Category: lapsuus

Lasten liikuttaminen on aivan helppoa…

Lasten liikuttaminen on aivan helppoa…

Riikka Riihonen

…kun puitteet ovat kunnossa! Näin väitän. Jos et usko, katso tämän jutun loppuun.

Tänään uutisoitiin nimittäin, että LIITU-tutkijoiden mukaan lasten kiinnostus liikkumista kohtaan on vähentynyt. Tutkijat argumentoivat Ylen mukaan, että liikunta ei ole lapsille (enää?) niin tärkeää, monet lapset eivät liiku riittävästi ja että suositeltava päivittäinen ruutuaika ylittyy yhä useammalla.

Kyseisestä tutkimuksesta tehdyn suomenkielisen Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen Suomessa -julkaisun johtopäätöskappaleen mukaan “liikemittaritulosten perusteella lapset ja nuoret viettivät yli puolet valveillaoloajastaan joko istuen tai makuulla. Kevyeen liikkumiseen käytettiin valveillaoloajasta reilu neljännes ja reippaaseen tai rasittavaan liikkumiseen reilu kymmenesosa. Paikallaanolo lisääntyi merkittävästi nuoremmista vanhempiin ikäryhmiin siirryttäessä, ja samanaikaisesti erityisesti reipas ja rasittava liikkuminen vähentyivät.” (viite)

Olen samaa mieltä, että on huolestuttavaa, että lapsetkin istuvat suuren osan päivästään – liikkumattomuus kun kiistatta on kovin haitallista terveydelle. LIITU-tutkijat spekuloivat, että lisääntynyt ruutuaika selittää tässä ja liikunnan arvostuksessa tapahtunutta muutosta – itse hakisin selityksiä kuitenkin myös muualta.

Yksi mielestäni looginen selitys on tässä: maailma on muuttunut sellaiseksi, että luonteva päivittäinen piha- ja vapaa-ajan liikkuminen on tavallaan vaihdettu (vai vaihtunut?) ohjattuun harrastustoimintaan. Jos koulu loppuu klo 14-15 ja sen jälkeen lapsia kuljetetaan tai he sinkoilevat harrastusryhmästä toiseen, perheille jää faktisesti iltaan vain hyvin vähän yhteistä aikaa. Tästä taas seuraa, että perheiden leppoisa yhteisliikkuminen on vähäistä. Eikä kavereitakaan toisaalta löydy pihalta leikkeihin, jos kaikki ikätoverit käyvät ohjatuissa harrastuksissa. Kukapa sitä taas yksin jaksaisi pihalla nököttää “liikkumassa”. Tämä on tavallinen ilmiö nykypäivänä; moni vähemmän harrastava lapsi on surullinen siitä, että “muut ovat koko ajan treeneissä”.

Minua myös mietityttää se, että kaikesta lasten harrastamisesta näyttää tulleen melko vakavamielistä. Niinpä jos lapsen tai nuoren vaihtoehtoina ovat vaikkapa taitoluistelutreenit neljä kertaa viikossa tai sohvalla somettaminen, käy niin, että vähänkin vähemmän motivoitunut, lahjakas ja päämäärätietoinen lapsi valitsee näistä erittäin helposti jälkimmäisen. Somessa nimittäin pärjäävät nekin, joiden jalka ei nouse tai juoksu ei kulje. Leppoisia höntsyporukoita lapsille on aika vähän.

Lastenpsykiatrin näkökulmasta onkin tärkeä erottaa kaksi asiaa: on aivan eri juttu, puhutaanko liikunnasta tottumuksena ja elämäntapana vai urheilusta, joka ainakin minulle tarkoittaa kilpailuhenkistä tai vakavasti otettavaa, tavoitteellista toimintaa. Liikunta elämäntapana on erittäin arvostettava asia ja toivoisin sitä jokaisen lapsen ja nuoren elämän osaksi. Urheilu taas ei ole kaikkien juttu, eikä tarvitsekaan. Mieleeni tulee tässä kohtaa lukioaikaisen tuttavani T-paita: “musiikki pelasti minut urheilulta”.

Miten asiat voisivat olla?

No, mielestäni on selvää, että tämä nykyinen lasten liikuttamisen ja harrastamisen tapa ei tuota kovin tehokkaasti riittävästi liikkuvia kansalaisia kansanterveydellisestä näkökulmasta. Seuraavassa omat ehdotukseni asioiden muuttamiseksi:

