Lasten liikuttaminen on aivan helppoa…

…kun puitteet ovat kunnossa! Näin väitän. Jos et usko, katso tämän jutun loppuun.

Tänään uutisoitiin nimittäin, että LIITU-tutkijoiden mukaan lasten kiinnostus liikkumista kohtaan on vähentynyt. Tutkijat argumentoivat Ylen mukaan, että liikunta ei ole lapsille (enää?) niin tärkeää, monet lapset eivät liiku riittävästi ja että suositeltava päivittäinen ruutuaika ylittyy yhä useammalla.

Kyseisestä tutkimuksesta tehdyn suomenkielisen Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen Suomessa -julkaisun johtopäätöskappaleen mukaan “liikemittaritulosten perusteella lapset ja nuoret viettivät yli puolet valveillaoloajastaan joko istuen tai makuulla. Kevyeen liikkumiseen käytettiin valveillaoloajasta reilu neljännes ja reippaaseen tai rasittavaan liikkumiseen reilu kymmenesosa. Paikallaanolo lisääntyi merkittävästi nuoremmista vanhempiin ikäryhmiin siirryttäessä, ja samanaikaisesti erityisesti reipas ja rasittava liikkuminen vähentyivät.” (viite)

Olen samaa mieltä, että on huolestuttavaa, että lapsetkin istuvat suuren osan päivästään – liikkumattomuus kun kiistatta on kovin haitallista terveydelle. LIITU-tutkijat spekuloivat, että lisääntynyt ruutuaika selittää tässä ja liikunnan arvostuksessa tapahtunutta muutosta – itse hakisin selityksiä kuitenkin myös muualta.

Yksi mielestäni looginen selitys on tässä: maailma on muuttunut sellaiseksi, että luonteva päivittäinen piha- ja vapaa-ajan liikkuminen on tavallaan vaihdettu (vai vaihtunut?) ohjattuun harrastustoimintaan. Jos koulu loppuu klo 14-15 ja sen jälkeen lapsia kuljetetaan tai he sinkoilevat harrastusryhmästä toiseen, perheille jää faktisesti iltaan vain hyvin vähän yhteistä aikaa. Tästä taas seuraa, että perheiden leppoisa yhteisliikkuminen on vähäistä. Eikä kavereitakaan toisaalta löydy pihalta leikkeihin, jos kaikki ikätoverit käyvät ohjatuissa harrastuksissa. Kukapa sitä taas yksin jaksaisi pihalla nököttää “liikkumassa”. Tämä on tavallinen ilmiö nykypäivänä; moni vähemmän harrastava lapsi on surullinen siitä, että “muut ovat koko ajan treeneissä”.

Minua myös mietityttää se, että kaikesta lasten harrastamisesta näyttää tulleen melko vakavamielistä. Niinpä jos lapsen tai nuoren vaihtoehtoina ovat vaikkapa taitoluistelutreenit neljä kertaa viikossa tai sohvalla somettaminen, käy niin, että vähänkin vähemmän motivoitunut, lahjakas ja päämäärätietoinen lapsi valitsee näistä erittäin helposti jälkimmäisen. Somessa nimittäin pärjäävät nekin, joiden jalka ei nouse tai juoksu ei kulje. Leppoisia höntsyporukoita lapsille on aika vähän.

Lastenpsykiatrin näkökulmasta onkin tärkeä erottaa kaksi asiaa: on aivan eri juttu, puhutaanko liikunnasta tottumuksena ja elämäntapana vai urheilusta, joka ainakin minulle tarkoittaa kilpailuhenkistä tai vakavasti otettavaa, tavoitteellista toimintaa. Liikunta elämäntapana on erittäin arvostettava asia ja toivoisin sitä jokaisen lapsen ja nuoren elämän osaksi. Urheilu taas ei ole kaikkien juttu, eikä tarvitsekaan. Mieleeni tulee tässä kohtaa lukioaikaisen tuttavani T-paita: “musiikki pelasti minut urheilulta”.

Miten asiat voisivat olla?

No, mielestäni on selvää, että tämä nykyinen lasten liikuttamisen ja harrastamisen tapa ei tuota kovin tehokkaasti riittävästi liikkuvia kansalaisia kansanterveydellisestä näkökulmasta. Seuraavassa omat ehdotukseni asioiden muuttamiseksi:

1. Kokonaiskoulupäivä tai sen sovellukset voivat auttaa lapsia saamaan riittävän määrän liikuntaa päivittäin. Kokonaiskoulupäivähän tarkoittaa, että koulun jälkeen koulun tiloissa tai lähimaastossa on tarjolla monipuolista ja edullista matalan kynnyksen liikuntakerhotoimintaa (esimerkiksi iltapäiväkerhoja). Tai sitten lasten liikuntaharrastukset voidaan järjestää niin, että lapsille on kuljetus suoraan koululta harrastukseen ja takaisin (katso esimerkki täältä). Tällöin harrastuksissa käy virkeämpiä naperoita ja perheille taas jää paljon nykyistä enemmän aikaa virkistäytymiseen ja yhteiseen olemiseen.
2. Seurojen tulisi tarjota paljon nykyistä enemmän matalan kynnyksen harrastuskerhoja, joiden ideana ei ole värvätä tulevia kilpailijoita ja valmentaa maajoukkuelaisia. Esimerkki tästä tarjonnasta voisi olla kertaviikkoinen uintikerho. Uiminenhan on harrastus, jossa on erittäin vähän tarjolla ryhmiä, jotka eivät tähtää kilpailemiseen. Ymmärrän kilpailemisen tarpeen ja halun niillä, jotka ovat urheilijoita – mutta suuri joukko ihmisistä vähät välittää kilpailemisesta ja haluaa paljon mieluummin harrastaa yksinkertaisesti virkistävää ja palauttavaa liikuntaa (tämä muuten pätee myös aikuisiin). Kysynpä vaan, kuinka moni aikuinen jaksaa työpäivän jälkeen lähteä kilpailemaan jonkin urheilulajin pariin? Paljon helpompaa on raahata itsensä sopivassa välissä lenkille tai jumpalle ilman tarvetta kilpailla kenenkään muun kuin itsensä kanssa 🙂
3. Kouluissa tulisi panostaa liikuntavälitunteihin. On olemassa tutkimusnäyttöä siitä, että koulupäivään sisällytetty liikunta parantaa lasten oppimista. Ihmettelen, miksi ns. pitkät välitunnit eivät tästä huolimatta ole enemmän sääntö kuin poikkeus? Tänään uutisoitiin tosin jyväskyläläisestä koulusta, jossa liikuntavälitunnit ovat oikeasti jo totta. Ideana liikuntavälitunneissa on, että liikuntavälineet ja -tilat ovat lasten ja nuorten vapaassa käytössä 20-25 minuuttia kaksi kertaa päivässä. Lyön vaikka vetoa, että kyseisen koulun lapset ovat virkeämpiä ja jaksavampia oppilaita kuin sellaisen, jossa tauot ovat perinteisen mallisia eli lyhyitä. Opettajienkin taakkaa varmaan helpottaa, kun lapset jaksavat paremmin olla aloillaan tunneilla.
4. Kaupunkisuunnittelun avulla voidaan liikuttaa niitäkin, jotka eivät muuten liiku. Suunnittelussa pitäisi ottaa erityisesti huomioon, että monet lapset asuvat kerrostaloissa, joissa ei ehkä ole liikkumiseen sopivaa omaa pihaa. Jos sen sijaan lähellä on leikkipuisto tai kenttä, jonne meneminen on turvallista, vanhemmat päästävät lapsensa jo melko nuorina itsenäisesti tai kaverien kanssa sinne liikkumaan. Jos taas lapsille sopivat liikuntapaikat ovat vaikeasti saavutettavia, esimerkiksi vilkkaiden tienylitysten takana, on vanhempien käytettävä paljon enemmän harkintaa. Siksi sillä on merkitystä, miten kaupunkeja kaavoitetaan, mihin liikuntapaikkoja fyysisesti sijoitetaan, miten julkinen liikenne toimii (esimerkiksi voiko helposti mennä lähiöstä bussilla uimahallille) ja ovatko lasten käyttämät kulkuväylät ja pyörätiet turvallisia.
5. Sitten vielä se kuuluisa ruutuaika. Kysynpä tässä vähän provokatiivisesti, että kukahan ne laitteet on lapsille ostanut? 😉 Entäs mitä SINÄ teet päiväsi jälkeen? Jäätkö puhelimen tai tabletin kanssa sohvalle huilaamaan, vai lähdetkö lapsesi kanssa ulos tai liikkumaan? Rajoitatko itse omaa ruutuaikaasi? Onko perheelläsi säännöt siitä, milloin on sopiva käyttää puhelinta ja milloin ei? Vaikka toki tiedän, ettei tämäkään juttu ole aivan yksinkertainen, on syytä vanhempana pohtia, voisiko asettaa rajat lapsen puhelimen käytölle. Lapsi ei tipu kaveriporukasta, vaikka ei olisikaan puhelimen päässä aivan 24/7. Some ja puhelin ovat tarpeellisia ja viihdettä, hauskanpito on sallittua. Mutta ei makeaa mahan täydeltä, sanotaan.
6. Vielä kuudes teesi. Kun puhutaan elämänmuutoksesta ja hyvistä elintavoista, on usein puheissa itsekurin käsite. Itsekuri on se, joka piiskaa sinua tekemään asioita, joita et välittömästi halua, saavuttaaksesi jotain mukavaa. MUTTA. Ja tämä on iso mutta. Itsekuri väsyy. Ihmiset eivät juuri tästä syystä jaksa pitää kiinni karppaamisesta (kokeiltu on), liikunta- yms haasteista (kokeiltu nekin) eivätkä näin ollen itsekurin avulla tule tehneeksi juurikaan pitkäkestoisia elämänmuutoksia. Sen sijaan niinkin yksinkertainen asia kuin hauskuus on jotain, mitä kaikki kaipaamme elämäämme ja mistä voi jokainen hyötyä myös terveyden kannalta. Ihmisillä on nimittäin taipumus tehdä toistuvasti sellaista, mikä on hauskaa. Niinpä lastenkin kohdalla kannattaisi etsiä yksilöllisiä, hauskoja liikuntamuotoja. Ei tarvitse aina ajautua jalkapallo-jääkiekko-voimistelu-linjalle, vaan voi kokeilla vaikkapa sirkusta, keilaamista, ratsastusta, uimahyppyä, purjehdusta tai geokätköilyä. Ekaluokkalaisille on tällaisia kokeiluja varten liikuntapassit jaossa kouluista, mutta samaa voisi varmaan suositella jakoon kaikille ikäryhmille.