Lapsen tai nuoren psykoottiset oireet – miten suhtautua?

Mitä pitäisi tietää lasten ja nuorten psykoottisista oireista? Ne ovat yleinen mutta valitettavan huonosti tunnettu kapiitteli lasten ja nuorten kanssa työskentelevien toimijoiden ja vanhempien keskuudessa.

Kun medioissa keskustellaan psykoosista tai psykoottisista oireista, kuten harhaluuloista tai aistiharhoista, tullaan nopeasti hyvin harvinaisiin mutta sitäkin valitettavampiin tilanteisiin, kun vahvasti psykoottinen ihminen tuottaa toiselle ihmiselle vahinkoa oireidensa vuoksi. Tämäntyyppiset mediassa raportoidut tapahtumat kuitenkin ovat vain äärimmäinen jäävuoren huippu. Psykoottiset oireet ovatkin pääasiassa aivan jotain muuta kuin yllä mainitut tilanteet, eivätkä ne yleensä tuota vaaraa kenellekään. Oireiden yleisyyttä kuvastavat joidenkin tutkimusten arviot siitä, että jopa 20 prosentilla ihmisistä on joskus psykoottistyyppisiä oireita. Valitettavasti median tapa käsitellä aihetta voi osaltaan ylläpitää vaikeutta keskustella tämäntyyppisistä kokemuksista realistisemmin. Harva uskaltaa puhua psykoottistyyppisistä oireista, jos pelkää tulevansa nähdyksi “hulluna” tai vaarallisena niiden vuoksi.

Psykoosiriskioireita on monilla jossain vaiheessa elämää.

Oletko koskaan kuullut äänen, joita muut eivät voi kuulla? Oletko nähnyt jotain ylimääräistä, ovatko värit tuntuneet jossain tilanteessa poikkeavilta tai esimerkiksi ovatko asioiden mittasuhteet muuttuneet? Oletko kokenut ylimääräisen henkilön läsnäolon, vaikka paikalla ei ole ollut ketään muuta? Nämä kaikki ovat ns. aistihairahduksia – pieniä ja tavallisia aivotoimintamme kiemuroihin liittyviä ilmiöitä, joista kuitenkin harvoin kavereille tai muillekaan tulee puhutuksi.

Aistihairahdusten lisäksi monella ihmisellä esiintyy joskus ajatusvääristymiä, jotka tarkoittavat tavalla tai toisella ei-todenmukaisia ajatuksia. Voimakkaina tällaisia epärealistisia ajatusvääristymiä voi kutsua harhaluuloiksi, jolloin ne käsitteellistetään psykoosiriskioireiksi. Harhaluulot voivat koskea monenlaisia teemoja – esimerkiksi kahden toisistaan erillisen asian kuviteltua, taikauskoista yhteyttä (“jos syön tämän voileivän, joku putoaa Aurajokeen”) tai vaikkapa itseen kohdistuvaa uhkaa tai vaaraa (“naapurit puhuvat minusta pahaa selän takana”). Lievinä ajatusvääristymät ovat usein niin arkisia ja mitättömiä, että niihin ei tarvitse puuttua millään tavalla; ne ovat ajattelutapojen normaalivaihtelun rajoissa. Esimerkiksi usko yksisarvisten, henkien tai muiden suojaavien voimien läsnäoloon voi olla jollekin ihmiselle elämää rikastuttava asia. Jos kyseisestä uskomuksesta ei ole haittaa, ei sille tarvitse tehdä mitään, vaikka se ei jonkun toisen näkökulmasta vastaisikaan todellisuutta.

Milloin puhutaan psykoosista? Milloin on syytä huolestua?

Vaikka yllämainittuja, hieman poikkeavia aistikokemuksia ja ajatusvääristymiä on monilla ihmisillä joskus, sekä harhaluuloja että aistihairahduksia voidaan pitää psykoosiriskioireina, jos ne toistuvat usein tai jos niillä on vaikutusta arkeen ja toimintakykyyn. Jos esimerkiksi lapsi tai nuori alkaa jäädä koulusta pois, koska on nähnyt epämääräisiä hahmoja koulumatkan varrella, tai jos usko enkeleihin tai muihin yliluonnollisiin/kuviteltuihin asioihin alkaa vallata yhä voimakkaammin lapsen tai nuoren mieltä ja käyttäytymistä arjessa, on syytä pysähtyä asian äärelle.

Jos mietit aikuisena, olisiko sinun puututtava lapsen tai nuoren tilanteeseen, voit pohtia esimerkiksi seuraavia kysymyksiä: tekeekö lapsi tai nuori usein asioita, joita aistihairahdukset tai ajatusvääristymät edellyttävät? Vaikuttaako hän vetäytyvän kaverisuhteista? Vaipuuko hän yhä enemmän omaan maailmaansa? Jos näin on, tilanteeseen olisi puututtava, ja lapsi tai nuori olisi ohjattava mielenterveysammattilaisen arvioon.

Psykoosi on tila, jossa ihmisen aistikokemukset, ajatukset ja niistä syntyvät tulkinnat eivät enää joko osittain tai täysin vastaa todellisuutta. Psykoottista oireilua esiintyy eritasoisena. Puhutaan dimensionaalisesta ajattelusta, jossa huomioidaan se, miten paljon ihminen uskoo harha-aistimustensa tai -luulojensa olevan totta, ja miten paljon ne vaikuttavat hänen toimintakykyynsä ja arkeensa. Psykoosissa kokemus todellisuudesta on siinä määrin häiriintynyt, että tämä ristiriita alkaa tuottaa mittavia ongelmia arjessa. Varsinainen puhjennut psykoosi on hoidettava sairaus, johon tarvitaan usein sekä lääkehoidon että psykoterapian yhdistelmää. Joskus psykoosi johtaa sairaalahoitoon ja jopa potilaan väliaikaiseen tahdosta riippumattomaan hoitoon. Varsinkin lapsilla ja nuorilla täyteen puhjennut psykoosi on äärimmäisen harvinainen. Psykoosin puhkeaminen on tyypillisintä nuorilla aikuisilla.

On hyvä tietää, että ennen varsinaista psykoosin puhkeamista useimmilla on ennakko-oireita (prodromaalioireita), joihin kuuluu noita yllä mainittuja aistiharhoja ja harhaluuloja, joskin vähemmässä määrin tai harvemmin kuin varsinaisessa psykoosissa. Ennakko-oireena voi olla myös erilaisia kehollisia vaivoja, esimerkiksi vahva tunne siitä, että on sairastumassa fyysisesti, sekä toimintakyvyn laskua opinnoissa tai työelämässä.

Miten voisi ajatella lapsen tai nuoren aistiharhoista tai harhaluuloista?

  1. Monella aivan tavallisella lapsella on joskus aistihairahduksia tai ajatusvääristymiä. Niitä ei kannata pelätä eikä niihin tarvitse heti suhtautua kovin huolestuneesti. Lapsi ja nuori saattaa kehityksellisesti vielä olla ns. harmaalla alueella siten, että hän on ajoittain epävarma, mikä ympärillä on totta ja mikä kuviteltua. Lapsen mielikuvitus voi hetkellisesti tehdä tenän – aivan samoin kuin aikuisen mieli voi laukata esimerkiksi kauhuelokuvan katsomisen tai painajaisen näkemisen yhteydessä. Yleensä lapsen tai nuoren mielenterveyden kannalta riittää, kun aikuinen pysyy kiinni realiteeteissa eikä mene lapsen tai nuoren todellisuudesta poikkeaviin kokemuksiin liikaa mukaan. Ole siis turvallinen aikuinen lapsellesi – normalisoi lapsen aistihairahdus/ajatusvääristymäkokemusta, äläkä uppoudu liikaa lapsen tai nuoren ahdistukseen. Esimerkiksi jos lapsi pelkää pelottavan pelihahmon ilmestyvän nurkan takaa, voi tätä pelkoa lempeästi ymmärtää, mutta silti samalla tukea lasta ihan normaaliin arkiseen tekemiseen ja menemiseen. Lisäksi pelottavat pelit tai muun median voi laittaa joksikin aikaa tauolle, jos ne vaikuttavat lapseen liikaa.
  2. Moni ihminen – niin lapsi kuin aikuinen – voi kokea psykoottistyyppisiä oireita kuormittuneena. On esimerkiksi melko tavallista, että masentuneella ihmisellä on jonkin verran psykoosiriskioireita. Nämä oireet vähenevät, kun masennusta hoidetaan. Kliinisen kokemuksen perusteella vaikuttaa myös siltä, että jotkut ihmiset ovat taipuvaisia kokemaan psykoottistyyppisiä oireita stressin seurauksena – vähän samalla tavoin, kun joku toinen saa migreenin tai vaikkapa ärtyvän suolen oireita stressaantuessaan. Olemme yksilöllisiä siinä, miten suhtaudumme henkiseen ja fyysiseen kuormitukseen. Tämä ei suinkaan tarkoita, että psykoottistyyppisiä oireita kokeva ihminen olisi sairastumassa psykoosiin.
  3. Valitettavasti lasten ja nuorten aistihairahdukset ja harhaluulot ovat usein luonteeltaan epämiellyttäviä tai pelottavia. Ongelma ei yleensä oikeastaan olekaan se, että ihminen kokee tällaisia tavallisesta poikkeavia elämyksiä, vaan se, että oireet vaikuttavat liian vahvasti lapsen tai nuoren käytökseen tai tekemiseen. Toisin sanoen se, miten kyseisiin aistihairahduksiin tai ajatusvääristymiin suhtaudutaan, on usein ratkaisevaa. Tulkitaanko esimerkiksi ihmisen kuulemat äänet tosiksi, vaikkapa henkien tai vastaavien tuottamiksi? Vai onko lapsella tai nuorella mahdollisuus aikuisen tuella pohtia, mitä vaihtoehtoisia selityksiä omille aistikokemuksille on? Tyypillinen vaihtoehtoinen, realistisempi selitys vaikkapa ääniharhoille olisi, että ne ovat sittenkin kokijan omia ajatuksia. Tai jos kuulee ullakolta kolinaa, se ei ehkä olekaan hirviö vaan tuulen mukana heiluvien oksien ääni kattoa vasten. Lapsi tai nuori tarvitsee myös psykoosiriskioireissa peilausta aikuisen kanssa: mikä on totta ja mikä ei, minkälaisia todenmukaisempia selityksiä oireille ja pelottavillekin kokemuksille voidaan löytää?
  4. Toisin kuin yleisesti luullaan, varsinaisen psykoosin puhkeamista voi ehkäistä. Itse asiassa useimmat ihmiset, joilla on psykoosiriskioireita, eivät koskaan sairastu psykoosiin! Jos oireita on paljon tai ne haittaavat elämää, moni lapsi tai nuori saa apua psykoterapiasta, jonka suhteen näyttöä on kertynyt erityisesti kognitiivis-behavioraalisen psykoterapian hyödystä (CBT). Kyseinen psykoterapiamuoto auttaa lasta tai nuorta prosessoimaan tulkintojaan aistihairahduksista tai ajatusvääristymistä. Terapiassa saatetaan käsitellä esimerkiksi yllä mainittuun naapureita koskevaan pahanpuhumispelkoon liittyen, mikä “todistusaineisto” tukee pelkoajatuksen paikkansapitävyyttä tai mikä kumoaa sen paikkansapitävyyden. Jotkut lapset tai nuoret tarvitsevat myös lääkehoitoa, jos harhat tai harhaluulot ovat kovin ahdistavia tai muuttavat arkea voimakkaasti.
  5. Kuten monissa muissakin psyykkisissä oirekuvissa, mielekäs arki ja tyydyttävät sosiaaliset suhteet ylläpitävät lapsen tai nuoren todenmukaista ajattelua, koherenssia ja psyykkistä hyvinvointia. Koulussa pärjääminen, kaverisuhteet, harrastukset, riittävä uni, hyvä ravitsemus, liikunta ja yhdessäolo perheen kanssa ovat siten tärkeitä elementtejä, kun tuetaan lasta tai nuorta, jolla on psykoosiriskioireita. Yksilön psyykkistä hyvinvointia parantamalla vähennetään psykoosiriskioireiden voimaa ja, merkitystä. Psykoosiriskin pienentämiseen kuuluu luonnollisesti myös lapsen kuormitus/stressitason monitoroiminen ja kuormituksen kasvuun reagoiminen riittävän aikaisessa vaiheessa. Näin ollen yhteistyö koulun ja muiden tahojen kanssa on usein tarpeen.