  1. Kokonaiskoulupäivä tai sen sovellukset voivat auttaa lapsia saamaan riittävän määrän liikuntaa päivittäin. Kokonaiskoulupäivähän tarkoittaa, että koulun jälkeen koulun tiloissa tai lähimaastossa on tarjolla monipuolista ja edullista matalan kynnyksen liikuntakerhotoimintaa (esimerkiksi iltapäiväkerhoja). Tai sitten lasten liikuntaharrastukset voidaan järjestää niin, että lapsille on kuljetus suoraan koululta harrastukseen ja takaisin (katso esimerkki täältä). Tällöin harrastuksissa käy virkeämpiä naperoita ja perheille taas jää paljon nykyistä enemmän aikaa virkistäytymiseen ja yhteiseen olemiseen.
  2. Seurojen tulisi tarjota paljon nykyistä enemmän matalan kynnyksen harrastuskerhoja, joiden ideana ei ole värvätä tulevia kilpailijoita ja valmentaa maajoukkuelaisia. Esimerkki tästä tarjonnasta voisi olla kertaviikkoinen uintikerho. Uiminenhan on harrastus, jossa on erittäin vähän tarjolla ryhmiä, jotka eivät tähtää kilpailemiseen. Ymmärrän kilpailemisen tarpeen ja halun niillä, jotka ovat urheilijoita – mutta suuri joukko ihmisistä vähät välittää kilpailemisesta ja haluaa paljon mieluummin harrastaa yksinkertaisesti virkistävää ja palauttavaa liikuntaa (tämä muuten pätee myös aikuisiin). Kysynpä vaan, kuinka moni aikuinen jaksaa työpäivän jälkeen lähteä kilpailemaan jonkin urheilulajin pariin? Paljon helpompaa on raahata itsensä sopivassa välissä lenkille tai jumpalle ilman tarvetta kilpailla kenenkään muun kuin itsensä kanssa 🙂
  3. Kouluissa tulisi panostaa liikuntavälitunteihin. On olemassa tutkimusnäyttöä siitä, että koulupäivään sisällytetty liikunta parantaa lasten oppimista. Ihmettelen, miksi ns. pitkät välitunnit eivät tästä huolimatta ole enemmän sääntö kuin poikkeus? Tänään uutisoitiin tosin jyväskyläläisestä koulusta, jossa liikuntavälitunnit ovat oikeasti jo totta. Ideana liikuntavälitunneissa on, että liikuntavälineet ja -tilat ovat lasten ja nuorten vapaassa käytössä 20-25 minuuttia kaksi kertaa päivässä. Lyön vaikka vetoa, että kyseisen koulun lapset ovat virkeämpiä ja jaksavampia oppilaita kuin sellaisen, jossa tauot ovat perinteisen mallisia eli lyhyitä. Opettajienkin taakkaa varmaan helpottaa, kun lapset jaksavat paremmin olla aloillaan tunneilla.
  4. Kaupunkisuunnittelun avulla voidaan liikuttaa niitäkin, jotka eivät muuten liiku. Suunnittelussa pitäisi ottaa erityisesti huomioon, että monet lapset asuvat kerrostaloissa, joissa ei ehkä ole liikkumiseen sopivaa omaa pihaa. Jos sen sijaan lähellä on leikkipuisto tai kenttä, jonne meneminen on turvallista, vanhemmat päästävät lapsensa jo melko nuorina itsenäisesti tai kaverien kanssa sinne liikkumaan. Jos taas lapsille sopivat liikuntapaikat ovat vaikeasti saavutettavia, esimerkiksi vilkkaiden tienylitysten takana, on vanhempien käytettävä paljon enemmän harkintaa. Siksi sillä on merkitystä, miten kaupunkeja kaavoitetaan, mihin liikuntapaikkoja fyysisesti sijoitetaan, miten julkinen liikenne toimii (esimerkiksi voiko helposti mennä lähiöstä bussilla uimahallille) ja ovatko lasten käyttämät kulkuväylät ja pyörätiet turvallisia.
  5. Sitten vielä se kuuluisa ruutuaika. Kysynpä tässä vähän provokatiivisesti, että kukahan ne laitteet on lapsille ostanut? 😉 Entäs mitä SINÄ teet päiväsi jälkeen? Jäätkö puhelimen tai tabletin kanssa sohvalle huilaamaan, vai lähdetkö lapsesi kanssa ulos tai liikkumaan? Rajoitatko itse omaa ruutuaikaasi? Onko perheelläsi säännöt siitä, milloin on sopiva käyttää puhelinta ja milloin ei? Vaikka toki tiedän, ettei tämäkään juttu ole aivan yksinkertainen, on syytä vanhempana pohtia, voisiko asettaa rajat lapsen puhelimen käytölle. Lapsi ei tipu kaveriporukasta, vaikka ei olisikaan puhelimen päässä aivan 24/7. Some ja puhelin ovat tarpeellisia ja viihdettä, hauskanpito on sallittua. Mutta ei makeaa mahan täydeltä, sanotaan.
  6. Vielä kuudes teesi. Kun puhutaan elämänmuutoksesta ja hyvistä elintavoista, on usein puheissa itsekurin käsite. Itsekuri on se, joka piiskaa sinua tekemään asioita, joita et välittömästi halua, saavuttaaksesi jotain mukavaa. MUTTA. Ja tämä on iso mutta. Itsekuri väsyy. Ihmiset eivät juuri tästä syystä jaksa pitää kiinni karppaamisesta (kokeiltu on), liikunta- yms haasteista (kokeiltu nekin) eivätkä näin ollen itsekurin avulla tule tehneeksi juurikaan pitkäkestoisia elämänmuutoksia. Sen sijaan niinkin yksinkertainen asia kuin hauskuus on jotain, mitä kaikki kaipaamme elämäämme ja mistä voi jokainen hyötyä myös terveyden kannalta. Ihmisillä on nimittäin taipumus tehdä toistuvasti sellaista, mikä on hauskaa. Niinpä lastenkin kohdalla kannattaisi etsiä yksilöllisiä, hauskoja liikuntamuotoja. Ei tarvitse aina ajautua jalkapallo-jääkiekko-voimistelu-linjalle, vaan voi kokeilla vaikkapa sirkusta, keilaamista, ratsastusta, uimahyppyä, purjehdusta tai geokätköilyä. Ekaluokkalaisille on tällaisia kokeiluja varten liikuntapassit jaossa kouluista, mutta samaa voisi varmaan suositella jakoon kaikille ikäryhmille.



Mitä toivon sinulle Lapsen oikeuksien päivänä

Mitä toivon sinulle Lapsen oikeuksien päivänä

Riikka Riihonen

Toivon, että kukaan ei koskaan yritä määritellä, minkälaiseksi sinun pitää tulla. Sinulla on oikeus olla omanlainen, persoonallinen, luova, vänkyrä ja mutkikas. Sinulla on oikeus kehittää oma tahto ja omat kiinnostuksen kohteet. Kenelläkään ei pitäisi olla nokan koputtamista, tykkäät sitten My Little Ponyista, skuuttaamisesta, postimerkeistä tai nyrkkeilystä. Saat leikkiä miten haluat, ja aikuiset pitävät leikkejäsi arvossa, joten sille jää riittävästi aikaa. Murrosiässä sinun ei tarvitse peittää aitoa minuutta perheeltäsi. Mutta jos et joskus saa olla avoimesti kaikkea mitä olet, olethan sitä edes omissa oloissasi. Kerää pikku hiljaa rohkeutta elää omanlaista elämää.

 

Toivon, että et kohtaa syrjintää missään muodossa; että kiusaaminen, yksin jättäminen ja rasismi jäävät sinulta kokonaan kokematta.

 

Toivon, että opit kunnioittamaan yksilön ihmisarvoa aikuisen oman esimerkin kautta, ja odotat samanlaista kohtelua muilta. Jos jäät yksin koulun pihalla tai joku kohtelee sinua kaltoin, uskallat pyytää ja hakea tukea – ja aikuiset haluavat ja pystyvät auttamaan. Et nöyryytä muita etkä hyväksy kiusaamista lähipiirissäsi. Toivon, että uskallat jämäkästi puolustaa itseäsi ja muita silloin, kun sitä vaaditaan. Joskus varmasti kaikki ihmiset kohtaavat mitätöintiä ja laiminlyöntejä. Sellainen ei ole sinun vikasi, äläkä anna sen lannistaa sinua.

 

Toivon, että sinua suojaavat täyspäiset aikuiset.

 

He eivät anna sinun joutua isoihin vaaroihin omien laiminlyöntiensä tai voimattomuutensa vuoksi. He yrittävät vielä murrosiässäkin olla majakka, josta huokuu turvallinen valo. Niinpä sinä et seikkaile junaradoilla, et lähettele itsestäsi vähäpukeisia kuvia nettiin etkä sekaannu päihteisiin nuoressa iässä, tai jos teet niin, aikuiset rajaavat toimintaasi oikeissa asioissa. Aikuiset tekevät myös kaikkensa pitääkseen huolen, että sinua ei päästä houkuttelemaan seksuaalisen riiston uhriksi. Jos sinua ikinä uhataan millään tavalla, uskallat puhua siitä aikuiselle, joka ottaa sinut vakavasti.

 

Toivon, että eriarvoistuminen ei estä sinua saavuttamasta unelmiasi.

 

Että voit käydä turvallista ja ilmaista peruskoulua, jossa on mahdollistettu koko kouluyhteisön hyvinvointi. Haluan, että postinumerosi ei määrittele tulevaisuuttasi. Että sinulla on mahdollisuus opiskella, koska näin nuoret tekevät. Unelmieni koulu on maksuton myös toisella asteella. Koulukirjat ja harrastusmaksut eivät pistä perhettäsi vararikon partaalle. Sinä et joudu kokemaan olevasi jotenkin tyhmä, jos tarvitset erityistä tukea tai apuvälineitä opiskeluun.

