Minä ja lukuisat muut mielenterveyden ja sosiaalialan ammattilaiset kuulemme viikoittain kymmeniä karuja tarinoita elämästä: sairaudesta, vaikeuksista, alkoholista, synkistä mielenmaisemista ja ahdistuksesta. Kuulemme puhetta köyhyydestä, lamaantumisesta ja väkivallasta. Olemme sivustaseuraajina, kun joku menetetään ja kun joku eroaa. Työpöydälläni on nenäliinapaketti, ja sen sisältö hupenee kieltämättä melko vauhdikkaasti.
Mietit ehkä, miksi joku haluaisi tehdä tällaista työtä. Tai jos tekeekin, eikö se muuta ihmistä?
Vastaus jälkimmäiseen kysymykseen on: kyllä se muuttaa. Eräs lastenpsykiatrian pitkäaikainen ammattilainen on kuvannut asiaa siten, että alan myötä avautuu eräänlainen ikkuna, jota ei ehkä ikinä enää saa kiinni. Tässä on jotain perää. Ammattilaisena olenkin niin tottunut ihmisen elämän monenlaisiin mutkiin ja kiemuroihin, että välillä tunnen olevani vanha sielu. Asiat, jotka ehkä nuorempana ja eri alalla toimiessani hämmästyttivät, lakkaavat tekemästä niin. Myös tietynlainen sinisilmäisyys on karissut: totuus on AINA tarua ihmeellisempää.
Mutta psykiatrinen ala voi paitsi avata silmät monelle elämän ilmiölle, muuttaa ihmistä myönteiseen suuntaankin. Mielikuvat ja ajatukset hyvästä elämästä voivat uudistua, kun saa tutustua niin monen ihmisen elämänvalintoihin ja -tilanteisiin. On tietyllä tavalla hieno etuoikeus, kun ihmisten tarinoita kuunnellessa saa kokemuksellisen tiedon siitä, että yhtä ainoaa oikeaa tapaa elää ei ole. Jotkut ovat elämäntapaintiaaneja, jotkut ovat suorittajia. Joillakin on paljon rahaa, toisilla ei juuri mitään. Jotkut kouluttautuvat, toisille on tärkeää ihan muut asiat elämässä. Yksi saa koulussa arvosanaksi vitosia, toinen kymppejä, ja kummallakin voi mennä ihan yhtä hyvin tai huonosti.
Itselleni alanvalinta on tästä näkökulmasta tarkoittanut muun muassa omien arvojen kirkastumista.
Kuten moni alalla toimiva, olen saanut nähdä, että todellinen hyvä elämä koostuu omien aitojen arvojen mukaan toimimisesta ja sitä kautta merkityksellisyyden kokemisesta. Raha, koulutus, matkat, hieno IG-tili, julkisuus tai kulissit eivät ole avaimia onneen. Ja mikä tärkeintä: monella eri tavalla eläen lopputulos voi olla loistava! Tämä oivallus on ollut tärkeä, koska se tuottaa kunnioittavan perusasenteen jokaista asiakasta tai potilastani kohtaan. Minulla ei nimittäin ole mitään erityistä oikeutta määritellä, miten toisen ihmisen tulee elää. Voin ainoastaan tarjota asiantuntemukseni ihmisen käyttöön, ja pääsääntöisesti näin voin toimia vain, jos ihminen itse sitä pyytää ja haluaa.
Sitten edelliseen kysymykseeni: miksi joku kokee mielekkääksi tehdä tällaista työtä. Tässä kohtaa tullaan vahvasti toiveikkuuden alueelle.
Nimittäin mitä pidempään toimin lääkärinä ja lastenpsykiatrina, sitä suurempana näen toivon merkityksen elämässä ja lastenpsykiatriassa. Jos lapsi (tai aikuinen) luopuu toivosta, elämässä ei enää näytä olevan järkeä. Toivottomuus syö merkityksen ja aiheuttaa mitättömyyden kokemuksen. Ilman toivoa on vain arki ja sen lukemattomat vaikeudet.
Näenkin toivon tärkeimpänä voimavarana, johon tukeutuen lapsi itse mutta myös perhe voi toipua vaikeuksistaan.
Toivoa tarvitaan, jotta ihminen uskaltaa ottaa ongelmansa puheeksi. Hän ei tee niin, jos ei usko siitä olevan mitään hyötyä.
Toivoa tarvitaan myös, jotta ihminen – on se sitten lapsi tai aikuinen – uskaltaa tehdä mitään uutta. Kaikki oppiminen vaatii turvallisuuden kokemuksen sekä edes pikkiriikkisen uskoa siihen, että itsellä on mahdollisuus oppia kyseinen juttu.
Kolmanneksi, toivoa tarvitaan erityisesti lastenpsykiatriassa siihen, että oireilevan lapsen vanhemmat ja lähipiiri kykenevät näkemään tulevaisuuden jonain muuna kuin synkkänä. Meidät aikuiset valtaa helposti ahdistus, epätoivo ja epäluottamus, kun jotain pahaa tapahtuu. Toivo on kuitenkin kantanut silloinkin, kun lapsi joutuu kohtaamaan vakavan sairauden, väkivaltaa tai muita järkyttäviä tragedioita. Vaikka järkiperusteluja ei murheellisen tapahtuman hetkellä olisi, jossain syvällä itää pienenpieni toivon siemen. Vaikka tilanne olisi kuinka vaikea, ihmisessä itsessään on sisäsyntyinen hiljainen ääni, joka vakuuttaa, että kaikesta tapahtuneesta pahasta on mahdollista toipua vielä (ja sivuhuomautuksena: niin onkin).
Siksi parhaat hetket työssäni liittyvät toivon viriämiseen potilastilanteissa.
Kun asiat alkavat selvitä ja ratkaisuja löytyy, ihmisen katseesta näkee, kun toivo alkaa elää. Se on kuin pieni liekki, joka syttyy, kun kipinään puhaltaa. Toivo on siinäkin mielessä mainio, että se pistää meihin aikuisiin puhtia: jaksaa taas yrittää tehdä jotakin tilanteen helpottamiseksi. Toivo vaikuttaa siis paitsi lapsipotilaaseen itseensä, myös hänen vanhempiinsa, tukijoukkoihinsa ja opettajiinsa.
Kun näen työssäni toiveikkuuden vahvistumista ja samalla myönteisten asioiden tapahtumista potilaiden elämässä, se vahvistaa myös omaa toiveikkuuttani ja luottoa elämään sinänsä. Näen, miten hienoja juttuja voi saavuttaa, kun asioita tehdään oikeaan aikaan. Miten apu on joskus ihan lähellä – että motivaatio, usko ja sinnikäs yrittäminen ovat paitsi mielenterveyden, myös tyydyttävämmän perhe-elämän rakennusaineita. On mahtavaa, kun lapseen nousee tekemisen halu ja palo, kunhan me aikuiset vain ensin hoksaamme, että hän on taitava ja että hänessä on niin valtava potentiaali.
Päätän tämän aidon mutta hivenen sentimentaalisen kirjoitukseni seuraavaan sitaattiin, jonka kohtasin eräässä gradussa muutama vuosi sitten. Jollain tavalla siihen kiteytyy jokaisen ihmisen elämän herkkyys ja kauneus, sekä tietysti se kuuluisa toivo.
“Keskellä pimeintä talvea, löysin siellä olevan, minussa, näkymättömän kesän. Ja se tekee minut onnelliseksi. Siksi koska vaikka maailma miten kovasti vastustaa minua, minussa on jotakin vahvempaa – jotakin parempaa, työntämässä heti vastaan.” – Albert Camus
Vanhemmuuden hyvä boogie 