Kasvattajuuden haasteita: miten pitää ohjakset sopivina?

Tämä blogiteksti lähti idulle, kun ryhdyin miettimään, mikä on tasapainoista, liian ankaraa tai liian löperöä kasvattajuutta. Olisi kiinnostava kuulla kommenttisi, näetkö asian samalla tavalla kuin minä alla olevassa tekstissä?

Kenelle kellot soivat…

Vanhempana joutuu joka päivä kymmenien pienten ja isompien päätösten eteen, ja on ratkaistava, kuka päättää ja kenellä on viimeinen sana. Erimielisyydet syntyvät arjessa ilman yrittämistä. Onko lapsen ulkoiltava päivittäin vai mennäänkö ulos fiilispohjalta, jos huvittaa? Saako kukin perheenjäsen valita aamupalansa vai pitääkö syödä vaikkapa puuroa? Onko koulusta tultaessa tehtävä läksyt heti vai vasta joskus illalla, kun ehditään? Mihin aikaan mennään nukkumaan? Saako puhelinta käyttää vapaasti, tietyn aikaa, vai onko olemassa rajoitussovelluksia, peliaikoja, sopimuksia? Tai miten suhtaudutaan teinin pyyntöihin saada rahaa, kotiintuloaikoihin, seurustelusuhteisiin, päihteisiin ja niin edelleen ja niin edelleen…

Vanhemmuuden haastavuus alkaa usein toden teolla, kun lapsi tai nuori osoittaa erillisyytensä olemalla vanhemman antamista luvista tai lupaamattomuuksista eri mieltä. Siis suomeksi sanottuna protestoi tai vastustaa. Tällainen käytös on toki täysin normaalia ja toivottavaakin – jokaisella lapsella/nuorella on omat ajatuksensa, toiveensa, tunteensa, ja hänen on saatava oppia ilmaisemaan eriävänkin mielipiteensä sekä pitämään puolensa. Mutta on hyvin kiinnostavaa, mitä perheissä tapahtuu, kun lapsi ilmaisee vanhemmalleen, että “ei käy”.

Toki on olemassa lapsia ja varmaan nuoriakin, jotka myöntyvät ongelmitta vanhempiensa tahtoon ja noudattavat kaikenlaisia sääntöjä. Moni nuori hyötyy sopimuksista ja  pitää niistä kiinni omalta osaltaan. Jotkut lapset eivät edes reagoi kovin voimakkaasti mahdollisiin rajoista johtuviin pettymyksiin. Tapaankin kuitenkin työssäni hyvin usein vanhempia, jotka kertovat lapsen kehnosta sopeutumisesta sääntöihin ja että lapsen pettymyksensieto on olematonta.

Monet lapset ovat äärimmäisen harmistuneita, kun heidän pitää lopettaa jokin mieluisa tekeminen. Vanhemmat eivät tällöin pääse välttämättä kovin helpolla. He joutuvat ehkä näkemään lapsen tai nuoren hajottavan näppäimistöjä, puhelimia tai muita esineitä raivostuessaan erilaisista arjen rajoituksista tai vaikka läksyjenteosta. On lapsia, jotka uhkaavat vanhempia milloin milläkin hurjalla teolla saadakseen oman tahtonsa läpi. Ja on lapsia ja nuoria, jotka eivät mitenkään voi suostua aikuisen asettamiin sääntöihin, ainakaan ilman huomattavaa vääntöä. Variaatio tässä mielessä ihan lapsestakin riippuen on suurta.

Ja tässä kohtaa hommasta tulee kiinnostavaa!

Kun perheissä yksi tai muutama jäsen vastustelee sääntöjä, kuohuu muuten vain tai riitaantuu, vanhemmilla on hyvin erilaisia tapoja vastata lapsen protestiin. Yksi vanhempi fokusoi rauhoitteluun, toinen suuttuu itse, kolmas pomottaa ja määräilee, neljäs antaa myöden ja miellyttää lasta välttääkseen harmituksen tunteet. Joku aikuinen neuvottelee (jotkut loputtomasti), toinen antaa huonosti käyttäytyneelle aina uuden mahdollisuuden, kolmas ei koskaan jousta pätkääkään. Moni toimii vanhempana itse asiassa hyvin samalla tavalla kuin omat vanhemmat ovat omassa lapsuudessa toimineet…Tai sitten juuri päinvastoin. Välimuodot sen sijaan ovat harvinaisempia ainakin, jos omaa vanhemmuutta ei ole jaksanut pahemmin mietiskellä.

