Kun lapsi ei lähde kouluun

Eräänä päivänä hän ei enää mennyt kouluun. Jo pitkään se oli näyttänyt jotenkin hankalalta. Oli kaikenlaisia pitkittyviä flunssia, mahakipuja ja särkyjä, joiden vuoksi oli tullut paljon poissaolotunteja. Aamuisin joskus myöhästymisiä. Tiettyinä yksittäisinä päivinä hän ei mennyt kouluun ollenkaan vaan jäi kotiin. Vanhempana sitä tunsi olonsa tosi neuvottomaksi. Onko koulun sisäilmassa jotain ongelmaa vai mistä on kyse, kun lapsi ei tuntunut paranevan kehon oireistaan. Myös viikonlopuista alkoi tulla stressaavia, kun ei näyttänyt yhtään varmalta, että lapsi lähtisi maanantaiaamuna kouluun. Hermot alkoi itse kullakin kiristyä jo sunnuntaina. Lapsen koulunkäynnissä ei näy mitään erityistä, sanoi opettaja. Yleensä kun lapsi lähti kouluun, hän olikin siellä koko päivän eikä tullut kesken pois. Kavereitakin oli – kai. Vaikka ei niitä riittänyt sitten vapaa-ajalle asti kumminkaan. Ja lapsi saattoi valitella koulupäivän jälkeisen illan kotona, miten väsyneeltä olo tuntuu. Aamuisin piti vanhempana sitten kauheassa kiireessä tehdä päätös, pakottaako lapsen lähtemään kouluun vai ei. Vaikeimpia olivat koepäivät, erityisesti englanninkoe. Niitä lapsi itkeskeli monta päivää etukäteen. Oltiin kaikki aika stressaantuneita. Mutta sitten tuli se yksi syysloma, minkä jälkeen hän kieltäytyi lähtemästä kouluun lainkaan. Sitä kesti viikkoja.

Yllä oleva tarina on täysin keksitty. Tarina ei liity yksittäisiin potilaisiin tai perheisiin. Hämmästyttävällä tavalla kyseinen tarina on kuitenkin melko tyypillinen niissä tilanteissa, kun lapsi on lakannut menemästä kouluun. Mistä on kyse?

Tämä teksti käsittelee monille vanhemmille tuskaisen tuttua tilannetta, kun lapsi ei suostu menemään kouluun.

Mikä saa lapsen jäämään pois koulusta?

Yllä oleva kysymys esitetään usein niissä tilanteissa, kun perheet tulevat lastenpsykiatrin vastaanotolle. Joitakin vanhempia antamamme vastaus helpottaa, joitakin ahdistaa. Syyt koulusta pois jäämiselle ovat nimittäin mitä moninaisimmat. Ei ole siis yhtä tai kahta vakiintunutta tilannetta, joiden vuoksi lapsi jäisi koulusta pois.

Ongelmaa kannattaa jäsentää tarkasti juuri sen monitahoisuuden takia. Itseäni tässä auttaa kognitiivinen käsitteellistys. Se on työkalu, jota kognitiiviset psykoterapeutit käyttävät potilastyössä hahmottaakseen työskentelyn fokusta. Sitä voi kuitenkin käyttää myös ilman psykoterapeutin koulutusta. Käsitteellistyksen ideana on tuoda esiin erilaisten tekijöiden merkitystä ongelman kannalta.

Koulusta pois jäämiseen vaikuttavien tekijöiden jäsennys: altistavat ja laukaisevat tekijät

Koulusta pois jäämiselle altistavia haavoittuvuustekijöitä ovat muun muassa lapsen oppimisen haasteet (esimerkiksi havaitsematta jääneet lukemisen, kirjoittamisen tai matemaattiset vaikeudet tai vaikeudet kognitiivisissa päättelytaidoissa), lapsen erityispiirteisyys (neuropsykiatriset erityispiirteet kuten huomattava joustamattomuus tai aistikäsittelyn poikkeavuudet, kuten merkittävä ääniyliherkkyys), lapsen fyysinen sairastelu, kivut tai erilaisuuden kokemus esimerkiksi vamman johdosta, koulussa koettu yksinäisyys tai sosiaalinen ahdistuneisuus, koulussa sattuneet epämukavat ja kurjat tapahtumat (esimerkiksi kiusatuksi tuleminen, syrjinnän kohteeksi joutuminen, jokin ikävä sattumus kuten aikuisen ilkeät sanat tms), tai yleiset huolta tuottavat ilmiöt ja asiat, kuten vaikkapa koronapandemia tai ympäristökatastrofit. Lapsen yöunen huono laatu, liian vähäinen nukkuminen tai elintapojen muut pulmat voivat toimia altistavina tekijöinä. Niitä voivat olla myös isommat vaikeudet kotona, kuten vanhemman päihde- tai mielenterveyden häiriö tai vaikkapa muu sairastuminen, minkä johdosta lapsi kokee vastuuta vanhemmasta ja haluaa jäädä häntä kotiin hoitamaan tai vahtimaan. Tämä on toki harvinainen selitys, mutta tulee toisinaan vastaan. Altistavat tekijät ovat luonteeltaan sellaisia, että niistä kaikille ei oikein voi tehdä mitään, vaikka ne onkin arvokasta havaita. Osalle altistavista kuitenkin voi ja kannattaa tehdä jotain – näistä esimerkkinä oppimisvaikeudet, joiden mahdollisuus tulisikin ehdottomasti kartoittaa lapsen jäädessä pois koulusta. Oppimisvaikeuksien kuntouttaminen ja huomioon ottaminen voi olla todella merkityksellinen tekijä tilanteen helpottamiseksi.

Koulusta pois jäämisen laukaisevana tekijänä toimii yleensä toisentyyppinen, yksittäinen tapahtuma. Joskus se on traumakokemus, kuten kiusatuksi/pahoinpidellyksi tuleminen tai muuten sietämättömän vaikeaan tilanteeseen joutuminen koulussa tai vapaa-aikana. Paljon tätä useammin kyse on melko tavanomaisesta tilanteesta, jonka merkitys ei aukea samalla tavalla muille kuin lapselle itselleen. Se voi olla päivä, jolloin lapsi sai matematiikan kokeesta paljon heikomman arvosanan kuin luuli saavansa. Tai se voi olla siirtymäkohta, kun mukavalta lomalta pitäisi palata koulun arkeen tai tuttu opettaja vaihtuu toiseen. Tai se voi olla muille kuin lapselle itselleen vaikeasti tavoitettava kokemus, että lapsi on “nyt nolannut itsensä totaalisesti” – esimerkiksi hänen mielestään aivan vääränlaisen hupparin pitäminen luokassa. Tai se voi olla jonkinlainen nolo tilanne koulupäivän aikana (esim. pissat housussa). Ongelmaa laukaisseet tekijät on hyvä kartoittaa ja niihin saattaa olla hyvä keskusteluissa palata lapsen kanssa siksi, että jotkut tilanteet saattavat olla jälkikäteen ikään kuin normalisoitavissa – “ymmärrän miltä sinusta tuntuu, oli varmaan tosi ahdistunut olo, mutta onneksi ei ole niin vakavaa, jos joskus mokaa tai kaikki ei suju suunnitellusti. Muistan, kun minullekin kävi niin, että…”.

Koulusta pois jäämiseen vaikuttavien tekijöiden jäsennys: ylläpitävät ja helpottavat tekijät

Kuten psykososiaalisissa ongelmissa muutenkin, myös koulunkäyntivaikeuden suhteen on yleensä löydettävissä helposti oiretta ylläpitäviä tekijöitä. Nämä tekijät ovat tosi tärkeitä meille kliinikoille, koska niihin puuttuminen voi olla todella merkittävää kouluun palaamisen kannalta. Koulusta pois jäämiseen tyypillisesti liittyviä ylläpitäviä tekijöitä ovat esimerkiksi oppimisen pulmat, jotka huonolla tuurilla tekevät koulunkäynnistä melkein sietämätöntä. Jos vaikkapa lapsen lukutaito on heikko ja opittavissa sisällöissä on paljon luettavaa, tämä voi ratkaista pitkälti, miksi lapsi kieltäytyy koulunkäynnistä. Myös neurobiologinen muu erityisyys, kuten hoitamaton vaikea aistiyliherkkyys voi tehdä koulunkäynnistä lapselle hyvin vaikeaa. Ylläpitävänä tekijänä voi olla myös lapsen vaikeus liittyä toisiin eli sosiaaliset pulmat/harjaantumattomuus, kokemus ettei koulussa ole mukavaa, hankalaksi koettu suhde opettajaan, kiusatuksi tuleminen, haluttomuus tehdä asioita joista ei pidä, hoitamaton keskittymisen ja tarkkaavuuden pulma tai lapsen muu hoitamaton mielenterveyden ongelma, kuten ahdistuneisuushäiriö tai sosiaalinen ahdistuneisuus. Jos ahdistuu toisista ihmisistä, ryhmässä oleminen on ymmärrettävästi raskasta.

Yksi erittäin tavallinen koulusta poisjäämisen ongelmaa ylläpitävä tekijä on lapsen vapaa pääsy laitteille, nettiin, konsoleille, tabletille jne. koulupäivän aikana. Ongelma on yleinen maailmassa, jossa niin lapsilla kuin aikuisillakin on melkein koko ajan jokin digilaite kourassa ja käytössä. Tästä ilmiöstä täytyy sanoa heti kättelyssä, että varmasti moni aikuinenkin jäisi helposti kotiin somea selaamaan työpäivän ajaksi, jos sellainen mahdollisuus olisi! Lapsenkin kohdalla se on aika ymmärrettävä houkutus. Niinpä kotiin jäävän lapsen laitteiden/netinkäyttöä tulisi rajoittaa koulupäivän aikana ja tarvittaessa vanhemman pitäisi ottaa vaikkapa laitteiden piuhat tai reititin itselleen koulupäiviksi, jos lapsi jäisi mieluummin kotiin pelaamaan tai uppoutuisi nettiin. Tuo edeltävä virke voi kuulostaa julmalta, mutta koulusta pois jäämisen yhteys kotona digilaitteille jumiutumiseen on niin tavanomainen, että se on mielestäni nykypäivänä pakko ottaa esille ja siihen on aktiivisesti tartuttava. Ongelmia ylläpitävänä tekijänä voi olla myös, jos joku muu perheenjäsen jää kotiin koulupäivien ajaksi (koska lapsella on tällöin malli kotiin jäämiselle ja toisaalta myös seuraa – kyseessä on muuten tyypillisesti aikuistuva sisarus).

Ei ole myöskään aivan tavatonta, että ylläpitävänä tekijänä ilmenee vanhemman ja koulun yhteistyövaikeus; vanhempi esimerkiksi pelkää koulussa tapahtuvan jotain pahaa lapselle, minkä vuoksi lasta ei lähetetä kouluun tai hänet otetaan herkästi koulusta pois melkein mistä tahansa syystä. Ja viimeisimpänä muttei vähäisimpänä, taustalla voi olla myös vanhemman hoitamaton ahdistuneisuushäiriö. Kun lapsi valittelee väsyneisyyttään tai ei halua mennä kouluun, tämä saattaa viedä vanhemman oman mielen niin vahvasti epämukavuusalueelle ja tunnetila muuttuu niin ahdistuneeksi, että vanhempi ikään kuin lapsen pelastaakseen tukee häntä jäämään kotiin. Tällöin kyse voi olla siitä, että vanhempaa on itseään aikanaan pakotettu sietämättömiin tilanteisiin, mikä vaikuttaa liiallisesti aikuisen reagointiin.

Ongelmakeskeisen ajattelun ohella kannattaa ehdottomasti kartoittaa myös ne tekijät, jotka helpottavat lapsen oireilua. On syytä pohtia, minkälaiset asiat, ilmiöt ja tilanteet ovat auttaneet lasta menemään kouluun normaaliin tapaan. Tällainen tekijä voi olla, jos aikuinen esimerkiksi saattaa lapsen ihan koulun pihaan asti tai on kotosalla lähettämässä lapsen, kun hänen pitäisi lähteä aamulla koululle. Myös koulukyyti voi helpottaa kouluun lähtemistä. Helpottava tekijä voi olla myös vaikkapa mahdollisuus kirjoittaa koulutehtävät kynän sijaan koneella, jos taustalla on hienomotorisia vaikeuksia. Tai jos lapsi on kovin huolissaan fyysisistä oireistaan, koulupäivän aloittaminen terveydenhoitajan vastaanotolla piipahtaen voi olla oireita merkittävästi helpottava tekijä. Helpottavia tekijöitä ovat usein myös myönteiset sosiaaliset jutut, kuten toimivat kaverisuhteet (yllättävän moni lapsi käy koulussa mielestään pääasiassa kavereita tapaamassa), kiusaamisen loppuminen ja puuttuminen menestyksellisesti lapsen yksinäisyyden tai syrjään jäämisen kokemukseen, ryhmäyttäminen, mieluisat välituntitekemiset ja erityisesti aikuisen riittävä tuki koulun arjessa. Aikuisen tuki voi tarkoittaa mahdollisuutta opiskella jonkin verran erityisopettajan kanssa tai pienluokalla, mahdollisuus saada ohjaajan tukea tai esimerkiksi tukihenkilön apua koulupäivän lomassa, tai mahdollisuus tukikäynteihin työntekijän vastaanotolla. Lisäksi ongelmia helpottavia tekijöitä ovat tietenkin lapsen vahvuudet (esimerkiksi hyvät taidot tietyissä kouluaineissa tai tekemisissä) sekä turvallinen kouluympäristö, mukaan lukien oma pulpetti, tuttu ja selkeä koulupäivän rakenne sekä riittävä ennakointi aikuisten toimesta. Vielä kun kouluunpaluun harjoittelun portaittaisiin onnistumisiin liitetään palkkio-ohjelma, se on omiaan tukemaan kouluun paluuta.

Mikä on vaikein kohta?

Vaikein kohta on mielestäni aikuisen näkökulmasta, kun pitäisi päätellä, mitkä tekijät ovat tärkeimpiä juuri tämän lapsen kohdalla kouluunmenovaikeuksissa. Mutta kun yksilön näkökulmasta tärkeimmät tekijät löydetään (huom, niitä on kysyttävä myös lapselta!), tilanne lähtee usein helpottamaan nopeasti niihin puututtaessa.

Lapsen kannalta vaikein kohta on yleensä se, kun pitäisi ensimmäisiä päiviä mennä takaisin kouluun. On tärkeää käydäkin lapsen kanssa läpi, mihin kohtaan lähtöä tai koulussa olemista liittyy suurin “näkymätön kynnys”. Aika monelle se on kokemukseni mukaan se hetki, kun oman kodin eteisestä pitäisi lähteä kohti koulua. Tähän tyypilliseen lähdön vaikeuteen auttaa rauhallisen ja jaksavan aikuisen tuki parhaiten. Tsemppaus, rauhoittelu, kannustus ja palkitseminen ovat toivottavia keinoja ko. kynnyksen ylittämiseksi. Lapselle on tärkeää jo ennakoiden pohjustaa, että ensimmäisen kouluunmenopäivän lähdön hetki voi tuntua hurjan vaikealta, mutta kun ko. päiviä tulee useampia, olo helpottaa. Kynnys on siis aluksi iso mutta pienenee, kun tulee kokemusta, että koulu ei ole sittenkään ihan niin kamalaa.

Olennaista on tietenkin koulun suunnassa tehdä paluusta lapselle mahdollisimman mukavaa. Tervetulotoivotukset ja vastassa oleva tuttu aikuinen ovat tärkeitä. Ensimmmäisinä päivinä koetetaan säästää lasta epämiellyttäviltä asioilta, kuten yllätyksiltä, kokeilta, lisäläksyiltä, kiusaamiselta tms. Huolehditaan, että lapsella on turvallinen olo ja että hän saa päivän mittaan tukeutua aikuiseen. Kun lapsen koulunkäyntirutiini palautuu, sitten ei tarvitse enää olla yhtä tarkkana esim yllätysten välttämisen suhteen, mutta yleensä näillä lapsilla on tietyllä tavalla herkkyyttä jäädä helposti koulusta pois myöhemminkin. Siksi esimerkiksi nuo oppimisen vaikeudet on otettava erittäin aktiivisesti huomioon ja niihin olisi etsittävä apuja koulusta pois jäämisen alttiuden vähentämiseksi.

Lisäksi on tosiaan syytä arvioida, tarvitseeko lapsi mielenterveyden oireiden arvioimista ja hoitoa. Mikäli koulunkäynnin ongelman taustalla on lapsen hoitamaton ahdistuneisuushäiriö, sen hoitaminen kannattaa ehdottomasti. Lisätietoa lasten ahdistuneisuudesta on muun muassa Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuilta ja täältä.

Lopuksi

Koronapandemian ja siihen liittyvien rajoitusten sekä etäkoulun myötä lasten koulusta pois jääminen näyttää muuttuneen tavallisemmaksi, mutta ilmiön on itse asiassa havaittu alkavan yleistyä jo useita vuosia aiemminkin. Syyt eivät ole tiedossa. Todennäköisesti viimeisen parin vuoden aikana poikkeuksellinen maailmantilanne on rikkonut lasten koulunkäyntiin liittyviä rutiineita, mutta kenties myös aikuisten jaksamisen ongelmat sekä koulun niukentuneet arjen resurssit vaikuttavat siihen, miksi lapset nyt aiempaa herkemmin jäävät kotiin. Myös koulunkäynnistä aiheutuvat paineet vaikuttavat erityisesti nuoriin.

Kun lapsi jää pois koulusta, olisi keskeistä, että kouluakäymättömyyteen tartuttaisiin heti kun mahdollista. Oppilashuolto on keskeinen toimija tässä asiassa: monessa koulussa on sovittu esimerkiksi tietty poissaolotuntimäärä, jonka jälkeen oppilaan kotiin ollaan yhteydessä ja oppilashuollon toimija tapaa lapsen ja/tai perheen kartoittaakseen tilanteen.

