Lapsen käytöksen myönteisen vahvistamisen jalo taito, osa 1

 

Aloitan myönteisestä vahvistamisesta kirjoittamisen pienellä tarinalla. (verkkoversiossa klikkaa tästä, jos haluat lukea skipata tarinan)  
Olipa kerran eräs äiti, joka kamppaili viisivuotiaan lapsensa talvivaatetuksen kanssa aamuisin. Nuori herra taisteli urheasti lämpimistä toppavaatteista kieltäytyen ja pidättäytyi pukemasta hanskoja ja pipoa lainkaan vedoten siihen, että hanskojen väri on väärä. Pakkasten kiristyessä kiristyivät pikku hiljaa myös äidin hermot ja hän alkoi ennakoida vaikeaa talvikautta edessään. Kun tilanne oli jatkunut tällaisena jonkin aikaa, kiireiset arkiaamut alkoivat olla molemmille tuskien taival. Äiti osasi odottaa edessään vähintään vartin kilareita ulkovaatteista, ja molemmat saapuivat toisinaan päiväkodille kyynel silmäkulmassa. Mutta tämä äiti olikin aika näppärä nainen. Hän alkoi miettiä, mistä oikeastaan kenkä puristaa. Onko lapsi rasittava ja ongelmallinen, ja onko siis äidin syytä pukeutua säkkiin ja tuhkaan, VAI oliko kyse siitä, että lapselta puuttui vielä jokin taito?


Äiti päätti uskoa jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja aikoi siis muuttaa asennettaan ja toimintatapaansa. Hän sanoi pojalleen: “Minusta ei ole kivaa, kun meille tulee ulkovaatteiden pukemisesta aina riitaa. Meistä molemmista se taitaa tuntua pahalta. Mutta talvella on kylmä, ja ulkovaatteet on tärkeä pukea päälleen, ettei vilustu ja tule kipeäksi. Niinpä olen ajatellut, että sinä olet jo riittävän iso ja voit alkaa harjoitella tätä talvipukeutumista kanssani. Pääset kokeilemaan, miten nopeasti opit pukeutumaan. Aina kun onnistut, me merkitsemme sen tähän tauluun, ja muutaman onnistumisen jälkeen saat palkinnon.”

Äidillä oli tavoitetaulu, jossa oli tyhjiä ruutuja onnistuneen talvipukeutumisharjoituksen merkitsemistä varten. Ensimmäinen palkinto olisi luvassa kolmen onnistuneen talvipukeutumisen jälkeen, seuraava palkinto viiden uuden onnistumisen jälkeen. Äidillä oli käytössään myös vähenevä kello eli ajastin, jonka hän oli asentanut puhelimeensa. Siihen äiti sääti aamuisen päiväkotiin lähdön lähestyessä kymmenen minuuttia aikaa lapsen ulkovaatteiden pukemista varten, jotta lapsi itse näki kellosta, miten paljon aikaa oli vielä käytössä. Lisäksi äiti alkoi ennakoida pukeutumisrituaaleja aiempaa selvemmin sanallisesti jo hyvissä ajoin aamulla ja kävi jopa eräänä iltana lapsen kanssa etukäteen läpi, mitkä pipot ovat mieluisia ja mitkä eivät. Lapselle erityisen mieluisat ulkovaatteet laitettiin jatkossa selkeästi esille, ja lapsi sai itse määritellä, missä järjestyksessä ulkovaatteensa tykkää pukea.

Paras osa oli kuitenkin vielä edessä. Lapsi sai itse vaikuttaa siihen, minkälainen palkinto oli luvassa ensimmäisestä kolmesta onnistumisesta. Äiti arveli, että jokin lego olisi pojalle mieluisa, mutta yllättyi, kun lapsella olikin toiveena saada palkinnoksi pikku bussireissu kaupungille ja kirjastoon. Äiti suostui tähän pyyntöön mielihyvin. Yhdessä laadittiin myös lista palkinnoksi sopivista asioista tulevaa käyttöä varten.

Tästä eteenpäin arkiaamut alkoivat sujua aiempaa mukavammin. Aluksi pojalle otti koville opetella uutta ja tärkeää talvipukeutumisen taitoa, mutta pikku hiljaa molemmat huomasivat, miten selkeys, ennakoitavuus ja myönteinen vahvistaminen auttoivat lasta toimimaan ohjeen mukaan. Ns. vetävänä tekijänä toimi myös palkinto, joka kannusti lasta yrittämään itselleen vaikeaa asiaa. Äiti toimi poikansa tsempparina ja valmentajana, eikä hermostunut tilanteista enää itse niin paljon. Jossain vaiheessa äiti havaitsi, ettei hänen enää tarvinnut stressata aamulähtöjä pipoineen.

 

Edellä olevassa tarinassa on kokemuksen sanelemaa todellisuuspohjaa, kuten useimmat vanhemmat varmasti uskovat 🙂 Ja kuten tarinasta käy ilmi, lapsen toiminnan myönteisessä vahvistamisessa on kyse siis yksinkertaisimmillaan siitä, että lapselle annetaan seuraavat viestit:

1) että hän on harjoittelemassa hyödyllistä ja tavoittelemisen arvoista juttua.
2) että jutun oppiminen olisi hienoa kaikkien kannalta.
3) että hän voi ja tulee onnistumaan yrityksissään.

Palkitseminen ja tavoitetaulukon käyttäminen ovat tällöin keinoja haastaa lasta ylittämään omat taitonsa ja kapasiteettinsa aikuisen asettamissa, ikään ja osaamiseen suhteutetuissa rajoissa.

Miten voisi sitten oppia vahvistamaan oman lapsensa toimintaa myönteisesti tähän tapaan tai rakentaa toimivan palkkiosysteemin? Lue lisää Myönteisen vahvistamisen ABC:sta. 

Kasvatusgurubuumi – hullua vai ei?

Vaikka maailmassa on melskettä ja somessakin liikutaan pääosin kohusta toiseen, minusta on hienoa, että nykyisin medioissa on paljon esillä myös lapsuus. Tänäkin vuonna eri medioissa on keskusteltu muun muassa lapsen edusta, lapsuudesta, kasvatuksesta ja vanhemmuudesta niin hyvine kuin huonoine puolineen. Vilkas diskuteeraaminen varmaankin johtuu siitä, että käsitys hyvästä lapsuudesta on muuttunut kulttuurissamme nopeasti.

Aiemmin on ajateltu, ja tietysti monet edelleen ajattelevat, että lapset vain kasvavat, tuosta noin, ilman sen kummempia krumeluureja ja hömpötyksiä. Monen vanhan ajan vanhemman johtavat kaksi kasvatusohjenuoraa ovat olleet, että koulut on käytävä ja että lapsen on tultava sisälle, kun on ruoka-aika. Näillä sinänsä järkevillä ohjeilla on edetty monessa perheessä pitkälle (ja ehkäpä keskustelemista lasten henkisistä tarpeista on pidetty turhina tai niitä on jopa vältelty).

Nykyisin meillä on kuitenkin ahdistavan paljon tietoa siitä, miten asiat ovat ja miten niiden tulisi olla. On syntynyt käsitys ns. optimaalisesta lapsuudesta. Kasvatusguruja ja alan asiantuntijoita riittää joka lähtöön. Kasvatuskulttuureja on sitä paitsi yhtä monta kuin perheitäkin. Yhdessä perheessä vannotaan luomuruuan, toisessa kiintymysvanhemmuuden ja kolmannessa aktiivisen harrastamisen nimeen. Someajalle on tyypillistä, että äidit ja iskät lyövät toisiaan virtuaalisella halolla päähän, kun vauvapalstoilla ryhdytään keskustelemaan lastenkasvatuksesta. Tämä tietenkin liittyy siihen, että kaikilla vanhemmilla on halu ajatella oman tapansa kasvattaa lapsia olevan se ainoa oikea.

Joskus – ehkä varsinkin näin joulunajan kiireissä – tulee mieleen, onko optimaalisen lapsuuden käsitys mennyt kuitenkin vähän överiksi tai vikaan? Jos minulta kysytään, on ja ei.

Siinä on ehdottomasti järkeä, että aktiivinen keskustelu avaa meidän jokaisen vanhemman silmiä omalle toiminnallemme. Vanhemmuus on nimittäin elämänalue, jossa voi toimia todella taitavasti tai aivan kaistapäisesti tajuamatta sitä itse. Vanhemmuudestaan saa harvoin palautetta ja jos saa, palaute voi tuntua epärealistiselta tai sitten osua aika kipeäänkin kohtaan. Mutta kun vanhemmuus ja lapsuus ovat usein esillä nettikeskusteluissa, uutisissa ja otsikoissa, kyseiset teemat jysähtävät hyvällä tavalla tietoisuuteemme, kulttuurinen vanhemmuuden normisto aukeaa ehkä uudella tavalla itse kullekin ja oman vanhemmuuden pohtiminen mahdollistuu laajemmin. Tulee ehkä tarve miettiä ja perustella, miksi toimii vanhempana kuten toimii.

Se on kuitenkin vähän hullua, minkälaisia vaatimuksia asetamme nykyajassa itsellemme vanhempina, muille vanhemmille ympärillämme sekä epäsuorasti myös lapsillemme (joiden pitää tyypillisesti vastata vanhempien vaatimuksiin). Ajat ovat muuttuneet, se on selvä. En usko, että kovin monen 25-40-vuotiaan vanhemman oma lapsuus oli aikoinaan täpötäynnä viimeisen päälle harkittuja kehittäviä leluja, terveellistä ja monipuolista kasvisruokaa, kierrätettyjä luomudesignvaatteita ja vanhemmuusoppaita. Onko tämä kaikki todella tarpeen ja välttämätöntä? Pärjäisimmekö vanhempina hiukan vähemmällä suorittamisella ja isommalla määrällä iloa ja mielihyvää?

Oma lukunsa on vielä harrastusrumba, joka on monestakin syystä ollut tänä vuonna piikkinä lihassani. Se kun tuntuu olevan joka puolella todellisuutta, jota vain harva onnistuu pakenemaan. Kaikella kunnioituksella vapaa-aikansa nuorten hyväksi käyttävien harrastusohjaajien suuntaan, olen miettinyt, miksi harrastamisen täytyy olla nykyisin niin vakavaa? En jaksa uskoa, että huippu-urheilijoita, -muusikoita tai -koodareita synnytetään käyttämällä lapsia treeneissä 4-5 kertaa viikossa. Päinvastoin, jokainen lapsi tarvitsee myös aikaa möllöttää ja vetelehtiä. Tilausta erilaisille rennoille harrastuskerhoille (mieluiten iltapäiväaikaan) olisi valtavasti. Tästä kirjoitan varmasti myöhemmin lisää.

Överin puolelle menemisen osalta tekisi mieleni vielä mainita myös syvä syyllisyys, jota moni vanhempi kantaa vanhemmuutensa suhteen. Voi teitä ihania äitejä ja isiä. On hienoa, kuinka jaksatte kantaa huolta lastenne puolesta, mutta älkää murehtiko ihan niin paljon. Oletteko edes havainneet, miten paljon jo teette lastenne puolesta? Käytte töissä ja kaupassa ja hoidatte retkieväät koulun retkille ja kampaatte tukat, kun tulee päiväkodin valokuvaus, JA SIITÄ HUOLIMATTA jaksatte ainakin useimpina päivinä vähän höpsötellä lastenne kanssa, kysellä kuulumiset ja silittää lapsen päätä. Jo pelkästään sillä tekemisellä jokainen vanhempi ansaitsisi mitalin! Mutta siitäkin varmaan kirjoitan toiste lisää 🙂

Tärkein pointtini kuitenkin tuli jo kirjoituksen alussa. Eli kaikesta hullutuksesta ja kulttuurimme & maailman osittaisesta kummallisuudesta huolimatta tärkeää on jatkaa keskustelua vanhemmuudesta. Se on myös yksi tärkeä pointti, minkä vuoksi tämän blogin perustin, ja aion jatkaa valitsemallani tiellä.

 

Miksi tarvitaan bloggaava lastenpsykiatri?

  • Koska monen lapsen elämä on vielä nykyaikanakin turhan ankeaa, kun se voisi olla hauskaa ja aika usein mukavaa.
  • Koska lapsuuden kehityspsykologisen ajanjakson merkitys koko loppuelämän kannalta on ollut tiedossa jo vuosisatoja, mutta edelleenkään esimerkiksi lapsivaikutusten arviointi ei ole yhteiskunnallisessa päätöksenteossa itsestäänselvyys.
  • Koska lapsuus ei sanele itse kunkin loppuelämän menestystä ja elämänlaatua, mutta turvallinen ja riittävän hyvä lapsuus on varmin tapa saada aikaan täyspäisiä aikuisia.
  • Koska vanhemmuus voisi olla myös usein aika kivaa.
  • Koska lastenpsykiatriset keinot ja konstit eivät ole rakettitiedettä, eivätkä välttämättä edes lääketiedettä, vaan ovat useimpien aikuisten saatavilla ja opittavissa, jos vain motivaatiota oppimiseen riittää (ja niitä keinoja aion käydä läpi tässä blogissa).
  • Koska lastenpsykiatriset ilmiöt eivät ole vain lääketieteellisiä, vaan myös kulttuurisia ja yhteiskunnallisia, ja siksi niistä on puhuttava ääneen ja julkisuudessa.
  • Koska lastenpsykiatrisen arvion ja hoidon tarve on kasvanut viime vuosina hurjaa vauhtia: katso vaikka Yle uutisten juttu, jos et minua usko 😉 
  • Koska lastenpsykiatrisesti pitkäaikaissairaat pikku- ja isommatkin potilaat ovat yhteiskunnan väliinputoajia, joiden puolia on aktiivisesti pidettävä.
  • Koska meillä on mahdollisuus tarjota useimmille lapsille ja nuorille tässä maassa melko hyvä ja turvallinen lapsuus, jos vain haluamme ja voimme ottaa heidän tarpeensa huomioon.