Uupumattomuuden illuusio ja siitä pääseminen

Tämä teksti on omistettu erityisesti lääkäreille mutta yhtä lailla muillekin sote-alan työntekijöille, jotka ovat joskus kokeneet uupumusta työssään ja elämässään.

Lääkärisuorittajat

Eräs minulle tärkeä ihminen on sanonut kerran, että ei ole olemassa lääkäreitä, jotka eivät persoonaltaan olisi itseään kohtaan vaativia. Se on tietenkin hyvin luonnollista. Lääketiedettä lukemaan on suhteellisen vaikea päästä. Tarvitaan paljon työtä jo pääsykokeiden selvittämiseksi. Lääkärin ammatissa tietynlainen pilkuntarkkuus ja vaativuus ovat oikeastaan ammattiin sopivia ominaisuuksia. Lääkäreillä ei ole yleensä kovinkaan paljon varaa virheiden tekemiseen – ja he ottavat virheensä hyvin vakavasti. Se on ammatillisen kehityksen edellytys, ja se on myös potilaiden etu. Mutta se on myös persoonan rakenteen kysymys.

Lääkärien koulutuksessa on perinteisesti pistetty paljon painoarvoa suoriutumiseen. Opiskelu on vahvasti koulumaista lukujärjestyksineen, tentteineen, etenemisineen. Opetus nojaa lähiopetukseen, eli paikalla on oltava. Esimerkiksi erilaisten poliklinikoiden seuraaminen on (ymmärrettävästi) pakollista, samoin monenlaiset vapaa-aikaakin toisaalta verottavat aktiviteetit, kuten arvostettu “synnäriviikko” aikanaan, jossa lääkäriopiskelijat seurasivat synnytysten kulkua ja näkivät niihin liittyviä tärkeitä toimenpiteitä. Moni uppoutuukin opintoihin täydellä teholla saadakseen niistä kaiken irti. Monella on toive siitä, että voi tehdä ammatissaan aikanaan jotain merkityksellistä. Jotkut haaveilevat myös loistokkaasta urakehityksestä. Jotkut -minä muiden mukana -tekivät alaan liittyviä lisähommia, kuten tutkimusta opintojen ohella. Ahdistus siitä, osaako riittävästi, oli ja on varmaan vieläkin opiskeluaikana yleistä.

Erityisen tärkeänä lääkärikoulutuksessa pidetään potilaiden oikeutta saada hyvälaatuista hoitoa. Kukaan lääkäri ei missään nimessä halua vahingoittaa potilasta. Laadukas lääketieteellinen hoito edellyttää oman alan jatkuvaa seuraamista. Minullekin kotiin tulee vähintään 5 erilaista ammattilehteä ja lisäksi seuraan säännöllisesti uutiskirjeitä ja artikkeleita tietokannoista. Työn rajaaminen vapaa-ajasta on siis lähtökohtaisesti haastavaa. Osin tähän liittyy myös vahva omistautuminen työlle, joka on sote-alalla tavallista.

Kolmas keskeinen suorittamiseen liittyvä kysymys on yleisestikin asiakastyön ydintä. Lääkärihän on samaan aikaan asiakaspalvelija (eli toimii yhteistyössä ja pyrkii auttamaan ja tukemaan potilasta) ja toisaalta terveyden tai erikoisalansa asiantuntija (jolloin hän joutuu tekemään toisinaan ikäviä rajauksia tai edistämään asiaa, jota potilas ei oikeastaan toivo). Asetelma on joskus itsessään kuormittava. Miten pysyä yhteistyössä ja edistää samanaikaisesti potilaan hoitoa näyttöön perustuen? Paljon varsinkin nuorien lääkärin energiaa menee tämän ilmiön pohtimiseen.

Lääkäriyden suhde uupumisriskiin

Lääkäriys on monille elämäntapa. Osalla kaveripiiri muodostuu pääasiassa toisista lääkäreistä. Moni nauttii ammatillisten ambitioiden täyttymisestä ja haastavien keissien pohtimisesta vapaa-ajallakin. Ei ole harvinaista, että lääkäri tekee ns. virkatyön ohella esimerkiksi yksityisvastaanottoa. Vapaa-aikaa ei välttämättä jää paljoakaan varsinkaan erikoistumisaikana. Öitä valvotaan päivystäen, mikä vaikuttaa unen määrään ja laatuun. Samaan aikaan vastuu painaa muuallakin. Lääkärien lapset taitavat tyypillisesti olla pitkiä hoitopäiviä päiväkodissa. Ammatti vaatii toki niin, jos on oltava klo 0730 leikkaussalissa. Mutta ymmärrettävästi tämä on myös haaste elämänlaadun kannalta.