Myös vanhempien on oltava tarkkana. On lapsia, joille tällainen koulusta pois jääminen käy helpommin kuin toisille, tahattomasti ja melkein vahingossa. Jos tunnistat lapsellasi taipumusta jättäytyä mielellään koulusta pois, ymmärrettävästi tällöin vanhempana ei kovin herkästi pitäisi antaa lapsen jäädä kotiin “vapaapäiville” muulloin kuin tietenkin silloin, kun lapsi on sairaana. Tämä siksi, koska koulusta pois jääminen jää helposti niin sanotusti päälle.

Jos lapsella on taipumus oireilla tähän suuntaan ja taustalla on väsyneisyyttä, tilanne on kaksijakoinen. Koulun aiheuttamaa kohtuullista kuormittuneisuutta voi vanhempana ensinnäkin normalisoida siihen suuntaan, että 1) on ymmärrettävää ja normaalia, jos koulupäivän jälkeen tuntee väsyneisyyttä ja 2) koulussa saattaa eteen tulla useinkin ei-kovin-kiinnostavia teemoja tai oppiaineita, joten lapsi saattaa olla siellä useinkin epämukavuusalueella, mikä ei suinkaan tarkoita, että koulusta pitäisi jäädä kotiin. Toisaalta liiallinen opiskeluun liittyvä kuormitus olisi otettava aktiivisesti huomioon ja oppimisympäristöä aikuisten yhteistyönä muokattava sellaiseksi, että oppilas pysyy sietoikkunan sisäpuolella. Jos siis esimerkiksi läksyt tuottavat kotona huomattavaa tuskaa, vanhempien tulee informoida opettajaa erilaisten järjestelyiden pohtimiseksi, ja näitä järjestelyjä pitää saattaa myös käytäntöön. Erilaiset tukikeinot järjestyvät koulun ja kodin yhteistyönä usein tosi hienosti.

Lapsen koulusta pois jääminen vaatii meiltä aikuisilta huolellista pohtimista ja yhteistyötä kodin, koulun, oppilashuollon ja mahdollisesti muiden toimijoiden välillä. Tilanne ei ole missään nimessä toivoton, vaan ongelma väistyy usein hämmästyttävän nopeasti, kun yhteinen toimintasuunnitelma on tehty ja kun siinä pysytään. Yhteisenä tavoitteena tulee aina olla lapsen tukeminen ja lapsen oppimisen mahdollistaminen siihen luontevassa sosiaalisessa ympäristössä eli koulussa, ja siihen me kaikki näissä tilanteissa yhdessä pyrimme. Toivotan voimia ja pitkää pinnaa kaikille niille vanhemmille, joita tämä pulma tässä kohtaa koskee!

Näin opetat lasta olemaan jämäkkä eli käyttämään aggressiota rakentavasti

Olen tänä vuonna käynyt parikymmentä kertaa eri tilaisuuksissa kouluttamassa lasten aggressiokasvatuksesta. Jokaisen luennon aloitan samalla tavalla eli puhumalla siitä, mitä hyötyä aggressiosta on. Miksi? Sen vuoksi, että tästä tärkeästä asiasta ei yleisesti keskustella juurikaan.

Huonosta maineestaan huolimatta aggressiotunteet ovat yhtä kuin muutosvoima. Ne ovat mielen huutomerkki; koko ajatusmaailmaa hetkellisesti värittävä kokemus, jonka tarkoituksena on edistää ihmisen selviytymistä. Ilman aggressiota ei voi olla elämää, koska elämän idea on pyrkiä eteenpäin, ja nimenomaan aggressio saa aikaan eteenpäin pyrkimisen.

Lapsen käytös käy aina “järkeen”

Vaikka lastenpsykiatrin vastaanotolle tullaan mitä moninaisimmista syistä, yksi tavallisimmista on lapsen aggressiivinen käyttäytyminen, joka nähdään yleensä pääasiassa negatiivisena asiana. Tällöinkin täytyy asettua aina ihan ensin pohtimaan, mikä merkitys aggressiivisella käytöksellä lapselle tai nuorelle on. Miksi hän toimii niin kuin toimii?

Eräs arvostamani kollega jaksaa usein muistuttaa siitä, että lapsenkin kaikella toiminnalla on aina “mieli”. Lapsi ei siis käyttäydy aggressiivisesti vain päähän pälkähdyksestä tai “salamaniskun seurauksena”, vaan hänen näkökulmastaan on tapahtunut jotain hänen kokemuksellisia oikeuksiaan tai henkilökohtaista aluettaan (ammattikielellä “personal domain”) rikkovaa tai näitä uhkaavaa. Aggressiivinen käytös ei kuitenkaan todellisuudessa ole toimiva keino tällaisen uhan kohdatessa, vaan lapsen käyttämä väkivalta näyttäytyy itse asiassa keinottomuutena, taitojen puutteena. Lisäksi aggressiivisesta käyttäytymisestä ei seuraa pitkän päälle mitään hyvää lapselle itselleen, joten lapsen tulisi senkin vuoksi oppia muita tapoja toimia aggressiotunteiden herätessä.

Mutta vaikka lapsen tai nuoren aggressiivinen käytös onkin kiusallista, kurjaa ja joskus jopa vaarallista, itse tunnereaktiota eli hänen aggressiotunteitaan ei voi eikä pitäisi yrittää estää. Kuten jokaisen ihmisen kohdalla, lapsenkin aggressiotunteiden taustalla ovat loppupeleissä pyrkimys selviytyä ja pyrkimykset ratkaista väärältä tai epäoikeudenmukaiselta tuntuva tai vihaa aiheuttava tilanne. Lapsen toiminnalla on “mieli” myös silloin, kun keinot ovat väärät.

Jos ei olisi rakentavaa aggressiota, maailma pysähtyisi

Joskus me aikuiset kuvittelemme, että tulistuvasta lapsesta tulee onnistuneen aggressiokasvatuksen seurauksena lauhkea lammas tai viilipytty. Näinhän asia ei suinkaan ole. Onnistuneen aggressiokasvatuksen seurauksena lapsi oppii tunnistamaan ärtymyksensä ja käyttämään halutessaan sopivia säätelykeinoja tunteestaan aiheutuvan epämukavuuden lievittämiseksi. Sitä kautta yleensä myös holtiton aggressiivinen käyttäytyminen vähenee.

Aivan yhtä olennaista kuin säätelytaitojen omaksuminen on se, että lapsi saa aggressiokasvatuksen seurauksena käyttöönsä rakentavan aggression voiman. Mitä se on? Rakentava aggressio on se olotila, joka saa sinut vaikkapa soittamaan virastoon, kun sinulta on evätty epäoikeudenmukaisesti jokin etuus tai hakemus on hylätty. Rakentava aggressio pistää sinut osoittamaan mieltäsi koulun kasvisruokailujen puolesta tai kiusaamista ja syrjintää vastaan. Rakentava aggressio saa sinut asettamaan rajoja toisille, jotka polkevat tai vahingoittavat sinua. Rakentava aggressio sanoo: “tästä ei mennä. Tämä on minun alueeni.” Se on kuin vahtikoira (tai kirjassamme Aada ja kiukkuleijona tietenkin leijona!), joka auttaa, suojaa ja vartioi sinua.

Aggressiivisesti käyttäytyvä lapsi ei yleensä osaa ilmaista aggressiotunteita rakentavasti

Toisin kuin tulisi äkkiseltään ajatelleeksi, aggressiivisesti käyttäytyvät lapset eivät yleensä ole tuttuja rakentavan aggression, siis jämäkkyyden kanssa. Heille väkivaltainen käytös ja sen seuraukset ovat paljon tutumpia keinoja yrittää puolustaa itseä, ja niihin turvaudutaan herkästi osin juuri tämän tuttuuden takia. Nuori ei rohkene sanoa ei tilanteissa, joissa pitäisi. Lapsi ei ehkä osaa kertoa kavereille, ettei halua hänelle sovitettua roolia leikissä. Mutta sama lapsi tai nuori voi hetken kuluttua mäjäyttää toisia turpaan, hajottaa huonekaluja tai puhua muille halventavasti, kun “kuppi meni nurin”. Lapselle tai nuorelle ei välttämättä ole millään lailla selkeää, miten voisi puolustaa omia etuja muilla tavoin kuin väkivaltaa käyttämällä.

Yksi tavallinen syy tällaiseen vaikeuteen on pakottavan vuorovaikutuksen kehä, joka on muodostunut lapsen tai nuoren ainoaksi tavaksi reagoida, kun pitäisi pitää omia puolia. Pakottavan vuorovaikutuksen kehä näkyy monissa perheissä, joissa on käytöksellään oireileva lapsi tai nuori. Se on kuin tennistä, jossa kaikki yrittävät väkisin voittaa – ja jossa kaikki siksi häviävät. Aluksi yksi henkilö, (yleensä vanhempi) tekee ensimmäisen syötön: “Nyt sinun on laitettava pädi pois ja tehtävä läksysi.” Tämän syötön lapsi tai nuori palauttaa vanhemman ohjeen aiheuttaman ärtymyksen, turhautumisen tai ehkäpä jo pitkä aika sitten negatiiviseksi kiertyneen vuorovaikutuksen johdosta hiukan kovemmalla voimalla: “En todellakaan aio tehdä läksyjä!” Seuraava syöttövuoro menee vanhemmalle, joka lisää komennon intensiteettiä, usein tarpeettomastikin: “Nyt teet läksyt tai heitän ton sun pädin ulos ikkunasta!” Lapsi tai nuori palauttaa syötön jälleen kovemmalla voimalla: “EN tasan tee!!Tee ite v***n idiootti!” Näin kun tennis hetken jatkuu, tilanne tyypillisesti eskaloituu ja voi johtaa vaikkapa jonkinlaiseen väkivaltaan tai tavaroiden heittelyyn. Tällainen tilanteen kärjistyminen ei ole koskaan rakentavaa aggressiota. Näitä tennisotteluja käydään mahdollisesti useita päivässä. Muille tällainen tilanne näyttää tavalliselta riitelyltä (“sehän kärjistyi äkkiä!”), mutta ottelijoille itselleen vain se ratkaisee, kuka minkäkin erän voittaa, pakolla ja voimalla. Sillä voitto näyttää, kuka määrää kaapin paikan kotona. Kunnes uusi tilanne aloittaa jälleen uuden matsin.

Vaikka tällaisen matsin voitto osuisi omalle kohdalle, pakottavan vuorovaikutuksen kierteestä itsessään tulee kaikille paha mieli. Ja on tärkeä tietää, että kyseinen pakottavan vuorovaikutuksen synkkä syöksykierre itsessään ylläpitää lasten ja nuorten käytösongelmia. Siksi siitä luopuminen olisi tärkeää. Luopuminen taas onnistuu parhaiten, kun aikuinen opettelee myönteisempiä kasvatuskeinoja sekä johdonmukaista, jämäkkää ja lempeää kasvatusotetta. Lapsi yksin ei pysty tällaista kierrettä katkaisemaan. Ja pakottavan vuorovaikutuksen toimintatavan omaksuneet lapset eivät yleensä osaa myöskään puolustaa itseään rakentavasti ennen kuin sitä heille opetetaan. Päinvastoin, ilman aikuisen toimintatavan muutosta ja taitojen opettamista lapselle pakottava vuorovaikutus yleistyy äärimmäisen helposti ainoaksi toimintavaksi lapsen elämässä, kotoa muun muassa kouluun ja muihin ihmissuhteisiin.

Miten voin opettaa lapselle rakentavaa aggressiota ja vähentää aggressiivista käyttäytymistä?

Aggressiotunteiden kanssa toimimaan oppiminen on elämänpituinen matka. Kun tilanne on vaikeaksi kiertynyt, on tärkeä tiedostaa, että sen muuttaminen vaatii yleensä ensin huomattavaa asennemuutosta nimenomaan lasta lähimpänä olevilta aikuisilta. Vaikka sitä on vaikea etukäteen uskoa, positiivisen kasvatusotteen omaksuminen todellakin auttaa päihittämään pakottavan vuorovaikutuksen kehän. Jopa nopeasti. Myönteisen kasvattajuuden käyttöönotto kodeissa ja kouluissa ei aina ole kovin helppoa, mutta sinänsä toimintatavan periaatteet ovat hyvin yksinkertaiset ja niiden myötä pahin aggressiivinen käytös yleensä loivenee (lisää aiheesta mm täällä tai blogini sivuilta löytyvästä webinaaritallenteesta Kuinka kiukku kesytetään tai vaikkapa kirjasta Ihmeelliset vuodet).

Olisi mukavaa, että useimmat lapset oppisivat käyttäytymään aggressiotunteita herättävissä tilanteissa jämäkästi ja väkivallattomasti jo lapsuuden aikana, joskin asiaa voi opiskella ja omaksua myöhemminkin. Mutta aggressiivisen käyttäytymisen vähentäminen ei saisi tarkoittaa, että lapsi jätetään “ylikäveltäväksi”. Samanaikaisesti väkivallattoman käyttäytymisen kanssa lapselle olisi siis opetettava vaihtoehtoisia tapoja ilmaista aggressiotunteita ja lisäksi jämäkkää oman puolen pitämisen taitoa. Miten tämä tapahtuu? Alla muutama vinkki.

Aloita itsestäsi. Miten toimit, kun saat huonoa palvelua kaupassa? Mitä teet, kun joku haukkuu tai nimittelee sinua? Miten hoidat erilaiset reklamaatiot arjen asioissa? Yleensä aikuisena tuppaa valitsemaan aggressiotunteita herättävissä tilanteissa sellaisia keinoja ja lähetymistapoja, joiden seuraukset itselle ovat pääasiassa myönteisiä tai neutraaleja. Ei siis ala välttämättä huutaa tai viskoa tavaroita sekä haukkua kanssaihmisiä, vaan kertoo jämäkästi, mitä tarvitsee, mitä haluaa ja miltä tuntuu. Ihan samoja taitoja tulisi lapsesikin oppia. Näin ollen voit näyttää hänelle ihan joka päivä rakentavan aggression osaamistasi: jokainen arkinen neuvottelutilanne on mahdollisuus opettaa lapselle tulevaisuutta varten keinoja selvitä hankalista tilanteista.

Itsen rauhoittamisen taidot ovat välttämättömiä, jos haluaa oppia käyttämään aggressiota rakentavasti muutosvoimana. Kun sinua aikuisena suututtaa, miten hillitset tunnetilaasi niin, ettei joka kerta räisky tai räjähtele? Hengitätkö syvään muutaman kerran? Lasketko luvusta sata taaksepäin? Ajatteletko mukavia asioita? Käytkö pilkkomassa puita tai juoksetko vauhtikestävyyslenkin? Vai oletko vain tunteesi kanssa, kunnes se loivenee (lisää aiheesta täällä)? Samoja keinoja voisit harkita opettavasi lapsellesi. Kannusta häntä ottamaan niitä käyttöön ärtymyksen yllättäessä – voit jopa palkita hänet (etukäteen sopimallanne tavalla), jos hän kokeilee sovittua ärtymyksenloivennuskeinoa aggressiotunteiden yllättäessä. Nimittäin juuri tällaisten säätelykeinojen avulla aggression hyökyaalto kutistuu hieman pienemmäksi aalloksi, joka saadaan hyötykäyttöön. Kun tunnetila on vähemmän vihainen tai raivostunut, pystyy ajattelemaan ja suunnittelemaan seuraavia tekojaan järkevämmin. Ja sitä kautta seuraukset aggressiotunteista pysyvät itsen kannalta myönteisinä.

Voitko auttaa lasta keksimään sanoja, joilla hän ilmaisee oloaan? Onko lapsen tunnetila ärtymys, kiukku, viha, raivo, pettymys vai jokin muu? Entä mitä lapsi tai nuori haluaa tai tarvitsee vihansa hetkellä? Pystyykö hän ilmaisemaan näitä ajatuksiaan? Jos et tiedä, mitä hän haluaa, kysy. Tai ole salapoliisi ja etsi ja muistele juuri ennen aggressiivista tilannetta lapsen mielessä olleita asioita tai välittömiä tapahtumia ennen hermojen menetystä. Arvaa näiden ajatusten perusteella ääneen miltä lapsesta todennäköisesti tuntuu ja mitä lapsi kenties haluaa. Auta häntä ilmaisemaan tarpeensa ja toiveensa, kun hän ei itse siihen vielä pysty. Näin lapsi saa myöhempää elämää varten sanoja käyttöön omatoimiseen itsen ja oman aggression ilmaisuun. Samalla lapsi saa myös kokemuksen, että häntä yritettiin ymmärtää, eli että itseilmaisu kannattaa.

Auta lasta hahmottamaan, että käyttäytyminen ja toiminta ovat omissa käsissä ja eri asia kuin tunne. Hakkaanko jonkun vain siksi, että tämä joku mulkoili minua pahasti ja minua harmittaa? Rikonko toisen henkilön tavarat, jos minussa herää kateus? On OK tuntea vihaa tai raivoa ja jopa ajatella väkivaltaisia ajatuksia, mutta niiden mukaan toimiminen ei ole OK. Samoin toisiin ihmisiin kohdistuva aggressio tulisi ilmaista niin, että se koskee heidän toimintaansa eikä heitä ihmisinä. “Mua niin ärsyttää että sä taas otit mun laturin” on ihan erilainen lause kuin “olet idiootti!”. Kannusta lasta sanomaan ääneen rakentavasti, mikä tilanteessa ärsyttää.

