Category: myönteinen vanhemmuus

Tunteiden nimeäminen voi tuntua pöljältä, mutta se kannattaa.

Tunteiden nimeäminen voi tuntua pöljältä, mutta se kannattaa.

Riikka Riihonen

Jos olet koskaan lukenut lapsenkasvatusohjeita lehdistä, netistä tai neuvolan esitteistä, olet varmasti törmännyt tällaiseen kauniiseen ohjeeseen: ”sanoita lapsesi tunteita. Anna nimi lapsen tunteille.”

 

Silti vanhempana olet saattanut istua uhmaikäisen itkupotkuraivarin äärellä neuvottomana, miettien sitä, mitä hyötyä tunteiden sanoittamisesta muka on. Lapsesi sadan desibelin kirkumisen lomaan vienosti lausuttu ”olet vihainen” saattaa tuntua yhtä järkevältä kuin keskusteleminen kotipihasi postilaatikon kanssa. Ei mene jakeluun, eikä tunteen nimeäminen välttämättä autakaan raivoavaa lasta juuri sillä hetkellä.

 

Mutta tunteiden nimeämisessä on paljon itua.

 

Tunteiden huomaaminen ja niiden nimeäminen on ensiaskel matkalla tunteidenkäsittelytaitoja kohti. Vaikka tunteista keskustelua ja niiden käsittelyä pidetään usein ”psykologisointina”, meillä jokaisella on tunteet. Niille on myös keholliset vasteensa (esimerkiksi pelokas tärisee, vihainen kokee kiukkunsa vaikkapa mahanpohjassa ja iloinen tuntee kuplintaa kehossa).

 

Erityisesti kielteisiin tunteisiin voi liittyä toistuvia ajatuksia, joita kutsutaan kognitiivisessa psykoterapiassa mm. ”kuumiksi ajatuksiksi” ja automaattisiksi ajatuksiksi. Ihmisen henkilökohtainen kokemusmaailma muodostuu pitkälti näistä kolmesta: ajatuksista, tunteista ja kehollisuudesta (sekä tietenkin toiminnasta). Silti me aikuiset näytämme vähättelevän tunteiden merkitystä.

 

En usko, että nykyisille aikuisille vaivauduttiin juuri opettamaan tunnetaitoja lapsuudessa.

 

Olemme saaneet pärjätä tunnetaitojen osalta sillä, mitä itse kukin on niistä päätellyt ja hoksannut elämän myötä. Nykyisin tunnesäätelytaidot ovat peruskoulun opetussuunnitelmassa, mitä pidän aikamoisena edistysaskeleena. Silti ei voi vähätellä vanhempien ja kodin tarjoaman tunnekasvatuksen merkitystä. Koska miten voi ikinä oppia säätelemään omaa oloaan, jos ei alkuunkaan tiedä, miltä itsestä tuntuu?

 

Jos kukaan ei ole koskaan nimittänyt surullista oloasi surun tunteeksi, voi erehtyä pelkäämään kyseistä tunnetta vasteineen jonain kauheana ja katastrofaalisena asiana. Tunteiden tajuaminen alkaa onnistua vain sen kokemuksen kautta, että joku turvallinen aikuinen viestii lapselle kaikin tavoin ymmärtävänsä, mistä hänen olossaan on kyse.

 

Mieluiten tämä oppimisprosessi saisi alkaa mahdollisimman pienenä, sillä tunteissa on erityisesti temperamenttiselle lapselle iso pala purtavaksi. Olisi pikku hiljaa opittava ymmärtämään tunteitaan, reaktioitaan ja ajatuksiaan, keksittävä keinot elää niiden kanssa ja harkittava, miten aikoo toimia jatkossa.

 

Moni aikuinen välttelee kaikin tavoin epämiellyttäviä tunteita, koska ei osaa tehdä niille mitään.

 

Olisi toisinaan helpompaa, jos ”mikään ei tuntuisi miltään” – sitä suorittaisi vain askareitaan, harrastaisi, toimisi ja tekisi. Mutta oikeasti tunteista ei pääse eroon, vaikka kuinka toivoisi. Pikemminkin mitä enemmän tunteitaan tukahduttaa, sitä kovemmille ne ottavat. Tukahdetut tunteet saattavat tulla vastaan kipuina ja särkyinä, huonona ja ahdistuneena olona, selittämättömänä väsymyksenä ja niin edelleen.

 

Tunteiden välttelyyn on aikuisilla moninaisia keinoja: suoranainen kieltäminen, intensiivinen uppoaminen omiin mielenkiinnon kohteisiin, päihteet tai epäterveet pari/seksisuhteet ja niin edespäin, vain muutamia mainitakseni. Välttelyn hintana on kuitenkin jatkuva, hienoisena pohjavireenä tuntuva tyytymättömyys. Niinpä vaikka tunteiden välttely toimisi keinona omassa elämässä jotenkuten, kuinka moni toivoo lapselleen vastaavaa? Tästä kenties löytyy motivaationlähde tunnekasvatukseen.

