Marras-joulukuu ja huhti-toukokuu ovat työssäni sesonkiaikaa, joten blogin kirjoittaminen on jäänyt väistämättä vähemmälle huomiolle. Olen kuitenkin mielessäni pyöritellyt mm. kliinisen työssä syntyneitä ajatuksia siitä, mitä hassuja tai puutteellisia käsityksiä lasten mielenterveysoireisiin usein liittyy.
Se, mitä ajattelemme mielenterveydestä ja psyykkisestä hyvin- tai huonovointisuudesta taustoineen, vaikuttaa väistämättä siihen, mitä odotamme ja toivomme psykiatriseen hoitoon tullessa. Uskomuksemme ja ajatuksemme vaikuttavat luonnollisesti myös siihen, miten hoito todellisuudessa vastaa näihin odotuksiin.
Tein pienen luettelon tavallisimmista vähän hassuista uskomuksista, joita työssäni kohtaan ja jotka liittyvät lapsen mielenterveyshoidon järjestämiseen.
- “Olisi hyvä, että lapsi saa käydä asioita läpi ammattilaisen kanssa.”
Tähän kommentoin vain: tavallaan ymmärrän kyllä, mitä tällä tarkoitetaan. Valmistunhan itsekin aivan pian lasten ja nuorten yksilöpsykoterapeutiksi. Ja tiedän hyvin, että esimerkiksi monille aikuisille ja nuorille tekee toisinaan hyvää puhua asioistaan jonkun ulkopuolisen, myötätuntoisen tahon kanssa.
Kuitenkin alle murrosikäinen lapsi on sillä tavalla eri asia, että hän elää yleensä voimakkaasti tätä hetkeä. Monet lapset eivät koe voimakasta tarvetta puida asioita samalla tavalla kuin aikuiset usein kokevat. Lapsi ei myöskään hahmota aikaa, syys-seuraussuhteita ja vaikkapa ihmissuhteen vivahteita aivan samalla tavalla kuin aikuinen. Lapsen mielenterveyden hoitaminen ei siksi aina tarkoita, että lapselle on annettava mahdollisuus yksilöllisiin keskusteluihin ammattilaisen kanssa. Tai toisaalta tehokkainta mahdollista hoitoa ei välttämättä ole yksin lapseen kohdistuva yksilöpsykoterapia.
Lapsen mielenterveysongelmien lievittäminen voi sen sijaan tarkoittaa esimerkiksi arjen mielekkyydestä huolehtimista ja vanhemman tukemista kasvatustehtävässä monin tavoin. Sellaiseen ratkaisuun päätyminen ei suinkaan ole psykiatrisen hoidon laiminlyöntiä, kuten joskus väitetään, vaan fokusoimista tärkeimpiin asioihin, jotka kasvattavat alle murrosikäisen lapsen resilienssiä (josta olen kirjoittanut esimerkiksi täällä).
Sanon joskus luennoidessani, että lapsen tietää saavan riittävästi tukea omassa ympäristössään, kun hän voi keskittyä erityisesti omiin juttuihinsa ja leikkeihinsä. Siihen siis lopulta kaikessa mielenterveyshoidossa pyritään. Eikä siihen, että lapsen täytyy erikseen käydä läpi mielessään olevia asioita – ehkäpä vain aikuisten mieliksi.
Toki oman vivahteensa tähän tuovat esimerkiksi ahdistuneet lapset, jotka haluaisivat murehtia kaiken aikaa mielessään olevia asioita. Osa heistä hyötyy paljonkin yksilökeskusteluista/terapiasta ja toivoo näitä hoitoja, ja ne heille suotakoon. Toisaalta heidänkin osaltaan tiedetään, että asioiden liiallinen murehtiminen ja vatvominen heikentää lapsen mahdollisuutta toipua ahdistuneisuudesta. Murehtimisen buustaamista tehokkaampaa hoitoa onkin a) auttaa lasta kokemaan olevansa autettu b) auttaa lasta ratkaisemaan ongelmia, jotka ovat ratkaistavissa c) tukea vanhempia niin, että he jaksavat ja voivat hyvin. Joskus yksilöterapian keinoin, joskus ihan muilla tavoin.