 

Toivon, että jokainen saa edes yhden joululahjan tänä vuonna.

 

Että kaikissa ruokakaapeissa olisi jotain syötävää. Haluan, että koulun ja harrastusten retkille voisi tulla mukaan, vaikka sitä kahden euron kolikkoa tai viiden euron seteliä ei olekaan just nyt. Vaikka sinulla ei ole uusimpia muotifarkkuja tai laitteita, uskot olevasi aivan kelpo tyyppi, yhtä hyvä kuin muutkin. Osattomuus jostakin asiasta nyt ei tarkoita osattomuutta myös tulevaisuudessa.

 

Toivon, että omaksut ajattelutavan, jonka mukaan jokaisella ihmisellä on vahvuuksia ja harjoiteltavia juttuja.

 

Et joudu kokemaan olevasi maan matonen etkä myöskään maailman napa. Opit toisten ihmisten huomioonottamisen tärkeitä taitoja niin kotona kuin muualla, etkä uppoa pelkästään digimaailmaan. Vanhempasi on kertonut sinulle kymmeniä ellei satoja kertoja, että olet ihana ja rakas juuri sellaisena kuin olet. Sinun ei tarvitsee suorittaa muiden vuoksi. Sinulla on edes yksi ystävä. Nautit ja loistat saadessasi olla läheistesi seurassa. Kun teet virheen, osaat pyytää anteeksi ja antaa toisille anteeksi. Itsetuntosi kestää elämän epätäydellisyyden ja oman inhimillisyytesi. Uskallat luottaa siihen, että osaat tai ainakin voit kokeilla ja yrittää.

 

Mutta kaikkein eniten toivon, että et menetä toivoasi.

 

Kun elämä potkii päähän, kun kokeesta tulee numero 5, kun äiti ragee tai iskä huutaa, kun kavereita ei näy missään  – sinä voit silti uskoa siihen, että aikanaan tulee parempia päiviä. Et ole yksin. Joku on maailmassa myös sinua varten.  Ja jos ei muuta, sinulla on aina, joka päivä, kaikkina hetkinä elämässäsi rutkasti toivoa.

Lasten oikeuksien sivusto

Tarttis tehrä jotaki: lasten mielenterveysoireiden ennaltaehkäisystä

Tarttis tehrä jotaki: lasten mielenterveysoireiden ennaltaehkäisystä

Riikka Riihonen

Tänään julkaistiin Ylen nettisivuilla tärkeä uutinen. Referoituna: lasten- ja nuorisopsykiatristen lähetteiden määrä ovat edelleen kasvussa, mutta syyt eivät ole täysin selvillä. Alaikäisillä on voimakasta käytösoireilua. Lähipalveluissa ja perusterveydenhuollossa ei ole riittävästi saatavilla alaikäisten mielenterveysoireiden hoitoa.

Opetusneuvos Pirjo Koivula Opetushallituksesta kommentoi ilmiötä artikkelissa seuraavasti: “Poliittisten päättäjien olisi hyvä miettiä kuinka paljon edullisempaa, inhimillisempää ja arvokkaampaa olisi ennaltaehkäisevä työ. Se työ tapahtuu varhaislapsuudessa ja sinne perheet tarvitsevat tukea”.

 

Mitä tämä ennaltaehkäisevä työ sitten voisi olla?

 

Alla konkreettisia ehdotuksia, joihin varmaankin useimmat lasten mielenterveyden parissa työskentelevät voivat yhtyä. Näihin kaikkiin tarvitaan rahaa, se on selvää. On kuitenkin fakta, että nykytilanteessa rahaa yhteiskunnassamme kuluu vielä paljon enemmän korjaaviin toimiin. Mistä löytyisivät siis poliittiset visionäärit, jotka uskaltaisivat toteuttaa nämä?

 

1. Jokaisen perheen tulisi saada halutessaan koti- ja lastenhoitoapua riittävinä määrinä kunnallisten palveluiden kautta. Varsinkaan pikkulapsiperheissä pelkkä keskustelu ei aina ole ratkaisu, vaan tarvitaan käytäntöä: lisäkäsiä, pyykinpesuvoimia ja ihminen, joka vie lapset ulos kurahousuitkupotkuraivareista huolimatta sekä tekee vaikkapa ruokaa. Tällaisen palvelun pitäisi olla lähes ilmaista ja niin tavallista, että ketään ei hävettäisi pyytää apua. Eikä avun määräksi riitä vain 2 tuntia silloin tällöin, vaan sitä on säännöllisesti järjestettävä tarvitseville, vaikkapa kolmena päivänä viikossa. Aikuisten + lasten mielenterveys kiittää!

 

2. Päiväkotien ryhmäkoko tulisi pitää sopivan pienenä ja henkilökunnan riittävästä koulutustasosta olisi huolehdittava. Ei siis perusteta mitään jättiryhmiä jakotiloineen (on tullut vastaan…), vaan pienennetään ryhmiä nykyisestä huomattavasti ja tarjotaan kaikille lapsille laadukasta varhaiskasvatusta, jossa voidaan ottaa huomioon yksilölliset tarpeet, kuten psyykkiset ja fyysiset ominaisuudet. Tämä koskee myös esiopetusta.

 

3. Hommataan neuvoloille ja kouluterveydenhuoltoon lisää rahaa. Meillä on aivan uskomattoman loistava ennaltaehkäisevä terveyspalvelujen verkosto olemassa tässä maassa – sitä pitäisi hyödyntää täysipainoisesti! Terveydenhoitajat, lääkärit, psykologit ja koulujen sosiaalityöntekijät ovat käytettävissä jo nyt ammattitaitoisina, ja he tekevät paljon ennaltaehkäisevää työtä. He kuitenkin tarvitsevat lisää resursseja, esimerkiksi vastaanottoaikoja, jotta he voivat hoitaa lasten ja perheiden psykososiaalisia ongelmia tehokkaammin ja paremmin. Kenenkään psyykkistä oiretta ei paranneta yksittäisen 20 minuutin vastaanoton aikana, vaan siihen tarvitaan mahdollisuus useisiin käynteihin ja yksilölliseen tukemiseen. Lastenpsykiatrista osaamista voisi myös jalkauttaa näihin peruspalveluihin nykyistä enemmän.

