Häpeäkasvatus on julmaa – älä tee sitä.

Häpeä, tuo mielenterveysammattilaisen päivittäinen vihollinen. Kuinka paljon kärsimystä maailmasta poistuisikaan, jos häpeä ei olisi niin valtava osa monen ihmisen elämää? Kuinka moni ihminen olisi merkittävästi onnellisempi – kuinka moni lapsi saisi turvallisemman lapsuuden?

 

Häpeän tunnetta ei tietenkään pääse kukaan täysin pakoon, koska sillä on tärkeä tehtävä: se opettaa ihmisiä toimimaan yhteisössä sopivalla tavalla.

 

Häpeän tunne kuitenkin menee lähes välittömästi överiksi, jos se siirretään “hyvän kasvatuksen” palvelukseen. Mikä onkaan “tehokkaampi” tapa tuomita lapsen tekoset kuin katsoa paheksuvasti, kohdella nöyryyttävästi tai puhua hänestä/hänelle rumasti. Lapsessa heräävät näissä tilanteissa kyllä välittömästi häpeän ja epäonnistumisen tunteet – ja todennäköisesti kyseenalainen tekeminen loppuu saman tien. Näennäisestä “kasvatuksellisesta tehokkuudestaan” huolimatta häpeän ja nöyryytyksen tahallinen aiheuttaminen on kuitenkin todellista myrkkyä ihmisyyttä vastaan – ja sitä tulisi välttää kaikin keinoin.

 

Jokaiselle ihmiselle tapahtuu erinäinen määrä mokia, kommelluksia ja virheitä elämän varrella.

 

Ajattele hetki omalle kohdallesi sattuneita noloimpia ja häpeällisimpiä hetkiä. Muistele sitten, suhtautuiko joku häpeälliseen tilanteeseesi hyvin? Oliko tilanteessa joku, joka tuki sinua, lohdutti tai vakuutteli, että tästä selvitään? Vai oliko rinnallasi ihminen tai ihmisiä, jotka katsoivat sinuun tuomitsevasti, haukkuivat, nöyryyttivät tai kiusasivat sinua tapahtuneesta? Oliko paikalla joku, joka pelkällä olemuksellaan herätti sinussa vielä suurempia kielteisiä tunteita: epäonnistumisen, huonommuuden ja riittämättömyyden kokemuksia?

 

Lapsi oppii kehityksensä aikana luonnostaan häpeämään sellaisia tilanteita, joissa hän toimii epäsopivasti.

 

Tämä tapahtuu havainnoimalla aikuisten reaktioita ja viestintää. Jo aivan pienet vauvat katsovat ja jakavat aikuisten ilmeitä ja tunnetiloja, ja pienestä lähtien vanhemman palaute lapselle on äärimmäisen tärkeää –  aikuisten tunnetason reagointi menee siis pääsääntöisesti lapselle hyvinkin perille. Itse asiassa aikuisen tunteiden havainnoinnin kyky on epäilemättä ollut läpi aikojen lapsen hengissäsäilymiseen liittyvä tärkeä ominaisuus. Tätä kykyä käyttämällä lapset alkavat pikku hiljaa tavoittaa myös sitä monimutkaista kudelmaa, mitkä käyttäytymiset tavat ovat muista ihmisistä tai yhteisöstä sopivia ja mitkä eivät. Häpeän ja ylpeyden tunteiden herääminen onkin tärkeä osa lapsen kasvua. Nämä tunteet auttavat lasta navigoimaan sopivuussääntöjen mukaisesti.

 

Mutta varmasti on itsestäänselvää, mitä häpeän tahallinen aiheuttaminen kasvatustilanteissa aiheuttaa lapselle pitkän päälle:

 

Lapsi, jota kasvatetaan häpeällä, alkaa vähitellen kokea itsensä kokonaisvaltaisesti huonoksi. Syntyy minäkuva, jossa lapsen tekemiset eivät ole huonoja, vaan olemassaolo on huonoa, läpikotaisin pahaa ja epäonnistunutta. Jopa lapsi, jota kohdellaan aikuisten taholta kaltoin, voi tämän kohtelun seurauksena alkaa kokea olevansa itse huono ja syypää tilanteeseensa, mikä on valtavan surullista (sekä valtavan väärin). Läpitunkevat huonommuudentunteet taas vahingoittavat kasvavan lapsen itsetunnon kehitystä, altistavat mielenterveysoireille ja aiheuttavat valtavasti kärsimystä.

 

Joten kun lapsesi seuraavan kerran töppää, kun hän mokaa tai tekee hölmösti: älä häpäise häntä!

 

Auta sen sijaan lasta sietämään vaikeaa tunnetilaansa, lohduta ja tue. Kerro, että kaikki mokaavat joskus. Vielä parempi idea: kerro, miten itse olet mokannut joskus – ja miten siitä selvisit. Kerro pienelle uhmaikäiselle, että rakastat häntä ja että hän on aivan ihastuttava – vaikka se ei olekaan sallittua, että hän heittää tavaroita vessanpönttöön. Kerro lapselle, joka kaataa vahingossa muronsa lattialle, että se ei haittaa, ja pyyhi jäljet hänen kanssaan yhdessä. Kerro vitosen kokeesta tuovalle koululaiselle, että hän on silti sinulle rakas ja ihana lapsi – ja että ensi kerralla harjoittelette kokeisiin yhdessä. Kerro teinille, joka kokee olevansa jollain lailla epäkelpo, erilainen tai kummallinen, että nämä tunteet ovat hänen iässään tavallisia ja liittyvät isoksi kasvamiseen – ja että hän on sinun mielestäsi ihana nuori juuri tuollaisena, minkä hän itsekin aikoinaan tulee huomaamaan.

 

Tällä tavoin olet mukana kasvattamassa sukupolvea, joka ei ehkä kasva häpeän vaan rakkauden voimalla oikeaan suuntaan.