Lopuksi haluaisin vielä mennä aiheeseen, johon vanhemmat hädin tuskin uskaltavat kajota edes ammattilaisen vastaanotolla. Monessa suvussa saattaa olla joku, joka on aikanaan sairastanut psykoosin tai jopa saanut skitsofreniadiagnoosin. Tilanne on ymmärrettävästi vanhemmille hyvin pelottava, jos sitten omalla lapsella ilmeneekin psykoottistyyppisiä oireita. Aikuisen ei kuitenkaan tarvitse tällaisissakaan tilanteissa mennä kovin pitkälle omissa katastrofiajatuksissaan. Skitsofrenia on nimittäin, vaikkakin vakava mielisairaus, äärimmäisen harvinainen, ja koskettaa aikuisiässäkin vain noin yhtä prosenttia väestöstä. Skitsofrenian ennaltaehkäisyssä aivan samat keinot ovat tärkeitä kuin muissakin mielenterveyden asioissa: mielekäs elämä, sujuva arki ja riittävät sosiaaliset kontaktit tukevat kenen tahansa mielen hyvinvointia. Psykoosiriskioireet eivät myöskään useinkaan johda varsinaiseen psykoosin puhkeamiseen.

Lisäksi vielä pieni jälkikirjoitus. Kannabiksen käytön yleistyessä on hyvä muistaa, että sitä käyttävien nuorten psykoosin puhkeamisen riski on kasvanut muihin nuoriin verrattuna. Joten vaikka nuoret pitävät kannabista usein “vaarattomana” päihteenä, muistiin ja tarkkaavuuteen liittyvien ongelmien lisäksi myös psykoosiriskioireilu voi vahvistua käytön myötä, ja psykoosi voi puhjeta jopa vähäisen marihuanan käytön johdosta. Tästä moni nuori ei vielä ole kovin tietoinen.

Tämän kirjoituksen asiantuntijana toimi HUS Nuorisopsykiatrian johtava psykologi, psykoterapeutti ja kliinisen psykologian dosentti Niklas Granö. Kiitos, Niklas!

Lisäluettavaa aiheesta:

Psykoosin ehkäisyn mahdollisuudet. Matti Penttilä, Sanna Huhtaniska, Erika Jääskeläinen ja Niklas Granö. Duodecim 2017

Nuorten psykoottistyyppisten oireiden kliininen merkitys. Maija Lindgren, Sebastian Therman ja Niklas Granö. Duodecim 2016

Psykoosiriskissä olevien nuorten ja nuorten psykoottisten häiriöidenpsykoterapeuttiset hoitomuodot. Systemaattiseen kirjallisuushakuun perustuva katsaus. Vera Gergov, Klaus Ranta, Nina Lindberg, Thea Strandholm, Veli-Matti Tainio, Leen Ehrling, Mauri Marttunen. Duodecim 2015

Palvelupyyntönne on vastaanotettu – palvelemme teitä hetken kuluttua.

Mikäs tällainen otsikko on? Selitys on seuraava: näin eräs ystävä tapaa kommentoida lapsilleen, kun he narisevat tai kitisevät jotain arjessa. Tokaisu on minusta todella fiksu. Miksi? Siitä lisää alla.

Tärkeintä on tulla kuulluksi

Lapsen arjessa on jatkuvasti kohtia, joissa hänen toiveillaan ei ole isoa merkitystä. Aamulla herätään siihen aikaan, kun vanhemman on herättävä. Koulussa tai päiväkodissa käydään jonkun muun tekemän aikataulun mukaisesti. Ruokaa on tarjolla pääsääntöisesti silloin, kun aikuinen sitä ennättää laittaa. Harrastukset ovat tiettyinä päivinä ja tiettyyn aikaan – eivät välttämättä silloin, kun lasta huvittaa mennä. Lapsen väistämätön ja ihan normaali osa monissa tilanteissa on tyytyä siihen, mitä aikuinen sanoo.

Siksi on mielestäni aivan mahtavaa, jos vanhempi voi kuitenkin osoittaa huomioivansa lapsen toiveita arjessa, vaikka niitä ei voisikaan heti toteuttaa. Miten se tehdään? Yksi tapa on juuri tuo ystäväni tapa. Huumorilla höystetty tokaisu “palvelupyyntönne on vastaanotettu” kuvastaa sensitiivistä, lapsen tarpeet huomioivaa vanhemmuutta. Se on keino ilmaista: “kuulin, mitä sanoit. Sanomasi on arvokas ja tulen ottamaan sen huomioon.”

Jokainen ihminen haluaa tulla kuulluksi – myös lapsi. Mikään ei ole parantavampaa, kuin saada kokemus siitä, että joku läheinen todella näkee, kuulee ja ymmärtää juuri minua. Lapsi tuntee itsensä arvokkaaksi, kun aikuinen asettuu hänen asemaansa. Ja toki kuulluksi tulemisella on voimaa myös aikuiselämässä. Vaikka ratkaisuja elämän pieniin tai isoihin ongelmiin ei olisi tarjolla välittömästi, mikään ei lohduta enemmän kuin se, että joku vaikuttaa myötäelävän niissä mukana.

Miten vanhempana voisi osoittaa kuulevansa lapsen toiveita?

Faktahan on se, että elämässä ei voi saada kaikkea. Lapset eivät kuitenkaan tätä vielä tiedä, joten he saattavat pyytää kalliita tavaroita, ulkomaanmatkoja tai jotain muuta, mikä ei ole mahdollista. Usein näitä pyyntöjä höystetään perusteilla: “kaikilla muillakin on…” Pienemmät lapsetkin haluavat milloin mitäkin – valvoa, syödä aamupalaksi suklaata, kaverinsa lelun, samanlaisen korun kuin kaverilla ja näin edespäin. Miten suhtautua vanhempana näihin vaatimuksiin?

Kun vanhempi haluaa osoittaa kuulevansa lastaan, tullaan validoimiseen eli tunteiden tai toiminnan vahvistamiseen. Validointi on keino näyttää, että lapsen tai nuoren viesti meni ns. jakeluun. Validoiminen on kuitenkin tekniikka, jota aika harva käyttää luonnostaan. Sitä voi onneksi harjoitella ja opetella soveltamaan tietoisesti.

Validointi voi kuulostaa esimerkiksi tällaiselta: “Kuulin, mitä sanoit. Olisit halunnut niin kovasti valvoa tänään!” “Ymmärrän, että sinua ärsyttää, sillä sinusta meidän olisi pitänyt ottaa tänään karkkia!

Validoinnin idea EI siis ole se, että lapsi saisi aina haluamansa, vaan se, että lapselle kerrotaan, miten ymmärrettävää on, mitä hän tuntee ja mitä hän haluaisi. Validoinnin onnistuminen edellyttää sanojen lisäksi yleensä myös toisen ihmisen tunteen arvaamista ja sen ilmaisemista validoitavalle. Jos lapsi on vihainen, hänet kannattaa siis kohdata jämäkällä, lievästi ärtynyttä tunnetta matkivalla äänensävyllä – vaikka aikuinen ei olekaan ärtynyt. Tai jos lapsi on surullinen, aikuinen voi käyttää puheessaan vähän surullisempaa äänensävyä tai nuottia. Vaikka moni lapsi on aluksi siitä hämmästynyt, validoimisen keino toimii parhaiten, kun siinä on mukana myös tällaista äänensävyllä ilmaistua tunnetilan vahvistamista. Lisää validoinnista täällä lastenpsykiatri Raisa Cacciatoren kertomana.