Neuvottele lapsen kanssa vaikeiden tilanteiden ratkaisemisesta ja yritä auttaa huomaamaan eri näkökulmia ja ratkaisuvaihtoehtoja. Tuliko riitaa kaverin kanssa? Alkoiko suukopu pelatessa? Lapsi saattaa pyrkiä ärtymyksissään ratkaisemaan nämä tilanteet omalla tavallaan. Hän lähtee kaverin luota vihaisena kotiin, kun oikeastaan kannattaisi odottaa hetki ja selvittää tilanne paikan päällä, ehkä aikuisen avustuksella. Tai hän poistaa koko pelisovelluksen, jos kokee tulleensa pelissä huonosti kohdelluksi. Nämä ratkaisut ovat ns. “lapsellisia”, eli niiden käyttö auttaa lyhytaikaisesti, mutta samanaikaisesti ne johtavat aika isoon menetykseen: kaverisuhde jää kuprulle tai mahdolliset pelimaailman menestykset jäävät saavuttamatta. Siksi vastaavissa konfliktitilanteissa kannattaa jäsentää sekä tilanne että erilaiset seuraukset lapsen kanssa keskustellen. Etsi yhdessä lapsen tai nuoren kanssa ratkaisuvaihtoehtoja, joiden seurauksena lapsi ei tule sosiaalisissa konflikteissa jyrätyksi, vaan joiden myötä hän pääsee ilmaisemaan oman mielipiteensä. Voiko lapsi soittaa tai mennä yhdessä aikuisen kanssa kaverille, jonka kanssa tuli riitaa, ja kertoa mistä pahoitti mielensä? Voiko lasta neuvoa, että ennen pelisovelluksen poistoa kannattaa harkita, mitä muita vaihtoehtoja on oman puolen pitämiseksi? Voisiko häntä auttaa kommentoimaan toisten rumia sanoja jämäkästi (“minulle ei puhuta noin”) tai jättää jopa joissain tilanteissa toisten hölmöilyt huomiotta? Elämässä tulee välillä hankalia tilanteita ja ihmissuhteita. Niissä harvemmin toimii mustavalkoinen asenne, vaan usein joudutaan etsimään kompromisseja, jolloin seuraukset myös itselle ovat kohtuulliset. Mutta asian omaksumiseksi tarvitaan toki opastusta aikuiselta, joka miettii lapsen kanssa tilanteita auki ja selviksi.

Ja viimeiseksi, mutta ei vähäisimmäksi, auta lasta tai nuorta sietämään oman puolen pitämisestä seuraavaa epämukavuutta. Ei ole helppoa sanoa toiselle ihmiselle, mikä hänen toiminnassaan ärsyttää tai minkä asian olisi toivonut menevän toisin. Ei ole helppoa tehdä valintaa, puuttuuko vaikkapa itseen kohdistuviin rumiin puheisiin, ja jos, niin millä tavalla, vai käveleekö pois. Eikä ole kiva aiheuttaa toiselle ihmiselle kurjaa fiilistä, vaikka joskus se on aivan välttämätöntä itsen ja omien etujen puolustamisen nimissä. Toisaalta ei ole helppoa sietää sitäkään, että jättämällä vaikkapa mottaamatta kaveria ja lähtemällä pois vaikeasta tilanteesta saattaa itse mielestään “hävitä” hieman. Voi tuntua ristiriitaiseltakin luopua väkivaltaisesta toimintatavasta. Siksi on tärkeää, että näistä aidon ristiriitaisista tunteista saa puhua jollekin. Että saa sanoa, kuka tai mikä ärsytti, raivostutti ja vihastutti. Ihan vain asioiden ääneen sanominen helpottaa kummasti. Vanhempana tai kasvattajana kuunteleminen riittääkin yleensä mainiosti lapsen tai nuoren avuksi. Ja kun lapsi tai nuori saa omaa kokemusta, että myös väkivallattomat keinot toimivat ja ovat parempiakin kuin väkivaltaiset, ristiriitaisilla tunteilla on taipumus väistyä. Hyvä kierre alkaa.

Aiheesta luettavaa:

  • Riihonen, Koskinen, Piitulainen: Kuinka kiukku kesytetään
  • Webster-Stratton: Ihmeelliset vuodet (The Incredible Years)
  • Cacciatore: Kiukkukirja
  • Greene: Tulistuva lapsi

–

Kiltti ihminen ja rajojen kehityskaari

Mikään ei ole ympäristölle suurempi järkytys kuin se, kun kiltti ihminen ensimmäistä kertaa lakkaa joustamasta, lakkaa noudattamasta odotuksia, sanoo vastaan ja on jämäkkä.

Kiltit ihmiset pyörittävät maailmaa

Satutko tuntemaan yhtään kilttiä ihmistä? Kannattaisi, koska he pyörittävät tätä maailmaa. Kiltti ihminen on nimittäin se, joka hoitaa kaiken: kotinsa, työnsä, lapsensa, omat vanhempansa, appivanhempansa, yrityksensä ja taloyhtiön asiat. Hän tekee kaiken sen, mitä muut eivät halua, jaksa tai viitsi. Kiltti ihminen ottaa monissa tilanteissa, esimerkiksi työpaikalla, liikaa vastuita ja hommia itselleen, koska hän haluaa asioiden toimivan. Usein asioiden toimiminen vaatii käytännössä jonkun tahon joustoa – ja kukapa muu olisi parempi joustamaan kuin juurikin kiltti ihminen.

Kiltti ihminen huolehtii, että muilla on hyvä olla. Kiltti ihminen käyttäytyy aina muita kohtaan ystävällisesti ja asiallisesti mutta huomaa silti pienetkin vihjeet, että on saattanut loukata vahingossa jotakuta. Tällöin kiltti ihminen menee pois tolaltaan, suree ja murehtii. Tilanne horjuttaa kiltin minäkuvaa ja itsetuntoa, koska hänen juurtunein sisäinen sääntönsä on olla mukava muita kohtaan eli ei siis aiheuttaa harmia kenellekään.

Kiltti ihminen ei törttöile liikenteessä. Hän jaksaa odottaa vuoroaan nätisti palvelutiskillä, vaikka jotkut rynnisivät itsekkäästi hänen edelleen. Hän tervehtii ja katsoo silmiin. Kiltti täyttää velvoitteet. Hän vastaa kaikkiin wilmaviesteihin, käy kaikki vanhempainillat, osallistuu vapaaehtoistyöhön ja leipoo lasten harrastusjoukkuiden tilaisuuksiin muffinssit. Kiltti ihminen tekee tämän ja paljon muuta, koska hän haluaa miellyttää ja koska hän toisaalta toivoo samanlaista kohtelua itselleen.

Kiltit joutuvat kuitenkin ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan sen, että muut eivät ajattele maailmasta samalla tavalla. Useimmat ihmiset keskittyvät omaan napaansa toisin kuin hän, joka ajattelee aina ensin muita ja sitten vasta itseään. Osalle on melko samantekevää, miten muut voivat ja mikä on muille hyväksi. Usein ihmiset toimivat melko itsekkäästi, omaehtoisesti, sääntöjä kiertäen ja valkoisia valheita tarpeen tullen lipsautellen. Kiltille ihmisille nämä asiat ovat myrkkyä. Hän ei pysty käsittämään, miksi joku toimisi niin epäkiltisti.

Rajat tulevat vastaan

Kiltti ihminen on suuressa uupumisriskissä (asiasta lisää täällä). Kun pyrkii miellyttämään toisia ja mahdollisesti vielä ylikompensoimaan omaa ahdistuneisuuttaan, huonommuuden tunteitaan tai herkkyyttään, päätyy loppumattomien velvoitteiden ja vastuiden kehään. Miksi? Ensinnäkin, kiltin ihmisen perustavanalaatuinen sisäinen uskomus on, että on aina oltava kiltti toisia kohtaan. Aika usein uskomuksena on lisäksi, että on välteltävä konflikteja mahdollisimman pitkälle. Toiseksi, muut ihmiset ovat jo tottuneet kiltin ihmisen vakiintuneeseen toimintatapaan. Onhan se miellyttävää, että joku kiltti aina tekee lumityöt puolestasi, joku kiltti aina menee vanhempainyhdistykseen tai muun yhteisönsä yhdistyksen taikka seuran hallitukseen (joten itse ei tarvitse mennä), ja joku kiltti aina ottaa vapaaehtoisesti kurjimmat ja tylsimmät työtehtävät itselleen. Kiltin ihmisen selkärepussa matkustaa siis paljon muiden ihmisten odotuksia häntä kohtaan.

Mutta aikuisenkin psyykkinen kehitys on ihmeellistä, ja mikäli kiltti ihminen välttää uupumuksen, jonain päivänä hänen mittansa tulee täyteen. Kiltti ihminen väsyy täyttämään toisten odotuksia oman hyvinvointinsa kustannuksella. Hän on tässä vaiheessa lopen kyllästynyt siihen, ettei saa omaa mielipidettään sanottua, vaikka se polttelee sisällä kuin tuli. Hän on vihainen siitä, että muut kohtelevat häntä kuin tossukkaa tai roskaa. Kokemukseni mukaan kiltin muutosprosessista tulee raju ja sisäistä maailmaa repivä. Kun kiltille ihmiselle alkaa valjeta, että muut eivät koskaan tule olemaan yhtä joustavia, mukavia ja kilttejä kuin hän on, hänen on pakko alkaa tarkastella omien sisäisten uskomustensa jäykkyyttä, mitä hän siihen asti on liian pitkään onnistunut välttelemään. Sisäisen maailman ulkopuolinen todellisuus ei vastaa kiltin uskomuksia – tämä selviää väistämättä rankan vaiheen eli uskomusten tarkastelun lopputuloksena. Tässä kohtaa pohjattoman väsymyksen, epäuskon, raivon, epätoivon ja häpeänkin kokemukset ovat tavallisia. “Miten olen päästänyt itseni tähän tilanteeseen?” Kiltti ihminen joutuu napit vastakkain sen kanssa, että myös hän itse aikuisena ihmisenä on osaltaan vastuussa tilanteestaan, jossa ainoastaan hän on aina kiltti ja joustava.

Liiasta kiltteydestä luopumisen aiheuttama kriisi

Liian kiltteyden muuttaminen terveeksi ja jämäkäksi omien rajojen puolustamiseksi vaatii rautaista motivaatiota ja kovaa työtä. Useimmat kiltit ihmiset hakeutuvat tuen piiriin, esimerkiksi psykoterapiaan, vasta sitten, kun kiltteys on jo aiheuttanut heille suuria ongelmia tai esimerkiksi pitkittyvän sairausloman uupumuksen tai toistuvan masennuksen vuoksi.

Olennaista liiallisesta kiltteydestä luopumisessa on ymmärtää se, mitä funktiota kiltteys omassa sisäisessä maailmassa edustaa. Lapsuuden aikana kiltteys ja aikuisen sanan totteleminen on monelle lapselle tärkeä, selviytymistä edistävä keino. Ankaran sorttiset vanhemmat tai muut auktoriteetit osoittavat eniten myönteistä huomiota niille lapsille, jotka ovat kilttejä. Toisaalta rangaistukset, negatiivinen palaute ja tunnekylmyys kohtaavat eniten niitä lapsia, jotka eivät tottele vanhempiaan tai muita auktoriteetteja. Kiltteys on siis ollut monelle kasvavalle lapselle ja nuorelle tärkeä konsti, jolla saa myönteistä huomiota ympäriltään ja välttää yksin jäämisen. Suomalaisessa kasvatuskulttuurissa välttelevän kiintymyssuhteen piirteet liittyvät usein kiltteyteen. Kun lapsi välttelee negatiivisten tunteiden ilmaisua eikä aiheuta kellekään harmia (= käyttäytyy hyvin, ei haraa vastaan, ei kiukuttele, ei kapinoi), hän saa eniten kaipaamaanaa aikuisten huomiota, läheisyyttä ja kokemuksen siitä, että on hyvä. Edellinen virke on itse asiassa pähkinänkuoressa välttelevän kiintymyssuhteen sisältö. Jos aikuisenakin jatkaa samalla tavalla, on ilmiselvää, että se haastaa psyykkistä hyvinvointia ja jaksamista, koska paha olo ja negatiiviset, kaikille ihmisille kuuluvat tunteet ja kokemukset painetaan maton alle eli ne jäävät täysin käsittelemättä.

Niinpä liian kiltteyden murskaaminen aikuisiässä vaatii ensisijaisesti sen prosessoimista, että kiltteys oli aikanaan toimiva selviytymiskeino mutta eipä ole enää. Se vaatii ymmärryksen, että (yleensä) kukaan muu ei pidä aikuisen puolia kuin aikuinen itse. Se vaatii arvokeskustelua: on hyvä olla toisia kohtaan mukava ja siinä ei ole sinänsä mitään pahaa, mutta onko myös oma hyvinvointi riittävän tärkeä arvo itselle? Se vaatii myös sen tutkimista kokeillen käytännössä, miten terveet omat rajat ja kiltteyden vähentäminen eivät ole keneltäkään muulta oikeasti pois.

Kiinnostavaa kyllä, vaikeinta liiallisesta kiltteydestä luopumisesta tulee ympäristölle eikä kiltille itselleen. Ympäristön näkökulmastahan on mukava, kun heidän toiveensa toteutuvat. Ympäristössä ei olla tottuneita siihen, että kiltti yksilö pistäisi vastaan. Ylipäätään ajatus siitä, että kiltti ihminen ei enää otakaan itselleen kaikkia juhlapäivien työvuoroja, järjestele palkatta kaiken maailman tuttujen ja kumminkaimojen asioita parhain päin tai raada kotiaan joulukuntoon siivoten yötä myöten, on ympäristölle uusi ja vieras. Ehkäpä myös pettymys ja ihmetyksen aihe. Kukaanhan ei luovu saavutetuista eduista mielellään. Siten kiltin ihmisen käytännön muutos ei-niin-kiltiksi on omiaan aiheuttamaan ympäristössä ärtymystä, pettymystä ja vihaa. Siksi liiasta kiltteydestä luopuminen on niin raakaa työtä kiltille ihmiselle itselleen. Hänen tulee kestää sekä omat ristiriitaiset ajatuksensa, tunteensa, että ympäristön pettymys ja vastustus. Se ei ole helppoa, ja omien rajojen pitämisen temppu opitaan askel askeleelta, ajan kanssa. Mutta muitakaan vaihtoehtoja ei ole. Kiltin on opittava pitämään terveet rajat. Se on ainoa tapa voida hyvin aikuisiällä.

Lopuksi

Arvostamani pari- ja seksuaaliterapeutti, työnohjaaja ja isovanhemmuusasiantuntija Minna Oulasmaa on puhunut siitä, miten kiltillä on kolme vaihetta: ensin kaikki kävelevät hänen ylitseen. Toisessa vaiheessa, jossa yllä oleva todellisen tilanteen käsittäminen on tapahtunut, kiltti pistää kaikki rajat kiinni. Hän ei päästä aluksi ketään lähelleen eikä uskalla hiukkaakaan joustaa tiukoissa rajoissaan, jotka kiiltelevät uutuuttaan. Kolmannessa vaiheessa ajan myötä muodostuu kypsän aikuisuuden vaihe: kiltti ihminen pitää rajoistaan huolen mutta voi silti toisinaan joustaa tai olla luontevasti kiltti muita kohtaan.

Mielestäni liiallisesta kiltteydestä toipumisen avain liittyykin oikeastaan siihen, että kiltti ihminen voi valita oman suhtautumistapansa eri tilanteissa. Kun hän on käsitellyt kiltteyttään riittävästi, hän ymmärtää, että on tilanteita, joissa kiltteys on haitaksi ja joissa tärkeintä on pitää kova haarniska päällä ja rajoistaan huoli. Toisaalta on ihmissuhteita, tilanteita ja tapahtumia, joissa kiltteys on mitä suurin etu, mahtava ominaisuus ja ilon lähde. Parhaassa tapauksessa esimerkiksi ystävyys- tai parisuhteessa kiltteys voi olla rikkaus kaikille osapuolille ja syvän keskinäisen yhteyden ja kunnioituksen merkki. Niissäkään tilanteissa sopiva kiltteys ei kuitenkaan enää tarkoita omista rajoista luopumista täysin. Jossain syvällä sisimmässä on edelleen oltava tunne siitä, että “minä itse olen oman elämäni elokuvan ainoa ja paras päätähti”.

Niinpä toivon kaikille kilteille 1) uskoa omaan itseen ja rajoihin 2) katsetta sisäänpäin ja omiin uskomuksiin 3) rohkeutta ja sitkeyttä kohdata konflikteja oman hyvinvoinnin hyväksi 4) pitkää pinnaa ja 5) sisäistä kokemusta omasta arvosta. Kiltti ihminen, pidäthän rajoistasi huolta.

Kirje lapselle.

Haluan, että voit hyvin. Olet siinä iässä, kun mielessä kulkee kaikenlaista. Sinulla on joskus vaikeaa, näen sen. Haluan olla sinulle majakka myräkän keskellä. Jos sinulla on hätä, haluan, että tiedät, että voit turvautua minuun. Hyvinä hetkinä minä olen kaikkein iloisin puolestasi ja huonoina myötätuntoisin. Voit aina luottaa minuun, enkä jätä sinua yksin selviytymään.

Haluan, että voit tavoitella asioita elämässä. Ethän luovuta heti, jos tulee vaikeaa. Kaikki harjoittelevat jotakin; niin minäkin, vaikka olen näin vanha jo. Pidä tavoitteet riittävän korkealla, mutta älä odota itseltäsi täydellisyyttä. Et ehkä voi olla universumin paras jossakin. Mutta voit olla jossakin parempi kuin moni muu. Tavoittele realistisia unelmia.

Haluan, että voit aina katsoa itseäsi peiliin. Älä esitä mitään. Älä koe tarvetta keksiä itsellesi aatelisia sukujuuria tai perheellesi suihkukonetta. Älä kuvittele, että sinun pitäisi olla toisenlainen, koska somessa joku on. Olet juuri hyvä noin. Ethän hukkaa voimavarojasi oman itsesi peittelyyn.

Haluan, että sinulla on oma tahto. En toivo, että sinusta tulee lampaan kaltainen. Et saa liikaa seurata muita, koska kukaan muu kuin sinä ei lopulta tiedä, mikä sinulle on hyväksi. Haluan opettaa sinut sanomaan niin painokkaasti “ei”, että se huomioidaan. Sinä et ole kenenkään talutusnuorassa. Et ikätovereiden, et meidän aikuisten. On tärkeää, että opit tuntemaan rajasi. Siksi ei haittaa, jos välillä ilmaiset kiukkuasi tai pettymystäsi avoimesti. Haluan, että arvostat tunteitasi tiedon lähteenä. Minä kestän kyllä tunteesi.

Haluan antaa sinulle rohkeutta olla oma itsesi. Haluan, että saat sanottua mielipiteesi muiden joukossa. Haluaisin, että vaikka se tuntuu joskus vaikealta, tunnet ylpeyttä, kun pidät oman puolesi. Ethän myöskään häpeä itseäsi. Sinussa on niin paljon hyvää ja kaunista. Kun joskus epäonnistut, mikä on väistämätöntä, älä päättele sen perusteella omasta arvostasi mitään. Olet paljon parempi kuin luulet.