Käytöksellään oireileva lapsi voi olla se hädänalaisin

Lastenpsykiatrin työssä näkyy toistuvasti seuraava kuvio: lapsi tulee vastaanotolle käyttäytymisen ongelmien vuoksi. Kyseinen lapsi on alkanut saada päiväkodissa tai koulussa kyseenalaista mainetta tunteettomana huligaanina, joka rikkoo paikkoja ja vähät välittää aikuisten ohjeista. Lapsi saattaa raivota tai uhmata aikuisia jatkuvasti kotona tai kodin ulkopuolella. Jokaisessa ympäristössä lapsen oireet eivät välttämättä samalla tavalla kuitenkaan näy.

Mitä tällaisesta tilanteesta pitäisi ajatella?

1. Käytöksellään oireilevat lapset voivat olla erityisen hädänalaisia. Heillä ei välttämättä ole tukenaan jaksavia aikuisia, joille puhua asioistaan. He ovat usein kokeneet paljon muutoksia tai vaikeita asioita lyhyen elämänsä aikana. Perheessä voi olla erilaisia huolenaiheita, jotka kuluttavat läheisten aikuisten voimavarat. Lisäksi näillä lapsilla ei useinkaan ole sopivasti kavereita tai harrastuksia. Tällaisen lapsen arki voi olla puutteellista ja niukkaa monesta näkökulmasta.

2. Käytösoireiset lapset eivät useinkaan saa sanottua tai huomaa kertoa asioista, joista aikuisten pitäisi tietää. Esimerkiksi: onko kotona ruokaa, ovatko vanhemmat kunnossa, onko lapsella ketään jolle kertoa asioistaan, onko lasta kohdeltu kaltoin, tai onko lapsella jokin huoli. Siksi tarvitaan aikuisia, joiden silmät ovat auki. On huolehdittava, että erityisesti käyttäytymisellä oireilevalla lapsella on mahdollisuus ilmaista itseään jollekulle luotettavalle aikuiselle. Sillä jos kukaan ei huomaa lapsen hätää, miten päästään auttamaan häntä?

3. Olisi kaikkein olennaisinta katsoa käytösongelman taakse. Aikuisten pitäisi miettiä, miten käytösoireiset lapset nähdään eri ympäristöissä. Ymmärretäänkö lapsen hätä ja paha olo, vai pidetäänkö lasta epäonnistuneena minirikollisena? Kukaanhan ei synny ärsyttävänä mukulana (joskin jotkut lapset tarvitsevat syntymästä lähtien enemmän apua ja hoivaa kuin toiset). Se, mitä syntymän jälkeen tapahtuu, kuitenkin muokkaa lasta. Auttamisen pitäisi lähteä tästä ymmärryksestä.

4. Mikään ihmelääke ei auta huonoon käyttäytymiseen (paitsi joskus, mutta hyvin harvoin). Käytösongelmat eivät muutu ilman riittävää aikuisen tarjoamaa tunne-elämän tukea. Aikuisen pitäisi olla samaan aikaan sekä jämäkkä, myötätuntoinen että myönteinen – ja jatkaa näin toimimista lapsen kanssa pitkiä aikoja, jopa kuukausia ellei vuosia. Se on erittäin haastava tehtävä, kun lapsella on käytösongelmia. Niinpä vanhemmat ja lapsen muut läheiset tarvitsevat kaiken mahdollisen tuen jaksamiseensa. Käytösongelmat eivät yleensä ole aikuisen syy, mutta kekseliäs ja hyvä aikuisen toiminta voi merkittävästi auttaa lasta eteenpäin ongelmistaan.

5. Kaikkein parasta kuntoutusta käytösongelmiin on usein vakaa arki. Jokainen lapsi tarvitsee ja ansaitsee iloa ja leikkiä, rutiineja ja arkea, aikuisen huomiota ja tukea, sopivasti omassa rauhassa olemista ja ihan vaan jokapäiväistä elämää kauppareissuineen, ruuanlaittoineen ja läksyhommineen. Arki on niin hyväksi, koska se on ennustettavaa ja auttaa hahmottamaan maailmaa. Siksi kaikki ne palvelut, jotka tukevat lapsen arkea, ovat erityisen hyviä juttuja lastenpsykiatrin näkökulmasta.

6. Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä: käytösongelman taustalla on yllättävänkin usein lapsen (väärä) uskomus siitä, ettei hän osaa tai kelpaa tai että hän on huonompi kuin muut. Tapahtuu isoja edistysaskelia, jos lapsi oppii huomaamaan, että hän on aivan yhtä hyvä tyyppi kuin muutkin. Usein tämä tie on kivinen, mutta kekseliäät, luovat ja lapseen uskovat aikuiset voivat olla sillä tiellä merkittävä apu. Lapsen pitää saada sisäistää tunne, että hän on arvokas. Siksi myönteistä kasvatusta ei voi liikaa korostaa. Kaikkia töllöntöitä ei tarvitse hyväksyä – mutta lapsi itse, hän on ihana, arvokas ja tärkeä. Häneen pitää uskoa!

Älä hyppää yli, kun puhutaan lastenpsykiatrisesta palvelujärjestelmästä.

Me erikoistuvat lääkärit joudumme opintojen loppuvaiheessa tenttiin, jossa testataan oman erikoisalan osaamista. Tentissä on muiden aiheiden ohella usein ollut esseekysymys liittyen meneillään olevaan hallituksen lapsi- ja perhepalveluiden (LAPE) muutosohjelmaan ja lastenpsykiatriseen palvelujärjestelmään. Omalla tenttivuorolla tämä kysymys ei osunut kohdalle, mikä vähän harmittaa :). Miksikö?

Siksi, että lastenpsykiatristen palveluiden järjestäminen on keskeinen lasten ja nuorten mielenterveyden häiriöihin liittyvä asia, jolla on vaikutusta oireiden lievittymiseen tai pitkittymiseen.

 

Pidän sitä siis tosi tärkeänä hoidollisestikin. Aiheen tärkeyteen omassa mielessäni vaikuttaa myös lasten ja nuorten mielenterveyspalveluiden paikoin niukka saatavuus, josta en näemmä väsy rutisemaan…

 

Mitä sitten kenen tahansa aikuisen tulisi tietää lastenpsykiatrisesta palvelujärjestelmästä?

 

Ensinnäkin lasten ja nuorten mielenterveyspalvelut jaetaan perus- ja erityistason palveluihin. Perustasolla on esimerkiksi terveyskeskus, kouluterveydenhuolto ja perheneuvola. Perheneuvolaan kuka tahansa voi hakeutua ilman lähetettä, ja siellä työskentelee muiden työntekijöiden lisäksi myös lastenpsykiatreja. Perheneuvolaan hakeudutaan moninaisissa lasten ja perheiden ongelmissa. Erityistasolle eli lastenpsykiatrian klinikoihin hakeuduttaessa tarvitaan lääkärin lähete.

 

On todennäköistä, että perus- ja erityispalveluiden jako elää hieman LAPE-muutosohjelman myötä. Tällä hetkellä pohdinnassa on mm. perhekeskusmalli, jonka tarkoituksena on tarjota laajasti sosiaali- ja terveyspalveluita yhden luukun periaatteella.

 

Toiseksi, suuri osa perheistä ja lapsista käyttää vain avopalveluita, eli he eivät ikinä päädy lastenpsykiatriselle osastolle. Käyntejä avopalveluihin esimerkiksi perheneuvoloissa ja lastenpsykiatrian poliklinikoilla voi olla harvakseltaan, vaikkapa kerran kolmessa tai kuudessa kuukaudessa, tai toisaalta jopa viikoittain. Joskus työskennellään enemmän verkostoneuvottelujen avulla, joskus taas lapsi tarvitsee enemmän omia käyntejä.

 

Kaikki perheet eivät tarvitse samanlaisia mielenterveyspalveluita.

 

Kolmanneksi, lastenpsykiatrinen hoito ei ole (yleensä ;)) mitään taikatemppuja, vaan useimmiten yksinkertaisesti sopivan ja riittävän tuen järjestämistä lapselle. Siksi toisinaan lastenpsykiatrisen ongelman “hoidoksi” riittää vaikkapa päiväkotipaikka, pienluokkapaikka koulussa, toimintaterapiajakso tai vastaavaa palvelua.

 

Tämän vuoksi avaudun usein siitä, miten tärkeää on, että lasten ja nuorten julkisista palveluista ei säästetä liikaa!

 

Erilaisia hoitomuotoja mietittäessä on hyödyllistä, että mukana pohtimassa on perheen lisäksi eri yhteistyötahoja ja moniammatillinen työryhmä. Jotkut lapset hyötyvät lisäksi lääkityksestä, joista tavallisin on varmasti ADHD-lääkitys. Lääkitys on alue, jossa tarvitaan lastenpsykiatrin tai aiheeseen perehtyneen lääkärin erityisosaamista. Muilta osin lastenpsykiatria on moniammatillista työtä, jota on hyvin vaikea tehdä ilman psykologien, sosiaalityöntekijöiden ja sairaanhoitajien sekä kouluterveydenhuollon, puheterapeuttien, toimintaterapeuttien ja muiden yhteistyötahojen panosta.

 

Moniammatillista yhteistyötä pyritään käsittääkseni entisestään tiivistämään LAPE- muutosohjelman myötä.

 

Neljänneksi, lastenpsykiatrinen osastohoito on intensiivinen palvelumuoto, jota jotkut lapset tarvitsevat toipuakseen. Osastolla keskitytään yleensä siihen, mitä lapsella on mielessään ja ongelminaan ja pyritään auttamaan hänen pulmiaan esimerkiksi harjoittelemalla joitakin taitoja. Joillakin osastoilla ollaan yön ylikin vähän niin kuin leireillä, toisilla taas vain päivisin arkipäivinä. Osastohoito kestää yleensä viikosta, parista jopa pariin kuukauteen. Osastopaikoista on nykyisin usein pulaa, sillä (lasten)psykiatrisia osastoja on viime vuosina suljettu eri paikkakunnilla ilmeisesti säästöjen toivossa. Siksi sinne joutuu usein jonottamaan.

 

Jos ja kun lapsi tarvitsisi psyykkisistä syistä pitkäaikaista lastenpsykiatrista osasto- tai muuta laitosmuotoista paikkaa, sellaista voi olla nykyisin äärimmäisen vaikea löytää.

 

Tämä on keskeinen yhteiskunnallinen pulmakohta, johon toivon monen kiinnittävän huomiota, sillä nämä lapset ovat mielestäni tällä hetkellä suorastaan väliinputoajia. Miltä tuntuisi, jos sinulla olisi vaikkapa krooninen tulehdussairaus, johon tarvitsisit hyvin pitkäaikaista sairaalahoitoa, mutta sinulle kerrottaisiin, että tällaista palvelua ei oikeastaan Suomessa ole, eli joutuisit pärjäilemään vaivan kanssa kotioloissa? Aivan vastaava tilanne on tällä hetkellä joillakin lapsilla, joilla on jo nuoressa iässä massiivisia vaikeuksia esimerkiksi vakavan mielialahäiriön, vakava-asteisten käytösongelmien tai psykoottisten oireiden vuoksi. Nykyisin nämä tilanteet ratkaistaan yleensä moniammatillisesti, ja tarvittavia palveluita pyritään räätälöimään (lue: nyhtämään) eri tahoilta. Jatkossa toivoisin kuitenkin, että palveluketjuissa olisi huomioitu myös nämä paljon apua tarvitsevat lapset paremmin.

 

Tarvitsemme siis selvästi myös pitkäaikaisia osastohoitopaikkoja tai vähintään nykyistä enemmän ns. tavallisia osastopaikkoja, jos trendi jatkuu samanlaisena!

 

Toinen keskeinen byrokratiaan liittyvä pulmakohta on 12-13-vuotiaiden lasten ja nuorten psykiatrinen hoito tietyiltä osin. Suomessa lastenpsykiatrit hoitavat perinteisesti vain alle 13-vuotiaita lapsia, ja tämän jälkeen lapsi siirtyy nuorisopsykiatrian piiriin. Tämä ei olisi muuten ongelma, mutta kyseisten yksikköjen erilliset rahahanat tekevät tilanteesta pulmallisen. Vaikka murrosikään tullessa tietyt psyykkiset ongelmat yleistyvät, eri yksiköiden budjetissa pysymisen paine näyttää joskus aiheuttavan sen, että taitekohdassa lapsi tai nuori voi joutua odottamaan pitempään tarvitsemaansa hoitoa. Jatkossa pitäisi lasten mielenterveyspalvelut järjestää mielestäni niin, että “raha seuraa potilasta”. Tämä vähentäisi nuoruusiän taitekohdan gappeja.

 

Miksi kirjoitin lastenpsykiatrian palvelujärjestelmästä?

 

En haluaisi, että palvelujärjestelmä on viidakko, josta lukiessasi käännät heti sivua ohittaen koko asian. Sen sijaan on tärkeä pitää mielessä, että nämä palvelut on rakennettu kansalaisia varten. Niitä pitää tuntea edes hieman, jotta voi vaikuttaa asioihin. Siispä: tutustu LAPE- ohjelmaan netissä, tutustu mielenterveyspalvelujen rakenteeseen, tutustu oman kuntasi palveluihin ja anna niistä palautetta. Pystyt vaikuttamaan omalta osaltasi siihen, että palvelut muuttuisivat käyttäjäystävällisempään suuntaan. Se taas tekee yhteiskunnasta mielekkäämmän monelle, välillisesti myös sinulle ja läheisillesi.

Imetät tai et, olet lapsesi tärkein voimavara.

Imetyskeskustelu on vellonut viime vuosina edestakaisin aikamoisella voimalla. On ollut julki-imetyskohua, perhepetikohua, imettämättömyyskohua ja vaikka mitä. Tämä on juuri niitä aiheita, joista vauvapalstoilla saadaan aikaan kunnon myräkkä milloin vain. Ja siinä myräkässä voi suunsa varomattomasti aukaisseelle vanhempipoloiselle käydä aika kurjasti.

Mennään aluksi niihin itsestäänselvyyksiin, jotka on saatava pois alta, jotta kukaan ei pahoita mieltään: eli imetys on tosi jees ja terveyttä edistävää niin äidille kuin lapsellekin. Hienoa, jos imetys saadaan sujumaan, ja ajattelen lämmöllä erityisesti niitä äitejä, jotka jaksavat taistella imetyksen kanssa vaikeuksista huolimatta.

Mutta. Ja seuraavaksi tulee ääneen sanottua tietynlainen tabu. Tarkoitan sitä, että kun ajattelemme tämänhetkistä Suomea ja kaikkia täällä asuvia perheitä ja lapsia, imetys tai imettämättömyys on loppujen lopuksi vain pisara vanhemmuuden meressä – jopa melko pieni juttu hennon ihmistaimen alkavassa elämässä. Tämän (kylläkin hyvän mutta ei välttämättömän) pisaran ohella samassa vanhemmuuden valtameressä voi nimittäin olla niin paljon muuta mahdollista hyvää: siellä on vaikkapa tuudittamista, huolenpitoa, sylittelyä, vaipanvaihtoja, yhteisiä loruhetkiä, vaunulenkkejä, höpsöttelyä, naurua, jokeltelua, sisarusten hymyjä ja väsyneiden vanhempien rakastavia katseita vauvalleen ja toisilleen.

 

Imetys on siis vain yksi lapsen varhaisen elämän juttu, eikä sen sujuminen tai sujumattomuus todellakaan määrittele vanhemmuuden laatua.

 

Miksi kirjoitan tästä? Neuvolalääkärin ja lastenpsykiatriaan erikoistuvan lääkärin työkokemuksella voin kertoa, että monet naiset kamppailevat vaikeiden tunteiden kanssa, jos imetys ei toiveista huolimatta sujukaan – tai jos nainen ei ylipäätään halua imettää. Silloin vauvan äidistä voi tuntua siltä, kuin olisi ainoa maailmassa, jolle näin käy. Vastaan voi tulla suuri suru, pettymys, epäonnistumisen kokemus, kiukku, häpeä, nolous…Mitä näitä nyt on. Jotkut äidit jopa miettivät, onko heistä vanhemmiksi lainkaan, kun vauvan “luonnollinen” ravitseminen ei onnistu. Nämä kaikki  ajatukset ja tunteet ovat toki sallittuja mutta toisaalta ne voivat joskus olla myös haitallisia – erityisesti, jos ne vievät ilon ja energian vanhemmuudesta.

 

Riittävän hyvä vanhemmuushan ei suinkaan tarkoita onnistumista kaikissa ympäristön asettamissa tai omissa ihanteissa.

 

Riittävä vanhemmuus on sitä, että yrittää parhaansa niistä lähtökohdista, jotka ovat olemassa. Riittävä vanhemmuus on sitä, että haluaa rakastaa ja antaa lapselleen hyviä asioita. Riittävä vanhemmuus ei synny täydellisestä suorituksesta vaan inhimillisestä ihmisyydestä, läsnäolosta, itsen ja läheisten kuuntelusta ja kohtaamisesta sekä kiintymyksestä omaa lasta kohtaan. Imetyksen sujuminen taas riippuu niin vauvasta, äidistä, rinnasta kuin monenlaisista elämän olosuhteista, kuten stressi,  sairastelu, perhetilanne ja niin edespäin. Niinpä imetyksen sujuminen ei voi olla, eikä saa olla, minkäänlainen hyvän vanhemmuuden kriteeri.

Näiden ajatusten pohjalta syntyi joitakin vuosia sitten myös nettiopas, joka on yhä saatavilla Väestöliiton verkkosivuilta maksutta. Kirjoitimme sen yhdessä Vanhemmuuskeskuksen asiantuntijatiimin ja mukaan pyytämiemme eri alojen asiantuntijoiden kanssa sellaisten perheiden tueksi, joissa vauvaa osittaisimetetään tai joissa vauva syö maitonsa tuttipullosta. Pullonpyörittäjien opas on saatavilla tästä linkistä. Se sisältää päivitettyä tietoa turvallisesta tuttipulloilusta mutta myös tunnetukea äideille ja isille, jotka voivat kokea tällaisen tilanteen vaikeaksi.

Ja jos sinä, hyvä lukija, olet joutunut henkilökohtaisesti kokemaan imetyspettymyksen, haluan osoittaa seuraavat sanani suoraan sinulle: on ihan ok kokea monenlaisia tunteita tähän teemaan liittyen.

 

Omien tunteiden ja ajatusten läpikäyminen on aina hyvä juttu. Mutta muistelepa silti myös hetki vaikkapa ekaluokkalaisia, joita olet joskus saattanut nähdä koulun pihalla. Kysyn sinulta, kuka aikuinen pystyy erottamaan, ketkä näistä ekaluokkalaisista ovat olleet aikanaan vauvoina täysimetettyjä puolen vuoden ikään asti ja ketkä taas eivät? Niinpä ;).

Eli vauvan äiti, kuule tätä sanomaa: imetät tai et, olet lapsesi tärkein voimavara. ❤

Rakkauden kääntöpuoli on ainainen huoli omasta lapsesta.

Vanhemmilla on rakkauden ohella aina jonkinlainen huoli lapsistaan. Joskus tämä huoli on hyvin pieni. Kun asiat tuntuvat sujuvan, lapsi pärjää hyvin omissa ympäristöissään, tulee toimeen ihmisten kanssa, on suurimman osan aikaa tyytyväisen oloinen – silloin kyseisen osuuden vanhemmuudesta melkein ehtii unohtaa. Joskus vanhemmuuteen liittyvästä huolesta kuitenkin tulee valtava möykky, joka painaa rintakehää lähes joka kaiken aikaa. Heräät aamulla, ja heti se on siinä, huoli.

 

Ihmiset on rakennettu niin, että oman jälkeläisen ja omaksi jälkeläiseksi koetun lapsen tai nuoren vaikeudet herättävät tunteita – ja samalla tarpeen toimia niin, että nämä lapset ja nuoret voisivat mahdollisimman hyvin.

 

Tätä taustaa vasten on täysin ymmärrettävää, että vanhemmat ovat usein valtavan huolissaan lapsensa oireista, käyttäytymisestä sekä suoriutumisesta eri paikoissa ja haluaisivat tehdä mitä tahansa edistääkseen sitä. Joskus huoli johtaa ylilyönteihin: lapsen ongelmista aletaan syyttää aiheetta vaikkapa koulua, ex-puolisoa tai erilaisia vähäisiä ympäristötekijöitä. Syyn vierittäminen toisaalle on tapa suojata itseä massiivista huolestuneisuutta ja syyllisyydentunteita vastaan.

Vanhemman huolestuneisuus voi olla joskus turhan voimakasta käsillä olevaan ongelmaan nähden. On tilanteita, joissa äiti tai isä on vakuuttunut lapsen pikku näppylästä, että kyseessä on syöpä. Tai joskus pienikin kouluun liittyvä mielipaha johtaa siihen, että lapsi otetaan pois koulusta päiväkausiksi. Nämä ovat esimerkkejä, jotka voivat liittyä vanhemman liikahuolestuneisuuteen.

 

Jos vanhempi on jatkuvasti huolissaan kaikista mahdollisista asioista lapsen elämässä, huoli alkaa itse asiassa tulla todeksi.

 

Se tapahtuu näin: ensin lapsi havaitsee, miten ahdistunut vanhempi voi olla arjen erilaisista asioista. Tämä reagointitapa mallintuu vähitellen lapsen näkökulmasta normaaliksi tai tarpeelliseksi. (“Kun jotain tapahtuu, sitten kuuluu huolestua”). Lopulta huolestuneisuudesta saatu malli yhdessä biologisten perintötekijöiden ja altistavien elämäntapahtumien kanssa voi johtaa samanlaisen reagointitavan yleistymiseen lapsen omassa elämässä. Lapsi alkaa toisin sanoen itsekin huolestua asioista, varoa niitä ja ehkä vältelläkin. Siksi “ota löysin rantein, älä jännitä…” voisi mieluusti kuulua korvamatona meidän vanhempien korvissa vähän useammin. Kun ei liikaa murehtisi, siitä olisi etunsa.

On silti tietysti täysin ymmärrettävää huolestua, kun lapsella on jokin hätä. Hiljattain olin itse tilanteessa, että jouduin lähtemään lapseni asioissa päivystyspoliklinikalle. Pieni mytty makasi väsyneenä ja kipeänä sairaalan pritsillä. Kurkkuani kuristi huoli ja pelko. Oliko siihen mitään järjellistä syytä? Aika niukasti, suoraan sanottuna. Olinko valmis ryhtymään leijonaemoksi lapseni saattamiseksi kuntoon? Välittömästi, ilman pienintäkään epäröintiä. Enkä koe siitä huonoa omaatuntoa.

 

Omalle lapselle haluaa antaa kaiken, mikä tekee hänen olonsa hyväksi. Uskon, että tämä on erittäin syvä, vaistomainen tarve.

 

Jotkut psykiatriset häiriöt tekevät kuitenkin vanhempien huolestumisesta kohtuuttoman raskasta. Jos lapsella tai nuorella on esimerkiksi laihuushäiriö, hänellä voi olla erittäin suuria vaikeuksia syödä mitään. Jo ruuan näkeminen, sen maistaminen tai jopa syljen nieleminen voi olla lapselle äärettömän ahdistavaa. Kyseinen sairaus ikään kuin pakottaa lapsen ajattelemaan jatkuvasti “liika”syömistä, painoa ja laihtumista. Nämä ajatukset ovat sairauden aiheuttamia.

Mutta miltä tuntuu vanhemmasta, kun lapsi ei syö? Hämmästyttää. Hämmentää. Ärsyttää. Ahdistaa. Pelottaa. Suututtaa. Turhauttaa. Tekee olon epätoivoiseksi. Se luonnollinen tehtävä, joka kaikilla vanhemmilla on, lapsen ravitseminen, ei onnistukaan. Ja silti, kaikista näistä kielteisistä tunteista huolimatta, omaa lasta rakastaa yli kaiken.  Kysymys kuuluu, miten vanhemmat jaksavat kantaa tällaisessa tilanteessa sekä lapsen tunteet, lapsen sairaudesta aiheutuvat tunteet että oman huolestuneisuutensa? Siinä on aikamoinen taakka kenelle tahansa. Onkin hyvä ymmärtää, että minkälainen tahansa lapsen psyykkinen oireilu voi olla vanhemmalle äärimmäinen rasitus.

 

Lopuksi: vanhemman rakkauden kääntöpuoli kuuluu aina olla jonkinlainen huoli lapsesta.

 

Se ei tule loppumaan. Se on normaali, tarpeellinen ilmiö, joka saa meidät vanhemmat tekemään kaikkemme lapsen eteen. Se on voima, jota käytämme aina, kun lapsi tuo kotiin kokeesta vitosen, kun hän makaa reporankana kuumeessa sängyssään tai kun saamme tietää nuoren kokeilleen alkoholia tai huumeita. Ilman huolta ei tule hyviä vanhempia. Mutta mistä löytyisi huolen ja rakkauden välille sopiva tasapaino. Sitä etsiessä, vai mitä…

Sukulaisiaan ei voi valita… mutta oman suhtautumisensa voi :) 

Lastenpsykiatrin työssä tapaan paljon perheitä eri kokoonpanoissa. Olen onnekas, koska työni kautta olen oppinut ymmärtämään, että perheet ovat täysin yksilöllisiä ja usein aika värikkäitä tai monitahoisia, monet kulmikkaita, jotkut palapeli- tai tilkkutäkkimäisiä, jotkut sekavia, jotkut jäykkiä ja monet omalla hassulla tavallaan aivan suloisen herttaisia. 

Sanon olevani onnekas, koska useimmat ihmiset edelleen arvelevat tavallisen perheen olevan muotoa äiti+isä+n määrä lapsia, jossa n=1-4. Tämähän ei siis pidä paikkansa juuri ollenkaan.

En tässä lähde luettelemaan perheiden eri olemassaolon muotoja, mutta niitä on lukuisia. Tärkeimmän havaintoni perhesuhteiden suhteen haluaisin kuitenkin jakaa: lapsen läheisimmät välit perheessä eivät välttämättä liity biologiseen vanhemmuuteen lainkaan. Toisin sanoen biologiset lähisukulaiset eivät aina ole aina kovinkaan läheisiä. 

Esimerkiksi biologinen äiti tai isä voi olla lapsen henkisen kypsymisen kannalta samantekevä, jos hän ei juurikaan ehdi, jaksa, uskalla tai halua kohdata lastaan  aidosti ja kokonaisuutena. Jos näin perheessä on, tällöin näyttää usein käyvän niin, että joku muu aikuinen, kuten isoisä, isoäiti, kummi, uusperheen bonusäiti, bonusisä, sijaisvanhemmat tai vaikka oman serkun perhe muotoutuu lapselle tärkeäksi ja rakkaaksi perhesuhteeksi, jonka varaan hän voi asettautua ja josta hän saa lohtua, läheisyyttä ja rakkautta.

Tällöin “ei-perinteisestä” perhesuhteesta voi tulla lapsen kannalta äärimmäisen tärkeä. Laajasti ajateltuna lapsen perhe onkin ikään kuin sateenvarjo, jonka alla voi olla siihen eri tavoin päätyneitä tai siihen otettuja ihmisiä. Tietysti voi olla niinkin – ja totta kai se on tavallisinta – että lapsen läheisin kiintymyssuhde muodostuu biologiseen vanhempaan/vanhempiin. Mutta myös nämä edellä mainitut ja lukuisat muut vaihtoehdot ovat siis täysin normaaleja ja ok.

Monet eivät tule ajatelleeksi, että perheen laajemmasta määritelmästä luonnollisesti seuraa se, että (vähintään aikuisuuteen tullessa ja siitä eteenpäin) kenelläkään ei todellisuudessa ole velvollisuutta olla yhteydessä niihin sukulaisiinsa, jotka aiheuttavat itsessä lähinnä ahdistusta, surua tai vihaa. 

Taustat näihin vaikeisiin tilanteisiin ovat monenlaiset ja monisäikeiset. Ihmisten välisiin konflikteihin ei yleensä ole yhtä ainoaa syyllistä – joskaan lapsi ei tietenkään voi vastata aikuisten toiminnasta eikä ole aikuisten törppöilyyn syyllinen millään tavalla. Kun kuitenkin puhutaan kahden aikuisen välisistä vaikeuksista, tilanteessa on usein kyse odotusten, toiveiden, pelkojen, muistojen, selvittämättä jääneiden käänteiden ja elämänkokemusten sillisalaatista, minkä johdosta asiat eivät vain toimi jossakin ihmissuhteessa.

Toisin kuin ajatellaan, tällaisissa vaikeissa tilanteissa aikuisen ihmisen ei ole pakko jatkaa “yhteistyötä”, vaan jokainen voi tehdä puhtaasti omat valintansa. Jotkut yrittävät selvittää tilannetta, jotkut siinä onnistuvatkin. Jotkut päättävät sietää tilannetta, miten vaikea se onkaan. Mutta jotkut tekevät pesäeron, mikä voi tarkoittaa esimerkiksi kyseisen henkilön rajaamista tai jopa välirikkoa.

Miksi otan tällaisen asian puheeksi? Työssäni näen, miten paljon surua, ahdistusta ja muita hankalia tunteita liittyy sukulaisuussuhteisiin, jotka eivät toimi tai joissa on ollut synkkiä vaiheita. 

Monilla on saattanut olla vuosikausia päällä hankala ihmissuhdetilanne, jota kestetään lähinnä velvollisuudentunteiden, säälin tai toisten ihmisten paheksunnan vuoksi. Samalla tällainen ihmissuhde kuitenkin verottaa osapuolten voimavaroja. On rankkaa, jos joutuu mielestään ilman syytä aina syntipukiksi, jos aina itse pitää joustaa kaikissa asioissa, jos tulee kaltoinkohdelluksi tai jos joutuu sietämään itseen kohdistuvaa aiheetonta vihaa. 

Tällainen jäätynyt konflikti aiheuttaa pitkittyessään ihmisille monenlaisia oireita, koska olemme ihmisinä yhteisöstä riippuvaisia. Yhteisön tai sen jäsenen paheksunta tai viha voi merkitä tiedostamattomasti uhkaa omalle arvolle ihmisenä ja jopa uhkaa hengissäselviytymiselle. Ei siis ihme, että kokemuksena pitkittynyt konflikti lähisuhteessa on raskas.

Niinpä sinä aikuinen, jolla on pitkittynyt konflikti perheessäsi tai suvussasi: pohdi, miten näet oman sukusi ja perheesi tarinan. Kuka kuuluu perheeseesi laajemmasta näkökulmasta? Kenen kanssa on vaikeuksia? Epäilemättä voit kokea tilannetta miettiessäsi monenlaisia tunteita: surua, kaipausta, vihaa, katkeruutta, syyllisyyttä, häpeää…lista on loputon eikä aivan helppo kokea. Mitä toivoisit, että tilanteessa tapahtuisi? Mikä tekisi sinulle itsellesi hyvää? Mieti sitten, onko asialle tehtävissä jotain käytännössä. 

Joskus paras tekeminen on itse asiassa “ei-tekemistä”, kuten sen sietämistä, että tilanne ei tule ratkeamaan ainakaan lähitulevaisuudessa. Silloin jos kyse on pitkittyneestä/jäätyneestä konfliktista, loppu on yleensä pitkälti sinusta itsestäsi kiinni, koska toiseen osapuoleen et ehkä pysty vaikuttamaan. Siksi oma asennoituminen tulee hyvin tärkeäksi. 

Jotkut suhtautuvat asiaan siten, että jättävät sen omaan arvoonsa. Joskus tilanteen rajaaminen on ainoa hyvä vaihtoehto: yhteydenpitoa ja yhteistyötä voi rajata tietoisesti niiltä osin, mikä on tarpeen. Joskus taas välirikko on välttämätön ratkaisu (joskin yleensä kipeä sellainen), jotta voit oikeasti irtautua tilanteesta, joka sinua piinaa tai kuormittaa tarpeettomasti.

Monet tarvitsevat tällaisen kokonaisuuden miettimiseen paljon aikaa ja esimerkiksi terapeutin tukea, mikä on tietenkin täysin ok. Pääasia olisi, ettei sinun tarvitsisi jäädä jumiin kestämättömään tilanteeseen vuosiksi tai vuosikymmeniksi vain siksi, että “kuuluu” ja “täytyy”. Älä suostu siis elämään pelkkien velvollisuuksien keskellä. Sillä onhan kyse myös sinun ainutkertaisesta elämästäsi, joka saa ja jonka pitäisi olla omannäköistä.

Aggressiokasvatus käytännössä – kompastelua ja opettelua.

Viimeksi jäin siihen, miten aggressio on toisaalta tarpeellinen voimavara jokaisen ihmisen elämässä ylipäänsä – ja miten samalla se voi joskus olla muodostua elämänlaatua heikentäväksi ja toisinaan invalidisoivaksi käyttäytymismalliksi, jonka hallitsemisen opetteluun monet lapset, nuoret ja aikuisetkin tarvitsevat apua.

Lupasin tällä kertaa käydä läpi käytännön konsteja aggressionhallinnan helpottamiseksi perheissä, mutta pyörää on turha keksiä uudelleen. Haluankin vinkata ensin muutaman mainion verkkosivun ja vastaavan, joista voit lukea ja katsella asiasta lisää.

Ensinnäkin vastaani tuli tällainen aivan uusi sivusto: vaikka yksityinen firma onkin julkaisijana, nämä vinkit voin helposti allekirjoittaa itsekin: https://www.familyboost.fi/materiaalipankki/

Toiseksi Väestöliitolta on hiljattain ilmestynyt tähänkin pulmaan sopivaa videomateriaalia, joka seuraavassa linkissä: Raisa Cacciatoren nettiluento aggressiosta. Väestöliitolla on muutenkin hurjan hyödyllinen nettisivusto Perheaikaa.fi, jossa on monenlaisia kasvatukseen liittyviä nettiluentoja, chatteja, kursseja yms. Viimeisimpänä uutuutena myös Ihanat Ipanat -podcast. https://www.perheaikaa.fi

Kolmanneksi, toisinaan huumori on se keino, jonka kautta nämä asiat ovat helpoiten käsiteltävissä meidän aikuistenkin mielissä. Oma suosikkini on tässä: Kasvatuspuntari ja mikä parasta, näitä videoita on useampia. Helpointa ne on löytää etsimällä Youtubessa #kasvatuspuntari.

Mitä itse haluaisin sanoa käytännön aggressiokasvatuksesta? Ainakin sen, että sellaista päivää ei tulla näkemään, jolloin lapset tekevät aina juuri sen, mitä vanhemmat toivovat. Pikemminkin jos noin kävisi, tilanne olisi äärimmäisen huolestuttava, koska kasvamassa olisi tahdottomia lapsukaisia, joilla ei olisi tulevaisuutta edessään. Hyväksy siis se, että lapsesi tulee ajoittain kiukuttelemaan ja osoittamaan mieltään niin kauan kuin hänellä on elämää edessään.

Kasvamme nimittäin yksilöiksi ainoastaan tekemällä selvää rajaa itsemme ja toisten välille. Raja muodostetaan aluksi sanomalla “ei” ja olemalla päättäväinen (= saamalla itkupotkuraivarit mitä mielikuvituksellisimmissa tilanteissa). Näitä rajan tekemisen taitoja harjoittelee joka ainoa uhmaikäinen sekä murrosikäinen – ja lopputuloksena on lapsi tai nuori, joka osaa ja uskaltaa ilmaista mielipiteensä tässä maailmassa sekä pitää puolensa. Siksi uhmaikä (tai hienommin tahtoikä) on ÄLYTTÖMÄN tärkeä aika, ja kyseinen kausi pitäisi ottaa vähintään järjen tasolla ilolla vastaan jokaisessa perheessä (on tietenkin hieman eri juttu todellisuudessa pukea vastaan hangoittelevaa lasta toppavaatteisiin klo 0730 aamulla, kun olet oikeastaan jo vartin myöhässä…silloin kyseinen ilo EI suorastaan kupli sisäisesti…). Ja siksi on niin TODELLA tärkeää, että murrosikäinen teini edes joskus vähän osoittaa mieltään. Kun teinisi murisee sinulle, hän tekee siis tärkeää henkistä työtä!

Haluaisin sanoa myös sen, että läpi lapsuuden on tärkeä etsiä yhdessä lapselle sallittuja tapoja purkaa aggressiota kiukuttavia tilanteita varten ja rauhoittua. Mieti itseäsi, kun olet kiukkuinen tai äreä. Mitä teet silloin? Yksi treenaa kiukkunsa pois, toinen menee saunaan puhisemaan, kolmas soittaa kovaäänisesti musiikkia, neljäs vetäytyy sohvalle telkkaria tuijottamaan. Me aikuisetkin puramme pahaa oloa ja rauhoitumme eri tavoin. Kai lapsellakin pitää siis olla mahdollisuus ilmaista kiukkuaan rakentavasti? Miettikää yhdessä etukäteen erilaisia keinoja, joilla lapsi voi purkaa pahaa oloaan tarvittaessa muita satuttamatta ja rauhoittua. Yksi keino voi olla vaikka lumikasan pöyhiminen (aikuisen valvonnassa), toinen hernepussin heittäminen seinään sovitussa paikassa kotona, kolmas vanhojen sanomalehtien repiminen, neljäs rumpujen hakkaaminen, viides palapelin kokoaminen omassa huoneessa, kuudes rauhoittumismatto tai -tyyny, johon saa kiukkuisena mennä lepäilemään….vain luovuus on rajana, kun tarkoitus on luoda lapsen päähän malleja itseä ja muita vahingoittamattomista tavoista purkaa kiukkua ja rauhoittumisesta. Tunteiden hallintaa ja hillitsemistä on tietenkin hyvä oppia myös muilla tasoilla, mutta näin käy luonnostaan ajan myötä; erilaisia keskusteluja aiheesta joutuu varmasti vanhempana käymään. Jos aggressiotaitojen oppimista haluaa edistää pienen lapsen kanssa, kiukkua käsittelevien lastenkirjojen lukeminen yhdessä on varmaan yksi hyödyllinen keino. Isomman lapsen kanssa voi mm. käydä avointa keskustelua siitä, miten tunteita tulee ja menee jokaisella. Kiukun tunteet kuuluvat elämään siinä missä vaikkapa ilo, hämmästys, suru ja onni. Niitä ei siis tarvitse eikä pidä kieltää, vaan olennaista on oppia tulemaan niiden kanssa toimeen. Tilannetta höystää mukavasti, jos kerrot jonkun oman lapsuus/nuoruusaikaisen kevyen kömmähdyksesi, ja mitä siitä opit. Näin lapsi saa kiinni opettelu/harjoittelunäkökulmasta.

Kolmantena asianani on se, että myös aggressiokasvatuksessa myönteinen ote on tärkeä. Kovin usein käy niin, että väkivaltaisesti käyttäytyvää lasta aletaan inhota eri paikoissa – toki se on luontevaa, jos esimerkiksi hänen kanssa tekemisissä ollessa saa joka kerta puremajälkiä. Ongelma vain on se, että kuten viimeksi kirjoitin, aggressiivinen lapsi kokee usein sisäisesti olevansa luuseri. Näin ollen jokainen epäonnistuminen voi olla hänelle epäsuora viesti siitä, että ei kannata edes yrittää. Onkin aikamoinen temppu saada tällainen lapsi jälleen luottamaan itseensä ja kokemaan, että hän osaa olla aivan yhtä hyvä lapsi kuin muutkin. Siihen ei ole valitettavasti mitään oikoreittejä, vaan lapsi tarvitsee tunnetasolla kokemuksen siitä, että hän on riittävän hyvä tyyppi. Hän tarvitsee siis aitoa välittämistä, sopivia oppimis/harjoittelutehtäviä, niistä suoriutumista, aitoja kehuja ja onnistumisiin liittyviä huomionosoituksia. Hän tarvitsee aikuisia, jotka tajuavat, että kiukun takana voi olla muita tunteita, kuten pelkoa, ahdistusta tai turvattomuutta ja jotka eivät anna lapsen aggressiivisen käytöksen hämätä. Hän tarvitsee usein rinnalleen aikuisen kanssakulkijan, joka voi olla oma terapeutti mutta aivan yhtä hyvin vaikka perhetyöntekijä, harrastusvalmentaja, isovanhempi tai kuka tahansa muu läheinen. Tarvitaan ihminen, joka on aidosti kiinnostunut lapsesta ja hänen mielenmaailmastaan.

Aggressiokasvatus ei siis ole aivan piece of cake, vaan se on pikemminkin koko cake, mutta mistään mahdottomasta tehtävästä ei ole kysymys. Aggressiokasvatusta kannattaakin ajatella pyörällä ajamisen opetteluna: kaikkien on kaaduttava muutamia kertoja, ennen kuin oppii huristelemaan fillarilla ympäri kylää.