Yksi viime kuukausien läpileikkaavista teemoista työkentällä ja esimerkiksi sosiaalisessa mediassa näyttää olevan se, miten mitkä tahansa tapahtumat voivat muodostua eri ihmisten mielissä keskenään hyvin erilaisiksi tarinoiksi. Psykoterapiakentällä asiakkaiden kertomia tarinoita elämästään kutsutaan narratiiveiksi. Narratiivit ovat kertojalleen merkityksellisiä ja voivat tuntua kertojastaan “ainoilta oikeilta totuuksilta”, mutta silti ne eivät edusta objektiivista todellisuutta. Narratiivi heijastelee yleensä vähintään yhtä paljon kertojaa kuin tapahtumaa itsessään.
Huonommuuden, uhriutumisen ja riitaisien erojen narratiivit
Toisin kuin usein ajatellaan, me ihmiset emme suinkaan jaa yhtenäistä käsitystä todellisuudesta. Sen sijaan tarkastelemme maailmaa omien henkilökohtaisten tai yhteisöjemme käsitysten linssien läpi. Nämä linssit värjäävät erilaiset tapahtumat vastaamaan aiemmin syntyneitä uskomuksiamme. Tämä selittää osittain nykyistä näkyvää voimakasta sosiaalisen median “kuplautumista” . Henkilö, jolla on uskomus uhatuksi joutumisesta, näkee linssiensä läpi uhkaa kaikkialla, minne katsoo. Henkilö, jonka uskomuksen mukaan toiset ihmiset ovat luotettavia, näkee linssiensä läpi maailmassa paljon hyvää ja luotettavaa. Siksi samat tilanteet ja olosuhteet johtavat hyvin erilaisiin narratiiveihin riippuen, keneltä kysyy.
Uskomusjärjestelmämme eli värillisten linssien valikoimamme ei ole syntynyt itsestään, vaan se kuvastaa menneitä tapahtumia ja kokemuksia lapsuudesta lähtien. Niin myönteiset kuin kielteisetkin tapahtumat vaikuttavat siihen, mitä linssejä mukaamme on tarttunut. Kokemisen moodit eivät aktivoidu sattumalta, vaan tietynlaiset historiastamme tutut tilanteet tuovat ne käyttöön. Kullakin moodilla on tyypilliset tunne- ja ajatussisältönsä, jotka ovat läsnä moodin ollessa aktivoituneena.
Esimerkiksi ihminen, jonka sisäinen käsitys on se, että hän on muita huonompi, tarkastelee maailmaa herkästi tämän käsityksen linssien läpi. Huonommuusmoodi voi aktivoitua tilanteissa, joissa on olemassa epäonnistumisen riski tai joissa syntyy kokemus, että asiat eivät menneet hyvin. Miltä näyttää maailma huonommuuden värittämien silmälasien läpi? Maailma muuttuu synkeäksi ja toivottomaksi paikaksi, jossa joka hetki on odotettavissa uusia pettymyksiä ja epäonnistumisia. Kun huonommuuden moodi on aktivoitunut, toisten ihmisten neutraalitkin reaktiot voidaan tulkita epäarvostavina ja kriittisinä. Tokaisu “ei kiitos, en tarvitse enempää ruokaa”, voi muuttua huonommuutta kokevan mielessä muotoon: “hän ei halua tekemääni ruokaa, eli tässäkään en onnistunut”. Huonommuus on yksi esimerkki narratiivista, joka voi toistua ja tunkea itsensä esiin, kun jotain stressaavaa tapahtuu. Huonommuuden silmälasien kantajan voi olla vaikea nähdä itse, että kyseessä ei ole totuus.
Toinen esimerkki pulmallisesta ja hyvin tavallisesta tarinasta on uhrin narratiivi. Meille jokaiselle tapahtuu elämän aikana monenlaista kurjaa ja ankeaa. Negatiivisten tilanteiden seurauksena joillekin syntyy uhrin moodi, jonka rinnalla kulkeva oleva keskeinen uskomus on, että itseä yritetään tarkoituksellisesti vahingoittaa ja kokija jää kohtuuttomaan alakynteen. “Miksi minä? Aina minä kärsin. Hän haluaa minulle pahaa!” Uhrin asemaan kuuluu ajatus siitä, että on yksin maailmassa, eikä kukaan auta. Uhrin kokemus voi olla niin läpitunkevaa, että sen tarinaa kertova ei muuhun vaihtoehtoon uskokaan. Häneen ei tehoa yritys kertoa siitä, että häntä on autettu tai että hänen tarpeensa otetaan huomioon. Riittävää määrää tai juuri oikealta tuntuvaa apua on vaikea tarjota, kun tämä moodi on aktivoituneena.
