Tapahtui eräällä uimarannalla. Poika, tuskin neljää vuotta vanhempi, sai todennäköisesti pitkän ja hikisen rantsussa vietetyn päivän jälkeen kilarit kotiinlähtötilanteessa. Vanhemmat hyssyttelivät lasta ruohikolla retkivilttien ja nyssäköiden ympäröimänä ja vilkuilivat kiusaantuneina ympärilleen. “Shh, täällä on oltava hiljempaa…” Vihainen ja kauhistunut kuiskailu lapselle jatkui – vanhemmat yrittivät nopeasti hiljentää lapsen – ja perhe lähti lopulta katseet noloudesta alas painettuna rannalta pois.
Tapahtui eräällä matkalla. Sattui kaikkien vanhempien ultimate horror, eli taaperon plus leikki-ikäisen kanssa oli lähdettävä lentokoneella reissuun. Yksi lapsi sylissä ja toinen välissä vanhemmat nököttivät istuimillaan. Pienin tahtoi pois, jonnekin muualle, tai ainakin irti tyhmästä turvavyöstä ja sylistä. Huutokonsertti alkoi jo ennen koneen nousua. Äiti näytti nololta, isä ärähteli lapselle. Järkipuheella yritettiin perustella, miksi on istuttava vöissä paikoillaan. Lapsi jatkoi huutoa sopivaksi katsomansa ajan.
Tapahtui eräässä kauppajonossa. Ehkäpä kolmivuotias pikku sankari halusi tikkarin. Ihanan, punaisella paperilla päällystetyn, tahmean tikkarin. Mutta vanhempi sanoi ei. Ei ole karkkipäivä, eikä muutenkaan. Ei joka kerta voi ostaa karkkia. Kieltävään vastaukseen lapsi puolestaan reagoi kirkaisemalla uhkaavasti… jolloin vanhempi antoi heti periksi. Ärtyneellä äänensävyllä hän sanoi lapselleen, että ota sitten se tikkari, kun kerran haluat. Lapsi näytti tyytyväiseltä, aikuinen ei niinkään.
Vanhemman tunnetila ei aina ohjaa viisaita valintoja
Kaikissa yllä mainituissa tilanteissa vanhempi koki lapsen lapselliset tunteet ja käytöksen voimakkaasti: nolostui, kiusaantui, pelästyi tai ärtyi niistä. Hän tukahdutti lapsen epämukavuuden ilmaisun joko vihaisella tai lepyttelevällä otteella. Vanhempi ei toiminut fiksusti, vaan pelkästään omasta tunteestaan käsin: lapsen itku on saatava loppumaan heti alkuunsa; lapsen kiukun on lauhduttava. Hinnalla millä hyvänsä.
Mitä mahtaa olla ollut vanhemman mielessä kyseisissä tilanteissa? “Voi ei, taas se alkaa”? Vai “mitä muut ihmiset täällä minusta ajattelevat…” Jokaisella vanhemmalla on itselleen tyypillisiä toistuvia kielteisiä ajatuksia, joita putkahtaa esiin nimenomaan niissä tilanteissa, kun lapsen tunne tai käytös vaikuttavat vanhemmasta hankalilta. Nämä toistuvat, kielteiset ajatuskuviot liittyvät mielensisäisiin silmälaseihin – skeemoihin-, joiden kautta vanhempi arjen tilanteita tarkastelee.
Skeemoja on jokaisella monia: toimivia ja sitten myös toimimattomia. Ihminen voi herkistyä ottamaan tietyt silmälasit käyttöön aina tietyissä tilanteissa. Lapsen kiukutellessa vanhempi, jolla on toimimattomat skeemasilmälasit päässään, altistuu virhearvioinneille ja jättää kenties viisaita päätöksiä tekemättä. Ajatus menee vain ja ainoastaan omien skeemasilmälasien sanelemaa rataa: Kaikki on hyvin, kunhan lapsi ei itke. Yritän siis vain saada hänet hiljaiseksi mahdollisimman nopeasti. Siten näkevät minun olevan kelvollinen vanhempi, ja en joudu olemaan pettynyt itseeni.
Esimerkiksi arvostelulle herkkä tai itsetunnoltaan heikko vanhempi, jonka skeemasilmälasit ovat erityisen ankarat itseä kohtaan, ajattelee herkästi tulevansa itse kritisoiduksi, kun oma lapsi raivoaa julkisella paikalla. Hän voi pelätä, että muut näkevät hänet surkeana tai kyvyttömänä vanhempana ja tukahduttaa siksi lapsen kielteisen tunneilmaisun joko vihaisesti tai muulla tavoin.
Jollekin muulle vanhemmalle vaikeinta olisi, jos ulkopuolinen silminnäkijä ajattelisi hänen olevan välinpitämätön lapsen tarpeille. Aika ymmärrettävää, että siinä tapauksessa tuntuisi välttämättömältä miellyttää lasta ja pehmittää jokainen kitinä, mikäli käytännössä lapsen kielteisen tunteen ajattelisi kertovan omasta (todenvastaisesta) ankaruudesta vanhempana.
Kaikki on hyvin. Hän ei mene rikki.
Fiksusti toimiva vanhempi katsoo tilannetta vähän ulkopuolelta. Mielessään voi nähdä lapsensa ja itsensä yhä pienempänä ja pienempänä, kuin etääntyisi maailmasta mielikuvitusraketin kyydissä. Miltä lapsen markettikilarit tai kirkuminen näyttäisivät toiselta puolen kauppaa? Vähän surkealta, vai mitä, mutta ei se olisi mitään katastrofaalista tai poikkeuksellista. Entä jos tilannetta katsottaisiin toiselta puolen Suomea: lapsen raivarit alkaisivat olla aika pieni juttu kaikkeen muuhun elämänmenoon nähden. Entä minkälaisena kärpäsenkakkana lapsen kiukuttelu näkyisi avaruudesta käsin?
Onko tilanne vakava ja maata vavisuttava vai jälleen yksi esimerkki siitä kerrassaan viehättävästä ikävaiheesta, kun lapsi opettelee tahtomaan ja sanomaan “ei”? Ja haluaako vanhempi olla sellainen ihminen, joka pyrkii kaikin tavoin estämään kyseistä opettelua tukahduttamalla ja miellyttämällä? Vai voisiko vanhempi olla kuin kallio, joka järkähtämättä ottaa vastaan lapsen tahdonilmaisun, mielipahan ja kiukun, joskus jopa aivan kohtuuttoman sellaisen, tietäen tai vähintään toivoen, että aikanaan lapsi oppii elämään pienien pettymysten kanssa? Vanhempi, joka kestää lapsen kielteiset tunteet, koska tietää, että lapsi ei mene niistä rikki.
Kysymys on myös siitä, mitä lapselle halutaan opettaa…fiksua aikuisuutta vai jotain muuta?
Vanhemmuudessa ovat aina erittäin vahvasti mukana tunteet, minkä vuoksi se, että kykenisi suhtautumaan oman lapsen kitinään tai raivoon aina stoalaisella tyyneydellä, on suurin piirtein yhtä todennäköistä kuin helle tammikuussa. Valitettavasti homma on kumminkin näin: vanhemmat voivat omalla käytöksellään melko paljon joko edesauttaa tai estää lapsen käytöksen muuttumista helpommaksi. Aikuisen rauhallisena pysymistä ei tarvitakaan mielestäni erityisesti lapsen takia (vaikka toki vanhemman suodattamaton vihaisuus voisi pelottaa lasta), vaan siksi, että vanhempi kykenisi harkitsemaan ja tekemään fiksuja valintoja.
Millainen fiksu valinta sitten voisi olla lapsen hermostuessa? Se voisi olla ainakin lapsen tunteen validoiminen eli vahvistaminen. Sen sijaan, että yrittäisi saada lapsen pistämään suunsa suppuun, voi kertoa hänelle, miten kurjaa hänellä varmasti juuri nyt on tai että aikuinen huomaa hänellä olevan vaikeaa. Ei ratkaisuja, vaan pelkkää validointia, myötätuntoa ja lohtua. “Miten kurjalta sinusta nyt tuntuukaan!” Jotkut lapset ottavat vastaan tunteiden vahvistamisen niin hyvin, että he rauhoittuvat pelkästään sitä saatuaan.
Toinen fiksu valinta on olla antamatta periksi vain siksi, että lapsi ilmaisee jotain kielteistä. Lapsi kokee miellyttävän yllätyksen, kun hän saa toivomansa asian vähän protestoituaan. Mielipaha väistyy välittömästi. Samalla vanhempi kuitenkin esittelee lapselle sen mahdollisuuden, että itkemällä tai huutamalla tai vastaavilla keinoilla voi saavuttaa itselle mieluisia asioita. Ja usko vaan, että et halua olla sen vanhemman housuissa, joka on muutamankin vuoden luovinut ja väistellyt lapsen mielipahaa periksi antamalla, koska hän ei tule pääsemään myöhemmin helpolla! Fiksu vanhemmuuden valinta onkin miettiä, mitkä päätökset on lapsen puolesta tehtävä ja lisäksi kestää tarvittaessa niihin liittyvät lapsen mielenosoitukset ja vastustelu, koska näin toimimisesta on pitkän päälle hyötyä.
Kolmas fiksu vanhemman toimintatapa liittyy siihen, että maailmaan mahtuu ääntä ja mölyä. Jos lapsi on tyytymätön, se ei ole iso kriisi, vaan ohimenevä tunnetila. Lisäksi se, mitä muut ihmiset lapsen käytöksestä tai tilanteesta yleisesti ajattelevat, ei ole pysyvää. Sitä paitsi sillä, mitä he ajattelevat, ei ole loppujen lopuksi juurikaan väliä. He kun eivät elä sinun elämääsi vanhempana. He eivät myöskään tunne sitä, mihin vanhempana tähtäät ja mitä tavoittelet. He eivät voi tietää, että autat lasta omalla toiminnallasi ottamaan haltuun kielteisiä tunteita. He eivät ehkä tiedä, että teet vanhemmuuden fiksuja valintoja olemalla tukahduttamatta lapsen kaikkia kielteisiä tunteita.
Sinulla onkin vanhempana täysi lupa toimia aina lapsen edun mukaisesti riippumatta siitä, kuinka monta silmäparia rannalla, kauppajonossa, marketissa tai muualla tuijottaa. Se on myös velvollisuutesi, sillä vain sinun fiksun toimintatapasi avulla lapsesta tulee aikanaan fiksu aikuinen. Siispä: anna sen kitistä, ja ole ylpeä itsestäsi, kun teet niin!
P. S. Lisää luettavaa lapsen hermostumistilanteista ja niiden kanssa elämisestä tulossa kevättalvella 2020 allekirjoittaneen ja työtoverien myötävaikutuksella 🙂
Vanhemmuuden hyvä boogie 