Kun aikanaan elin pikkulapsiarkea, olin allerginen tietylle lauseelle. Se meni näin: “lapset ovat vain kerran pieniä.” Yleensä lausujana toimi keski-iän reippaasti ylittänyt naishenkilö, joka halusi ilmaista, miten aikuisten kannattaisi ennen kaikkea nauttia vanhemmuudestaan.
Tuon ajanjakson aikaiseen allergisuuteeni liittyi olennaisesti, miten pikkulapsiperheen arjen koin. Jokainen päivä oli kuin maanantai tai sunnuntai, miten päin haluaakaan ajatella. Aamut alkoivat joka päivä samoin kuvioin. Pisut, pesut, puurot, leikit. Kahdeksalta ehkä jo pienokaisen ensimmäiset päiväunet? Ystäväni puhui “pesukoneohjelmasta”, johon jouduit pyörimään ympäriämpäri joka aamu. Myös pikkulapsiperheen illat päättyivät joka päivä samoin kuvioin linkousohjelmaan eli nukutusrumbaan, jonka aikana pienikin yskähdys tai saranan narahdus saattoi pistää suunnitellut iltakuviot uusiksi. Hyvästi TV-sarjan katsominen sohvakoomassa! Elämä oli pääasiassa jokapäiväistä ulkoilua, pottailua, kadoksissa olevia olennaisia leluja, välikausihaalareita, hanskoja joita oli mahdoton pukea taaperolle, oksennusta matolla, kummallisia aamuyön tuokioita, jolloin lapsesi oli todella vahvemmin hereillä kuin sinä, suuria tunteita, ja selvästi suurempia vaikeuksia säädellä niitä. Itkupotkuraivareita. Silmätippoja, joita piti vain laittaa, vaikka lapsi ei halunnut (ja vaikka minäkään en halunnut). Kipeitä korvia. Vääränmerkkistä makaronilaatikkoa. Hetkiä, jolloin ei todellakaan olisi kannattanut lähteä leikki-ikäisten kanssa kirjastoon. Hetkiä, jolloin ehdottomasti olisi pitänyt lähteä kirjastoon tai vaikka retkelle, mutta sen tajusi vasta myöhemmin. Ricottatäytteisiä tortellineja, joita syntyi kokki kolmosen keittiössä ihan vain siksi, koska ne oli mahdollista valmistaa viidessä minuutissa ja ne sentään maistuivat kaikille. Muskareita. Uimakouluja. Leikkitreffejä. Jäätelöitä, jotka sulivat. Viiliä.
Mutta oli myös valtava määrä iloa ja lämpöä. Mikään ei varmasti ole suloisempaa kuin kaksi-kolmevuotiaan rakkaus. Omistautuva taapero, joka haluaa halata juuri nyt, tai silittää sinua tahmaisella kädellään, antaa pusun. Eikä lapsiperheessä koettu rakkaus suinkaan päättynyt taaperoikään. Kummallisinta pienen lapsen vanhemmuudessa oli, että aika lailla täysin odotusten vastaisesti ihanimmat hetket eivät juuri koskaan liittyneet mihinkään ihmeelliseen tapahtumaan, kuten matkaan tai huvipuistoreissuun. Ihaninta oli kaksi tyytyväistä lasta iltatoimien jälkeen puhtaina ja suloisina kainalossasi – koko sen viisi tai kymmenen minuuttia, jonka verran rauha oli maassa. Joululaulut hämyvalaistuksessa. Ihaninta oli, kun lapsi alkoi parantua inhottavasta ja hänen vointinsa romahduttaneesta kuumetaudista, vaikka tiesit jo saaneesi saman taudin ja sairastavasi itse seuraavat päivät. Ihaninta oli tuttu lastenlaulu auton soittimessa, vaikka sitä renkutettiin tuhannetta kertaa. Naurunkiherrys, joka liittyi tuttuihin vitseihin. Ihaninta oli, kun pieni sankari polki pikkuruisella polkupyörällä ensi kertaa kohti auringonlaskua.
Räpäytit silmiäsi ja vierähti ehkä kymmenen tai viisitoista vuotta. Vierelläsi ei enää kulje kukaan kädessä roikkuen. Kukaan ei valita, ettei jaksa kävellä kotiin kaupasta. Sinun ei ole pakko olla illalla kahdeksalta kotosalla, koska perääsi ei itketä. Kengät, joita eteisessäsi lojuu, ovat hätkähdyttävän isoja. Niissä voi olla jopa korot. Olet edelleen toiveikas, että työpäivän jälkeen voit vaihtaa muutaman sanan, mutta he sanovat ehkä: “Ei nyt, en jaksa nyt jutella”. Askelet kulkevat yläkertaan. Jos sinulla käy tuuri, saat audienssin illemmalla. Et tunnista kaikkia nuorison käyttämiä termejä. Mikä ihmeen sigma? He puhuvat asioista, joista et tiedä riittävästi ottaaksesi osaa keskusteluun. Ovi käy, joku meni juuri ulos. Myöhemmin tulee whatsappia: “voitko antaa rahaa, menisimme syömään.” Hän kävelee sisään, suoraan sydämeesi, mutta tanssii ulos, saman tien. Et ymmärrä, miten sinun geeneistäsi on syntynyt jotain noin ihmeellistä. Ja alat aavistaa, että tietty haikeus tulee olemaan pysyvä osa elämääsi.
Ja näin olen todella tullut elämässäni hetkeen, jossa liityn lukemattomien tätisukupolvien nyökyttelevään ja hymisevään ketjuun. He nimittäin tietävät, mitä on edessä. He ovat kokeneet, että se päivä koittaa. Myös itse tunnen jo luissani totuuden: jonain päivänä he muuttavat pois. Siihen menee enää puoli silmänräpäystä. Kuka silloin tarvitsee minua? Kuka haluaa välttämättä puhua minulle? Kuka vaatii istua sylissäni? Kenet saan komentaa nukkumaan puoli yhdeksän uutisten aikaan? Kuka tarvitsee apua läksyissä? Kenen kotiintuloaikaa valvon? Mitä kuuntelen silloin – en varmastikaan lastenlauluja. Entä mihin katosi se ihana pikkulapsen kiherrys?
En voi olla enää allerginen, joten sanon sinulle niin painokkaasti kuin osaan: lapset ovat vain kerran pieniä! Herää! Se menee ohi salamannopeasti. Koeta elää pikkulapsiperheessä niin monta hetkeä kuin voit aivan täysillä, jotta niistä jää pysyviä muistijälkiä. Älä uneksi, älä uppoudu, vaan elä.
Vanhemmuuden hyvä boogie 