Lääkäreiden välillä on yleensä syvä kunnioitus ja yhteistyöhalu, jota kollegiaalisuudeksikin kutsutaan. Se on ennen kaikkea hyve ja suoja, koska vahva professio auttaa sietämään raskaita juttuja työssä. Kollegiaalisuus on mielestäni ongelma lähinnä silloin, jos sen varjolla jäädään marmattamaan epäkohdista ilman, että epäkohtaa nostetaan suoraan esille (esimerkiksi lääkärin päihdeongelmaa). Kollegiaalisuushan ei toki sitä tarkoita. Ammatillista kilpailua esiintyy lääkärikunnassa kollegiaalisuudesta huolimatta. Joskus se on raakaakin peliä. Se voi pahimmillaan johtaa mm. toisten ammattilaisten taitojen väheksymiseen oman hännän nostamiseksi. Ammatilliset erimielisyydet saattavat vaikuttaa väleihin epävirallisemmissakin yhteyksissä. Piirit ovat Suomessa aika pienet. Somessa voidaan myös käydä ammatillista tai muuta vääntöä ikävällä tavalla, ja joskus arvostelu menee henkilöön. Kiusaamistakin voi ilmetä. Tällaiset kokemukset ovat omiaan luomaan (työ)pahoinvointia ja väsyneisyyttä varsinkin, jos status ja ammatillinen asema sattuvat olemaan olennainen osa identiteettiä.

Kolmantena asiana nostan massiivisen työkuorman vaikutuksen ihmisen suorituskykyyn ja psyykeeseen. Kuten alussa mainitsin, suuri osa lääkäreistä on persooniltaan jossain määrin vaativia suhteessa itseen ja omaan suoritukseen. Monella erikoisalalla (kuten omallani) työmäärä on harmillisen usein aivan liiallinen suhteessa tekijöiden määrään. Tähän on lukemattomia syitä, kuten suomalainen byrokratia, työnjaon ja toisinaan myös esimiestyön käytännöt, perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon rajankäynti ja keskinäinen pallottelu, sekä ennen kaikkea psykiatrian eri aloja koskien tällä hetkellä uskomattoman nopeasti nousevat lähetekäyrät ilman riittävää henkilöstöresurssin lisäämistä (sama koskee muuten myös silmätauteja!). Eli käytännössä työajalla ehditään ratkaista vain osa yksikköön kohdistuvasta paineesta, jotkut potilaat jäävät väistämättä jonoihin ja odotuslistoille, potilaat ja työntekijät ovat tyytymättömiä tilanteeseen, ja erilaiset pienet ja isommat ongelmat kasaantuvat… Suorittamiseen taipuvainen lääkäri saattaa alkaa syyttää itseään siitä, jos hänelle osoitettu urakka käy kohtuuttomaksi. Tyypillinen suorittajan pyrkimys selviytyä tilanteesta on ylikompensoida eli alkaa tehdä lisää ja tehokkaammin: ottaa enemmän potilaita, tiivistää käyntejä, suorittaa enemmän toimenpiteitä, venyttää päivää… jopa puhua nopeammin! Ylisuorittaminen on kuitenkin keskeinen uupumisen siemen.

Ylisuoriutumisesta uupumukseen

Kun lääkäri on toteaa, ettei hän suoriudu työkuormastaan ja on siksi alkanut ylisuorittaa, käynnistyy varsinainen uupumuskierteen pyörre. Aluksi voi tuntua siltä, että omaan työhön löytyy hallinnan tunnetta, kun ehtii saada ns. pöydän puhtaaksi. Mutta keskeistä on ymmärtää, mistä ylimääräinen työhön käytetty energia, aika ja vaiva itse asiassa päivittäin otetaan: se maksetaan työntekijän omasta vapaa-aikaan ja palautumiseen tarkoitetuista voimavaroista.

Näin se työntekijä, joka on jo valmiiksi hieman väsähtämässä, alkaa käyttää enenevästi tarpeellisia voimiaan työkuorman hallintaan. Monet eivät vielä tässä vaiheessa kerro esimiehelleen asiasta mitään. Tähän liittyy uskomuksia, että mistä tahansa työkuormasta suoriutuminen on pakko. Ylikompensointi eli liiallinen oman työn tehostaminen on keino välttää ahdistavat ajatukset, jotka väittävät vaikkapa seuraavasti: “jos et suoriudu työstäsi, olet huono lääkäri/ihminen.” tai “muut ovat sinua tehokkaampia, ja kukaan muu ei valita tästä asiasta, joten et osaa riittävästi.” tai “olet väärällä alalla, sinusta ei ole tähän”. Myös vastuunkantotaipumus vaikuttaa. Lääkäri saattaa tiedostaa, että oman alan ammattilaista on hyvin vaikea löytää paikkaamaan, jos hän sopeuttaisi omaa toimintansa, eli vaikkapa itse jäisi sairauslomalle.

