Vaikka maailmassa on melskettä ja somessakin liikutaan pääosin kohusta toiseen, minusta on hienoa, että nykyisin medioissa on paljon esillä myös lapsuus. Tänäkin vuonna eri medioissa on keskusteltu muun muassa lapsen edusta, lapsuudesta, kasvatuksesta ja vanhemmuudesta niin hyvine kuin huonoine puolineen. Vilkas diskuteeraaminen varmaankin johtuu siitä, että käsitys hyvästä lapsuudesta on muuttunut kulttuurissamme nopeasti.
Aiemmin on ajateltu, ja tietysti monet edelleen ajattelevat, että lapset vain kasvavat, tuosta noin, ilman sen kummempia krumeluureja ja hömpötyksiä. Monen vanhan ajan vanhemman johtavat kaksi kasvatusohjenuoraa ovat olleet, että koulut on käytävä ja että lapsen on tultava sisälle, kun on ruoka-aika. Näillä sinänsä järkevillä ohjeilla on edetty monessa perheessä pitkälle (ja ehkäpä keskustelemista lasten henkisistä tarpeista on pidetty turhina tai niitä on jopa vältelty).
Nykyisin meillä on kuitenkin ahdistavan paljon tietoa siitä, miten asiat ovat ja miten niiden tulisi olla. On syntynyt käsitys ns. optimaalisesta lapsuudesta. Kasvatusguruja ja alan asiantuntijoita riittää joka lähtöön. Kasvatuskulttuureja on sitä paitsi yhtä monta kuin perheitäkin. Yhdessä perheessä vannotaan luomuruuan, toisessa kiintymysvanhemmuuden ja kolmannessa aktiivisen harrastamisen nimeen. Someajalle on tyypillistä, että äidit ja iskät lyövät toisiaan virtuaalisella halolla päähän, kun vauvapalstoilla ryhdytään keskustelemaan lastenkasvatuksesta. Tämä tietenkin liittyy siihen, että kaikilla vanhemmilla on halu ajatella oman tapansa kasvattaa lapsia olevan se ainoa oikea.
Joskus – ehkä varsinkin näin joulunajan kiireissä – tulee mieleen, onko optimaalisen lapsuuden käsitys mennyt kuitenkin vähän överiksi tai vikaan? Jos minulta kysytään, on ja ei.
Siinä on ehdottomasti järkeä, että aktiivinen keskustelu avaa meidän jokaisen vanhemman silmiä omalle toiminnallemme. Vanhemmuus on nimittäin elämänalue, jossa voi toimia todella taitavasti tai aivan kaistapäisesti tajuamatta sitä itse. Vanhemmuudestaan saa harvoin palautetta ja jos saa, palaute voi tuntua epärealistiselta tai sitten osua aika kipeäänkin kohtaan. Mutta kun vanhemmuus ja lapsuus ovat usein esillä nettikeskusteluissa, uutisissa ja otsikoissa, kyseiset teemat jysähtävät hyvällä tavalla tietoisuuteemme, kulttuurinen vanhemmuuden normisto aukeaa ehkä uudella tavalla itse kullekin ja oman vanhemmuuden pohtiminen mahdollistuu laajemmin. Tulee ehkä tarve miettiä ja perustella, miksi toimii vanhempana kuten toimii.
Se on kuitenkin vähän hullua, minkälaisia vaatimuksia asetamme nykyajassa itsellemme vanhempina, muille vanhemmille ympärillämme sekä epäsuorasti myös lapsillemme (joiden pitää tyypillisesti vastata vanhempien vaatimuksiin). Ajat ovat muuttuneet, se on selvä. En usko, että kovin monen 25-40-vuotiaan vanhemman oma lapsuus oli aikoinaan täpötäynnä viimeisen päälle harkittuja kehittäviä leluja, terveellistä ja monipuolista kasvisruokaa, kierrätettyjä luomudesignvaatteita ja vanhemmuusoppaita. Onko tämä kaikki todella tarpeen ja välttämätöntä? Pärjäisimmekö vanhempina hiukan vähemmällä suorittamisella ja isommalla määrällä iloa ja mielihyvää?
Oma lukunsa on vielä harrastusrumba, joka on monestakin syystä ollut tänä vuonna piikkinä lihassani. Se kun tuntuu olevan joka puolella todellisuutta, jota vain harva onnistuu pakenemaan. Kaikella kunnioituksella vapaa-aikansa nuorten hyväksi käyttävien harrastusohjaajien suuntaan, olen miettinyt, miksi harrastamisen täytyy olla nykyisin niin vakavaa? En jaksa uskoa, että huippu-urheilijoita, -muusikoita tai -koodareita synnytetään käyttämällä lapsia treeneissä 4-5 kertaa viikossa. Päinvastoin, jokainen lapsi tarvitsee myös aikaa möllöttää ja vetelehtiä. Tilausta erilaisille rennoille harrastuskerhoille (mieluiten iltapäiväaikaan) olisi valtavasti. Tästä kirjoitan varmasti myöhemmin lisää.
Överin puolelle menemisen osalta tekisi mieleni vielä mainita myös syvä syyllisyys, jota moni vanhempi kantaa vanhemmuutensa suhteen. Voi teitä ihania äitejä ja isiä. On hienoa, kuinka jaksatte kantaa huolta lastenne puolesta, mutta älkää murehtiko ihan niin paljon. Oletteko edes havainneet, miten paljon jo teette lastenne puolesta? Käytte töissä ja kaupassa ja hoidatte retkieväät koulun retkille ja kampaatte tukat, kun tulee päiväkodin valokuvaus, JA SIITÄ HUOLIMATTA jaksatte ainakin useimpina päivinä vähän höpsötellä lastenne kanssa, kysellä kuulumiset ja silittää lapsen päätä. Jo pelkästään sillä tekemisellä jokainen vanhempi ansaitsisi mitalin! Mutta siitäkin varmaan kirjoitan toiste lisää 🙂
Tärkein pointtini kuitenkin tuli jo kirjoituksen alussa. Eli kaikesta hullutuksesta ja kulttuurimme & maailman osittaisesta kummallisuudesta huolimatta tärkeää on jatkaa keskustelua vanhemmuudesta. Se on myös yksi tärkeä pointti, minkä vuoksi tämän blogin perustin, ja aion jatkaa valitsemallani tiellä.
Vanhemmuuden hyvä boogie 