 

4. Järjestetään kouluihin lisää ohjaajia/avustajia. Tämä on tällä hetkellä iso ongelma: miksi luokista on pitkälti poistettu ohjaajaresurssit? Lisäksi mahdollisuus tilapäiseen henkilökohtaiseen avustajaan on vain harvoilla lapsilla nykypäivänä. Kun kyseisiä palveluita on leikattu, ei ole ymmärretty sitä tosiasiaa, että jotkut lapset yksinkertaisesti vain tarvitsevat paljon aikuisen tukea ja apua, jotta heidän kehityksensä etenee suotuisasti. Ei se asia muutu, vaikka päällään seisoisi. Toinen minua kiusaava asia on kuntien pyrkimys lopettaa ja supistaa pienluokkia. Ymmärrän periaatteessa inkluusioideologian, mutta se on täysin epärealistinen monen työssäni tapaamani lapsen kohdalla. Miksi emme järjestä tarvitseville lapsille mahdollisuutta oppia ja harjoitella vaikkapa sosiaalisia taitoja riittävän pienessä porukassa? Ei se ole syrjintää vaan lapsen erityisen tarpeen ottamista huomioon.

 

5. Lisätään kouluissa mahdollisuutta osallistua mielenterveyttä tukevaan ryhmätoimintaan. Tällä tavalla voitaisiin tarjota lievien mielenterveyshäiriöiden hoitoa siinä ympäristössä, joka on lapsille usein helpoin eli koulussa. Lapsille ryhmä on täysin luonteva toimintaympäristö, ja tutkitustikin tällaisista usein manualisoiduista ryhmäohjelmista on apua psyykkisiin oireisiin. Maailmalla ja Suomessakin on paikoin olemassa erilaisia vaihtoehtoja näistä tarjolla, kuten kaverikerhoja, masennuskoulua, ahdistuneisuuden ryhmähoito-ohjelmia ja niin edespäin. Mutta tällaiset ryhmät pitäisi saada joka kuntaan ja kouluun.

 

6. Rahallinen tuki lapsiperheille pitäisi olla kunnossa niin, että köyhyys ei rajaisi tässä maassa kenenkään mahdollisuuksia käydä koulua ja harrastaa kohtuullisissa määrin. On olemassa vankkaa tutkimusnäyttöä siitä, että lapsiperheköyhyys vaikuttaa ihmisen elämänpolkuun pitkällä aikavälillä. Kun yhteiskunnan rahahanat menevät kiinni, se on siis suoraan pois ihmisten toimintakyvystä, mielenterveydestä ja hyvinvoinnista. Eli: tarjotaan vastapainoa polarisoitumiselle, esimerkiksi ilmaisia harrastusmahdollisuuksia, vaikkapa harrastavan iltapäivätoiminnan hengessä. Huolehditaan, että kenenkään koulupolku ei kärsi perheen taloudellisen tilanteen vuoksi. Tarjotaan sosiaalipalveluihin sen verran rahaa, että he voivat myöntää harkinnanvaraisia avustuksia perheille. Huolehditaan riittävästä taloudellisesta tuesta vähäosaisille.

 

Väitän, että näillä toimilla päästään jo aika pitkälle lasten ja nuorten psyykkisten oireiden ennaltaehkäisyssä. Ei se sen vaikeampaa ole.

Tunteiden nimeäminen voi tuntua pöljältä, mutta se kannattaa.

Tunteiden nimeäminen voi tuntua pöljältä, mutta se kannattaa.

Riikka Riihonen

Jos olet koskaan lukenut lapsenkasvatusohjeita lehdistä, netistä tai neuvolan esitteistä, olet varmasti törmännyt tällaiseen kauniiseen ohjeeseen: ”sanoita lapsesi tunteita. Anna nimi lapsen tunteille.”

 

Silti vanhempana olet saattanut istua uhmaikäisen itkupotkuraivarin äärellä neuvottomana, miettien sitä, mitä hyötyä tunteiden sanoittamisesta muka on. Lapsesi sadan desibelin kirkumisen lomaan vienosti lausuttu ”olet vihainen” saattaa tuntua yhtä järkevältä kuin keskusteleminen kotipihasi postilaatikon kanssa. Ei mene jakeluun, eikä tunteen nimeäminen välttämättä autakaan raivoavaa lasta juuri sillä hetkellä.

 

Mutta tunteiden nimeämisessä on paljon itua.

 

Tunteiden huomaaminen ja niiden nimeäminen on ensiaskel matkalla tunteidenkäsittelytaitoja kohti. Vaikka tunteista keskustelua ja niiden käsittelyä pidetään usein ”psykologisointina”, meillä jokaisella on tunteet. Niille on myös keholliset vasteensa (esimerkiksi pelokas tärisee, vihainen kokee kiukkunsa vaikkapa mahanpohjassa ja iloinen tuntee kuplintaa kehossa).

 

Erityisesti kielteisiin tunteisiin voi liittyä toistuvia ajatuksia, joita kutsutaan kognitiivisessa psykoterapiassa mm. ”kuumiksi ajatuksiksi” ja automaattisiksi ajatuksiksi. Ihmisen henkilökohtainen kokemusmaailma muodostuu pitkälti näistä kolmesta: ajatuksista, tunteista ja kehollisuudesta (sekä tietenkin toiminnasta). Silti me aikuiset näytämme vähättelevän tunteiden merkitystä.

 

En usko, että nykyisille aikuisille vaivauduttiin juuri opettamaan tunnetaitoja lapsuudessa.

 

Olemme saaneet pärjätä tunnetaitojen osalta sillä, mitä itse kukin on niistä päätellyt ja hoksannut elämän myötä. Nykyisin tunnesäätelytaidot ovat peruskoulun opetussuunnitelmassa, mitä pidän aikamoisena edistysaskeleena. Silti ei voi vähätellä vanhempien ja kodin tarjoaman tunnekasvatuksen merkitystä. Koska miten voi ikinä oppia säätelemään omaa oloaan, jos ei alkuunkaan tiedä, miltä itsestä tuntuu?

 

Jos kukaan ei ole koskaan nimittänyt surullista oloasi surun tunteeksi, voi erehtyä pelkäämään kyseistä tunnetta vasteineen jonain kauheana ja katastrofaalisena asiana. Tunteiden tajuaminen alkaa onnistua vain sen kokemuksen kautta, että joku turvallinen aikuinen viestii lapselle kaikin tavoin ymmärtävänsä, mistä hänen olossaan on kyse.

 

Mieluiten tämä oppimisprosessi saisi alkaa mahdollisimman pienenä, sillä tunteissa on erityisesti temperamenttiselle lapselle iso pala purtavaksi. Olisi pikku hiljaa opittava ymmärtämään tunteitaan, reaktioitaan ja ajatuksiaan, keksittävä keinot elää niiden kanssa ja harkittava, miten aikoo toimia jatkossa.

 

Moni aikuinen välttelee kaikin tavoin epämiellyttäviä tunteita, koska ei osaa tehdä niille mitään.

 

Olisi toisinaan helpompaa, jos ”mikään ei tuntuisi miltään” – sitä suorittaisi vain askareitaan, harrastaisi, toimisi ja tekisi. Mutta oikeasti tunteista ei pääse eroon, vaikka kuinka toivoisi. Pikemminkin mitä enemmän tunteitaan tukahduttaa, sitä kovemmille ne ottavat. Tukahdetut tunteet saattavat tulla vastaan kipuina ja särkyinä, huonona ja ahdistuneena olona, selittämättömänä väsymyksenä ja niin edelleen.

 

Tunteiden välttelyyn on aikuisilla moninaisia keinoja: suoranainen kieltäminen, intensiivinen uppoaminen omiin mielenkiinnon kohteisiin, päihteet tai epäterveet pari/seksisuhteet ja niin edespäin, vain muutamia mainitakseni. Välttelyn hintana on kuitenkin jatkuva, hienoisena pohjavireenä tuntuva tyytymättömyys. Niinpä vaikka tunteiden välttely toimisi keinona omassa elämässä jotenkuten, kuinka moni toivoo lapselleen vastaavaa? Tästä kenties löytyy motivaationlähde tunnekasvatukseen.

 

Lapsen homma on iän karttuessa ottaa haltuun omia tunteitaan (kun ne ovat ensin saaneet nimet).

 

Lapsen pitää oppia sietämään epämukavuutta, oppia keinoja helpottaa omaa oloa kielteisten tunteiden yhteydessä, oppia toimimaan tunteita herättävissä tilanteissa ja havaita, että jokainen tunne on ohimenevä. Tämä monivaiheinen oppimisprosessi alkaa, niin pöljältä kuin se ehkä tuntuukin, jokaisen omassa kodissa ja juuri niissä tilanteissa, jossa kiljutaan, itketään, nauretaan tai ujostellaan – kun joku aikuinen vain hoksaa sanoa sen ääneen. Se on todellista kädet savessa-touhua ja silti hurjan arvokasta.  Vain toistuvan sanoittamisen kautta saadaan otetta niin abstraktista, monitahoisesta ja meille aikuisillekin toisinaan vaikeasta kokonaisuudesta kuin tunteet.

 

 

Sinun arkesi on tosiaankin jonkun lapsuus.

Sinun arkesi on tosiaankin jonkun lapsuus.

Riikka Riihonen

Älä kitise, hän sanoi.

 

Älä lääpi sitä ikkunaa. Älä mene sinne. Pysy tien reunassa. Kävele nopeammin. Kävele hitaammin. Älä juokse.

 

Haukotus, nyt on jo tunti siitä, kun käskin sinua pesemään hampaasi. Voisitko YSTÄVÄLLISESTI pestä hampaasi. Nyt. Älä koske siihen. Mene suoraan hammaspesulle.

 

Enkö minä juuri sanonut, että tee läksysi.  Eikö tästä puhuttu juuri. Tottele minua! Oletko taas hukannut äikän vihon? Voisit kirjoittaa vähän siistimmällä käsialalla. Nää on ihan harakanvarpaita. Mitä tämä koenumero tarkoittaa? Mikset lukenut riittävästi kokeeseen? Minähän sanoin. Sanoin ainakin edellisenä päivänä. Etkö tätäkään voinut tehdä kunnolla.

 

Syö suu kiinni. Älä ota liikaa ruokaa. Sun täytyy ottaa enemmän ruokaa. Syö salaattisi. Älä keiku tuolilla. Ei possuilla ruokapöydässä. Käytä haarukkaa. Ruualla ei saa leikkiä. Minä haluan, että meillä keskustellaan sivistyneesti ruokapöydässä. Meillä ei syödä herkkuja joka päivä. Ainakaan te ette syö. Nälkäiset Afrikan lapset olisivat kiitollisia tuosta ruuasta, mistä te valitatte.

 

Onko teidän pakko pitää tuota melua koko ajan. Täällä on taas hirveä sotku. Minä en ole mikään palvelija. NYT nämä lelut pois tästä lattialta tai heitän ne roskiin. Voisitko vihdoin.

 

Mikset mene ulos leikkimään? Kaikki kaveritkin on siellä. Miten niin et halua. Miten niin ei pyydetä. Mitä te oikein touhuatte siellä ulkona. Aina saa teidän riitoja selvitellä. Eikö isot pojat osaa itse ratkaista ongelmiaan. Meille ei sitten tule kukaan mökäämään ja häiriköimään. Keksikää joku muu paikka missä leikitte. Ei, en ehdi nyt lähteä ulos.

 

Voisit vähän sinäkin pitää kunnostasi huolta. Aina istut vaan siinä puhelimella. Joku ruutu nenän edessä koko ajan. Mitä sä siellä edes teet? Miten niin lähetät kuvia nettiin? Mitä kuvia? Mikäs tuo sivusto oikein on? Ei silloin kun minä olin nuori. Leikimme pihoilla vaan kaiket päivät. Ei ollut puhelimia eikä nettiä. Aina toteltiin vanhempiamme ja kunnioitettiin niitä.

 

Miten niin minäkin olen puhelimella koko ajan. Minä tarvitsen puhelinta, teen kaikkia hyödyllisiä aikuisten juttuja sillä. No, esimerkiksi ostin just junaliput ja lähetin sähköpostin työkaverille ja nyt laitoin viestiä parille kaverille. Niin mutta se on ihan eri asia.

 

Ei mulla ole nyt aikaa vääntää sun kanssa näistä asioista. Katsotaan huomenna. Katsotaan ensi viikolla. Ehkä mä just ja just silloin voin. Tää vanhemmuus on rasittavaa. Ja teissä on niin hirveesti negatiivista energiaa.

 

Kun luit tämän tekstin, kysyitkö itseltäsi: onko tämä arkea, joka on myös jonkun lapsuus ?

Nuorten syrjäytymistä voitaisiin ennaltaehkäistä. Halutaanko niin tehdä?

Nuorten syrjäytymistä voitaisiin ennaltaehkäistä. Halutaanko niin tehdä?

Riikka Riihonen

Julkisessa keskustelussa puhutaan paljon syrjäytynisestä, jolla tarkoitetaan ihmisten jäämistä osattomiksi yhteiskunnan eri osa-alueista, kuten koulutuksesta, työelämästä, sosiaalisesta elämästä ja niin edespäin. Julkinen keskustelu on usein hämmästelevää ja kauhistelevaa, ikään kuin ilmiö olisi jotenkin uusi ja vieras. Päinvastoin, ilmiö on ollut jo pitkään tutkijoiden havaitsema, ja paljon tietoa olisi jo nyt olemassa tulevien sukupolvien syrjäytymisriskin pienentämiseksi! Tiedämme runsaasti erilaisista riskeistä, tunnemme lasten ja nuorten kehityksen vaarakohdat ja senkin, mitä pitäisi tehdä, jotta useimmat nuoret saisivat opiskeltua ammatin ja siirryttyä työelämään. Kysymys kuuluu, missä yhteyksissä tätä tietoa tällä hetkellä hyödynnetään -vai hyödynnetäänkö sitä?


Ongelmien tunnistaminen ei riitä, tarvitaan toimia!

Paljon puhutaan varhaisesta puuttumisesta, jolla viitataan siihen, että syrjäytymisvaarassa olevien lasten ja nuorten ongelmat pitäisi löytää ajoissa, jotta niiden paheneminen saataisiin estettyä. Miten nämä ongelmat löydetään? No, kutsutaan “löytämistä” sitten kohtaamiseksi, läsnäoloksi tai tunnistamiseksi, syrjäytymisen ehkäiseminen lähtee aina siitä, että ihminen nähdään ei vain asiakkaana, potilaana tai interventioiden kohteena, vaan kokonaisvaltaisena fyysis-psyykkis-emotionaalis-sosiaalisena olentona, jolla on yksilöllinen kokemusmaailma ja yksilölliset vahvuudet ja vaikeudet. Tämän kokonaisuuden ja kokonaisuuteen liittyvien olennaisten pulmakohtien havaitseminen sujuu sosiaali -ja terveyspalveluissa mielestäni jo nyt hienosti. Se ei kuitenkaan vielä riitä.

Huomaan toisinaan ärtyväni, kun havaitsen, miten helppoa erilaisissa julkisissa palveluissa on siirtää vastuu jonkin havaitun ongelman hoitamisesta jollekin muulle taholle. Tässä yhteydessä tarkoitan että mielestäni erityistä tukea tarvitsevat perheet ja nuoret tunnistetaan ja heidän tilastollinen tulevaisuuden ongelmia koskevat riskinsä tiedetään, mutta tavallaan sen jälkeen huonolla tuurilla nostetaan vain käsiä pystyyn. Selityksenä voi olla, että “ei ole olemassa tarvittavia palveluita”, niihin on jonoa eikä palvelua juuri nyt siksi saa, tai palvelut ovat muuten riittämättömät. Pahimmillaan ihminen ohjataan luukulta toiselle – ja ihminen toivoo saavansa apua edes jostain. Tämä oravanpyörä tuntuu toisinaan aivan käsittämättömältä.


Mikä tahansa palvelu voi olla tärkeä apu lapselle!

Ajattelen kuitenkin, että ongelman poisohjaamisen kulttuurin taustalla ei ole huono palvelukulttuuri (usein päinvastoin!), vaan työntekijän epäröinti sen suhteen, osaako hän auttaa lapsen tai nuoren ongelmassa. Erityisesti mielenterveysasioita pidetään jollain tavalla erityisjuttuina, joiden selvittelyyn tarvitaan asiantuntijaa – kun itse asiassa on paljon näyttöä siitä, että pikemminkin tarvitaan ihan tavallista hyvää arkea tukevia rakenteita, joiden avulla asiat alkavat rullata parempaan suuntaan.

Seuraavassa esittelen lyhyesti kolme niistä pointeista, joiden tiedämme tutkimusten perusteella vaikuttavan lasten ja nuorten syrjäytymisriskiin. Löytyisikö yhteiskunnasta motivaatiota tehdä näille jotain?


Syrjäytymistä voidaan tutkitusti ehkäistä seuraavilla tavoilla :

1) Stressin säätely on yksi olennaisimmista lapsuudessa opittavista taidoista. Ihminen syntyy yksilöllisen temperamenttinsa ja reaktiivisuutensa kanssa varustettuna, mutta stressaavien tilanteiden säätelyä opitaan vain merkittävien ihmissuhteiden kautta, ja tämä tapahtuu pikku hiljaa. Näissä ihmissuhteissa, joita kiintymyssuhteiksikin kutsutaan, lapsi saa kokemuksen siitä, että joku lievittää hänen “olemisen tuskaansa”, esimerkiksi ottamalla syliin ja rauhoittelemalla.

Kun tällaiset rauhoittelun kokemukset toistuvat varhaislapsuudessa, ja myöhemmin lapsi ja aikuinen yhdessä harjoittelevat tunteiden käsittelyä, autonomisen hermoston säätely alkaa sujua yhä omaehtoisemmim, ja lapsi oppii pikku hiljaa ottamaan haltuun toimivia itsesäätelyn keinoja.

Mitä merkitystä tällä on? Kuvittele itseäsi kovassa stressissä: silloin tiedon omaksuminen on vaikeaa ja saavutettujen taitojen hyödyntäminen vaatii ponnistelua. Toisin sanoen kovassa stressitilassa lapsi ei kykene oppimaan uutta, melkein ei edes toimimaan. Tästä syystä pienten lasten stressitason pitäminen kohtuullisena ja toisaalta lämpimien, ravitsevien ihmissuhteiden tukeminen on erityisen tärkeää.

Mitä se tarkoittaa käytännössä: yhteiskunnassa pitäisi tukea vanhempien mahdollisuutta hoitaa pieniä lapsiaan mahdollistamalla myös vanhempien riittävä lepo, esimerkiksi kotiavun ja vastaavien palveluiden turvin. Päiväkotiryhmät on pidettävä riittävän pieninä (pienempinä kuin nyt), ja on huolehdittava siitä, että lapsilla on päiväkodeissa ns. “luottoaikuisia”, joihin he voivat tukeutua. Tärkeää on myös, että varhaiskasvatuksen työntekijöillä on alalle soveltuva, riittävä koulutus. Vanhemmille pitäisi olla mahdollista lyhentää työaikaa joustavasti, jotta erityisesti palkon tukea tarvitsevien lasten päiväkoti -ja koulupäivät eivät pitenisi liian kuormittavalle tasolle. Varhaiskasvatukseen ja koulupolulle olisi palkattava riittävästi kouluavustajia (tiedän, viime vuosina heitä on kylläkin lähinnä irtisanottu). Vanhempia olisi koulutettava vaikkapa neuvoloiden kautta siihen, miten he voivat auttaa lapsiaan saamaan itsesäätelytaitoja käyttöön. Lopuksi, olisi hyväksyttävä se fakta, että itsesäätelytaitoja pitää opetella vuosia, eikä oikotietä stressin säätelyyn ole; siihen tarvitaan välittäviä, lämpimiä aikuisia jokaista lasta varten.

2) Lapsen itsetuntoa koululaisena ja sitä kautta koulumotivaatiota ennustaa erityisesti se, huomioidaanko koulussa lapsen yrittäminen oppimistilanteissa vai vain pelkkä tehtävistä suoriutuminen. Tämä on myös yksi niistä syistä, joiden vuoksi moni lapsi pärjää varsin mallikkaasti alaluokilla, joissa keskitytään tyypillisesti tänäkin päivänä palkitsemaan ponnistelua kouluaineissa eikä niinkään tuloksia. Mitä vanhemmaksi lapsi tulee, sitä enemmän koulussa kuitenkin keskitytään suoritukseen. Tämä ei tue niiden lasten motivaatiota, jotka joutuvat pinnistelemaan selvitäkseen koulunkäynnistä ylipäätään tai jostain kouluaineista. Jatkuva epäonnistuminen (tai epäonnistumisen tunne) lisää koulukyynisyyttä, jonka tiedetään olevan yksi syrjäytymisriskiä kasvattava tekijä.

Mitä tälle asialle pitäisi tapahtua: kaikkien lasten pitäisi saada verrata suoriutumistaan lähinnä omaan aiempaan suoriutumiseensa, eikä juuri lainkaan muihin lapsiin. Koetulosten sijaan koulussa pitäisi keskittyä enemmän yrittämisen ja ponnistelun huomioimiseen ja palkitsemiseen – myös isompien lasten ja nuorten kohdalla.