Tietysti on myös paljon merkittäviä työn ulkopuolisia tekijöitä, jotka vaikuttavat uupumiskierteeseen. Jos sattuu olemaan pieniä lapsia, sairastamista tai ikääntyviä läheisiä, voimavaroja menee palautumisen ohella heidän hyväkseen. Lääkärikunta on naisistunut ja moni nainen jonglööraa muutenkin monella pallolla samaan aikaan. Usein työuupumus ei riipukaan ainoastaan työstä sinänsä, vaan myös elämän olosuhteista, joiden muodostaman myrskyn ja kuohunnan keskellä pieni ihminen värisee.

Monelle tulee sitten äkkipysähdys. Eräänä päivänä ei vain pääse sängystä ylös. Tai keho lakkaa toimimasta. Tai itkusta ei tule loppua. Toipuminen on hidas prosessi, eikä siinä suinkaan riitä, että useimmiten liiallista työmäärää kohtuullistetaan, vaan yksilön (ja työnantajan!!!) on pohdittava juurta jaksain, miten työn voi tehdä kestävällä tavalla. Onko työtehtävä sellainen, että siitä on ylipäätään mahdollista selvitä? Onko työolosuhteita muutettavissa? Onko työntekijällä varaa tehdä pienempää työaikaprosenttia tai muuten sopeuttaa asioita siten, että ehtii levätä? Näissä pohdinnoissa auttaa työterveyshuolto. Lisäksi omaa elämää on ruvettava muutenkin rukkaamaan eri mallille: jokainen tarvitsee lepoa ja palautumista – miten sitä järjestetään? Miten saa riittävästi unta? Entä ravinnon ja liikunnan tilanne? Miten tuoda joustoa joustamattomaan elämäntilanteeseen? Mistä saada iloa, naurua ja rakkautta? Miten voi saada lisää tukea läheisiltä? Psykoterapiakin voi auttaa pohtimaan uupumiseen liittyviä tunteita ja tekijöitä.

Omaa kokemusta

Omalla kohdalla läheltäpiti-tilanteesta on jo monta vuotta. Muistan, että oli jokin syksy, pimeä aika vuodesta, jolloin usein muutenkin tunnen väsymystä. Olin sairastunut flunssaan ja toipumassa, kun eräänä iltana aivan yllättäen tunsin voimieni loppuvan. Oli yhtäkkiä vaikea hengittää. Huimasi. Syke tuntui omituisen korkealta. Ensimmäinen ajatus oli: nyt olen sairastunut vakavasti! Sohvalla lepäillessä olo alkoi pikku hiljaa kohentua. Seuraavana päivänä työhön palaaminen oli kuitenkin omituista. Tuntui, että henki salpautui pienestäkin ongelmasta. Päivä tuntui rämpimiseltä, suorastaan koettelemukselta. Halusin vain olla yksin. Pään sisällä alkoi syntyä paniikkiajatuksia: “mitä jos kuolen nyt? Mikä minua vaivaa?” Kun ongelma jatkui jonkin aikaa, vasta pikku hiljaa aloin ymmärtää, että kyseessä oli fyysisenä tuntuva uupumuksen esioire, jonka taustalla oli pitkään jatkunut, kohtuuttoman puolelle vahingossa ja salakavalasti liukunut työkuorma ja siihen liittyvä ylikompensaatiotaipumus, jota en edes itse huomannut. Ylirasituksen korjaantuminen kesti ehkä yllättävänkin pitkään, ja vaikka en suosittele ylirasittumista kellekään, itse sain siitä erittäin hyvän kasvukokemuksen. Sinä aikana, kun sekä kehoni että mieleni palautui rasituksesta, tein tärkeitä periaatepäätöksiä oman elämän ja vapaa-ajan sopivasta suhteesta, omasta elämänlaadustani, prioriteeteistani ja palautumisen merkityksestä. Päätin alkaa toimia arvojeni mukaisesti ja sanoa ei, jos en johonkin pystynyt tai irronnut. Päätin myös, että jos en pysty toimimaan työssäni kohtuullisin ponnistuksin, kyseinen työ ei ole minua varten.

Lopuksi

Joskus lääkärit kuvittelevat olevansa haavoittumattomia. Uupumattomuus on kuitenkin vain illuusio. Kokemukseni mukaan ne, jotka eivät ikinä olisi voineet kuvitella uupuvansa, ovat usein isoimmassa vaarassa tipahtaa totaalisen polvilleen burnoutin vuoksi. Ehkä siksi, että uupuminen voi tuntua häpeälliseltä ja nololta, minkä vuoksi sen kieltää liian pitkään. Todellisuudessahan jokainen on uupumisriskissä, jos yksilöön kohdistuu liikaa kuormitusta.

Toisaalta työuupumus on mielestäni nimenomaan organisaation, ei yksilön, epäonnistuminen. Työ olisi aina järjestettävä sote-alallakin niin, että uupumisriski on huomioitu ja työtehtävä on ylipäänsä mahdollinen. Esimiehenä viisautta on lisäksi odottaa alaisilta kohtuullisuutta, ei parasta mahdollista suoriutumista jokaisena hetkenä. Toinen tutkimusten mukaan tärkeä asia on mahdollisuus vaikuttaa omaan työhön, sen järjestämiseen ja vuorojen sekä lomien aikatauluihin. Työssä olisi myös oltava iloa ja huumoria, jakamista ja yhteyttä toisiin. Ne ovat erityisen hyviä uupumuksen vastavoimia.

Samaan aikaan yksilön on kuitenkin opeteltava omien rajojen piirtämistä. Omat rajat kannattaa kognitiivisesta näkökulmasta liittää erityisesti arvopohjaan. Arvostatko perhettä ja parisuhdetta? Sitten sinun kannattaisi panostaa niihin ja jättää työelämä hieman vähemmälle huomiolle, menee siellä sitten hyvin tai huonosti. Tai mittaatko omaa arvoasi työsuoriutumisen kautta? Löytyisikö sinulle kuitenkin jokin vähän armollisempi mittari? Lääkäreiden työuupumuksen osalta suurimmat riskit liittyvät oman vaativuuden, ammatin vaatimusten, työn imun ja ammatti-identiteetin ympärillä oleviin ilmiöihin. Näitä kannattaa jokaisen tykönänsä miettiä.

Uupumus on asia, jonka suhteen pitäisi sote-alalla olla koko ajan hereillä. On monitoroitava niin kehon kuin mielen oireitakin: miten voin? Onko asiat hyvin? Minkälaisia ovat elämäntapani? Voinko jatkaa näin vaikkapa seuraavat 5-10 vuotta?Olenko kuormittunut (vähän, keskipaljon vai paljon)? Mitä voin tehdä helpottaakseni tilannetta? Onko tehtävä ratkaisuja? Jos en tee niitä, minkä hinnan maksan? Itse olen käytännössä käyttänyt ohjenuoranani, että 20 % voimavaroista pitäisi olla vielä jäljellä tavallisen työpäivän lopussa. Joskus on tosissaan säästeltävä ja muokattava toimintaympäristöä, jotta tähän pääsisin. Mutta pyrin siihen, koska se on minulle hyväksi. Voisitkohan ajatella samoin?

Published by Riikka Riihonen

Lastenpsykiatrian erikoislääkäri, LT, lasten ja nuorten kogn. psykoterapeutti

2 thoughts on “Uupumattomuuden illuusio ja siitä pääseminen

  1. Kiitos erittäin selkeästi jäsennellystä loistavasta jutusta, joka upposi hyvin syvälle. Äänessä täällä juuri se kaikista vähiten itsensä putoamiseen uskova kollega, jonka autopilotti jatkoi melkein kaksi vuotta ensimmäisistä fyysisistä oireista. Lopulta rajan vastaantulo oli totaalinen. Nyt nöyränä uuden edessä uusia toimintatapoja oppimassa.
    Erityisen tärkeä on viesti työnantajille. Heidän tulee ymmärtää millaisen porukan kanssa ovat tekemisissä. Jos ylisuorittava lääkäri sanoo ääneen varoituksen jaksamisen rajasta, ollaan jo hyvin hyvin pitkällä siitä lievästä väsystä ja kuilun reuna on tappavan lähellä. Toivottavasti tämä asia tullaan jatkossa huomioimaan tämän ammattiryhmän kohdalla paremmin kuin tänäpäivänä.

    Like

Leave a Reply to ulkopuolella Cancel reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: