Miksi lapsia ei voi tehokkaasti kasvattaa rankaisemalla (ja miksi he kasvavat niin hyvin myönteisten keinojen avulla)

Aina aika ajoin julkisuudessa nousee keskustelua siitä – yleensä jonkin ilmi tulleen lapsen tai nuoren käytösoireilun tai rikollisen toiminnan tai kouluhäiriköinnin takia – pitäisikö lapsiin kohdistuvaa kurinpitoa tiukentaa. Lasten mielenterveyden ammattilaiset yrittävät osallistua näihin keskusteluihin tuomalla esille muun muassa, että lapset eivät tarvitse enempää kuria, ja että lapsia on tärkeä kohdella ystävällisesti, johdonmukaisesti ja myötätuntoisesti. Tällainen lempeän myönteinen tapa kasvattaa tuntuu monesta vanhemmastakin hyvältä ja maalaisjärkiseltä.

Aina silti löytyy jokunen keskustelija, joiden mielestä 1) kouluihin olisi palkattava vartijoita 2) lapsilta puuttuu nykyaikana kaikki auktoriteettien kunnioitus ja 3) lapsilta pitäisi ottaa luulot pois. Näitä keskustelijoita tuntuu olevan vaikea tavoittaa tai vakuuttaa siitä, että lapsia voi ja pitääkin kasvattaa ihan ilman väkivaltaa, pelkoa ja terroria, ja että kasvatustulokset myönteisen ja lempeän lähestymistavan johdosta ovat itse asiassa huomattavasti parempia kuin ankaran kasvatuksen johdosta.

Tässä kirjoituksessa pyrin avaamaan, mitä perusteita myönteisille kasvatustavoille ja rangaistusten minimoimiselle lasten kasvatuksessa on.

Käyttäytymisterapian perusteita: käytös, johon kiinnität huomiosi, vahvistuu.

Olen psykoterapeuttina periaatteessa todella kiinnostunut ajatuksista ja mielikuvista, joita ihmisillä on mielessään. Ne ovat missä tahansa psykoterapiassa tärkeää materiaalia – siis kun puhutaan aikuisista tai nuorista henkilöistä, joiden kanssa asioita pohditaan ääneen keskustellen. Lasten kohdalla on työssäni kuitenkin osoittautunut, että on usein helpompaa ja saattaa olla jopa tehokkaampaa työskennellä käyttäytymisen parissa kuin ajatusten ja mielikuvien tasolla. Niinpä olen pikku hiljaa siirtynyt enemmän ja enemmän kohti käyttäytymisterapeuttista toimintatapaa. Tätä tietysti lisää tämänhetkinen kohderyhmäni eli neuroerityiset ja kehitykseltään viiveiset lapset, joiden kohdalla käyttäytymisterapeuttiset lähestymistavat toimivat nykytiedon mukaan paremmin kuin muut.

Käyttäytymisterapia perustuu – kuten nimikin sanoo – käyttäytymisen havainnointiin ja tarvittaessa muokkaamiseen. Osa tästä käyttäytymisen muokkaamisesta voidaan toteuttaa niin, että asiaan ei liity oikeastaan minkäänlaista keskustelemista, vaan enemmänkin vaikutetaan ympäristöön sekä tilanteeseen, jossa kyseistä käytöstä tyypillisesti tapahtuu. Esimerkiksi jos henkilö haluaa lopettaa tupakoinnin, käyttäytymisen muutosta voi helpottaa muun muassa tupakan ostamisen lopettaminen, tuhkakuppien piiloon laittaminen ja purkan syöminen tai jokin muu sijaistoiminto niissä tilanteissa, joissa mieli tekisi tupakoida. Motivoivan keskustelun hyödyt tapahtuvat ehkä vasta näiden käyttäytymisen muutosten jälkeen.

Lastenpsykiatriassa käyttäytymisterapeuttisen lähestymistavan hyödyntämisen mahdollisuudet ovat moninaisia. Esimerkiksi pelkoihin ja ahdistuneisuuteen tehoaa konkreettinen altistushoito. Uhmakkaaseen käyttäytymiseen toivotun käytöksen myönteinen vahvistaminen (ks alla). Koulunkäyntivaikeuksiin koulun käyminen (mikä paradoksi!) ja siihen liittyvien lapsen oloa helpottavien ratkaisuiden etsiminen. Vihanhallinnan vaikeuksiin “kilpailevan” käytöksen tarjoaminen eli lapsen auttaminen esimerkiksi rauhoittavien tekemisten pariin vihantunteen syttyessä. Tic-oireisiin ja pakko-oireisiin sen treenaaminen, että oiretta ei vain tehdä, vaikka tulee voimakas hinku (mikä sivumennen sanoen vaatii huomattavaa sitkeyttä ja ahkeraa harjoittelua!). Kokemus on käyttäytymisterapian näkökulmasta paras opettaja: kun jotain tapahtuu, se opettaa elämästä, maailmasta ja toisista ihmisistä aina lisää. Olemassa oleva tieto ja käsitys tarkentuu.

Käyttäytymisterapian perusprinsiippejä on seuraava: se käyttäytymismuoto, mihin kiinnität huomiosi, vahvistuu. Eli jokainen kerta, jolloin muistaa kehua lasta vaikkapa siitä, miten hienosti hän vei takin naulakkoon, lisää kyseisen käytöksen toistumisen todennäköisyyttä. Tai kun huomaat sanoa lapselle ääneen, että lapsesi rupesi hienosti tekemään läksyjä heti välipalan syötyään, kyseinen käyttäytymismuoto vahvistuu. Jos haluat saada teinin leipomaan tai kokkaamaan enemmän, muista kehua jokainen kerta kun hän käy keittiössä tekemässä edes jotain pientä. Joka kerta, kun toimit näin, lisäät todenäköisyyttä nähdä teinin keittiössa uudemmankin kerran (varsinkin jos et kritisoi häntä toiminnan jäljistä).

Käyttäytymisen myönteinen vahvistaminen onkin todellinen superase: sen avulla voi konkreettisesti varmistaa, että tietty lapsen tai nuoren toivottu käytös lisääntyy. Olennaista on antaa lapselle tai nuorelle tarkka tieto, minkä käyttäytymisen haluaa vahvistuvan, sekä antaa positiivinen palaute mieluiten lasta miellyttävin mutta vaihtelevin tavoin: esimerkiksi peukkua näyttämällä, kehumalla, hymyilemällä, jonkin pienen herkun tai tarran avulla, tai niin edespäin. Oppimisen tehostamiseksi voidaan käyttää myös palkinto-ohjelmia. Se, minkä oppii iloisesti, muistaa ikuisesti.

No mutta eikö sitten myös sättimällä lasta voi vähentää häiritsevää käyttäytymistä?

Tämähän on tyypillinen suomalainen ja varmasti ihan universaalikin vääristynyt uskomus: siis että arvostelemalla, kritisoimalla, sättimällä tai haukkumalla lapsen käyttäytymistä voisi vähentää sen toistumista. Asiahan ei ollenkaan ole näin.

Itse asiassa huomion kiinnittäminen ei-toivottuun käytökseen on omiaan vahvistamaan, ei heikentämään kyseistä käyttäytymistä. Tähän asiaan palataan uudelleen ja uudelleen muun muassa lasten käytöshäiriöiden tunnetusti tehokkaissa hoito-ohjelmissa: minkä tahansa laisen huomion kiinnittäminen lapsen mihin tahansa käyttäytymiseen lisää kyseisen käyttäytymisen todennäköisyyttä. Negatiivinen palaute siis yleensä toimii juuri päinvastoin kuin vanhempi olisi toivonut. Ikävää, vai mitä.

Jos jotakin käytöstä lapsella haluaa tehokkaasti vähentää (esimerkiksi kitinää, kiroilua, vetkuttelua), tällöin ensimmäinen askel on olla kiinnittämättä asiaan minkäänlaista huomiota. Esimerkiksi hampaidenpesuun liittyvää vitkuttelua voi helpottaa kyseisen käyttäytymisen ignooraaminen sekä palkitseminen vaikkapa tarralla siitä, jos lapsi havaitaan pesemässä hampaitaan 3 minuutin aikaikkunassa vanhemman huomautettua hampaidenpesuasiasta ensimmäisen kerran. Tarraa ei anneta, jos 3 minuutin aikaraja ylittyy. Toisaalta epäonnistumiseen ei kiinnitetä myöskään tarpeetonta huomiota. Asenteen tulisi olla: “huomenna sinä varmasti onnistut!”

Entä rangaistukset?

Rangaistukset ovatkin kiinnostava kapiitteli. Aika monen vanhemman mieleen tulee ensimmäisenä rangaistuksen asettaminen, jos lapsi tai nuori ei tottele sääntöjä. Vanhemmat uskovat tyypillisesti, että rangaistuksen voimalla lapsi tai nuori ei enää uudelleen toimisi tavalla, jota vanhempi ei hyväksy. Kummallista kyllä, kun rangaistus (itselleen tyypillisenä) ei tuota tulosta, vanhemmat eivät epäile omaa toimintatapaansa, vaan saattavat edelleen koventaa rangaistusta.

Eli ensin tuli päivän kotiaresti, kun läksyt olivat tekemättä. Seuraavasta kerrasta läksyunohdusta jo puhelinkin joutuu jäähylle loppuviikoksi. Mutta ei se lapsi tai nuori siltikään tuntunut oppivan, edelleen läksyt unohtuvat. Miksi näin on?

Kyse on siitä, että rangaistuksiin liittyy muutamia keskeisiä ongelmia käyttäytymisterapeuttisesta näkökulmasta.

1. Olennaisin ja tärkein asia on tietenkin, että rangaistus ei opeta lapselle tai nuorelle toivottavaa käyttäytymistä. Esimerkiksi lapsi ei välttämättä ala puhua rehellisemmin siksi, että vanhempi rankaisee häntä valehtelusta. Hän saattaa vain oppia valehtelemaan paremmin. Tai sisaruksen kiusaaminen ei välttämättä lopu kiusaajalle asetettuihin rangaistuksiin, vaan se vain muuttaa muotoaan hienovaraisemmaksi. Rangaistus voi tosin keskeyttää käynnissä olevan ei-toivotun käyttäytymisen (esimerkiksi vanhemman vihainen katse saattaa keskeyttää impulsiivisen lapsen käden ojentumisen karkkikipolle). Mutta rangaistukset eivät opeta, että herkun voi ottaa jos on saanut aikuiselta luvan, rehellinen puhe kannattaa ja tukee hyvää vuorovaikutusta muiden kanssa tai että sisaruksia kohdellaan ystävällisesti.
2. Rangaistuksena toimivalla asialla ei yleensä ole mitään yhteyttä siihen tilanteeseen tai tapahtumaan, joka johti rangaistuksen asettamiseen. Puhelimen ottaminen pois, jos läksyt ovat tekemättä, on esimerkki tästä. Näillä kahdella asiallahan ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Jos lapselle on joskus välttämättä asetettava jokin seuraamus, sen pitäisikin aina olla ns. luonnollinen seuraus eli jotakin, jota luontaisesti johtuu huonosta käyttäytymisestä. Esimerkiksi jos heittää makaronilaatikkolautasen seinään, joutuu osallistumaan iän ja kehitystason mukaan sotkun siivoamiseen. Jos tuhlaa viikkorahansa keskiviikkoon mennessä, ei ole rahaa käytettäväksi viikonloppuna. Ja niin edespäin.
3. Rangaistuksen ja siihen johtaneen tapahtuman välillä ei tyypillisesti ole ajallista yhteyttä. Lintsaaminen koulutunnilta voi johtaa siihen, että vanhempi asettaa seurauksen, mutta seuraus ei tapahdu heti lintsaamisen jälkeen. Tämä estää lapselta tai nuorelta sen oppimista, mikä oikeastaan on aikuisen tarkoittamaa ei-toivottua käyttäytymistä, jota ei enää tulisi tapahtua. Vaikka haluamme kovasti uskoa puheen voimaan, todellisuudessa omasta käyttäytymisestä oppimiseen liittyy olennaisesti ajallinen yhteys: seurauksen, oli se sitten myönteinen tai kielteinen, tulisi näkyä heti.
4. Rangaistus tuottaa lapselle tai nuorelle yleensä negatiivisia tunteita, kuten vihaa, katkeruutta, surua, ärtymystä, pelkoa ja kauhua. Nämä tunteet puolestaan eivät tue minkäänlaista oppimista, kun keho ja mieli joutuvat niiden myötä stressitilaan. Esimerkiksi lapsen pelottelu tai väkivaltainen kohtelu on oikeastaan lasta psyykkisesti traumatisoivaa. Toisinaan kuitenkin tuntuu, että aikuiset toivovat lapsen tai nuoren kokevan kyseisiä vaikeita tunnetiloja osana rangaistusta. Ehkäpä tällöin kyseessä on aikuiselta oikeastaan kosto, ei niinkään yritys vaikuttaa lapsen käyttäytymiseen? Negatiiviset tunteet eivät lisää lapsen luottoa aikuisiin, eivät lapsen myöntyvyyttä aikuisen ehdotuksille ja säännöille, eivätkä ne tue lapsen ja aikuisen välistä toimivaa yhteistyösuhdetta.
5. Rangaistukset ovat omiaan tuottamaan lapselle kokemusta valtataistelusta, joka on voitettava. Valtataistelutovat yksi tärkeimmistä lasten käytöshäiriöoireita ylläpitävistä tekijöistä. Aikuisen sosiaalisen aseman (niin sanotun auktoriteetin) pönkittäminen rangaistuksia asettamalla ja liian ankarasti toimimalla onkin kasvattajuudessa sekä pöljää että pääsääntöisesti toimimatonta. Se on sen sijaan yksi helpoimmista tavoista ajaa itsensä kasvattajana vaikeaan tilanteeseen, koska valtataistelut kärjistyvät ajan myötä ja muuttuvat siksi aikuisellekin yhä vaikeammiksi. On toisaalta aikuisena hyvä ymmärtää, että valtataisteluiden välttäminen ei tarkoita lapselle periksi antamista tai lapsen kaikkinaista myötäilyä. Valtataisteluihin menemättömyys edellyttää ainoastaan riittävää harkintaa aikuiselta, johdonmukaisia sääntöjä, joita kaikki yhteisössä joutuvat noudattamaan sekä fiksua pikku joustoa paikka paikoin. Valtataisteluiden sijaan kannattaa aikuisena keskittyä toivotun käytöksen vahvistamiseen myönteisillä tavoilla, joita ylempänä kuvasin.

Viimeisenä niittinä rankaisemisen suosijoille haluaisin kertoa, että vaikka rankaiseminen ei auta lapsia oppimaan toivottua käytöstä, rankaiseminen on itse asiassa nimenomaan rankaisijalle huomattavan palkitsevaa.

Siksi on niin, että vaikka rankaiseminen tehoaa uskotulla tavalla lapsiin ja nuoriin vain harvoin, tämä harvalukuinenkin onnistuminen tuottaa huomattavan onnistumisen tunteen rankaisijalle ja lisää siksi todennäköisyyttä, että sama henkilö yrittää ratkaista kasvatuksellisia ongelmia rankaisemalla myöhemminkin. Tämä myös selittänee, miksi rangaistuskeskeinen kasvatustapa ei tunnu helposti jäävän kulttuuristamme pois.

Lopuksi

Lapsen kasvattaminen on verrattain helppoa, hauskaa, eteenpäinvievää ja palkitsevaa myönteisiä kasvatuskeinoja käyttäen. Kukapa ei ilahtuisi oman lapsen ilosta ja onnesta, kun hän tulee kehutuksi, kokee itsensä hyväksi tyypiksi ja omat tekemisensä onnistuneiksi. Myönteinen kasvatus myös edistää lapsen kyky oppia asioita ja edistää aivojen kehitystä. Ilon kokeminen yhdessä läheisten kanssa on perhesuhteissa äärimmäisen vahvistavaa. Käyttäytymisterapia antaa meille keinoja toimia kasvattajina tehokkaasti niin, että tällainen myönteinen kasvatustapa on mahdollinen.

Rankaiseminen tuo lasten elämään aivan vastakkaisen ulottuvuuden. Kukapa ei kokisi oloaan inhotuksi, lytätyksi, häväistyksi tai nöyryytetyksi rangaistusten seurauksena. Kuka ei kokisi vihaa, pettymystä, kauhua tai raivoa tultuaan haukutuksi, tahallaan väärinymmärretyksi, liiallisesti rajoitetuksi tai kohdattuaan muuta ankaraa tai rankaisevaa käytöstä vanhemman taholta? On selvää, että rankaisemalla voi saada aikaan aikuiselle hetkellisen vallantunteen ja lapselle hetkellisen ei-toivotun toiminnan keskeytymisen, mutta mitään hyviä, pitkäjänteisiä kasvatuksellisia polkuja sillä ei saada aikaan.

Kommenttini siihen julkisuudessa nousevaan debattiin, jossa lapsille vaaditaan kovempaa kuria, vartijoita ja rangaistuksia, onkin oikeastaan vastakysymys: haluammeko aikaansaada lapsia ja nuoria, jotka käyttäytyvät toivomallamme tavalla: prososiaalisesti, ystävällisesti, myötätuntoisesti ja mukavasti toisia kohtaan? Vai haluammeko saada aikaan vihaisia, vastentahtoisia ja epäluuloisia lapsia ja nuoria, jotka oppivat vastustamaan yhteisön sääntöjä ja tekemään miten tahtovat jäämättä kiinni?

Lukemista aiheesta vanhemmille ja kenelle tahansa: Karen Pryor: Don´t shoot the dog. The New Art of Teaching and Training.