Haluaisin, että oppisit tuntemaan itsesi läpikotaisin, vaikka en aina ole varma, tunnenko minä itseni sillä tavalla. Ehkä voit olla siinä minua viisaampi.

Sinun yksilöllinen persoonallisuutesi on nupullaan. Se on kaunis kuin lumme. Se on hauras kuin kirsikankukka. Sitä pitää suojata. Haluan tehdä kaikkeni, että se saa kypsyä riittävästi. Sitten kun on aika, kaikki näkevät sen, minkä minä näen jo nyt: että olet upea, ainutlaatuinen, kaunis ihminen. Kunnes persoonallisuutesi on valmis, aion huolehtia, että kukaan ei pääse sinua satuttamaan.

En ole varma, oletko saanut minulta asioita, joita tarvitset. Ainakin olet saanut asioita, joita osaan sinulle antaa. Aivan niin kuin minulle on annettu asioita, joita vanhempani ovat osanneet minulle antaa. Ja aivan niin kuin sinä tulet antamaan joitakin samoja asioita aikanaan omille lapsillesi. Olen joka tapauksessa tehnyt parhaani. Olen välittänyt. Olen kantanut. Tulen vastedeskin välittämään ja kantamaan. Sellaista on vanhemmuus. Ja sinä olet juuri sen arvoinen.

Miksi hyvä kosketus on tärkeää ihmislapselle

Muistan vielä elävästi tietyn hetken. Olin tuolloin pienen vauvan äiti. Vauvan joka oli alkanut olla itkuisempi päivä päivältä, kuten muutaman viikon ikäiset tuppaavat usein olemaan. Kanniskelin lasta sylissäni tuntejakin kerrallaan, ja totta kai toivoin, että vauva pystyisi siinä asettumaan ja rauhoittumaan. Kerran näin ei kuitenkaan käynyt, vaan lapsi jatkoi itkua vaihtelevin sävyin. Kun vaipanvaihdon aika tuli, laskin vauvan hoitopöydälle – edelleen itkevänä. Vauva tuntui minusta siinä jotenkin jännittyneeltä tai rasittuneelta. Hetken mielijohteesta ajattelin, että kenties jalkapohjan hieronta rentouttaisi häntä edes vähän. Niinpä aloin hellästi  hieroa hänen jalkapohjiaan. Ihme ja kumma, vauva lakkasi hyvin pian itkemästä ja rauhoittui. Tämä oli tärkeä oppi minulle kyseisen lapsen vanhemmuuden alkumetreillä. Fyysinen, miellyttävä kosketus auttoi siinä hetkessä lasta, jolla oli kurja olla, ja minulle syntyi onnistumisen kokemus. 

Opin myös, että vanhemmuudessa on voi olla riski ryhtyä suorittajaksi. Vauvoille olisi kaupossa olemassa vaikka mitä härpäkkeitä ja virikkeitä, laitteita ja leluja. Isompien lasten elämän saattaa täyttää mielekäs ja kehittävä puuhaaminen, minkä vanhemmat haluavat mahdollistaa. Koululaisilla on harrastuksensa ja paineensa – aikuiset kannustavat ja kuskaavat heitä. Kaiken tämän tohinan keskellä tietyt perusasiat saattavat joskus unohtua. Perusasiat, kuten turvallisuus, lämmin ja myönteinen suhtautuminen lapseen, arjen rutiinit, keskustelu ja hyvä fyysinen kosketus. 

Aluksi hieman määrittelyä

Kosketusta on monenlaista, ja kosketuksella voidaan välittää lapselle monentyyppisiä tunteita ja asioita. Viittaan tässä kirjoituksessani ”hyvällä/myönteisellä kosketuksella” sellaiseen tapaan koskea, joka on lapsen oikeuksia ja rajoja kunnioittavaa, lempeää ja joka välittää myönteisiä tunteita lasta kohtaan. Tällaista kosketusta on esim. silittäminen, taputtelu, halaaminen, sylissä pitäminen tai rapsuttelu sekä lempeä fyysinen ohjaaminen. Ns. ”huonoa/kielteistä kosketusta” eli lapsen fyysisiä, psyykkisiä ja seksuaalisia rajoja ja/tai ihmisoikeuksia rikkovaa koskettelua en varsinaisesti käsittele tässä kirjoituksessa.

Hyvän kosketuksen vaikutukset lapseen ovat merkittäviä

Hyvän kosketuksen hyödyistä lapselle tiedetään aika paljon. Myönteinen kosketus muokkaa jo vastasyntyneen lapsen havaintoja ja tunteita. Varhainen vanhempien tarjoama hyvä kosketus on tutkimuksissa yhdistetty lapsen kasvaessa parempaan itsetuntoon, parempaan elämänlaatuun, vähempiin masennusoireisiin ja sosiaaliseen menestykseen. Hyvän kosketuksen kautta syntyy luottamus sosiaalisten suhteiden myönteiseen luonteeseen, mikä taas johtaa kykyyn asettua toisen asemaan moraalista päätöksentekoa vaativissa tilanteissa. Myönteinen kosketus lievittää lasten ahdistuneisuutta, stressiä ja luo turvallisuudentunnetta – niin ahdistusherkkien kuin muidenkin lasten osalta. Myönteinen kosketus auttaa myös lasta säätelemään käytöstään ja impulssejaan. 

Myönteisen kosketuksen kokeminen varhaislapsuudessa on liitetty jopa kehon elinjärjestelmien toimintaan, kuten endokrinologiaan. Vauvojen ihokontakti vanhemman kanssa ja vauvahieronta on eri tutkimuksissa yhdistetty keskoslasten parempaan kasvuun, kehitykseen ja hyvinvointiin. Osittain tämä liittyy ilmeisesti stressivastesysteemin muokkautumiseen hyvän kosketuksen avulla. Hyvä kosketus lisää esimerkiksi autonomiseen hermostoon kuuluvan vagushermon toimintaa ja hyvänolohormoni oksitosiinin vapautumista. 

Kosketuksen puute tai ”huono kosketus” (ks määrittelyä yllä) taas liittyy monissa tutkimuksissa kielteisiin seurauksiin lapsen kannalta. Lapset, joihin kohdistuu runsaasti väkivaltaista tai rankaisevaa toimintaa/kosketusta mutta vain niukasti myönteistä kosketusta, ovat muita lapsia isommassa riskissä kehittää myöhemmin riippuuvuuksia tai käyttää itse väkivaltaa. Niukat hyvän kosketuksen vastaanottamisen mahdollisuudet vauvavaiheessa esimerkiksi vanhemman masennuksen takia on yhdistetty vauvojen masennusoireiluun. Lienee melkein itsestäänselvää, että fyysisen tai muun väkivallan kohteeksi joutuminen muuttaa lapsen aivojen toimintaa ja altistaa häntä myöhemmille psyykkisille ja muille ongelmille. Lasten väkivaltakokemukset ovat siis todella vakava asia ja niiden tulisi olla keskeinen ennaltaehkäisyn kohde yhteiskunnan palveluissa. Mutta ei hyvän kosketuksen puuttuminenkaan täysin merkityksetöntä ole!

Mitä jos vanhemman tapana ei ole ollut tai vanhempi ei voi tarjota lapselle myönteistä kosketusta? 

Ensinnäkin, koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa! Myönteisen kosketuksen hyödyt ovat kaikissa ikäryhmissä olemassa, joten koeta löytää luonteva tapa tarjota sitä myös lapsellesi. Tarjoudu rapsuttamaan selkää, piirtämään iholle numeroita tai kirjaimia lapsen arvattavaksi, hieromaan pohkeita tai hartioita tai tekemään päähieronnan. Erityisen tärkeää olisi tarjota lapselle myönteistä kosketusta silloin, jos hän on vasta vauva tai taapero, stressaantunut, ahdistunut, kokenut muuten kovia tai kun haluat parantaa kontaktiasi lapsen kanssa. Esimerkiksi sairastava tai masentunut vanhempi voi ”kuroa umpeen” vuorovaikutussuhteeseen tulleita esteitä ja vaikeuksia tarjoamalla lapselle erityisen usein hyvää fyysistä kosketusta. Jos ei muuten oikein jaksa tai voi olla lapsen kanssa, tämä voi tuntua luontevalta tavalta tarjota hoivaa. Luonnollisesti hyvän kosketuksen tarjoaminen vaatii vanhemmalta hieman tarkkaavaisuutta: jos lapsi osoittaa ilmein, elein tai äänin, että vanhemman tarjoama myönteiseksi tarkoitettu kosketus ei tunnu hyvältä, tai lapsi muuten vastustelee, vanhemman olisi tärkeä havaita tämä ja ottaa se heti huomioon. 

Jos perheessä ei ole ollut tapana halailla tai muuten mukavalla tavalla perheenjäseniä, asiasta kannattanee käydä etukäteen hieman keskustelua ennen kuin muuttaa tapojaan, koska tilanteen äkkinäinen muutos voi tuntua lapsesta oudolta. Toisen fyysisen koskettamiseen on syytä kysyä lupaa – näin lapsenkin kohdalla. Useimmat lapset ovat kuitenkin tyytyväisiä saadessaan mukavaa kosketusta osakseen.

Muista aina kuunnella lapsen tai nuoren mielipidettä asiaan liittyen. Kaikkien lasten osalta (mutta erityisen tärkeä asia tämä on murrosikäisten tai sitä lähestyvien lasten kohdalla!) on olennaista ja välttämätöntä kunnioittaa heidän omia rajojaan ja mahdollisia kieltojaan. Jos lapsi nuori ei halua mitään myönteistä kosketusta, niin sitten siitä pidättäydytään. Lisäksi on varmaan hyvä muistuttaa tässä kohtaa, että lasten intiimialueita ei kuulu kosketella millään tavalla (jos kyse ei ole hoitotoimenpiteestä), ja lapselle on hyvä opettaa ns. uikkarisääntö: uimapuvun alle jäävät kehonosat kuuluvat vain itselle. 

Toisaalta fyysinen kosketus on yksi tapa – vaan ei ainoa – kommunikoida lapsen kanssa. Jos oman lapsen myönteinen koskettaminen ei ole mahdollista, esimerkiksi etävanhempana toimiessa, usein on sen sijaan mahdollista välittää myönteisiä tunteitaan lasta kohtaan esimerkiksi katseella, sanallisesti, valokuvin, videoin, kirjeellä tai vaikkapa laulaen. Tämä on muuten ihmislajin erityisominaisuus. Poikasen kasvattaminen etänä ja myönteisten tunteiden välittäminen hänelle on ilman fyysistä kosketustakin mahdollista tarvittaessa.

Yhteenvetona tutkimusten perusteella on ilmeistä, että varsinkin vauvaikäisen lapsen myönteinen koskettaminen, sylissä pitäminen, silittely yms. tukee lapsen kehitystä kokonaisvaltaisesti. Tämähän toki on tiedetty kansanperinteessä jo vuosisatoja ellei -tuhansia. Silti se vain tuntuu helposti unohtuvan. 

Hyvän kosketuksen vinkkilista vanhemmille: 

  • Päähieronta, niskahieronta
  • Pohjehieronta
  • Selän rapsuttelu, silittely tai hieronta
  • kutittelua ja silittelyä sisältävät kansanrunot ja erilaiset leikit kuten Harakka huttua keittää…
  • Kuvioiden, kirjaimien tai numeroiden piirtely lapsen selkään niin, että lapsi saa arvata, mitä ne ovat
  • Jalkapohjien tai kämmenien rasvaaminen
  • nystyräpallolla käsien tai jalkojen hierominen
  • Hiusten hoitaminen ja kampausten laittaminen
  • ”Beauty salon” eli kauneushoitola erilaisine kasvohoitoineen ml. kasvojen pesu pumpulilapulla, hieronta ja rasvaus
  • Moni vanhempi luo fyysisen mukavan kosketuksen tarjoamisesta osan iltarutiineita. Silloin on luonteva helliä lapsia vaikka niskaa hieromalla ja katsoa samalla yhdessä TV:tä.
  • Muista kuunnella lastasi ja ottaa huomioon hänen toiveensa! 

Kirjallisuutta

Brummelman et al: Parental touch reduces social vigilance in children. Dev Cogn Neurosci. 2019 

Kisilevsk et al: Fetal and infant responses to tactile stimulation. In M. J. Weiss & P. R. Zelazo (Eds.), Newborn attention: Biological constraints and influence of experience 1991.  

Mantis et al: Depressed and non-depressed mothers’ touching during social interactions with their infants. Dev Cogn Neurosci. 2019

Narvaez et al: The importance of early life touch for psychosocial and moral development. Psicol Reflex Crit. 2019 

Miten auttaa lasta sietämään epävarmuutta?

Olet varmasti joskus tavannut ahdistusherkän ihmisen? Tällainen lapsi, nuori tai aikuinen kokee monet asiat – erityisesti uudet – pelottavina ja ahdistavina. Hän kokee jännityksen ja pelon tunteet usein epämiellyttävän voimakkaina kehollisina ja tunnetason kokemuksina. Monella ahdistuksen ja pelon tunteet johtavatkin arjessa asioiden, ihmisten ja olosuhteiden välttelyyn. Näin elämä kapeutuu ja asiat muuttuvat vaikeammiksi.

Tavallisimmat lasten ahdistuneisuuden aiheet ovat eroon joutuminen vanhemmasta, sosiaaliset tilanteet sekä tietyt pelot, kuten mehiläisen tai pimeän pelko. Tämän lisäksi on olemassa ahdistuneisuutta, jota luonnehtii erityinen, jatkuva ajatusmylly: koko ajan ilmenee huolia, murheita ja ajatuksia liittyen tulevaan tai menneeseen, johonkin tapahtumaan, asiaan tai ihmiseen. Lapsi tai nuori käyttää suuren osan ajasta murehtimiseen ja asioiden vatvomiseen, eikä pääse kierteestä yksin ulos. Tätä kutsutaan diagnoosikielellä yleistyneeksi ahdistuneisuushäiriöksi.

Yleisen ahdistuneisuushäiriön pihvi on oikeastaan epävarmuuden siedon vaikeus. Kaikki se, mistä lapsi tai nuori ei aivan 100% varmasti tiedä ja tunne jokaista yksityiskohtaa, tuottaa pelkoa ja ahdistusta. Ahdistus tunteena on tällaiselle lapselle erityisen vaikea kestää. Ahdistuksen tunteen siedon vaikeus johtaa murehtimiseen, koska asioiden jatkuva murehtiminen, märehtiminen ja vatvominen loiventaa ahdistusta hetkellisesti. Murehtiminen tuo hallinnan kokemuksen, vaikka kyseessä on tosiasiallisesti ahdistuksen tunteen välttelyn keino.

Samoin ahdistusta hetkellisesti vähentää niin sanottu varmistelu: lapsi kyselee lakkaamatta, milloin jotakin tapahtuu, missä se tapahtuu, onko vanhempi paikalla, miten kauan jokin kestää tai jotakin muuta yksityiskohtaista tietoa asioista. Varmistelun lisäksi voi ilmetä tarkistelua: lapsi katsoo, onko varmasti reppu pakattu, vaikka pakkasi sen jo edeltävänä päivänä. Lapsi tarkistaa, ettei vain hänen syömässään ruuassa ole vaikkapa maitoa, jolle hän on joskus ollut lievästi allerginen.

Sekä tarkistelu että varmistelu ovat toki huolellisen ihmisen normaalia toimintaa, mutta yleistyneessä ahdistuneisuushäiriössä ne vievät huomattavan osan lapsen päivästä ja energiasta. Lapsella voi olla pakonomainen tarve tarkisteluun tai varmisteluun. Jos hän ei toimi varmistellen, hän voi muuttua jopa silmittömän ahdistuneeksi. Lapsella voi olla tietyt kysymykset, jotka hänen on “pakko” kysyä vaikkapa ennen nukkumaanmenoa. Siinä mielessä ongelma saattaa muistuttaa tai esiintyä yhdessä pakko-oireisen häiriön kanssa.

Joskus tekeminen on tärkeämpää kuin puhe

Vaikka olen koulutukseltani myös psykoterapeutti ja minusta on erittäin mielekästä käydä hoidollisia keskusteluja, niin toisin kuin yleisesti ajatellaan, varsinkaan yleistä ahdistuneisuutta ei tarvitse hoitaa pääasiassa keskustelemalla. Tai sanotaan niin, että kyseisessä häiriössä on tärkeämpää, että tulee kokemusta tekemisestä ja selviämisestä kuin se, että asioita käydään läpi puhumalla. Lapsihan nimittäin muutenkin käyttää suuren osan ajastaan miettien, pohtien ja murehtien.

Vanhempana ja kasvattajana onkin tärkeä erottaa, milloin lapsen kanssa käydään a) rakentavaa ja ratkaisuja kohti menevää keskustelua jostakin aiheesta ja milloin b) kyseessä on murehtiminen. B-kohta on tällaisen lapsen mielen ja aivojen kannalta se tuttu, paljon kuljettu reitti: hänen aivonsa ovat harjaantuneet tähän ajatuskehään, joka ei kuitenkaan johda mihinkään. Päinvastoin, ajatuskehä alkaa aina uudelleen alusta, ja siinä mielessä se on kuin ikiliikkuja. Et halua kasvattajana tukea B-polulle menemistä, kun ahdistuneisuutta yritetään hoitaa.

On tärkeä käsittää, että murehtiminen itsessään on yleisen ahdistuneisuushäiriön oireita ylläpitävä tekijä. Eli käytännössä kun lapsen kanssa vatvotaan asioita, hänen ahdistuneisuushäiriönsä väistyminen viivästyy. Esimerkiksi ystävälliset ja lapsesta välittävät aikuiset tukevat murehtimista usein huomaamattaan: he kokevat tärkeäksi, että lapsi käydä asioita läpi riittävästi. Tähän ansaan on toki helppo sortua. Lisäksi lapsi näyttää hetkellisesti kokevan helpotusta vatvoessaan.

Mitä sitten kannattaisi mieluummin tehdä? Vilautinkin jo edellä sitä mahdollisuutta, että lapsen ajatusmylly pyrittäisiin ohittamaan mahdollisimman vähällä huomiolla ja että hänelle sen sijaan tarjottaisiin käytännön mahdollisuuksia oppia sietämään epävarmuutta. Näin asteittain aivan tavallisen arjen lomassa lapsen annetaan kokeilla, miten asiat järjestyvät yleensä ihan mukavasti. Samalla lapsi huomaa, ettei murehtimisesta ole lainkaan hyötyä vaan pikemmkin haittaa. Kokemuksen kautta hänelle syntyy mahdollisesti myös omaa motivaatiota pistää stoppia ajatusmyllylle erilaisissa tilanteissa ennen kuin hän on jo todella ahdistunut. Se taas vähentää ahdistuneisuushäiriön aiheuttamaa haittaa.

Miten temppu siis tehdään?

Periaatteessa se on aika yksinkertaista: ala tehdä lapsen kanssa epävarmuutta tuottavia asioita säännöllisesti. Siis juuri niitä, joiden suhteen lapsi on jännittynyt ja epävarma ja joita hän tyypillisesti murehtii. Tämä ei toki tarkoita, että lapsen kanssa kiivetään heti vuorelle, hänet lähetetään kolmen viikon leirille yksinään tai tehdään muuta extremeä, sillä liian pelokkaana ei pysty oppimaan mitään. Mutta menemällä sopivasti mukavuusalueen ulkopuolelle, tuottamalla sopivasti ahdistuksen tunnetta, lapselle voidaan laatia harjoituksia ja tehtäviä, joissa saa tuntumaa omaan jännitykseen ja ahdistukseen sekä saa selviämisen kokemuksia. Tämä oikeasti hoitaa ahdistuneisuusongelmaa ja auttaa pääsemään siitä eroon pitkäkestoisesti.

Käytännössä psykoterapiassa yo. mainittua kokeilua ja harjoittelua tuetaan rakentamalla lapselle altistusportaat yhdessä hänen kanssaan. Aluksi harjoitellaan vähemmän pelottavaa ja ahdistavaa asiaa, ja lapsen sietokyvyn kasvaessa siirrytään hieman haastavampaan. Tarkoitus on tarjota lapselle kokemuksia siitä, että hän selvisi ja onnistui. Toisaalta tarkoitus on vähentää murehtimisen painoarvoa. Lapsi kokee käytännössä asioita tehdessään, että murehtiminen etukäteen on itse asiassa paljon raskaampaa ja hankalampaa kuin tekeminen. Luonnollisesti on tärkeä pitää altistustilanteet lapselle turvallisina ja siedettävinä. Ei ole siis tarkoitus saattaa lasta mihinkään vaaraan. Usein yleiseen ahdistuneisuuteen liittyvät ahdistuksenaiheet ovat kuitenkin hyvin arkisia ja siten niitä voi helposti ja turvallisesti kokeilla.

Lisäksi aikuinen voi puheen tasolla altistaa lasta ahdistuksen tunteelle ja siten tuoda hänelle kokemuksen, että kaikki ahdistavat asiat eivät kenties olekaan hänelle vaarallisia eivätkä vaadi vatvomista. Tämä tarkoittaa, että lapsen varmisteluun ei mennäkään aina mukaan. Kun lapsi vaikkapa tiedustelee, uppoaako risteilylaiva, jolla ollaan, aikuinen voi vakuuttelun sijaan kommentoida: “No katsotaan, saa nähdä! Mutta sitä ennen käydäänpä tuolla pallomeressä leikkimässä.” Lapsen pelosta voi myös tehdä (kunnioittavasti) lempeää huumoria eli viedä lapsen pelkoja sanojen tasolla sellaiseen suuntaan, jossa lapsi itsekin näkee pelon olevan hivenen epärealistinen. “Jos tässä suomalaisessa meressä on haita, niin sitten me ollaan kyllä voitettu vuoden luontohavaintopalkinto!”

Kolmanneksi, vanhempi voi auttaa lasta ymmärtämään, että ahdistuksen tunteella on tärkeä selviämistä edistävä rooli. Jos koskaan ei ahdistaisi, ihminen ottaisi aivan liian isoja riskejä. On myös hyvä antaa lapselle myönteistä palautetta siitä, että hän on yrittänyt ratkaista ahdistuksen tunnetta ajattelemalla (mitä murehtiminenkin on). Ajattelutaidoista on aina hyötyä. Nyt on kuitenkin opetettava elimistölle uusia taitoja: ahdistuksen tunteeseen tutustumisen taidot ja toisaalta myös tunteen sietämisen taidot.

Neljänneksi, ahdistavaa ajatusmyllyä voi alkaa yhdessä lapsen kanssa havainnoimaan ja pysäyttämään. Ajatusmyllyyn voi suhtautua kuin Youtube-videoon: “siellä sitä höpötystä taas kuuluu, mikä on vähän ärsyttävää. Mutta en välitä siitä.” Ajatusmyllylle voi lapsen kanssa yhdessä sanoa vaikkapa: STOP! Parhaiten tämä toimii, jos lapsella on jotain mukavaa, mihin hän voi kiinnittää huomionsa välittömästi ajattelunpysäytyksen jälkeen. Aikuisen on hyvä olla vieressä tukemassa, kun tätä kokeillaan ensimmäisiä kertoja.

Kun lapsi saadaan pikku hiljaa tekemään itselleen haastavia asioita ja hän onnistuu niissä, tai ainakin selviää kokemuksistaan, hänen rohkeutensa kokeilla uusia asioita alkaa kasvaa. Tämä on erittäin arvokasta, koska tärkeä ahdistuneisuushäiriöitä ylläpitävä tekijä on myös elämän kapeutuminen. Ei kerta kaikkiaan tule hyviä kokemuksia omasta pärjäämisestä ja toimijuudesta, jos ainoastaan istuu kotona. Tämä sama muuten pätee sosiaaliseen ahdistuneisuuteen. Siinäkin on tärkeää, että menee ja puhuu ihmisille. Kävi miten kävi, jokainen kokemus toiselle ihmiselle puhumisesta on arvokas aivojen oppimisen ja ahdistuneisuuden lievittymisen kannalta. Ja juuri tätä tarkoitan sillä, että ahdistuneisuushäiriöissä kokemus on itse asiassa jopa tärkeämpää kuin puhuminen.

Vanhempi: luota lapsen selviytymiseen ja mallinna elämäniloa ja kokeilunhalua

Itse asiassa lasten ahdistuneisuushäiriöiden hoitaminen on siinä mielessä hyvinkin kiitollista hommaa, että yleensä CBT-menetelmin (joita altistaminen ja käyttäytymiskokeet ovat) päästään toivottuun hoitotulokseen melko nopeasti tai lapsi tottuu oireeseensa ja alkaa elää ns. siitä huolimatta. Mutta sitä ennen on voitettava samalle puolelle vanhemmat.

Miksi sanon näin? Yleensä ahdistuneisuushäiriöstä kärsivä lapsi on aina ollut herkän ja “särkyvän” oloinen, ehkäpä erityislapsi tai vaikkapa paljon sairastellut pienokainen. Vanhemmat ovat siten tottuneet suojaamaan kyseistä lasta ja haluaisivat näin ymmärrettävästi jatkossakin toimia. Heidän voi olla vaikea sietää oman lapsen ahdistuksen tunteita, minkä johdosta he toisinaan tukevat lapsen välttämiskäyttäytymistä (esimerkiksi sallivat lapsen jäädä pois koulusta tai kivoilta retkiltä tai matkoilta, jos lasta ahdistaa). Vanhemman olisikin kyettävä päivittämään oma käsityksensä lapsesta ja hänen tulevaisuudestaan sellaiseksi, että lapsen voi luottaa ja päästää myös vaikeisiin tilanteisiin. Esimerkiksi edellä mainittujen altistusharjoitusten aikana vanhemmilta vaaditaan paljon sitkeyttä ja rohkeutta, jotta he saavat kannustettua lastaan uudelleen ja uudelleen vaikeisiin tilanteisiin, joihin hän ei haluaisi mennä. Usein tämä vaatii aikuisilta ajattelutavan muutosta. Voinko luottaa, että lapseni on turvassa tuossa tilanteessa? Osaako ja pärjääkö hän? Mistä on hyötyä pitkällä tähtäimellä?

Samanaikaisesti vanhempien, joista toinen tai molemmat saattavat kärsiä ahdistusherkkyydestä itsekin, on tärkeä alkaa tukea lapsen mielikuvaa pärjäävyydestä ja elämän mielekkyydestä toimimalla itsekin arjessa rohkeasti. On mallinnettava käytännössä, mitä rohkeus on. Myös aikuinen voi ja hänen kannattaa siis harjoitella ahdistuksensietoa ja mennä epämukavuusalueelle lapsensa kannustamiseksi. Esimerkkeinä aikuinen voi kokeilla uutta harrastusta, mennä huvipuistossa vähän hurjempaan laitteeseen, käydä vihdoin sen ajokoulun tai vaikka uida avannossa ja näyttää siten lapselle, miten hyvä mieli omasta uskaltamisesta tulee.

Elämä nimittäin lopulta on varsin paljon epävarmuuden sietämistä. Niin ihanaa, niin kamalaa. Ja niin antoisaa. Tämän haluamme myös lastemme oppivan. Emme halua, että he käpertyvät ahdistuneina ja pelkokkaina sohvannurkkaan, josta heidän on yhä vaikeampi päästä pois. Emme halua, että vanhempina joudumme keilaamaan kaikki esteet ja ongelmat lapsemme tieltä vielä hänen ollessaan aikuinen. Vaan haluamme, että hän saa maistaa elämän eri puolia, kokeilla siipiään ja huomata, että nehän kantavat. Siinä on suurin lahja jokaiselle lapselle.

Lisää lukemista lasten ahdistuneisuusoireista ja niiden hoitamisesta löytyy täällä

Kuka lohduttaisi myöhään kypsyjää?

Tiedät varmasti niiden murrosikäisten poikien tuskan, jotka kipaisevat kasvupyrähdyksensä vasta noin 15-16-vuotiaasta eteenpäin? Hehän ovat pitkään pienimpiä luokassaan ja yläasteen alussa todella ahdistuneita siitä, että eivät vielä ole hujahtaneet pituutta niin kuin muut. He saattavat epäillä jopa, ettei murrosiän kasvua koskaan tulekaan. Tilanne on hyvin herkkä. Aikanaan koululääkärinä olisi monesti tehnyt mieli taputtaa heitä olkapäälle ja sanoa: “älä välitä. Kyllä se vielä iloksi muuttuu. Nyt olet ehkä pienikokoinen, mutta kasvat vain hiukan myöhemmin pituutta. Yläaste voi olla julma villi länsi – sen jälkeen sinulle kuitenkin koittaa loistava tulevaisuus!”

Myös psyykkiseen kasvuun pätee, että olemme hyvin eritahtisia.

Mitä se tarkoittaa? Ensinnäkin on ihan olemassa lapsia, jotka ovat sekä temperamentiltaan ns. helppoja että syntyneet sillä tavalla onnellisten tähtien alla, että heidän elämänsä on tasaista ja melko turvallista. Tällaisista lapsista huomaa (jos he eksyvät lastenpsykiatrin vastaanotolle), että he ovat psyykkisesti hyvin rakentuneita. Heillä on ikätasoiset taidot, vahvuudet ja vaikeudet.

Tämän ryhmän lisäksi on lapsia, jotka kiinnostavat minua ammatillisesti paljon edellisiä enemmän. He ovat olleet aina temperamentiltaan joko tulistuvia, negatiivisesti virittyneitä, ärtyviä tai muulla tavalla haastavia kasvatettavia. Heillä on ollut kehityksellisiä, neuropsykiatrisia tai muita vaikeuksia. He ovat usein olleet itkuisia, vain lyhyissä pätkissä nukkumaan kykeneviä vauvoja, joiden on saattanut olla vaikea asettua syömään. Heidän kanssaan vauvaikä on usein ollut vanhemmille intensiivistä ja uuvuttavaa yritystä löytää sopivat tavat auttaa lasta kukoistamaan.

He ovat myös usein niitä pienokaisia, jotka taaperoiässä heittäytyvät näyttävästi itkupotkuraivareihin tai saavat affektikohtauksia, koska ovat niin vahvasti jonkin tunteen vallassa. He eivät välttämättä pysty olemaan päiväkotiryhmässä ilman erityisiä tukitoimia. Pienetkin muutokset sekoittavat heidän arkensa totaalisesti moneksi päiväksi. He käyttäytyvät jännittyneinä tai hermostuneina raivokkaasti, pelokkaasti tai kummallisesti. He ovat usein ns. ilmapuntarilapsia, jotka osoittavat käytöksellään perheen tai muun kasvatusympäristön tunneilmaston. He saattavat tarvita lähes jatkuvan aikuisen ohjauksen ja tuen. Heidän voi olla vaikea erottaa todellinen ja kuviteltu ikätasoisesti. Pikkukoululaisina heidän on usein vaikea asettua koululaisen rooliin ja kyetä tehtävätyöskentelyyn ikätasoisella tavalla. He haluaisivat mieluiten leikkiä, haaveilla tai riehua…eivät paneutua vaikkapa kertotauluihin. Ja pulmat näkyvät myös kaverisuhteissa. Toisten huomioon ottaminen ei suju samalla tavoin kuin muilta. Riitoja ja ongelmia ilmenee.

Nämä lapset ovat psyykkisesti myöhään kypsyjiä.

Psyykkisen kypsymisen eritahtisuus ei tule useinkaan vanhemmille mieleen, kun he ihmettelevät, miksi naapurin ekaluokkalainen pystyy olemaan jo pari tuntia iltapäivisin yksin kotona, mutta oman lapsen yksinolo johtaa aina jonkinlaiseen katastrofiin, vaikkapa tavaroiden rikki menemiseen tai hölmöilyihin. Se ei välttämättä tule myöskään mieleen opettajalle, joka hämmentyy, kun 5.-6. lk lapsi on vielä paljon uppoutuneena leikin maailmassa, tai kun 1.-2. lk lapsi ei vaikuta olevan lainkaan kiinnostunut tehtävätyöskentelystä. Psyykkinen kypsyminen liittyy usein yllättävänkin paljon vireystilan säätelyn kehitykseen. Psyykkisesti kypsymätön lapsi saattaa erikoisissa tilanteissa vaikuttaa väsyneeltä, jopa nukahtaa, tai vaihtoehtoisesti hän on pienestäkin kuormituksesta täysin ylikierroksilla.

Mistä vanhempana voi tietää, onko oma lapsi psyykkisesti hitaasti kypsyvä?

Monet vanhemmat kuvaavat vastaanotolla lapsen toimintakykyä ongelmien kautta: mitä hän ei osaa, mihin hän ei pysty, tai mistä koko perhe kärsii. Usein on kuitenkin tarpeellista käsitellä lapsen tilannetta myös sitä kautta, mitä lapsi jo osaa. Vanhemmille tämä ulottuvuus voi olla kiinnostava, koska he kokevat usein, ettei heillä ole omien lasten lisäksi riittävästi vertailupohjaa jonkin taidon arvioimiseksi. Jokin lapsen toimintaan liittyvä ilmiö tai asia, joka omassa kodissa tuntuu normaalilta, voi olla ikätasoon nähden aika poikkeava, jos sitä vertailupohjaa saa.

Toimintakykyä voi mitata arkisen suoriutumisen kautta, esimerkiksi osaako lapsi ottaa itsenäisesti välipalaa kaapista, osaako hän ulkoilla yksin pihalla, osaako valita vaatteensa. Psyykkiseen toimintakyvyn arvioimiseen tarvitaan samanlaista konkreettista otetta. Seuraavassa on kysymyksiä, jotka voivat auttaa sinua selvittämään, onko lapsesi psyykkisesti hitaasti kypsyvää lajia. Lapsen toimintakyky on todennäköisesti ikätasoista, kun

  • Päiväkoti-ikäinen lapsi osaa tunnistaa joitakin tunteita (ilo, suru, viha, yllätys) ja kykenee toisinaan säätelemään itse tunteitaan (joskin yleensä hän tarvitsee vielä siihen aikuisen apua).
  • Päiväkoti-ikäinen, yli 3-vuotias lapsi alkaa ymmärtää, että kaikilla ihmisillä ei ole samat ajatukset, tavoitteet ja toiveet, vaan jokaisella on oma mieli.
  • Alakouluikäinen lapsi tunnistaa omia ja toisten tunteita. Hän pyrkii yhteistyöhön muiden lasten kanssa. Hän on kiinnostunut tehtävistä ja sääntöleikeistä.
  • Alakouluikäinen lapsi ei yleensä raivoa koulussa. Hän ei lyö toisia kotona tai koulussa. Hän ottaa ohjeita vastaan aikuisilta.
  • Alakouluikäinen kykenee puhumaan vanhemmilleen sekä hyvin että huonosti menneistä asioista ja ottamaan hiukan vastuuta (myöntämään oman osuutensa) oman elämänpiirin konflikteihin.
  • Alakouluikäinen lapsi alkaa tunnistaa toden ja keksityn eroa vähä vähältä. Alakouluikäinen lapsi ei usko kaikkien pelien ja leffojen olevan totta. Hän ei myöskään jatkuvasti uppoudu mielikuvitusmaailmaan.
  • Päiväkoti-ikäinen lapsi jaksaa keskittyä 10-15 min kerrallaan, eskarilainen 20-30 min ja 1-2 lk lapsi vähintään 30 min.
  • Alakouluikäinen lapsi kykenee toipumaan mahdollisesta mielipahasta kohtuullisessa ajassa, eikä pieni hermostuminen esimerkiksi aina pilaa koko iltaa.
  • Alakouluikäinen lapsi alkaa osata tunnistaa omia ajatuksiaan ja aikomuksiaan.
  • Alakouluikäinen lapsi osaa arvioida omia vahvuuksiaan ja tunnistaa myös joitakin asioita, joissa kaipaa harjoittelua.

Mitä jos oma lapsi on psyykkisesti hitaammin kypsyvä?