Hämmentävintä ja mukavinta validoinnissa on se, että se yleensä toimii kaikenikäisten lasten kanssa – mutta myös aikuisten kanssa! Kun ihmisellä on “tunne päällä”, validoiminen uppoaa kuin veitsi voihin. Aivan hetkeksi tunteen kokijan valitus tai nurina voi itse asiassa voimistua, mutta tunteen valta hellittää nopeasti, kun se on kuultu ja oikeaksi vahvistettu. Kokeile tätä myös asiakaspalvelutilanteissa, töissä, opinnoissa tai vaikkapa parisuhteessa.

Aikuisen myötätunto kasvattaa myötätuntoon kykeneviä lapsia

Validoiminen sisältää aina seuraavan tärkeän viestin lapselle: “sinun kokemuksesi on täysin ymmärrettävä, ja kuka tahansa kokisi vastaavalla tavalla sinun asemassasi. Niinpä kyse on loppupeleissä isosta teemasta: myötätunnon jalon taidon opiskelusta.

Myötätuntoisuus ei ole juurikaan perinnöllinen ominaisuus, vaan se on oman kokemuksen kautta opittava taito. Ja myötätunnon taidosta on yksilölle merkittävää hyötyä. Myötätuntoisuus on ensinnäkin yksi osa resilienssiä eli selviytymisen taitotilaa (josta lisää täällä). Toiseksi, myötätuntoinen lapsi on taitava kaverisuhteissaan, koska hän osaa ottaa toiset huomioon, mikä tuottaa lapselle (ja vanhemmille) iloa. Kolmanneksi: myötätuntoisuus tuottaa etua sosiaalisissa tilanteissa myös aikuisiässä. Myötätuntoinen pääsee yksinkertaisesti pidemmälle.

Ystäväni tokaisu toimiikin siksi mitä suurimmassa määrin lapsen selviytymisen edistämisen työkaluna – vähäeleisellä mutta tyylikkäällä tavalla. Se on validointia hänen tavallaan. Entä mikä on sinun tapasi validoida oman lapsesi kokemusta?

P.S. Lisää muun muassa validoimisesta voit lukea myös noin kuukauden päästä ilmestyvästä tietokirjastamme Kuinka kiukku kesytetään.

Eroahdistuneisuus iski – mikä neuvoksi?

Mitä eroahdistuneisuus on?

Eroahdistuneisuus tarkoittaa, että lapsen on vaikea olla erossa tai irrottautua vanhemmastaan tilanteissa, joissa sitä häneltä tavallisesti odotetaan. Eroahdistuneisuudesta kärsivä lapsi jää itkemään lohduttomasti vanhemman perään päiväkodissa, eikä toivu siitä kohtuullisessa ajassa. Hän saattaa olla muskarilainen, joka ei suostu nousemaan vanhemman sylistä minnekään, ei edes itselleen mieluisaan laulu- tai tanssipiiriin. Hän voi saattaa myös olla koululainen, joka kärsii selittämättömistä päänsäryistä ja vatsakivuista ja joka siten mielellään jäisi kotiin milloin mistäkin syystä.

Eroahdistuneisuus on lasten tavallisimpia psyykkisiä oireita. Vaivan yleisyys on luokkaa 5-20 % lapsista, tutkimuksista riippuen. Oire on tyypillisesti kausiluontoinen, ja vain pienellä osalla se vaikuttaa elämään jatkuvasti. Lapsen kehityksen eri vaiheissa tai muutostilanteissa eroahdistuneisuus usein aktivoituu väliaikaisesti.

Mistä eroahdistuneisuus johtuu?

Ahdistuneisuustaipumus on vahvasti periytyvä ominaisuus, joten useimmilla eroahdistuneilla lapsilla on lähisukulainen, jolla on ainakin joskus ollut vastaavia oireita. Toisinaan vanhemmalla saattaa itsellään olla hoitamaton ahdistuneisuushäiriö.

Perintötekijöiden lisäksi oireeseen vaikuttaa ympäristö ja mallioppiminen. Ahdistuneisuuteen taipuvaiset ihmiset ovat tutkimusten mukaan valppaita havaitsemaan mahdolliseen uhkaan liittyvät signaalit. He myös tulkitsevat oman selviytymiskykynsä muita huonommaksi. Lisäksi heillä saattaa olla muita enemmän selviytymiskeinoja, jotka johtavat toimintakykyä huonontaviin ongelmiin, kuten ahdistusta aiheuttavan asian välttely. Lapsi saattaa omaksua näitä käyttäytymisen piirteitä vanhemman tai muun läheisen toiminnasta.

Oireen ilmenemiseen vaikuttaa muun muassa lapsen ikä, temperamentti, kiintymyssuhteiden laatu, arjen muutokset tai pysyvyys sekä lapsen tunnesäätelykeinojen kypsyneisyys. Osa lapsista kokee haastavan temperamenttinsa johdosta hyvin voimakkaita kielteisiä tunteita, joista on vaikea toipua. Näillä lapsilla on tutkimusten mukaan enemmän riskiä voimakkaaseen eroahdistuneisuuteen.

Minkälaista eroahdistuneisuus on eri-ikäisillä lapsilla?

Lähes kaikilla vauvoilla on jonkinasteista eroahdistuneisuutta noin 8-10 kk iässä, mikä liittyy aivan normaaliin kiintymyssuhteiden muodostumiseen ja vahvistumiseen omien vanhempien ja hoitajien kanssa. “Hän vierastaa”, sanotaan. Vierastamista on hyvin eri tasoista. Jotkut vauvelit eivät siedä edes sitä, että joutuvat niin sanotusti väärään syliin. Tai lapsi alkaa heti huutaa, kun oma rakas vanhempi häviää pikku hetkeksi näköpiiristä toiseen huoneeseen vaikkapa vesilasillista hakemaan. Toiset vauvat taas “ottavat lunkisti” ja rääkäisevät lähinnä muodon vuoksi, jos tuttua aikuista ei vähään aikaan näy. Yleensä kaikenmoinen eroahdistusoireilu on tässä iässä ihan normaalia ja ohimenevää.

Kliinisen kokemuksen mukaan ongelmaksi muodostuva eroahdistuneisuus on tavallisinta taaperovaiheessa sekä ehkä hieman yllättäen myös noin 6-7 vuoden iässä. Taaperovaiheessa luonteva selitys oireelle on maailman avautuminen ja lapsen ymmärryksen lisääntyminen. Maailma on valtava, ennakoimaton ja ihmeellinen – ja samalla hyvin pelottava. Aikuinen toimii turvasatamana, josta pikkulapsi tankkaa rakkautta ja läheisyyttä ja johon luottaen lapsi uskaltaa lähteä pienille tutkimusretkilleen. Ymmärrettävästi lapsen näkökulmasta suurin uhka olisi, että turvasatama häviäisi maisemista. Niinpä siitä on pidettävä kiinni hinnalla millä hyvänsä. Kun tästä vaiheesta on selvitty kasvun, kehityksen ja vanhemman tuen avulla, oireilu yleensä vähenee selvästi.

Eskari- ja koulunaloitusvaiheessa eroahdistuneisuus voi alkaa pikku hiljaa tai jopa iskeä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Eräänä päivänä lapsi ei vain suostu jäämään hetkeksikään yksin kotiin, ei edes postin haun ajaksi. Lapsi saattaa kieltäytyä menemästä kavereilleen. Hän saattaa yrittää määritellä, missä vanhempi on, kun lapsi on jossain muualla: “saat mennä vain kauppaan ja muuten sinun on oltava kotona”. Tai lapsi alkaa murehtia jatkuvasti erilaisia asioita koulupäivään ja kouluun menemiseen liityen. Illat menevät itkiessä ja seuraavaa päivää märehtiessä. Erityisesti yllätykset, retket, toimintapäivät ja vastaavat ovat eroahdistuneelle lapselle vaikeita, koska hän kokee olonsa turvalliseksi rutiinien parissa.

Eroahdistunut lapsi voi olla toisissa tilanteissa rento ja toimintakykyinen, mutta toisissa tilanteissa taas äärimmäisen takertuva, itkuinen ja hätääntynyt. Oireilun laukaisevat tilanteet ovat yksilöllisiä mutta usein aika rajattuja. Esimerkiksi kotona yksin oleminen voi olla ehdoton no-no, kun taas mummolaan meneminen sujuu, tai toisin päin. Eroahdistuneisuuden tuottama “ahdistuneisuuskohtaus” muistuttaa paljon paniikkikohtausta, ja jonkinlainen jatkumo paniikkioireisiin onkin olemassa myöhemmässä iässä.

Mitä tehdä jos lapsi on eroahdistunut?

  • Yritä olla ahdistumatta (usein).
  • Yritä olla suuttumatta (usein).
  • Palaa enemmän turvasataman rooliin.
  • Luota siihen, että lapsi pärjää.
  • Altista lasta arjessa sopivasti jännittäville tilanteille.
  • Auta lasta saamaan ikätasoisia selviytymisen kokemuksia.