 

Lapsen homma on iän karttuessa ottaa haltuun omia tunteitaan (kun ne ovat ensin saaneet nimet).

 

Lapsen pitää oppia sietämään epämukavuutta, oppia keinoja helpottaa omaa oloa kielteisten tunteiden yhteydessä, oppia toimimaan tunteita herättävissä tilanteissa ja havaita, että jokainen tunne on ohimenevä. Tämä monivaiheinen oppimisprosessi alkaa, niin pöljältä kuin se ehkä tuntuukin, jokaisen omassa kodissa ja juuri niissä tilanteissa, jossa kiljutaan, itketään, nauretaan tai ujostellaan – kun joku aikuinen vain hoksaa sanoa sen ääneen. Se on todellista kädet savessa-touhua ja silti hurjan arvokasta.  Vain toistuvan sanoittamisen kautta saadaan otetta niin abstraktista, monitahoisesta ja meille aikuisillekin toisinaan vaikeasta kokonaisuudesta kuin tunteet.

 

 

Häpeäkasvatus on julmaa – älä tee sitä.

Häpeäkasvatus on julmaa – älä tee sitä.

Riikka Riihonen

Häpeä, tuo mielenterveysammattilaisen päivittäinen vihollinen. Kuinka paljon kärsimystä maailmasta poistuisikaan, jos häpeä ei olisi niin valtava osa monen ihmisen elämää? Kuinka moni ihminen olisi merkittävästi onnellisempi – kuinka moni lapsi saisi turvallisemman lapsuuden?

 

Häpeän tunnetta ei tietenkään pääse kukaan täysin pakoon, koska sillä on tärkeä tehtävä: se opettaa ihmisiä toimimaan yhteisössä sopivalla tavalla.

 

Häpeän tunne kuitenkin menee lähes välittömästi överiksi, jos se siirretään “hyvän kasvatuksen” palvelukseen. Mikä onkaan “tehokkaampi” tapa tuomita lapsen tekoset kuin katsoa paheksuvasti, kohdella nöyryyttävästi tai puhua hänestä/hänelle rumasti. Lapsessa heräävät näissä tilanteissa kyllä välittömästi häpeän ja epäonnistumisen tunteet – ja todennäköisesti kyseenalainen tekeminen loppuu saman tien. Näennäisestä “kasvatuksellisesta tehokkuudestaan” huolimatta häpeän ja nöyryytyksen tahallinen aiheuttaminen on kuitenkin todellista myrkkyä ihmisyyttä vastaan – ja sitä tulisi välttää kaikin keinoin.

 

Jokaiselle ihmiselle tapahtuu erinäinen määrä mokia, kommelluksia ja virheitä elämän varrella.

 

Ajattele hetki omalle kohdallesi sattuneita noloimpia ja häpeällisimpiä hetkiä. Muistele sitten, suhtautuiko joku häpeälliseen tilanteeseesi hyvin? Oliko tilanteessa joku, joka tuki sinua, lohdutti tai vakuutteli, että tästä selvitään? Vai oliko rinnallasi ihminen tai ihmisiä, jotka katsoivat sinuun tuomitsevasti, haukkuivat, nöyryyttivät tai kiusasivat sinua tapahtuneesta? Oliko paikalla joku, joka pelkällä olemuksellaan herätti sinussa vielä suurempia kielteisiä tunteita: epäonnistumisen, huonommuuden ja riittämättömyyden kokemuksia?

 

Lapsi oppii kehityksensä aikana luonnostaan häpeämään sellaisia tilanteita, joissa hän toimii epäsopivasti.

 

Tämä tapahtuu havainnoimalla aikuisten reaktioita ja viestintää. Jo aivan pienet vauvat katsovat ja jakavat aikuisten ilmeitä ja tunnetiloja, ja pienestä lähtien vanhemman palaute lapselle on äärimmäisen tärkeää –  aikuisten tunnetason reagointi menee siis pääsääntöisesti lapselle hyvinkin perille. Itse asiassa aikuisen tunteiden havainnoinnin kyky on epäilemättä ollut läpi aikojen lapsen hengissäsäilymiseen liittyvä tärkeä ominaisuus. Tätä kykyä käyttämällä lapset alkavat pikku hiljaa tavoittaa myös sitä monimutkaista kudelmaa, mitkä käyttäytymiset tavat ovat muista ihmisistä tai yhteisöstä sopivia ja mitkä eivät. Häpeän ja ylpeyden tunteiden herääminen onkin tärkeä osa lapsen kasvua. Nämä tunteet auttavat lasta navigoimaan sopivuussääntöjen mukaisesti.

 

Mutta varmasti on itsestäänselvää, mitä häpeän tahallinen aiheuttaminen kasvatustilanteissa aiheuttaa lapselle pitkän päälle:

 

Lapsi, jota kasvatetaan häpeällä, alkaa vähitellen kokea itsensä kokonaisvaltaisesti huonoksi. Syntyy minäkuva, jossa lapsen tekemiset eivät ole huonoja, vaan olemassaolo on huonoa, läpikotaisin pahaa ja epäonnistunutta. Jopa lapsi, jota kohdellaan aikuisten taholta kaltoin, voi tämän kohtelun seurauksena alkaa kokea olevansa itse huono ja syypää tilanteeseensa, mikä on valtavan surullista (sekä valtavan väärin). Läpitunkevat huonommuudentunteet taas vahingoittavat kasvavan lapsen itsetunnon kehitystä, altistavat mielenterveysoireille ja aiheuttavat valtavasti kärsimystä.

 

Joten kun lapsesi seuraavan kerran töppää, kun hän mokaa tai tekee hölmösti: älä häpäise häntä!

 

Auta sen sijaan lasta sietämään vaikeaa tunnetilaansa, lohduta ja tue. Kerro, että kaikki mokaavat joskus. Vielä parempi idea: kerro, miten itse olet mokannut joskus – ja miten siitä selvisit. Kerro pienelle uhmaikäiselle, että rakastat häntä ja että hän on aivan ihastuttava – vaikka se ei olekaan sallittua, että hän heittää tavaroita vessanpönttöön. Kerro lapselle, joka kaataa vahingossa muronsa lattialle, että se ei haittaa, ja pyyhi jäljet hänen kanssaan yhdessä. Kerro vitosen kokeesta tuovalle koululaiselle, että hän on silti sinulle rakas ja ihana lapsi – ja että ensi kerralla harjoittelette kokeisiin yhdessä. Kerro teinille, joka kokee olevansa jollain lailla epäkelpo, erilainen tai kummallinen, että nämä tunteet ovat hänen iässään tavallisia ja liittyvät isoksi kasvamiseen – ja että hän on sinun mielestäsi ihana nuori juuri tuollaisena, minkä hän itsekin aikoinaan tulee huomaamaan.

 

Tällä tavoin olet mukana kasvattamassa sukupolvea, joka ei ehkä kasva häpeän vaan rakkauden voimalla oikeaan suuntaan.

Käytöksellään oireileva lapsi voi olla se hädänalaisin

Käytöksellään oireileva lapsi voi olla se hädänalaisin

Riikka Riihonen

Lastenpsykiatrin työssä näkyy toistuvasti seuraava kuvio: lapsi tulee vastaanotolle käyttäytymisen ongelmien vuoksi. Kyseinen lapsi on alkanut saada päiväkodissa tai koulussa kyseenalaista mainetta tunteettomana huligaanina, joka rikkoo paikkoja ja vähät välittää aikuisten ohjeista. Lapsi saattaa raivota tai uhmata aikuisia jatkuvasti kotona tai kodin ulkopuolella. Jokaisessa ympäristössä lapsen oireet eivät välttämättä samalla tavalla kuitenkaan näy.

Mitä tällaisesta tilanteesta pitäisi ajatella?

1. Käytöksellään oireilevat lapset voivat olla erityisen hädänalaisia. Heillä ei välttämättä ole tukenaan jaksavia aikuisia, joille puhua asioistaan. He ovat usein kokeneet paljon muutoksia tai vaikeita asioita lyhyen elämänsä aikana. Perheessä voi olla erilaisia huolenaiheita, jotka kuluttavat läheisten aikuisten voimavarat. Lisäksi näillä lapsilla ei useinkaan ole sopivasti kavereita tai harrastuksia. Tällaisen lapsen arki voi olla puutteellista ja niukkaa monesta näkökulmasta.

2. Käytösoireiset lapset eivät useinkaan saa sanottua tai huomaa kertoa asioista, joista aikuisten pitäisi tietää. Esimerkiksi: onko kotona ruokaa, ovatko vanhemmat kunnossa, onko lapsella ketään jolle kertoa asioistaan, onko lasta kohdeltu kaltoin, tai onko lapsella jokin huoli. Siksi tarvitaan aikuisia, joiden silmät ovat auki. On huolehdittava, että erityisesti käyttäytymisellä oireilevalla lapsella on mahdollisuus ilmaista itseään jollekulle luotettavalle aikuiselle. Sillä jos kukaan ei huomaa lapsen hätää, miten päästään auttamaan häntä?

3. Olisi kaikkein olennaisinta katsoa käytösongelman taakse. Aikuisten pitäisi miettiä, miten käytösoireiset lapset nähdään eri ympäristöissä. Ymmärretäänkö lapsen hätä ja paha olo, vai pidetäänkö lasta epäonnistuneena minirikollisena? Kukaanhan ei synny ärsyttävänä mukulana (joskin jotkut lapset tarvitsevat syntymästä lähtien enemmän apua ja hoivaa kuin toiset). Se, mitä syntymän jälkeen tapahtuu, kuitenkin muokkaa lasta. Auttamisen pitäisi lähteä tästä ymmärryksestä.

4. Mikään ihmelääke ei auta huonoon käyttäytymiseen (paitsi joskus, mutta hyvin harvoin). Käytösongelmat eivät muutu ilman riittävää aikuisen tarjoamaa tunne-elämän tukea. Aikuisen pitäisi olla samaan aikaan sekä jämäkkä, myötätuntoinen että myönteinen – ja jatkaa näin toimimista lapsen kanssa pitkiä aikoja, jopa kuukausia ellei vuosia. Se on erittäin haastava tehtävä, kun lapsella on käytösongelmia. Niinpä vanhemmat ja lapsen muut läheiset tarvitsevat kaiken mahdollisen tuen jaksamiseensa. Käytösongelmat eivät yleensä ole aikuisen syy, mutta kekseliäs ja hyvä aikuisen toiminta voi merkittävästi auttaa lasta eteenpäin ongelmistaan.

5. Kaikkein parasta kuntoutusta käytösongelmiin on usein vakaa arki. Jokainen lapsi tarvitsee ja ansaitsee iloa ja leikkiä, rutiineja ja arkea, aikuisen huomiota ja tukea, sopivasti omassa rauhassa olemista ja ihan vaan jokapäiväistä elämää kauppareissuineen, ruuanlaittoineen ja läksyhommineen. Arki on niin hyväksi, koska se on ennustettavaa ja auttaa hahmottamaan maailmaa. Siksi kaikki ne palvelut, jotka tukevat lapsen arkea, ovat erityisen hyviä juttuja lastenpsykiatrin näkökulmasta.

6. Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä: käytösongelman taustalla on yllättävänkin usein lapsen (väärä) uskomus siitä, ettei hän osaa tai kelpaa tai että hän on huonompi kuin muut. Tapahtuu isoja edistysaskelia, jos lapsi oppii huomaamaan, että hän on aivan yhtä hyvä tyyppi kuin muutkin. Usein tämä tie on kivinen, mutta kekseliäät, luovat ja lapseen uskovat aikuiset voivat olla sillä tiellä merkittävä apu. Lapsen pitää saada sisäistää tunne, että hän on arvokas. Siksi myönteistä kasvatusta ei voi liikaa korostaa. Kaikkia töllöntöitä ei tarvitse hyväksyä – mutta lapsi itse, hän on ihana, arvokas ja tärkeä. Häneen pitää uskoa!

Aggressiokasvatus käytännössä – kompastelua ja opettelua.

Aggressiokasvatus käytännössä – kompastelua ja opettelua.

Riikka Riihonen

Viimeksi jäin siihen, miten aggressio on toisaalta tarpeellinen voimavara jokaisen ihmisen elämässä ylipäänsä – ja miten samalla se voi joskus olla muodostua elämänlaatua heikentäväksi ja toisinaan invalidisoivaksi käyttäytymismalliksi, jonka hallitsemisen opetteluun monet lapset, nuoret ja aikuisetkin tarvitsevat apua.

Lupasin tällä kertaa käydä läpi käytännön konsteja aggressionhallinnan helpottamiseksi perheissä, mutta pyörää on turha keksiä uudelleen. Haluankin vinkata ensin muutaman mainion verkkosivun ja vastaavan, joista voit lukea ja katsella asiasta lisää.

Ensinnäkin vastaani tuli tällainen aivan uusi sivusto: vaikka yksityinen firma onkin julkaisijana, nämä vinkit voin helposti allekirjoittaa itsekin: https://www.familyboost.fi/materiaalipankki/

Toiseksi Väestöliitolta on hiljattain ilmestynyt tähänkin pulmaan sopivaa videomateriaalia, joka seuraavassa linkissä: Raisa Cacciatoren nettiluento aggressiosta. Väestöliitolla on muutenkin hurjan hyödyllinen nettisivusto Perheaikaa.fi, jossa on monenlaisia kasvatukseen liittyviä nettiluentoja, chatteja, kursseja yms. Viimeisimpänä uutuutena myös Ihanat Ipanat -podcast. https://www.perheaikaa.fi

Kolmanneksi, toisinaan huumori on se keino, jonka kautta nämä asiat ovat helpoiten käsiteltävissä meidän aikuistenkin mielissä. Oma suosikkini on tässä: Kasvatuspuntari ja mikä parasta, näitä videoita on useampia. Helpointa ne on löytää etsimällä Youtubessa #kasvatuspuntari.

Mitä itse haluaisin sanoa käytännön aggressiokasvatuksesta? Ainakin sen, että sellaista päivää ei tulla näkemään, jolloin lapset tekevät aina juuri sen, mitä vanhemmat toivovat. Pikemminkin jos noin kävisi, tilanne olisi äärimmäisen huolestuttava, koska kasvamassa olisi tahdottomia lapsukaisia, joilla ei olisi tulevaisuutta edessään. Hyväksy siis se, että lapsesi tulee ajoittain kiukuttelemaan ja osoittamaan mieltään niin kauan kuin hänellä on elämää edessään.

Kasvamme nimittäin yksilöiksi ainoastaan tekemällä selvää rajaa itsemme ja toisten välille. Raja muodostetaan aluksi sanomalla “ei” ja olemalla päättäväinen (= saamalla itkupotkuraivarit mitä mielikuvituksellisimmissa tilanteissa). Näitä rajan tekemisen taitoja harjoittelee joka ainoa uhmaikäinen sekä murrosikäinen – ja lopputuloksena on lapsi tai nuori, joka osaa ja uskaltaa ilmaista mielipiteensä tässä maailmassa sekä pitää puolensa. Siksi uhmaikä (tai hienommin tahtoikä) on ÄLYTTÖMÄN tärkeä aika, ja kyseinen kausi pitäisi ottaa vähintään järjen tasolla ilolla vastaan jokaisessa perheessä (on tietenkin hieman eri juttu todellisuudessa pukea vastaan hangoittelevaa lasta toppavaatteisiin klo 0730 aamulla, kun olet oikeastaan jo vartin myöhässä…silloin kyseinen ilo EI suorastaan kupli sisäisesti…). Ja siksi on niin TODELLA tärkeää, että murrosikäinen teini edes joskus vähän osoittaa mieltään. Kun teinisi murisee sinulle, hän tekee siis tärkeää henkistä työtä!

Haluaisin sanoa myös sen, että läpi lapsuuden on tärkeä etsiä yhdessä lapselle sallittuja tapoja purkaa aggressiota kiukuttavia tilanteita varten ja rauhoittua. Mieti itseäsi, kun olet kiukkuinen tai äreä. Mitä teet silloin? Yksi treenaa kiukkunsa pois, toinen menee saunaan puhisemaan, kolmas soittaa kovaäänisesti musiikkia, neljäs vetäytyy sohvalle telkkaria tuijottamaan. Me aikuisetkin puramme pahaa oloa ja rauhoitumme eri tavoin. Kai lapsellakin pitää siis olla mahdollisuus ilmaista kiukkuaan rakentavasti? Miettikää yhdessä etukäteen erilaisia keinoja, joilla lapsi voi purkaa pahaa oloaan tarvittaessa muita satuttamatta ja rauhoittua. Yksi keino voi olla vaikka lumikasan pöyhiminen (aikuisen valvonnassa), toinen hernepussin heittäminen seinään sovitussa paikassa kotona, kolmas vanhojen sanomalehtien repiminen, neljäs rumpujen hakkaaminen, viides palapelin kokoaminen omassa huoneessa, kuudes rauhoittumismatto tai -tyyny, johon saa kiukkuisena mennä lepäilemään….vain luovuus on rajana, kun tarkoitus on luoda lapsen päähän malleja itseä ja muita vahingoittamattomista tavoista purkaa kiukkua ja rauhoittumisesta. Tunteiden hallintaa ja hillitsemistä on tietenkin hyvä oppia myös muilla tasoilla, mutta näin käy luonnostaan ajan myötä; erilaisia keskusteluja aiheesta joutuu varmasti vanhempana käymään. Jos aggressiotaitojen oppimista haluaa edistää pienen lapsen kanssa, kiukkua käsittelevien lastenkirjojen lukeminen yhdessä on varmaan yksi hyödyllinen keino. Isomman lapsen kanssa voi mm. käydä avointa keskustelua siitä, miten tunteita tulee ja menee jokaisella. Kiukun tunteet kuuluvat elämään siinä missä vaikkapa ilo, hämmästys, suru ja onni. Niitä ei siis tarvitse eikä pidä kieltää, vaan olennaista on oppia tulemaan niiden kanssa toimeen. Tilannetta höystää mukavasti, jos kerrot jonkun oman lapsuus/nuoruusaikaisen kevyen kömmähdyksesi, ja mitä siitä opit. Näin lapsi saa kiinni opettelu/harjoittelunäkökulmasta.

Kolmantena asianani on se, että myös aggressiokasvatuksessa myönteinen ote on tärkeä. Kovin usein käy niin, että väkivaltaisesti käyttäytyvää lasta aletaan inhota eri paikoissa – toki se on luontevaa, jos esimerkiksi hänen kanssa tekemisissä ollessa saa joka kerta puremajälkiä. Ongelma vain on se, että kuten viimeksi kirjoitin, aggressiivinen lapsi kokee usein sisäisesti olevansa luuseri. Näin ollen jokainen epäonnistuminen voi olla hänelle epäsuora viesti siitä, että ei kannata edes yrittää. Onkin aikamoinen temppu saada tällainen lapsi jälleen luottamaan itseensä ja kokemaan, että hän osaa olla aivan yhtä hyvä lapsi kuin muutkin. Siihen ei ole valitettavasti mitään oikoreittejä, vaan lapsi tarvitsee tunnetasolla kokemuksen siitä, että hän on riittävän hyvä tyyppi. Hän tarvitsee siis aitoa välittämistä, sopivia oppimis/harjoittelutehtäviä, niistä suoriutumista, aitoja kehuja ja onnistumisiin liittyviä huomionosoituksia. Hän tarvitsee aikuisia, jotka tajuavat, että kiukun takana voi olla muita tunteita, kuten pelkoa, ahdistusta tai turvattomuutta ja jotka eivät anna lapsen aggressiivisen käytöksen hämätä. Hän tarvitsee usein rinnalleen aikuisen kanssakulkijan, joka voi olla oma terapeutti mutta aivan yhtä hyvin vaikka perhetyöntekijä, harrastusvalmentaja, isovanhempi tai kuka tahansa muu läheinen. Tarvitaan ihminen, joka on aidosti kiinnostunut lapsesta ja hänen mielenmaailmastaan.

