Lastenpsykiatrin työssä tapaan paljon perheitä eri kokoonpanoissa. Olen onnekas, koska työni kautta olen oppinut ymmärtämään, että perheet ovat täysin yksilöllisiä ja usein aika värikkäitä tai monitahoisia, monet kulmikkaita, jotkut palapeli- tai tilkkutäkkimäisiä, jotkut sekavia, jotkut jäykkiä ja monet omalla hassulla tavallaan aivan suloisen herttaisia.
Sanon olevani onnekas, koska useimmat ihmiset edelleen arvelevat tavallisen perheen olevan muotoa äiti+isä+n määrä lapsia, jossa n=1-4. Tämähän ei siis pidä paikkansa juuri ollenkaan.
En tässä lähde luettelemaan perheiden eri olemassaolon muotoja, mutta niitä on lukuisia. Tärkeimmän havaintoni perhesuhteiden suhteen haluaisin kuitenkin jakaa: lapsen läheisimmät välit perheessä eivät välttämättä liity biologiseen vanhemmuuteen lainkaan. Toisin sanoen biologiset lähisukulaiset eivät aina ole aina kovinkaan läheisiä.
Esimerkiksi biologinen äiti tai isä voi olla lapsen henkisen kypsymisen kannalta samantekevä, jos hän ei juurikaan ehdi, jaksa, uskalla tai halua kohdata lastaan aidosti ja kokonaisuutena. Jos näin perheessä on, tällöin näyttää usein käyvän niin, että joku muu aikuinen, kuten isoisä, isoäiti, kummi, uusperheen bonusäiti, bonusisä, sijaisvanhemmat tai vaikka oman serkun perhe muotoutuu lapselle tärkeäksi ja rakkaaksi perhesuhteeksi, jonka varaan hän voi asettautua ja josta hän saa lohtua, läheisyyttä ja rakkautta.
Tällöin “ei-perinteisestä” perhesuhteesta voi tulla lapsen kannalta äärimmäisen tärkeä. Laajasti ajateltuna lapsen perhe onkin ikään kuin sateenvarjo, jonka alla voi olla siihen eri tavoin päätyneitä tai siihen otettuja ihmisiä. Tietysti voi olla niinkin – ja totta kai se on tavallisinta – että lapsen läheisin kiintymyssuhde muodostuu biologiseen vanhempaan/vanhempiin. Mutta myös nämä edellä mainitut ja lukuisat muut vaihtoehdot ovat siis täysin normaaleja ja ok.
Monet eivät tule ajatelleeksi, että perheen laajemmasta määritelmästä luonnollisesti seuraa se, että (vähintään aikuisuuteen tullessa ja siitä eteenpäin) kenelläkään ei todellisuudessa ole velvollisuutta olla yhteydessä niihin sukulaisiinsa, jotka aiheuttavat itsessä lähinnä ahdistusta, surua tai vihaa.
Taustat näihin vaikeisiin tilanteisiin ovat monenlaiset ja monisäikeiset. Ihmisten välisiin konflikteihin ei yleensä ole yhtä ainoaa syyllistä – joskaan lapsi ei tietenkään voi vastata aikuisten toiminnasta eikä ole aikuisten törppöilyyn syyllinen millään tavalla. Kun kuitenkin puhutaan kahden aikuisen välisistä vaikeuksista, tilanteessa on usein kyse odotusten, toiveiden, pelkojen, muistojen, selvittämättä jääneiden käänteiden ja elämänkokemusten sillisalaatista, minkä johdosta asiat eivät vain toimi jossakin ihmissuhteessa.
Toisin kuin ajatellaan, tällaisissa vaikeissa tilanteissa aikuisen ihmisen ei ole pakko jatkaa “yhteistyötä”, vaan jokainen voi tehdä puhtaasti omat valintansa. Jotkut yrittävät selvittää tilannetta, jotkut siinä onnistuvatkin. Jotkut päättävät sietää tilannetta, miten vaikea se onkaan. Mutta jotkut tekevät pesäeron, mikä voi tarkoittaa esimerkiksi kyseisen henkilön rajaamista tai jopa välirikkoa.
Miksi otan tällaisen asian puheeksi? Työssäni näen, miten paljon surua, ahdistusta ja muita hankalia tunteita liittyy sukulaisuussuhteisiin, jotka eivät toimi tai joissa on ollut synkkiä vaiheita.
Monilla on saattanut olla vuosikausia päällä hankala ihmissuhdetilanne, jota kestetään lähinnä velvollisuudentunteiden, säälin tai toisten ihmisten paheksunnan vuoksi. Samalla tällainen ihmissuhde kuitenkin verottaa osapuolten voimavaroja. On rankkaa, jos joutuu mielestään ilman syytä aina syntipukiksi, jos aina itse pitää joustaa kaikissa asioissa, jos tulee kaltoinkohdelluksi tai jos joutuu sietämään itseen kohdistuvaa aiheetonta vihaa.
Tällainen jäätynyt konflikti aiheuttaa pitkittyessään ihmisille monenlaisia oireita, koska olemme ihmisinä yhteisöstä riippuvaisia. Yhteisön tai sen jäsenen paheksunta tai viha voi merkitä tiedostamattomasti uhkaa omalle arvolle ihmisenä ja jopa uhkaa hengissäselviytymiselle. Ei siis ihme, että kokemuksena pitkittynyt konflikti lähisuhteessa on raskas.
Niinpä sinä aikuinen, jolla on pitkittynyt konflikti perheessäsi tai suvussasi: pohdi, miten näet oman sukusi ja perheesi tarinan. Kuka kuuluu perheeseesi laajemmasta näkökulmasta? Kenen kanssa on vaikeuksia? Epäilemättä voit kokea tilannetta miettiessäsi monenlaisia tunteita: surua, kaipausta, vihaa, katkeruutta, syyllisyyttä, häpeää…lista on loputon eikä aivan helppo kokea. Mitä toivoisit, että tilanteessa tapahtuisi? Mikä tekisi sinulle itsellesi hyvää? Mieti sitten, onko asialle tehtävissä jotain käytännössä.
Joskus paras tekeminen on itse asiassa “ei-tekemistä”, kuten sen sietämistä, että tilanne ei tule ratkeamaan ainakaan lähitulevaisuudessa. Silloin jos kyse on pitkittyneestä/jäätyneestä konfliktista, loppu on yleensä pitkälti sinusta itsestäsi kiinni, koska toiseen osapuoleen et ehkä pysty vaikuttamaan. Siksi oma asennoituminen tulee hyvin tärkeäksi.
Jotkut suhtautuvat asiaan siten, että jättävät sen omaan arvoonsa. Joskus tilanteen rajaaminen on ainoa hyvä vaihtoehto: yhteydenpitoa ja yhteistyötä voi rajata tietoisesti niiltä osin, mikä on tarpeen. Joskus taas välirikko on välttämätön ratkaisu (joskin yleensä kipeä sellainen), jotta voit oikeasti irtautua tilanteesta, joka sinua piinaa tai kuormittaa tarpeettomasti.
Monet tarvitsevat tällaisen kokonaisuuden miettimiseen paljon aikaa ja esimerkiksi terapeutin tukea, mikä on tietenkin täysin ok. Pääasia olisi, ettei sinun tarvitsisi jäädä jumiin kestämättömään tilanteeseen vuosiksi tai vuosikymmeniksi vain siksi, että “kuuluu” ja “täytyy”. Älä suostu siis elämään pelkkien velvollisuuksien keskellä. Sillä onhan kyse myös sinun ainutkertaisesta elämästäsi, joka saa ja jonka pitäisi olla omannäköistä.
Vanhemmuuden hyvä boogie 