Haasteelliseksi tilanteen tekee se, että harva vanhempi on saanut kovinkaan toimivaa lapsuudenaikaista mallia esimerkiksi tunnesäätelyyn, jotta voisi välittää sitä omille lapsilleen. Aika moni kolmekymppinenkin on elänyt lapsuuden, jossa tehtiin niin kuin vanhemmat määräsivät – mutinat pois – ja ponnistaa siitä lähtökohdasta vanhemmaksi. Aika harva vanhempi on saanut myötätuntoista tunne-elämän tukea, josta voisi ammentaa hyviä konsteja omiin haastaviin lastenkasvatustilanteisiin. Siksi olo voi olla epävarma. Moni miettii siellä kotisohvalla tänäänkin, onko ollut vanhempana “oikein”? Pitikö pintansa siellä, missä täytyy? Antoiko periksi sopivasti, vai joustiko liikaa?

Heureka! On siis niin, että…

Sen lisäksi, että lapset ovat temperamenteiltaan ja ominaisuuksiltaan rajaamistilanteissa hyvin erilaisia keskenään, myös vanhemmuuden tavat suhtautua lapsen protesteihin ovat hyvin vaihtelevia. Nämä kun pistetään yhteen, keskinäinen vuorovaikutussuhde muokkaa tilannetta vielä lisää ja toisaalta muokkautuu tietynlaiseksi, omine tuttuine kuvioineen. Miten siis toimia, kun haluaa kasvattaa, sosiaalistaa lasta toimijaksi yhteiskunnassa? Lapsen luonteeseen et voi suoraan nopeasti vaikuttaa. Etkä välttämättä aivan käden käänteessä vuorovaikutussuhteeseenkaan. Joten jäljelle jää helpoimmin irrotettava palikka: vanhemman oma tapa suhtautua rajojen asettamiseen. Siihen voit suoraan vaikuttaa, ja samalla sitten vaikutat niihin kahteen muuhun edellä mainittuunkin. Siksi omien vanhemmuuden tapojen pohtiminen on erittäin hyödyllistä.

Pakettiratkaisujahan ei ole…

Koska lapset ja nuoret ovat yksilöllisiä ja ainutlaatuisia, en minä eikä kukaan muukaan voi antaa täyspitäviä neuvoja siihen, milloin vanhempi toimii oman lapsensa kanssa “kestävällä” pohjalla, niin sanotusti onnistuvana kasvattajana, joka on tasapainossa rajojen asettamisen kanssa. Voit kuitenkin yrittää tunnistaa omia puoliasi seuraavista vanhemmuuden kuvauksista, joiden tarkoitus on piirtää eräänlaisia viivoja rajojen asettamisen veteen – siis siihen, oletko kasvattajana lepsu, tiukka vai tasapainoinen.

Liian ankaran kasvattajan muistilista

• Kaikkia sääntöjä on aina noudatettava pilkuntarkasti. (paitsi aikuinen ei aina välttämättä noudata niitä)
• Säännöt sanelee aikuinen, lapsella ei ole pienintäkään mahdollisuutta vaikuttaa mihinkään.
• Sääntöjä on paljon ja niiden noudattamatta jättäminen johtaa kohtuuttomiin rangaistuksiin: pitkiä puhelinkieltoja ja kotiaresteja.
• Vanhemmuuden periaatteena on: teet tai itket ja teet. Kieltäytyminen ja vastustelu ovat turhia.
• Iän ja taitojen karttuessa lapsi ei toiveistaan huolimatta saa vastuuta eikä vapautta.
• Vanhempi odottaa lapsen tottelevan kyseenalaistamatta. Myöskään kielteisten tunteiden näyttäminen ei välttämättä ole sallittuja. Lapsi “saa näkyä mutta ei kuulua”.
• Maailma on katala, joten vanhempi pyrkii karaisemaan lasta etukäteen lapsen sietokyvyn kasvattamiseksi. Lapsi joutuu selviytymään yksin kohtuuttomista koettelemuksista.
• Vanhempi saattaa hyväksyä kuritusväkivallan käyttämisen kasvatustarkoitukseen (mikä oikeasti ei ole kasvatusta vaan väkivaltaa!)
• Vanhempi on itse tullut aikanaan kasvatetuksi samalla tavalla (“eikä selkään saaminen minuakaan pahentanut”).
• Vanhempi syyllistää itseään, jos toisinaan joustaa jossain asiassa. Näin voi käydä vaikkapa vanhemman ollessa hyvältä tuulella. Myöhemmin kasvatuslinja sitten kiristyy entisestään, ettei “lapsi pääse ylpistymään”.

Liian lepsun kasvattajan muistilista

• Sääntöjä on vähän – tärkeintä on, että kaikilla olisi kivaa. Kielteiset tunteet ovat merkki siitä, että ei ole kivaa. Niinpä kielteisiä tunteita vältellään viimeiseen asti. Yhteisissä säännöissä mieluummin joustetaan kuin aiheutetaan lapselle kurjaa oloa.
• Säännöt ovat epäjohdonmukaisia: tänään tätä ja huomenna tuota.
• Lapsi ei voi olla varma, mitä häneltä odotetaan. Aikuisetkaan eivät ole siitä varmoja. Riippuu päivästä.
• Jos lapsi näyttää surulliselta tai harmistuneelta, hänelle annetaan tavanomaisesti periksi asioissa, jotka on ensin kielletty. Näin lapsi oppii nopeasti saamaan haluamansa, esimerkiksi itkemällä tai väkivallalla uhkailemalla.
• Vanhempi kulkee lapsen perässä sanoen “älä tee noin!” mutta ei puutu tilanteeseen, jos lapsi ei tottele.
• Lapsi saa itse valita asiat, jotka useimpien vanhempien mielestä ovat aikuisten vastuulla: esimerkiksi meneekö lapsi päiväkotiin, kouluun ja ajoissa nukkumaan.
• Lapsella on “säädelty ruutuaika”, mutta sen lisäksi hän voi käyttää “vahingossa” erilaisia ruutuja esimerkiksi toisilta laitteilta, tai tuntee puhelimensa ruutuajan lisäämisen pääsykoodin. Vanhempi kuitenkin moittii lasta, jos tämä hyödyntää kyseisen porsaanreiän.

Tasapainoisen kasvattajan muistilista

• Sääntöjä on kohtuullinen määrä. Niillä on myös “mieli” ja järkevä tarkoitus.
• Sääntöjen sovitusta noudattamisesta annetaan paljon myönteistä palautetta ja kehuja.
• Sääntöjen noudattamatta jättäminen johtaa ns. luonnollisiin seurauksiin tai hyvin kohtuullisiin moitteisiin. Moittiessaankin lasta vanhempi kykenee pääsääntöisesti säätelemään omia tunteitaan eikä “oksenna” omaa kiukkuaan lapsen päälle.
• Tärkeimmistä perheen tai kodin säännöistä pidetään aina kiinni. Niitä on hyvin vähän – lähinnä toisiin, omaisuuteen ja itsen vahingoittamiseen liittyen. Jos lapsi ei tottele tärkeimpiä sääntöjä, aikuinen auttaa häntä ja rajaa tarvittaessa joko sanallisesti tai fyysisesti.
• Vähemmän tärkeissä säännöissä on neuvottelunvaraa. Lapsen hyvinvointi ja tyytyväisyys ovat tärkeitä, joten joskus lapsi voi syödä makeaa karkkipäivän ulkopuolella, joskus voi valvoa vähän pitempään, ja joskus läksyt voi tehdä vasta illalla. Kuitenkin säännöt ovat sen verran tärkeitä, ettei niissä anneta koko ajan habituellisti periksi.
• Lapsi voi omalla vastuullisella toiminnallaan vaikuttaa siihen, kuinka paljon hän saa vapauksia. Sopimuksien noudattaminen johtaa suurempiin (ikätasoisiin) vapausasteisiin.
• Lapsen ei tarvitse hyväksyä kaikkia aikuisten tekemiä sääntöjä, mutta hänellä pitäisi olla tieto siitä, miksi sääntö on sellainen kuin on.
• Vanhempi hyväksyy lapsen ajoittaisen kiukun, surun tai pettymyksenkin osaksi elämää. Ne ovat tunteita joita ei tarvitse poistaa, vältellä tai tukahduttaa. Vanhempi luottaa siihen, että hankalien tunteiden liennyttyä tulee taas parempia hetkiä. Lapsen kiukku ei pelota tai suututa vanhempaa – ainakaan joka kerta.
• Vanhempi ymmärtää, että lapsi ei ole robotti. Lapsi on erillinen yksilö, jolla on omat haaveensa, toiveensa, ärtymyksen aiheensa. Vanhempi arvostaa lapsen yksilöllisyyttä ja kykenee suhtautumaan lapseen kunnioittavasti myös konfliktin hetkellä.
• Vanhempi kykenee sekä pyytämään lapselta että antamaan lapselle anteeksi, kun on mokattu.

Minkälaisia piirteitä tunnistat itsessäsi? Mitkä tekijät auttavat sinua ottamaan tasapainoisen vanhemmuuden puolesi käyttöön kasvatustilanteissa?

Täydellistä vanhemmuutta ei ole eikä tule, onneksi. Voit kuitenkin omilla päätöksilläsi huomattavasti vaikuttaa siihen, kuinka turbulenttinen lapsiperheen elämästä tulee. Siksi tasapainoisen kasvattajan skeemaa kannattaa etsiskellä itsestään, erityisesti vähän heikommin sujuneiden päivien jälkeen. Sillä nimittäin pääsee jo vanhemmuudessa todella pitkälle. Ja lapsi hyötyy.