Aggressiokasvatus ei siis ole aivan piece of cake, vaan se on pikemminkin koko cake, mutta mistään mahdottomasta tehtävästä ei ole kysymys. Aggressiokasvatusta kannattaakin ajatella pyörällä ajamisen opetteluna: kaikkien on kaaduttava muutamia kertoja, ennen kuin oppii huristelemaan fillarilla ympäri kylää.

Aggressionhallinta on kuin polkupyöräilyn opettelua (ei rakettitiedettä)!

Riikka Riihonen

Yksi perheiden tavallisimmista syistä hakeutua jälkikasvunsa kanssa lastenpsykiatriseen arvioon ja hoitoon on lapsen aggressiivinen eli vihamielinen käytös. Aggressiivisesti käyttäytyvä lapsi reagoi muiden näkökulmasta pieniinkin ongelmiin, muutoksiin tai pettymyksiin raivostumalla, huutamalla, lyömällä, puremalla tai vaikka heittelemällä tavaroita. Lapsen fyysinen aggressio kohdistuu usein perheenjäseniin, joille tilanne saattaa muodostua pitemmän päälle hyvin raskaaksi.

Jos kaksivuotias vetää näyttävät kilarit marketin maitohyllyn luona, se herättää aikuisissa lähinnä sympatian ja hellyytyksen tunteita. Jos kymmenvuotias toimii samoin, se alkaa jo aiheuttaa ihmetystä, kenties paheksuntaakin. Mitä isommasta lapsesta on kysymys, sitä poikkeavammalta aggressiivinen käytös ja toiminta alkaa näyttää lapsen sosiaalisessa ympäristössä. Kun puhutaan teini-ikäisestä, liika aggressiivisuus voi olla jopa invalidisoiva ilmiö, koska se estää ihmissuhteiden kehitystä ja toisaalta saattaa pelottaa ja uhata kaikkia, jopa aikuisia.

Aggressiivinen käytös voi näkyä kaikissa lapsen ympäristöissä tai vain osassa niistä. Näin ollen on tavallista, että vanhemmat eivät meinaa uskoa korviaan kuullessaan vaikkapa koulusta palautetta siitä, että heidän lapsensa käyttäytyy siellä väkivaltaisesti. Tämä ristiriita lapsen käytöksessä saattaa selittyä muun muassa eri ympäristöjen vaatimuksilla suhteessa lapseen. Kun lapsi toimii ryhmässä, hänen on kyettävä sekä ennakoimaan, tulkitsemaan että arvioimaan niin muiden kuin omaa toimintaansa. Aggressiivisen lapsen kyky näihin sosiaalisiin arvioihin on usein vääristynyt siten, että hän olettaa muiden haluavan haavoittaa häntä tai tehdä hänelle pahaa. Näin lapsi voi alkaa tulkita vahingossa itseen kohdistuneet törmäykset esimerkiksi tahalliseksi tönimiseksi tai kiusaamiseksi, mikä puolestaan voi nostaa vihan tunteita. Aggressiivinen käytös voi liittyä myös nöyryytyksen tunteisiin, joita lapsi tai nuori voi kokea muiden taholta.

Lapsen aggressiiviseen käytökseen on monenlaisia syitä, joista tavallisimmat ovat käytösongelmat ja uhmakkuus (jotka liittyvät tai eivät liity kasvatukseen tai sen puutteisiin), neuropsykiatriset erityispiirteet, sosiaalisten taitojen viive, lapsen kognitiivinen kypsymättömyys ja matala mieliala sekä traumakokemukset. Aggressiivisen käytöksen riskiä lisää myös lapsen näkemä tai kokema kaltoinkohtelu. Lapsen väkivaltainen käytös onkin aina jonkinlainen hälytysmerkki, jonka äärelle pitäisi pysähtyä miettimään.

Sanotaan, että lapsi on aggressiivisimmillaan 2-vuotiaana. Tämän jälkeen alkaa tapahtua lapsen sosiaalistumista ympäristön vaatimuksiin. Sosiaalistuminen käytännössä tarkoittaa, että lapsi saa vanhemmiltaan ja hoitajiltaan jatkuvaa ja yhtenäistä palautetta käytöksestään – siis sekä myönteistä että kielteistä – ja oppii vähitellen toimimaan siten, että saisi mahdollisimman paljon myönteistä huomiota. Tähän oppimiseen liittyy olennaisesti saavutettuja taitoja, kuten itsen rauhoittamisen taito, kyky ja halu ymmärtää toisten ihmisten viestejä sekä pyrkimys ja kyky käyttää rakentavampia keinoja kiukuttavassa tilanteessa. Näin siis silloin, kun asiat menevät putkeen.

Aggressiohan on oikeastaan valtava voimavara: jos tulet vihaiseksi, se todennäköisesti tarkoittaa, että oikeuksiasi on jollain lailla rikottu, tai ainakin tunnetasolla sinulla on sellainen kokemus. Pieni vihaisuus mahdollistaa oman puolen rakentavan pitämisen, mikä suojelee sinua. Mutta jos pienikin arkinen pulma, vaikkapa ylös jäänyt vessanpöntön kansi tai lattialla lojuvat perheenjäsenen likaiset sukat saavat sinut raivostumaan, elämästä tulee hyvin raskasta. Kanssaihmisesi saattavat alkaa karsastaa sinua. Ehkä kaverisikin välttelevät olemasta tekemisissä kanssasi, koska aggressiivisuus aiheuttaa meissä jokaisessa fysiologisia reaktioita: pulssi nousee, hengitys kiihtyy, voi tulla ahdistava olo… aggressiivisen ihmisen kohtaaminen ei kerta kaikkiaan ole mukavaa. Itseen kohdistuva sosiaalinen hylkiminen taas johtaa huonontuneeseen itsetuntoon, mikä altistaa jälleen vihaisuuden ja väkivaltaisuuden lisääntymiselle. Kierre on valmis.

Tämä kierre koskee myös lapsia, jotka toimivat väkivaltaisesti. Sen lisäksi, että he usein tulkitsevat sosiaalisia tilanteita väärin ja että heillä on usein puutteelliset itsehillinnän taidot, he saavat jatkuvaa kielteistä palautetta muilta käytöksestään. Ja muut ihmiset taas ovat useimmille meistä “peili”, jonka tuottama kuvajainen saa meidät tuntemaan itsemme joko hyväksi tai huonoksi tyypiksi. Aggressiivisesti käyttäytyvät lapset kokevat itsensä usein epäonnistuneiksi tai huonoiksi, mikä entisestään altistaa heidät ottamaan pahiksen roolin. Aggressio, joka on ollut lapsella alun perin reaktiivista eli tilanteisiin ja pettymyksiin liittyvää, saattaa ajan saatossa muuttua proaktiiviseksi eli keinoksi saada se, mitä haluaa. Nyrkki siis alkaa toimia konstina saada itselle hyötyä.

Niinpä aggressiivisesti käyttäytyvä lapsi tarvitsee apua ehdottomasti seuraaviin taitoihin: 1) keinoja nousevan aggression ja vihaisuuden käsittelemiseksi (mm. itsen rauhoittamisen taito, rakentava kiukun purkaminen), 2) keinoja pysäyttää väkivaltaisia impulsseja herättävä tilanne riittävän ajoissa ja 3) harjaantumista sosiaalisiin tilanteisiin ja sosiaalisten normien kirkastumista lapsen mielessä. Näitä taitoja voidaan opetella kodin lisäksi esimerkiksi ryhmissä (kuten ART, joka on tällä hetkellä suosittu käyttäytymisterapeuttinen ryhmämenetelmä). Lisäksi aggressiivisesti toimiva lapsi – kuten jokainen lapsi-  tietenkin tarvitsee myös myötätuntoa, ymmärrystä ja PALJON positiivista palautetta pienistäkin onnistumisista. Monellakaan väkivaltaisesti käyttäytyvällä lapsella ei ole aluksi juuri sisäistä motivaatiota opetella yo. juttuja – osaksi siksi, että heillä voi jo olla sisäistynyt käsitys siitä, että he ovat huonoja ja pahiksia (ja jos näin itsestään uskoo, miten voisi uskoa muutokseen kohti parempaa?). Mutta jos kyseisten taitojen harjoittelusta on lapsen kannalta jotain subjektiivista hyötyä, eli sillä voi saavuttaa jonkin etuisuuden, sitoutuminen harjoitteluun voi parantua. Myöhemmin lapsi tietenkin huomaa kokemuksellisesti, että aggressiivisuuden väheneminen on hyödyllistä muillakin tavoilla.

Miten sitten voi käytännössä tukea lapsen aggressiivisesta käytöksestä poisoppimista kotona? Siitä kirjoitan seuraavalla kerralla. Sillä välin voit lukea aggressiokasvatuksesta esimerkiksi Väestöliiton lastenpsykiatri Raisa Cacciatoren verkkosivuilta.  Raisa on kirjoittanut myös mainion aggressionhallintaan liittyvän opuksen nimeltä Kiukkukirja.