Lisäksi kouluviihtyvyyteen olisi kiinnitettävä huomiota: kaikkien pitäisi tervehtiä toisiaan, opettajien olisi pystyttävä ottamaan työnsä puitteissa henkilökohtainen keskustelukontakti lapsiin tarvittaessa, ja koulussa pitäisi erityisesti panostaa hyvään ja mukavaan ilmapiiriin. Miksi? Kouluviihtyminen on yhteydessä koulumotivaatioon ja siten oppimistuloksiin. Eli vaikka kulttuurimme on aiemmin painottanut raatamisen merkitystä elämässä (vrt. suo, kuokka ja Jussi), on tärkeämpää, että koulussa olisi edes aika usein edes aika kivaa. Erityisesti näin on niiden lasten kohdalla, joiden koulunulkopuolinen elämä ei ole kovinkaan kivaa.

3) On merkityksellistä, minkälaisessa ympäristössä lapsi kasvaa. Asuinalueiden polarisoituminen on aiheuttanut sen, että kaupunkien sisällä on hyvin erilaisia ympäristöjä vahvuuksineen ja ongelmineen. Joillakin alueilla asuu lapsia, joiden perheillä on keskimäärin enemmän tuentarvetta. Siellä voi olla runsaasti psykososiaalisia ongelmia, kuten päihdekäyttöä, pitkittyvää työttömyyttä, vähäistä koulutustasoa ja esimerkiksi kielitaidon puutteesta johtuvia ongelmia. Näiltä alueilta muutetaan jonkin verran muualle mm. koulushoppailun vuoksi: vanhemmat haluavat lapsensa “parempiin” kouluihin. Näin polarisoituminen korostuu entisestään. Toisaalta varakkaammilla alueilla merkittävä osa lapsen naapurustosta saattaa olla korkeasti koulutettuja ja työssäkäyviä ihmisiä. Näillä alueilla on toki omat ongelmansa: esimerkiksi sosiaaliset paineet menestymisen suhteen voivat olla suuremmat.

Tutkimusten mukaan erityyppisillä asuinalueilla on erilaiset sosiaaliset normit: esimerkiksi nuoret rekisteröivät sen, miten paljon asuinalueilla on aikuisten valvontaa. Jos heidän mielestään valvontaa ei ole, tämä vaikuttaa nuorten toimintaan vaikkapa päihteiden käytön suhteen.

Ympäristöstä tulevien vaikutteiden, sosiaalisten normien ja mallien lisäksi merkitystä on myös kodin ympäristön turvallisuudella. Jos kodin lähiympäristö ei ole turvallinen, sinne ei mennä vapaa-ajalla leikkimään ja pelailemaan. Jos pelikenttä on kaukana ja vaarallisten tienylitysten takana, lapset eivät joko saa lupa käydä siellä tai eivät halua mennä sinne. Riittävällä leikillä ja liikunnalla taas on merkitystä koko ihmisen hyvinvoinnin ja kehollisuuden kannalta. Voimakas erityisesti kaupunkien sisäinen alueellinen epätasa-arvo aiheuttaakin nykyisellään sen, että joillain asuinalueilla nuorten syrjäytymisriski on isompi – paitsi psykososiaalisista, myös rakenteellisista syistä johtuen.

Mitä pitäisi tehdä: huolehditaan, että erityisesti psykososiaalisesti huono-osaisemmilla asuinalueilla olisi esimerkiksi erityisosaamisellaan houkuttelevia kouluja, edullisia ja monipuolisia liikuntamahdollisuuksia ja mahdollisimman turvallinen naapurusto. Huolehditaan siitä, että aikuisverkosto toimii lasten ja nuorten tukena, ja että joka puolella on tarjolla riittävästi aikuisen valvontaa ja ohjausta. Pyritään kaavoittamaan alueita niin, että samalla alueella monenlaisia sosiaalisia ympäristöjä.

Mielenterveys ja syrjäytymisen ehkäiseminen ovat yhteydessä toisiinsa.

Kuten varmasti huomaat, ehdottamani syrjäytymistä ehkäisevät keinot ovat vain hyvin niukasti lääketieteellisiä – ne ovat kenties enemmän sosiologisia ja kasvatustieteellisiä. On kuitenkin jo paljon tutkimusnäyttöä siitä, että nämä elämän osa-alueet ovat tärkeitä ja vaikuttavat olennaisesti lasten ja nuorten mielenterveyteen, ja siksi niistä päätin nyt kirjoittaa. Haluaisin kirjoittaa vielä paljon tutkitusti tärkeistä mielen hyvinvointiin liittyvistä tekijöistä, kuten ilo, sisarusten ja vertaissuhteiden merkityksestä, koska niistä olisi tarpeen olla tietoinen. Nämä aiheet jätän kuitenkin suosiolla toiseen kertaan… Jään kuitenkin miettimään, onko yhteiskunnalla varaa olla ottamatta yllä mainittuja seikkoja huomioon?

Lähteet/lisälukemista:

Juho Saari (toim.): Yksinäisten Suomi

Jukka Reivinen ja Leena Vähäkylä (toim.): Ketä kiinnostaa? Lasten ja nuorten hyvinvointi ja syrjäytyminen

Hihat heilumaan ja arkitaitoja harjoittelemaan!

Hihat heilumaan ja arkitaitoja harjoittelemaan!

Riikka Riihonen

Työssäni kohtaan perheitä ja lapsia, joilla on lasten psyykkisten oireiden lisäksi usein huoli lapsen omatoimisuustaidoista. Toisin kuin kotona on toivottu, lapsi ei ole alkanut ottaa vastuuta vaikkapa hiustensa harjaamisesta, hammaspesuista, läksyjen tekemisestä tai ehtimisestä ajoissa kouluun aamuisin. Vanhemmat repivät kuvainnollisesti hiuksia päästään, kun lapsi pitää yksityiskohtaisesti ohjata tekemään tavallisia arkisia asioita, yhä uudelleen ja uudelleen. Moni vanhempi toivoo tähän pulmaan vinkkejä ja neuvoja.

 

Lapset näyttävät olevan keskenään hyvin erilaisia arkitaitojen oppimisen suhteen.

 

Joku hoitaa peseytymisensä ja ottaa oman välipalansa esille jopa 4-5 vuoden iässä oma-aloitteisesti, kaipaamatta ohjausta (tosin useimmilla nämä taidot on hallussa alakouluiän aikana). Toisilla lapsilla taas ei ole kiire oppia omatoimisuustaitoja tai heitä ei välttämättä suorastaan kiinnosta ottaa näitä juttuja haltuun edes kouluiässä, joka sinänsä on arkitaitojen kehittymisen kulta-aikaa. Koululaisuuteen liittyy usein ylpeys ja ilo omasta pystyvyydestä sekä heräävä tehtäväsuuntautuneisuus, joka auttaa lapsen kehitystä monin tavoin. Mutta näin ei valitettavasti käy kaikilla, vaikka murrosikä jo uhkaavasti lähestyisi. Toisin kuin väitetään, kaikki lapsethan eivät siis todellakaan nauti askareista tai kotitöistä edes vanhemman seurassa. Jotkut lapset jäisivät mieluiten vanhempiensa enemmän tai vähemmän vastentahtoisen mutta uutteran avun piiriin.

 

Vanhemmat haluavat ja pyrkivät tarjoamaan lapselleen kasvatuksen rinnalla paljon rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa.

 

Harmi vain, että rakastamisen nimissä jotkut lapset eivät joudu kotonaan kohtaamaan sitä arkista harjoittelua, joka hyödyttäisi heitä ja jota he ehdottomasti tarvitsisivat aikuisikää ajatellen. Vanhempi saattaa sokeutua sille, minkälaista toimintaa lapselta ja hänen ikätovereiltaan yleisesti voisi jo toivoa ja odottaa. Tai lasta ei haluta rasittaa vaatimalla häneltä asioita tai ikätasoista vastuuta vaikka koulutyöstä. Tämän taustalla on usein vanhemman omia lapsuudenkokemuksia liiallisista vaatimuksista ja ankaruudesta, minkä vuoksi vanhempi haluaa tietoisesti toimia toisin. Mutta rajansa kaikella: vaikka lämpö ja iloiset yhteiset hetket ovat tärkeitä, myös se on rakastamista, että lapselta odotetaan joissakin asioissa suoriutumista ja että häntä kannustetaan kehitysiän mukaiseen etenemiseen erityisesti juuri arkitaitojen suhteen. On tärkeää, että kouluikäinen vaikkapa osaa ottaa välipalaa jääkaapista, viedä pyykkinsä pyykkikoriin, hoitaa läksynsä melko oma-aloitteisesti ja että teini osaa käyttää bussia, kulkea kaupungilla ja ottaa puheeksi asioitaan vaikkapa koulussa. Jos näitä juttuja ei kotoa käsin opi, on hirveän hankala edetä aikuisuutta kohti…tai ainakin edessä on paljon opittavaa yhdellä kertaa. Joten vaikka lapsella ei oma motivaatio erilaisiin arkihommiin riittäisikään, häntä olisi tuettava niihin tarttumaan, koska se on pitkän päälle hänelle hyödyllistä.

 

Lähtökohta arkitaitojen opetteluun on hyvin yksinkertainen:

  1. ensin lapsi katsoo, miten aikuinen tekee jonkin askareen (vaikkapa laittaa välipalaa)

  2. seuraavaksi lapsi saa aikuisen kanssa harjoitella kyseistä taitoa

  3. sitten aikuinen katsoo, kun lapsi tekee kyseisen askareen

  4. lopuksi lapsi rupeaa itsenäisesti touhuamaan ja saa hoitaa homman kotiin.

Tämän mallin mukaan toimimalla voi harjoitella lähes mitä tahansa arkitaitoa: tiskikoneen tyhjennystä, hygieniataitoja, kaupassa käyntiä ja niin edelleen. Olennaista kuitenkin on, ettei lapsen tarvitse heti yksin selviytyä siitä, mikä hänestä voi tuntua ylivoimaiselta, vaan aikuinen on apuna ja tukena.

 

Arkitaitojen harjoitteluun tarvitaan silti aikuisen sitkeyttä.

 

Harva lapsi huutaa jippiitä, jos perheessä tehdään arkihommien vastuunsiirtoa esimerkiksi kotityölistojen avulla. Ja vielä teinitkin tuppaavat lipsumaan opituista taidoistaan (tai niiden käyttämisestä), jos mahdollisuus siihen on toistuvasti tarjolla. Älä siis pääsääntöisesti anna periksi, vaikka lapsi ei haluaisi tehdä toivomaasi juttua, jonka hän jo osaa (totta kai väsymys, sairastelu yms pitää kuitenkin ottaa huomioon). Tue lastasi siihen, että odotat häneltä kyseisen tehtävän tekemistä. Voit kertoa hänelle, että autat häntä mielellään asioissa, joissa hän apua tarvitsee, jos uskot hänen osaavan homman. Toisaalta aikuisen on tärkeä yrittää huomata se kohta, jossa annettu tehtävä on lapselle liian vaikea tai muuten mahdoton. Silloin hyvä vanhempi peruuttaa hiukan ja miettii, voiko itse tehdä jotain toisin. Voiko tehtävän pilkkoa? Tarvitaanko aikuisen apua vielä? Onko mahdollista, että vaikeuksiin vaikuttaa lapsen epätietoisuus jostain asiasta? Väkisin puskemalla ei tule hyvää lopputulosta, vaan sopiva jämäkkyys ja toisaalta joustavuus on toivottavaa.

 

Joskus vanhemmat miettivät, miten lapselta voi vaatia osallistumista arkeen.

 

Perusteluksi arkitaitojen harjoittelulle riittää ihan vain se, että vanhemmilla ei ole aikaa kivoihin yhteisiin juttuihin, jos he hoitavat arjessa kaiken.  Joskus paras tapa motivoida lasta on luvata suoriutumisesta pieni, mieluisa palkkio. Mutta pääosin arkitaidoissa pitäisi mielestäni vedota ihan vain siihen, että jokaisella perheenjäsenellä on omat hommansa ja roolinsa kotona – kukin tekee osaamisensa mukaan. Eli ei kotihommista tarvitse erityisemmin motivoitua, eiväthän ne juuri kenestäkään erityisen viihdyttäviä ole. Pääasia on, että ne tulevat hoidettua. Myös läksyjen hoitamisen perusteluksi riittää, että kaikkien kouluikäisten lasten hommana on käydä koulua.

Ihmistaimen lapsuus on pitkä, jotta ihminen ehtii omaksua riittävästi selviytymistaitoja elämää varten. Nykymaailmassa selviytymistaidot eivät enää tarkoita välttämättä metsästyskonsteja ja maanviljelyksen vinkkejä. Tällä hetkellä tärkeää ovat mm. sosiaaliset taidot, kaveritaidot, ajanhallinnan taidot, riittävät matematiikka- ja lukitaidot, IT-taidot sekä ne ihan tavalliset kotityötaidot (kuten kauppareissut, siivous ja pyykkäys). Mitä muita taitoja aikuistuvat lapsemme aikanaan tulevat tarvitsemaan, jää nähtäväksi. Haluaisin joka tapauksessa suositella nojautumaan tähän lastenkasvatusneuvoon: vanhemman tehtävä on loppupeleissä tehdä itsensä tarpeettomaksi. Voisiko sitä pitää ohjennuoranaan?

Vielä lopuksi pieni Will Smithin motivaatiovideo. Mielestäni tässä tulee hienosti esille, miten harjoittelu (ja epäonnistuminen!) tulevat vastaan koko elämän ajan. Elämä on pitkälti hidasta etenemistä ja kompastelua, vuoron perään. Onnekas on se lapsi, joka saa oppia kotonaan, että kaikki on ok, vaikka ei heti onnistu. Sitkeä yrittäminen on pääasia.