Kenen elämää lapsesi suorittaa?

Kello on kolme iltapäivällä. Lapsi on juuri tullut koulusta ja tietokonekerhosta. Huh, on sentään hetki aikaa syödä välipalaa, ennen kuin on lähdettävä jalkapallotreeneihin. Sieltä tullaan kotiin vähän seitsemän jälkeen. Siinä on sitten vielä ne läksyt, ja biologian kokeeseen lukeminen edessä, ja oikeastaan pitäisi myös harjoitella soittoläksyt. Onneksi lapsi ehtii sänkyyn unta kohti viimeistään kymmeneltä, koska aamulla on taas jo seitsemän jälkeen oltava liikenteessä. Kokeista on viime ajat tullut vain seiskoja-kaseja, ja nyt on huolehdittava, etteivät arvosanat tipu enempää. Ollaan mietitty jotain englannin lisäkurssia iltaan syksylle. Kummallista kuitenkin, miten väsyneeltä lapsi on viime ajat näyttänyt, ihan kuin hänellä ei olisi virtaa  juuri lainkaan. Onkohan hänellä jokin sairaus, vaikka anemia? Tai voisiko kuitenkin tässä sisäilmassa olla jotain ongelmaa? 

 

Kuulostaako tutulta?

 

Ei ihme. Kasvatamme lapsia ympäristössä, jossa monitaituruudesta on tullut itseisarvo. Ei ole pelkästään niin, että lapsi voi kokeilla kaikenlaista. Pikemminkin lapsen on  kokeiltava kaikenlaista. Ehkä on jopa pakko menestyä kaikessa. Harrastamisesta tulee ikään kuin välttämätön osa elämää. Jos siihen ei täysipainoisesti osallistu, voisiko lapsi jäädä tulevaisuudessa jostain syrjään?

 

Mistä sitä muuten tietää, voiko lapsesta tulla konserttipianisti, jos hän ei edes yritä tosissaan? Siksi meillä soitetaan päivittäin ainakin puoli tuntia. Vahdin, että asteikot tulee käyty läpi. Tai jos lapsi päättääkin teininä tähdätä jääkiekkomaajoukkueeseen – siksi nyt pitää huolehtia, että hän käy vähintään viisi kertaa viikossa treeneissä ja osallistuu kaikkiin peleihin. Hän on aika kilpailuhenkinen, hän haluaa menestyä. Ja oikeastaan, olisihan se minustakin hienoa, jos lapsesta tulisi maajoukkuelainen. Tai vaikka suosittu laulaja. Vihdoin joku näkisi sen, minkä minä näen: että lapseni on erityinen, hieno tyyppi. Jos joku sen näkee, se tekee minustakin oikeastaan aika erityisen. Olenhan tämän lapsen vanhempi. 

 

Nuorena on vitsa väännettävä…?

 

Aika paljon vettä on virrannut sen jälkeen, kun nykyiset kolmikymppiset vanhemmat aikanaan aloittelivat omia harrastustaipaleitaan. Silloin taisi olla harvinaista, että joku kävi neljävuotiaana omassa harrastuksessa. Nyt monissa ympäristöissä on harvinaista, ettei 4-5-vuotiaalla vielä ole mitään harrastusta. Kaiken lisäksi erilaisten harrastusten järjestäjillä (puhumattakaan vanhemmista 😉 ) on usein varsin kunnianhimoinen suhtautuminen omaan lajiinsa. Ei riitä, että kerhomaisesti käydään höntsyilemässä kerran viikossa, vaan samassa harrastuksessa olisi käytävä monta kertaa viikossa: oheisia ja erilaisia täydentäviä treenejä riittää.

Muskari on aloitettava varhain, että ehtii oppia nuotit ja tekniikat ennen kouluikää – eihän muuten voi menestyä? Ja liikuntalajeissa motoriikkaa on alettava hioa jo päiväkoti-iässä, jotta pallonkäsittelytaito kehittyy vielä, kun lapsi omaksuu asioita helposti. Jos lapsi ei opi näitä juttuja riittävän varhain, niin….Todellakin. Mitä sitten?

 

Kenen elämää lapsesi suorittaa? Omaansa vai jonkun toisen?

 

Jos hän ei käy jokaisessa treenissä, hän ei välttämättä saa peliaikaa turnauksissa. Nykyisinhän sinne pitää toimittaa muutenkin sairauslomatodistus, että saa ylipäänsä olla poissa. Ja jos ei käy harjoituksissa niin paljon kuin muut, voi tippua alemman tason joukkueeseen. Sitä hän ei halua. Sitä me ei haluta. Se olisi noloa…ja muutenkin. Tiedän, että lapsi on väsynyt, mutta onhan sitä oltu väsyneitä ennenkin. Ja hei, se on vaan harrastus…ei ne lapset kumminkaan ota sitä niin tosissaan. Vaikka olisihan se kurjaa, jos he häviäisivät kaikki pelit, kun mekin joka viikonloppu siellä kentän laidalla seisotaan ja katsotaan, miten menee. Mutta ei se lapsi tiedä, että näin ajatellaan. Ei se häneen mitenkään vaikuta.

 

Onko niin, että tavallinen ei enää ole riittävän hyvää? Odotammeko, että kaikista lapsista tulee erityisen taitavia osaajia? Joskus tosiaan lapsi voi olla syntymästään lähtien äärimmäisen motivoitunut ja suuntautunut johonkin lajiin tai toimintaan. Yhdistettynä rautaiseen työntekoon ja tinkimättömään mutta tukevaan perheeseen sekä aikamoiseen kauhalliseen onnea, tästä voi syntyäkin oikea menestystarina, seuraava kimiräikkönen, laurimarkkanen tai pekkakuusisto.

Mutta useimmat ihmiset ovat – halutaan sitä myöntää tai ei – aika tavallisia. Hyviä jossain jutussa, huonoja jossain toisessa. Useimmat osaavat paistaa pihvin tai quornin, osaavat tehdä kotiaskareita, pelaavat säbää mukiinmenevästi, töissä pärjäilevät. Useimmat eivät kuitenkaan ole minkään alan erityisosaajia. Ei maailman parhaita, ei säkenöivän taitavia eikä Nobel-palkittuja.

 

Jos hän onkin tavallinen, mitä se merkitsee minun kannaltani? 

 

Joskus vanhemmat ovat valmiit uhraamaan oman hyvinvointinsa ja kaiken vapaa-ajan lapsen harrastusten eteen. Menestyminen on usein pitkäjänteisen ja kovan työn tulos. Mutta mikä pettymys onkaan, jos oma lapsi kaikesta vaivasta huolimatta päätyy olemaan siinä 99 %:n joukossa, josta ei tule maailmanmestareita, ennätystentekijöitä tai ammattilaisia omassa lajissaan.

Mitä jos hänestä tulee ihan tavallinen putkimies, opettaja, lakimies tai suurtalouskokki. Mitä se kertoo vanhemmasta, mitä se kertoo lapsesta? Mitä se kertoo niistä sunnuntaiaamun sateessavärjötellyistä aamuista kentän laidalla ja myyjäisistä, jonne on aina leivottava mokkapaloja. Onko se kaikki turhaa?

 

Vähemmän suorittamista, enemmän hyggeä, kiitos.

 

Ei, ei se ole turhaa. Teillähän on ollut yhteisiä hetkiä harrastuksen johdosta. Ehkä jopa leivotte yhdessä sinne myyjäisiin – siinä ehtii samalla jutella? Ehkä aina sinustakaan ei ole ollut ankeaa seisoa viikonloppuaamuisin kentän laidalla, vaan oikeastaan olet saanut sieltä juttuseuraa. Lapsella on treeneissä kivaa, ainakin useimmiten. Joten ei ne uhraukset turhia ole. Pikemminkin kiva harrastus pitää ihmisen ns. kaidalla tiellä, vaikka murrosikä sekoittaisi päätä. Aikuisellekin harrastus voi olla virkistävä, ravitseva, voimaannuttava.

Mutta ehkä joskus voisi silti jäädä harrastuksen sijaan kotiin oleilemaan. Tehdä vaikka pannukakkua ja katsoa yhdessä telkkaria. Nauttia yhteisistä hetkistä ja olemisesta kiinnittämättä huomiota siihen, mitä pitäisi ja täytyisi.

Ehkä hänestä ei sen seurauksena sitten tule seuraavaa Ronaldoa. Tai seuraavaa Mozartia. Mutta se ei haittaa. Hän saa muutenkin itse päättää, mitkä jutut hän tekee isommalla intensiteetillä. Kai vasta isona voi tietää, mitä hänestä tulee. Taidan antaa hänelle siinä suhteessa kasvurauhan. Ja huolehdin, että hän saa aina välillä vaan olla ja levätä. Tehdä kivoja juttuja tai olla tekemättä. Jospa sitä virtaakin sitten tulisi taas enemmän.