen sijaan tarjottaisiin käytännön mahdollisuuksia oppia sietämään epävarmuutta. Näin asteittain aivan tavallisen arjen lomassa lapsen annetaan kokeilla, miten asiat järjestyvät yleensä ihan mukavasti. Samalla lapsi huomaa, ettei murehtimisesta ole lainkaan hyötyä vaan pikemmkin haittaa. Kokemuksen kautta hänelle syntyy mahdollisesti myös omaa motivaatiota pistää stoppia ajatusmyllylle erilaisissa tilanteissa ennen kuin hän on jo todella ahdistunut. Se taas vähentää ahdistuneisuushäiriön aiheuttamaa haittaa.

Miten temppu siis tehdään?

Periaatteessa se on aika yksinkertaista: ala tehdä lapsen kanssa epävarmuutta tuottavia asioita säännöllisesti. Siis juuri niitä, joiden suhteen lapsi on jännittynyt ja epävarma ja joita hän tyypillisesti murehtii. Tämä ei toki tarkoita, että lapsen kanssa kiivetään heti vuorelle, hänet lähetetään kolmen viikon leirille yksinään tai tehdään muuta extremeä, sillä liian pelokkaana ei pysty oppimaan mitään. Mutta menemällä sopivasti mukavuusalueen ulkopuolelle, tuottamalla sopivasti ahdistuksen tunnetta, lapselle voidaan laatia harjoituksia ja tehtäviä, joissa saa tuntumaa omaan jännitykseen ja ahdistukseen sekä saa selviämisen kokemuksia. Tämä oikeasti hoitaa ahdistuneisuusongelmaa ja auttaa pääsemään siitä eroon pitkäkestoisesti.

Käytännössä psykoterapiassa yo. mainittua kokeilua ja harjoittelua tuetaan rakentamalla lapselle altistusportaat yhdessä hänen kanssaan. Aluksi harjoitellaan vähemmän pelottavaa ja ahdistavaa asiaa, ja lapsen sietokyvyn kasvaessa siirrytään hieman haastavampaan. Tarkoitus on tarjota lapselle kokemuksia siitä, että hän selvisi ja onnistui. Toisaalta tarkoitus on vähentää murehtimisen painoarvoa. Lapsi kokee käytännössä asioita tehdessään, että murehtiminen etukäteen on itse asiassa paljon raskaampaa ja hankalampaa kuin tekeminen. Luonnollisesti on tärkeä pitää altistustilanteet lapselle turvallisina ja siedettävinä. Ei ole siis tarkoitus saattaa lasta mihinkään vaaraan. Usein yleiseen ahdistuneisuuteen liittyvät ahdistuksenaiheet ovat kuitenkin hyvin arkisia ja siten niitä voi helposti ja turvallisesti kokeilla.

Lisäksi aikuinen voi puheen tasolla altistaa lasta ahdistuksen tunteelle ja siten tuoda hänelle kokemuksen, että kaikki ahdistavat asiat eivät kenties olekaan hänelle vaarallisia eivätkä vaadi vatvomista. Tämä tarkoittaa, että lapsen varmisteluun ei mennäkään aina mukaan. Kun lapsi vaikkapa tiedustelee, uppoaako risteilylaiva, jolla ollaan, aikuinen voi vakuuttelun sijaan kommentoida: “No katsotaan, saa nähdä! Mutta sitä ennen käydäänpä tuolla pallomeressä leikkimässä.” Lapsen pelosta voi myös tehdä (kunnioittavasti) lempeää huumoria eli viedä lapsen pelkoja sanojen tasolla sellaiseen suuntaan, jossa lapsi itsekin näkee pelon olevan hivenen epärealistinen. “Jos tässä suomalaisessa meressä on haita, niin sitten me ollaan kyllä voitettu vuoden luontohavaintopalkinto!”

Kolmanneksi, vanhempi voi auttaa lasta ymmärtämään, että ahdistuksen tunteella on tärkeä selviämistä edistävä rooli. Jos koskaan ei ahdistaisi, ihminen ottaisi aivan liian isoja riskejä. On myös hyvä antaa lapselle myönteistä palautetta siitä, että hän on yrittänyt ratkaista ahdistuksen tunnetta ajattelemalla (mitä murehtiminenkin on). Ajattelutaidoista on aina hyötyä. Nyt on kuitenkin opetettava elimistölle uusia taitoja: ahdistuksen tunteeseen tutustumisen taidot ja toisaalta myös tunteen sietämisen taidot.

Neljänneksi, ahdistavaa ajatusmyllyä voi alkaa yhdessä lapsen kanssa havainnoimaan ja pysäyttämään. Ajatusmyllyyn voi suhtautua kuin Youtube-videoon: “siellä sitä höpötystä taas kuuluu, mikä on vähän ärsyttävää. Mutta en välitä siitä.” Ajatusmyllylle voi lapsen kanssa yhdessä sanoa vaikkapa: STOP! Parhaiten tämä toimii, jos lapsella on jotain mukavaa, mihin hän voi kiinnittää huomionsa välittömästi ajattelunpysäytyksen jälkeen. Aikuisen on hyvä olla vieressä tukemassa, kun tätä kokeillaan ensimmäisiä kertoja.

Kun lapsi saadaan pikku hiljaa tekemään itselleen haastavia asioita ja hän onnistuu niissä, tai ainakin selviää kokemuksistaan, hänen rohkeutensa kokeilla uusia asioita alkaa kasvaa. Tämä on erittäin arvokasta, koska tärkeä ahdistuneisuushäiriöitä ylläpitävä tekijä on myös elämän kapeutuminen. Ei kerta kaikkiaan tule hyviä kokemuksia omasta pärjäämisestä ja toimijuudesta, jos ainoastaan istuu kotona. Tämä sama muuten pätee sosiaaliseen ahdistuneisuuteen. Siinäkin on tärkeää, että menee ja puhuu ihmisille. Kävi miten kävi, jokainen kokemus toiselle ihmiselle puhumisesta on arvokas aivojen oppimisen ja ahdistuneisuuden lievittymisen kannalta. Ja juuri tätä tarkoitan sillä, että ahdistuneisuushäiriöissä kokemus on itse asiassa jopa tärkeämpää kuin puhuminen.

Vanhempi: luota lapsen selviytymiseen ja mallinna elämäniloa ja kokeilunhalua

Itse asiassa lasten ahdistuneisuushäiriöiden hoitaminen on siinä mielessä hyvinkin kiitollista hommaa, että yleensä CBT-menetelmin (joita altistaminen ja käyttäytymiskokeet ovat) päästään toivottuun hoitotulokseen melko nopeasti tai lapsi tottuu oireeseensa ja alkaa elää ns. siitä huolimatta. Mutta sitä ennen on voitettava samalle puolelle vanhemmat.

Miksi sanon näin? Yleensä ahdistuneisuushäiriöstä kärsivä lapsi on aina ollut herkän ja “särkyvän” oloinen, ehkäpä erityislapsi tai vaikkapa paljon sairastellut pienokainen. Vanhemmat ovat siten tottuneet suojaamaan kyseistä lasta ja haluaisivat näin ymmärrettävästi jatkossakin toimia. Heidän voi olla vaikea sietää oman lapsen ahdistuksen tunteita, minkä johdosta he toisinaan tukevat lapsen välttämiskäyttäytymistä (esimerkiksi sallivat lapsen jäädä pois koulusta tai kivoilta retkiltä tai matkoilta, jos lasta ahdistaa). Vanhemman olisikin kyettävä päivittämään oma käsityksensä lapsesta ja hänen tulevaisuudestaan sellaiseksi, että lapsen voi luottaa ja päästää myös vaikeisiin tilanteisiin. Esimerkiksi edellä mainittujen altistusharjoitusten aikana vanhemmilta vaaditaan paljon sitkeyttä ja rohkeutta, jotta he saavat kannustettua lastaan uudelleen ja uudelleen vaikeisiin tilanteisiin, joihin hän ei haluaisi mennä. Usein tämä vaatii aikuisilta ajattelutavan muutosta. Voinko luottaa, että lapseni on turvassa tuossa tilanteessa? Osaako ja pärjääkö hän? Mistä on hyötyä pitkällä tähtäimellä?

Samanaikaisesti vanhempien, joista toinen tai molemmat saattavat kärsiä ahdistusherkkyydestä itsekin, on tärkeä alkaa tukea lapsen mielikuvaa pärjäävyydestä ja elämän mielekkyydestä toimimalla itsekin arjessa rohkeasti. On mallinnettava käytännössä, mitä rohkeus on. Myös aikuinen voi ja hänen kannattaa siis harjoitella ahdistuksensietoa ja mennä epämukavuusalueelle lapsensa kannustamiseksi. Esimerkkeinä aikuinen voi kokeilla uutta harrastusta, mennä huvipuistossa vähän hurjempaan laitteeseen, käydä vihdoin sen ajokoulun tai vaikka uida avannossa ja näyttää siten lapselle, miten hyvä mieli omasta uskaltamisesta tulee.

Elämä nimittäin lopulta on varsin paljon epävarmuuden sietämistä. Niin ihanaa, niin kamalaa. Ja niin antoisaa. Tämän haluamme myös lastemme oppivan. Emme halua, että he käpertyvät ahdistuneina ja pelkokkaina sohvannurkkaan, josta heidän on yhä vaikeampi päästä pois. Emme halua, että vanhempina joudumme keilaamaan kaikki esteet ja ongelmat lapsemme tieltä vielä hänen ollessaan aikuinen. Vaan haluamme, että hän saa maistaa elämän eri puolia, kokeilla siipiään ja huomata, että nehän kantavat. Siinä on suurin lahja jokaiselle lapselle.

Lisää lukemista lasten ahdistuneisuusoireista ja niiden hoitamisesta löytyy täällä

Kuka lohduttaisi myöhään kypsyjää?

Tiedät varmasti niiden murrosikäisten poikien tuskan, jotka kipaisevat kasvupyrähdyksensä vasta noin 15-16-vuotiaasta eteenpäin? Hehän ovat pitkään pienimpiä luokassaan ja yläasteen alussa todella ahdistuneita siitä, että eivät vielä ole hujahtaneet pituutta niin kuin muut. He saattavat epäillä jopa, ettei murrosiän kasvua koskaan tulekaan. Tilanne on hyvin herkkä. Aikanaan koululääkärinä olisi monesti tehnyt mieli taputtaa heitä olkapäälle ja sanoa: “älä välitä. Kyllä se vielä iloksi muuttuu. Nyt olet ehkä pienikokoinen, mutta kasvat vain hiukan myöhemmin pituutta. Yläaste voi olla julma villi länsi – sen jälkeen sinulle kuitenkin koittaa loistava tulevaisuus!”

Myös psyykkiseen kasvuun pätee, että olemme hyvin eritahtisia.

Mitä se tarkoittaa? Ensinnäkin on ihan olemassa lapsia, jotka ovat sekä temperamentiltaan ns. helppoja että syntyneet sillä tavalla onnellisten tähtien alla, että heidän elämänsä on tasaista ja melko turvallista. Tällaisista lapsista huomaa (jos he eksyvät lastenpsykiatrin vastaanotolle), että he ovat psyykkisesti hyvin rakentuneita. Heillä on ikätasoiset taidot, vahvuudet ja vaikeudet.

Tämän ryhmän lisäksi on lapsia, jotka kiinnostavat minua ammatillisesti paljon edellisiä enemmän. He ovat olleet aina temperamentiltaan joko tulistuvia, negatiivisesti virittyneitä, ärtyviä tai muulla tavalla haastavia kasvatettavia. Heillä on ollut kehityksellisiä, neuropsykiatrisia tai muita vaikeuksia. He ovat usein olleet itkuisia, vain lyhyissä pätkissä nukkumaan kykeneviä vauvoja, joiden on saattanut olla vaikea asettua syömään. Heidän kanssaan vauvaikä on usein ollut vanhemmille intensiivistä ja uuvuttavaa yritystä löytää sopivat tavat auttaa lasta kukoistamaan.

He ovat myös usein niitä pienokaisia, jotka taaperoiässä heittäytyvät näyttävästi itkupotkuraivareihin tai saavat affektikohtauksia, koska ovat niin vahvasti jonkin tunteen vallassa. He eivät välttämättä pysty olemaan päiväkotiryhmässä ilman erityisiä tukitoimia. Pienetkin muutokset sekoittavat heidän arkensa totaalisesti moneksi päiväksi. He käyttäytyvät jännittyneinä tai hermostuneina raivokkaasti, pelokkaasti tai kummallisesti. He ovat usein ns. ilmapuntarilapsia, jotka osoittavat käytöksellään perheen tai muun kasvatusympäristön tunneilmaston. He saattavat tarvita lähes jatkuvan aikuisen ohjauksen ja tuen. Heidän voi olla vaikea erottaa todellinen ja kuviteltu ikätasoisesti. Pikkukoululaisina heidän on usein vaikea asettua koululaisen rooliin ja kyetä tehtävätyöskentelyyn ikätasoisella tavalla. He haluaisivat mieluiten leikkiä, haaveilla tai riehua…eivät paneutua vaikkapa kertotauluihin. Ja pulmat näkyvät myös kaverisuhteissa. Toisten huomioon ottaminen ei suju samalla tavoin kuin muilta. Riitoja ja ongelmia ilmenee.

Nämä lapset ovat psyykkisesti myöhään kypsyjiä.

Psyykkisen kypsymisen eritahtisuus ei tule useinkaan vanhemmille mieleen, kun he ihmettelevät, miksi naapurin ekaluokkalainen pystyy olemaan jo pari tuntia iltapäivisin yksin kotona, mutta oman lapsen yksinolo johtaa aina jonkinlaiseen katastrofiin, vaikkapa tavaroiden rikki menemiseen tai hölmöilyihin. Se ei välttämättä tule myöskään mieleen opettajalle, joka hämmentyy, kun 5.-6. lk lapsi on vielä paljon uppoutuneena leikin maailmassa, tai kun 1.-2. lk lapsi ei vaikuta olevan lainkaan kiinnostunut tehtävätyöskentelystä. Psyykkinen kypsyminen liittyy usein yllättävänkin paljon vireystilan säätelyn kehitykseen. Psyykkisesti kypsymätön lapsi saattaa erikoisissa tilanteissa vaikuttaa väsyneeltä, jopa nukahtaa, tai vaihtoehtoisesti hän on pienestäkin kuormituksesta täysin ylikierroksilla.

Mistä vanhempana voi tietää, onko oma lapsi psyykkisesti hitaasti kypsyvä?

Monet vanhemmat kuvaavat vastaanotolla lapsen toimintakykyä ongelmien kautta: mitä hän ei osaa, mihin hän ei pysty, tai mistä koko perhe kärsii. Usein on kuitenkin tarpeellista käsitellä lapsen tilannetta myös sitä kautta, mitä lapsi jo osaa. Vanhemmille tämä ulottuvuus voi olla kiinnostava, koska he kokevat usein, ettei heillä ole omien lasten lisäksi riittävästi vertailupohjaa jonkin taidon arvioimiseksi. Jokin lapsen toimintaan liittyvä ilmiö tai asia, joka omassa kodissa tuntuu normaalilta, voi olla ikätasoon nähden aika poikkeava, jos sitä vertailupohjaa saa.

Toimintakykyä voi mitata arkisen suoriutumisen kautta, esimerkiksi osaako lapsi ottaa itsenäisesti välipalaa kaapista, osaako hän ulkoilla yksin pihalla, osaako valita vaatteensa. Psyykkiseen toimintakyvyn arvioimiseen tarvitaan samanlaista konkreettista otetta. Seuraavassa on kysymyksiä, jotka voivat auttaa sinua selvittämään, onko lapsesi psyykkisesti hitaasti kypsyvää lajia. Lapsen toimintakyky on todennäköisesti ikätasoista, kun

  • Päiväkoti-ikäinen lapsi osaa tunnistaa joitakin tunteita (ilo, suru, viha, yllätys) ja kykenee toisinaan säätelemään itse tunteitaan (joskin yleensä hän tarvitsee vielä siihen aikuisen apua).
  • Päiväkoti-ikäinen, yli 3-vuotias lapsi alkaa ymmärtää, että kaikilla ihmisillä ei ole samat ajatukset, tavoitteet ja toiveet, vaan jokaisella on oma mieli.
  • Alakouluikäinen lapsi tunnistaa omia ja toisten tunteita. Hän pyrkii yhteistyöhön muiden lasten kanssa. Hän on kiinnostunut tehtävistä ja sääntöleikeistä.
  • Alakouluikäinen lapsi ei yleensä raivoa koulussa. Hän ei lyö toisia kotona tai koulussa. Hän ottaa ohjeita vastaan aikuisilta.
  • Alakouluikäinen kykenee puhumaan vanhemmilleen sekä hyvin että huonosti menneistä asioista ja ottamaan hiukan vastuuta (myöntämään oman osuutensa) oman elämänpiirin konflikteihin.
  • Alakouluikäinen lapsi alkaa tunnistaa toden ja keksityn eroa vähä vähältä. Alakouluikäinen lapsi ei usko kaikkien pelien ja leffojen olevan totta. Hän ei myöskään jatkuvasti uppoudu mielikuvitusmaailmaan.
  • Päiväkoti-ikäinen lapsi jaksaa keskittyä 10-15 min kerrallaan, eskarilainen 20-30 min ja 1-2 lk lapsi vähintään 30 min.
  • Alakouluikäinen lapsi kykenee toipumaan mahdollisesta mielipahasta kohtuullisessa ajassa, eikä pieni hermostuminen esimerkiksi aina pilaa koko iltaa.
  • Alakouluikäinen lapsi alkaa osata tunnistaa omia ajatuksiaan ja aikomuksiaan.
  • Alakouluikäinen lapsi osaa arvioida omia vahvuuksiaan ja tunnistaa myös joitakin asioita, joissa kaipaa harjoittelua.

Mitä jos oma lapsi on psyykkisesti hitaammin kypsyvä?

Aluksi: älä hätäile! Psyykkisesti hitaammin kypsyvä lapsi on tavallaan aivan samassa asemassa kuin lapsi, joka ei opi heti lukemaan tai jolle vaikkapa pyöräilyn tai hiihtämisen opettelu on työlästä. Eli lapsella voi olla tosi paljon vahvuuksia tällaisesta yksittäisestä kehityksen pulmasta huolimatta, ja harjoittelemalla ne hitaammin kehittyvät taidotkin kyllä edistyvät! Muun muassa ADHD-diagnoosin tai autismin kirjon diagnoosin saaville lapsille on tavallista, että tunnetaidot kehittyvät noin 1-2 vuotta viiveisesti. Loppujen lopuksi useimmat kuitenkin saavuttavat ihan samat taidot kuin muutkin. Painostus tai hermoilu ei auta tässä asiassa.

Toiseksi: varmista, että lapsen arki on mahdollisimman turvallista ja tuettua. Psyykkisesti hauras tai kehitykseltään kypsymätön lapsi hyötyy siitä, että hänen elämänsä on tasaista ja ennakoitavaa. Arjen rutiinit, nukkumaanmenoajat, ruokailut, yhteiset tekemiset, rutiinit ovat juuri näille lapsille hurjan tärkeitä. Samoin kaverit ja sopiva määrä mukavia harrastuksia. Erityisesti tukevan arjen merkitys korostuu lapsilla, jotka kokevat psyykkisesti sietämättömän kokemuksen eli trauman tai traumoja. Tukeva arki on mielestäni kaiken psyykkisen kypsymisen pohja – ilman sitä ei voi tapahtua riittävästi kehitystä tunnetaidoissa ja psyykkisen jäsentymisen tasolla. Ihmisen tarvitsee kokea turvallisuuden tunnetta kyetäkseen virittymään oppimaan.

Kolmanneksi: käytä tällaisen kypsymättömän lapsen kanssa usein vanhemmuuden myönteisiä keinoja, joita käyttäisit hieman pienemmän lapsen kanssa. Esimerkiksi jos isommallakin lapsella on mielipahaa, tarjoa herkästi syliä ja lohtua kuten pikkulapselle. Pyri olemaan erityisen kannustava ja huomaa pienetkin onnistumiset. Hymyile, näytä peukkua ja halaa. Yhteinen ilo on tärkeää. Erityisesti kouluikäisen kanssa kiinnitä huomiota niihin asioihin, joita lapsi on vaikkapa vuoden aikana oppinut. Älä vaadi liikaa itseohjautuvuutta ja yksin pärjäämistä – nämä lapset saattavat ahdistua helposti tai mennä tolaltaan yllättävän pienistä jutuista. Pyri kuitenkin tukemaan ikätasoisuutta sillä ajatuksella, että haluat lapsen omaksuvan aikuisuuteen mennessä tietyt taidot. Yksi askel kerrallaan, pieniä askelia arjen asioissa. Jos tarvitset, pyydä apua neuvolasta, perheneuvolasta tai kouluterveydenhuollon piiristä. Esimerkiksi toimintaterapeutit auttavat paljon näissä asioissa.

Neljänneksi: anna lapsellesi aikaa kehittyä! Tiedän, että voi tuntua siltä, että maailmassa, jossa viisivuotiaan kiinalaisrumpalin soitto YouTubessa saavuttaa miljoonia katsojia ja jossa kymmenvuotiaat kilpailevat urheilun arvokisoissa, oma hitaammin kypsyvä lapsi olisi jotenkin altavastaaja. Mutta todellisuudessa hän ei ole sitä. Hän voi päinvastoin tietyllä tavalla saavuttaa enemmän kuin ikätoverinsa. Hän voi riittävän turvallisissa oloissa kasvaessaan kehittää jopa poikkeuksellisen hyvät tunnetaidot – varmasti osittain siksi, koska hän ja hänen perheensä joutuu työstämään näitä asioita enemmän kuin muut. Psyykkisesti hitaammin kypsyvä lapsi saattaa myös esimerkiksi leikkiä pidempään, mikä on aivojen kehityksen ja toiminnan kannalta etu. Hän on usein persoonaltaan luova ja avarakatseinen. Ajatusmaailmaltaan hän on usein vahvoilla, koska kykenee miettimään asioita “out of the box”. Esimerkiksi Einsteinilla oli tunnetusti huomattavia vaikeuksia elämänsä alkutaipaleella erityisesti koulussa. Kuitenkin hän keksi aikuisena tärkeimpiä fysiikan prinsiippejä.

Viidenneksi eli viimeiseksi: ole ylpeä omanlaisesta lapsestasi. Taipale, jolla kuljet, on maratonjuoksu. Aluksi voi tuntua, että muut rynnistävät ohi, mutta jossain vaiheessa on sinun lapsesi vuoro ottaa toisia kiinni ja kenties mennä jopa muista ohi. Siihen asti pidä toivoa yllä, näe vaivaa lapsesi eteen ja pidä huolta omasta jaksamisestasi. Lapsesi tarvitsee sinua tuekseen.

Kun et tiedä mitä tehdä, istu tunteesi kanssa

Viime aikoina olen miettinyt kovasti meidän ihmisten suhdetta tunteisiin. Olen luennoinut jo todella monta kertaa tunnesäätelystä eri puolella Suomea, erityisesti kirjoitettuamme kirjan lapsen aggressiokasvatuksesta. Luennoissani olen usein aluksi puhunut lapsen tunnesäätelyn kehityksestä, sen mahdollisista pulmakohdista ja sen jälkeen keinoista, joilla voimme auttaa lasta säätelemään tunteitaan. Olen jaotellut keinot puheessani tyypillisesti behavioraalisiin (eli käyttäytymisen muokkaamiseen), mielensisäisiin ja kehollisiin ja käynyt niitä läpi aika konkreettisella tasollakin.

Mutta entä kun keinot eivät toimi? Entä kun lapsi raivoaa siitä huolimatta, että olet jo kymmeniä kertoja nimennyt hänen tunteensa kiukuksi? Entä kun teini itkee tai ragee, vaikka olet pyytänyt häntä harjoittelemaan syvähengitystä ja kuuntelemaan mieluisaa musiikkia rauhoittuakseen? Entä kun aikuiselta lentävät sittenkin sekä ärräpäät että lautaset, vaikka hän voisikin käyttää hermostumisenergiansa vaikkapa halkojen hakkaamiseen tai korttelin ympäri juoksemiseen? Entä kun kaikki keinot on kokeiltu, ja olet jo ihan puhki, etkä jaksa yhtään enempää tunnetta?

Tunteiden sietäminen on toisinaan vaikeaa

Yksi tärkeimmistä oivalluksistani psykoterapeuttiopintojen aikana oli se, miten tärkeää on ylipäätään vain sietää tunteita. Ei siis muuttaa niitä. Tai estää niitä. Tai parantaa niitä. Vaan ylipäätään sietää niitä: olla niiden kanssa ja tutkia niitä rauhassa.

Useimmat ihmiset tekevät nimittäin todella monia erilaisia asioita ja toimenpiteitä välttääkseen epämiellyttäviä tunteita. He saattavat esimerkiksi käyttää yönsä murehtimiseen nukkumisen sijaan. Murehtiminen on loistava keino paeta tunteita: ajatukset upottavat ahdistuksen jonnekin syvälle tavoittamattomiin. Jäljelle jää vain rasittava ajatusmylly, joka kyllä pitää hereillä, mutta enää niin pahalta ei tunnu!

Ihmiset saattavat juoda alkoholia mieluummin kuin tuntea epämukavia tunteita. He saattavat raivota mieluumin kuin tuntea surua tai uppoutua puhelimeen mieluummin kuin olla turhautuneita. He saattavat tehdä liikaa töitä, syödä liikaa tai nälkiintyä, urheilla maanisesti tai jättää olematta yhteydessä johon kuhun ihan vain välttääkseen sen tunteen tai ne tunteet, joita joku tilanne tai ihminen herättää.

Ihmiset voivat myös käyttää monia keinoja “työstääkseen tunteitaan”, kun samalla todellisuudessa pyritään vain pääsemään niistä mahdollisimman nopeasti eroon. Saatamme ylianalysoida tunteita etsien niille pikaista pakoreittiä. Yritämme pakottaa itsemme tai lapsemme tekemään rentoutusharjoituksia, puristella stressilelua tai toistella mantraa, kun mikä tahansa tunne pilkahtaa esiin. Tai saatamme jopa syyllistää itseämme tai lapsiamme esille nousevista tunteista, koska niitä on niin vaikea sietää. Kaikillahan olisi paljon mukavampi, jos vain ajateltaisiin myönteisesti, vaiettaisiin ja hymyiltäisiin…

Kun käytämme jotain mainitsemistani tavoista toimia (ja toki niitä on paljon muitakin), emme tosiasiallisesti istu tunteen kanssa. Emme vain ole tuntien kehoaravistelevaa vihaa, pettymystä, surua, kateutta, kauhua, pelkoa tai inhoa (tai yhtä hyvin onnea, rakkautta, iloa). Päinvastoin. Joskus tuntuu siltä, ikään kuin meillä olisi pakonomainen tarve olla tuntematta mitään. Ja tällainen pakkohan siirtyy kätevästi eteenpäin sukupolvelta toiselle.

Tunteet ovat tärkeää informaatiota

Tunteiden idea ei ole, että niistä pitää päästä eroon, vaan ne ovat tarpeellinen tiedon lähde. Moni tärkeä päätös on tehty osin tunteisiin (“gut feeling”) luottaen. Moni tärkeä havainto on perustunut ehkä jopa enemmän tunteisiin kuin loogiseen päättelyyn. Tunteet ovat viittoja, joita seuraamalla päästään todenmukaisemman tiedon lähteille kuin pelkästään järjen voimin. Ja väitän, että ylipäätään elämän mielekkyys perustuu pitkälti siihen, että se tuntuu joltain. Emme vain siis ole. Vaan myös tunnemme olevamme.

Vaikka intuitioon ei pidä aina luottaa sokeasti, tunteet kertovat todellisuudesta toisinaan sellaistakin, mitä ei sanota ääneen tai mitä jopa yritetään tietoisesti häivyttää. Siksi tunteen ja ns. selitetyn todellisuuden välinen ero voi tuntua hyvin ristiriitaiselta ja vaikealta. Jopa niin, että tällaisessa tilanteessa ihminen pyrkii tukahduttamaan tai vaimentamaan oikeutetun tai oikeaan viittaavan tunteensa, jotta tilanne muuttuisi sopusointuisemmaksi. Kustannuksena kuitenkin on huono vointi, joka liittyy puuttuvaan yhteyteen omien tunteiden kanssa. Toimivampi ratkaisu voisikin olla tunteiden hyväksyminen sellaisena kuin ne ovat, ilman tarvetta muuttaa niitä suuntaan tai toiseen.

Toisaalta tunteista ei tarvitse myöskään jatkuvasti jauhaa eikä niihin tarvitse keskittyä 24/7. Harva meistä puhuu jatkuvasti niistäkään virikkeistä, joita näkee, kuulee tai haistaa. Me otamme tällaiset ärsykkeet yksinkertaisesti informaationa. Tunteiden osalta toimimme jostain syystä toisin. Vaikka ne ovat juuri sitä samaa – informaatiota – olemme hämillämmr. Haluamme heti eroon tunteen tuottamasta epämukavuudesta. Tai emme lainkaan luota siihen, mitä tunne kertoo. Monella aikuisella menee puolet elämästä sen harjoitteluun, että alkaa kuunnella omia tunteitaan ja toiveitaan.

Neuvo: istu tunteen kanssa niin pitkään kuin tarvitsee

Hiljattain näin meemin. Siinä sanottiin näin: “The human body is 90 % water. So we are basically just cucumbers with anxiety.” Aluksi nauratti, mutta pian tajusin tässä olevan totta toinen puoli: ihmisluontoon vain yksinkertaisesti kuuluu, että tuntuu joltakin. Ahdistus, ajoittainen suru tai jopa lievä alakulo ovat osa jokaisen ihmisen elämää jollain tavalla. Siksi niitä ei tarvitse pelätä, ja siksi ne eivät myöskään tarkoita, että niitä kokeva on hullu tai välttämättä osoita, että missään olisi mitään isompaa vikaa.

Siksi seuraavalla kerralla, kun sinusta tuntuu epämukavalta – olet sitten ahdistunut, surullinen tai vihainen – tee jotain toisin. Nimittäin älä välttele. Älä yritä muuttaa mitään. Älä käytä mitään keinoa äläkä analysoi.

Istu sen sijaan alas ja anna tunteen vallata sinut täysin. Osaatko kertoa, mikä tunne se on? Tarkkaile, miten korkealle tunteen aalto tällä kertaa nousee. Kuinka pitkään tunteen huippu kestää? Onko se heikko, keskivoimakas, voimakas vai sietämättömän voimakas? Tuntuuko muita tunteita samanaikaisesti? Nouseeko niistä erilaisia aaltoja? Mitä tapahtuu, kun tunteiden aallot kohtaavat toisensa?

Lisäksi: miltä kehossasi tuntuu? Kiertääkö veri eri tavalla? Tunnetko kireyttä, painetta tai muutoksia jossain kehossasi? Tarkkaile myös ajatuksiasi kuin laivoja merellä, kuin pilviä taivaalla tai kuin ukkosen jyrähdyksiä. Mitä mielessäsi tapahtuu? Mistä mielesi täyttyy? Mikä on kamalinta? Mikä on hienointa?

Ole vain näin hetki. Tulet huomaamaan, että jo yllättävän pian, vain muutaman minuutin kuluttua, sinulla on jo hiukan erilainen olo. Kaikki tunteet, niin voimakkaita kuin ne ovatkin, ovat vain hetkellisiä. Ihmiskeho on mestari siirtymään tunteissa ja kokemuksissa seuraaviin, vaikka edellinen olisi voimakaskin elämys.

Ja samalla tavalla sitten, kun lapsesi, puolisosi tai työkaverisi on täynnä tunnetta, kokeile joskus seuraavaa: älä yritä sittenkään muuttaa mitään. Jätä keinot sikseen. Kokeile sen sijaan keskittymistä vain olemaan tämän toisen ihmisen kanssa. Jaa pieni tunteentäyteinen hetki hänen elämästään. Ihmiset eivät mene rikki tunteista, joten sinun ei tarvitse toimia eikä ratkaista mitään. Voit keskittyä olemaan läsnä. Joskus voi tuntua hyvältä sanoa jotain myötätuntoista tai koskettaa tunteen vallassa olevaa lempeästi, mutta useimmat ihmiset tarvitsevat tunnepitoisina hetkinä oikeastaan ainoastaan toisen ihmisen läsnäolon. Ja mikä mystisintä, se usein riittää. Samalla kun istumme epämiellyttävän tunteen kanssa, sen voima alkaa heikentyä. Ja sitten elämä jatkuu.

Köyhyys ja lasten mielenterveys – minkälainen yhteys näillä on?

Juuri nyt monia tässä maassa huolestuttaa. Koronapandemia on vienyt elannon suurelta joukolta ihmisiä, jotka ovat aiemmin olleet tukevasti työelämässä joko palkansaajina tai yrittäjinä. Pandemian yltymiseen liittyvät rajoitukset johtivat jo 2020 keväällä siihen, että monen tulonlähteet yksinkertaisesti hävisivät yhdessä yössä.

Vaikutukset globaalisti ovat hämmentävässä mittaluokassa. Esimerkiksi USA:ssa, jossa yhteiskunnan yleisiä tukiverkkoja on niukasti, koronan vuoksi työttömäksi on jäänyt miljoonia. Tähän liittyen arviolta 24 miljoonaa henkeä eli 11 % USA:n aikuisväestöstä onkin kärsinyt riittävän ruuan puutteesta nyt tammi-helmikuun 2021 aikana “joskus” tai “usein” (lähde: tässä). Verrattuna vuoteen 2019, riittävän ruuan puutteesta kärsivien määrä on melkein kolminkertaistunut, mikä on häkellyttävää.

Myös Suomessa köyhyys on lähtenyt selvään kasvuun. Työ- ja elinkeinoministeriön kuukausittain julkaisemassa viimeisimmässä Työllisyyskatsauksessa joulukuulta 2020 todetaan näin: “Työ-­ ja elinkeinotoimistoissa oli joulukuun lopussa yhteensä 357 400 työtöntä työnhakijaa. Se on 99 700 enemmän kuin vuotta aikaisemmin. —Työttömien työnhakijoiden osuus työvoimasta oli 13,6 prosenttia, eli 3,8 prosenttiyksikköä korkeampi kuin vuosi sitten.” (lähde: Työllisyyskatsaus, joulukuu 2020)

Mitä tekemistä työttömyydellä ja köyhyydellä on lastenpsykiatrian kanssa?

Olen jo aiemmin usein kirjoittanut siitä, miten lastenpsykiatria on melko vähän perinteistä lääketiedettä ja sen sijaan runsaasti sekoitus psykologiaa, sosiaalityötä, sosiologiaa ja muitakin yhteiskuntatieteitä. Mielenterveys käsitteenä – niin mielellään kuin ajattelisimmekin sen sektorimaisena, muusta elämästä irrallisena yksikkönä – rakentuu todellisuudessa ympäristön ml. perheen ja yhteiskunnallisen tilanteen kontekstiin. Mielenterveyttä ei siis voi oikeastaan erottaa siitä, mitä perheessä, yhteisössä ja maailmassa on meneillään, koska ihmisinä emme ole irti näistä vaikutteista, ovat ne sitten kannaltamme myönteisiä tai kielteisiä. Näin ollen on loogista, että aikuisten työttömyys, köyhyys ja muutkin ongelmat, kuten mielenterveys, heijastuvat suoraan lapsiin. Köyhyyden ja huono-osaisuuden merkityksestä lasten mielenterveyteen tiedetään tutkimusten perusteella jo paljon. Kielteisten vaikutusten on havaittu yltävän niin lasten tunne- ja käytösoireisiin kuin päihdeongelmiin ja itsetuhoisuuteenkin.

Eräs klassinen esimerkki köyhyyden vaikutuksista lasten mielenterveyteen on USA:n alkuperäisreservaatissa tehty naturalistinen tutkimus vuodelta 2003, johon olen ennenkin viitannut. Kyseisessä tutkimuksessa 1420 maaseudulle asuvalle lapselle tehtiin vuosittainen psykiatrinen arvio vuosina 1993-2000. Noin neljännes näistä lapsista edusti etnisesti Amerikan alkuperäisväestöä, loput olivat etnisesti kaukaasialaisia. Tutkimuksen puolessa välissä alueelle tuli kasino, joka alkoi maksaa alueen alkuperäisväestölle nousevaa rahallista korvausta. Korvauksen ansiosta 14 % tutkimukseen osallistuneista perheistä nousi pois köyhyydestä tutkimuksen aikana. Kyseisten perheiden lasten käytöshäiriöiden määrä väheni merkittävästi. Sen sijaan köyhinä pysyvien perheiden lasten lastenpsykiatrisen häiriön (masennus, ahdistus tai käytöshäiriö) riski pysyi selvästi korkeampana kuin ei-köyhien ja ex-köyhien perheiden lasten (lähde ja artikkeli luettavissa täältä). Käytöshäiriöiden vähenemistä selitti mediaattorina taloudellisten resurssien mahdollistama parempi lasten valvonta aikuisten taholta. Käytöshäiriöistähän siis tiedetään, että ne liittyvät usein paitsi perheen vuorovaikutusilmapiiriin, myös puutteelliseen lasten valvontaan (vrt. 8-vuotias skeittaa ulkona klo 21 asti, koska vanhempi/vanhemmat ovat työvuorossa).

Tutkimusten mukaan lapseen kohdistuva henkinen, fyysinen, seksuaalinen tai muunlainen väkivalta, laiminlyömiset ja muu kaltoinkohtelu vaikuttavat lapsen kehitykseen erittäin vahvan kielteisesti. Aivotutkimuksista tiedetään, että henkinen väkivalta vaikuttaa kehittyviin aivoihin aivan yhtä perustavanlaatuisesti kuin fyysinenkin. Väkivallan ja laiminlyöntien ennaltaehkäisemisen kannalta on tärkeä ymmärtää tällaisen toiminnan ja köyhyyden välinen suhde. Köyhyys lisää kaltoinkohtelevan ja laiminlyövän vanhemmuuden todennäköisyyttä, ja toisaalta kaltoinkohteleva ja laiminlyövä vanhemmuus aiheuttaa puolestaan mielenterveyden ongelmia. Köyhyyden vanhemmuutta haastavat vaikutukset liittyvät ilmeisesti ainakin stressiin ja sosiaaliseen deprivaatioon. Jo aiemmista taloudellisista lamavaiheista tiedetään, että niiden aikana lapsiin kohdistuva sekä perheväkivalta ja päihteiden väärinkäyttö lisääntyvät. Esimerkiksi “Great Recessionin” aikana USA:ssa 2007-2010 lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan liittyvien päävammojen määrä kaksinkertaistui! (lähde: tässä) Valitettavasti nykyinen koronan aiheuttama tilanne tuskin mitenkään poikkeaa näistä aiemmista tutkimuksista. Nyt jo on tiedossa, että lastensuojeluilmoitusten määrä on kasvanut Suomessakin (lähde: täällä)

Jos tilillä on 5 euroa, jolla pitäisi saada hankittua viikon ruuat, se on jo itsessään aikuiselle erittäin stressaava tilanne. Jos tilanteeseen liittyy lapsia tarpeineen (läksyt, harrastukset, pieneksi jääneet vaatteet, kiukuttelut, lasten joutuminen ongelmiin mm näpistely), mahdollisesti työnhakua tai etuuksiin liittyvää byrokratiaa, ulkopuolisuuden, häpeän ja osattomuuden kokemusta sekä kenties vieläpä ihmissuhdeongelmia, on ymmärrettävää, että kokonaisuus vaikuttaa niin vanhemman kuin lapsenkin mielenterveyteen! Ja tilanne vaikuttaa itse asiassa myös lapsen fyysiseen terveydentilaan. On ollut jo pitkään tiedossa, että sosioekonomisesti huono-osaisilla ihmisillä on enemmän fyysisiä sairauksia ja niihin liittyvää hoidon tarvetta. Mutta sydäntäsärkevää kyllä, lisäksi vaikkapa syöpähoitojen teho lapsen syöpään on parempi, jos lapsen perhe on sosioekonomisesti hyväosainen (katso uutinen täältä).

Köyhyyden vaikutusten minimoiminen tukee lasten mielenterveyttä

Koronan ja myös kaiken olemassa olevan tutkimustiedon johdosta olisi ajankohtaista pohtia, miten yhteiskunta voi kehittyä lievittääkseen köyhyyttä ja siihen liittyviä psykososiaalisia ongelmia. En ole sosiologi enkä poliitikko, joten otan tähän kantaa vain lastenpsykiatrian ammattilaisena. Mutta seuraavia nostaisin esille tärkeinä asioina:

  1. Ymmärretään, että köyhyys voisi koskea ketä tahansa, ja kuka tahansa voi huonolla tuurilla joutua turvaverkkojen ulkopuolelle. Puhutaan köyhyydestä ymmärtäväisesti ja häpeää sekä stigmaa lievittäen. Toivoisin myös medioiden jatkavan köyhyydestä kirjoittamista siten, että huono-osaisuuden kokemus välittyisi myös niille, joita asia ei muuten koske ja joilla rahaa riittää.
  2. Katsotaan, että kunnassa on neuvolaikäisten vakituinen terveydenhoitaja/jia, joka on matalan kynnyksen linkki odottaviin ja vauvaperheisiin. Hänen kauttaan perheillä syntyy luontevasti kontakteja sosiaalipalveluihin ja muihin tukiverkostoihin. Mikä tärkeämpää, hänen keskustelutuellaan, kotikäynneillään ja avullaan voidaan luoda hyväksyvän ja lämpimän psykososiaalisen tuen ilmapiiri, jolla on tutkimusten mukaan merkitystä erityisesti vähäosaisten äitien elämässä. Ja tämä taas säästää yhteiskunnalta pitkällä tähtäimellä aivan älyttömän paljon rahaa ja perheiltä kärsimystä (lähde: neuvolaa vastaavasta Nurse Family Partnership- ohjelmasta lasketut estimoidut säästöt vuoteen 2031 mennessä täältä).
  3. Hommataan kuntiin perhetyöntekijöitä, jotka saavat riittävän koulutuksen tarjotakseen perheille matalalla kynnyksellä paitsi maksutonta kotiapua ja lastenhoitoapua, myös luontevasti valmennusta myönteisten kasvatuskäytäntöjen haltuunottoon (ml. palkitseminen, kehuminen, väkivallattomat kasvatuskeinot). Perhetyöntekijän työ on vaativaa, joten heille soisin mielellään työssä jaksamista ja ammatillista kehittymistä tukevan työnohjauksen (samoin neuvolan terkkareille muuten!).
  4. Mahdollistetaan kunnassa nuorisotyön toteutuminen mahdollisimman monella tavalla nuorten saataville, myös iltatyönä. Nuorisotilat on pidettävä auki yömyöhään! Ne ovat niitä harvinaisia päihteettömiä kodinulkopuolisia tiloja, jonne nuoret voivat hakeutua mukavan tekemisen ja turvallisten aikuisten pariin.
  5. Huolehditaan siitä, että yhteiskunnassa on riittävän monia ja riittävän hyvin palkattuja sosiaalityöntekijöitä, joilla ei ole liikaa asiakkaita vastuullaan – jotta he ehtivät selvittää omien asiakkaidensa tilanteet perusteellisesti. Erityisen hyvän avun toivoisin kohdistuvan niille lapsille, jotka on sijoitettu kodin ulkopuolelle sekä heidän perheilleen, sekä toisaalta sijaishuollosta itsenäistyville nuorille (ns. jälkihuolto).
  6. Huolehditaan siitä, että sijaisperheet saavat kaiken mahdollisen tuen ja avun, joka on saatavilla. He tekevät tärkeää työtä sellaisten lasten kasvattajina, joilla mielenterveyden riskit ovat tavallista suuremmat. Huolehditaan lastenkotien riittävästä resursoinnista. Huolehditaan siitä, että lait ja ohjeet mahdollistavat niin lasten rajaamisen väkivallattomasti kuin myös sekä aikuisten että lasten turvallisuuden lastenkodeissa.
  7. Tarjotaan vähätuloisten perheiden alle kouluikäisille lapsille riittävän helposti paikka maksuttomaan varhaiskasvatukseen > psykososiaalisen deprivaation ennaltaehkäisy mahdollistuu ja usein myös perheiden jaksaminen paranee. Kehitysviiveiden huomioiminen ja niiden lievittäminen tapahtuu lisäksi tehokkaasti varhaiskasvatuksen kontekstissa.
  8. Pidetään huolta, että lapsiperheiden taloudelliset tuet pysyvät kohtuullisina ja niitä korjataan indeksien mukaisesti. Tämä tarkoittaa siis vanhempainpäivärahaa, hoitorahaa ja kaikkia niitä rahallisia tukia, jotka mahdollistavat vähätuloisten perheiden kohtuullisen elämän. Esimerkiksi rahallinen tuki vähävaraisille perheille lasten harrastusmaksuihin on usein välttämätön. Mitä tulee kuntoutuksiin, esimerkiksi Kelan vaatima vuosittainen 300 e omavastuu taksikyytien osalta kuntoutukseen ja takaisin kotiin on kestämättömän suuri useimmille perheille. Jos tuota rahaa ei onnistuta raapimaan kasaan, monen lapsen kuntoutus estyy (esimerkiksi neuropsykologinen lukikuntoutus toisella paikkakunnalla). Mielestäni lasten kuntoutusten osalta koko 300 euron omavastuu tulisi poistaa.
  9. Huolehditaan siitä, että oppilashuolto toteutuu kunnissa asetusten mukaan. Oppilashuollon palvelut varmistavat kaikkien, myös huono-osaisten lasten tarpeiden kohtaamisen matalalla kynnyksellä koulussa. Esimerkiksi em. neuropsykologinen tai muu kuntoutus järjestyy oppimisvaikeuksiin usein juuri oppilashuollon aloitteesta. Tämä on upea ja Suomessa erityisen hyvin mietitty toimintamuoto. Myös matalan kynnyksen psykologipalvelut ovat saatavissa lapsille ja nuorille oppilashuollon kautta. Psykologiresurssia on kuitenkin yleensä aivan liian niukasti. Sen on järjestyttävä kunnissa niin, että lasten kognitiivisen taitotason kartoittaminen mahdollistuu joustavasti, mieluiten puolen vuoden sisällä ammattilaisten pyynnöstä. Tällä on suuri merkitys niin oppimisvaikeuksien kuin myös lastenpsykiatrisen hoidon kannalta.
  10. Tarjotaan lapsille maksutonta tai erittäin edullista harrastustoimintaa koulupäivän oheen. Esimerkiksi Tampereella on “Harrastava iltapäivä”-toiminta, jonka ansiosta tarjolla on todella monenlaista mukavaa harrastusmahdollisuutta shakkikerhosta ja kokkikerhosta urheiluun kouluikäisille. Tämä mahdollistaa koululaisille turvalliset iltapäivät ja virkistävää tekemistä.
  11. Ollaan vanhempina tietoisia siitä, että kaikilla ei ole iltaisin tai iltapäivisin lämmintä ruokaa tarjolla, ja pyritään tarjoamaan omien lasten kyläileville kavereille mahdollisuus aterioida kyläpaikassa. Ilman kyselyitä. Pidän myös erinomaisena ideana, että kouluista myydään edullisesti ylijäänyttä kouluruokaa kuntalaisten tarpeisiin.
  12. Huolehditaan tarvittaessa verotuksen avulla, että hedelmät ja vihannekset sekä täysjyvätuotteet ovat kaikkien saatavilla. Huolehditaan siitä, että vähävaraisille perheille tarkoitettuihin ruokapaketteihin saadaan näitä terveellisiä elintarvikkeita.
  13. Annetaan kouluissa lapsille mahdollisuus aamupalaan koulun tarjoamana ainakin maanantaiaamuisin. On yleisesti opettajien kokemus, että osa lapsista ei saa riittävästi syödäkseen viikonloppuisin. Mikä varmasti hyvätuloisten on vaikea uskoa.
  14. Katsotaan kotiemme pihoissa ympärillemme – liikkuuko siellä lapsia omituisiin aikoihin? Miksi? Kysellään tuttujenm lasten kuulumiset ja puututaan pihoilla ja puistoissa mahdolliseen kiusaamiseen. Ollaan turvallisia aikuisia, joihin voi tarvittaessa tukeutua.
  15. Annetaan hyväkuntoisia leluja ja vaatteita kierrätykseen esimerkiksi yhdistysten kautta, jotka jakavat niitä maksutta tarvitseville lapsiperheille. Samaa reittiä esimerkiksi Hope ry:n kautta voi lahjoittaa lapsille ja nuorille (uusia) lahjoja vaikkapa jouluna. Joillekin lapsille yhdistysten kautta saadut lahjat ovat ainoita, jotka he saavat.
  16. Pyritään hienotunteisesti mahdollistamaan koulun retket muilla tavoin kuin vanhempia kuormittamalla. Vanhempainyhdistykset voivat hankkia rahaa esim. järjestämällä lastenjuhlia ja jakaa sitä luokkiin virkistystoimintaa varten. Vanhempainyhdistykset voivat myös hankkia lainattavia harrastusvälineitä koulun lasten käyttöön vapaa-aikaakin ajatellen. Esimerkiksi suksia ja luistimia tarvittaisiin nytkin.
  17. Huolehditaan, että lasten synttärikutsuilla lahjoihin ei liity ns. kilpavarustelua. Vanhemmat voivat halutessaan sopia summan, joka on ok käyttää lahjoihin. Tai kutsussa voi ilmoittaa, ettei lahja ole välttämätön.
  18. Pyritään tarjoamaan myös aikuisten harrastustoimintaan maksuttomia vaihtoehtoja. Toivoisin erityisesti yritysten tekevän yhteisvastuullista hyvää tässä asiassa: esimerkiksi aikuisten mielenterveyspalveluissa olisi usein liikunta- ja muita ryhmiä, joihin kaivattaisiin kipeästi sponsoria. Kävelylenkkien sijaan esimerkiksi uimahallireissu tai keilaus on jo vaihtelua monelle, mutta julkisin varoin näitä ei välttämättä saada järjestettyä. Lisäksi kirjastojen tulisi olla mahdollisimman pitkään auki, koska ne ovat matalan kynnyksen paikkoja, joissa on sekä mahdollisuus lukea että osallistua esimerkiksi luentoihin ja muihin tilaisuuksiin.
  19. Tervehditään ihmisiä kohteliaasti ja ollaan perusystävällisiä toisillemme siitä riippumatta, miltä ihminen näyttää ja kuinka varoissaan hän on. Inhimillinen ja ystävällinen kohtelu auttaa säilyttämään tunteen yhtäläisestä ihmisarvosta.
  20. Autetaan kaveria ja naapuria hädässä. On sitten kyse kaupassakäymisen avusta tai jostain muusta pienestä hyvänteosta, voimme tukea toisiamme moni tavoin ilmankin rahaa.
  21. Edit/täydennys listaan Twitter-kommentin perusteella: Yhteisöllisyyden ja vertaistuen vahvistamisella olisi paljon annettavaa ihmisille. Näkisin, että erityisesti mielenterveys- ja päihde- ja vaikkapa peliriippuvuusasioissa näistä kärsivien on tärkeä saada keskustella sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat kokeneet jotain samankaltaista ja toipuneet (esim kokemusasiantuntijat, ryhmät). Yhteisöllisyyttä koskien resilienssitutkimuksista tiedetään, että kokemus kuulumisesta johonkin ryhmään tai joukkoon on vahvasti myönteinen tekijä elämässä. Samoin mahdollisuus auttaa muita vahvistaa myös auttajan resilienssiä.

Vaikka lista on pitkä, siitä jäi varmasti puuttumaan paljonkin, ja myös tärkeitä asioita. Syynä on, että tein tämän tekstin päivystyksen jälkeisen päivän “koomassa”. Voit mieluusti täydentää listaani kommentoimalla kommenttikenttään, ja muokkaan tätä postausta vastaavasti. Köyhyyden vaikutusten ehkäisy on yhteinen asia!

Ajatusvääristymät – ja miksi lapsen tai nuoren vanhempaa pitäisi kiinnostaa

Viime aikoina on puhuttu paljon siitä, että lapset ja nuoret – ja mikseivät aikuisetkin – ovat kovilla koronarajoitusten vuoksi. Lasten ja nuorten on eri asiantuntijoiden puheenvuoroissa korostettu tarvitsevan mahdollisimman tukevaa arkea ( kuuntele aiheesta lisää täältä), johon kuuluu lähiopetuksena toteutuva koulu ja harrastukset. Pelätään, ja on varmasti hyvin todennäköistä, että kontaktirajoitusten vuoksi osa lasten ja nuorten avuntarpeesta jää pimentoon. Mutta. Tilanne on kauhean monimutkainen. Sairaaloissa on nytkin huomattava määrä koronapotilaita, ja tartuntaryppäitä tulee ilmi koko ajan. Haastavuuden lisäkerrointa syntyy virusmuunnoksista, jotka tartuttavat nopeammin ja tehokkaammin. Niinpä välttämättä varsinaista yhteiskunnan avautumista ei heti ole tiedossa.

Jos on nyt siis tällä hetkellä hyväksyttävä se asia, että koronan vaikutukset arkeen jatkuu, miten voisi tukea lasta tai nuorta silloin, kun hän vaikuttaa kärsivän tilanteen seurauksista?

Ajatuksista iloa ja hyvää mieltä

Kognitiivinen psykoterapia tutkii ihmisten mielen maailmaa ja on erityisen kiinnostunut siitä, miten ihminen ajattelee. Kognitiivisen psykoterapian viitekehyksen mukaan voimme jäsentää ihmisen kokemusmaailman seuraaviin osa-alueisiin: tunteet, ajatukset, kehollinen kokemus ja toiminta/käytös. Esimerkiksi kun vaikkapa vapaa-ajan suunnitelmani menee pieleen (tilanne), minua harmittaa (tunne), ajattelen “miksi piti näinkin käydä” (ajatus), kehossani tuntuu mahassa kihelmöintiä (keho), ja toimintanani menen murjottamaan tai vaikkapa sporttaamaan harmini pois (toiminta/käytös).

Kognitiivinen psykoterapia tai kognitiivinen käyttäytymisterapia (eng. Cognitive Behavioral Therapy, CBT) ovat nykytiedon mukaan erityisen hyviä hoitomuotoja niin lasten, nuorten kuin aikuisten masennus- ja ahdistuneisuusongelmiin. Ko. terapiat ovat usein verrattain lyhyitä eivätkä välttämättä vaadi vuosien sitoutumista puolin tai toisin. Esimerkiksi jo puolen vuoden terapia tai lyhyempi, kymmenen kerran hoito voi riittää, kun se fokusoidaan oikein. Itse tein psykoterapeuttiiopinnäytetyöni yhden kerran psykoterapiasta (voit katsoa yhden kerran psykoterapian esittelyvideon täältä). CBT:n sovelluksia on siis monenlaisia.

Mitä tekemistä CBT:llä on nykyisen koronatilanteen kanssa? Paljonkin. Nimittäin elämässähän tulee aina eteen vastoinkäymisiä. Vaikeuksia ja vastoinkäymisiä on olemassa laidasta laitaan, vaikkapa yksinäisyys, rahattomuus, sairastuminen, ihmissuhdeongelmat – tai korona lieveilmiöineen. Mutta toisin kuin usein ajatellaan, ihmisen hyvinvoinnin kannalta vastoinkäyminen sinänsä yleensä ei ole suurin ongelma vaan se, mitä ajattelemme näistä vastoinkäymisistämme. Ajatukset vaikuttavat olennaisesti niin tunteisiin kuin mielialaamme.

Otetaan lyhyt esimerkki. Kuvitellaan koululainen, joka haluaa uuden tietokoneen. Hän on pyytänyt tietokonetta synttärilahjakseen, mutta ymmärrettävästi aikuisten mielestä lahja on liian tyyris. Synttärilahjoja avatessaan koululainen pettyy raskaasti. Hän huutaa: “en koskaan saa mitä haluan! Olette tosi tyhmiä! Haluaisin mieluummin kuolla!” Kysymys kuuluu, kumpi oikeastaan on ongelma: 1) todellinen tapahtuma eli ettei lapsi saanut tietokonetta vai 2) se, että lapsen ajatus on, ettei hän koskaan saa mitään mitä haluaa ja tarvitsee? Itse ainakin tulkitsen, että nimenomaan jälkimmäinen ajatus (eikä siis se vastoinkäyminen eli tietokoneetta jääminen) on ärsyttävä, ahdistava ja suorastaan haavoittava. Että ei koskaan saa mitä haluaa. Ei ihme, että lapsen reaktiona on haukkua toiset pystyyn ja samaan hengenvetoon tokaista, että haluaa kuolla.

Tässä tullaankin siten tärkeään asiaan. Kognitiivisen kehyksen mukaan tunteisiin emme voi kovin helposti vaikuttaa. Niitä tulee ja menee, ja tunteet ovat väistämättömiä kuten meren aallot. Sen sijaan ajatuksiimme voimme vaikuttaa. Ja riippuen ajatusten sisällöstä, myös tunteet muuttuvat. Viitaten yllä olevaan esimerkkiin: on ihan eri asia ajatella, että “tällä kerralla en saanut mitä halusin ja toivoin” (varsinkin jos aikuinen vielä suhtautuu lapseen myötätuntoisesti) kuin “en koskaan saa mitä haluan.” Edellisessä on kyse realistisesta, todenmukaisesta ajattelusta. Jälkimmäinen taas on esimerkki ajatusvääristymästä.

Mitä ajatusvääristymät ovat?

On tärkeä ymmärtää, että ajatukset eivät aina ole täysin totta. Ajatusvääristymät ovat mielen tekemiä tulkintoja ja päätelmiä, jotka eivät vastaa todellista tilannetta. Niitä on meillä jokaisella, emmekä yleensä kiinnitä niihin paljoakaan huomiota. Kuten yllä kuvasin, ajatusvääristymät kuitenkin vaikuttava muun muassa tunteisiimme ja mielialaamme, joten niiden ymmärtäminen ja havaitseminen on monelle tärkeää – erityisesti silloin, kun kohtaa vastoinkäymisiä, jotka ovat omiaan pistämään mielen matalaksi.

Ajatusvääristymistä on erinomainen osio Mielenterveystalon sivustolla Haasta huolesi -osiossa, josta alla oleva lista on muokattu ja laajennettu. ¨Voit kenties löytää listasta omia tai lapsesi/nuoresi ajatusvääristymiä. Olen alla myös luetellut joitakin tapoja, joilla nämä vääristymät voisi kotona kohdata.

Tunnistatko itselläsi/lapsellasi seuraavia ajatusvääristymiä?

  1. Suodattaminen: Huomio kiinnitetään kielteisiin asioihin ja myönteiset puolet unohdetaan. Esimerkki: englannin sanakokeeseen tulee 70 sanaa, joita lapsi alkaa opiskella. Kohta alkaa valitus: “en osaa yhtään…en opi näitä…” Käy ilmi, että lapsen on vaikea muistaa noin kymmenen sanan kirjoitusasua. Mutta hän jättää täysin huomiotta, että osaa itse asiassa suurimman osan eli noin 60 sanaa. Eli miten kamppailla suodattamista vastaan lapsen tai nuoren elämässä: kiinnitä tietoisesti huomion valokeila myönteisiin seikkoihin ja onnistumisiin, joita lapsi tai nuori ei syystä tai toisesta tiedosta.
  2. Mustavalkoajattelu: Asiat nähdään ääripäiden kautta, eli joko erittäin huonoina tai erittäin hyvinä, eikä harmaan sävyjä ole. Esimerkkinä nuori, joka kokee olevansa maailman surkein sarjakuvahahmojen piirtäjä. Toiset ovat loistavia sarjakuvahahmojen piirtäjiä. Vain oma nuoresi on “huono”. Miten kamppailla mustavalkoajattelua vastaan: etsitään aktiivisesti todenmukaisia välimuotoja. Nuori on parempi sarjakuvahahmojen piirtäjä kuin osa hänen luokkalaisistaan. Osaa taas hän on heikompi piirtäjä, mutta kaiken kaikkiaan keskivertoa parempi. TAI: etsitään asioita, joita nuori osaa piirtää paremmin kuin muut. TAI: mietitään, missä asioissa nuori on taitava ja pärjää muille.
  3. Yliyleistäminen: Yksittäistapaukset yleistyvät liiallisesti mielessä. Esimerkkinä perusterve nuori, joka pelkää kuolevansa koronaan. Hän on lukenut uutisista, että joku yhdysvaltalainen samanikäinen henkilö on menehtynyt kyseiseen sairauteen. Näin ollen nuori päättelee, että hänen oma kuolemanriskinsä on suuri, ja kieltäytyy menemästä kouluun tartunnan pelossa, vaikka tilastojen mukaan valtaosa nuorista sairastaa koronan lievähkönä flunssan/influenssan kaltaisena tautina. Miten kamppailla yliyleistämistä vastaan: todetaan tosiasiat. Osa asioista on todennäköisempiä kuin toiset. Esimerkiksi huvipuistolaitteen hajoaminen kesken ajelun on äärimmäisen epätodennäköistä. Näin ei yleensä ottaen ole käynyt, joten huvipuistossa käyminen on suhteellisen turvallista. Sama pätee koronatartuntoihin nuorella henkilöllä.
  4. Ajatusten lukeminen: Henkilö uskoo tietävänsä, mitä muut ajattelevat tai kokevat. Esimerkkinä nuori, jolla on upouusi kampaus, josta hän on kuitenkin epävarma. Epävarmuus saa nuoren tulkitsemaan, että kaikki muut nuoret, jotka vilkaisevatkin häneen, arvostelevat hänen hiuksiaan. Miten kamppaillaan ajatusten lukemista vastaan: vanhempi voi pohtia nuoren kanssa, mistä hän tietää, että muut ajattelevat juuri häntä? Mistä ylipäätään voi tietää, mitä toisen mielessä liikkuu? Onko tilanteita, jolloin voi arvata toisen kokemukset tai ajatukset ihan väärin? Onko niin koskaan käynyt?
  5. Katastrofointi: Pahimman mahdollisen vaihtoehdon oletetaan tapahtuvan. Esimerkkinä lapsi, joka on aloittanut puukäsityöt koulussa. Häntä pelottaa mennä tunnille, koska hän ajattelee: “mitä jos sahaan käteeni?” Mielikuvissa käteen sahaaminen tuntuu pelottavalta ja realistiselta vaihtoehdolta. Miten kamppailla katastrofointia vastaan: lapselle opetetaan ajatuksen pysäyttäminen. Kun pelottava ajatus tulee mieleen, sille sanotaan STOP ja ajatellaan jotain muuta mukavampaa. Lasta voi myös ohjata tekemään jotain, jolla ajatuksen saa pois mielestään (esimerkiksi leikki tai pelaaminen). TAI katastrofiajatuksen voi ns. ajatella loppuun: “jos sahaisin käteeni, sitten siitä tulisi hirveästi verta, kaikki olisivat kauhistuneita, paikalle tulisi koulun terveydenhoitaja, kutsuttaisiin ambulanssi, minut vietäisiin ommeltavaksi”. Kun katastrofiajatus ajatellaan loppuun, lapsi huomaa, ettei seuraus olekaan niin hirveä kuin mitä hän on ajatellut.
  6. Suurentelu: Vaikeudet koetaan suurempina kuin ne ovat. Esimerkkinä nuori, jonka vakavaluonteinen jääkiekon harrastaminen on pitkälti estynyt koronapandemian vuoksi. Nuori on tuonut esille, että tämä todennäköisesti pilaa hänen mahdollisuutensa saada jääkiekosta itselleen uran. Miten kamppailla suurentelua vastaan: etsitään ajatteluun suhteellisuutta. Vanhempi voi todeta, että tässä pandemiatilanteessa kaikki maailman jääkiekkoa harrastavat nuoret kokevat samoja vaikeuksia. Näin ollen heihin verrattuna oman nuoren treenien estyminen ei johda mahdollisen uran menetykseen, koska kaikki joutuvat vähentämään treenaamista. TAI etsitään esimerkkejä henkilöistä, jotka ovat vastaavissa tilanteissa selviytyneet ja kyenneet onnistumaan. Vanhempi voisi kertoa vaikka tunnetusta jääkiekkoilijasta, joka on kyennyt loukkaantumisen ja pitkän toipumisenkin jälkeen palaamaan ammattilaiskentille.
  7. Henkilökohtaistaminen: Toisten henkilöiden reaktioiden oletetaan kohdistuvan aina juuri itseen. Esimerkkinä nuori, joka tulkitsee, ettei hänen opettajansa pidä hänestä, koska opettaja näyttää käytävällä vastaan tullessaan kasvoiltaan kireältä ja huolestuneelta. Nuoren tulkinnan mukaan tämä osoittaa, että opettaja kokee nuoren ärsyttävänä. Miten kamppailla henkilökohtaistamista vastaan: etsitään todenmukaisempia ajatuksia. Liittyvätkö kaikki toisten ihmisten negatiiviset eleet, ilmeet ja tunnetilat tai ilmaisut aina nuoreen itseensä? Onko mahdollista, että opettaja olisi kokenut jotain muuta mieltään kuohuttavaa tai stressaavaa, mikä näkyi opettajan ilmaisussa?
  8. Pitäisi ajattelu: Omaa ja toisten käyttäytymistä arvioitaessa käytetään ehdottomia ja jäykkiä sääntöjä. Esimerkkinä koululainen, joka ajattelee “minun pitää saada kokeista kymppi.” tai “minun pitää olla aina ystävällinen pikkusisarilleni.” Miten kamppailla pitäisi-ajattelua vastaan: haastetaan jäykkiä ajatuskulkuja. Miksi kymppi pitäisi aina saada? Entä miksi pitäisi aina olla ystävällinen? Koskeeko sääntö vain omaa lasta vai kaikkia muitakin? Tietääkö lapsi jonkun, joka olisi ollut aina ystävällinen kaikille? Onko siinä mitään huonoja puolia, jos pitää aina saada kymppi kokeesta? Olisiko siitä jotain haittaa, jos voisi ajatella, että vähempikin riittää?
  9. Itsen syyttäminen:  Ikävien tapahtumien uskotaan olevan aina omaa syytä. Esimerkkinä vanhempi, jonka lapsi on sairastunut koronaan. Vanhempi ajattelee, että “jos vain olisimme jättäneet käymättä ruokakaupassa, lapsi ei olisi saanut tartuntaa.” Miten kamppailla itsen syyttämistä vastaan: kuinka paljon vastoinkäymisestä todella on minun vastuullani? Kuinka paljon on jonkun muun vastuulla? Onko niin, että ruokakaupassa on pandemiasta huolimatta käytävä? Mitä olisi tapahtunut, jos ruokakaupassa käyminen olisi jäänyt hoitamatta (= perheessä olisi jossain vaiheessa loppunut ruoka).
  10. Itsensä tunnustuksetta jättäminen: Tässä ajatusvääristymässä hyvien asioiden ajatellaan johtuvan tuurista tai ne ovat muiden ansiota. Omalla ponnistelulla ei ole vaikutusta onnistumisiin. Esimerkkinä nuori, joka on saanut matematiikan kokeesta arvosanaksi 9, vaikka yleensä saa arvosanoja lähempänä 7-8. Nuori ajattelee, että hyvä arvosana liittyi onnenpotkuun, vaikka vanhempi näkee, että tämä on työskennellyt kovasti arvosanansa eteen. Miten kamppailla tunnustuksetta jättämistä vastaan: vanhempi voi haastaa nuoren käsitystä siitä, mistä hyvä arvosana johtuu. Voidaan yhdessä miettiä, voiko hyvän arvosanan yleisesti ottaen saada hyvällä tuurilla? Mitkä muut asiat selittävät hyvää suoriutumista erilaisissa elämän asioissa? Onko harjoittelulla merkitystä?