Mitä tulee käytöshäiriöön, tällöin erityisesti on mietittävä, onko lapsen yksilötapaamisissa mitään mieltä. Käytöshäiriöön liittyy toki yleensä lapsen omia haavoittuvuustekijöitä (esimerkiksi neurobiologinen herkkyys, neuropsykaitriset oireet, kielelliset erityisvaikeudet) mutta yleensä myös todella olennaisia perhetekijöitä (esimerkiksi perhettä kuormittava köyhyys/psykososiaalisesti heikko asema, vanhempien ero, henkilökohtaiset menetykset) ja vieläpä usein yhteisöllisiä tekijöitä (esimerkiksi koulukiusaamiskokemukset, koulun ja luokan tilanne, jengiytyminen). Eli käytösongelma ei siis ole todellakaan vain lapseen liittyvä asia, EIKÄ sitä yleensä hoideta parhaiten vain lasta yksilökeskusteluin hoitamalla. Päinvastoin, paras näyttöön perustuva hoito lapsen käytösongelmissa on vanhemmuuden taitoihin liittyvä vanhempainvalmennus. Lapsen yksilöllinen ohjaus/tunnetaitojen edistäminen astuvat kuvaan vasta sitten, kun lapsen kognitiiviset taidot ja psykososiaalinen ympäristö mahdollistavat tällaisen työskentelyn. Tästä en väsy puhumaan.
P.S. Trauma-asioissa tarvitaan kyllä usein aivan tietynlaisia yksilöllisiä keskusteluja lapsenkin kanssa, mutta kirjoitan siitä toiste.
2. “Miksi minun vanhempana pitää käydä täällä, lapsessahan se vika on!”
Vanhemmuuden asiat ovat herkkiä ihan kaikille vanhemmille. Jokainen vanhempi haluaa uskoa olevansa – ja onkin – paras asiantuntija oman lapsensa asioiden suhteen. Tämä ei silti tarkoita, etteikö vanhemmuudessa tai vanhemman käytännöissä voisi olla sellaista pientä fiksattavaa, joka auttaisi lasta eteenpäin ja lievittäisi hänen oireitaan.
Itse asiassa lapsen oireisiin vaikuttaminen tapahtuu muutenkin yleensä tehokkaimmin vanhemman kautta. Lasten kanssa työskennellessä pelkkä puhe ei siis riitä (ks kohta 1). Kysymys on enemmänkin puheen ja ymmärryksen vs. kokemuksen ja harjoittelun tasapainosta. Eli vaikka puhuisimme paljonkin tunteista, ajatuksista ja niin edespäin, lapsen kannalta puheet ovat yhdentekeviä, ellei hän pääse kokeilemaan ja harjoittelemaan tunteisiin ja ajatuksiin liittyviä asioita omassa arjessaan. Ja se, joka vastaa lapsen harjoittelusta melkein kaikissa mahdollisissa arjen asioissa, on joka tapauksessa juuri vanhempi, joten on aivan luontevaa, että suuri osa lastenpsykiatrisesta työstä tehdään vanhemman kanssa.
3. “Mielenterveysyksikössä käyvät lapset ovat jotenkin omituisia/hulluja.”
Hulluus on erittäin suhteellinen asia. On aivan yhä totta ajatella, että KAIKKI ihmiset ovat hulluja kuin että KUKAAN ei ole hullu. Psykiatrisen hoidon stigma seuraa kuitenkin valitettavasti edelleen monia palveluiden käyttäjiä. Moni häpeää sitä, että kärsii mielenterveyden oireista, vaikka se ei ole todellakaan oma valinta. Kuten flunssa tai vaikka nivelvaivat, mielenterveyden oireita vain tulee, ihan tilaamatta ja pyytämättä. Niin lapsilla, nuorilla kuin aikuisilla mielenterveyden oireet koskettavat noin viidennestä väestöstä.
Lapset, joita tapaan työkseni, eivät ole mitenkään omituisia tai kummallisia. Päinvastoin, he ovat aivan yhtä suloisia, hauskoja, kiinnostavia, rasittavia tai monimuotoisia kuin kaikki lapset. Tämän ymmärtäminen on tärkeää. Ei ole “niitä lapsia” ja “muita lapsia”, vaan aivan kuka tahansa lapsi voi tietyissä olosuhteissa tarvita psykiatrista hoitoa jonkin aikaa.
4. “Lapsen psykoterapian täytyy olla rankkaa, että se tehoaa – mukavien juttelu ei riitä.” JA “Hän ei usko minua, joten jonkun ulkopuolisen pitää sanoa, hänelle, että…”
Lapsi, joka vasta opettelee ajattelua, tunnetaitoja, sosiaalisia suhteita ja monenlaisia arjen taitoja, ei missään tapauksessa vastaa aikuista psykoterapiassa. Asiansa osaava lastenpsykoterapeutti ymmärtää tämän, ja joutuu siksi joskus vaikean paikan eteen, jos vanhemmat tai joku muu taho toivoisi psykoterapian korjaavan lapsessa nähdyt “puutteet”. Esimerkiksi lapsen käytösoireiden hoitamisen osalta kuvitellaan, että lasta pitäisi terapiassa vaikkapa hieman kovistella, tai että psykoterapeutti antaa lapselle ohjeita, miten hänen on käyttäydyttävä.
Kaikkeen muutokseen tarvitaan kuitenkin motivaatio. Lasta ei voi muuttaa vanhempien toiveiden mukaiseksi – mutta jos löydetään lapselle konkreettinen ja mitattava tavoite, joka häntä itseäänkin kiinnostaa, työstä voi tulla erittäin tuloksellista. Lasten kanssa ei pääse mihinkään sillä tavalla, että häntä kritisoidaan tai painostetaan, eikä edes pyritä ymmärtämään häntä. Päinvastoin.
Tosiasia on, että jos haluaa saada lapsen kanssa muutosta aikaan yhteisten tavoitteiden suuntaisesti, psykoterapiaprosessin on oltava lapsen kannalta mielekäs. Mielekäs taas tarkoittaa lapsen kannalta useimmiten hauskaa. Lastenpsykoterapeuteilla onkin yleensä huoneissaan paljon leikkikaluja, askartelutarvikkeita ja niin edelleen. Lapsen kanssa otetaan hiirenaskeleita: työskennellään hiukan, ja sitten taas tehdään jotain mukavaa.
Psykoterapiassa ei myöskään ihminen muutu toisenlaiseksi. Jos on rauhallinen viilipytty pikkuinen, niin sellaisena pysyy psykoterapian jälkeenkin. Tai jos on kiukustuva kuumakalle, niin sekin ominaisuus pysyy.
5. “Lääkitykset ovat haitallisia lapsille. Ensisijaisesti on kokeiltava muut keinot ensin!”
Joskus tekisi mieli kysyä: mitähän keinoja? Usein vanhempia tuetaan aktiivisesti, lapselle pyritään tarjoamaan näyttöön perustuvaa lääkkeetöntä kuntoutusta ja hoitoa, koulun kanssa tehdään yhteistyötä ja mukaan rekrytoidaan esimerkiksi toimintaterapeutti, puheterapeutti tai muu kuntouttava taho. Silti vanhemmat tavallisesti epäröivät, uskaltaako aloittaa lääkitystä. Ymmärrän toki tämän äitinä ja ihmisenä.
Toisaalta joskus on tilanteita, joissa olisi välttämätöntä kokeilla lääkitystä. Jos vanhempi kieltäytyy ehdottomasti, mietin usein, miten he saisivat tunteen turvallisuudesta ja myös sen tietoisuuden, että muut keinot on jo kokeiltu – enkä aina suinkaan keksi tähän vastausta. Mutta olisikohan seuraavasta ajatuksesta apua? Lääkärin keskeinen ammatillinen ohjenuorahan on “primum est, non nocere” eli tärkeintä on, ettei tuota haittaa potilaalle. Jos tämän mielessä pitäen lastenpsykiatri, lasten mielenterveyteen erikoistunut erikoislääkäri suosittaa lääkehoitokokeilua potilaalleen (tuntien lääkkeiden mahdolliset hyödyt, haitat ja niin edespäin sekä järjestäen seurannan), voisiko olla niin, että vanhempana kannattaisi edes harkita sitä?
Ihmiset käyttävät särkylääkkeitä päänsärkyyn, verenpainelääkkeitä verenpainetautiin ja hengitettäviä lääkkeitä astmaan. Psyykenlääkkeet ovat periaatteessa aivan sama juttu. Niitä käytetään, jos eteen tulee tilanne, jossa ne ovat välttämättömiä ja todennäköisesti auttavat enemmän kuin haittaavat. Ne ovat toisinaan myös “kainalosauva”, joilla autetaan lapsen toipumista hetken aikaa ja vähennetään psyykkisten voimavarojen menetystä oireiden takia. Erittäin harvoin ne jäävät pysyvään käyttöön.
Lääkärinä en henkilökohtaisesti hyödy mitään siitä, jos joku käyttää tai on käyttämättä lääkkeitä. Määrään lääkkeitä vain silloin, jos katson ne tarpeelliseksi hoidon kannalta. Pääosa lastenpsykiatrisesta hoidosta perustuu toki ihan muille asioille kuin lääkkeille. Kuuluu silti ammatilliseen osaamiseen tarvittaessa tarttua myös tähän mahdollisuuteen.
6. “Meillä on ollut vaikeaa, mutta ei se häneen ole vaikuttanut millään tavalla.”
Me aikuiset haluamme toisinaan uskotella itsellemme, että meidän elämämme, arkemme ja toimintamme ei juurikaan vaikuta lapsiin. Se on ymmärrettävää, koska vanhempina haluamme välttää syyllisyydentunteita ja tunnistamme yleensä myös erittäin hyvin sen painavan vastuun, jota vanhemmuuteen liittyy.
Kuitenkin fakta on se, että sekä vanhempien mielenterveyden oireilla (ks täältä) että toimintakyvyllä ja arjen asioilla on suuria vaikutuksia lasten mielenterveyteen. Vanhempien murheet ja ilot välittyvät suoraan lapsen elämään ja heijastuvat lapsen mielenterveyteen. Lapset sekä tarkkailevat vanhempiaan että ottavat heistä mallia ja toisaalta pyrkivät toisinaan suojaamaan vanhempaa omilta murheiltaan, jos vanhemmalla on rankkaa. Sellainen taas voi kuluttaa lapsen omia voimavaroja liikaa. Niinpä olisi parasta aina pitää itsestä aikuisena ja vanhempana hyvää huolta. Turhaan ei siis puhuta siitä, että laita happimaski ensin omille kasvoillesi ja sitten vasta lapsen.
Ja mitä tulee isoihin elämänmuutoksiin, niissä niin lapsi kuin aikuinen tarvitsee aikaa ja ymmärrystä. Esimerkiksi sellaisessa kuvitteellisessa tilanteessa, jossa samaan perheeseen osuu parin vuoden sisällä niin vanhempien ero kuin uusperheidenkin muodostuminen, ei ole ihme, jos lapsi hieman reagoi. Se on hänen oikeutensa samalla tapaa kuin on aikuisen oikeus tehdä elämässään tarpeellisia muutoksia. Meidän aikuisten pitäisi aina muistaa tämä. Ollaan armollisia niin itseämme kuin lapsiamme kohtaan.
Ja lopuksi bonuksena uskomus, jota kohtaan erityisesti toisten sote-ammattilaisten taholta:
7. “Psykiatrialla tehdään kokonaistilanteen arvio, ja ko. tulosyyllä kannattaa lähettää lapsi arvioitavaksi.“
Tähän haluaisin sanoa: älä tee sitä! Älä siis lähetä ketään kokonaistilanteen arvioon lastenpsykiatrille.
Perustelut: voiko ihmisen kokonaistilanne olla arvioitavissa riittävän kattavasti missään palvelussa KOSKAAN? Entä voiko kokonaistilannetta “hoitaa” tai “ratkaista”? Minun mielestäni ei.
Voi olla, että tämä kohta nro 7 on joillekin täysin semantiikkaa, mutta itse toivon lapsen mielenterveyspalveluihin lähetteen syyksi jotain selkeää (= ratkaistavissa olevaa) ongelmaa, kuten ahdistusoireilua, käyttäytymisen vaikeuksia tai muuta mietittyä ongelmavyyhtiä/kokonaisuutta. Ammattilaisen, joka tapaa lapsia ja perheitä työkseen, on mielestäni tiedettävä lapsen asioista sen verran, että kykenee muotoilemaan toivomansa lastenpsykiatrisen hoidon kohteen lähetteeseen edes hypoteesitasolla – eikä lähetä lasta ylimalkaiseen “kokonaistilanteen arvioon”.
Näillä sanoin toivon kaikille voimia loppuvuoden puristukseen!
Vanhemmuuden hyvä boogie 