Olen viime viikot intoillut kirjasta, jonka luin joululomalla. Kirjassa kuvataan erittäin selväsanaisesti ja inspiroivasti ihmissuhteiden haasteita ja miten niihin voidaan vastata. Kirja on pari-ja perhepsykoterapeutti Terrence Realin kirjoittama US – Reconnect with your partner and build a loving and lasting relationship. Saan varmaan jo tässä kohtaa todeta: vahva lukusuositus!
Realin kirja on tehty enimmäkseen pariterapianäkökulmasta, mutta kirjailija ensinnäkin näkee yhteydet ja toisaalta ekstrapoloi teoriaansa myös lapsuuteen ja olosuhteisiin, joissa parisuhdemurheita kokevat aikuiset ovat aikoinaan kasvaneet. Real rakentaa kirjaa skeematerapian ja tunnefokusoidun psykoterapian käsitysten pohjalle. Edellä mainittujen perusteiden mukaisesti hän jäsentää jokaisessa ihmisessä olevan erilaisia puolia: sekä toimimattomia että toimivia. Nämä eri puolet näyttäytyvät väistämättä pitkissä ihmissuhteissa, kuten parisuhteissa, ystävyydessä ja vanhemmuudessa. Optimi olisi, että perhesuhteiden aikuiset pysyisivät arjessa mahdollisimman usein viisaan aikuisen moodissa (“wise adult“), joka pystyy olemaan myötätuntoinen ja huolehtimaan sekä itsestään että muista lämpimän jämäkästi. Hyvin usein perhesuhteissa aikuisillakin näkyvät kuitenkin sopeutuvan lapsen moodi tai moodit (“adaptive child“), jotka voivat ilmaantua ja jopa jämähtää ihmissuhdenäyttämölle pitkäksi aikaa. Seurauksena on surua, pettymystä, vihaa, yksin jäämistä, mykkäkoulua ja niin edespäin. “Me” unohtuu ja perhesuhdekoukeroissa rämpivien aikuisosapuolten kypsymättömät lapsimoodit tarpeineen pääsevät kuskin paikalle. Ja sieltä edelleen sukupolvien ketjussa eteenpäin.
Mitä kaikkea sopeutuva lapsimoodi voi olla?
Sopeutuvan lapsen moodit ovat kuin pieniä maatuskanukkeja isomman maatuskanuken sisällä, eli meidän persoonamme sisäisiä rakenteita, jotka aktivoituvat tietyissä, lapsuudesta muistuttavissa tilanteissa. Ne muovaavat koetun todellisuuden vastaamaan aktivoituneen moodin kokemusta. Esimerkiksi jos koki lapsena tulleensa tarpeineen jatkuvasti ohitetuksi, tämä kokemus läpileikkaa sopeutuvan lapsen moodia myös myöhemmin, vaikka todellisuudessa tämä ei enää pitäisi paikkansa.
Sopeutuvan lapsen moodin aktivoituminen on ollut suojarakenne erityisesti silloin, kun aikuinen on ollut lasta kohtaan tämän lapsuudessa toistuvasti kohtuuton, vihainen, kaltoinkohteleva, laiminlyövä, ylitsekävelevä – tai jotain muuta lapselle sietämätöntä, kuten liian vaativa. Sopeutuva lapsi on oppinut käyttäytymään tavoilla, jotka toimivat parhaalla mahdollisella tavalla kyseisessä ympäristössä. Esimerkiksi vihaisen lapsi moodi raivoaa ja reuhoo, heittelee tavaroita ja karjuu tai käyttäytyy muulla tavalla aggressiivisesti aktivoituessaan. Kenen mielestä tällainen on toimivaa käytöstä aikuiselta? Niinpä, mutta silti tällaista käytöstä voi näkyä aikuisillakin. Tällaiseen käytökseen ryhtyvälle aikuiselle riehuminen oli hänen lapsuudessaan joko tapa suojata itseä, saada aikuisen huomio, tai vaihtoehtoisesti kukaan lapsen elämässä ei uskaltanut tai jaksanut asettaa turvallisia rajoja. Vihaisen lapsen moodin aktivoituminen aikuisuuden ihmissuhteissa aiheuttaa paljon hänelle itselleen haitallisia reaktioita: jotkut suuttuvat ja jotkut taas vetäytyvät. Näin vihaisen lapsen moodi jää herkästi samaan tilanteeseen kuin lapsuudessaankin eli kohtaamatta, mikä itse asiassa lisää sen vihaisuutta. Toisaalta vihainen ärjyminen saattaa kuin saattaakin tuottaa toivottujakin lopputuloksia. Molemmista näistä syistä vihainen lapsimoodi ei itsestään poistu, vaan sen eteen on tehtävä psyykkistä työtä.