Aikuisen ahdistuksesta: Useimmat vanhemmat ahdistuvat, jos lapsella on paha olla. Näin käy myös niille vanhemmille, joiden lapsi oireilee ahdistuneisuudella. Vanhemman, jolla mahdollisesti on itselläänkin ahdistuneisuustaipumus tai -häiriö, on helppo samaistua lapsen kokemukseen ja pinteeseen. Samasta syystä vanhemman on tyypillisesti vaikea tukea lastaan ikätasoiseen suoriutumiseen. Voi tuntua mahdottomalta pistää lapsi “kärsimään” jostain, joka tuntuisi tai olisi lapsena itsestä tuntunut sietämättömältä. Tämä selittää, miksi eroahdistuneen lapsen vanhempi antaa usein lapselleen periksi: jos lapsi ei halua mennä kauppaan, ei mennä. Jos lapsi ei halua mennä kouluun, ei pakoteta. Valitettavasti vanhemman ahdistuneisuus johtaa lapsen näkökulmasta karhunpalvelukseen: jos lapsi ei mene jännittäviin (mutta yleisesti turvallisina pidettyihin) tilanteisiin, hän ei saa kokemusta, että voi selviytyä. Näin ollen ymmärtäväinen ja lempeä vanhempi saattaa haluamattaan pitää lapsen oiretta yllä.

Aikuisen suuttumisesta: Myös suuttuminen ja turhautuminen on tavallista eroahdistuneen lapsen vanhemmalle. Erityisesti kun kyse on kouluikäisestä lapsosesta, eroahdistuneisuusoire voi olla äärettömän rasittavaa, koska se vaikeuttaa niitä asioita, josta useimmat vanhemmat tykkäävät: kouluikäisen vanhempana on helppo tehdä kotitöitä, kun lapsi ei enää kaipaa herkeämätöntä valvontaa. Tai on mahdollista käydä rauhassa luomassa lumet pihalla, toisin kuin taaperon kanssa, joka on aina puettava mukaan. Eroahdistuneisuus ikään kuin palauttaa asetelman aiempaan: kotona on lapsi, joka itkien, kirkuen ja takertuen vaatii, ettei vanhempi saa olla edes vessan oven takana näkymättömissä. Ketä tahansa vanhempaa tämä saattaisi alkaa suututtaa erityisesti oireen jatkuessa pitkään. Yleensä suuttuminen ei kuitenkaan auta lasta, vaan päin vastoin aiheuttaa lapselle entistä kaoottisemman olon. Siksi pure hammasta, laske kymmeneen, hengitä syvään tai tee mitä tahansa, että jaksaisit hillitä itsesi lapsen oireen ilmetessä. Hän ei tee sitä tahallaan.

Turvasatamana olemisesta: Kun haluat tukea lasta tulemaan toimeen ahdistuneisuuden kanssa, muodosta itsellesi mielikuva majakasta. Lapsesi on kuin pieni vene, joka keikkuu elämän hurjassa aallokossa. Hän kokee olonsa turvalliseksi, kun majakan valo väikkyy kaukaisuudessa. Jos valoa ei ole, lapsi hätääntyy. Kun olet majakka, näet miten veneellä menee ja voit ohjata venettä turvaan. Tähän lapsi erityisesti tarvitsee sinua oireillessaan. Olet vakaa ja turvallinen aikuinen, jolle lapsi voi purkaa ahdistuksensa ja pahan mielensä. Ota lapsen olo vastaan, auta lasta tunnistamaan tunteensa ja suhtaudu hänen kokemuksiinsa myötätuntoisesti. Majakkana olemisen ohella riittävä aikuisen aika ja huomio sekä mukavat yhteiset hetket ovat lapselle tärkeitä. Pysähdy lapsen luo ja kysy, mitä kuuluu. Kuuntele vastaus. Kehu reippaaksi, rohkeaksi ja ihanaksi.

Aikuisen luottamuksesta: Pidätkö päiväkotia, esikoulua tai koulua yleisesti turvallisena paikkana? Voitko luottaa, että lapsesi on näissä paikoissa turvassa? Nämä ovat kysymyksiä, jotka eroahdistuneisuudesta kärsivien lasten vanhempien on usein esitettävä itselleen. Eroahdistuneisuus, jonka vuoksi lapsi haluaisi jäädä kotiin milloin mistäkin syystä, ei saisi johtaa siihen, ettei lapsi osallistu lainkaan ikätasoisiin aktiviteetteihin. Monella vanhemmalla on esimerkiksi houkutus ottaa lapsi kotiopetukseen, jos lapsi on kouluun menemiseen liittyen kovin ahdistunut. Tällainen toimintatapa on kuitenkin yleensä ahdistuksen tunteen välttelyä eikä siksi auta lasta toipumaan. Aluksi se voi helpottaa lapsen oloa, mutta kotiin jääminen alkaa helposti yleistyä jatkuvaksi toimintavaksi. Parempi lähestymistapa onkin siksi auttaa lasta askeleittain altistamaan itseään ahdistavalle tilanteelle (usein koululle), jolloin lapsen toimintakyky paranee.

Moni lapsi hyötyy oireiluvaiheessa esimerkiksi siitä, että aikuinen saattaa hänet kouluun ja vie mahdollisesti jopa luokkaan asti, jos ahdistuneisuusoireilu on kovin hankalaa. Koulussa saatetaan myös sopia, että joku tietty aikuinen toimii lapsen tukena vaikeissa tilanteissa. Useimmat lapset hyötyvät lisäksi yleisestä kouluun liittyvän kuormituksen vähentämisestä, tarvittaessa tuki- tai erityisopetuksesta, tai joskus oppimisedellytysten kartoituksesta, josta voi joskus löytyä selityksiä oireiluun. Myös mahdolliset kiusaamiskokemukset on syytä arvioida, ja niihin on puututtava. Jotkut tarvitsevat pienemmän ja helpommin hahmotettavissa olevan opetusryhmän tuen. Näin ollen vanhempien ja koulun yhteistyö on välttämätöntä, jos lapsella on vetoa jäädä pois koulusta.

Pelottaville asioille altistuksesta: altistuksen ideana on se, että aivoissa tapahtuu habituaatiota, kun koemme jotain toistuvaa. Aivot toisin sanoen tottuvat kaikenlaiseen – jopa ahdistaviin tai pelottaviksi koettuihin asioihin. Se kuitenkin ottaa oman aikansa. Kun lasta altistetaan turvallisesti ahdistaville tilanteille, niihin tottuminen vähentää ahdistuneisuuden määrää pidemmällä tähtäimellä. Altistus on tärkeä toteuttaa vaiheittain ja aloittaa mahdollisimman helposta tehtävästä. Esimerkiksi kaverille menemisen voi ottaa harjoittelutavoitteeksi. Tällöin lapsen kanssa yhdessä sovitaan, miten pitkään hän voisi kokeilla olla kaverilla ja mitä keinoja hän voi käyttää, jos alkaa ahdistaa tai pelottaa (luotettavalle aikuiselle kertominen, vanhemmalle soittaminen tai tekstaaminen, syvään hengittäminen, turvallinen mielikuva jne).

Voit vahvistaa lapsen motivaatiota altistua eli tehdä pelottavia asioita myös palkitsemalla: jos lapsi antaa sinun esimerkiksi tehdä 10 min pihahommia ja pysyy itse sen aikaa sisällä tai omissa puuhissaan, hän saa tarran. Muutamasta tarrasta seuraa palkkio, joka on lapselle mieluinen asia, esimerkiksi puhelinpelin lisäosa tai vastaava. Huomaa kuitenkin, että yleensä ahdistuneisuuden helpottamiseksi tarvitaan paljon harjoittelua. On tarjottava runsaasti kokemuksia, jotka kumoavat sen ajatuksen, mitä ahdistuneisuus tuottaa: että pienikin ero läheisestä on vaarallinen ja uhkaava kokemus.

Selviytymiskyvyn vahvistamisesta: Listan viimeinen kohta ei liity suoraan ahdistuneisuuteen mutta se kylläkin liittyy lapsen minäkäsitykseen ja uskomuksiin omasta selviytymiskyvystä. Useimmat ahdistuneet lapset kokevat, että he ovat täysin riippuvaisia toisista ja heidän avustaan. Ja toisaalta, heillä saattaakin olla huomattavia puutteita arkitaidoissa – lähtien siitä, osaavatko (!) he viedä tiskinsä tiskipöydälle, roskansa roskiin ja pyykkinsä pyykkikoriin. On tärkeää, että huolehdit, että lapsi oppii ikään kuuluvia arkitaitoja. Kun lapsi kokee pystyvyyttä jossain asiassa, hänen on helpompi uskaltautua itselleen vaikeisiin tilanteisiin myös muuten. Pystyvyyden tunne on hyvää vastavoimaa ahdistuneisuudelle. Elämä ei ehkäpä olekaan aivan niin kaoottinen ja pelottava kuin miltä se lapsesta tässä hetkessä tuntuu.

Kaiken kaikkiaan eroahdistuneisuusoire liittyy yleensä sekä lapsen temperamenttiominaisuuksiin, ikään että kehitysvaiheeseen. Voit olla vanhempana melko rauhallisin mielin sen suhteen, että vaihe menee aikanaan ohi. Voit toki helpottaa ja nopeuttaa sitä vanhempana toimimalla lapsen edun mukaisesti edellä kuvatuin tavoin.

Haluatko tukea lapsen/ nuoren mielenterveyttä? Toimi näin.

Seuraavaa tekstiä inspiroi paitsi käytettävissä oleva tutkimustieto, myös Twitterissä levinnyt viesti siitä, että jopa 25% nykyisistä yliopisto-opiskelijoista tarvitsee psykiatrin palveluita.

Toimi näin, kun haluat tukea lapsen/nuoren mielenterveyttä.

1) Hyväksy lapsi sellaisena kuin hän on. Hän on oma ainutlaatuinen persoonansa. Hän voi olla joissain asioissa hyvin erilainen kuin sinä, mutta silti aivan yhtä mahtava tyyppi kuin sinä. Lapsesi mittaa arvoaan erityisesti sinun katseesi, huomiosi, sanojesi ja kosketuksesi kautta. Jos haluat lapsellesi kehittyvän hyvän itsetunnon, muista huomata hyvä ja kehua lapsesi päivittäin – ihan vain koska hän on ihana tyyppi.