Aluksi: älä hätäile! Psyykkisesti hitaammin kypsyvä lapsi on tavallaan aivan samassa asemassa kuin lapsi, joka ei opi heti lukemaan tai jolle vaikkapa pyöräilyn tai hiihtämisen opettelu on työlästä. Eli lapsella voi olla tosi paljon vahvuuksia tällaisesta yksittäisestä kehityksen pulmasta huolimatta, ja harjoittelemalla ne hitaammin kehittyvät taidotkin kyllä edistyvät! Muun muassa ADHD-diagnoosin tai autismin kirjon diagnoosin saaville lapsille on tavallista, että tunnetaidot kehittyvät noin 1-2 vuotta viiveisesti. Loppujen lopuksi useimmat kuitenkin saavuttavat ihan samat taidot kuin muutkin. Painostus tai hermoilu ei auta tässä asiassa.

Toiseksi: varmista, että lapsen arki on mahdollisimman turvallista ja tuettua. Psyykkisesti hauras tai kehitykseltään kypsymätön lapsi hyötyy siitä, että hänen elämänsä on tasaista ja ennakoitavaa. Arjen rutiinit, nukkumaanmenoajat, ruokailut, yhteiset tekemiset, rutiinit ovat juuri näille lapsille hurjan tärkeitä. Samoin kaverit ja sopiva määrä mukavia harrastuksia. Erityisesti tukevan arjen merkitys korostuu lapsilla, jotka kokevat psyykkisesti sietämättömän kokemuksen eli trauman tai traumoja. Tukeva arki on mielestäni kaiken psyykkisen kypsymisen pohja – ilman sitä ei voi tapahtua riittävästi kehitystä tunnetaidoissa ja psyykkisen jäsentymisen tasolla. Ihmisen tarvitsee kokea turvallisuuden tunnetta kyetäkseen virittymään oppimaan.

Kolmanneksi: käytä tällaisen kypsymättömän lapsen kanssa usein vanhemmuuden myönteisiä keinoja, joita käyttäisit hieman pienemmän lapsen kanssa. Esimerkiksi jos isommallakin lapsella on mielipahaa, tarjoa herkästi syliä ja lohtua kuten pikkulapselle. Pyri olemaan erityisen kannustava ja huomaa pienetkin onnistumiset. Hymyile, näytä peukkua ja halaa. Yhteinen ilo on tärkeää. Erityisesti kouluikäisen kanssa kiinnitä huomiota niihin asioihin, joita lapsi on vaikkapa vuoden aikana oppinut. Älä vaadi liikaa itseohjautuvuutta ja yksin pärjäämistä – nämä lapset saattavat ahdistua helposti tai mennä tolaltaan yllättävän pienistä jutuista. Pyri kuitenkin tukemaan ikätasoisuutta sillä ajatuksella, että haluat lapsen omaksuvan aikuisuuteen mennessä tietyt taidot. Yksi askel kerrallaan, pieniä askelia arjen asioissa. Jos tarvitset, pyydä apua neuvolasta, perheneuvolasta tai kouluterveydenhuollon piiristä. Esimerkiksi toimintaterapeutit auttavat paljon näissä asioissa.

Neljänneksi: anna lapsellesi aikaa kehittyä! Tiedän, että voi tuntua siltä, että maailmassa, jossa viisivuotiaan kiinalaisrumpalin soitto YouTubessa saavuttaa miljoonia katsojia ja jossa kymmenvuotiaat kilpailevat urheilun arvokisoissa, oma hitaammin kypsyvä lapsi olisi jotenkin altavastaaja. Mutta todellisuudessa hän ei ole sitä. Hän voi päinvastoin tietyllä tavalla saavuttaa enemmän kuin ikätoverinsa. Hän voi riittävän turvallisissa oloissa kasvaessaan kehittää jopa poikkeuksellisen hyvät tunnetaidot – varmasti osittain siksi, koska hän ja hänen perheensä joutuu työstämään näitä asioita enemmän kuin muut. Psyykkisesti hitaammin kypsyvä lapsi saattaa myös esimerkiksi leikkiä pidempään, mikä on aivojen kehityksen ja toiminnan kannalta etu. Hän on usein persoonaltaan luova ja avarakatseinen. Ajatusmaailmaltaan hän on usein vahvoilla, koska kykenee miettimään asioita “out of the box”. Esimerkiksi Einsteinilla oli tunnetusti huomattavia vaikeuksia elämänsä alkutaipaleella erityisesti koulussa. Kuitenkin hän keksi aikuisena tärkeimpiä fysiikan prinsiippejä.

Viidenneksi eli viimeiseksi: ole ylpeä omanlaisesta lapsestasi. Taipale, jolla kuljet, on maratonjuoksu. Aluksi voi tuntua, että muut rynnistävät ohi, mutta jossain vaiheessa on sinun lapsesi vuoro ottaa toisia kiinni ja kenties mennä jopa muista ohi. Siihen asti pidä toivoa yllä, näe vaivaa lapsesi eteen ja pidä huolta omasta jaksamisestasi. Lapsesi tarvitsee sinua tuekseen.

Kun et tiedä mitä tehdä, istu tunteesi kanssa

Viime aikoina olen miettinyt kovasti meidän ihmisten suhdetta tunteisiin. Olen luennoinut jo todella monta kertaa tunnesäätelystä eri puolella Suomea, erityisesti kirjoitettuamme kirjan lapsen aggressiokasvatuksesta. Luennoissani olen usein aluksi puhunut lapsen tunnesäätelyn kehityksestä, sen mahdollisista pulmakohdista ja sen jälkeen keinoista, joilla voimme auttaa lasta säätelemään tunteitaan. Olen jaotellut keinot puheessani tyypillisesti behavioraalisiin (eli käyttäytymisen muokkaamiseen), mielensisäisiin ja kehollisiin ja käynyt niitä läpi aika konkreettisella tasollakin.

Mutta entä kun keinot eivät toimi? Entä kun lapsi raivoaa siitä huolimatta, että olet jo kymmeniä kertoja nimennyt hänen tunteensa kiukuksi? Entä kun teini itkee tai ragee, vaikka olet pyytänyt häntä harjoittelemaan syvähengitystä ja kuuntelemaan mieluisaa musiikkia rauhoittuakseen? Entä kun aikuiselta lentävät sittenkin sekä ärräpäät että lautaset, vaikka hän voisikin käyttää hermostumisenergiansa vaikkapa halkojen hakkaamiseen tai korttelin ympäri juoksemiseen? Entä kun kaikki keinot on kokeiltu, ja olet jo ihan puhki, etkä jaksa yhtään enempää tunnetta?

Tunteiden sietäminen on toisinaan vaikeaa

Yksi tärkeimmistä oivalluksistani psykoterapeuttiopintojen aikana oli se, miten tärkeää on ylipäätään vain sietää tunteita. Ei siis muuttaa niitä. Tai estää niitä. Tai parantaa niitä. Vaan ylipäätään sietää niitä: olla niiden kanssa ja tutkia niitä rauhassa.

Useimmat ihmiset tekevät nimittäin todella monia erilaisia asioita ja toimenpiteitä välttääkseen epämiellyttäviä tunteita. He saattavat esimerkiksi käyttää yönsä murehtimiseen nukkumisen sijaan. Murehtiminen on loistava keino paeta tunteita: ajatukset upottavat ahdistuksen jonnekin syvälle tavoittamattomiin. Jäljelle jää vain rasittava ajatusmylly, joka kyllä pitää hereillä, mutta enää niin pahalta ei tunnu!

Ihmiset saattavat juoda alkoholia mieluummin kuin tuntea epämukavia tunteita. He saattavat raivota mieluumin kuin tuntea surua tai uppoutua puhelimeen mieluummin kuin olla turhautuneita. He saattavat tehdä liikaa töitä, syödä liikaa tai nälkiintyä, urheilla maanisesti tai jättää olematta yhteydessä johon kuhun ihan vain välttääkseen sen tunteen tai ne tunteet, joita joku tilanne tai ihminen herättää.

Ihmiset voivat myös käyttää monia keinoja “työstääkseen tunteitaan”, kun samalla todellisuudessa pyritään vain pääsemään niistä mahdollisimman nopeasti eroon. Saatamme ylianalysoida tunteita etsien niille pikaista pakoreittiä. Yritämme pakottaa itsemme tai lapsemme tekemään rentoutusharjoituksia, puristella stressilelua tai toistella mantraa, kun mikä tahansa tunne pilkahtaa esiin. Tai saatamme jopa syyllistää itseämme tai lapsiamme esille nousevista tunteista, koska niitä on niin vaikea sietää. Kaikillahan olisi paljon mukavampi, jos vain ajateltaisiin myönteisesti, vaiettaisiin ja hymyiltäisiin…

Kun käytämme jotain mainitsemistani tavoista toimia (ja toki niitä on paljon muitakin), emme tosiasiallisesti istu tunteen kanssa. Emme vain ole tuntien kehoaravistelevaa vihaa, pettymystä, surua, kateutta, kauhua, pelkoa tai inhoa (tai yhtä hyvin onnea, rakkautta, iloa). Päinvastoin. Joskus tuntuu siltä, ikään kuin meillä olisi pakonomainen tarve olla tuntematta mitään. Ja tällainen pakkohan siirtyy kätevästi eteenpäin sukupolvelta toiselle.

Tunteet ovat tärkeää informaatiota

Tunteiden idea ei ole, että niistä pitää päästä eroon, vaan ne ovat tarpeellinen tiedon lähde. Moni tärkeä päätös on tehty osin tunteisiin (“gut feeling”) luottaen. Moni tärkeä havainto on perustunut ehkä jopa enemmän tunteisiin kuin loogiseen päättelyyn. Tunteet ovat viittoja, joita seuraamalla päästään todenmukaisemman tiedon lähteille kuin pelkästään järjen voimin. Ja väitän, että ylipäätään elämän mielekkyys perustuu pitkälti siihen, että se tuntuu joltain. Emme vain siis ole. Vaan myös tunnemme olevamme.

Vaikka intuitioon ei pidä aina luottaa sokeasti, tunteet kertovat todellisuudesta toisinaan sellaistakin, mitä ei sanota ääneen tai mitä jopa yritetään tietoisesti häivyttää. Siksi tunteen ja ns. selitetyn todellisuuden välinen ero voi tuntua hyvin ristiriitaiselta ja vaikealta. Jopa niin, että tällaisessa tilanteessa ihminen pyrkii tukahduttamaan tai vaimentamaan oikeutetun tai oikeaan viittaavan tunteensa, jotta tilanne muuttuisi sopusointuisemmaksi. Kustannuksena kuitenkin on huono vointi, joka liittyy puuttuvaan yhteyteen omien tunteiden kanssa. Toimivampi ratkaisu voisikin olla tunteiden hyväksyminen sellaisena kuin ne ovat, ilman tarvetta muuttaa niitä suuntaan tai toiseen.

Toisaalta tunteista ei tarvitse myöskään jatkuvasti jauhaa eikä niihin tarvitse keskittyä 24/7. Harva meistä puhuu jatkuvasti niistäkään virikkeistä, joita näkee, kuulee tai haistaa. Me otamme tällaiset ärsykkeet yksinkertaisesti informaationa. Tunteiden osalta toimimme jostain syystä toisin. Vaikka ne ovat juuri sitä samaa – informaatiota – olemme hämillämmr. Haluamme heti eroon tunteen tuottamasta epämukavuudesta. Tai emme lainkaan luota siihen, mitä tunne kertoo. Monella aikuisella menee puolet elämästä sen harjoitteluun, että alkaa kuunnella omia tunteitaan ja toiveitaan.

Neuvo: istu tunteen kanssa niin pitkään kuin tarvitsee

Hiljattain näin meemin. Siinä sanottiin näin: “The human body is 90 % water. So we are basically just cucumbers with anxiety.” Aluksi nauratti, mutta pian tajusin tässä olevan totta toinen puoli: ihmisluontoon vain yksinkertaisesti kuuluu, että tuntuu joltakin. Ahdistus, ajoittainen suru tai jopa lievä alakulo ovat osa jokaisen ihmisen elämää jollain tavalla. Siksi niitä ei tarvitse pelätä, ja siksi ne eivät myöskään tarkoita, että niitä kokeva on hullu tai välttämättä osoita, että missään olisi mitään isompaa vikaa.

Siksi seuraavalla kerralla, kun sinusta tuntuu epämukavalta – olet sitten ahdistunut, surullinen tai vihainen – tee jotain toisin. Nimittäin älä välttele. Älä yritä muuttaa mitään. Älä käytä mitään keinoa äläkä analysoi.

Istu sen sijaan alas ja anna tunteen vallata sinut täysin. Osaatko kertoa, mikä tunne se on? Tarkkaile, miten korkealle tunteen aalto tällä kertaa nousee. Kuinka pitkään tunteen huippu kestää? Onko se heikko, keskivoimakas, voimakas vai sietämättömän voimakas? Tuntuuko muita tunteita samanaikaisesti? Nouseeko niistä erilaisia aaltoja? Mitä tapahtuu, kun tunteiden aallot kohtaavat toisensa?

Lisäksi: miltä kehossasi tuntuu? Kiertääkö veri eri tavalla? Tunnetko kireyttä, painetta tai muutoksia jossain kehossasi? Tarkkaile myös ajatuksiasi kuin laivoja merellä, kuin pilviä taivaalla tai kuin ukkosen jyrähdyksiä. Mitä mielessäsi tapahtuu? Mistä mielesi täyttyy? Mikä on kamalinta? Mikä on hienointa?

Ole vain näin hetki. Tulet huomaamaan, että jo yllättävän pian, vain muutaman minuutin kuluttua, sinulla on jo hiukan erilainen olo. Kaikki tunteet, niin voimakkaita kuin ne ovatkin, ovat vain hetkellisiä. Ihmiskeho on mestari siirtymään tunteissa ja kokemuksissa seuraaviin, vaikka edellinen olisi voimakaskin elämys.

Ja samalla tavalla sitten, kun lapsesi, puolisosi tai työkaverisi on täynnä tunnetta, kokeile joskus seuraavaa: älä yritä sittenkään muuttaa mitään. Jätä keinot sikseen. Kokeile sen sijaan keskittymistä vain olemaan tämän toisen ihmisen kanssa. Jaa pieni tunteentäyteinen hetki hänen elämästään. Ihmiset eivät mene rikki tunteista, joten sinun ei tarvitse toimia eikä ratkaista mitään. Voit keskittyä olemaan läsnä. Joskus voi tuntua hyvältä sanoa jotain myötätuntoista tai koskettaa tunteen vallassa olevaa lempeästi, mutta useimmat ihmiset tarvitsevat tunnepitoisina hetkinä oikeastaan ainoastaan toisen ihmisen läsnäolon. Ja mikä mystisintä, se usein riittää. Samalla kun istumme epämiellyttävän tunteen kanssa, sen voima alkaa heikentyä. Ja sitten elämä jatkuu.

Köyhyys ja lasten mielenterveys – minkälainen yhteys näillä on?

Juuri nyt monia tässä maassa huolestuttaa. Koronapandemia on vienyt elannon suurelta joukolta ihmisiä, jotka ovat aiemmin olleet tukevasti työelämässä joko palkansaajina tai yrittäjinä. Pandemian yltymiseen liittyvät rajoitukset johtivat jo 2020 keväällä siihen, että monen tulonlähteet yksinkertaisesti hävisivät yhdessä yössä.

Vaikutukset globaalisti ovat hämmentävässä mittaluokassa. Esimerkiksi USA:ssa, jossa yhteiskunnan yleisiä tukiverkkoja on niukasti, koronan vuoksi työttömäksi on jäänyt miljoonia. Tähän liittyen arviolta 24 miljoonaa henkeä eli 11 % USA:n aikuisväestöstä onkin kärsinyt riittävän ruuan puutteesta nyt tammi-helmikuun 2021 aikana “joskus” tai “usein” (lähde: tässä). Verrattuna vuoteen 2019, riittävän ruuan puutteesta kärsivien määrä on melkein kolminkertaistunut, mikä on häkellyttävää.

Myös Suomessa köyhyys on lähtenyt selvään kasvuun. Työ- ja elinkeinoministeriön kuukausittain julkaisemassa viimeisimmässä Työllisyyskatsauksessa joulukuulta 2020 todetaan näin: “Työ-­ ja elinkeinotoimistoissa oli joulukuun lopussa yhteensä 357 400 työtöntä työnhakijaa. Se on 99 700 enemmän kuin vuotta aikaisemmin. —Työttömien työnhakijoiden osuus työvoimasta oli 13,6 prosenttia, eli 3,8 prosenttiyksikköä korkeampi kuin vuosi sitten.” (lähde: Työllisyyskatsaus, joulukuu 2020)

Mitä tekemistä työttömyydellä ja köyhyydellä on lastenpsykiatrian kanssa?

Olen jo aiemmin usein kirjoittanut siitä, miten lastenpsykiatria on melko vähän perinteistä lääketiedettä ja sen sijaan runsaasti sekoitus psykologiaa, sosiaalityötä, sosiologiaa ja muitakin yhteiskuntatieteitä. Mielenterveys käsitteenä – niin mielellään kuin ajattelisimmekin sen sektorimaisena, muusta elämästä irrallisena yksikkönä – rakentuu todellisuudessa ympäristön ml. perheen ja yhteiskunnallisen tilanteen kontekstiin. Mielenterveyttä ei siis voi oikeastaan erottaa siitä, mitä perheessä, yhteisössä ja maailmassa on meneillään, koska ihmisinä emme ole irti näistä vaikutteista, ovat ne sitten kannaltamme myönteisiä tai kielteisiä. Näin ollen on loogista, että aikuisten työttömyys, köyhyys ja muutkin ongelmat, kuten mielenterveys, heijastuvat suoraan lapsiin. Köyhyyden ja huono-osaisuuden merkityksestä lasten mielenterveyteen tiedetään tutkimusten perusteella jo paljon. Kielteisten vaikutusten on havaittu yltävän niin lasten tunne- ja käytösoireisiin kuin päihdeongelmiin ja itsetuhoisuuteenkin.