Lopuksi

Ihmisen elämää värittävät tyypillisesti useat vastoinkäymiset. Itse asiassa, mikä tahansa isompi hanke tai tavoite vaatii loputtomasti kärsivällisyyttä ja “pään hakkaamista seinään”, toisin sanoen pettymystensietokykyä. Ymmärrys siitä, että vastoinkäymiset toisaalta kuuluvat elämään, mutta samanaikaisesti osan niistä voi voittaa ja kääntää lopulta edukseen, on tärkeä asia jokaiselle lapselle ja nuorelle omaksua. Tällainen ymmärrys näet automaattisesti tarkoittaa, että lapsella on resilienssiä, selviytymisen taitotilaa ja kapasiteettiä kohdata erilaisia ongelmia (täältä voit lukea asiasta lisää). Lapsille olisikin mielestäni opetettava niin kodeissa kuin kouluissa sitä, miten joustavan ajattelun avulla omia vaikeuksia voi tarkastella vähän realistisemmin ja toisaalta lempeämmin. Joustavan ajattelun avulla voi itse asiassa ehkäistä niin uupumusta, ahdistusta kuin masennustakin.

Joten kun koronapandemian johdosta lapset ja nuoret ovat nyt enemmän kotosalla, ehdotan, että otatte tämän tekstin tai muiden vastaavien tiedonlähteiden avulla perheessä erilaiset ajatusvääristymät puheeksi, mietitte minkälaisia vääristymiä näette ympärillänne tai teillä itsellänne on, ja pohditte, miten omia ajatusvääristymiä voisi lähestyä niin, että ajatukset muuttuisivat todenmukaisemmiksi (= yleensä myönteisemmiksi). Tämä on yksi keino vaikuttaa omaan tai perheenjäsenten elämänlaatuun tässä haastavassa ja monimutkaisessa pandemiatilanteessa.

Ja voimia kaikille koronan päihittämistä odotellessa!

Lisää aiheesta kiinnostuneille:

Eri psykoterapiamuotojen esittely Mielenterveystalon sivuilla.

Mielenterveystalon Omahoito-ohjelmien osioissa Ahdistuksen kesyttäminen, työkaluja vanhemmalle -ohjelma, joka perustuu CBT:hen

Mielenterveystalon Omahoito-ohjelmien osioissa Ahdistuksen omahoito-ohjelma (aikuisille)

Mielenterveystalon Omahoito-ohjelmien osioissa Masennuksen omahoito-ohjelma (aikuisille)

Kirja: Arto Pietikäinen: Joustava mieli

Artikkeli Cognitive-Behavioral Therapy for Adolescent Depression and Suicidality. AnthonySpiritoPhD, ABPPaChristianneEsposito-SmythersPhDbJenniferWolffPhDcKristenUhlBSd , 2011 Child and adolescent psychiatric clinics of North America ( artikkeli saatavilla ilmaiseksi ainakin Research Gaten kautta)

Podcast Psychiatry & Psychotherapy Podcast, jakso “Vulnerability and Imposter Syndrome with David Burns”. Tässä podcast-jaksossa kaksi eri viitekehystä edustavaa psykoterapeuttia ja psykiatria keskustelevat. Dr Puder pääsee kokemaan Dr Burnsin kanssa livenä hetken verran CBT:tä. Kannattaa aloittaa kuuntelu kohdasta 36 min, jossa Dr Burns ensin kuvaa CBT:n lähestymistapaa erään potilaansa paniikkikohtausten hoitamiseen, ja tämän jälkeen fokus siirtyy Dr Puderin omaan elämään ja muutostilanteen kohtaamiseen sekä tähän liittyviin ajatusvääristymiin/ajatuksiin ja niiden muokkaamiseen. CBT:tä kuvaava osio kestää jaksossa noin 20 min.

Ja toki käytän tilaisuuden hyväkseni mainostaakseni meidän omaa kirjaa Kuinka kiukku kesytetään, joka myös perustuu CBT:hen. 🙂

Uupumattomuuden illuusio ja siitä pääseminen

Tämä teksti on omistettu erityisesti lääkäreille mutta yhtä lailla muillekin sote-alan työntekijöille, jotka ovat joskus kokeneet uupumusta työssään ja elämässään.

Lääkärisuorittajat

Eräs minulle tärkeä ihminen on sanonut kerran, että ei ole olemassa lääkäreitä, jotka eivät persoonaltaan olisi itseään kohtaan vaativia. Se on tietenkin hyvin luonnollista. Lääketiedettä lukemaan on suhteellisen vaikea päästä. Tarvitaan paljon työtä jo pääsykokeiden selvittämiseksi. Lääkärin ammatissa tietynlainen pilkuntarkkuus ja vaativuus ovat oikeastaan ammattiin sopivia ominaisuuksia. Lääkäreillä ei ole yleensä kovinkaan paljon varaa virheiden tekemiseen – ja he ottavat virheensä hyvin vakavasti. Se on ammatillisen kehityksen edellytys, ja se on myös potilaiden etu. Mutta se on myös persoonan rakenteen kysymys.

Lääkärien koulutuksessa on perinteisesti pistetty paljon painoarvoa suoriutumiseen. Opiskelu on vahvasti koulumaista lukujärjestyksineen, tentteineen, etenemisineen. Opetus nojaa lähiopetukseen, eli paikalla on oltava. Esimerkiksi erilaisten poliklinikoiden seuraaminen on (ymmärrettävästi) pakollista, samoin monenlaiset vapaa-aikaakin toisaalta verottavat aktiviteetit, kuten arvostettu “synnäriviikko” aikanaan, jossa lääkäriopiskelijat seurasivat synnytysten kulkua ja näkivät niihin liittyviä tärkeitä toimenpiteitä. Moni uppoutuukin opintoihin täydellä teholla saadakseen niistä kaiken irti. Monella on toive siitä, että voi tehdä ammatissaan aikanaan jotain merkityksellistä. Jotkut haaveilevat myös loistokkaasta urakehityksestä. Jotkut -minä muiden mukana -tekivät alaan liittyviä lisähommia, kuten tutkimusta opintojen ohella. Ahdistus siitä, osaako riittävästi, oli ja on varmaan vieläkin opiskeluaikana yleistä.

Erityisen tärkeänä lääkärikoulutuksessa pidetään potilaiden oikeutta saada hyvälaatuista hoitoa. Kukaan lääkäri ei missään nimessä halua vahingoittaa potilasta. Laadukas lääketieteellinen hoito edellyttää oman alan jatkuvaa seuraamista. Minullekin kotiin tulee vähintään 5 erilaista ammattilehteä ja lisäksi seuraan säännöllisesti uutiskirjeitä ja artikkeleita tietokannoista. Työn rajaaminen vapaa-ajasta on siis lähtökohtaisesti haastavaa. Osin tähän liittyy myös vahva omistautuminen työlle, joka on sote-alalla tavallista.

Kolmas keskeinen suorittamiseen liittyvä kysymys on yleisestikin asiakastyön ydintä. Lääkärihän on samaan aikaan asiakaspalvelija (eli toimii yhteistyössä ja pyrkii auttamaan ja tukemaan potilasta) ja toisaalta terveyden tai erikoisalansa asiantuntija (jolloin hän joutuu tekemään toisinaan ikäviä rajauksia tai edistämään asiaa, jota potilas ei oikeastaan toivo). Asetelma on joskus itsessään kuormittava. Miten pysyä yhteistyössä ja edistää samanaikaisesti potilaan hoitoa näyttöön perustuen? Paljon varsinkin nuorien lääkärin energiaa menee tämän ilmiön pohtimiseen.

Lääkäriyden suhde uupumisriskiin

Lääkäriys on monille elämäntapa. Osalla kaveripiiri muodostuu pääasiassa toisista lääkäreistä. Moni nauttii ammatillisten ambitioiden täyttymisestä ja haastavien keissien pohtimisesta vapaa-ajallakin. Ei ole harvinaista, että lääkäri tekee ns. virkatyön ohella esimerkiksi yksityisvastaanottoa. Vapaa-aikaa ei välttämättä jää paljoakaan varsinkaan erikoistumisaikana. Öitä valvotaan päivystäen, mikä vaikuttaa unen määrään ja laatuun. Samaan aikaan vastuu painaa muuallakin. Lääkärien lapset taitavat tyypillisesti olla pitkiä hoitopäiviä päiväkodissa. Ammatti vaatii toki niin, jos on oltava klo 0730 leikkaussalissa. Mutta ymmärrettävästi tämä on myös haaste elämänlaadun kannalta.

Lääkäreiden välillä on yleensä syvä kunnioitus ja yhteistyöhalu, jota kollegiaalisuudeksikin kutsutaan. Se on ennen kaikkea hyve ja suoja, koska vahva professio auttaa sietämään raskaita juttuja työssä. Kollegiaalisuus on mielestäni ongelma lähinnä silloin, jos sen varjolla jäädään marmattamaan epäkohdista ilman, että epäkohtaa nostetaan suoraan esille (esimerkiksi lääkärin päihdeongelmaa). Kollegiaalisuushan ei toki sitä tarkoita. Ammatillista kilpailua esiintyy lääkärikunnassa kollegiaalisuudesta huolimatta. Joskus se on raakaakin peliä. Se voi pahimmillaan johtaa mm. toisten ammattilaisten taitojen väheksymiseen oman hännän nostamiseksi. Ammatilliset erimielisyydet saattavat vaikuttaa väleihin epävirallisemmissakin yhteyksissä. Piirit ovat Suomessa aika pienet. Somessa voidaan myös käydä ammatillista tai muuta vääntöä ikävällä tavalla, ja joskus arvostelu menee henkilöön. Kiusaamistakin voi ilmetä. Tällaiset kokemukset ovat omiaan luomaan (työ)pahoinvointia ja väsyneisyyttä varsinkin, jos status ja ammatillinen asema sattuvat olemaan olennainen osa identiteettiä.

Kolmantena asiana nostan massiivisen työkuorman vaikutuksen ihmisen suorituskykyyn ja psyykeeseen. Kuten alussa mainitsin, suuri osa lääkäreistä on persooniltaan jossain määrin vaativia suhteessa itseen ja omaan suoritukseen. Monella erikoisalalla (kuten omallani) työmäärä on harmillisen usein aivan liiallinen suhteessa tekijöiden määrään. Tähän on lukemattomia syitä, kuten suomalainen byrokratia, työnjaon ja toisinaan myös esimiestyön käytännöt, perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon rajankäynti ja keskinäinen pallottelu, sekä ennen kaikkea psykiatrian eri aloja koskien tällä hetkellä uskomattoman nopeasti nousevat lähetekäyrät ilman riittävää henkilöstöresurssin lisäämistä (sama koskee muuten myös silmätauteja!). Eli käytännössä työajalla ehditään ratkaista vain osa yksikköön kohdistuvasta paineesta, jotkut potilaat jäävät väistämättä jonoihin ja odotuslistoille, potilaat ja työntekijät ovat tyytymättömiä tilanteeseen, ja erilaiset pienet ja isommat ongelmat kasaantuvat… Suorittamiseen taipuvainen lääkäri saattaa alkaa syyttää itseään siitä, jos hänelle osoitettu urakka käy kohtuuttomaksi. Tyypillinen suorittajan pyrkimys selviytyä tilanteesta on ylikompensoida eli alkaa tehdä lisää ja tehokkaammin: ottaa enemmän potilaita, tiivistää käyntejä, suorittaa enemmän toimenpiteitä, venyttää päivää… jopa puhua nopeammin! Ylisuorittaminen on kuitenkin keskeinen uupumisen siemen.

Ylisuoriutumisesta uupumukseen

Kun lääkäri on toteaa, ettei hän suoriudu työkuormastaan ja on siksi alkanut ylisuorittaa, käynnistyy varsinainen uupumuskierteen pyörre. Aluksi voi tuntua siltä, että omaan työhön löytyy hallinnan tunnetta, kun ehtii saada ns. pöydän puhtaaksi. Mutta keskeistä on ymmärtää, mistä ylimääräinen työhön käytetty energia, aika ja vaiva itse asiassa päivittäin otetaan: se maksetaan työntekijän omasta vapaa-aikaan ja palautumiseen tarkoitetuista voimavaroista.

Näin se työntekijä, joka on jo valmiiksi hieman väsähtämässä, alkaa käyttää enenevästi tarpeellisia voimiaan työkuorman hallintaan. Monet eivät vielä tässä vaiheessa kerro esimiehelleen asiasta mitään. Tähän liittyy uskomuksia, että mistä tahansa työkuormasta suoriutuminen on pakko. Ylikompensointi eli liiallinen oman työn tehostaminen on keino välttää ahdistavat ajatukset, jotka väittävät vaikkapa seuraavasti: “jos et suoriudu työstäsi, olet huono lääkäri/ihminen.” tai “muut ovat sinua tehokkaampia, ja kukaan muu ei valita tästä asiasta, joten et osaa riittävästi.” tai “olet väärällä alalla, sinusta ei ole tähän”. Myös vastuunkantotaipumus vaikuttaa. Lääkäri saattaa tiedostaa, että oman alan ammattilaista on hyvin vaikea löytää paikkaamaan, jos hän sopeuttaisi omaa toimintansa, eli vaikkapa itse jäisi sairauslomalle.

Tietysti on myös paljon merkittäviä työn ulkopuolisia tekijöitä, jotka vaikuttavat uupumiskierteeseen. Jos sattuu olemaan pieniä lapsia, sairastamista tai ikääntyviä läheisiä, voimavaroja menee palautumisen ohella heidän hyväkseen. Lääkärikunta on naisistunut ja moni nainen jonglööraa muutenkin monella pallolla samaan aikaan. Usein työuupumus ei riipukaan ainoastaan työstä sinänsä, vaan myös elämän olosuhteista, joiden muodostaman myrskyn ja kuohunnan keskellä pieni ihminen värisee.

Monelle tulee sitten äkkipysähdys. Eräänä päivänä ei vain pääse sängystä ylös. Tai keho lakkaa toimimasta. Tai itkusta ei tule loppua. Toipuminen on hidas prosessi, eikä siinä suinkaan riitä, että useimmiten liiallista työmäärää kohtuullistetaan, vaan yksilön (ja työnantajan!!!) on pohdittava juurta jaksain, miten työn voi tehdä kestävällä tavalla. Onko työtehtävä sellainen, että siitä on ylipäätään mahdollista selvitä? Onko työolosuhteita muutettavissa? Onko työntekijällä varaa tehdä pienempää työaikaprosenttia tai muuten sopeuttaa asioita siten, että ehtii levätä? Näissä pohdinnoissa auttaa työterveyshuolto. Lisäksi omaa elämää on ruvettava muutenkin rukkaamaan eri mallille: jokainen tarvitsee lepoa ja palautumista – miten sitä järjestetään? Miten saa riittävästi unta? Entä ravinnon ja liikunnan tilanne? Miten tuoda joustoa joustamattomaan elämäntilanteeseen? Mistä saada iloa, naurua ja rakkautta? Miten voi saada lisää tukea läheisiltä? Psykoterapiakin voi auttaa pohtimaan uupumiseen liittyviä tunteita ja tekijöitä.

Omaa kokemusta

Omalla kohdalla läheltäpiti-tilanteesta on jo monta vuotta. Muistan, että oli jokin syksy, pimeä aika vuodesta, jolloin usein muutenkin tunnen väsymystä. Olin sairastunut flunssaan ja toipumassa, kun eräänä iltana aivan yllättäen tunsin voimieni loppuvan. Oli yhtäkkiä vaikea hengittää. Huimasi. Syke tuntui omituisen korkealta. Ensimmäinen ajatus oli: nyt olen sairastunut vakavasti! Sohvalla lepäillessä olo alkoi pikku hiljaa kohentua. Seuraavana päivänä työhön palaaminen oli kuitenkin omituista. Tuntui, että henki salpautui pienestäkin ongelmasta. Päivä tuntui rämpimiseltä, suorastaan koettelemukselta. Halusin vain olla yksin. Pään sisällä alkoi syntyä paniikkiajatuksia: “mitä jos kuolen nyt? Mikä minua vaivaa?” Kun ongelma jatkui jonkin aikaa, vasta pikku hiljaa aloin ymmärtää, että kyseessä oli fyysisenä tuntuva uupumuksen esioire, jonka taustalla oli pitkään jatkunut, kohtuuttoman puolelle vahingossa ja salakavalasti liukunut työkuorma ja siihen liittyvä ylikompensaatiotaipumus, jota en edes itse huomannut. Ylirasituksen korjaantuminen kesti ehkä yllättävänkin pitkään, ja vaikka en suosittele ylirasittumista kellekään, itse sain siitä erittäin hyvän kasvukokemuksen. Sinä aikana, kun sekä kehoni että mieleni palautui rasituksesta, tein tärkeitä periaatepäätöksiä oman elämän ja vapaa-ajan sopivasta suhteesta, omasta elämänlaadustani, prioriteeteistani ja palautumisen merkityksestä. Päätin alkaa toimia arvojeni mukaisesti ja sanoa ei, jos en johonkin pystynyt tai irronnut. Päätin myös, että jos en pysty toimimaan työssäni kohtuullisin ponnistuksin, kyseinen työ ei ole minua varten.

Lopuksi

Joskus lääkärit kuvittelevat olevansa haavoittumattomia. Uupumattomuus on kuitenkin vain illuusio. Kokemukseni mukaan ne, jotka eivät ikinä olisi voineet kuvitella uupuvansa, ovat usein isoimmassa vaarassa tipahtaa totaalisen polvilleen burnoutin vuoksi. Ehkä siksi, että uupuminen voi tuntua häpeälliseltä ja nololta, minkä vuoksi sen kieltää liian pitkään. Todellisuudessahan jokainen on uupumisriskissä, jos yksilöön kohdistuu liikaa kuormitusta.

Toisaalta työuupumus on mielestäni nimenomaan organisaation, ei yksilön, epäonnistuminen. Työ olisi aina järjestettävä sote-alallakin niin, että uupumisriski on huomioitu ja työtehtävä on ylipäänsä mahdollinen. Esimiehenä viisautta on lisäksi odottaa alaisilta kohtuullisuutta, ei parasta mahdollista suoriutumista jokaisena hetkenä. Toinen tutkimusten mukaan tärkeä asia on mahdollisuus vaikuttaa omaan työhön, sen järjestämiseen ja vuorojen sekä lomien aikatauluihin. Työssä olisi myös oltava iloa ja huumoria, jakamista ja yhteyttä toisiin. Ne ovat erityisen hyviä uupumuksen vastavoimia.

Samaan aikaan yksilön on kuitenkin opeteltava omien rajojen piirtämistä. Omat rajat kannattaa kognitiivisesta näkökulmasta liittää erityisesti arvopohjaan. Arvostatko perhettä ja parisuhdetta? Sitten sinun kannattaisi panostaa niihin ja jättää työelämä hieman vähemmälle huomiolle, menee siellä sitten hyvin tai huonosti. Tai mittaatko omaa arvoasi työsuoriutumisen kautta? Löytyisikö sinulle kuitenkin jokin vähän armollisempi mittari? Lääkäreiden työuupumuksen osalta suurimmat riskit liittyvät oman vaativuuden, ammatin vaatimusten, työn imun ja ammatti-identiteetin ympärillä oleviin ilmiöihin. Näitä kannattaa jokaisen tykönänsä miettiä.

Uupumus on asia, jonka suhteen pitäisi sote-alalla olla koko ajan hereillä. On monitoroitava niin kehon kuin mielen oireitakin: miten voin? Onko asiat hyvin? Minkälaisia ovat elämäntapani? Voinko jatkaa näin vaikkapa seuraavat 5-10 vuotta?Olenko kuormittunut (vähän, keskipaljon vai paljon)? Mitä voin tehdä helpottaakseni tilannetta? Onko tehtävä ratkaisuja? Jos en tee niitä, minkä hinnan maksan? Itse olen käytännössä käyttänyt ohjenuoranani, että 20 % voimavaroista pitäisi olla vielä jäljellä tavallisen työpäivän lopussa. Joskus on tosissaan säästeltävä ja muokattava toimintaympäristöä, jotta tähän pääsisin. Mutta pyrin siihen, koska se on minulle hyväksi. Voisitkohan ajatella samoin?

Tavallisimpia hassuja uskomuksia lasten mielenterveyshoitoon liittyen

Marras-joulukuu ja huhti-toukokuu ovat työssäni sesonkiaikaa, joten blogin kirjoittaminen on jäänyt väistämättä vähemmälle huomiolle. Olen kuitenkin mielessäni pyöritellyt mm. kliinisen työssä syntyneitä ajatuksia siitä, mitä hassuja tai puutteellisia käsityksiä lasten mielenterveysoireisiin usein liittyy.

Se, mitä ajattelemme mielenterveydestä ja psyykkisestä hyvin- tai huonovointisuudesta taustoineen, vaikuttaa väistämättä siihen, mitä odotamme ja toivomme psykiatriseen hoitoon tullessa. Uskomuksemme ja ajatuksemme vaikuttavat luonnollisesti myös siihen, miten hoito todellisuudessa vastaa näihin odotuksiin.

Tein pienen luettelon tavallisimmista vähän hassuista uskomuksista, joita työssäni kohtaan ja jotka liittyvät lapsen mielenterveyshoidon järjestämiseen.

  1. “Olisi hyvä, että lapsi saa käydä asioita läpi ammattilaisen kanssa.”

Tähän kommentoin vain: tavallaan ymmärrän kyllä, mitä tällä tarkoitetaan. Valmistunhan itsekin aivan pian lasten ja nuorten yksilöpsykoterapeutiksi. Ja tiedän hyvin, että esimerkiksi monille aikuisille ja nuorille tekee toisinaan hyvää puhua asioistaan jonkun ulkopuolisen, myötätuntoisen tahon kanssa.

Kuitenkin alle murrosikäinen lapsi on sillä tavalla eri asia, että hän elää yleensä voimakkaasti tätä hetkeä. Monet lapset eivät koe voimakasta tarvetta puida asioita samalla tavalla kuin aikuiset usein kokevat. Lapsi ei myöskään hahmota aikaa, syys-seuraussuhteita ja vaikkapa ihmissuhteen vivahteita aivan samalla tavalla kuin aikuinen. Lapsen mielenterveyden hoitaminen ei siksi aina tarkoita, että lapselle on annettava mahdollisuus yksilöllisiin keskusteluihin ammattilaisen kanssa. Tai toisaalta tehokkainta mahdollista hoitoa ei välttämättä ole yksin lapseen kohdistuva yksilöpsykoterapia.

Lapsen mielenterveysongelmien lievittäminen voi sen sijaan tarkoittaa esimerkiksi arjen mielekkyydestä huolehtimista ja vanhemman tukemista kasvatustehtävässä monin tavoin. Sellaiseen ratkaisuun päätyminen ei suinkaan ole psykiatrisen hoidon laiminlyöntiä, kuten joskus väitetään, vaan fokusoimista tärkeimpiin asioihin, jotka kasvattavat alle murrosikäisen lapsen resilienssiä (josta olen kirjoittanut esimerkiksi täällä).

Sanon joskus luennoidessani, että lapsen tietää saavan riittävästi tukea omassa ympäristössään, kun hän voi keskittyä erityisesti omiin juttuihinsa ja leikkeihinsä. Siihen siis lopulta kaikessa mielenterveyshoidossa pyritään. Eikä siihen, että lapsen täytyy erikseen käydä läpi mielessään olevia asioita – ehkäpä vain aikuisten mieliksi.

Toki oman vivahteensa tähän tuovat esimerkiksi ahdistuneet lapset, jotka haluaisivat murehtia kaiken aikaa mielessään olevia asioita. Osa heistä hyötyy paljonkin yksilökeskusteluista/terapiasta ja toivoo näitä hoitoja, ja ne heille suotakoon. Toisaalta heidänkin osaltaan tiedetään, että asioiden liiallinen murehtiminen ja vatvominen heikentää lapsen mahdollisuutta toipua ahdistuneisuudesta. Murehtimisen buustaamista tehokkaampaa hoitoa onkin a) auttaa lasta kokemaan olevansa autettu b) auttaa lasta ratkaisemaan ongelmia, jotka ovat ratkaistavissa c) tukea vanhempia niin, että he jaksavat ja voivat hyvin. Joskus yksilöterapian keinoin, joskus ihan muilla tavoin.

Mitä tulee käytöshäiriöön, tällöin erityisesti on mietittävä, onko lapsen yksilötapaamisissa mitään mieltä. Käytöshäiriöön liittyy toki yleensä lapsen omia haavoittuvuustekijöitä (esimerkiksi neurobiologinen herkkyys, neuropsykaitriset oireet, kielelliset erityisvaikeudet) mutta yleensä myös todella olennaisia perhetekijöitä (esimerkiksi perhettä kuormittava köyhyys/psykososiaalisesti heikko asema, vanhempien ero, henkilökohtaiset menetykset) ja vieläpä usein yhteisöllisiä tekijöitä (esimerkiksi koulukiusaamiskokemukset, koulun ja luokan tilanne, jengiytyminen). Eli käytösongelma ei siis ole todellakaan vain lapseen liittyvä asia, EIKÄ sitä yleensä hoideta parhaiten vain lasta yksilökeskusteluin hoitamalla. Päinvastoin, paras näyttöön perustuva hoito lapsen käytösongelmissa on vanhemmuuden taitoihin liittyvä vanhempainvalmennus. Lapsen yksilöllinen ohjaus/tunnetaitojen edistäminen astuvat kuvaan vasta sitten, kun lapsen kognitiiviset taidot ja psykososiaalinen ympäristö mahdollistavat tällaisen työskentelyn. Tästä en väsy puhumaan.

P.S. Trauma-asioissa tarvitaan kyllä usein aivan tietynlaisia yksilöllisiä keskusteluja lapsenkin kanssa, mutta kirjoitan siitä toiste.

2. “Miksi minun vanhempana pitää käydä täällä, lapsessahan se vika on!”

Vanhemmuuden asiat ovat herkkiä ihan kaikille vanhemmille. Jokainen vanhempi haluaa uskoa olevansa – ja onkin – paras asiantuntija oman lapsensa asioiden suhteen. Tämä ei silti tarkoita, etteikö vanhemmuudessa tai vanhemman käytännöissä voisi olla sellaista pientä fiksattavaa, joka auttaisi lasta eteenpäin ja lievittäisi hänen oireitaan.

Itse asiassa lapsen oireisiin vaikuttaminen tapahtuu muutenkin yleensä tehokkaimmin vanhemman kautta. Lasten kanssa työskennellessä pelkkä puhe ei siis riitä (ks kohta 1). Kysymys on enemmänkin puheen ja ymmärryksen vs. kokemuksen ja harjoittelun tasapainosta. Eli vaikka puhuisimme paljonkin tunteista, ajatuksista ja niin edespäin, lapsen kannalta puheet ovat yhdentekeviä, ellei hän pääse kokeilemaan ja harjoittelemaan tunteisiin ja ajatuksiin liittyviä asioita omassa arjessaan. Ja se, joka vastaa lapsen harjoittelusta melkein kaikissa mahdollisissa arjen asioissa, on joka tapauksessa juuri vanhempi, joten on aivan luontevaa, että suuri osa lastenpsykiatrisesta työstä tehdään vanhemman kanssa.

3. “Mielenterveysyksikössä käyvät lapset ovat jotenkin omituisia/hulluja.”

Hulluus on erittäin suhteellinen asia. On aivan yhä totta ajatella, että KAIKKI ihmiset ovat hulluja kuin että KUKAAN ei ole hullu. Psykiatrisen hoidon stigma seuraa kuitenkin valitettavasti edelleen monia palveluiden käyttäjiä. Moni häpeää sitä, että kärsii mielenterveyden oireista, vaikka se ei ole todellakaan oma valinta. Kuten flunssa tai vaikka nivelvaivat, mielenterveyden oireita vain tulee, ihan tilaamatta ja pyytämättä. Niin lapsilla, nuorilla kuin aikuisilla mielenterveyden oireet koskettavat noin viidennestä väestöstä.

Lapset, joita tapaan työkseni, eivät ole mitenkään omituisia tai kummallisia. Päinvastoin, he ovat aivan yhtä suloisia, hauskoja, kiinnostavia, rasittavia tai monimuotoisia kuin kaikki lapset. Tämän ymmärtäminen on tärkeää. Ei ole “niitä lapsia” ja “muita lapsia”, vaan aivan kuka tahansa lapsi voi tietyissä olosuhteissa tarvita psykiatrista hoitoa jonkin aikaa.

4. “Lapsen psykoterapian täytyy olla rankkaa, että se tehoaa – mukavien juttelu ei riitä.JA “Hän ei usko minua, joten jonkun ulkopuolisen pitää sanoa, hänelle, että…”

Lapsi, joka vasta opettelee ajattelua, tunnetaitoja, sosiaalisia suhteita ja monenlaisia arjen taitoja, ei missään tapauksessa vastaa aikuista psykoterapiassa. Asiansa osaava lastenpsykoterapeutti ymmärtää tämän, ja joutuu siksi joskus vaikean paikan eteen, jos vanhemmat tai joku muu taho toivoisi psykoterapian korjaavan lapsessa nähdyt “puutteet”. Esimerkiksi lapsen käytösoireiden hoitamisen osalta kuvitellaan, että lasta pitäisi terapiassa vaikkapa hieman kovistella, tai että psykoterapeutti antaa lapselle ohjeita, miten hänen on käyttäydyttävä.

Kaikkeen muutokseen tarvitaan kuitenkin motivaatio. Lasta ei voi muuttaa vanhempien toiveiden mukaiseksi – mutta jos löydetään lapselle konkreettinen ja mitattava tavoite, joka häntä itseäänkin kiinnostaa, työstä voi tulla erittäin tuloksellista. Lasten kanssa ei pääse mihinkään sillä tavalla, että häntä kritisoidaan tai painostetaan, eikä edes pyritä ymmärtämään häntä. Päinvastoin.

Tosiasia on, että jos haluaa saada lapsen kanssa muutosta aikaan yhteisten tavoitteiden suuntaisesti, psykoterapiaprosessin on oltava lapsen kannalta mielekäs. Mielekäs taas tarkoittaa lapsen kannalta useimmiten hauskaa. Lastenpsykoterapeuteilla onkin yleensä huoneissaan paljon leikkikaluja, askartelutarvikkeita ja niin edelleen. Lapsen kanssa otetaan hiirenaskeleita: työskennellään hiukan, ja sitten taas tehdään jotain mukavaa.

Psykoterapiassa ei myöskään ihminen muutu toisenlaiseksi. Jos on rauhallinen viilipytty pikkuinen, niin sellaisena pysyy psykoterapian jälkeenkin. Tai jos on kiukustuva kuumakalle, niin sekin ominaisuus pysyy.

5. “Lääkitykset ovat haitallisia lapsille. Ensisijaisesti on kokeiltava muut keinot ensin!”

Joskus tekisi mieli kysyä: mitähän keinoja? Usein vanhempia tuetaan aktiivisesti, lapselle pyritään tarjoamaan näyttöön perustuvaa lääkkeetöntä kuntoutusta ja hoitoa, koulun kanssa tehdään yhteistyötä ja mukaan rekrytoidaan esimerkiksi toimintaterapeutti, puheterapeutti tai muu kuntouttava taho. Silti vanhemmat tavallisesti epäröivät, uskaltaako aloittaa lääkitystä. Ymmärrän toki tämän äitinä ja ihmisenä.

Toisaalta joskus on tilanteita, joissa olisi välttämätöntä kokeilla lääkitystä. Jos vanhempi kieltäytyy ehdottomasti, mietin usein, miten he saisivat tunteen turvallisuudesta ja myös sen tietoisuuden, että muut keinot on jo kokeiltu – enkä aina suinkaan keksi tähän vastausta. Mutta olisikohan seuraavasta ajatuksesta apua? Lääkärin keskeinen ammatillinen ohjenuorahan on “primum est, non nocere” eli tärkeintä on, ettei tuota haittaa potilaalle. Jos tämän mielessä pitäen lastenpsykiatri, lasten mielenterveyteen erikoistunut erikoislääkäri suosittaa lääkehoitokokeilua potilaalleen (tuntien lääkkeiden mahdolliset hyödyt, haitat ja niin edespäin sekä järjestäen seurannan), voisiko olla niin, että vanhempana kannattaisi edes harkita sitä?

Ihmiset käyttävät särkylääkkeitä päänsärkyyn, verenpainelääkkeitä verenpainetautiin ja hengitettäviä lääkkeitä astmaan. Psyykenlääkkeet ovat periaatteessa aivan sama juttu. Niitä käytetään, jos eteen tulee tilanne, jossa ne ovat välttämättömiä ja todennäköisesti auttavat enemmän kuin haittaavat. Ne ovat toisinaan myös “kainalosauva”, joilla autetaan lapsen toipumista hetken aikaa ja vähennetään psyykkisten voimavarojen menetystä oireiden takia. Erittäin harvoin ne jäävät pysyvään käyttöön.

Lääkärinä en henkilökohtaisesti hyödy mitään siitä, jos joku käyttää tai on käyttämättä lääkkeitä. Määrään lääkkeitä vain silloin, jos katson ne tarpeelliseksi hoidon kannalta. Pääosa lastenpsykiatrisesta hoidosta perustuu toki ihan muille asioille kuin lääkkeille. Kuuluu silti ammatilliseen osaamiseen tarvittaessa tarttua myös tähän mahdollisuuteen.

6. “Meillä on ollut vaikeaa, mutta ei se häneen ole vaikuttanut millään tavalla.”

Me aikuiset haluamme toisinaan uskotella itsellemme, että meidän elämämme, arkemme ja toimintamme ei juurikaan vaikuta lapsiin. Se on ymmärrettävää, koska vanhempina haluamme välttää syyllisyydentunteita ja tunnistamme yleensä myös erittäin hyvin sen painavan vastuun, jota vanhemmuuteen liittyy.

Kuitenkin fakta on se, että sekä vanhempien mielenterveyden oireilla (ks täältä) että toimintakyvyllä ja arjen asioilla on suuria vaikutuksia lasten mielenterveyteen. Vanhempien murheet ja ilot välittyvät suoraan lapsen elämään ja heijastuvat lapsen mielenterveyteen. Lapset sekä tarkkailevat vanhempiaan että ottavat heistä mallia ja toisaalta pyrkivät toisinaan suojaamaan vanhempaa omilta murheiltaan, jos vanhemmalla on rankkaa. Sellainen taas voi kuluttaa lapsen omia voimavaroja liikaa. Niinpä olisi parasta aina pitää itsestä aikuisena ja vanhempana hyvää huolta. Turhaan ei siis puhuta siitä, että laita happimaski ensin omille kasvoillesi ja sitten vasta lapsen.

Ja mitä tulee isoihin elämänmuutoksiin, niissä niin lapsi kuin aikuinen tarvitsee aikaa ja ymmärrystä. Esimerkiksi sellaisessa kuvitteellisessa tilanteessa, jossa samaan perheeseen osuu parin vuoden sisällä niin vanhempien ero kuin uusperheidenkin muodostuminen, ei ole ihme, jos lapsi hieman reagoi. Se on hänen oikeutensa samalla tapaa kuin on aikuisen oikeus tehdä elämässään tarpeellisia muutoksia. Meidän aikuisten pitäisi aina muistaa tämä. Ollaan armollisia niin itseämme kuin lapsiamme kohtaan.

Ja lopuksi bonuksena uskomus, jota kohtaan erityisesti toisten sote-ammattilaisten taholta:

7. “Psykiatrialla tehdään kokonaistilanteen arvio, ja ko. tulosyyllä kannattaa lähettää lapsi arvioitavaksi.

Tähän haluaisin sanoa: älä tee sitä! Älä siis lähetä ketään kokonaistilanteen arvioon lastenpsykiatrille.

Perustelut: voiko ihmisen kokonaistilanne olla arvioitavissa riittävän kattavasti missään palvelussa KOSKAAN? Entä voiko kokonaistilannetta “hoitaa” tai “ratkaista”? Minun mielestäni ei.

Voi olla, että tämä kohta nro 7 on joillekin täysin semantiikkaa, mutta itse toivon lapsen mielenterveyspalveluihin lähetteen syyksi jotain selkeää (= ratkaistavissa olevaa) ongelmaa, kuten ahdistusoireilua, käyttäytymisen vaikeuksia tai muuta mietittyä ongelmavyyhtiä/kokonaisuutta. Ammattilaisen, joka tapaa lapsia ja perheitä työkseen, on mielestäni tiedettävä lapsen asioista sen verran, että kykenee muotoilemaan toivomansa lastenpsykiatrisen hoidon kohteen lähetteeseen edes hypoteesitasolla – eikä lähetä lasta ylimalkaiseen “kokonaistilanteen arvioon”.

Näillä sanoin toivon kaikille voimia loppuvuoden puristukseen!

Omenoista ja puista putoamisesta – miten vanhempien mielenterveys vaikuttaa lapsiin

Tiesitkö, että me lastenpsykiatrit työskentelemme erikoistumisaikana jakson myös aikuispsykiatrialla? Tämä siksi, koska lastenpsykiatrin pitää tietää aika paljon myös aikuisten mielenterveyden häiriöistä, jotta hän voi ymmärtää paremmin perheiden tilanteita.

Tällä kertaa käynkin kirjoituksessani läpi lyhyesti sitä, mitä tiedetään vanhempien mielenterveyden oireiden vaikutuksista lapsiin. Toivoisin aiheen herättävän kiinnostusta erityisesti päättäjissä, jotka tekevät linjauksia terveydenhuollon palveluista. Tärkeimmän pointin voin sanoa jo tässä kohtaa: mitä parempaa huolta yhteiskunta pitää aikuisista, sitä paremmin voivat myös heidän lapsensa.

Vanhemman tunneoireiden suhde lapsen mielenterveyteen

Masennus ja ahdistuneisuus ovat melkoisia kansantauteja. Hyvin monella ihmisellä on jossain vaiheessa masennus/ahdistuneisuusjakso, ja joillakin ihmisillä oireet leimaavat vahvasti elämän kulkua. Mielenterveyden häiriöt ovat sitä paitsi nuorilla ja nuorehkoilla aikuisilla jo yleisimpiä sairauspoissaolojen syitä (ks täältä ).

Mutta myös suurella osalla lapsista, jotka hakeutuvat mielenterveyspalveluihin, on masennuksen kanssa painiva vanhempi (England ja Sim 2009). Lapsilla, joiden vanhemmilla on masennusta, on muita lapsia suurempi riski hyvin monenlaisiin lastenpsykiatrisiin häiriöihin – ei siis ainoastaan masennusoireisiin, vaan myös esimerkiksi käytösoireiluun (Beardslee 2019). Ilmiön taustalla on useita syitä, joihin kuuluvat toki genetiikka ja epigenetiikka. Mutta pääosa vanhempien ja lasten mielenterveyden yhteydestä liittyy ilmeisesti tekijöihin, jotka masentavat niin aikuista kuin lasta: köyhyys/eriarvoistuminen, muut psykososiaaliset ongelmat, perheen toimimattomuuden kokemukset, väkivaltakokemukset ja kaltoinkohtelu. Tämän lisäksi vanhemmat, jotka ovat masentuneita, saattavat olla vanhempina toimiessaan kriittisempiä lasta kohtaan, ja heidän voi olla vaikea toimia tunnesäätelyn mallina lapsilleen tai opettaa toimivia stressinsäätelykeinoja (Beardslee 2019).

Se, mikä kuitenkin on tärkeämpää: jos vanhempien mielenterveysoireisiin saadaan apua, myös lapsi alkaa voida paremmin! Tästä on paljon tutkimusnäyttöä niin masennuksen kuin ahdistuksenkin osalta (esim. masennuksen osalta lukemattomia tutkimuksia, mm. Gunlicks ja Weissman 2008, ks myös Beardslee 2019). Siksi lastenpsykiatrin vastaanotollakin aina kysytään suvun ja perheen mielenterveysasioista. Meidän ammattilaisten on otettava vanhempien mielenterveys puheeksi, koska se on niin merkityksellinen lapsen terveyden kannalta.

Vanhemmuuden suhde lasten käytösoireisiin

Tämä on varsin kiperä aihe kirjoitettavaksi. Perheiden dynamiikka ja toimivuus/ toimimattomuus perustuu tuhansille ja taas tuhansille vuorovaikutuskokemuksille. Kun yksi perheenjäsen reagoi tavalla X, toinen reagoi tavalla Y, mistä seuraa tietynlainen toiminta tai ilmapiiri perheessä. Tilanteiden toistuessa ilmiöstä “X johtaa Y:hyn” tulee vakiintunut vuorovaikutuskehä. Näin osin selittyy myös käytöshäiriön synty.

Käytöshäiriöissä on tyypillistä, että 1) yksi tai useampi perheenjäsen on tulistuva 2) lapsella neurobiologisia herkkyystekijöitä, 3) perheessä on psykososiaalisia kuormitustekijöitä, kuten köyhyyttä, työttömyyttä jne 4) perheessä on joko jäykän ankaria ja joustamattomia käytäntöjä tai toisaalta liiallista lipsumista/vaikeiden tilanteiden välttelyä (mitkä kaikki usein liittyvät vanhemman voimavaroihin ja jaksamiseen). Näistä em. tekijöistä muodostuu omanlaisensa voimakenttä, joka vaikuttaa siihen, miksi ja miten lapsen käytöshäiriö ilmenee.

Lapsen käytösoireet ovat vanhempien kannalta todella stressaavia, ja tiedetään tutkimuksista, että lapsen käytöshäiriö itsessään lisää vanhempien mielenterveysoireita (George et al 2006, Panico et al 2014). Toisaalta tiedetään sekin, että yhteys menee myös toisin päin: äidin tai isän mielenterveysoireilu lapsen ollessa 3 vuoden ikäinen ennustaa niin lapsen tunne- kuin käytösoireitakin 3 vuotta myöhemmin vanhempien raportoimana (Breaux et al 2014). Niin äitien kuin isienkin mielenterveysongelmat yhdistettynä lapsen käytöshäiriöön ennustavat lapselle vaikeuksia teini-iässä; erityisesti isien psyykkinen sairastaminen vaikuttaa 9-vuotiaan käyttäytymisellä oireilevan lapsen riskiin ajautua esimerkiksi rikollisuuteen (Roetman et al 2019).

Kaiken kaikkiaan vanhempien voinnilla ja toimintakyvyllä on siis merkittävät vaikutukset niin käytöshäiriön syntyyn kuin hoitoonkin. Erilaisten vaikuttavien tekijöiden suhteet ovat monimutkaisia, mutta jotain silti voi sanoa melko varmasti: jos vanhemmat saavat esimerkiksi oman hoidon ja tuen myötä niin paljon voimia, että kykenevät muuttamaan käytäntöjään lapsiystävälliseen, johdonmukaiseen ja myönteiseen suuntaan, lapsi usein toipuu käytöshäiriöstä. On hyvä muistaa, että käytöshäiriön tehokkain hoito alle puberteetti-ikäisellä lapsella on yleensä nimenomaan vanhempainohjaus/ behavioraaliseen ja sosiaaliseen oppimiseen perustuvat vanhempainkoulut (Käytöshäiriön Käypä hoito-suositus, 2018).

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Jos tiedämme varmuudella, että vanhemman mielenterveyden häiriöllä on yhteyksiä lasten mielenterveyteen, mitä sitten pitäisi tehdä?

No, ensinnäkin aikuisten mielenterveydelliset oireet pitäisi tietenkin hoitaa hyvin! Tämä tarkoittaa käytännössä, että julkiset mielenterveyspalvelut pitäisi resursoida TODELLA hyvin, jotta tämä olisi realistista. Erityisesti monet vaikeaoireiset aikuispotilaat läheisineen kokevat tänä päivänä jäävänsä oman onnensa nojaan. Somessa puhutaan paljon hoitoon pääsyn vaikeudestakin. Ja kyllä valitettavasti näissä arvioissa on minun mielestäni jotain perää siinä mielessä, että viime vuosikymmeninä psykiatrinen hoito on yritetty muuttaa yhä avohoitopainotteisemmaksi – osin kustannussyistä. Samaan aikaan avopuolelle ei ole tullut riittävästi työvoimaa (ainakaan joka puolella maata) tai työntekijöille mahdollisuuksia esimerkiksi kouluttautumiseen ja hoidon kehittämiseen. Samaan aikaan väestössä mielenterveydelliset oireet ovat kasvussa, joten tilanne on ajautunut siihen, että psykiatrian yksiköissä on ruuhkaa, ja aikaa potilaiden hoitamiseen on liian vähän. Fakta sitä paitsi on on, että monet ihmiset (joskus lapsetkin!) tarvitsevat sairaalahoitojaksoja, ja toisinaan myös toistuvia, intervallityyppisiä sairaalahoitojaksoja, tuettuja asumispalveluita, pitkäaikaispalveluita ja monenlaisia arjen apuja, kuten kotipalvelua. Siksi sairaaloiden alasajoon ei pitäisi ryhtyä. Nyt jo tiedetään esimerkiksi lasten- ja nuorisopsykiatristen osastojen paukkuvan täyteyttään (ks esim professori Kaltiala-Heinon twiitti tässä). (Sivumennen sanoa, mitä tulee terveyspalveluiden resursointiin, mietin joskus, voisiko esimerkiksi kardiologista palveluketjua ajaa alas niillä argumenteilla, joita käytetään mielenterveyspalveluissa jatkuvaan säästämiseen ja työolojen säätelyyn? Mielenterveyspalvelu ei ole vain teknisiä suoritteita mutta silti yhtä arvokasta kuin somatiikka!)

Miksi aikuispsykiatrian riittävä resursointi on siis lasten kannalta tärkeää? Koska aikuispsykiatriset potilaat ovat usein myös vanhempia – ja siten heidän lapsensa ovat erityisessä riskissä sairastua tai oireilla psyykkisesti, jos tätä apua ei saada!

Toiseksi, vanhempia saa ja pitää erityisesti ja aktiivisesti kannustaa hakemaan hoitoa mielenterveyden oireisiinsa. Erityisesti tämä korostuu odottavien vanhempien kohdalla. On olemassa todella vahvaa tutkimusnäyttöä siitä, että varhainen vuorovaikutus vauvan kanssa voi häiriintyä, jos vanhemmalla on syvää masennusta, voimakasta ahdistuneisuutta tai muita hankalia psyykkisiä oireita (ks esim tämä). Se on ihan loogistakin, koska masentunut tai muuten huonosti voiva vanhempi ei kerta kaikkiaan jaksa olla sensitiivisesti tekemisissä kenenkään kanssa. Vauva kuitenkin tarvitsee, ja nimenomaan vauvan aivojen kehitys edellyttää, riittävää aikuisen läsnäoloa ja vuorovaikutusta. Oman vanhemman tai muun hoitajan lämmin ja sensitiivinen hoiva on vauvalle ja kaikille pienille lapsille elintärkeää. Siksi neuvola on tänäkin päivänä avainasemassa edistämässä tuoreiden vanhempien ja vauvojen mielenterveyttä. Ja siksi on innostavaa, että Suomessakin kehitetään nyt myös perinataalimielenterveyspalveluita (katso esim tämä).

Kolmanneksi, meidän pitäisi pystyä tarjoamaan psykoterapiaa riittävän nopeasti ja riittävän paljon niille, jotka siitä haluavat. Suomi ei ole kehitysmaa, joten voidaan odottaa, että tarjolla on näyttöön pohjautuvaa hoitoa. Tähän taas liittyy vahvasti psykoterapiakoulutuksen huikeat kustannukset. Omakustanteisesti koulutusohjelmasta riippuen psykoterapeutin opinnot kustantavat vähintään 15 000, mutta jopa 30 000 e! Näin moni jää koulutusten ulkopuolelle. Jos taas psykoterapeutteja ei ole riittävästi, moni potilas jää odottamaan sinne pääsyä ja toisaalta psykiatriset poliklinikat tukkeutuvat. Toki olisi palveluita kehitettäessä hyvä huomioida, että nettiterapia ja muut kevyemmät palvelut tarjoavat huikeita mahdollisuuksia – jos niitä vain osataan ja halutaan käyttää. Esimerkiksi yhden kerran walk in- psykoterapia voisi soveltua julkisiin palveluihin. Jos ongelmiin saa apua silloin, kun sitä toivoo, ne usein ratkeavat helpommin

Neljänneksi – ja tämä on yhteiskunnallinen kannanotto – mitä enemmän Suomessa on syrjäytymisriskissä tai köyhyysloukussa olevia ihmisiä, sitä suuremmassa riskissä on myös valtakunnan lasten mielenterveys. Kaikenlainen eriarvoistuminen on omiaan hankaloittamaan perheiden arkea ja sitä kautta se vaikuttaa niin vanhempien voimavaroihin kuin vanhempien ja lasten itsetuntoonkin. Vaatii epäilemättä suurta viisautta pitää yllä niin riittäviä julkisia palveluita kuin taloudenkin tasapainoa näinä korona-aikoina, mutta sitä nyt tarvitaan.

Lopuksi

Jos olet ahdistunut tai masentunut vanhempi, tai lapsellasi on käytöshäiriö, tämän kaiken lukeminen ei välttämättä ollut miellyttävää. Tämä kirjoitus ei kuitenkaan ole sitä varten, että kokisit syyllisyyttä. Pikemminkin toivon, että tämän luettuasi olet halukas ottamaan omassa ympäristössäsi kantaa sen puolesta, että mielenterveyspalveluiden toimivuutta voitaisiin parantaa. Siihen liittyvät olennaisesti raha ja resurssit, mutta myös suhtautuminen mielenterveyden häiriöihin ja stigman väheneminen. Yritetään siis kaikki yhdessä mielessä, että mielenterveyden häiriö koskettaa noin viidennestä kaikista ihmisistä, ja ehkä jopa useampaa. Mielenterveysongelma ei tee ihmisestä toista huonompaa. Päinvastoin, moni mielenterveyden oireista toipunut löytää usein uutta merkityksellisyyttä elämäänsä.

Viitteet (joita olisi paljon lisääkin)

Käytöshäiriön Käypä hoito- suositus: https://www.kaypahoito.fi/kht00135

Beardslee WR. Master clinician Review: Parental Depression and Family Health and Wellness: What Clinicians Can Do and Reflections on Opportunities for the Future. JAACAP 2019;58 (8), 759-767.

Breaux RP, Harvey EA, Lugo-Candelas CI. The role of parent psychopathology in the
development of preschool children with behavior problems. J Clin Child Adolesc Psy-
chol. 2014;43:777-790.

England MJ, Sim LJ, eds. Depression in Parents, Parenting, and Children: Opportunities
to Improve Identification, Treatment, and Prevention. Washington, DC: National
Academies Press; 2009.

George C, Herman KC, Ostrander R. The family environment and developmental
psychopathology: the unique and interactive effects of depression, attention, and conduct
problems. Child Psychiatry Hum Develop. 2006;37:163-177.

Gunlicks ML, Weissman MM. Change in child psychopathology with improvement in
parental depression: a systematic review. J Am Acad Child Adolesc Psychiatry. 2008;47:
379-389.

Panico L, Becares L, Webb EA. Exploring household dynamics: the reciprocal effects of
parent and child characteristics. Long Life Course Studies. 2014;5:42-55.

Hänelle, joka harkitsee itsemurhaa

Syitä on niin monenlaisia. Tiedän kyllä ammatin puolesta, että maailmaan mahtuu monenlaisia kivun ja tuskan sävyttämiä ihmiskohtaloita. Joku on kärsinyt yksinäisyydestä vuosia. Joku on menettänyt kaiken. Jollekin viimeinen vuosi on ollut pahin. Joku on päihteiden vanki. Joku on lapsesta asti tullut kaltoinkohdelluksi. Ajatus kuolemasta ja pois pääsemisestä voi silloin olla hetken houkutteleva. Mitä jos vain lopettaisi kaiken? 

Mutta älä tee sitä!

Kuolemanajatukset voivat olla paitsi jonkinlainen pakoreitti vaikeassa tilanteessa, myös äärimmäisen ahdistavia ja pakottavia. Kuolema kiehtoo ja uhkaa samaan aikaan. Ihmiseen iskee pelko: mitä jos oikeasti otan sen esineen tai teen sen teon ja… Ajatus on kuin pyörre, joka lähenee kutsuvasti. Jos vain uskaltaisi… Mutta älä tee sitä!

Yksi tärkeimmistä asioista, jonka itsemurhaa harkitseva ihminen voi yrittää pitää mielessään, on se, että yleensä itsemurhayrityksestä selvinneet ovat ajan kuluessa tyytyväisiä, etteivät onnistuneet yrityksessään. Se ei välttämättä tarkoita, että elämästä olisi tullut helppoa. Se ei myöskään tarkoita, että kaikki ongelmat olisivat ratkenneet. Mutta kun pahin olo ja psyykkinen kipu helpottaa, elämässä voi jälleen olla paljon arvokasta, mielekästä ja ylevää.  Se osa sinusta, joka tulevaisuudessa näkisi elämässäsi paljon hyvääkin, olisi surullinen, jos tekisit nyt itsemurhan. Puhumattakaan läheisistä ja tutuista. Itsemurha on kuin hyökyaalto, joka pyyhkii monen ihmisen elämät mennessään. Se vaikuttaa kymmeniin ihmisiin, osa näistä kärsii suunnattomasti pitkään, vuosienkin ajan. Ja itsemurhan tehnyt taas ei koskaan saa tietää, olisiko voinut selvitä, olisiko saanut tukea ja olisiko elämästä tullut jälleen parempaa.

Mitä sitten tehdä, jos kuolemanajatukset vainoavat?

Ensimmäinen asia on kertoa jollekulle. Mikään ei pienennä ahdistavan suuren salaisuuden voimaa niin tehokkaasti kuin avoimuus. Kuolemanajatukset eivät ole tässä poikkeus. Useimmat ihmiset kykenevät samaistumaan toisen asemaan ja suhtautumaan kärsimykseen myötätuntoisesti. Hakeudu tällaisten ihmisten luo ja kerro olostasi heille. Jos et tunne sellaisia ihmisiä, ole yhteydessä paikallisiin mielenterveyspalveluihin, terveyspalveluihin tai esimerkiksi Sekasin-chatiin tai Kriisipuhelimeen (ohjeita alla). Jos olet vakavissa aikeissa tehdä itsetuhoisen teon, myös hätänumero on hyvä vaihtoehto. Itsemurhan välitön uhka on hätätilanne ja silloin kyseiseen numeroon saa ja pitää soittaa. Älä jättäydy yksin. Myös sinä olet avun arvoinen. Kuten jokainen ihminen.

Seuraava asia, jos kuolemanajatukset vaivaavat mutta eivät ole pakottavia, on keksiä aivoille muuta tekemistä kuin ajatella itsetuhoisia juttuja. Nämä tekemiset saisivat mieluiten olla hyvää mieltä tuottavia mutta periaatteessa mikä tahansa sellainen tekeminen/puuha/aktiviteetti käy, jossa saat ajatukset muualle ja johon pystyt täysillä keskittymään. Esimerkiksi puhelinpelit, videot, käsityöt, nikkarointi tai ruuanlaitto voivat olla tällaisia. Keskittymistä vaativat toimet vievät tarkkaavuutta pois kurjista ajatuksista ja tunteista, eli sillä tavallaan “pelataan aikaa”: tunteet pääsevät loiventumaan, kuolemanajatukset väistyvät ja pystyt siksi säätelemään oloasi ja tekemisiäsi enemmän. Muistathan, että mitä kauheimmatkin tunteet kestävät kerrallaan vain joitain minuutteja. Kun pahin tunnevyöry on ohi, pystyt vaikuttamaan itseesi ja toimintaasi enemmän ja olet jälleen ainakin jonkin aikaa kuolemanajatusten niskan päällä.

Tee itsellesi myös turvasuunnitelma: mitä keinoja tai puuhia kokeilet, jos kuolemanajatukset alkavat vaivata liikaa? Tai voitko mahdollisesti soittaa vaikkapa jollekin tutulle, kysellä kuulumiset ja siten saada ajatuksiasi harhautettua? Entä kuka vastaa sinulle puhelimeen myös keskellä yötä – onko joku johon voit turvautua hätätilanteessa ja pyytää auttamaan, jos itsetuhoinen teko on liian lähellä? Monia auttaa tehdä suunnitelma kirjallisena. Läheisen puhelinnumero tai itselle kirjoitettu lohduttava viesti saattavat toimia muistuttajina paremmista hetkistä, kun on paha olla.

Näiden nimenomaan itsetuhoisuutta kohtaan suunnattujen interventioiden lisäksi on tietenkin olennaisen tärkeä tulla autetuksi asioissa, jotka altistavat kuolemanajatuksille. Usein taustalla on pitkäaikaista masennusta, ahdistusta, traumaoireita tai muuta vastaavaa psyykkistä pahoinvointia. Se voi viedä mehut ihmisestä, jolloin kuolema alkaa ehkä tuntua vaihtoehdolta, kuten yllä kuvasin. Psykiatristen häiriöiden hoito koostuu keskusteluavusta, psykoterapiasta, usein lääkehoidosta ja muusta psykososiaalisesta tuesta (kuten opintojen, työelämän tai taloudellisesta tuesta). Pyri hakeutumaan psykiatrisen hoidon piiriin. Se on joskus vaikeaa syystä taikka toisesta. Mutta usko siihen, että psykiatrinen apu kuuluu myös sinulle ja sinäkin voit siitä hyötyä. Psykiatrista hoitoa ei myöskään tarvitse hävetä.

Lopuksi

Elämä on siitä omituista, että kukaan ei pysty sitä ennustamaan. Väitän, että kuka tahansa ihminen saattaa joutua elämässään tilanteeseen, jossa hän on itselleenkin yllättäen epätoivoinen, äärimmäisen masentunut ja kuolemanajatusten vallassa. Silti toivoa on aina. Vaikka masentunut ihminen ei niin koe, tulevaisuudessa voi tapahtua myös hyviä asioita. Yllättävän monilla jutulla on taipumus järjestyä. Häpeää, vihaa, katkeruutta, pettymystä tai surua tuottaneet asiat väistyvät tai niiden painoarvo vähenee. Voi tulla jopa päivä, jolloin kuoleman ja itsetuhon ajatukset ovat vain muisto, jopa vieraalta tai kaukaiselta tuntuva muisto. Mene sitä kohti hetki kerrallaan. Sinäkin voit selviytyä. Sinäkin olet arvokas.

Yhteystietoja:

Kriisipuhelin: https://mieli.fi/fi/tukea-ja-apua/kriisipuhelin-keskusteluapua-numerossa-09-2525-0111

Kriisikeskukset: https://mieli.fi/fi/tukea-ja-apua/kasvokkain/kriisikeskusverkosto

Sekasin-chat: https://sekasin247.fi/

Hätänumero: 112. Myös oman alueen terveyskeskuspäivystykseen voi hakeutua itsemurhan uhatessa.