Elämän kapeikoissa onnea on käsi, josta pitää kiinni.

Nuorena jokainen ihminen kokee itsensä jollain tavalla haavoittumattomaksi. Elämä on kuin hauska leikki, hitaasti aukeava kaunis kukka. Jokainen ovi kutsuu, ja huominen on erityisen paljon toivoa täynnä. Vaikka ympärillä sattuu ja tapahtuu, mitkä tahansa ongelmat tuntuvat kaukaisilta. Nuoren ihmisen psyyke on rakentunut vakuuttelemaan itselle, että vaarat, pulmat ja vanhuus eivät koske minua.

Iän karttuminen on tästä näkökulmasta sekä ilon että harmin aihe.

Keski-ikää lähestyvät ihmiset, minä mukaan lukien, kokevat itsensä toisaalta varmemmiksi siitä, mitä elämän tulisi sisältää ja järjestävät näitä onnenaiheita aktiivisesti, mutta toisaalta he tulevat yhä tietoisemmiksi elämän nurjista puolista, kärsimyksestä ja tuskasta.

Erot, muutot, köyhyys, työttömyys, sairaus ja muut elämän ikävyydet menevät joko todella läheltä ohi tai paiskautuvat kasvoille kuin märkä rätti.

Yhtäkkiä asut hometalossa etkä tiedä, miten voit selvitä tilanteesta. Yhtäkkiä sinulla on pitkäaikaissairaus, jonka ennuste on epämääräinen. Yhtäkkiä firma menee nurin tai parisuhde purkautuu, vaikka olit varma, ettei niin koskaan kävisi. Enää ei voi selviytyä vain vakuuttelemalla itselleen, että vaikeudet ja ongelmat eivät ylety omalle iholle asti.

Elämä on virta, jossa kapeisiin kohtiin eivät joudu vain epäonnekkaat, vaan kaikki saavat osansa.

Et ehkä aja suoraan karille, mutta pohjakosketus tapahtuu useimmille jossain vaiheessa. Huolet, suru tai viha painavat ihmistä alas sellaisella voimalla, ettei niitä voi aina vastustaa. Sellaisina aikoina kaikki energia menee pinnalla pysymiseen. Useimmat selviävät lopulta, onneksi.

Oletko miettinyt, mikä pitää ihmistä hengissä, kun kaikki epäonnistuu?

Mikä on taika, joka auttaa ponnistelemaan, vaikka jokainen pulmallisen tilanteen detalji puhuu selviytymistä vastaan? Lastenpsykiatriassa puhutaan resilienssistä, joka on vapaasti käännettynä selviytymisen taitotila. Resilienssi ei ole synnyinlahja, vaan siihen liittyy useita elämän varrella saavutettuja taitoja ja kykyjä, kuten sosiaaliset taidot, myötätuntoisuus, asenne ja ongelmanratkaisutaidot.

Yksi aivan olennainen tekijä vaikeuksista selviytymisen kannalta on toisen ihmisen hyväksyvä katse.

Ihminen on yhä varustettu kivikautisin asetuksin. Ihminen on selvinnyt erityisesti siksi, koska hän on jo esihistoriallisista ajoista lähtien nojannut yhteisön tukeen. Ei ole ollut olemassa vain ”minä”, vaan on ollut ennen kaikkea ”me” – oma joukko, jonka puolesta toimia ja työskennellä. Ihmisryhmä, joka on kannatellut jokaista jäsentään tarvittaessa.

Vaikka kivikausi on onnellisesti ohi ja postmoderni elämäntapa voi vaikuttaa näennäisesti hyvin erilaiselta, elämän kapeikkokohdissa tarvitaan yhä samaa lääkettä kuin aikanaan: toisen ihmisen läsnäoloa ja lämpöä.

Ystävyys, sukulaisuus, rakkaus ja sielujen sympatia kannattelevat yksilöitä niissä vaiheissa, jolloin missään ei tunnu olevan mitään järkeä.

Oma ydinjoukko voi toki olla jotain aivan muuta kuin varsinainen biologinen perhe: se voi olla joukko rakkaita ystäviä, työkavereita, harrastusrinki tai vastaava. Pääasia on, että tämän porukan läsnäoloon ja tukeen voi aina luottaa.

Elämän herkullinen suolainen sokeri koostuu siitä, miten ilo, onni, suru ja viha limittyvät saman ihmisen kokemuksiksi. Ne vaihtelevat kuin aallot; joskus ne ovat olemassa jopa samaan aikaan – kasvavat, pienenevät ja muuttuvat. On onni, jos sinulla on läheinen, joka pitää kiinni kädestäsi jokaisen aallon aikana.

Tunteiden nimeäminen voi tuntua pöljältä, mutta se kannattaa.

Jos olet koskaan lukenut lapsenkasvatusohjeita lehdistä, netistä tai neuvolan esitteistä, olet varmasti törmännyt tällaiseen kauniiseen ohjeeseen: ”sanoita lapsesi tunteita. Anna nimi lapsen tunteille.”

 

Silti vanhempana olet saattanut istua uhmaikäisen itkupotkuraivarin äärellä neuvottomana, miettien sitä, mitä hyötyä tunteiden sanoittamisesta muka on. Lapsesi sadan desibelin kirkumisen lomaan vienosti lausuttu ”olet vihainen” saattaa tuntua yhtä järkevältä kuin keskusteleminen kotipihasi postilaatikon kanssa. Ei mene jakeluun, eikä tunteen nimeäminen välttämättä autakaan raivoavaa lasta juuri sillä hetkellä.

 

Mutta tunteiden nimeämisessä on paljon itua.

 

Tunteiden huomaaminen ja niiden nimeäminen on ensiaskel matkalla tunteidenkäsittelytaitoja kohti. Vaikka tunteista keskustelua ja niiden käsittelyä pidetään usein ”psykologisointina”, meillä jokaisella on tunteet. Niille on myös keholliset vasteensa (esimerkiksi pelokas tärisee, vihainen kokee kiukkunsa vaikkapa mahanpohjassa ja iloinen tuntee kuplintaa kehossa).