Toinen varmasti jokaiselle tuttu lapsimoodi on haavoittuva lapsi. Haavoittuva lapsen olemus on hauras ja heikko, pelokas, omaa selviytymistä epäröivä. Haavoittuva lapsi alistuu toisten ylivallan alle ja toisen päätöksiin, ovat ne sitten hyviä tai huonoja hänen kannaltaan. Hän hakee (toisesta) aikuisesta turvaa ja joskus takertuukin tähän, kuten lapsi vastaavassa tilanteessa tekisi. Hän pelkää putoavansa tyhjän päälle, jos joku ei häntä kannattele. Haavoittuvan lapsen kokemuksen taustalla on usein emotionaalista tai fyysistä kaltoinkohtelua tai laiminlyöntiä – siis väkivaltaa. Lapsi on jäänyt aikanaan suojatta; ei ole ollut ihmisiä, jotka olisivat pitäneet häntä turvallisesti sylissään niin henkisesti tai fyysisesti. Haavoittuva lapsimoodi aktivoituu aikuisuudessa usein pelottavien tai epävarmuutta tuottavien kokemusten yhteydessä ja näkyy muun muassa takertuvuutena, paniikkina, epärealistisina pelkoina, ja erityisesti pelkona siitä että jää aivan yksin. Se on ihan ymmärrettävää. Mutta pulma on, että aikuisuudessa ei vain ole mahdollista, että joku toinen aikuinen omistautuisi sataprosenttisesti kenenkään toisen aikuisen haavoittuvan lapsen moodia varten. Siksi haavoittuva lapsi joutuu herkästi pettymään myös aikuisten välisissä ihmissuhteissa. Haavoittuva lapsi tarvitseekin myönteisen kokemuksen siitä, että ensisijaisesti juuri aikuinen itse suojelee itseään.
Siis kuten lapset tarvitsevat vanhempiaan, myös sopeutuvan lapsen moodi tarvitsee viisasta aikuista asettamaan rajat ja pitämään huolta. Pari- ja perheterapeutti Terrence Real kirjoittaa Us-kirjassaan, että hän auttaa työssään pareja tyypillisesti sellaisten sopeutuvan lapsen moodien kanssa, jotka ovat lapsuudessa auttaneet yksilöä selviämään vaikeissa olosuhteissa mutta jotka eivät aikuisuudessa enää palvele tai toimi. Aikuisen elämässä lapsimoodien liiallisesta aktivoitumisesta on useimmiten haittaa. Yleisesti Real lähtee kirjassaan siitä, että jokainen lapsi sekä 1) ottaa mallia vanhemmistaan niin “hyvässä kuin pahassa” että 2) reagoi vanhemman käyttäytymiseen, mikä usein tarkoittaa vastareaktiota vanhemman toimintatapaan nähden. Mitä tämä tarkoittaa vanhemmuudessa lastenpsykiatrin näkökulmasta?
Mieti mitä mallinnat.
Terrence Real kirjoittaa kirjassaan Us useita esimerkkejä, mitä tarkoittaa, kun vanhempi mallintaa toimimatonta käytöstä lapselle. Pidin kirjassa erityisesti oikeutuksen skeeman mallintamisen kuvauksesta, jota harvoin on mukana psykoterapia-aiheisissa kirjoissa. Oikeutuksen skeeman omaksunut ihminen katsoo, että hänellä on enemmän oikeuksia kuin muilla – esimerkiksi sääntöjen kiertäminen tai noudattamatta jättäminen on tällaisen henkilön mielestä hänelle itselleen ok, vaikka muille hän ei kyseisiä oikeuksia kuitenkaan suo. Real kirjoittaa, minkälainen historia oikeutuksen skeemaan voi liittyä. Esimerkiksi vihaisena raivoava tai väkivaltaisesti käyttäytyvä aikuinen itse asiassa mallintaa lapsilleen, että aikuiseksi kasvettuaan nämäkin voivat toimia kyseisellä tavalla: “voit raivota ja melskata ja huutaa, kun olet minun ikäiseni!” Vaikka vanhemman huono käytös aiheuttaa lapsessa häpeää ja pienuuden kokemusta, oikeutus tulevaisuudessa realisoituvaan huonoon käytökseen on samaan aikaan kiehtovaa, ehkä jopa voimaannuttavaa. Terrence Real kuvaa kirjassaan esimerkkejä, joissa huonon parisuhdekäytöksen taustalla on toisen aikuisen vahva oikeutuksen skeema. Se pohjaa hänen mukaansa kyseisen lapsuudenaikaisiin kokemuksiin: yleensä taustalla on väkivaltaisen tai kaltoinkohtelevan vanhemman perintö sukupolvelta toiselle.
Terrence Real kertoo kirjassaan kysyvänsä em. huonoilla tavoilla käyttäytyvältä aikuiselta, haluaako hän todella muistuttaa sitä aikuista, joka kohdellut kaltoin häntä itseään lapsuudessa. Real kokee, että muutos aikuisen toimintaan voi syntyä välittömästi, kun aikuinen hoksaa käyttäytyneensä juuri kuten se ihminen, jota hän on koko elämänsä tämän toimintatavan vuoksi halveksinut. Itsekin näen työssäni, että oivallus oman vanhemmuuden toimintatavan taustasta ja merkityksestä tässä päivässä on keskeinen ja todella vaikuttava. Oivallus voi joskus syntyä vaivatta, yhtäkkiä, kun asiaa malttaa ajatella – jopa ensimmäisellä kertaa, kun tapahtumat ja sukupolvien ketjun merkitys todella iskeytyvät aikuisen tajuntaan.
Vanhempana kannattaakin minusta käyttää hetkittäin aikaa sen pohtimiseen, mitä käytöstä lapselleen mallintaa. Kun olet herne nenässä, annatko mallia viisaan aikuisen moodin toiminnasta? Siis otat hetken itsellesi, käytät jotakin tunnesäätelykeinoa, tai valitset tietoisen tyynen vastaustavan? Vai riehutko, huudatko, oletko epäasiallinen, kärjistätkö? Miten tällainen reaktiosi liittyy omaan lapsuuteesi? Ketä se muistuttaa? Toivotko, että omat lapsesi saavat saman kokemuksen kuin mitä itse näin toimineen ihmisen lähellä koit?
Entä mihin käytökseen lapsesi kehittää vastareaktion?
Jokaisella meistä vanhemmista on hyviä ja huonoja puolia, se on ihan normaalia. On vain pakko vanhempana hyväksyä , että kaikki ei aina lasten kasvattamisessa mene aivan putkeen ( toki olen myös sitä mieltä, että epätäydellisyyden loivasti kaltevilla pinnoilla opitaan elämästä eniten). Johdannaisena omien vanhempiensa epätäydellisyyteen lapset oppivat reagoimaan lähes automaattisesti asioihin, jotka eivät heidän psyykkisten rajojensa tai muun psyykkisen hyvinvointinsa näkökulmasta toimi. Usein kyseessä on vastareaktio. Esimerkiksi emotionaalisesti liian tunkeilevan vanhemman lapsi oppii kasvaessaan loistavasti “peittämään jälkensä”, eli pitämään yksityisasiansa itsellään ja kenties jopa valehtelemaan sujuvasti, jotta vanhempi ei pääsisi kärryille hänen asioistaan ja ilmaantuisi niitä lonkeroineen säätämään. Tämä on siis mielestäni täysin ymmärrettävä vastareaktio. Sinänsä toimintatapana peittely on kuitenkin aika toimimatonta jo lapsuudessa ja nuoruudessa: se voi esimerkiksi estää avun saamisen orastaviin päihde- tai muihin ongelmiin. Aikuisen parisuhteissa tällaisen vastareaktion kehittäneen aikuisen kanssa käy Realin mukaan herkästi niin, että mikäli ihmissuhteen toinen osapuoli kokee toisen yrittävän tunkeilla hänen asioihinsa, sopeutuvan lapsen moodi aktivoituu välittömästi peittelyineen ja valehteluineen. No, on aika ilmeistä, että sillä tavalla ei synny toimivaa parisuhdetta.
Emotionaalisesti etäisen vanhemman lapsi taas oppii sen vastareaktion, että hän reagoi voimakkaasti vähän pienempiinkin tapahtumiin saadakseen vanhemmalta edes jonkinlaisen vasteen – hän siis vaikkapa itkee, käyttäytyy hölmösti, käyttäytyy itsetuhoisesti tai vaikkapa provosoi käytöksellään vanhempaa ärtymykseen. On tärkeä ymmärtää tätä miettiessäsi, että mikä tahansa vanhemman huomio on lapsen kannalta parempi vaihtoehto kuin ei huomiota lainkaan. Taas puhutaan sopeutuvan lapsen moodista: koska lapsi on 100%:sesti ja tosiasiallisesti täysin riippuvainen vanhemmastaan, hän ei kerta kaikkiaan voi selvitä maailmasta ilman aikuisen apua. Siksi on vain loogista, että jos vanhemman huomion saa kiinnitettyä ja aikuisen saa irti omista ajatuksistaan tai vaikka älylaitteistaan provosoivalla käytöksellä, lapsi turvautuu siihen uudestaan ja uudestaan. Lääke tähän ei tokikaan ole se, että vanhempi lakkaa täysin reagoimasta lapsen tai nuoren tekemisiin, vaan että lapsen tunnetarpeet tarpeet otetaan aikuisten taholta paremmin huomioon: kuunnellaan, ollaan kiinnostuneita ja validoidaan. Parisuhteessa tämä opittu käytösmalli aktivoituu tietenkin yhtä lailla tilanteissa, joissa aikuinen kokee jäävänsä liian yksin. Real kuvaa kirjassaan, miten epävarma sisäisesti tällainen aikuinen on – hän tarvitsee kokemuksellisen tason varmuuden, ettei putoa kumppaninsa mielestä.
Omassa työssäni näen paljon sitä, miten ankaran vanhemman lapsi ryhtyy itse vanhempana turhankin sallivaksi – kunnes seuraava sukupolvi tekee jälleen korjausliikkeen toiseen suuntaan. Oletan, että ko. aaltoliikkeellä on joitain tekemistä siinä, miksi monet julkisuudessa haastatellut asiantuntijat ovat viime vuosina olleet huolissaan ns. kaverivanhemmuudesta. Kun sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat vielä usein kasvattivat pakolla ja ankaruudella, seuraavat sukupolvet ovat alkaneet kehittää liiankin sallivan vastareaktion. Se tarkoittaa, että 3-vuotias saa itse päättää, meneekö päiväkotiin vai ei, tai että vanhempaa ei haittaa, jos yläasteikäinen pikkuisen näpistää. Olennaista tässäkin asiassa on vanhempien syyllistämisen sijaan mielestäni tilanteen tiedostaminen: jos sinulla on haasteita löytää viisaan aikuisen moodia tilanteissa, joihin liittyy rajojen asettaminen lapselle, minkälaisen lapsuuden itse elit? Koitko mahdollisesti liikaa ankaruutta vai enemmänkin liikaa joustavuutta, jopa välipitämättömyyttä? Miten olisit toivonut, että sinusta olisi huolehdittu sen ikäisenä, mitä lapsesi on nyt? Miten olisit halunnut rajoja asetettavan?
Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella?
Terrence Real kirjoittaa, että jokainen meistä on perinyt vanhemmiltaan lapsuudessa koettujen asioiden myötä sekä 1) mallin aikuiselle sopivasta käytöksestä että toisaalta 2) omaksi suojaksi kehitettyjä reagointitapoja. Nämä kumpikin näyttäytyvät vielä aikuisuuden ihmissuhteissakin monin tavoin. Mielestäni tämä on sekä realistinen, lohdullinen että tajunnanräjäyttävä ajatus.
Realistinen siksi, koska juuri tätä näen paljon omassa työssäni. Mallintamisen tiedetään olevan keskeinen asia esimerkiksi lasten ja nuorten ahdistuneisuushäiriöiden taustalla. Kun vanhempi on ahdistuneisuusherkkä, myös lapsen oma taipumus ahdistua vahvistuu mallioppimisen seurauksena (mihin muuten auttaa se, että sekä lapsi että aikuinen harjoittelevat omalta osaltaan rohkeutta!). Mallintamiseen liittyy sekin, että yleensä kiroilevan lapsen arkielämässä on kiroilevia aikuisia (ihan vaan vink vink). Myös vastareaktioita näkee lastenpsykiatrina paljon. Erityisen sydäntäsärkevää on, jos vanhempi on merkittävästi aiemmassa elämässään traumatisoitunut tai masentunut, eikä näiden pohjalta jaksa vastata lapselle, ja lapsi taas hakee acting-outilla eli käytösoireilla hänen huomiotaan toistuvasti, kummankaan pääsemättä kehästä omin voimin ulos.