2) Älä aliarvioi ajan merkitystä. Vietä aikaa lapsesi/nuoren seurassa. Seuraa hänen puuhiaan. Kuuntele hänen toiveitaan. Ole paikalla ja kuulolla, useimpina päivinä, edes jonkin aikaa. Kaikkea haluamaansa lapsen ei tarvitse saada, mutta on tärkeää tulla kuulluksi. Lapsesi arvostaa sinun huomiotasi enemmän kuin mitään muuta elämässä. Kaikkien sähköisten laitteidesi pitäisi hävitä kiinnostavuudessaan omalle lapsellesi, joka on arkesi tärkeimpiä ilonlähteitä. Osoita se hänelle käyttämällä häneen aikaa.

3) Yritä muistaa hoitaa itseäsi. Vanhemman mielenterveys ja jaksaminen on lapsen hyvinvoinnin pohja, tästä on valtavasti tutkimusnäyttöä. Jos olet jatkuvasti huonovointinen tai uupunut, et jaksa olla hänen käytettävissään. Hyvä mielenterveytesi ja terveytesi taas auttavat sinua olemaan vakaa majakka, jonka luo lapsesi löytää arjen myrskyissä. Hoitamalla itse itseäsi annatkin jälkipolville esimerkin siitä, miten kypsä aikuinen toimii. Välitä itsestäsi ja lepää, virkisty, sekä lakkaa suorittamasta 24/7 ❤️.

4) Anna lapsesi solmia merkityksellisiä ihmissuhteita: kaverit, naapurit, kummit, sukulaiset, nuorisotyöntekijät ja niin edespäin. He ovat paitsi tärkeä tukiverkosto sinulle vanhempana, myös ilon ja resilienssin lähde lapsellesi. Jos lapsella on yksinäisyyttä ja kaveriongelmia, panosta niihin ympäristöihin, joissa lapsi viihtyy hyvin. Kavereita voi saada myös netissä, harrastuksissa jne. Joskus lapsen kaverisuhteiden onnistuminen edellyttää paljon aikuisen valvontaa, tukea ja ohjausta. Se ei ole epäonnistumisen merkki. Toiset vain kypsyvät näissä asioissa myöhemmin kuin toiset.

5) Tue lapsesi päiväkoti- ja koulutaivalta. Varmista, että hän saa ymmärrystä ja tukea osakseen, kun hän sitä tarvitsee. Parasta on lapsen kannalta, jos joku kasvatusympäristön aikuinen vaikuttaa tykkäävän hänestä aidosti. Jos ongelmia ilmenee, tee yhteistyötä lapsesi opettajan kanssa. Keskustele lapsen tilanteesta niin avoimesti kuin mahdollista. Usko myös opettajan näkemystä lapsesta, vaikka se olisi erilainen kuin omasi. Pyrkikää jakamaan kasvatuskumppanuus siten, että sekä koulussa että kotona pärjätään. Läksyjoustot, palkitsemisohjelmat, reissuvihko, tukiopetus, äänikirjat, aktiivityynyt – maailma on täynnä apukeinoja, joita voi ottaa käyttöön oppimisen helpottamiseksi. Muista kuitenkin, että jokainen ihminen oppii parhaiten turvallisessa, hänen tarpeensa riittävästi huomioivassa ympäristössä. Toisin sanoen aikuisen avusta ja läsnäolosta on hyötyä. Mikäli lapsesi kanssa tarvitaan erityisiä tukitoimia, joskus niiden järjestyminen vaatii vanhemmilta “asianajajaroolia” tai vaikuttamistyötä esimerkiksi oman kunnan tahoihin.

5) Tehkää perheenä niitä asioita, mistä kaikki nautitte. Jos et tykkää leikkiä legoilla, älä leiki. Pelaa sen sijaan lautapeliä, haravoi yhdessä, leivo tai juttele vain. Ilo on matalan mielialan ja ahdistuksen pahin vihollinen. Arkinen, edes osittain rakkaudellinen ja turvallinen lapsuuden muistovalikoima on oiva suoja myöhempien vaikeuksien aiheuttamia psyykkisiä oireita vastaan. Sinun eräs tärkeä tehtäväsi on näyttää lapselle, mitä kaikkea mukavaa, iloista ja kaunista elämässä voi olla. Silloin lapsi uskaltaa toivoa hyvää myös omalta tulevaisuudeltaan.

6) Panosta perusasioihin. Riittävä uni, monipuolinen ravinto, mielekäs liikunta, säännöllinen elämänrytmi ja kofeiinin, päihteiden ja liiallisen ruutuajan välttäminen ovat tärkeitä elementtejä jokaiselle lapselle tai nuorelle. Niin hassulta kuin se voi kuulostaakin, arki rutiineineen ja tapoineen on usein mitä parasta mielenterveyden ennaltaehkäisevää hoitoa.

7) Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä, ole lapsen tai nuoren keskustelukumppani ja kuuleva korva aina, kun hän tarvitsee. Jokaisen ihmisen elämässä on joskus ongelmia. Niitä kaikkia ei voi eikä tarvitse ratkaista, mutta silti voi keskittyä olemaan läsnä. On maailman parasta lääkettä elämän aiheuttamiin kirveleviin haavoihin, jos joku kuulee, kohtaa ja suhtautuu myötätuntoisella ja tunteita validoivalla tavalla näihin asioihin. Pysähdy, kuuntele, asetu toisen asemaan, vastaa myötätuntoisesti. Tällä pääsee jo pitkälle. Samalla lapsesi oppii, mitä myötätunto on – siirrät siis myötätunnon jalon taidon seuraaville polville.

Siinäpä se. Ei tämäkään rakettitiedettä, sanoisin.

P. S. Vältä lapsen tai nuoren ylikuormittamista liiallisilla tai liian vaativilla harrastuksilla. Harrastusten tehtävä on tuoda iloa, ei vaikeuttaa elämää. Tämä meinaa nykypäivänä helposti unohtua.

P. P. S. Suhtaudu nihkeästi somen luomaan tarinointitapaan: elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista, eikä somen tarjoama “tuhkasta feeniks-linnuksi muuttuminen” ole kovin realistinen tapa lähestyä elämää. Ihmiset ovat yhä ihmisiä. Itse asiassa, elämässä hyödyttää erityisesti taito sitkeästi yrittää uudelleen, vaikka moni asia menisikin aivan varmasti pieleen. Opeta lapselle myönteistä realismia sen suhteen, että menestys ei ole välttämättä elämän keskeinen asia.

Toivosta – näkymättömästä kesästä jokaisessa ihmisessä

Minä ja lukuisat muut mielenterveyden ja sosiaalialan ammattilaiset kuulemme viikoittain kymmeniä karuja tarinoita elämästä: sairaudesta, vaikeuksista, alkoholista, synkistä mielenmaisemista ja ahdistuksesta. Kuulemme puhetta köyhyydestä, lamaantumisesta ja väkivallasta. Olemme sivustaseuraajina, kun joku menetetään ja kun joku eroaa. Työpöydälläni on nenäliinapaketti, ja sen sisältö hupenee kieltämättä melko vauhdikkaasti. 

Mietit ehkä, miksi joku haluaisi tehdä tällaista työtä. Tai jos tekeekin, eikö se muuta ihmistä? 

Vastaus jälkimmäiseen kysymykseen on: kyllä se muuttaa. Eräs lastenpsykiatrian pitkäaikainen ammattilainen on kuvannut asiaa siten, että alan myötä avautuu eräänlainen ikkuna, jota ei ehkä ikinä enää saa kiinni. Tässä on jotain perää. Ammattilaisena olenkin niin tottunut ihmisen elämän monenlaisiin mutkiin ja kiemuroihin, että välillä tunnen olevani vanha sielu. Asiat, jotka ehkä nuorempana ja eri alalla toimiessani hämmästyttivät, lakkaavat tekemästä niin. Myös tietynlainen sinisilmäisyys on karissut: totuus on AINA tarua ihmeellisempää. 

Mutta psykiatrinen ala voi paitsi avata silmät monelle elämän ilmiölle, muuttaa ihmistä myönteiseen suuntaankin. Mielikuvat ja ajatukset hyvästä elämästä voivat uudistua, kun saa tutustua niin monen ihmisen elämänvalintoihin ja -tilanteisiin. On tietyllä tavalla hieno etuoikeus, kun ihmisten tarinoita kuunnellessa saa kokemuksellisen tiedon siitä, että yhtä ainoaa oikeaa tapaa elää ei ole. Jotkut ovat elämäntapaintiaaneja, jotkut ovat suorittajia. Joillakin on paljon rahaa, toisilla ei juuri mitään. Jotkut kouluttautuvat, toisille on tärkeää ihan muut asiat elämässä. Yksi saa koulussa arvosanaksi vitosia, toinen kymppejä, ja kummallakin voi mennä ihan yhtä hyvin tai huonosti. 

Itselleni alanvalinta on tästä näkökulmasta tarkoittanut muun muassa omien arvojen kirkastumista.

Kuten moni alalla toimiva, olen saanut nähdä, että todellinen hyvä elämä koostuu omien aitojen arvojen mukaan toimimisesta ja sitä kautta merkityksellisyyden kokemisesta. Raha, koulutus, matkat, hieno IG-tili, julkisuus tai kulissit eivät ole avaimia onneen. Ja mikä tärkeintä: monella eri tavalla eläen lopputulos voi olla loistava! Tämä oivallus on ollut tärkeä, koska se tuottaa kunnioittavan perusasenteen jokaista asiakasta tai potilastani kohtaan. Minulla ei nimittäin ole mitään erityistä oikeutta määritellä, miten toisen ihmisen tulee elää. Voin ainoastaan tarjota asiantuntemukseni ihmisen käyttöön, ja pääsääntöisesti näin voin toimia vain, jos ihminen itse sitä pyytää ja haluaa

Sitten edelliseen kysymykseeni: miksi joku kokee mielekkääksi tehdä tällaista työtä. Tässä kohtaa tullaan vahvasti toiveikkuuden alueelle.  

