Tunteista puhuminen on todellista hard corea

Yksi psykiatrisen työn erityisiä piirteitä on, että pääsemme toisinaan asiakkaiden, heidän omaistensa tai yhteistyökumppaneiden kanssa keskustelemaan siitä, kannattaako tunteista puhua. Yllättävän monet ovat sitä mieltä, että ei kannata. Tavallisia argumentteja tunteista puhumista vastaan ovat muun muassa seuraavat tokaisut: “en usko psykiatrian tehoavan mihinkään”, “en näe pointtia puhua tunteistani” sekä “tunteista puhuminen on turhaa asioiden möyhimistä ja rypemistä.” Tästä näkökulmasta tunteet ovat kiusallisia ja tarpeettomia muukalaisia, joiden ei pidä liikaa antaa sotkeutua elämään ja arkeen.

Näihin kannanottoihin liittyen käydään työni tiimoilta säännöllisesti keskustelua. Ei ole yksiä ainoita oikeita vaihtoehtoja tässäkään. Arvostan toki monenlaisia kantoja ja mielipiteitä, enkä lääkärinä missään nimessä koe, että minulla olisi oikeutta saatikka tarvetta puuttua ihmisten elämäntapaan, mikäli se ei ole suoraan tekemisissä esimerkiksi potilaan terveyden ja hyvinvoinnin kanssa. Itse koen tunteista puhumisen kuitenkin sekä hyödylliseksi että tarpeelliseksi. En toki usko, että kukaan, joka ei halua tunteista puhua, kääntäisi päänsä vain siksi, että perustelen asian. On silti vankat perusteet, minkä vuoksi a) mietin usein, miltä minusta tuntuu ja puhun tunteista b) pidän tunteiden ymmärtämistä tärkeänä c) suosittelen tunteiden makustelua ja niistä puhumista sekä potilailleni ja heidän perheilleen ja ylipäänsä kaikille. Alla joitakin argumenttejan tähän liittyen.

• Tunteet ovat vain -ja ne ovat erityisesti- tietoa. Tunteet eivät ole jotain epämääräistä, jota pitää muuten vain möyhiä tai möyssätä huvikseen, ilman tarkoitusta. Päinvastoin, tunteet muodostavat suuren osan kaikesta tiedosta, jota aivomme käsittelevät. Itse asiassa tunteet edustavat nopeinta tiedonkäsittelyreittiä, kun taas ajattelu on varsin hidas, joskin tarkempi tiedonkäsittelyreitti. Tunteet antavat olennaista tietoa sellaisista asioista, joiden suhteen päättely pitää tapahtua nopeasti. Nämä asiat liittyvät yleensä selviytymiseen – joko fyysiseen tai esimerkiksi sosiaaliseen selviytymiseen. Näin on loogista, että pelko kertoo tärkeää tietoa uhasta tai vaarasta. Viha kertoo omien rajojen rikkoutumisesta tai jostakin, joka on puolustamisen arvoista. Ilo kertoo asiasta, jota kohti kannattaa mennä. Tunteet ovat paljon enemmän kuin mielensisäisiä kokemuksia – ne ovat välttämätöntä tietoa ympäristöstä, jossa elämme, sekä asioista, jotka ovat meille tärkeitä.
• Ilman tunteita ei voi tehdä hyviä päätöksiä. Aivotutkija Lauri Nummenmaa on ansiokkaassa kirjassaan Tunnekartasto kuvannut tunteita ilmiöinä sekä miten ne vaikuttavat ihmisen elämään. Hän kertoo kirjassaan tutkimuksista, joissa havaittiin, että henkilö, jonka aivoissa on tietyn alueen vaurio ja joka ei kykene siksi hyödyntämään tunteista saatavaa tietoa, ei myöskään kykene tekemään pieniäkään päätöksiä. Toisin kuin ns. järki-ihmiset ajattelevat, tunteita siis tarvitaan myös järjen käyttöön. Toki on tiedostettava, että tunteiden tarjoama tieto on yksinään liian epätarkkaa. Näin ollen ainoastaan tunteiden perusteella toteutuva päättelykään ei toimi riittävän hyvin. Tarvitaan molempia.
• Tunteet liittyvät ihmisen elämään yhtä olennaisena kuin kehon tuntemukset. Itse asiassa jokaisella tunteella on keholliset vastineensa. Kun ahdistaa, se tuntuu usein rintakehän tai mahan alueella. Ilo kuplii kaulalla, viha puristaa käsiä yhteen ja kiristää poskia. On tärkeää hahmottaa, että tunteiden kokeminen on osa ihmisyyttä, ja jos kieltäytyy kokemasta tunteita mielenliikahduksina, ne tuntuvat kehossa joka tapauksessa. Tämä muuten selittää, miksi monet ihmiset voivat oireilla psyykkisesti vaikeita tilanteita ja stressiä kehon oireilun kautta, vaikka he eivät hahmota mielialan tai tunnetason vaikeuksia. Syömishäiriöt ovat yksi esimerkki ilmiöstä.
• Tunteet vaikuttavat meihin joka tapauksessa, haluamme tai emme. Psykoterapeuttinen työote perustuu pitkälti siihen, että tullaan tietoisiksi oman mielen sisällöistä. Moni ihminen käyttää käsittämättömän määrän voimavarojaan tunteiden kieltämiseen, välttelyyn, poispainamiseen ja turruttamiseen. Tämä johtaa usein huonoihin tunteiden käsittely-yrityksiin, kuten tilanteiden välttelyyn, syömisen tai nukkumisen ongelmiin, masennukseen, voimakkaisiin tunnepurkauksiin, väkivaltaisuuteen, päihteiden käyttöön ja niin edespäin. Vaikka emme tiedostaisi tai käsittelisi tunteitamme, ne vaikuttavat meihin joka tapauksessa. Tunteet tulevat mukaan myös vanhemmuuteen olennaisella tavalla. Käsittelemättömät negatiiviset tunteet omaa lasta kohtaan, kuten viha, suru ja pettymys, vaikuttavat arkisissa tilanteissa lapsen kanssa olemiseen ja siten myös lapsen kokemukseen perhesuhteista ja lopulta myös lapsen itsetuntoon (koska itsetunnon pohja omaksutaan hoivasuhteessa). Missään vanhempienkaan tunteissa ei toki ole mitään väärää – ihminen tuntee juuri niin kuin sattuu tuntemaan ja toisaalta tunteita ei voi estää tulemastakaan – mutta välttääkseen poispainettujen tunteiden tahattomat haitalliset vaikutukset on tärkeää käydä niitä läpi jollain tavalla. Se on kypsää aikuisuutta ja vanhemmuutta. Jo pelkästään, että myöntää itselleen negatiiviset tunteensa, on suuri edistysaskel. Vielä hienompaa on, jos voi hyväksyä tunteensa ja päästää niistä irti. Sen sijaan se, mitä ei voi tiedostaa ja hyväksyä (esimerkiksi omat kielteiset tunteet) vaikuttaa taustalla paljon enemmän kuin tahdomme uskoa.

Tunteista puhuminen vaatii uskallusta ja osoittaa herkkyyttä

Väitän, että on paljon helpompaa olla ajattelematta tunteita ja olla puhumatta niistä kuin toimia toisin eli puhua ja käsitellä tunteitaan. Ihminen voi elää koko elämänsä ns. automaattiohjauksella. On mahdollista keskittyä joko arkeen “herää aamulla- syö -tee työtä -nuku” -kuviolla tai vaihtoehtoisesti suorittaa niin paljon, ettei mikään tunnu miltään. Mutta tällöin menettää aika paljon elämän suolaisesta sokerista. Jos mikään ei liikuta eikä tunnu, ei ole myöskään iloa, nautintoa, mielihyvää, onnea ja rakkautta. Ei ole siis mahdollista valita tunteista vain myönteiset, vaan menettäessään kielteisten tunteiden tuntemisen ja niiden elämisen menettää myös myönteiset tunteet.

Syitä, joiden vuoksi ihminen ei ole valmis puhumaan tunteista, on lukuisia. Joskus kyseessä on tukala elämäntilanne, jossa siihen ei vain riitä voimia. Osittain meidän jokaisen yksilöllinen neurobiologia selittää tällaista suhtautumista. Aikuisella voi olla esimerkiksi aleksityymisiä piirteitä, eli tunteiden kokeminen, tunnistaminen ja ilmaiseminen on joka tapauksessa niukkaa. Näin tunteista puhuminenkaan ei ole helppoa. Tai ihminen voi edustaa autisminkirjon piirteitä, jolloin yleensä tunteisiin liittyy voimakas epämukavuuden kokemus, koska ne tuntuvat vierailta ja vaikeilta. Mutta tärkein selittävä tekijä on, että moni on omassa lapsuudenperheessään kokenut joko tunteidensa täydellistä mitätöimistä tai halveksuntaa, tai muuten lähisuhteissa on joutunut kokemaan, että aidon itsen paljastaminen johtaa suuriin vaikeuksiin. Näin on ymmärrettävää, että tunteista puhuminen ei kiinnosta, koska on oppinut selviytymään ja pääsemään vähemmällä ilman sitä.

Myönnän, että tunteista puhuminen vaatii paljon uskallusta. Niistä ei voi mitenkään puhua olematta edes hiukan haavoittuva. Toisaalta jos ei koskaan ole haavoittuva, ei voi tavoitella myöskään aitoa läheisyyttä toisen ihmisen kanssa. Ymmärrän kyllä, jos joku tällaisen valinnan tekee, mutta hinta tuntuu minun näkökulmasta aika kovalta: jäädä psyykkisesti täysin yksin. Osa ihmisistä valitsee näin, enkä sitä halua tuomita muuten, mutta lastenpsykiatrina on sanottava, että vanhemmuudessa ko. valinta ei toimi kovin hyvin. Lapset tuovat muassaan niin paljon ristiriitaisia ja voimakkaita tunteita, että yhdenkin perheenjäsenen tunteiden blokkaamistaipumus tuppaa vaikuttamaan koko perheen elämään todella paljon. Toisaalta, jos vanhempi ei mallinna toimivaa tunteiden ymmärtämistä ja käsittelyä, miten voidaan odottaa, että jälkikasvu saavuttaisi yhtään paremmat tunnetaidot? Ja toisaalta, miksi kukaan vanhempi edes haluaisi, että omalla lapsella ei olisi käytettävissä kaikki mahdollinen tarvittava tieto elämästä selviytymiseen, eli myös tunteet.

Tunteiden tiedostaminen, niiden ymmärtäminen ja niistä puhuminen osoittaakin paitsi inhimillisyyttä, myös herkkyyttä, kypsyyttä ja halua sekä yritystä tulla ymmärretyksi. Tunteista ei tarvitse höpöttää joka hetki, mutta on mahtavaa, jos ne voivat olla “kaivettavissa esille” sekä iloa tuottavissa että vaikeissa tilanteissa, konflikteissa, surun äärellä ja muissa hetkissä, joissa ihminen haluaa ja tarvitsee yhteyttä toisten kanssa. Tunteiden jatkuva vatvominen ei ole tarpeen, mutta niiden tarjoaman tiedon hyödyntäminen ja jakaminen eli ns. täsmätunteilu on toivottavaa niin työelämässä, pari- ja ystävyyssuhteissa ja perheenkin kanssa. Tutustu siis rohkeasti tunteisiisi. Hyväksy ne ilman tarvetta muuttaa niitä tai syyllistyä niistä tai hävetä niitä. Kokeile, minkälaista on, jos joskus vaikkapa puhuisitkin omista aidoista tunteistasi jollekulle läheiselle, johon luotat. Hämmästyttävää kyllä, saat todennäköisesti osaksesi paljon enemmän empatiaa ja lämpöä kuin pysymällä tiukan asiallisena joka tilanteessa. Tunteet ovat olemassa joka tapauksessa – ota asiaksesi myös elää niitä.