Eräs klassinen esimerkki köyhyyden vaikutuksista lasten mielenterveyteen on USA:n alkuperäisreservaatissa tehty naturalistinen tutkimus vuodelta 2003, johon olen ennenkin viitannut. Kyseisessä tutkimuksessa 1420 maaseudulle asuvalle lapselle tehtiin vuosittainen psykiatrinen arvio vuosina 1993-2000. Noin neljännes näistä lapsista edusti etnisesti Amerikan alkuperäisväestöä, loput olivat etnisesti kaukaasialaisia. Tutkimuksen puolessa välissä alueelle tuli kasino, joka alkoi maksaa alueen alkuperäisväestölle nousevaa rahallista korvausta. Korvauksen ansiosta 14 % tutkimukseen osallistuneista perheistä nousi pois köyhyydestä tutkimuksen aikana. Kyseisten perheiden lasten käytöshäiriöiden määrä väheni merkittävästi. Sen sijaan köyhinä pysyvien perheiden lasten lastenpsykiatrisen häiriön (masennus, ahdistus tai käytöshäiriö) riski pysyi selvästi korkeampana kuin ei-köyhien ja ex-köyhien perheiden lasten (lähde ja artikkeli luettavissa täältä). Käytöshäiriöiden vähenemistä selitti mediaattorina taloudellisten resurssien mahdollistama parempi lasten valvonta aikuisten taholta. Käytöshäiriöistähän siis tiedetään, että ne liittyvät usein paitsi perheen vuorovaikutusilmapiiriin, myös puutteelliseen lasten valvontaan (vrt. 8-vuotias skeittaa ulkona klo 21 asti, koska vanhempi/vanhemmat ovat työvuorossa).

Tutkimusten mukaan lapseen kohdistuva henkinen, fyysinen, seksuaalinen tai muunlainen väkivalta, laiminlyömiset ja muu kaltoinkohtelu vaikuttavat lapsen kehitykseen erittäin vahvan kielteisesti. Aivotutkimuksista tiedetään, että henkinen väkivalta vaikuttaa kehittyviin aivoihin aivan yhtä perustavanlaatuisesti kuin fyysinenkin. Väkivallan ja laiminlyöntien ennaltaehkäisemisen kannalta on tärkeä ymmärtää tällaisen toiminnan ja köyhyyden välinen suhde. Köyhyys lisää kaltoinkohtelevan ja laiminlyövän vanhemmuuden todennäköisyyttä, ja toisaalta kaltoinkohteleva ja laiminlyövä vanhemmuus aiheuttaa puolestaan mielenterveyden ongelmia. Köyhyyden vanhemmuutta haastavat vaikutukset liittyvät ilmeisesti ainakin stressiin ja sosiaaliseen deprivaatioon. Jo aiemmista taloudellisista lamavaiheista tiedetään, että niiden aikana lapsiin kohdistuva sekä perheväkivalta ja päihteiden väärinkäyttö lisääntyvät. Esimerkiksi “Great Recessionin” aikana USA:ssa 2007-2010 lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan liittyvien päävammojen määrä kaksinkertaistui! (lähde: tässä) Valitettavasti nykyinen koronan aiheuttama tilanne tuskin mitenkään poikkeaa näistä aiemmista tutkimuksista. Nyt jo on tiedossa, että lastensuojeluilmoitusten määrä on kasvanut Suomessakin (lähde: täällä)

Jos tilillä on 5 euroa, jolla pitäisi saada hankittua viikon ruuat, se on jo itsessään aikuiselle erittäin stressaava tilanne. Jos tilanteeseen liittyy lapsia tarpeineen (läksyt, harrastukset, pieneksi jääneet vaatteet, kiukuttelut, lasten joutuminen ongelmiin mm näpistely), mahdollisesti työnhakua tai etuuksiin liittyvää byrokratiaa, ulkopuolisuuden, häpeän ja osattomuuden kokemusta sekä kenties vieläpä ihmissuhdeongelmia, on ymmärrettävää, että kokonaisuus vaikuttaa niin vanhemman kuin lapsenkin mielenterveyteen! Ja tilanne vaikuttaa itse asiassa myös lapsen fyysiseen terveydentilaan. On ollut jo pitkään tiedossa, että sosioekonomisesti huono-osaisilla ihmisillä on enemmän fyysisiä sairauksia ja niihin liittyvää hoidon tarvetta. Mutta sydäntäsärkevää kyllä, lisäksi vaikkapa syöpähoitojen teho lapsen syöpään on parempi, jos lapsen perhe on sosioekonomisesti hyväosainen (katso uutinen täältä).

Köyhyyden vaikutusten minimoiminen tukee lasten mielenterveyttä

Koronan ja myös kaiken olemassa olevan tutkimustiedon johdosta olisi ajankohtaista pohtia, miten yhteiskunta voi kehittyä lievittääkseen köyhyyttä ja siihen liittyviä psykososiaalisia ongelmia. En ole sosiologi enkä poliitikko, joten otan tähän kantaa vain lastenpsykiatrian ammattilaisena. Mutta seuraavia nostaisin esille tärkeinä asioina:

  1. Ymmärretään, että köyhyys voisi koskea ketä tahansa, ja kuka tahansa voi huonolla tuurilla joutua turvaverkkojen ulkopuolelle. Puhutaan köyhyydestä ymmärtäväisesti ja häpeää sekä stigmaa lievittäen. Toivoisin myös medioiden jatkavan köyhyydestä kirjoittamista siten, että huono-osaisuuden kokemus välittyisi myös niille, joita asia ei muuten koske ja joilla rahaa riittää.
  2. Katsotaan, että kunnassa on neuvolaikäisten vakituinen terveydenhoitaja/jia, joka on matalan kynnyksen linkki odottaviin ja vauvaperheisiin. Hänen kauttaan perheillä syntyy luontevasti kontakteja sosiaalipalveluihin ja muihin tukiverkostoihin. Mikä tärkeämpää, hänen keskustelutuellaan, kotikäynneillään ja avullaan voidaan luoda hyväksyvän ja lämpimän psykososiaalisen tuen ilmapiiri, jolla on tutkimusten mukaan merkitystä erityisesti vähäosaisten äitien elämässä. Ja tämä taas säästää yhteiskunnalta pitkällä tähtäimellä aivan älyttömän paljon rahaa ja perheiltä kärsimystä (lähde: neuvolaa vastaavasta Nurse Family Partnership- ohjelmasta lasketut estimoidut säästöt vuoteen 2031 mennessä täältä).
  3. Hommataan kuntiin perhetyöntekijöitä, jotka saavat riittävän koulutuksen tarjotakseen perheille matalalla kynnyksellä paitsi maksutonta kotiapua ja lastenhoitoapua, myös luontevasti valmennusta myönteisten kasvatuskäytäntöjen haltuunottoon (ml. palkitseminen, kehuminen, väkivallattomat kasvatuskeinot). Perhetyöntekijän työ on vaativaa, joten heille soisin mielellään työssä jaksamista ja ammatillista kehittymistä tukevan työnohjauksen (samoin neuvolan terkkareille muuten!).
  4. Mahdollistetaan kunnassa nuorisotyön toteutuminen mahdollisimman monella tavalla nuorten saataville, myös iltatyönä. Nuorisotilat on pidettävä auki yömyöhään! Ne ovat niitä harvinaisia päihteettömiä kodinulkopuolisia tiloja, jonne nuoret voivat hakeutua mukavan tekemisen ja turvallisten aikuisten pariin.
  5. Huolehditaan siitä, että yhteiskunnassa on riittävän monia ja riittävän hyvin palkattuja sosiaalityöntekijöitä, joilla ei ole liikaa asiakkaita vastuullaan – jotta he ehtivät selvittää omien asiakkaidensa tilanteet perusteellisesti. Erityisen hyvän avun toivoisin kohdistuvan niille lapsille, jotka on sijoitettu kodin ulkopuolelle sekä heidän perheilleen, sekä toisaalta sijaishuollosta itsenäistyville nuorille (ns. jälkihuolto).
  6. Huolehditaan siitä, että sijaisperheet saavat kaiken mahdollisen tuen ja avun, joka on saatavilla. He tekevät tärkeää työtä sellaisten lasten kasvattajina, joilla mielenterveyden riskit ovat tavallista suuremmat. Huolehditaan lastenkotien riittävästä resursoinnista. Huolehditaan siitä, että lait ja ohjeet mahdollistavat niin lasten rajaamisen väkivallattomasti kuin myös sekä aikuisten että lasten turvallisuuden lastenkodeissa.
  7. Tarjotaan vähätuloisten perheiden alle kouluikäisille lapsille riittävän helposti paikka maksuttomaan varhaiskasvatukseen > psykososiaalisen deprivaation ennaltaehkäisy mahdollistuu ja usein myös perheiden jaksaminen paranee. Kehitysviiveiden huomioiminen ja niiden lievittäminen tapahtuu lisäksi tehokkaasti varhaiskasvatuksen kontekstissa.
  8. Pidetään huolta, että lapsiperheiden taloudelliset tuet pysyvät kohtuullisina ja niitä korjataan indeksien mukaisesti. Tämä tarkoittaa siis vanhempainpäivärahaa, hoitorahaa ja kaikkia niitä rahallisia tukia, jotka mahdollistavat vähätuloisten perheiden kohtuullisen elämän. Esimerkiksi rahallinen tuki vähävaraisille perheille lasten harrastusmaksuihin on usein välttämätön. Mitä tulee kuntoutuksiin, esimerkiksi Kelan vaatima vuosittainen 300 e omavastuu taksikyytien osalta kuntoutukseen ja takaisin kotiin on kestämättömän suuri useimmille perheille. Jos tuota rahaa ei onnistuta raapimaan kasaan, monen lapsen kuntoutus estyy (esimerkiksi neuropsykologinen lukikuntoutus toisella paikkakunnalla). Mielestäni lasten kuntoutusten osalta koko 300 euron omavastuu tulisi poistaa.
  9. Huolehditaan siitä, että oppilashuolto toteutuu kunnissa asetusten mukaan. Oppilashuollon palvelut varmistavat kaikkien, myös huono-osaisten lasten tarpeiden kohtaamisen matalalla kynnyksellä koulussa. Esimerkiksi em. neuropsykologinen tai muu kuntoutus järjestyy oppimisvaikeuksiin usein juuri oppilashuollon aloitteesta. Tämä on upea ja Suomessa erityisen hyvin mietitty toimintamuoto. Myös matalan kynnyksen psykologipalvelut ovat saatavissa lapsille ja nuorille oppilashuollon kautta. Psykologiresurssia on kuitenkin yleensä aivan liian niukasti. Sen on järjestyttävä kunnissa niin, että lasten kognitiivisen taitotason kartoittaminen mahdollistuu joustavasti, mieluiten puolen vuoden sisällä ammattilaisten pyynnöstä. Tällä on suuri merkitys niin oppimisvaikeuksien kuin myös lastenpsykiatrisen hoidon kannalta.
  10. Tarjotaan lapsille maksutonta tai erittäin edullista harrastustoimintaa koulupäivän oheen. Esimerkiksi Tampereella on “Harrastava iltapäivä”-toiminta, jonka ansiosta tarjolla on todella monenlaista mukavaa harrastusmahdollisuutta shakkikerhosta ja kokkikerhosta urheiluun kouluikäisille. Tämä mahdollistaa koululaisille turvalliset iltapäivät ja virkistävää tekemistä.
  11. Ollaan vanhempina tietoisia siitä, että kaikilla ei ole iltaisin tai iltapäivisin lämmintä ruokaa tarjolla, ja pyritään tarjoamaan omien lasten kyläileville kavereille mahdollisuus aterioida kyläpaikassa. Ilman kyselyitä. Pidän myös erinomaisena ideana, että kouluista myydään edullisesti ylijäänyttä kouluruokaa kuntalaisten tarpeisiin.
  12. Huolehditaan tarvittaessa verotuksen avulla, että hedelmät ja vihannekset sekä täysjyvätuotteet ovat kaikkien saatavilla. Huolehditaan siitä, että vähävaraisille perheille tarkoitettuihin ruokapaketteihin saadaan näitä terveellisiä elintarvikkeita.
  13. Annetaan kouluissa lapsille mahdollisuus aamupalaan koulun tarjoamana ainakin maanantaiaamuisin. On yleisesti opettajien kokemus, että osa lapsista ei saa riittävästi syödäkseen viikonloppuisin. Mikä varmasti hyvätuloisten on vaikea uskoa.
  14. Katsotaan kotiemme pihoissa ympärillemme – liikkuuko siellä lapsia omituisiin aikoihin? Miksi? Kysellään tuttujenm lasten kuulumiset ja puututaan pihoilla ja puistoissa mahdolliseen kiusaamiseen. Ollaan turvallisia aikuisia, joihin voi tarvittaessa tukeutua.
  15. Annetaan hyväkuntoisia leluja ja vaatteita kierrätykseen esimerkiksi yhdistysten kautta, jotka jakavat niitä maksutta tarvitseville lapsiperheille. Samaa reittiä esimerkiksi Hope ry:n kautta voi lahjoittaa lapsille ja nuorille (uusia) lahjoja vaikkapa jouluna. Joillekin lapsille yhdistysten kautta saadut lahjat ovat ainoita, jotka he saavat.
  16. Pyritään hienotunteisesti mahdollistamaan koulun retket muilla tavoin kuin vanhempia kuormittamalla. Vanhempainyhdistykset voivat hankkia rahaa esim. järjestämällä lastenjuhlia ja jakaa sitä luokkiin virkistystoimintaa varten. Vanhempainyhdistykset voivat myös hankkia lainattavia harrastusvälineitä koulun lasten käyttöön vapaa-aikaakin ajatellen. Esimerkiksi suksia ja luistimia tarvittaisiin nytkin.
  17. Huolehditaan, että lasten synttärikutsuilla lahjoihin ei liity ns. kilpavarustelua. Vanhemmat voivat halutessaan sopia summan, joka on ok käyttää lahjoihin. Tai kutsussa voi ilmoittaa, ettei lahja ole välttämätön.
  18. Pyritään tarjoamaan myös aikuisten harrastustoimintaan maksuttomia vaihtoehtoja. Toivoisin erityisesti yritysten tekevän yhteisvastuullista hyvää tässä asiassa: esimerkiksi aikuisten mielenterveyspalveluissa olisi usein liikunta- ja muita ryhmiä, joihin kaivattaisiin kipeästi sponsoria. Kävelylenkkien sijaan esimerkiksi uimahallireissu tai keilaus on jo vaihtelua monelle, mutta julkisin varoin näitä ei välttämättä saada järjestettyä. Lisäksi kirjastojen tulisi olla mahdollisimman pitkään auki, koska ne ovat matalan kynnyksen paikkoja, joissa on sekä mahdollisuus lukea että osallistua esimerkiksi luentoihin ja muihin tilaisuuksiin.
  19. Tervehditään ihmisiä kohteliaasti ja ollaan perusystävällisiä toisillemme siitä riippumatta, miltä ihminen näyttää ja kuinka varoissaan hän on. Inhimillinen ja ystävällinen kohtelu auttaa säilyttämään tunteen yhtäläisestä ihmisarvosta.
  20. Autetaan kaveria ja naapuria hädässä. On sitten kyse kaupassakäymisen avusta tai jostain muusta pienestä hyvänteosta, voimme tukea toisiamme moni tavoin ilmankin rahaa.
  21. Edit/täydennys listaan Twitter-kommentin perusteella: Yhteisöllisyyden ja vertaistuen vahvistamisella olisi paljon annettavaa ihmisille. Näkisin, että erityisesti mielenterveys- ja päihde- ja vaikkapa peliriippuvuusasioissa näistä kärsivien on tärkeä saada keskustella sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat kokeneet jotain samankaltaista ja toipuneet (esim kokemusasiantuntijat, ryhmät). Yhteisöllisyyttä koskien resilienssitutkimuksista tiedetään, että kokemus kuulumisesta johonkin ryhmään tai joukkoon on vahvasti myönteinen tekijä elämässä. Samoin mahdollisuus auttaa muita vahvistaa myös auttajan resilienssiä.

Vaikka lista on pitkä, siitä jäi varmasti puuttumaan paljonkin, ja myös tärkeitä asioita. Syynä on, että tein tämän tekstin päivystyksen jälkeisen päivän “koomassa”. Voit mieluusti täydentää listaani kommentoimalla kommenttikenttään, ja muokkaan tätä postausta vastaavasti. Köyhyyden vaikutusten ehkäisy on yhteinen asia!

Ajatusvääristymät – ja miksi lapsen tai nuoren vanhempaa pitäisi kiinnostaa

Viime aikoina on puhuttu paljon siitä, että lapset ja nuoret – ja mikseivät aikuisetkin – ovat kovilla koronarajoitusten vuoksi. Lasten ja nuorten on eri asiantuntijoiden puheenvuoroissa korostettu tarvitsevan mahdollisimman tukevaa arkea ( kuuntele aiheesta lisää täältä), johon kuuluu lähiopetuksena toteutuva koulu ja harrastukset. Pelätään, ja on varmasti hyvin todennäköistä, että kontaktirajoitusten vuoksi osa lasten ja nuorten avuntarpeesta jää pimentoon. Mutta. Tilanne on kauhean monimutkainen. Sairaaloissa on nytkin huomattava määrä koronapotilaita, ja tartuntaryppäitä tulee ilmi koko ajan. Haastavuuden lisäkerrointa syntyy virusmuunnoksista, jotka tartuttavat nopeammin ja tehokkaammin. Niinpä välttämättä varsinaista yhteiskunnan avautumista ei heti ole tiedossa.

Jos on nyt siis tällä hetkellä hyväksyttävä se asia, että koronan vaikutukset arkeen jatkuu, miten voisi tukea lasta tai nuorta silloin, kun hän vaikuttaa kärsivän tilanteen seurauksista?

Ajatuksista iloa ja hyvää mieltä

Kognitiivinen psykoterapia tutkii ihmisten mielen maailmaa ja on erityisen kiinnostunut siitä, miten ihminen ajattelee. Kognitiivisen psykoterapian viitekehyksen mukaan voimme jäsentää ihmisen kokemusmaailman seuraaviin osa-alueisiin: tunteet, ajatukset, kehollinen kokemus ja toiminta/käytös. Esimerkiksi kun vaikkapa vapaa-ajan suunnitelmani menee pieleen (tilanne), minua harmittaa (tunne), ajattelen “miksi piti näinkin käydä” (ajatus), kehossani tuntuu mahassa kihelmöintiä (keho), ja toimintanani menen murjottamaan tai vaikkapa sporttaamaan harmini pois (toiminta/käytös).