Nimittäin mitä pidempään toimin lääkärinä ja lastenpsykiatrina, sitä suurempana näen toivon merkityksen elämässä ja lastenpsykiatriassa. Jos lapsi (tai aikuinen) luopuu toivosta, elämässä ei enää näytä olevan järkeä. Toivottomuus syö merkityksen ja aiheuttaa mitättömyyden kokemuksen. Ilman toivoa on vain arki ja sen lukemattomat vaikeudet. 

Näenkin toivon tärkeimpänä voimavarana, johon tukeutuen lapsi itse mutta myös perhe voi toipua vaikeuksistaan.

Toivoa tarvitaan, jotta ihminen uskaltaa ottaa ongelmansa puheeksi. Hän ei tee niin, jos ei usko siitä olevan mitään hyötyä.

Toivoa tarvitaan myös, jotta ihminen – on se sitten lapsi tai aikuinen – uskaltaa tehdä mitään uutta. Kaikki oppiminen vaatii turvallisuuden kokemuksen sekä edes pikkiriikkisen uskoa siihen, että itsellä on mahdollisuus oppia kyseinen juttu. 

Kolmanneksi, toivoa tarvitaan erityisesti lastenpsykiatriassa siihen, että oireilevan lapsen vanhemmat ja lähipiiri kykenevät näkemään tulevaisuuden jonain muuna kuin synkkänä. Meidät aikuiset valtaa helposti ahdistus, epätoivo ja epäluottamus, kun jotain pahaa tapahtuu. Toivo on kuitenkin kantanut silloinkin, kun lapsi joutuu kohtaamaan vakavan sairauden, väkivaltaa tai muita järkyttäviä tragedioita. Vaikka järkiperusteluja ei murheellisen tapahtuman hetkellä olisi, jossain syvällä itää pienenpieni toivon siemen. Vaikka tilanne olisi kuinka vaikea, ihmisessä itsessään on sisäsyntyinen hiljainen ääni, joka vakuuttaa, että kaikesta tapahtuneesta pahasta on mahdollista toipua vielä (ja sivuhuomautuksena: niin onkin).

Siksi parhaat hetket työssäni liittyvät toivon viriämiseen potilastilanteissa.

Kun asiat alkavat selvitä ja ratkaisuja löytyy, ihmisen katseesta näkee, kun toivo alkaa elää. Se on kuin pieni liekki, joka syttyy, kun kipinään puhaltaa. Toivo on siinäkin mielessä mainio, että se pistää meihin aikuisiin puhtia: jaksaa taas yrittää tehdä jotakin tilanteen helpottamiseksi. Toivo vaikuttaa siis paitsi lapsipotilaaseen itseensä, myös hänen vanhempiinsa, tukijoukkoihinsa ja opettajiinsa. 

Kun näen työssäni toiveikkuuden vahvistumista ja samalla myönteisten asioiden tapahtumista potilaiden elämässä, se vahvistaa myös omaa toiveikkuuttani ja luottoa elämään sinänsä. Näen, miten hienoja juttuja voi saavuttaa, kun asioita tehdään oikeaan aikaan. Miten apu on joskus ihan lähellä – että motivaatio, usko ja sinnikäs yrittäminen ovat paitsi mielenterveyden, myös tyydyttävämmän perhe-elämän rakennusaineita. On mahtavaa, kun lapseen nousee tekemisen halu ja palo, kunhan me aikuiset vain ensin hoksaamme, että hän on taitava ja että hänessä on niin valtava potentiaali. 

Päätän tämän aidon mutta hivenen sentimentaalisen kirjoitukseni seuraavaan sitaattiin, jonka kohtasin eräässä gradussa muutama vuosi sitten. Jollain tavalla siihen kiteytyy jokaisen ihmisen elämän herkkyys ja kauneus, sekä tietysti se kuuluisa toivo. 

“Keskellä pimeintä talvea, löysin siellä olevan, minussa, näkymättömän kesän. Ja se tekee minut onnelliseksi. Siksi koska vaikka maailma miten kovasti vastustaa minua, minussa on jotakin vahvempaa – jotakin parempaa, työntämässä heti vastaan.” – Albert Camus

Miten kertoa lapselle aikuisen mielenterveysongelmista?

Olen usein aiemmissa postauksissani kuvannut sitä, miten yleisiä ja ennen kaikkea tavallisia mielenterveyden häiriöt ovat. Jopa viidesosalla ihmisistä on jollakin määritellyllä mittaushetkellä havaittavissa mielenterveyden häiriö. Useimmilla ihmisillä mielenterveyden ongelmat eivät ole pysyviä, vaan ne ovat nopeasti tai ainakin jonkin ajan kuluttua ohimeneviä. Toki joidenkin oireet aaltoilevat tai kroonistuvat. Mikä kaikki saa mielenterveysoireet pysymään yllä ja pitkittymään, olisi kiinnostava bloggausaihe, mutta tällä kertaa lähestyn aihetta toiselta kantilta.

Otan nimittäin esille kaikkein suurimman lemppariaiheeni eli psykoedukaation! Psykoedukaatio, tuo sanahirviö, tarkoittaa tietoa, jota jostain aiheesta annetaan. Esimerkiksi jos katkaisee jalkansa, lääkäri tai hoitaja antavat psykoedukaatiota potilaalle, kun he kertovat, miten murtuma hoidetaan, kuinka pitkään kipsiä on pidettävä ja miten jalkaa aletaan sitten kuntouttaa. Psykoedukaatiota voi antaa käytännössä mistä aiheesta tahansa. Esimerkiksi koulujen terveysvalistus on oiva esimerkki käytännön psykoedukaatiotyöstä. Mielenterveyden häiriöissä psykoedukaatio kattaa paitsi tietoa ongelman luonteesta ja ongelman yleisyydestä, myös infoa hoitovaihtoehdoista ja jonkinlaisen arvion paranemisesta.

Psykoedukaatio on lempiaiheeni, koska erityisesti mielenterveyden ongelmissa sillä on valtavan iso rooli. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että mielenterveysongelmista puhutaan harvoin työpaikkojen kahvipöydässä tai harrastusryhmien tauoilla. Katkenneesta jalasta voi helposti jutustella, ja joku silloin varmaan vinkkaa hyvän fysioterapeutin, kuntoutuskeinon tai antaa muun vinkin jalkapotilaan auttamiseksi. Mutta harva saa tuttavapiirissäkään sanottua olleensa hiljattain “pohjalla”, tai vakavasti masentunut tai vaikkapa psykoosissa. Se ei jotenkin ole kulttuurisesti tapana, eikä toisaalta moni asiasta kuuleva osaa heti kättelyssä siihen oikein vinkkejäkään antaa (joskin kulttuuri tässä suhteessa on ilahduttavasti muuttumassa, ja erityisesti nuoriso on myös psyykkisistä jutuista varsin avointa).

Toinen syy, miksi psykoedukaatio on mielestäni mielenterveysongelmissa erityisen tärkeää, liittyy siihen, että ihmiset helposti kuvittelevat mielenterveyden oireiden olevan ikuisia, invalidisoivia tai johtavan “hulluuteen”. Näinhän ei siis ole, vaan suuri osa toipuu tai vähintään oppii elämään oireidensa kanssa.

Nyt on pakko lisätä vielä kolmas syy, miksi psykoedukaatio on tärkeää. Nimittäin ilman riittävää tietoa moni psyykkisistä oireista kärsivä kokee olevansa ongelmiensa kanssa ihan yksin – ikään kuin kellään muulla ei olisi vastaavia ongelmia. Mutta aikuisten oikeasti, kuten yllä mainitsin, viidesosalla ihmisistä on mielenterveyden häiriö ja vielä useammalla jonkinlaisia mielenterveysoireita. Siksi oikeastaan tässä blogissakin on loppupeleissä kyse nimenomaan psykoedukaatiosta. Tarkoituksenihan on avata psyykkisten oireiden ja mielenterveyden teemoja sellaisessa muodossa, että kaikkea tietoa ei tarvitse hakea netin vauvapalstoilta. Toivoisin, että syntyisi kokemus siitä, että näistä asioista voi puhua, niiden kanssa voi oppia elämään ja että yleisesti toivoa on.

Flunssa ja psykoedukaatio

Psykoedukaation osalta psyykkinen oireilu vertautuu minusta yleisesti parhaiten flunssaan. Kaikki tietävät, että flunssia tulee ja menee. Joskus flunssa jää ärsyttävästi päälle ja köhä tai tukkoisuus jatkuvat viikkokausia. Toimintakyky menee huonoksi, pienikin kävely hikoiluttaa, ei meinaa jaksaa oikein mitään. No, mielenterveyden oireet ovat ihan vastaava juttu. Niitä tulee ja menee, ja joskus ne jäävät ärsyttävästi päälle. Flunssan jälkitautina vain äärimmäisen harva sairastuu vakavammin, keuhkokuumeeseen tai sydänlihastulehdukseen. Useimmat sen sijaan toipuvat ennalleen. Aivan vastaavasti psyykkisten oireiden ilmetessä vain aniharva sairastuu vakavasti, joutuu sairaalaan tai pysyvästi vaikkapa työkyvyttömäksi. Useimmat sen sijaan toipuvat ennalleen.