Lohdullinen Realin ajatus on siksi, että kun asioita tiedostaa, niille voi tehdä jotain. Viisaan lapsen moodin lisäksi meissä kaikissa on sopeutuvan lapsen moodi tai useampikin (itse asiassa meissä on myös toimimattomia aikuismoodeja, mutta niistä joskus toiste!). Sopeutuvien lapsimoodien huomaaminen olisi keskeistä, jos toivoo muutoksia mahdolliseen ihmissuhdesuohonsa, koskee se sitten ystävyyttä, parisuhdetta tai suhdetta omiin lapsiin. On ymmärrettävää, että esimerkiksi käämi palaa vanhempana herkästi, ja silti juuri sitä puolta itsessä voi olla tarpeen muuttaa. Se taas onnistuu helpommin, kun ymmärtää, mistä reagointitapa juontaa juurensa. Tai on ymmärrettävää, että toisen ihmisen tunnepurkaukset tuntuvat oudolta ja saavat vetäytymään, mutta aikuisena voi opetella pysymään tästä huolimatta viisaan aikuisen moodissa, oppia hoivaamaan sisäistä haavoittuvaa lastaan, jotta se ei saa liikaa valtaa, sekä validoimaan toisen kokemusta. Tällaiset pienet mutta tärkeät muutokset voivat merkittävästi parantaa ihmissuhteiden laatua kaikille osapuolille.
Tajunnanräjäyttävän Terrence Realin esittämistä ajatuksista tekee se, että viisaan aikuisen moodin tiedostaminen perhesuhteiden arjessa tekee hyvät ihmissuhteet kenelle tahansa saavutettaviksi. Viisas aikuinen tekee toimivia ratkaisuita, joidnen johdosta sekä hän että muut voivat niin hyvin kuin olosuhteissa voi. Viisas aikuinen on läsnä tässä hetkessä ja ymmärtää sekä omat aidot reaktionsa että toisen reaktiot. Hän elää me-todellisuutta (kuten kirjan nimikin on Us) yksilön oman yksinäisen, värittyneen ja lapsuudenaikaisiin negatiivisiin kokemuksiin pohjautuvan todellisuuden sijaan. Viisas aikuinen syö iltapäivävälipalan töissä ennen kuin lähtee kotiin, ettei tulee turhaa nälkäkiukkua. Viisas aikuinen puoli ymmärtää, jos puolisolla tai lapsella on selvästi ollut huono päivä, eikä ota kaikkea itseensä. Viisaan aikuisen puoli vetää rajat toimimattomissa ihmissuhteissa. Viisas aikuinen myös suojaa ja hoivaa haavoittuneen lapsen moodiaan aivan kuin muitakin lapsiaan: hellästi ja läsnäolevasti. Viisas aikuinen ei pidä tärkeimpänä omia jäykkiä käsityksiään vaan sitä, miten päästään eteenpäin – miten saa perhesuhteen toimimaan.
Kysythän siis itseltäsi, miten juuri sinä saat helpoiten viisaan aikuisen moodin käyttöösi? Miten pidät siitä huolta, ja miten mielenrauhasi voisi muuttua tietoiseksi valinnaksi arjessa? Miksikö näin kannattaisi toimia – Terrence Real muotoilee asian kirjansa lopussa seuraavasti: “Why? because you´re in it, dear reader; it is the air you breathe, the athmosphere you depend upon. Wake up and take care. — In this moment, right here, right now, our actions matter. How we think, how we see ourselves in the world, matters. With our partners, our children, our neighbors, within our own minds – we can redeem or we can violate. The choice is ours.”
Tätä kirjoitusta inspiroi Terrence Realin kirja Us: Getting Past You & Me to Build a More Loving Relationship, Rodale Books 2022. Ja tämä ei ollut kaupallinen yhteistyö 🙂
Vanhemmuuden hyvä boogie 