Kolmas esimerkki narratiivien subjektiivisesta luonteesta lienee monelle tuttu: eronneiden puolisoiden tarina liitostaan. Jos liitto on päättynyt riitaisasti, ei ulkopuolisille yleensä ole tarjolla tulevien ex-puolisoiden yhteisymmärryksessä koostamaa erotarinaa. Läheiset saavat sen sijaan kuulla kaksi hyvin erilaista narratiivia, minkälaista yhteiselo oli ja miksi eroaminen tapahtui. Vähintään toisessa narratiivissa ex-puoliso leimataan usein herkästi narsistiksi tai muuten vain mäntiksi. Meillä on kulttuurissamme tarjolla myös mies- ja naistyypillisiä eronarratiiveja. “Hän vain nalkutti” ja “hän ei osallistunut mihinkään” ovat näistä tavallisimpia. Ulkopuolinen näkee, että kumpikin näistä tarinoista voi olla samaan aikaan totta – tai molemmat tarua. Eronneiden näkökulmasta on kuitenkin olemassa vain yksi totuus: kummankin oma.
Mistä värittyneet narratiivit tulevat?
Ristiriitaiset, yksiulotteiset narratiivit ja tapahtumien havainnointia häiritsevät skeemamoodit eivät synny itsestään. Ne ovat alun perin olleet sopeutumista edistäviä ratkaisuja varhaisiin vaikeisiin kokemuksiin. Narratiivit ovat auttaneet jäsentämään ympäristöä ja tekemään selkoa asioista, jotka muuten olisivat tuntuneet käsittämättömiltä. Vaikka ne eivät ole totuuksia, ne ovat edes jonkinlainen mielenmalli, jonka varassa voi toimia. Esimerkiksi huonommuuden kokemukseen taipuvainen aikuinen on aikanaan ollut lapsi, joka on pystynyt jäsentämään itseensä kohdistuvan kaltoinkohtelun tai kiusaamisen sillä, että päättelee olevansa muita huonompi ja ehkä jopa ansaitsee kohtelun. Lapsen maailmassa tämä on voinut olla järkeenkäypä selitys koetulle vaikealle tilanteelle, vaikka aikuisena tietysti ymmärtää tilanteen ihan eri tavalla.
Värittyneet narratiivit tarjoavat monille aikuisille selkeät, joskin yleensä liian joustamattomat toimintaohjeet vaikeista tilanteista selviytymiseen. Esimerkiksi jos uhrin linssejä kantavalle tapahtuu arkinen pettymys, uhrinarratiivi auttaa selviytymään muun muassa siksi, koska uhritarinan kertominen herättää toisissa myötätuntoa ja samanmielisyyttä. Näin jaettuina omat vaikeat tunteet, kuten pettymys, on helpompi kestää. Osa uhreista päätyy myös ylikompensoimaan kokemustaan esimerkiksi kiukkuamalla tai vaatimuksia esittämällä, mikä voi tuottaa helpotuksen tunnetta ja auttaa selviämään. Se ei ole väärin – mutta se ei toisaalta välttämättä ole tehokkain keino auttaa itseään.
Toisistaan poikkeavissa erotarinoissa ex-puolisoiden narratiivit päätyvät toisinaan kilpailemaan oikeudessa asti validiteetistaan. Harvemmin silloinkaan sinänsä yhteiseen narratiiviin päästään. Voi ehkäpä ajatella, että toisen osapuolen syyttäminen eroon johtaneista tapahtumista on keino selviytyä yhdestä elämän vaikeimmista tapahtumista. Viisaampaa kuitenkin olisi todeta, että käsitys liitosta saattoi olla osapuolilla hyvin erilainen, eikä yhtä totuutta koskaan saavuteta.
Narratiiveista tasapainotettuun näkökulmaan
Ihmisillä näyttää olevan kova tarve löytää absoluuttisia totuuksia varsinkin itseämme kuohuttaviin tilanteisiin. Mitä jos absoluuttisia faktoja ei kuitenkaan ole olemassa kuin fysiikassa – jos sielläkään? Ihmisen elo ja elämäntilanteet ovat täynnä ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita, sekä kokemuksia, jotka merkitsevät yhdelle eri asiaa kuin toiselle. Voimmeko hyväksyä tämän yhteiseksi lähtökohdaksi?
On hiukan surullista, jos emme halua päästää irti yksiulotteisista ja värittyneistä, kapeista narratiiveista. Moni pitää mieluummin kiinni tutusta ja turvallisesta värjätystä maailmasta kuin yrittää katsoa asioita niiden ulkopuolelta. On pakko tulkita, että tällaisissa tilanteissa olisi liian pelottavaa huuhtoa näkyviltä aiempien elämänkokemusten johdosta syntynyt uskomusten hiekkalinna, jonka itse on rakentanut.
Narratiiveista käsin ei koskaan ole pääsyä puhtaan totuuden äärelle. Kertomukset yksilöiden elämästä ovat aina täysin suhteellisia. Ne ovat sellaisen palapelin palasia, joka ei täysin valmiiksi voi täydentyä. Voisikin ollakin viisautta kurkistaa yhtä tarinaa laajemmalle, kun törmää liian yksiulotteisiin narratiiveihin. Jos sen taidon osaa, välttyy paitsi liialliselta omalta kärsimykseltä, myös monenlaisilta ihmissuhteisiin liittyviltä sotkuilta.
Björn Natthikon upeassa ja viisaassa kirjassa Saatan olla väärässä puhutaan juuri tästä teemasta. Päätänkin kirjoitukseni poikkeuksellisen pitkään lainaukseen kyseisestä kirjasta, jota voin suositella kelle tahansa luettavaksi. Toivon, että tämä lainaus ja kirjoitus herättää sinut ajattelemaan oman elämäsi ja ympäristösi tarinoita ja miten niitä tulkitset.
“Henkiset kärsimykset eivät yleensä johdu ulkomaailman tapahtumista, vaan sisäisistä tapahtumista − mieleen juolahtavista ajatuksista, joihin joko uskomme tai emme usko. Juuri siellä, omien ajatustemme syövereissä, kärsimys syntyy, elää ja kukoistaa niin kauan kuin itse suostumme moiseen.
Henkinen kärsimys ei muutu vähemmän tuskalliseksi, kun sen ymmärtää olevan itse aiheutettua. Ei todellakaan. Mutta näkökulman muutos auttaa suhtautumaan kärsimykseen uudella tavalla. Juuri sen takia on hyvä olla uskomatta kaikkea, mitä ajattelee. Tällainen suhtautuminen edellyttää nöyryyttä ja voi siksi tuntua vaikealta. Se vie mahdollisuuden pitää toisia ihmisiä tai olosuhteita syypäänä ongelmiimme. Toisaalta se ohjaa miettimään, millainen suhtautuminen omiin ajatuksiin ja tunteisiin lievittäisi kärsimyksiä.
Ihmisen tietoisuudessa on taso, joka syyttää mieluusti toisia kaikesta mahdollisesta: Jos vanhempani olisivat olleet toisenlaisia. Jos työtoverini eivät olisi käyttäytyneet niin järjettömästi. Jos poliitikot olisivat tehneet parempia päätöksiä. Siinä ei ole mitään kummallista, se on perustava ja erittäin luonnollinen osa egoa. Kun elämä koettelee ja stressi painaa mieltä, toisten syyttäminen on helpompaa ja vähemmän tuskallista. Mutta niin vaivalloista kuin se onkin, meidän on kysyttävä: voisinko itse tehdä jotain, jotta voisin hieman paremmin?
Antaa maailman pyöriä tavallaan. Kenenkään ja minkään muun ei tarvitse muuttua, jotta sinuna ja minuna olisi helpompi olla. Ahdistus, suru, yksinäisyys, huolestuneisuus ja pienuuden ja riittämättömyyden tunne johtuvat usein siitä, että olemme takertuneet johonkin ajatukseen emmekä suostu päästämään siitä irti.”
Vanhemmuuden hyvä boogie 