 

Erityisesti kielteisiin tunteisiin voi liittyä toistuvia ajatuksia, joita kutsutaan kognitiivisessa psykoterapiassa mm. ”kuumiksi ajatuksiksi” ja automaattisiksi ajatuksiksi. Ihmisen henkilökohtainen kokemusmaailma muodostuu pitkälti näistä kolmesta: ajatuksista, tunteista ja kehollisuudesta (sekä tietenkin toiminnasta). Silti me aikuiset näytämme vähättelevän tunteiden merkitystä.

 

En usko, että nykyisille aikuisille vaivauduttiin juuri opettamaan tunnetaitoja lapsuudessa.

 

Olemme saaneet pärjätä tunnetaitojen osalta sillä, mitä itse kukin on niistä päätellyt ja hoksannut elämän myötä. Nykyisin tunnesäätelytaidot ovat peruskoulun opetussuunnitelmassa, mitä pidän aikamoisena edistysaskeleena. Silti ei voi vähätellä vanhempien ja kodin tarjoaman tunnekasvatuksen merkitystä. Koska miten voi ikinä oppia säätelemään omaa oloaan, jos ei alkuunkaan tiedä, miltä itsestä tuntuu?

 

Jos kukaan ei ole koskaan nimittänyt surullista oloasi surun tunteeksi, voi erehtyä pelkäämään kyseistä tunnetta vasteineen jonain kauheana ja katastrofaalisena asiana. Tunteiden tajuaminen alkaa onnistua vain sen kokemuksen kautta, että joku turvallinen aikuinen viestii lapselle kaikin tavoin ymmärtävänsä, mistä hänen olossaan on kyse.

 

Mieluiten tämä oppimisprosessi saisi alkaa mahdollisimman pienenä, sillä tunteissa on erityisesti temperamenttiselle lapselle iso pala purtavaksi. Olisi pikku hiljaa opittava ymmärtämään tunteitaan, reaktioitaan ja ajatuksiaan, keksittävä keinot elää niiden kanssa ja harkittava, miten aikoo toimia jatkossa.

 

Moni aikuinen välttelee kaikin tavoin epämiellyttäviä tunteita, koska ei osaa tehdä niille mitään.

 

Olisi toisinaan helpompaa, jos ”mikään ei tuntuisi miltään” – sitä suorittaisi vain askareitaan, harrastaisi, toimisi ja tekisi. Mutta oikeasti tunteista ei pääse eroon, vaikka kuinka toivoisi. Pikemminkin mitä enemmän tunteitaan tukahduttaa, sitä kovemmille ne ottavat. Tukahdetut tunteet saattavat tulla vastaan kipuina ja särkyinä, huonona ja ahdistuneena olona, selittämättömänä väsymyksenä ja niin edelleen.

 

Tunteiden välttelyyn on aikuisilla moninaisia keinoja: suoranainen kieltäminen, intensiivinen uppoaminen omiin mielenkiinnon kohteisiin, päihteet tai epäterveet pari/seksisuhteet ja niin edespäin, vain muutamia mainitakseni. Välttelyn hintana on kuitenkin jatkuva, hienoisena pohjavireenä tuntuva tyytymättömyys. Niinpä vaikka tunteiden välttely toimisi keinona omassa elämässä jotenkuten, kuinka moni toivoo lapselleen vastaavaa? Tästä kenties löytyy motivaationlähde tunnekasvatukseen.

 

Lapsen homma on iän karttuessa ottaa haltuun omia tunteitaan (kun ne ovat ensin saaneet nimet).

 

Lapsen pitää oppia sietämään epämukavuutta, oppia keinoja helpottaa omaa oloa kielteisten tunteiden yhteydessä, oppia toimimaan tunteita herättävissä tilanteissa ja havaita, että jokainen tunne on ohimenevä. Tämä monivaiheinen oppimisprosessi alkaa, niin pöljältä kuin se ehkä tuntuukin, jokaisen omassa kodissa ja juuri niissä tilanteissa, jossa kiljutaan, itketään, nauretaan tai ujostellaan – kun joku aikuinen vain hoksaa sanoa sen ääneen. Se on todellista kädet savessa-touhua ja silti hurjan arvokasta.  Vain toistuvan sanoittamisen kautta saadaan otetta niin abstraktista, monitahoisesta ja meille aikuisillekin toisinaan vaikeasta kokonaisuudesta kuin tunteet.

 

 

Sinun arkesi on tosiaankin jonkun lapsuus.

Älä kitise, hän sanoi.

 

Älä lääpi sitä ikkunaa. Älä mene sinne. Pysy tien reunassa. Kävele nopeammin. Kävele hitaammin. Älä juokse.

 

Haukotus, nyt on jo tunti siitä, kun käskin sinua pesemään hampaasi. Voisitko YSTÄVÄLLISESTI pestä hampaasi. Nyt. Älä koske siihen. Mene suoraan hammaspesulle.

 

Enkö minä juuri sanonut, että tee läksysi.  Eikö tästä puhuttu juuri. Tottele minua! Oletko taas hukannut äikän vihon? Voisit kirjoittaa vähän siistimmällä käsialalla. Nää on ihan harakanvarpaita. Mitä tämä koenumero tarkoittaa? Mikset lukenut riittävästi kokeeseen? Minähän sanoin. Sanoin ainakin edellisenä päivänä. Etkö tätäkään voinut tehdä kunnolla.

 

Syö suu kiinni. Älä ota liikaa ruokaa. Sun täytyy ottaa enemmän ruokaa. Syö salaattisi. Älä keiku tuolilla. Ei possuilla ruokapöydässä. Käytä haarukkaa. Ruualla ei saa leikkiä. Minä haluan, että meillä keskustellaan sivistyneesti ruokapöydässä. Meillä ei syödä herkkuja joka päivä. Ainakaan te ette syö. Nälkäiset Afrikan lapset olisivat kiitollisia tuosta ruuasta, mistä te valitatte.