Kognitiivinen psykoterapia tai kognitiivinen käyttäytymisterapia (eng. Cognitive Behavioral Therapy, CBT) ovat nykytiedon mukaan erityisen hyviä hoitomuotoja niin lasten, nuorten kuin aikuisten masennus- ja ahdistuneisuusongelmiin. Ko. terapiat ovat usein verrattain lyhyitä eivätkä välttämättä vaadi vuosien sitoutumista puolin tai toisin. Esimerkiksi jo puolen vuoden terapia tai lyhyempi, kymmenen kerran hoito voi riittää, kun se fokusoidaan oikein. Itse tein psykoterapeuttiiopinnäytetyöni yhden kerran psykoterapiasta (voit katsoa yhden kerran psykoterapian esittelyvideon täältä). CBT:n sovelluksia on siis monenlaisia.

Mitä tekemistä CBT:llä on nykyisen koronatilanteen kanssa? Paljonkin. Nimittäin elämässähän tulee aina eteen vastoinkäymisiä. Vaikeuksia ja vastoinkäymisiä on olemassa laidasta laitaan, vaikkapa yksinäisyys, rahattomuus, sairastuminen, ihmissuhdeongelmat – tai korona lieveilmiöineen. Mutta toisin kuin usein ajatellaan, ihmisen hyvinvoinnin kannalta vastoinkäyminen sinänsä yleensä ei ole suurin ongelma vaan se, mitä ajattelemme näistä vastoinkäymisistämme. Ajatukset vaikuttavat olennaisesti niin tunteisiin kuin mielialaamme.

Otetaan lyhyt esimerkki. Kuvitellaan koululainen, joka haluaa uuden tietokoneen. Hän on pyytänyt tietokonetta synttärilahjakseen, mutta ymmärrettävästi aikuisten mielestä lahja on liian tyyris. Synttärilahjoja avatessaan koululainen pettyy raskaasti. Hän huutaa: “en koskaan saa mitä haluan! Olette tosi tyhmiä! Haluaisin mieluummin kuolla!” Kysymys kuuluu, kumpi oikeastaan on ongelma: 1) todellinen tapahtuma eli ettei lapsi saanut tietokonetta vai 2) se, että lapsen ajatus on, ettei hän koskaan saa mitään mitä haluaa ja tarvitsee? Itse ainakin tulkitsen, että nimenomaan jälkimmäinen ajatus (eikä siis se vastoinkäyminen eli tietokoneetta jääminen) on ärsyttävä, ahdistava ja suorastaan haavoittava. Että ei koskaan saa mitä haluaa. Ei ihme, että lapsen reaktiona on haukkua toiset pystyyn ja samaan hengenvetoon tokaista, että haluaa kuolla.

Tässä tullaankin siten tärkeään asiaan. Kognitiivisen kehyksen mukaan tunteisiin emme voi kovin helposti vaikuttaa. Niitä tulee ja menee, ja tunteet ovat väistämättömiä kuten meren aallot. Sen sijaan ajatuksiimme voimme vaikuttaa. Ja riippuen ajatusten sisällöstä, myös tunteet muuttuvat. Viitaten yllä olevaan esimerkkiin: on ihan eri asia ajatella, että “tällä kerralla en saanut mitä halusin ja toivoin” (varsinkin jos aikuinen vielä suhtautuu lapseen myötätuntoisesti) kuin “en koskaan saa mitä haluan.” Edellisessä on kyse realistisesta, todenmukaisesta ajattelusta. Jälkimmäinen taas on esimerkki ajatusvääristymästä.

Mitä ajatusvääristymät ovat?

On tärkeä ymmärtää, että ajatukset eivät aina ole täysin totta. Ajatusvääristymät ovat mielen tekemiä tulkintoja ja päätelmiä, jotka eivät vastaa todellista tilannetta. Niitä on meillä jokaisella, emmekä yleensä kiinnitä niihin paljoakaan huomiota. Kuten yllä kuvasin, ajatusvääristymät kuitenkin vaikuttava muun muassa tunteisiimme ja mielialaamme, joten niiden ymmärtäminen ja havaitseminen on monelle tärkeää – erityisesti silloin, kun kohtaa vastoinkäymisiä, jotka ovat omiaan pistämään mielen matalaksi.

Ajatusvääristymistä on erinomainen osio Mielenterveystalon sivustolla Haasta huolesi -osiossa, josta alla oleva lista on muokattu ja laajennettu. ¨Voit kenties löytää listasta omia tai lapsesi/nuoresi ajatusvääristymiä. Olen alla myös luetellut joitakin tapoja, joilla nämä vääristymät voisi kotona kohdata.

Tunnistatko itselläsi/lapsellasi seuraavia ajatusvääristymiä?

  1. Suodattaminen: Huomio kiinnitetään kielteisiin asioihin ja myönteiset puolet unohdetaan. Esimerkki: englannin sanakokeeseen tulee 70 sanaa, joita lapsi alkaa opiskella. Kohta alkaa valitus: “en osaa yhtään…en opi näitä…” Käy ilmi, että lapsen on vaikea muistaa noin kymmenen sanan kirjoitusasua. Mutta hän jättää täysin huomiotta, että osaa itse asiassa suurimman osan eli noin 60 sanaa. Eli miten kamppailla suodattamista vastaan lapsen tai nuoren elämässä: kiinnitä tietoisesti huomion valokeila myönteisiin seikkoihin ja onnistumisiin, joita lapsi tai nuori ei syystä tai toisesta tiedosta.
  2. Mustavalkoajattelu: Asiat nähdään ääripäiden kautta, eli joko erittäin huonoina tai erittäin hyvinä, eikä harmaan sävyjä ole. Esimerkkinä nuori, joka kokee olevansa maailman surkein sarjakuvahahmojen piirtäjä. Toiset ovat loistavia sarjakuvahahmojen piirtäjiä. Vain oma nuoresi on “huono”. Miten kamppailla mustavalkoajattelua vastaan: etsitään aktiivisesti todenmukaisia välimuotoja. Nuori on parempi sarjakuvahahmojen piirtäjä kuin osa hänen luokkalaisistaan. Osaa taas hän on heikompi piirtäjä, mutta kaiken kaikkiaan keskivertoa parempi. TAI: etsitään asioita, joita nuori osaa piirtää paremmin kuin muut. TAI: mietitään, missä asioissa nuori on taitava ja pärjää muille.
  3. Yliyleistäminen: Yksittäistapaukset yleistyvät liiallisesti mielessä. Esimerkkinä perusterve nuori, joka pelkää kuolevansa koronaan. Hän on lukenut uutisista, että joku yhdysvaltalainen samanikäinen henkilö on menehtynyt kyseiseen sairauteen. Näin ollen nuori päättelee, että hänen oma kuolemanriskinsä on suuri, ja kieltäytyy menemästä kouluun tartunnan pelossa, vaikka tilastojen mukaan valtaosa nuorista sairastaa koronan lievähkönä flunssan/influenssan kaltaisena tautina. Miten kamppailla yliyleistämistä vastaan: todetaan tosiasiat. Osa asioista on todennäköisempiä kuin toiset. Esimerkiksi huvipuistolaitteen hajoaminen kesken ajelun on äärimmäisen epätodennäköistä. Näin ei yleensä ottaen ole käynyt, joten huvipuistossa käyminen on suhteellisen turvallista. Sama pätee koronatartuntoihin nuorella henkilöllä.
  4. Ajatusten lukeminen: Henkilö uskoo tietävänsä, mitä muut ajattelevat tai kokevat. Esimerkkinä nuori, jolla on upouusi kampaus, josta hän on kuitenkin epävarma. Epävarmuus saa nuoren tulkitsemaan, että kaikki muut nuoret, jotka vilkaisevatkin häneen, arvostelevat hänen hiuksiaan. Miten kamppaillaan ajatusten lukemista vastaan: vanhempi voi pohtia nuoren kanssa, mistä hän tietää, että muut ajattelevat juuri häntä? Mistä ylipäätään voi tietää, mitä toisen mielessä liikkuu? Onko tilanteita, jolloin voi arvata toisen kokemukset tai ajatukset ihan väärin? Onko niin koskaan käynyt?
  5. Katastrofointi: Pahimman mahdollisen vaihtoehdon oletetaan tapahtuvan. Esimerkkinä lapsi, joka on aloittanut puukäsityöt koulussa. Häntä pelottaa mennä tunnille, koska hän ajattelee: “mitä jos sahaan käteeni?” Mielikuvissa käteen sahaaminen tuntuu pelottavalta ja realistiselta vaihtoehdolta. Miten kamppailla katastrofointia vastaan: lapselle opetetaan ajatuksen pysäyttäminen. Kun pelottava ajatus tulee mieleen, sille sanotaan STOP ja ajatellaan jotain muuta mukavampaa. Lasta voi myös ohjata tekemään jotain, jolla ajatuksen saa pois mielestään (esimerkiksi leikki tai pelaaminen). TAI katastrofiajatuksen voi ns. ajatella loppuun: “jos sahaisin käteeni, sitten siitä tulisi hirveästi verta, kaikki olisivat kauhistuneita, paikalle tulisi koulun terveydenhoitaja, kutsuttaisiin ambulanssi, minut vietäisiin ommeltavaksi”. Kun katastrofiajatus ajatellaan loppuun, lapsi huomaa, ettei seuraus olekaan niin hirveä kuin mitä hän on ajatellut.
  6. Suurentelu: Vaikeudet koetaan suurempina kuin ne ovat. Esimerkkinä nuori, jonka vakavaluonteinen jääkiekon harrastaminen on pitkälti estynyt koronapandemian vuoksi. Nuori on tuonut esille, että tämä todennäköisesti pilaa hänen mahdollisuutensa saada jääkiekosta itselleen uran. Miten kamppailla suurentelua vastaan: etsitään ajatteluun suhteellisuutta. Vanhempi voi todeta, että tässä pandemiatilanteessa kaikki maailman jääkiekkoa harrastavat nuoret kokevat samoja vaikeuksia. Näin ollen heihin verrattuna oman nuoren treenien estyminen ei johda mahdollisen uran menetykseen, koska kaikki joutuvat vähentämään treenaamista. TAI etsitään esimerkkejä henkilöistä, jotka ovat vastaavissa tilanteissa selviytyneet ja kyenneet onnistumaan. Vanhempi voisi kertoa vaikka tunnetusta jääkiekkoilijasta, joka on kyennyt loukkaantumisen ja pitkän toipumisenkin jälkeen palaamaan ammattilaiskentille.
  7. Henkilökohtaistaminen: Toisten henkilöiden reaktioiden oletetaan kohdistuvan aina juuri itseen. Esimerkkinä nuori, joka tulkitsee, ettei hänen opettajansa pidä hänestä, koska opettaja näyttää käytävällä vastaan tullessaan kasvoiltaan kireältä ja huolestuneelta. Nuoren tulkinnan mukaan tämä osoittaa, että opettaja kokee nuoren ärsyttävänä. Miten kamppailla henkilökohtaistamista vastaan: etsitään todenmukaisempia ajatuksia. Liittyvätkö kaikki toisten ihmisten negatiiviset eleet, ilmeet ja tunnetilat tai ilmaisut aina nuoreen itseensä? Onko mahdollista, että opettaja olisi kokenut jotain muuta mieltään kuohuttavaa tai stressaavaa, mikä näkyi opettajan ilmaisussa?
  8. Pitäisi ajattelu: Omaa ja toisten käyttäytymistä arvioitaessa käytetään ehdottomia ja jäykkiä sääntöjä. Esimerkkinä koululainen, joka ajattelee “minun pitää saada kokeista kymppi.” tai “minun pitää olla aina ystävällinen pikkusisarilleni.” Miten kamppailla pitäisi-ajattelua vastaan: haastetaan jäykkiä ajatuskulkuja. Miksi kymppi pitäisi aina saada? Entä miksi pitäisi aina olla ystävällinen? Koskeeko sääntö vain omaa lasta vai kaikkia muitakin? Tietääkö lapsi jonkun, joka olisi ollut aina ystävällinen kaikille? Onko siinä mitään huonoja puolia, jos pitää aina saada kymppi kokeesta? Olisiko siitä jotain haittaa, jos voisi ajatella, että vähempikin riittää?
  9. Itsen syyttäminen:  Ikävien tapahtumien uskotaan olevan aina omaa syytä. Esimerkkinä vanhempi, jonka lapsi on sairastunut koronaan. Vanhempi ajattelee, että “jos vain olisimme jättäneet käymättä ruokakaupassa, lapsi ei olisi saanut tartuntaa.” Miten kamppailla itsen syyttämistä vastaan: kuinka paljon vastoinkäymisestä todella on minun vastuullani? Kuinka paljon on jonkun muun vastuulla? Onko niin, että ruokakaupassa on pandemiasta huolimatta käytävä? Mitä olisi tapahtunut, jos ruokakaupassa käyminen olisi jäänyt hoitamatta (= perheessä olisi jossain vaiheessa loppunut ruoka).
  10. Itsensä tunnustuksetta jättäminen: Tässä ajatusvääristymässä hyvien asioiden ajatellaan johtuvan tuurista tai ne ovat muiden ansiota. Omalla ponnistelulla ei ole vaikutusta onnistumisiin. Esimerkkinä nuori, joka on saanut matematiikan kokeesta arvosanaksi 9, vaikka yleensä saa arvosanoja lähempänä 7-8. Nuori ajattelee, että hyvä arvosana liittyi onnenpotkuun, vaikka vanhempi näkee, että tämä on työskennellyt kovasti arvosanansa eteen. Miten kamppailla tunnustuksetta jättämistä vastaan: vanhempi voi haastaa nuoren käsitystä siitä, mistä hyvä arvosana johtuu. Voidaan yhdessä miettiä, voiko hyvän arvosanan yleisesti ottaen saada hyvällä tuurilla? Mitkä muut asiat selittävät hyvää suoriutumista erilaisissa elämän asioissa? Onko harjoittelulla merkitystä?

Lopuksi

Ihmisen elämää värittävät tyypillisesti useat vastoinkäymiset. Itse asiassa, mikä tahansa isompi hanke tai tavoite vaatii loputtomasti kärsivällisyyttä ja “pään hakkaamista seinään”, toisin sanoen pettymystensietokykyä. Ymmärrys siitä, että vastoinkäymiset toisaalta kuuluvat elämään, mutta samanaikaisesti osan niistä voi voittaa ja kääntää lopulta edukseen, on tärkeä asia jokaiselle lapselle ja nuorelle omaksua. Tällainen ymmärrys näet automaattisesti tarkoittaa, että lapsella on resilienssiä, selviytymisen taitotilaa ja kapasiteettiä kohdata erilaisia ongelmia (täältä voit lukea asiasta lisää). Lapsille olisikin mielestäni opetettava niin kodeissa kuin kouluissa sitä, miten joustavan ajattelun avulla omia vaikeuksia voi tarkastella vähän realistisemmin ja toisaalta lempeämmin. Joustavan ajattelun avulla voi itse asiassa ehkäistä niin uupumusta, ahdistusta kuin masennustakin.

Joten kun koronapandemian johdosta lapset ja nuoret ovat nyt enemmän kotosalla, ehdotan, että otatte tämän tekstin tai muiden vastaavien tiedonlähteiden avulla perheessä erilaiset ajatusvääristymät puheeksi, mietitte minkälaisia vääristymiä näette ympärillänne tai teillä itsellänne on, ja pohditte, miten omia ajatusvääristymiä voisi lähestyä niin, että ajatukset muuttuisivat todenmukaisemmiksi (= yleensä myönteisemmiksi). Tämä on yksi keino vaikuttaa omaan tai perheenjäsenten elämänlaatuun tässä haastavassa ja monimutkaisessa pandemiatilanteessa.

Ja voimia kaikille koronan päihittämistä odotellessa!

Lisää aiheesta kiinnostuneille:

Eri psykoterapiamuotojen esittely Mielenterveystalon sivuilla.

Mielenterveystalon Omahoito-ohjelmien osioissa Ahdistuksen kesyttäminen, työkaluja vanhemmalle -ohjelma, joka perustuu CBT:hen

Mielenterveystalon Omahoito-ohjelmien osioissa Ahdistuksen omahoito-ohjelma (aikuisille)

Mielenterveystalon Omahoito-ohjelmien osioissa Masennuksen omahoito-ohjelma (aikuisille)

Kirja: Arto Pietikäinen: Joustava mieli

Artikkeli Cognitive-Behavioral Therapy for Adolescent Depression and Suicidality. AnthonySpiritoPhD, ABPPaChristianneEsposito-SmythersPhDbJenniferWolffPhDcKristenUhlBSd , 2011 Child and adolescent psychiatric clinics of North America ( artikkeli saatavilla ilmaiseksi ainakin Research Gaten kautta)

Podcast Psychiatry & Psychotherapy Podcast, jakso “Vulnerability and Imposter Syndrome with David Burns”. Tässä podcast-jaksossa kaksi eri viitekehystä edustavaa psykoterapeuttia ja psykiatria keskustelevat. Dr Puder pääsee kokemaan Dr Burnsin kanssa livenä hetken verran CBT:tä. Kannattaa aloittaa kuuntelu kohdasta 36 min, jossa Dr Burns ensin kuvaa CBT:n lähestymistapaa erään potilaansa paniikkikohtausten hoitamiseen, ja tämän jälkeen fokus siirtyy Dr Puderin omaan elämään ja muutostilanteen kohtaamiseen sekä tähän liittyviin ajatusvääristymiin/ajatuksiin ja niiden muokkaamiseen. CBT:tä kuvaava osio kestää jaksossa noin 20 min.

Ja toki käytän tilaisuuden hyväkseni mainostaakseni meidän omaa kirjaa Kuinka kiukku kesytetään, joka myös perustuu CBT:hen. 🙂

%d bloggers like this: