“Miten sä voit tehdä tuollaista työtä!”

Nuori kollega kertoi hiljattain, että hänen lähipiirinsä ihmettelee jatkuvasti hänen erikoisalavalintaansa. Muistan aikanaan itsekin kohdanneeni lukemattomat kerrat saman tokaisun: “Miten sä voit tehdä tuollaista työtä!”

Muistan myös tietyn epämukavuuden, joka alkuvaiheessa alanvalintaan liittyi – siis ennen kuin totuin. Ihan alkuun ajatus mielenterveysoireista kärsivästä lapsesta oli vaikean tuntuinen, ja muistan kyllä aidosti pohtineeni, miten sellaisen asian kohtaamisesta päivittäin ja vuosien ajan psyykkisesti itse selviäisi. Sittemmin työkokemusta on kertynyt, ja asia ei vaivaa tänä päivänä mitenkään. Mutta nyt aiheen noustua esiin voisikin vähän avata, miksi se ei enää mietitytä.

“Mikään inhimillinen ei ole vierasta” – eli alaan sisäänrakennetut oletukset

Joskus potilastyötilanteissa tämä Terentius-nimisen roomalaisen kirjailijan lausahdus tulee mieleen. Mielenterveysalalla joutuu – tai pikemminkin pääsee -kohtaamaan joka päivä ihmisen elämän koko kirjon. Tämä elämänkaaren vaihtelevuus ja epäreilunkin epätasaisesti jakautunut, yksilöllinen elämäntarinoiden kirjo ulottuu poikkeuksellisen hyvin toimivasta, elämyksellisestä ja rikkaasta arjesta deprivoituneeseen, äärimmäisen köyhään tai virikkeettömään arkeen, hyvästä terveydestä raskaaseen ja kärsimyksen täyttämään sairastamiseen taikka kaikenkattavaan uupumukseen, ja yhtä lailla syntymän ilosta kuoleman musertavaan suruun. Kukaan ei vaikuta selviävän elämästä ilman vastoinkäymisiä, ja toisille niitä kertyy todella paljon. Ihmisen elämän tapahtumien monimuotoisuus, sattumanvaraisuus, epätasaisuus sekä jokaisen yksilön elämään väkisin tunkeva kärsimys ovatkin lähtökohtia ja nivoutuvat psykiatriseen ja mielenterveystyöhön ihan kaikenikäisten kanssa. Ihminen, joka hakeutuu tai joka autetaan mielenterveyspalveluihin, on pääsääntöisesti pinteessä ja ahdingossa. Jos tätä settingiä ei pysty hyväksymään, on vaikea työskennellä alalla. Kärsimyksen lievittäminen on toisaalta pääasiallinen mielenterveyden ja psykiatrisen työn kohde.

Toinen itsestäänselvä lähtökohta ainakin omalle työotteelleni on se, että mielenterveyspalveluihin ja psykiatrisiin palveluihin hakeutuvista ihmisistä valtaosalla on taustallaan vaikeita kokemuksia, joita voidaan kutsua esimerkiksi traumaattisluontoisiksi. Tutkimusten mukaan suurella valtaosalla alle 16-vuotiaista ihan kaikista lapsista ja nuorista on taustallaan vähintään yksi vaikea elämänkokemus eli ACE (Adverse Childhood Experience), ja monilla niitä on useita. ACE-kokemusten kasautuminen ennakoi myös mielenterveyden oireiden kehittymistä. ACE-tutkimuksiin voit perehtyä mm täällä. Traumainformoitu työote onkin enemmän tai vähemmän sisäänrakennettu kaikkeen psykiatriseen toimintaan, ja sen tarkoituksena on ottaa huomioon hoidollisessa työssä yksilöiden aiemmat traumaattisluontoiset kokemukset. Traumainformoitu työote tiedostaa, että ACE-kokemukset tuovat usein pitkäkestoisia vivahteita ihmisen kehityskaareen, toimintakykyyn, ihmissuhteisiin ja elämänlaatuun, ja että haavoittavien kokemusten syntymistä tulisi ennaltaehkäistä. Toki on hyvä huomioida, että jokainen ACE-kokemuksia kokenut ei suinkaan psykiatrista hoitoa tarvitse.

Kolmas asia, joka on sisäänrakennettuna mielenterveysalan työhön, on tietoisuus yhteiskunnan rakenteiden vaikutuksesta mielenterveyteen ja hyvinvointiin. Tämä on ehkä kiperin kysymys koko alalla tällä hetkellä, ja uskoisin, että yhteiskunnan nykytila jatkuvine leikkaus- ja säästötoimineen saa myös osan mielenterveysalan ammattilaisista tällä hetkellä epävarmaksi siitä, haluaako jatkaa alalla. Omassa ammatissani yhteiskunnan säästöpaine näyttäytyy esimerkiksi näin: joku alakouluikäinen lapsi, joka on neuroepätyypillisyyden pohjalta erittäin erityistarpeinen, voi tarvita ehdottomasti rauhallisen oppimisympäristön, kuten pienluokan, sekä jatkuvan aikuisen tuen. Peruskouluun liittyvien säästötoimien johdosta sellaisia ei välttämättä ole tarjolla, tai pienluokkaan on otettu esimerkiksi pelkästään käytösoireisia lapsia, jolloin ryhmä ei olekaan juuri tälle lapselle riittävän rauhallinen. Useimmissa kunnissa henkilökohtaisen avustajankin saaminen on muuttunut harvinaisuudeksi. Niinpä lapsen tarpeisiin ei pystytä täysin vastaamaan. Toinen esimerkki yhteiskunnallisen säästöpaineen tämänhetkisistä vaikutuksista omassa työssäni on tilanne, jossa psyykkisesti sairastuneen lapsen yksinhuoltajavanhempi on taloudellisesti sen edessä, että hänen on pakko pystyä työskentelemään, mutta samanaikaisesti työnteko on muuttumassa mahdottomaksi, kun omaa vaikeasti oireilevaa lasta pitäisi pystyä hoitamaan aamuin, illoin ja iltapäivinkin, kun lapsen koulunkäyntikyky on heikentynyt. Palveluita ongelman ratkaisemiseksi ei kuitenkaan tunnu löytyvän. Näin ollaan taas sen edessä, että lapsen ja perheen tarpeisiin ei pystytä täysin vastaamaan. Erityistarpeisten ihmisten tarvitsemien palveluiden takaaminen ei näytäkään minusta tällä hetkellä olevan yhteiskuntamme keskiössä. Tämä tuntuu välillä todella pahalta, ja ei ole ihme, että jotkut jaksavaiset työtoverini näyttävät ryhtyvän osa-aikaiseen poliittiseen vaikuttamiseen, jonka tarkoitus lienee mm. puuttua tällaisiin epäkohtiin.

Miten sitten suhtautua “hyvään, pahaan ja rumaan”, jota työssä kohtaa?

Jokainen mielenterveys- ja psykiatrian alan ammattilainen joutunee käymään omalla kohdallaan läpi aika mittavan pohdinnan omista arvoista, tekemänsä työn tarkoituksesta ja siitä, miten edellä kuvattuihin ja moniin muihin asioihin suhtautuu. Jaan muutaman oman ajatukseni tässä, mutta olisi myös kiinnostava kuulla, miten muut alan toimijat samoja asioita jäsentävät. Minun ajattelutapani on tällainen:

• Asioilla on taipumus järjestyä. Varmasti kaikkien ihmisten elämässä on joskus mutkia, mutta toisille niitä osuu eteen todella paljon. Solmuja, vastoinkäymisiä, sattumia ja onnettomuuksia emme voi mitenkään estää, mutta on tärkeä nähdä, että yksi kerrallaan asiat voivat korjaantua tai ainakin niiden kanssa voidaan oppia elämään. Epätoivoon vaipunut ja uupunut yksilö ei tätä yleensä kokemuksellisesti hahmota, mutta meidän ammattilaisten tehtävä on valaa uskoa parempaan päivään. Yhdessä myös tehdään paremman päivän eteen työtä, ja pääasiassa onnistutaan.
• ACE-kokemuksetkaan eivät yksistään määrittele yksilön elämää, vaan vaikeiden kokemusten rinnalle voidaan rakentaa pitkäjänteisesti hyviä kokemuksia itsestä, muista ja maailmasta, mikä vahvistaa resilienssiä ja vähentää kärsimystä sekä parantaa mielenterveyttä. Laadukas ja turvallinen arki sekä toimivat mielenterveys- ja sosiaalipalvelut muodostavat tässä mielessä tärkeät kulmakivet. Ihmisen selviämiseen syntyy vankkumaton usko, kun on nähnyt niin monesti, että toipumista alkaa tapahtua sopivissa olosuhteissa.
• Mielenterveyden oireista toivutaan pääsääntöisesti hyvin. Ammattilaisena on todella motivoivaa nähdä, miten nuupahtaneen tulppaanin lailla masennuksen tai ahdistuneisuuden painosta päänsä painanut lapsi tai nuori alkaa silmin nähden piristyä ja pääsee jälleen kiinni elämään. Tai koulunkäyntinsä keskeyttänyt nuori alkaa taas ottaa askeleita opintiellä ja jälleen rakentaa omaa hyvää tulevaisuuttaan. Tai käytösoireidensa takia hankalana ja rasittavana nähty lapsi alkaa saada ymmärrystä ja sitä kautta toipumista edistäviä myönteisiä kokemuksia. Mielenterveysoireet eivät ole minkäänlainen tuomio, vaan merkki siitä, että jotain pitää muuttaa: ehkä ympäristöä muokata, ehkä taitoja harjoitella.
• Kukaan ei ole luvannut, että asiat järjestyisivät aina helposti. Omalla kohdallani koen tärkeimmäksi missiokseni pyrkiä auttamaan huonosti psyykkisesti voivia ja huono-osaisia lapsia ja nuoria. Heidän elämässään on usein sekä arjen vaikeuksia, lapsiperheköyhyyttä, lähiaikuisten mielenterveyden tai päihdeongelmia, kiusaamiskokemuksia, muita traumaattisluontoisia kokemuksia, fyysistä sairastamista ja lukemattomia muita hyvän arjen esteitä. Näissä aika monimutkaisissa tilanteissa tarvitaan ammattilaisilta malttia miettiä yhdessä perheen kanssa, mihin ongelmiin on olennaisinta ensimmäiseksi puuttua ja mitä seuraavaksi tehdään. Psykiatrinen työ ei olekaan kuin kaihileikkaus, kerralla hoidettu, vaan joidenkin potilaiden pitkäaikainen tarve monialaiseen tukeen ja apuun on realismia. Niinpä tarvitaan myös poliittisilta päättäjiltä ymmärrys siitä, että osalle psykiatrian ja mielenterveyspotilaista pitkäjänteinen, jopa vuosia kestä apu on vain järjestettävä. Riittävä apu ja tuki säästää myös pitkällä tähtäimellä yhteiskunnan varoja.
• Asioihin voi vaikuttaa: liikuta sieltä, mistä liikkuu. Minun kohdallani työpanos ja huomio menee nykyisin eniten systeemin tason muuttamiseen: miten voimme tarjota yhä paremmaksi koettuja, tehokkaampia ja osuvampia mielenterveyspalveluita juuri oikeaan aikaan niille, jotka tarvitsevat? Mielenterveysalan kehittämisessä esimerkiksi skaalatut interventiot ovat tähän liittyen yksi todella hyvä aihio, jonka kehitystä kannattaa seurata. Itse työskentelen päivittäin myös sen edistämiseksi, että psyykkisiin oireisiin suunnatut interventiot olisivat oikein kohdennettuja, määrämittaisia ja mahdollisimman usein tukevasti tutkimusnäyttöön perustuvia. Psykiatrisella työkentällä tilanne on juuri nyt herkullinen, kun ilmiselvästi kaikkialla valtakunnassa pohditaan, miten palvelut tulisi järjestää. Kaikkea ei kerralla voi muuttaa, mutta tällä alalla voi todella juuri nyt vaikuttaa tulevaisuuden palveluihin. Se tuo työhön roppakaupalla motivaatiota.
• “Toivoasi et saa menettää” (lainaus Egotrippi). Ihmiset ovat aina selvinneet mitä kauheimmista asioista. En toki tarkoita, että selviäminen tarkoittaisi täydellistä oireettomuutta. Esimerkiksi vaikeiden kokemusten jälkeen monen näkökulma elämään ja omaan tulevaisuuteen muuttuu, osalla pysyvästi. Tarkoitan kuitenkin, että elämä jatkuu, ja useimmiten sopeutumista tapahtuu. Toki myös sellainen riski on olemassa, että potilaan sijaan työntekijä menettää toivonsa. Sitä joskus käy, ja se liittyy yleensä kyynisyyteen, jonka taustalla taas on pääasiassa uupumusta. Niinpä yhtä tärkeää kuin tehdä työnsä hyvin, on tällä alalla pitää huolta omasta jaksamisestaan. Se vaatii kyllä harkintaa ja panostusta: pitäisi nukkua riittävästi muistaa myös itse liikkua ja syödä sopivasti, kokea balanssissa olevia ihmissuhteita ja tehdä mukavia asioita. Eli juuri niistä elämän peruspilareista pitää huolta, joita muillekin neuvoo.

Lopuksi

Niin, miksi siis olla tällaisella alalla töissä? Miksi kuunnella kaiket päivät pitkät, miten paljon kärsimystä maailmassa on? Vastaus on yksinkertainen: tällä alalla näkee joka päivä kättensä jäljen. Saa havaita, että hoidossa oleva lapsi tai nuori tai perhe voi paremmin, kun on tehty jonku interventio tai hoidollinen toimi. Tällä alalla ei tarvitse kärsiä päämäärättömästä ahdistuksesta, “kun jonkun pitäisi tehdä asialle jotain”, vaan saa kädet savessa auttaa, tehdä oman osansa, vaikuttaa ja muuttaa asioita kivi kerrallaan parempaan suuntaan. Motivaatio syntyy siitä – samalla myös omat elämänarvot kirkastuvat. Toisten auttaminen on tutkitusti yksi resilienssin taustatekijä, ja tämän kirjoittamani pohjalta olen samoilla linjoilla. Me “avaamme ikkunoita” parempaan huomiseen; mikä voisi olla hienompi työnkuva?