Hihat heilumaan ja arkitaitoja harjoittelemaan!

Työssäni kohtaan perheitä ja lapsia, joilla on lasten psyykkisten oireiden lisäksi usein huoli lapsen omatoimisuustaidoista. Toisin kuin kotona on toivottu, lapsi ei ole alkanut ottaa vastuuta vaikkapa hiustensa harjaamisesta, hammaspesuista, läksyjen tekemisestä tai ehtimisestä ajoissa kouluun aamuisin. Vanhemmat repivät kuvainnollisesti hiuksia päästään, kun lapsi pitää yksityiskohtaisesti ohjata tekemään tavallisia arkisia asioita, yhä uudelleen ja uudelleen. Moni vanhempi toivoo tähän pulmaan vinkkejä ja neuvoja.

 

Lapset näyttävät olevan keskenään hyvin erilaisia arkitaitojen oppimisen suhteen.

 

Joku hoitaa peseytymisensä ja ottaa oman välipalansa esille jopa 4-5 vuoden iässä oma-aloitteisesti, kaipaamatta ohjausta (tosin useimmilla nämä taidot on hallussa alakouluiän aikana). Toisilla lapsilla taas ei ole kiire oppia omatoimisuustaitoja tai heitä ei välttämättä suorastaan kiinnosta ottaa näitä juttuja haltuun edes kouluiässä, joka sinänsä on arkitaitojen kehittymisen kulta-aikaa. Koululaisuuteen liittyy usein ylpeys ja ilo omasta pystyvyydestä sekä heräävä tehtäväsuuntautuneisuus, joka auttaa lapsen kehitystä monin tavoin. Mutta näin ei valitettavasti käy kaikilla, vaikka murrosikä jo uhkaavasti lähestyisi. Toisin kuin väitetään, kaikki lapsethan eivät siis todellakaan nauti askareista tai kotitöistä edes vanhemman seurassa. Jotkut lapset jäisivät mieluiten vanhempiensa enemmän tai vähemmän vastentahtoisen mutta uutteran avun piiriin.

 

Vanhemmat haluavat ja pyrkivät tarjoamaan lapselleen kasvatuksen rinnalla paljon rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa.

 

Harmi vain, että rakastamisen nimissä jotkut lapset eivät joudu kotonaan kohtaamaan sitä arkista harjoittelua, joka hyödyttäisi heitä ja jota he ehdottomasti tarvitsisivat aikuisikää ajatellen. Vanhempi saattaa sokeutua sille, minkälaista toimintaa lapselta ja hänen ikätovereiltaan yleisesti voisi jo toivoa ja odottaa. Tai lasta ei haluta rasittaa vaatimalla häneltä asioita tai ikätasoista vastuuta vaikka koulutyöstä. Tämän taustalla on usein vanhemman omia lapsuudenkokemuksia liiallisista vaatimuksista ja ankaruudesta, minkä vuoksi vanhempi haluaa tietoisesti toimia toisin. Mutta rajansa kaikella: vaikka lämpö ja iloiset yhteiset hetket ovat tärkeitä, myös se on rakastamista, että lapselta odotetaan joissakin asioissa suoriutumista ja että häntä kannustetaan kehitysiän mukaiseen etenemiseen erityisesti juuri arkitaitojen suhteen. On tärkeää, että kouluikäinen vaikkapa osaa ottaa välipalaa jääkaapista, viedä pyykkinsä pyykkikoriin, hoitaa läksynsä melko oma-aloitteisesti ja että teini osaa käyttää bussia, kulkea kaupungilla ja ottaa puheeksi asioitaan vaikkapa koulussa. Jos näitä juttuja ei kotoa käsin opi, on hirveän hankala edetä aikuisuutta kohti…tai ainakin edessä on paljon opittavaa yhdellä kertaa. Joten vaikka lapsella ei oma motivaatio erilaisiin arkihommiin riittäisikään, häntä olisi tuettava niihin tarttumaan, koska se on pitkän päälle hänelle hyödyllistä.

 

Lähtökohta arkitaitojen opetteluun on hyvin yksinkertainen:

1. ensin lapsi katsoo, miten aikuinen tekee jonkin askareen (vaikkapa laittaa välipalaa)

2. seuraavaksi lapsi saa aikuisen kanssa harjoitella kyseistä taitoa

3. sitten aikuinen katsoo, kun lapsi tekee kyseisen askareen

4. lopuksi lapsi rupeaa itsenäisesti touhuamaan ja saa hoitaa homman kotiin.

Tämän mallin mukaan toimimalla voi harjoitella lähes mitä tahansa arkitaitoa: tiskikoneen tyhjennystä, hygieniataitoja, kaupassa käyntiä ja niin edelleen. Olennaista kuitenkin on, ettei lapsen tarvitse heti yksin selviytyä siitä, mikä hänestä voi tuntua ylivoimaiselta, vaan aikuinen on apuna ja tukena.

 

Arkitaitojen harjoitteluun tarvitaan silti aikuisen sitkeyttä.

 

Harva lapsi huutaa jippiitä, jos perheessä tehdään arkihommien vastuunsiirtoa esimerkiksi kotityölistojen avulla. Ja vielä teinitkin tuppaavat lipsumaan opituista taidoistaan (tai niiden käyttämisestä), jos mahdollisuus siihen on toistuvasti tarjolla. Älä siis pääsääntöisesti anna periksi, vaikka lapsi ei haluaisi tehdä toivomaasi juttua, jonka hän jo osaa (totta kai väsymys, sairastelu yms pitää kuitenkin ottaa huomioon). Tue lastasi siihen, että odotat häneltä kyseisen tehtävän tekemistä. Voit kertoa hänelle, että autat häntä mielellään asioissa, joissa hän apua tarvitsee, jos uskot hänen osaavan homman. Toisaalta aikuisen on tärkeä yrittää huomata se kohta, jossa annettu tehtävä on lapselle liian vaikea tai muuten mahdoton. Silloin hyvä vanhempi peruuttaa hiukan ja miettii, voiko itse tehdä jotain toisin. Voiko tehtävän pilkkoa? Tarvitaanko aikuisen apua vielä? Onko mahdollista, että vaikeuksiin vaikuttaa lapsen epätietoisuus jostain asiasta? Väkisin puskemalla ei tule hyvää lopputulosta, vaan sopiva jämäkkyys ja toisaalta joustavuus on toivottavaa.

 

Joskus vanhemmat miettivät, miten lapselta voi vaatia osallistumista arkeen.

 

Perusteluksi arkitaitojen harjoittelulle riittää ihan vain se, että vanhemmilla ei ole aikaa kivoihin yhteisiin juttuihin, jos he hoitavat arjessa kaiken.  Joskus paras tapa motivoida lasta on luvata suoriutumisesta pieni, mieluisa palkkio. Mutta pääosin arkitaidoissa pitäisi mielestäni vedota ihan vain siihen, että jokaisella perheenjäsenellä on omat hommansa ja roolinsa kotona – kukin tekee osaamisensa mukaan. Eli ei kotihommista tarvitse erityisemmin motivoitua, eiväthän ne juuri kenestäkään erityisen viihdyttäviä ole. Pääasia on, että ne tulevat hoidettua. Myös läksyjen hoitamisen perusteluksi riittää, että kaikkien kouluikäisten lasten hommana on käydä koulua.

Ihmistaimen lapsuus on pitkä, jotta ihminen ehtii omaksua riittävästi selviytymistaitoja elämää varten. Nykymaailmassa selviytymistaidot eivät enää tarkoita välttämättä metsästyskonsteja ja maanviljelyksen vinkkejä. Tällä hetkellä tärkeää ovat mm. sosiaaliset taidot, kaveritaidot, ajanhallinnan taidot, riittävät matematiikka- ja lukitaidot, IT-taidot sekä ne ihan tavalliset kotityötaidot (kuten kauppareissut, siivous ja pyykkäys). Mitä muita taitoja aikuistuvat lapsemme aikanaan tulevat tarvitsemaan, jää nähtäväksi. Haluaisin joka tapauksessa suositella nojautumaan tähän lastenkasvatusneuvoon: vanhemman tehtävä on loppupeleissä tehdä itsensä tarpeettomaksi. Voisiko sitä pitää ohjennuoranaan?

Vielä lopuksi pieni Will Smithin motivaatiovideo. Mielestäni tässä tulee hienosti esille, miten harjoittelu (ja epäonnistuminen!) tulevat vastaan koko elämän ajan. Elämä on pitkälti hidasta etenemistä ja kompastelua, vuoron perään. Onnekas on se lapsi, joka saa oppia kotonaan, että kaikki on ok, vaikka ei heti onnistu. Sitkeä yrittäminen on pääasia.