 

Onko teidän pakko pitää tuota melua koko ajan. Täällä on taas hirveä sotku. Minä en ole mikään palvelija. NYT nämä lelut pois tästä lattialta tai heitän ne roskiin. Voisitko vihdoin.

 

Mikset mene ulos leikkimään? Kaikki kaveritkin on siellä. Miten niin et halua. Miten niin ei pyydetä. Mitä te oikein touhuatte siellä ulkona. Aina saa teidän riitoja selvitellä. Eikö isot pojat osaa itse ratkaista ongelmiaan. Meille ei sitten tule kukaan mökäämään ja häiriköimään. Keksikää joku muu paikka missä leikitte. Ei, en ehdi nyt lähteä ulos.

 

Voisit vähän sinäkin pitää kunnostasi huolta. Aina istut vaan siinä puhelimella. Joku ruutu nenän edessä koko ajan. Mitä sä siellä edes teet? Miten niin lähetät kuvia nettiin? Mitä kuvia? Mikäs tuo sivusto oikein on? Ei silloin kun minä olin nuori. Leikimme pihoilla vaan kaiket päivät. Ei ollut puhelimia eikä nettiä. Aina toteltiin vanhempiamme ja kunnioitettiin niitä.

 

Miten niin minäkin olen puhelimella koko ajan. Minä tarvitsen puhelinta, teen kaikkia hyödyllisiä aikuisten juttuja sillä. No, esimerkiksi ostin just junaliput ja lähetin sähköpostin työkaverille ja nyt laitoin viestiä parille kaverille. Niin mutta se on ihan eri asia.

 

Ei mulla ole nyt aikaa vääntää sun kanssa näistä asioista. Katsotaan huomenna. Katsotaan ensi viikolla. Ehkä mä just ja just silloin voin. Tää vanhemmuus on rasittavaa. Ja teissä on niin hirveesti negatiivista energiaa.

 

Kun luit tämän tekstin, kysyitkö itseltäsi: onko tämä arkea, joka on myös jonkun lapsuus ?

ADHD on yleistä, mutta kaikki mikä liikkuu, ei ole ADHD.

Olet varmaan kuullut humoristisia määritelmiä tietynlaisista ihmisistä. “Se on ihan ADHD”, sanotaan tyypistä, joka on jatkuvassa liikkeessä, tuhat rautaa tulessa, ideoita riittää ja toteutus jää usein, hmm, hieman puolitiehen.

Monella näistä kuvatuista ihmisistä varmaan onkin ADHD-piirteitä. ADHD on neuropsykiatrinen häiriö, jonka ydinoireita ovat vaikeudet keskittyä asioihin, olla tarkkaavainen (varsinkin tylsissä tilanteissa), vaikeudet toiminnanohjauksessa, hyperaktiivisuus ja impulsiivisuus.

Millaista on elää ADHD:n kanssa?

ADHD-lapset ovat tavallisesti eläväisiä. Heidän eloisuutensa hyötynä on, että tällainen ihminen huomaa kaikenlaisia asioita, kuten ohi lentävän linnun, rapsahtavan äänen postiluukusta ja kaverin pienetkin puuhat. Monet ADHD-aikuiset ovat suosittuja, hauskoja ja meneviä.

Mutta ADHD:sta voi olla myös aikamoista haittaa. On tavallista, että ADHD-lapsi saa idean ja toteuttaa sen saman tien, mikä on harvoin hyvin toimiva strategia vaikkapa kaveriporukassa. Monilla riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita; tulee hölmöiltyä, kun ajatus seuraa vasta selvästi toiminnan perässä.

Tylsiin tehtäviin esimerkiksi koulussa tuntuu olevan mahdoton keskittyä – ei vaan kykene, vaikka haluaisikin. Ei saa tehtäviä aloitettua tai valmiiksi, joten koulussa moni ADHD-potilas alisuoriutuu selvästi (Joitakin lievästi oireilevia muuten auttaa, jos saa luvan kanssa koulussa tylsissä kohdissa hypistellä tavaroita, vetäytyä kuulosuojainten kanssa omaan rauhaan tai piirtää kirjan marginaaleihin). ADHD:hen liittyy toisaalta myös taipumus uppoutua itseä kiinnostaviin juttuihin – lapsi saattaa aamulla vaikkapa unohtua lukemaan Aku Ankkaa, kun pitäisi pestä hampaat ja lähteä jo kouluun. Hanskat, pipot, kynät ja tärkeät paperit hukkuvat ja löytyvät milloin mistäkin.

ADHD:n “sukulaisiin” kuuluu keskittymisen vaikeus ilman hyperaktiivisuutta eli ADD. ADD-lapset ovat pienestä lähtien “hajamielisiä professoreita” – aina vähän pihalla eli vähän huonosti kartalla siitä, mitä milloinkin pitäisi tehdä. Monen lastenpsykiatrin kokemuksen mukaan ADD-oireilu sekoitetaan kouluissa usein väsymykseen, koska nämä lapset näyttävät tavallisesti huomattavan vetämättömiltä ja väsähtäneiltä – tai joskus tällaista oireilua pidetään puhtaasti välinpitämättömyytenä. Kyse voi kuitenkin olla vaikeudesta säädellä vireystilaa, mikä liittyy moniin neuropsykiatrisiin häiriöihin.

ADHD-omena ei välttämättä kovin kauas puusta putoa

ADHD, kuten muutkin neuropsykiatriset ongelmat, johtuu geeniperimän ja ympäristön yhteisvaikutuksesta. Uuden ja todella kattavan Käypä hoito-suosituksen mukaan ADHD:ta esiintyy oireisten lasten vanhemmilla ja sisaruksilla 2–8 kertaa useammin kuin väestössä keskimäärin. Useimmat geenit, joiden on todettu liittyvän ADHD:hen, ovat tekemisissä aivojen dopamiini-välittäjäainetasapainon kanssa. Aivojen kypsymisprosessi on tietyiltä osin ADHD-ihmisillä hitaampi kuin “tavallisilla”, mutta etenee kuitenkin normaalia latua. Tämä kuitenkin selittää, miksi jotkut ADHD-lapset eivät enää aikuisena tarvitse tukitoimia. ADHD:hen liittyy hieman muita suurempi riski kärsiä myöhemmin masennus- ja ahdistuneisuusoireilusta. Joskus aikuisella hoksataankin ADHD tai ADD vasta näiden oireiden hoitamisen jälkeen.

Mikä ei ole ADHD:ta?

Toisinaan käy niin, että lapsi tai aikuinen perustelee kulttuurisesti/ sosiaalisesti epätoivotun toimintansa sanomalla: “mulla on ADHD”. Tämä on paitsi ärsyttävää, myös yleensä tekosyy. Ihminen ei voi esimerkiksi oikeuttaa epäsosiaalisia käytöstapojaan, epäkohteliaisuutta tai väkivaltaisuutta ADHD-diagnoosilla.

Erityisesti lasten kohdalla ongelmallista on kuitenkin joskus erottaa uhmakas ja auktoriteettivastainen käytös ADHD-oireilusta. Nämä ongelmat toki liittyvät usein yhteen, mikä on ymmärrettävää siinä valossa, että ADHD-lapset tuppaavat saamaan valtavan määrän negatiivista huomiota joka päivä ja kehittävät siksi uhmakkaan käytöstyylin (“koska minusta ei kuitenkaan tykätä, aion käyttäytyä odotusten mukaisesti eli häiriköidä”). Mutta ADHD-lapsikim voi olla aikuisia kunnioittava, kiltti ja reipas. Toisinaan tulee silti vastaan tilanteita, joissa aggressiivisesti käyttäytyvä lapsi paljastuu tutkimuksissa itse asiassa impulsiiviseksi ADHD-potilaaksi, jota keskittymistä helpottava lääkitys auttaa merkittävästi väkivaltaisuuden hillitsemisessä. Mutta lapsen tai nuoren aggressiivinen toiminta voi selittyä myös jollain ihan muulla.

Toinen tärkeä teema tässä mielessä on ns. psyykkisistä syistä johtuva levottomuus. Kaikki ei suinkaan ole ADHD:ta, mikä liikkuu. Ihmislapsen voivat tehdä levottomaksi myös traumat eli vaikeat kokemukset, tunteiden säätelyn ongelmat ja sen puolen kypsymättömyys, kaltoinkohtelu tai hyväksikäyttö, tai ihan vaan suuret muutokset elämässä, kuten muutto toiselle paikkakunnalle, vanhempien ero tai suruprosessit. On tavallista, että ison muutoksen jälkeen lapsella kestää 1-2 vuottakin päästä kiinni arkeen samalla tapaa kuin aiemmin. Lapsi voi sitä ennen olla keskittymätön, tarvita paljon aiempaa enemmän aikuisen tukea ja ohjausta, tai lapsi käyttäytyy levottomasti ja häiritsevästi eri ympäristöissä. Lapsi, joka on psyykkisistä syistä levoton, ei yleensä hyödy ADHD:n lääkehoidosta, mutta hän voi kuitenkin hyötyä muusta lastenpsykiatrisesta tuesta, kuten koulun tukitoimista, lastenpsykiatrin, psykologin tai psykoterapeutin avusta ja vanhempainohjauksen keinoista.

ADHD ei ole maailmanloppu

Mitä tehdä, jos tämän luettuasi alat pohtia, onko sinulla tai lapsellasi ADHD? Ensinnäkin, hengitä syvään ja rauhoitu. ADHD ei ole kovin mustavalkoinen asia. Monilla ihmisillä on joitakin neuropsykiatrisia tai sellaisiksi määriteltyjä piirteitä. Useimpien ihmisten on esimerkiksi vaikea ponnistella tylsien tehtävien parissa. Vaikka käsillä oleva tilanteesi täyttäisikin ADHD:n ja ADD:n diagnostiset kriteerit, kyseisen häiriön kanssa voi elää joutumatta koskaan tekemisiin minkäänlaisten tukitoimien kanssa. Moni kompensoi keskittymisen vaikeuksia esimerkiksi muilla kognitiivisilla taidoillaan. Tai jotkut ihmiset vain elävät hieman boheemia elämää välittämättä siitä, miten “kuuluisi olla ja elää”.

Mutta silti jos lapsellasi on suuria vaikeuksia koulussa, vaikeuksia paneutua tehtäviin ja saada aikaan asioita niin koulussa kuin kotona – ja erityisesti jos hän on aina ollut sellainen, olisi tärkeä jutella havainnoistasi opettajan ja kouluterveydenhoitajan kanssa. He voivat arvioida lasta toisesta näkökulmasta ja tarvittaessa osaavat ohjata teidät eteenpäin tilanteen selvittelyä varten.

Itse ajattelen, että ADHD on säilynyt evoluutiossa ihmisen ominaisuutena, koska siitä on ollut hyötyä. Ihminen, jolla on paljon ideoita, joka on lennokas ja innostava ja jolla tuntuu riittävän virtaa kuin pienessä kylässä, on paitsi hyvää seuraa, myös arvokas lisä yhteisössä. Kuvitellaan vaikka metsästäjiä kivikauden Suomessa. Rohkeimmat (=impulsiivisimmat?) saivat kenties parhaimmat saaliit – mutta ehkä heille kävi myös enemmän haavereita kuin muille?

Samasta syystä ADHD:ta kannattaa nykymaailmassa hoitaa, jos se vaikuttaa lapsen tai aikuisen elämään kielteisesti: olisi hyvä, jos kaikki ihmisen myönteiset resurssit onnistuttaisiin saamaan käyttöön eikä ihminen joutuisi niin helposti toistuviin vaikeuksiin. Älä siksi kovin helposti kieltäydy tarjotuista ADHD:n tueksi tarkoitetuista toimista, jos lapsi selvästi niitä tarvitsisi. ADHD on yksi osa elämää, sen ei pitäisi määritellä kenenkään tulevaisuutta.

Lapsuuden lyhyt historia ja pitkät jäljet

Pieni käsi irtoaa turvallisesta kädestä. Lapsen itku alkaa. Se kantautuu vielä pitkään, kun kävelen eteenpäin. Olen toki vilkuttanut, olen halannut ja tavallaan olen huoletta, sillä uskon lapsen olevan turvassa. Silti tuo riipaiseva itku nakertaa sydämestäni ison palasen. Mutta ei hätää, muutaman tunnin päästä palaan lapseni luo, kun työpäivä on ohi.

 

Tällaiset muistot pikkulapsiajasta seuraavat meitä vanhempia eläväisinä vanhuuteen asti ja heräävät kyllä aivojen sopukoista heti eloon, kun jokin asia niistä muistuttelee. Ne ovat lempeitä, hiukan kipeitäkin ja herkkiä muistoja. Joskus kuitenkin niistä muistuttava asia voi olla itsessään tuskallinen. Kuten nyt, kun joudumme lukemaan uutisia siitä, miten pikkulapsia on erotettu vanhemmistaan suurvallan poliittisten tavoitteiden takia. Miltä tuntuu äidistä tai isästä, joka tajuaa yhtäkkiä joutuneensa eroon pienokaisestaan eikä tiedä, näkeekö lasta enää koskaan. Miltä voi tuntua pikkulapsesta, joka on yhtäkkiä vieraassa paikassa, vieraan kielen ympäröimänä, vieraiden aikuisten joukossa, ymmärtämättä juuri mitään, mitä kokee. Kun pieni poika tai tyttö on aikuisten keskellä, jotka eivät edes saa ottaa syliin ja lohduttaa. Miten kauhistuttava, pelottava, musertava kokemus se on pienokaiselle.

 

Minne joutuivat lapsen oikeudet?

 

Miten lyhyt onkaan lapsuuden historia. Vielä kolmisen sataa vuotta sitten lapsia pidettiin miniaikuisina. Lapsuuden käsite oli häilyvä, jos siitä ylipäänsä oli tietoakaan. Noin sata vuotta sitten lapsuuden merkityksestä alettiin sentään pitää vähän ääntä. Arvo Ylppö oli esimerkiksi Suomessa aivan kullanarvoinen lasten edun edistäjä. Mutta oikeastaan vasta niinkin myöhään kuin 50-60-luvuista alkaen lapsuus on todella alkanut saada jalansijaa elämänvaiheena, jolla on erityinen arvo ja johon liittyy tarve ja oikeus saada hoivaa, huolenpitoa, suojaa ja opetusta. Ja tässä yhteydessä tarkoitan nimenomaan Suomen tilannetta – modernina pohjoismaana. Muualla maailmassa on yhä edelleen kolkkia, joissa lapsi voi olla lähinnä edullista työvoimaa.

 

Vaikka tietäisi lapsuuden lyhyen historian, siitä huolimatta on kauhistuttavaa, että lapsen erityiset oikeudet, alaikäisen psykofyysis-sosiaalisen kehityksen ymmärtäminen kokonaisvaltaisena ja turvallisista aikuisista riippuvaisena ilmiönä sekä kiintymyssuhteiden todellisen luonteen tavoittaminen unohtuvat hetkessä jopa sivistysvaltioissa, jos poliittinen etu sitä vaatii. Lapsuus on silloin kuin ohutta lasia, hauras etuisuus, joka voidaan milloin tahansa rikkoa ja riistää ihmiseltä.

 

Kiintymyssuhteet ovat kuitenkin kaiken perusta

 

Lapsi oppii kaikkein tärkeimmät asiat elämää varten välittömässä vuorovaikutuksessa turvallisten ja rakastavien aikuisten kanssa. Sosiaaliset taidot, myötätunnon kokeminen toisia kohtaan, lohdun ja turvan hankkiminen ja monet oleelliset selviytymisen tavat ovat vain joitakin näistä taidoista. Ilman kyseistä oppia ja kokemuksia elämä on aikuisellekin vain sarja käsittämättömiä tapahtumia, kauhua ja turvattomuutta. Sillä se, miten hahmotamme maailmaa ja ihmissuhteita aikuisina, pohjaa väistämättä niihin kokemuksiin, joita saimme lapsuudessa. Tässä puhutaan siis ystävyyssuhteiden tulevaisuudesta, parisuhteiden lähtökohdista ja elämänlaadusta. Puhutaan alttiudesta mielenterveyden häiriöihin ja ylipäätään kyvystä ja mahdollisuudesta jäsentää maailmaa jollain tavalla. Ja siitä, miten nämä pienessä hetkessä voivat olla ulottumattomissa.

 

Siksi onkin brutaalia ja käsittämättömän julmaa erottaa pieniä lapsia vanhemmistaan muuten kuin pakon edessä. Erottamalla heidät läheisistään näille lapsille aiheutetaan pahimmassa tapauksessa niin vakavia psyykkisiä vammoja, että fyysinen, kognitiivinen ja psyykkinen kehitys pysähtyvät tai taantuvat. Vaikka lapsen mieli on joustava ja aivot hyvin muovautuvat, tällaiset vauriot voivat olla osittain korjaamattomissa. Riistämällä vanhemmat tällaisella tavalla lapsistaan tuhotaan tässä tapauksessa siis hyvän aikuiselämän edellytyksiä.

 

Kenelläkään ihmisellä ei ole varaa kuulla korvissaan sitä ääntä, kun pelkkien poliittisten vääntöjen vuoksi pienen lapsen käsi irtoaa turvallisen vanhemman kädestä ja lohduton itku alkaa. Elämä on siihen aivan liian kallisarvoista.

 

Kun keho kutsuu, kuuntele.

Lapsiperheen elämä on touhua täynnä, ja toukokuu on erityisesti yksi sen ruuhkahuipentumista. Toukokuulle kertyy ohjelmaa: päättäjäisiä, juhlia, esityksiä ja kilpailuja. Näitä tapahtumia käydään kuin rasteja suunnistuksella. Samaan aikaan monen aikuisen työ tai opinnot ovat kiireisimmillään ennen lomakautta ja lapsetkin ehkä lukuvuodesta väsyneitä ja kireitä.

 

“Mulla on kauhee stlessi”, huokaa lapsi.

 

Stressaavat jaksot tuntuvat usein kehollisesti, myös lapsilla. Kroppa alkaa vienosti kuiskutella kiireen olevan liiallista. Olo alkaa tuntua väsyneeltä, raskaalta, voimattomalta. Pää ei toimi normaaliin tapaan, ajatukset kulkevat tahmeasti. Liikunta ei suju kuin yleensä. Leposyke saattaa kohota, samoin verenpaine. Ruoka maistuu turhankin hyvin – tai ei maistu lainkaan. Uni muuttuu katkonaiseksi ja huonolaatuiseksi. Ilmestyy migreeniä, vatsavaivaa, selkäkipua, tai flunssa iskee.

Lapsilla stressi voi näkyä ärtyisyyden tai itkuisuuden ohella päivittäisinä vaivoina, joita lapsi valittelee, mutta jotka eivät juurikaan vaikuta arjesta suoriutumiseen. Stressiin liittyvä mahakipu on tällaisista vaivoista varmaankin tavallisin ja johtaa joskus pitkällisiinkin selvittelyihin lastenlääkärin vastaanotolla. Myös erilaiset kivut, säryt ja voimattomuus saattavat liittyä lapsilla stressiin. Keskittymisvaikeudet ovat tavallinen kuormitusoire.

 

Kroppa voi ryhtyä lakkoon

 

Jos liiallinen kuormitus jatkuu pitkään, eivätkä mielen ja kehon viestit eivät ala “mennä jakeluun”, lopulta kroppa voi päättää sanoutua kokonaan irti hullunmyllystä. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, ja tällaiset kuormitusoireet saavat nimekseen kontekstista riippuen esimerkiksi burnoutin tai ylikunnon. Niihin liittyy yleensä sekä aikuisilla että lapsilla myös psyykkisiä oireita, kuten mielialan laskua, ahdistuneisuutta, epämiellyttäviä toistuvia ajatuksia tai vaikeuksia hillitä kiukkua.

Psykiatrit puhuvat joskus psykosomaattisista oireista. Psykosomatiikka liittyy käsitteenä siihen, että ihminen ei oikeastaan ole jakautunut selvästi kehoon ja mieleen, kuten usein ajatellaan, vaan psyykkiset oireet tuntuvat usein ainakin osittain kehollisina – ja toisin päin. Joskus käy niinkin, että psyykkisten oireiden puutteessa/sijaan ilmestyy omituisia fyysisiä kipuja ja vaivoja, joihin ei löydy lääketieteellisiä selityksiä.

On tilanteita, joissa ihmisen raaja lakkaa yhtäkkiä toimimasta tai tulee kummallisia kohtauksia. Hämmennys on suuri, jos pienen tai isomman potilaan dramaattisen oireen taustalta ei löydykään mitään selkeää selittävää syytä. Yleensä toiminnallisilla ja psykosomaattisilla oireilla on onneksi taipumus helpottua ajan myötä. Erilaisten tutkimusten jälkeen tieto vaivan psykosomaattisesta luonteesta on toisinaan helpottavakin juttu, mutta voi silti olla vaikea hyväksyä, että kyseessä olisi mielen ja ruumiin kuormituksesta tai stressistä johtuva oire. Niin selvästi erillisinä olemme tottuneet ajattelemaan kehoa ja mieltä.

 

Keho on temppeli, tai vähintään maja

 

Ihminen on kokonaisuus, jossa kehon ja mielen yhteispeli on kaiken hyvinvoinnin edellytys. Keho ei ole kuori, jota voi muokata ja rääkätä miten tahtoo, vaan keho on arvokas sielun ja mielen maja, joka reagoi omalla tavallaan kuormaan ja stressiin. Jos mieltä kohdellaan kaltoin, se tuntuu kehossa asti. Samalla tavoin kehon kokema kipu ja kärsimys heijastuu mieleen.

Kehon kuuntelemisesta puhutaan nykyään paljon. Monet pitävät esimerkiksi hengitysharjoituksista, joissa saadaan yhteys tunteiden ja elämän kehollisiin puoliin. Hengitys on yksi tapa rauhoittaa itsensä stressitilanteessa. Jooga, pilates, kevyt tai keskiraskas liikunta, saunominen, laulaminen ja venyttely ovat myös tapoja tuntea kehonsa rajat ja kokea itsensä kehollisena olentona. Mikä on sinun paras keinosi saada yhteys kehoosi?

Kehon kuunteleminen voisi kuitenkin olla arkipäiväisempää ja sitä saisi mieluusti tapahtua vaikka joka päivä. Se voisi olla suorastaan elämäntapa. Voisihan kehon kuuntelun lisäämistä kokeillakin: kun heräät aamulla, kuulostele kroppaasi. Miltä se tuntuu tänään? Onko kehossa hyvä, miellyttävä tunne vai väsynyt, jaksamaton olo, vai jotain muuta? Onko keho valmiina päivän touhuihin? Miten kroppaasi vaikuttaa esimerkiksi raskas työpalaveri tai pitkälle venähtänyt ilta? Miten kehossa tuntuvat omat tai toisten tunteet? Mistä alat ensimmäisenä huomata, jos kuormitut?

 

Lapsen kehollisuus on luonnollista – mutta ei aina

 

Lapset toimivat luonnostaan hyvin kehollisesti: he ovat liikkeessä lähes aina, hakevat aistimuksia, kiertyvät kippuralle ja hakeutuvat syliin rakkaan vanhemman kosketuksen pariin. He pyörivät, kierivät, hyppivät, juoksevat ja mönkivät.

Mutta joskus myös lasta kannattaisi opettaa saamaan vahvempi yhteys kroppaansa ja kuuntelemaan sitä. Varsinkin, jos lapsella on epämääräisiä fyysisiä oireita, joille ei löydy syytä, kuten erilaisia kipuja tai vaivoja – tai jos lapsella on esimerkiksi aistiyliherkkyyksistä johtuvia vaikeuksia toimia omassa ympäristössään – tai jos hän kohtelee kehoaan välinpitämättömästi (esimerkiksi itseä nälkiinnyttäen tai joutuen toistuviin haavereihin), lasta kannattaa lempeästi ohjata tunnustelemaan oman kehon tuntemuksia enemmän.

 

Miten kehollisuutta voi opetella?

 

Käytännössä kehollisuuden opettelu tarkoittaa, että vanhempi voi arjen tilanteissa esimerkiksi kysellä lapselta tai pyytää näyttämään, missä kohdassa kehoa jokin tietty tunnetila tuntuu. Epämääräistä kipuoiretta saattaa voida helpottaa hieromalla apsen selkää tai raajoja. Kehollisuuden opettelu voi tarkoittaa myös rentoutumisharjoituksia, palleahengityksen opettelua tai venyttelyä.

Lasten(kin) kropat hyötyvät myös mukavasta liikkumisesta oman jaksamisen mukaan. Liikunnan ei tarvitse aina olla suureellista lenkille lähtöä tai raskaita pelejä. Lapsen monipuolinen, kehoa hellivä liikunta koostuu myös vesileikeistä, ulkoilusta, tanssista, kiipeilystä puihin ja piiloleikeistä – lapsen valinnan mukaan. Myös lapsille on toki tarjolla myös joogaa ja muita kehotietoisia lajeja. Joskus kehollisuuden opettelun avuksi tarvitaan ammattilainen, kuten fysioterapeutti, toimintaterapeutti tai psykoterapeutti. Näin on erityisesti silloin, jos lapsella on isoja aistisäätelyongelmia, lapsi on huomattavan arka liikkuja tai hänellä on esimerkiksi merkittäviä kehon toimintojen tai fyysisiä ongelmia.

Jokaisen lapsen pitäisi saada oppia jo pienenä, että omaa kehoa saa kuunnella ja että kehon viestejä ei pidä laiminlyödä. Lapsen – ja toki aikuisenkin – pitäisi saada kokea oma vartalonsa ihanaksi ja rakkaaksi. Kuten tunteiden käsittelyn oppiminen, oman fyysisen tilan ja voinnin ymmärtäminen on tärkeä taito.  Jos kehossa tuntuu pahalta, on tärkeä pystyä tunnistamaan se ja uskaltaa sanoa se myös ääneen. On yhtä lailla tärkeää, että aikuiset kuulevat lasten kehoa koskevat viestit ja pyrkivät heitä tarvittaessa auttamaan.

Ja sinä aikuinen: anna päivittäin lapselle mallia siitä, miten omaa kehoa kohdellaan. Ole itsellesi lempeä ja ystävällinen, helli itseäsi hyvällä ravinnolla, liikkeellä, hyvällä kosketuksella ja riittävällä unella. Näin lapsesi oppii esimerkkisi avulla, miten itseä saa ja pitää kohdella hyvin. Eeva Kilven sanoin:

“Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun. ”

– Eeva Kilpi –

 

Kenen elämää lapsesi suorittaa?

Kello on kolme iltapäivällä. Lapsi on juuri tullut koulusta ja tietokonekerhosta. Huh, on sentään hetki aikaa syödä välipalaa, ennen kuin on lähdettävä jalkapallotreeneihin. Sieltä tullaan kotiin vähän seitsemän jälkeen. Siinä on sitten vielä ne läksyt, ja biologian kokeeseen lukeminen edessä, ja oikeastaan pitäisi myös harjoitella soittoläksyt. Onneksi lapsi ehtii sänkyyn unta kohti viimeistään kymmeneltä, koska aamulla on taas jo seitsemän jälkeen oltava liikenteessä. Kokeista on viime ajat tullut vain seiskoja-kaseja, ja nyt on huolehdittava, etteivät arvosanat tipu enempää. Ollaan mietitty jotain englannin lisäkurssia iltaan syksylle. Kummallista kuitenkin, miten väsyneeltä lapsi on viime ajat näyttänyt, ihan kuin hänellä ei olisi virtaa  juuri lainkaan. Onkohan hänellä jokin sairaus, vaikka anemia? Tai voisiko kuitenkin tässä sisäilmassa olla jotain ongelmaa? 

 

Kuulostaako tutulta?

 

Ei ihme. Kasvatamme lapsia ympäristössä, jossa monitaituruudesta on tullut itseisarvo. Ei ole pelkästään niin, että lapsi voi kokeilla kaikenlaista. Pikemminkin lapsen on  kokeiltava kaikenlaista. Ehkä on jopa pakko menestyä kaikessa. Harrastamisesta tulee ikään kuin välttämätön osa elämää. Jos siihen ei täysipainoisesti osallistu, voisiko lapsi jäädä tulevaisuudessa jostain syrjään?

 

Mistä sitä muuten tietää, voiko lapsesta tulla konserttipianisti, jos hän ei edes yritä tosissaan? Siksi meillä soitetaan päivittäin ainakin puoli tuntia. Vahdin, että asteikot tulee käyty läpi. Tai jos lapsi päättääkin teininä tähdätä jääkiekkomaajoukkueeseen – siksi nyt pitää huolehtia, että hän käy vähintään viisi kertaa viikossa treeneissä ja osallistuu kaikkiin peleihin. Hän on aika kilpailuhenkinen, hän haluaa menestyä. Ja oikeastaan, olisihan se minustakin hienoa, jos lapsesta tulisi maajoukkuelainen. Tai vaikka suosittu laulaja. Vihdoin joku näkisi sen, minkä minä näen: että lapseni on erityinen, hieno tyyppi. Jos joku sen näkee, se tekee minustakin oikeastaan aika erityisen. Olenhan tämän lapsen vanhempi. 

 

Nuorena on vitsa väännettävä…?

 

Aika paljon vettä on virrannut sen jälkeen, kun nykyiset kolmikymppiset vanhemmat aikanaan aloittelivat omia harrastustaipaleitaan. Silloin taisi olla harvinaista, että joku kävi neljävuotiaana omassa harrastuksessa. Nyt monissa ympäristöissä on harvinaista, ettei 4-5-vuotiaalla vielä ole mitään harrastusta. Kaiken lisäksi erilaisten harrastusten järjestäjillä (puhumattakaan vanhemmista 😉 ) on usein varsin kunnianhimoinen suhtautuminen omaan lajiinsa. Ei riitä, että kerhomaisesti käydään höntsyilemässä kerran viikossa, vaan samassa harrastuksessa olisi käytävä monta kertaa viikossa: oheisia ja erilaisia täydentäviä treenejä riittää.

Muskari on aloitettava varhain, että ehtii oppia nuotit ja tekniikat ennen kouluikää – eihän muuten voi menestyä? Ja liikuntalajeissa motoriikkaa on alettava hioa jo päiväkoti-iässä, jotta pallonkäsittelytaito kehittyy vielä, kun lapsi omaksuu asioita helposti. Jos lapsi ei opi näitä juttuja riittävän varhain, niin….Todellakin. Mitä sitten?

 

Kenen elämää lapsesi suorittaa? Omaansa vai jonkun toisen?

 

Jos hän ei käy jokaisessa treenissä, hän ei välttämättä saa peliaikaa turnauksissa. Nykyisinhän sinne pitää toimittaa muutenkin sairauslomatodistus, että saa ylipäänsä olla poissa. Ja jos ei käy harjoituksissa niin paljon kuin muut, voi tippua alemman tason joukkueeseen. Sitä hän ei halua. Sitä me ei haluta. Se olisi noloa…ja muutenkin. Tiedän, että lapsi on väsynyt, mutta onhan sitä oltu väsyneitä ennenkin. Ja hei, se on vaan harrastus…ei ne lapset kumminkaan ota sitä niin tosissaan. Vaikka olisihan se kurjaa, jos he häviäisivät kaikki pelit, kun mekin joka viikonloppu siellä kentän laidalla seisotaan ja katsotaan, miten menee. Mutta ei se lapsi tiedä, että näin ajatellaan. Ei se häneen mitenkään vaikuta.

 

Onko niin, että tavallinen ei enää ole riittävän hyvää? Odotammeko, että kaikista lapsista tulee erityisen taitavia osaajia? Joskus tosiaan lapsi voi olla syntymästään lähtien äärimmäisen motivoitunut ja suuntautunut johonkin lajiin tai toimintaan. Yhdistettynä rautaiseen työntekoon ja tinkimättömään mutta tukevaan perheeseen sekä aikamoiseen kauhalliseen onnea, tästä voi syntyäkin oikea menestystarina, seuraava kimiräikkönen, laurimarkkanen tai pekkakuusisto.

Mutta useimmat ihmiset ovat – halutaan sitä myöntää tai ei – aika tavallisia. Hyviä jossain jutussa, huonoja jossain toisessa. Useimmat osaavat paistaa pihvin tai quornin, osaavat tehdä kotiaskareita, pelaavat säbää mukiinmenevästi, töissä pärjäilevät. Useimmat eivät kuitenkaan ole minkään alan erityisosaajia. Ei maailman parhaita, ei säkenöivän taitavia eikä Nobel-palkittuja.

 

Jos hän onkin tavallinen, mitä se merkitsee minun kannaltani? 

 

Joskus vanhemmat ovat valmiit uhraamaan oman hyvinvointinsa ja kaiken vapaa-ajan lapsen harrastusten eteen. Menestyminen on usein pitkäjänteisen ja kovan työn tulos. Mutta mikä pettymys onkaan, jos oma lapsi kaikesta vaivasta huolimatta päätyy olemaan siinä 99 %:n joukossa, josta ei tule maailmanmestareita, ennätystentekijöitä tai ammattilaisia omassa lajissaan.

Mitä jos hänestä tulee ihan tavallinen putkimies, opettaja, lakimies tai suurtalouskokki. Mitä se kertoo vanhemmasta, mitä se kertoo lapsesta? Mitä se kertoo niistä sunnuntaiaamun sateessavärjötellyistä aamuista kentän laidalla ja myyjäisistä, jonne on aina leivottava mokkapaloja. Onko se kaikki turhaa?

 

Vähemmän suorittamista, enemmän hyggeä, kiitos.

 

Ei, ei se ole turhaa. Teillähän on ollut yhteisiä hetkiä harrastuksen johdosta. Ehkä jopa leivotte yhdessä sinne myyjäisiin – siinä ehtii samalla jutella? Ehkä aina sinustakaan ei ole ollut ankeaa seisoa viikonloppuaamuisin kentän laidalla, vaan oikeastaan olet saanut sieltä juttuseuraa. Lapsella on treeneissä kivaa, ainakin useimmiten. Joten ei ne uhraukset turhia ole. Pikemminkin kiva harrastus pitää ihmisen ns. kaidalla tiellä, vaikka murrosikä sekoittaisi päätä. Aikuisellekin harrastus voi olla virkistävä, ravitseva, voimaannuttava.

Mutta ehkä joskus voisi silti jäädä harrastuksen sijaan kotiin oleilemaan. Tehdä vaikka pannukakkua ja katsoa yhdessä telkkaria. Nauttia yhteisistä hetkistä ja olemisesta kiinnittämättä huomiota siihen, mitä pitäisi ja täytyisi.

Ehkä hänestä ei sen seurauksena sitten tule seuraavaa Ronaldoa. Tai seuraavaa Mozartia. Mutta se ei haittaa. Hän saa muutenkin itse päättää, mitkä jutut hän tekee isommalla intensiteetillä. Kai vasta isona voi tietää, mitä hänestä tulee. Taidan antaa hänelle siinä suhteessa kasvurauhan. Ja huolehdin, että hän saa aina välillä vaan olla ja levätä. Tehdä kivoja juttuja tai olla tekemättä. Jospa sitä virtaakin sitten tulisi taas enemmän.