Tällä kertaa haluan kirjoittaa psykoedukaatiota erityisesti siitä näkökulmasta, miten aikuinen voisi kertoa omasta mielenterveyden häiriöstään lapselleen. Tämä on aihe, josta on edelleen häkellyttävän vähän väestölle suunnattuja julkaisuja. Onneksi Suomen mielenterveysseura on julkaissut oppaan nuorille, joiden vanhemmilla on mielenterveyden häiriö (opas on ladattavissa ilmaiseksi täältä). Se sopii sisällöllisesti parhaiten nuorisolle, joskin sitä voi aikuisen kanssa hyödyntää jo pienehkökin lapsi. Suomen mielenterveysseuran psykoedukaatiosarjaan kuuluu muuten muitakin julkaisuja, joihin voi tutustua täällä.

Mielenterveyteen liittyvää erittäin hyödyllistä muuta psykoedukaatiomateriaalia on muun muassa aikuisten, lasten tai nuorten Mielenterveystalossa, joka on täynnä kaikenlaista kiinnostavaa (ja näyttöön perustuvaa) tietoa, sekä esimerkiksi Terveyskirjastossa. Näissä portaaleissa fokus on yleisesti mielenterveyden asioissa eikä niinkään siinä, miten vanhemmat voivat kertoa kokemistaan oireista lapselle.

No niin, mutta asiaan.

Miten voisin kertoa psyykkisistä oireistani lapselle?

  1. Ole rehellinen ja selkeä (mutta ei liian).
  2. Käytä arkisia vertauksia.
  3. Luo turvallisuuden tunnetta.
  4. Kerro saavasi apua.
  5. Anna toivoa.

Yllä listattuna ovat aivan pähkinänkuoressa ne asiat, jotka lapsen pitäisi tietää läheisen aikuisensa mielenterveyden ongelmista.

Aloitetaan rehellisyydestä ja selkeydestä. Lapsi ei välttämättä ymmärrä, mitä on masennus, psykoottisuus, kaksisuuntainen mielialahäiriö, skitsofrenia tai näin pois päin. Hän kuitenkin ymmärtää ja huomaa, jos vanhempi esimerkiksi ei jaksa aamuisin nousta sängystä, huolehtia itsestään tai vaikkapa auttaa lasta läksyjen kanssa. Rehellinen ja selkeä puhe mielenterveydestä tarkoittaa käytännössä, että lapselle kerrotaan, mistä aikuisen oireissa on kyse. “Minulla on todettu masennus. Se on sairaus, jonka vuoksi en oikein jaksa tehdä mitään. Se ei tartu ja siitä paranee ajan kanssa.” Lapselle ei tarvitse kertoa oireilusta tai sen taustoista yksityiskohtaisia asioita (esimerkiksi sitä, jos masennuksen taustalla on vaikkapa traumaattisia omia lapsuudenkokemuksia), vaan lapsi kaipaa usein yksinkertaisesti lyhyen selityksen ja nimen asioille. Mieti, mitä itse olisit halunnut tietää lapsena vastaavassa tilanteessa omalta vanhemmaltasi. Sen verran luultavasti omakin lapsesi haluaa.

Toiseksi, arkiset vertaukset ovat monelle ihmiselle toimiva tapa saada kiinni siitä, mistä puhutaan. Flunssavertauksen lisäksi toimiva voisi olla esimerkiksi mielikuva kasvista. Kasvit nuupahtavat, jos ne eivät saa riittävästi vettä, valoa ja ravinteita. Samalla tavalla ihminen voi henkisesti nuupahtaa, jos hän ei syystä tai toisesta ole voinut pitää itsestään riittävästi huolta. Tällä tavoin voi selittää vaikkapa masennusta. Ahdistuneisuuteen taas voi viitata puhumalla liian herkästi toimivasta palohälyttimestä. Normaalistikin hälytyskeskuksemme huolehtii siitä, että pysymme turvassa. Ahdistuvan tai paniikkiin joutuvan ihmisen hälytyskeskus toimii liian herkästi, aivan kuten palohälytin alkaa soida joskus lettuja paistaessa, vaikka ei ole tulipaloa. Keksi tai etsi vertauksia, jotka lapsesi ymmärtää. Myös vaikkapa elokuvasta Inside out voi saada vinkkiä siitä, miten puhua tunteista (tai skeemoista) lapsen kanssa.

Kolmanneksi, lapsi tarvitsee turvallisuuden tunnetta joka päivä. Yleensä sellaista tarjoaa hänelle eniten oma vanhempi tai muu läheinen aikuinen. Jos tämä aikuinen sairastuu – oli se sitten henkisesti tai fyysisesti – lapsen kannalta se on aina jonkinlainen turvallisuuden tunteen kolaus. Vanhemman tulee hoitaa tätä kolausta ihan niin kuin fyysisiä haavoja: hoivataan ja huolehditaan, kunnes se paranee. Henkisen kolhun saanut lapsi kaipaakin vakautta, tavallisia arjen rutiineita ja juttukaveria aikuisesta ainakin aika ajoin. Pidä siis kiinni arjen rutiineista ja tavoista. On varmasti asioita, joihin aikuisen psyykkinen sairaus lapsen elämässä vaikuttaa. Voi kuitenkin olla myös monia asioita, joihin se ei vaikuta. Muista ottaa nämä puheeksi lapsen kanssa. Huolehdi niiden jatkuvuudesta.

Yksi lapsen turvallisuuden tunnetta lisäävä asia on se, että aikuinen kertoo saavansa apua. Tällöin kivi poistuu lapsen rinnan päältä: joku muu huolehtii lapsen läheisestä, eikä hänen itse tarvitse sellaista vastuuta kantaa (mikä olisikin lapselle kohtuuton ja raskas taakka). Kerro siis lapselle, jos käyt jossakin saamassa apua ongelmiisi. “Olen voinut huonosti se on näkynyt kiukutteluna. Haluan saada apua itselleni. Käyn siksi tapaamassa joka viikko yhtä tätiä ja juttelemassa, että voisin paremmin. Hänen kanssaan puhuminen auttaa. “

Ja viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä, on tärkeää, että lapsi voi kokea toivoa. Vaikka olisit kuinka synkkä ja ajattelisit miten itsetuhoisesti tahansa, tai vaikka kokisit kuinka paljon toimintakyvyn rajoitteita oireidesi vuoksi ja meinaisit vaipua siksi epätoivoon, älä vie epätoivoon lasta mukanasi! Sano hänelle (ja yritä itsekin uskoa), että asiat voivat mennä parempaan suuntaan. Voit toipua. Voit haaveilla. Voit antaa myös lapsesi haaveilla paremmasta vaiheesta ja tulevaisuudesta. Suunnittele yhteisiä juttuja, edes unelmoinnin tasolla. “Kun tämä masennusvaihe menee ohi, niin sitten mennään yhdessä vaikka puistoon, kun taas jaksan enemmän.” Pitämällä toivon rippeistä kiinni, annat lapselle samalla mallia, miten elämän joskus sietämättömiinkin vaikeuksiin liittyy toiveita paremmasta. Masennuksesta muuten on olemassa myös loistava, WHO:n tuottama psykoedukaatiovideo nimeltä Black dog, ja mikä parasta, siihen saa suomenkielisen tekstityksen (täällä). Katso se! Se on tosi hyvä! Ja voit käyttää sitä toivon suhteen psykoedukaationa ainakin varhaisnuoruusiästä lähtien. Videon loppu on hyvinkin toiveikas.

Kaikilla on joskus vaikeaa

Psykoedukaation idea on, että tieto auttaa tulemaan tutuksi itselle uuden asian kanssa. Kun asiasta saa tietoa, sitä voi ajatella ja siihen voi alkaa pikku hiljaa sopeutua. Niinpä kuten aikuiset, myös lapset tarvitsevat tietoa niistä asioista, jotka vaikuttavat heidän elämäänsä.

Joskus vanhemmat pelkäävät, että psyykkisistä oireista lapselle kertominen vahingoittaa lasta tai suhdetta häneen jollain tavalla. Kun aikuinen kertoo asioista lapsen tasoisesti (yllä olevat pointit huomioon ottaen), mielestäni tällaiseen pelkoon ei ole mitään syytä. Päinvastoin, mikäli aikuinen kertoo lapselle oireistaan, lapsi saa hyväksyttävän selityksen niille asioille, joihin hän on pienessä mielessään koettanut keksiä aivan muita selityksiä. Se kun on kovin surullista, että usein pikkulapsen maailmassa ensimmäinen syyllinen vanhemman murheellisuuteen tai huonovointisuuteen löytyy omasta itsestä (!), jos vanhempi ei pysty parempaakaan selitystä antamaan. Siksi ja erityisesti siksi vanhempien kannattaisi ihan aina kertoa oireistaan ja sairauksistaan lapselle siinä muodossa, minkä lapsi pystyy vastaanottamaan ikä ja kehitystaso huomioiden. Tämä auttaa myös aikanaan hyväksymään sen faktan, että kaikilla on joskus vaikeaa.

Anna sen kitistä!

Tapahtui eräällä uimarannalla. Poika, tuskin neljää vuotta vanhempi, sai todennäköisesti pitkän ja hikisen rantsussa vietetyn päivän jälkeen kilarit kotiinlähtötilanteessa. Vanhemmat hyssyttelivät lasta ruohikolla retkivilttien ja nyssäköiden ympäröimänä ja vilkuilivat kiusaantuneina ympärilleen. “Shh, täällä on oltava hiljempaa…” Vihainen ja kauhistunut kuiskailu lapselle jatkui – vanhemmat yrittivät nopeasti hiljentää lapsen – ja perhe lähti lopulta katseet noloudesta alas painettuna rannalta pois.

Tapahtui eräällä matkalla. Sattui kaikkien vanhempien ultimate horror, eli taaperon plus leikki-ikäisen kanssa oli lähdettävä lentokoneella reissuun. Yksi lapsi sylissä ja toinen välissä vanhemmat nököttivät istuimillaan. Pienin tahtoi pois, jonnekin muualle, tai ainakin irti tyhmästä turvavyöstä ja sylistä. Huutokonsertti alkoi jo ennen koneen nousua. Äiti näytti nololta, isä ärähteli lapselle. Järkipuheella yritettiin perustella, miksi on istuttava vöissä paikoillaan. Lapsi jatkoi huutoa sopivaksi katsomansa ajan.

Tapahtui eräässä kauppajonossa. Ehkäpä kolmivuotias pikku sankari halusi tikkarin. Ihanan, punaisella paperilla päällystetyn, tahmean tikkarin. Mutta vanhempi sanoi ei. Ei ole karkkipäivä, eikä muutenkaan. Ei joka kerta voi ostaa karkkia. Kieltävään vastaukseen lapsi puolestaan reagoi kirkaisemalla uhkaavasti… jolloin vanhempi antoi heti periksi. Ärtyneellä äänensävyllä hän sanoi lapselleen, että ota sitten se tikkari, kun kerran haluat. Lapsi näytti tyytyväiseltä, aikuinen ei niinkään.

Vanhemman tunnetila ei aina ohjaa viisaita valintoja

Kaikissa yllä mainituissa tilanteissa vanhempi koki lapsen lapselliset tunteet ja käytöksen voimakkaasti: nolostui, kiusaantui, pelästyi tai ärtyi niistä. Hän tukahdutti lapsen epämukavuuden ilmaisun joko vihaisella tai lepyttelevällä otteella. Vanhempi ei toiminut fiksusti, vaan pelkästään omasta tunteestaan käsin: lapsen itku on saatava loppumaan heti alkuunsa; lapsen kiukun on lauhduttava. Hinnalla millä hyvänsä.

Mitä mahtaa olla ollut vanhemman mielessä kyseisissä tilanteissa? “Voi ei, taas se alkaa”? Vai “mitä muut ihmiset täällä minusta ajattelevat…” Jokaisella vanhemmalla on itselleen tyypillisiä toistuvia kielteisiä ajatuksia, joita putkahtaa esiin nimenomaan niissä tilanteissa, kun lapsen tunne tai käytös vaikuttavat vanhemmasta hankalilta. Nämä toistuvat, kielteiset ajatuskuviot liittyvät mielensisäisiin silmälaseihin – skeemoihin-, joiden kautta vanhempi arjen tilanteita tarkastelee.

Skeemoja on jokaisella monia: toimivia ja sitten myös toimimattomia. Ihminen voi herkistyä ottamaan tietyt silmälasit käyttöön aina tietyissä tilanteissa. Lapsen kiukutellessa vanhempi, jolla on toimimattomat skeemasilmälasit päässään, altistuu virhearvioinneille ja jättää kenties viisaita päätöksiä tekemättä. Ajatus menee vain ja ainoastaan omien skeemasilmälasien sanelemaa rataa: Kaikki on hyvin, kunhan lapsi ei itke. Yritän siis vain saada hänet hiljaiseksi mahdollisimman nopeasti. Siten näkevät minun olevan kelvollinen vanhempi, ja en joudu olemaan pettynyt itseeni.

Esimerkiksi arvostelulle herkkä tai itsetunnoltaan heikko vanhempi, jonka skeemasilmälasit ovat erityisen ankarat itseä kohtaan, ajattelee herkästi tulevansa itse kritisoiduksi, kun oma lapsi raivoaa julkisella paikalla. Hän voi pelätä, että muut näkevät hänet surkeana tai kyvyttömänä vanhempana ja tukahduttaa siksi lapsen kielteisen tunneilmaisun joko vihaisesti tai muulla tavoin.

Jollekin muulle vanhemmalle vaikeinta olisi, jos ulkopuolinen silminnäkijä ajattelisi hänen olevan välinpitämätön lapsen tarpeille. Aika ymmärrettävää, että siinä tapauksessa tuntuisi välttämättömältä miellyttää lasta ja pehmittää jokainen kitinä, mikäli käytännössä lapsen kielteisen tunteen ajattelisi kertovan omasta (todenvastaisesta) ankaruudesta vanhempana.

Kaikki on hyvin. Hän ei mene rikki.

Fiksusti toimiva vanhempi katsoo tilannetta vähän ulkopuolelta. Mielessään voi nähdä lapsensa ja itsensä yhä pienempänä ja pienempänä, kuin etääntyisi maailmasta mielikuvitusraketin kyydissä. Miltä lapsen markettikilarit tai kirkuminen näyttäisivät toiselta puolen kauppaa? Vähän surkealta, vai mitä, mutta ei se olisi mitään katastrofaalista tai poikkeuksellista. Entä jos tilannetta katsottaisiin toiselta puolen Suomea: lapsen raivarit alkaisivat olla aika pieni juttu kaikkeen muuhun elämänmenoon nähden. Entä minkälaisena kärpäsenkakkana lapsen kiukuttelu näkyisi avaruudesta käsin?

Onko tilanne vakava ja maata vavisuttava vai jälleen yksi esimerkki siitä kerrassaan viehättävästä ikävaiheesta, kun lapsi opettelee tahtomaan ja sanomaan “ei”? Ja haluaako vanhempi olla sellainen ihminen, joka pyrkii kaikin tavoin estämään kyseistä opettelua tukahduttamalla ja miellyttämällä? Vai voisiko vanhempi olla kuin kallio, joka järkähtämättä ottaa vastaan lapsen tahdonilmaisun, mielipahan ja kiukun, joskus jopa aivan kohtuuttoman sellaisen, tietäen tai vähintään toivoen, että aikanaan lapsi oppii elämään pienien pettymysten kanssa? Vanhempi, joka kestää lapsen kielteiset tunteet, koska tietää, että lapsi ei mene niistä rikki.

Kysymys on myös siitä, mitä lapselle halutaan opettaa…fiksua aikuisuutta vai jotain muuta?

Vanhemmuudessa ovat aina erittäin vahvasti mukana tunteet, minkä vuoksi se, että kykenisi suhtautumaan oman lapsen kitinään tai raivoon aina stoalaisella tyyneydellä, on suurin piirtein yhtä todennäköistä kuin helle tammikuussa. Valitettavasti homma on kumminkin näin: vanhemmat voivat omalla käytöksellään melko paljon joko edesauttaa tai estää lapsen käytöksen muuttumista helpommaksi. Aikuisen rauhallisena pysymistä ei tarvitakaan mielestäni erityisesti lapsen takia (vaikka toki vanhemman suodattamaton vihaisuus voisi pelottaa lasta), vaan siksi, että vanhempi kykenisi harkitsemaan ja tekemään fiksuja valintoja.

Millainen fiksu valinta sitten voisi olla lapsen hermostuessa? Se voisi olla ainakin lapsen tunteen validoiminen eli vahvistaminen. Sen sijaan, että yrittäisi saada lapsen pistämään suunsa suppuun, voi kertoa hänelle, miten kurjaa hänellä varmasti juuri nyt on tai että aikuinen huomaa hänellä olevan vaikeaa. Ei ratkaisuja, vaan pelkkää validointia, myötätuntoa ja lohtua. “Miten kurjalta sinusta nyt tuntuukaan!” Jotkut lapset ottavat vastaan tunteiden vahvistamisen niin hyvin, että he rauhoittuvat pelkästään sitä saatuaan.

Toinen fiksu valinta on olla antamatta periksi vain siksi, että lapsi ilmaisee jotain kielteistä. Lapsi kokee miellyttävän yllätyksen, kun hän saa toivomansa asian vähän protestoituaan. Mielipaha väistyy välittömästi. Samalla vanhempi kuitenkin esittelee lapselle sen mahdollisuuden, että itkemällä tai huutamalla tai vastaavilla keinoilla voi saavuttaa itselle mieluisia asioita. Ja usko vaan, että et halua olla sen vanhemman housuissa, joka on muutamankin vuoden luovinut ja väistellyt lapsen mielipahaa periksi antamalla, koska hän ei tule pääsemään myöhemmin helpolla! Fiksu vanhemmuuden valinta onkin miettiä, mitkä päätökset on lapsen puolesta tehtävä ja lisäksi kestää tarvittaessa niihin liittyvät lapsen mielenosoitukset ja vastustelu, koska näin toimimisesta on pitkän päälle hyötyä.

Kolmas fiksu vanhemman toimintatapa liittyy siihen, että maailmaan mahtuu ääntä ja mölyä. Jos lapsi on tyytymätön, se ei ole iso kriisi, vaan ohimenevä tunnetila. Lisäksi se, mitä muut ihmiset lapsen käytöksestä tai tilanteesta yleisesti ajattelevat, ei ole pysyvää. Sitä paitsi sillä, mitä he ajattelevat, ei ole loppujen lopuksi juurikaan väliä. He kun eivät elä sinun elämääsi vanhempana. He eivät myöskään tunne sitä, mihin vanhempana tähtäät ja mitä tavoittelet. He eivät voi tietää, että autat lasta omalla toiminnallasi ottamaan haltuun kielteisiä tunteita. He eivät ehkä tiedä, että teet vanhemmuuden fiksuja valintoja olemalla tukahduttamatta lapsen kaikkia kielteisiä tunteita.

Sinulla onkin vanhempana täysi lupa toimia aina lapsen edun mukaisesti riippumatta siitä, kuinka monta silmäparia rannalla, kauppajonossa, marketissa tai muualla tuijottaa. Se on myös velvollisuutesi, sillä vain sinun fiksun toimintatapasi avulla lapsesta tulee aikanaan fiksu aikuinen. Siispä: anna sen kitistä, ja ole ylpeä itsestäsi, kun teet niin!

P. S. Lisää luettavaa lapsen hermostumistilanteista ja niiden kanssa elämisestä tulossa kevättalvella 2020 allekirjoittaneen ja työtoverien myötävaikutuksella 🙂