Lapsen käytöksen myönteisen vahvistamisen jalo taito, osa 1

Lapsen käytöksen myönteisen vahvistamisen jalo taito, osa 1

Riikka Riihonen

 

Aloitan myönteisestä vahvistamisesta kirjoittamisen pienellä tarinalla. (verkkoversiossa klikkaa tästä, jos haluat lukea skipata tarinan)  
Olipa kerran eräs äiti, joka kamppaili viisivuotiaan lapsensa talvivaatetuksen kanssa aamuisin. Nuori herra taisteli urheasti lämpimistä toppavaatteista kieltäytyen ja pidättäytyi pukemasta hanskoja ja pipoa lainkaan vedoten siihen, että hanskojen väri on väärä. Pakkasten kiristyessä kiristyivät pikku hiljaa myös äidin hermot ja hän alkoi ennakoida vaikeaa talvikautta edessään. Kun tilanne oli jatkunut tällaisena jonkin aikaa, kiireiset arkiaamut alkoivat olla molemmille tuskien taival. Äiti osasi odottaa edessään vähintään vartin kilareita ulkovaatteista, ja molemmat saapuivat toisinaan päiväkodille kyynel silmäkulmassa. Mutta tämä äiti olikin aika näppärä nainen. Hän alkoi miettiä, mistä oikeastaan kenkä puristaa. Onko lapsi rasittava ja ongelmallinen, ja onko siis äidin syytä pukeutua säkkiin ja tuhkaan, VAI oliko kyse siitä, että lapselta puuttui vielä jokin taito?


Äiti päätti uskoa jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja aikoi siis muuttaa asennettaan ja toimintatapaansa. Hän sanoi pojalleen: “Minusta ei ole kivaa, kun meille tulee ulkovaatteiden pukemisesta aina riitaa. Meistä molemmista se taitaa tuntua pahalta. Mutta talvella on kylmä, ja ulkovaatteet on tärkeä pukea päälleen, ettei vilustu ja tule kipeäksi. Niinpä olen ajatellut, että sinä olet jo riittävän iso ja voit alkaa harjoitella tätä talvipukeutumista kanssani. Pääset kokeilemaan, miten nopeasti opit pukeutumaan. Aina kun onnistut, me merkitsemme sen tähän tauluun, ja muutaman onnistumisen jälkeen saat palkinnon.”

Äidillä oli tavoitetaulu, jossa oli tyhjiä ruutuja onnistuneen talvipukeutumisharjoituksen merkitsemistä varten. Ensimmäinen palkinto olisi luvassa kolmen onnistuneen talvipukeutumisen jälkeen, seuraava palkinto viiden uuden onnistumisen jälkeen. Äidillä oli käytössään myös vähenevä kello eli ajastin, jonka hän oli asentanut puhelimeensa. Siihen äiti sääti aamuisen päiväkotiin lähdön lähestyessä kymmenen minuuttia aikaa lapsen ulkovaatteiden pukemista varten, jotta lapsi itse näki kellosta, miten paljon aikaa oli vielä käytössä. Lisäksi äiti alkoi ennakoida pukeutumisrituaaleja aiempaa selvemmin sanallisesti jo hyvissä ajoin aamulla ja kävi jopa eräänä iltana lapsen kanssa etukäteen läpi, mitkä pipot ovat mieluisia ja mitkä eivät. Lapselle erityisen mieluisat ulkovaatteet laitettiin jatkossa selkeästi esille, ja lapsi sai itse määritellä, missä järjestyksessä ulkovaatteensa tykkää pukea.

Paras osa oli kuitenkin vielä edessä. Lapsi sai itse vaikuttaa siihen, minkälainen palkinto oli luvassa ensimmäisestä kolmesta onnistumisesta. Äiti arveli, että jokin lego olisi pojalle mieluisa, mutta yllättyi, kun lapsella olikin toiveena saada palkinnoksi pikku bussireissu kaupungille ja kirjastoon. Äiti suostui tähän pyyntöön mielihyvin. Yhdessä laadittiin myös lista palkinnoksi sopivista asioista tulevaa käyttöä varten.

Tästä eteenpäin arkiaamut alkoivat sujua aiempaa mukavammin. Aluksi pojalle otti koville opetella uutta ja tärkeää talvipukeutumisen taitoa, mutta pikku hiljaa molemmat huomasivat, miten selkeys, ennakoitavuus ja myönteinen vahvistaminen auttoivat lasta toimimaan ohjeen mukaan. Ns. vetävänä tekijänä toimi myös palkinto, joka kannusti lasta yrittämään itselleen vaikeaa asiaa. Äiti toimi poikansa tsempparina ja valmentajana, eikä hermostunut tilanteista enää itse niin paljon. Jossain vaiheessa äiti havaitsi, ettei hänen enää tarvinnut stressata aamulähtöjä pipoineen.

 

Edellä olevassa tarinassa on kokemuksen sanelemaa todellisuuspohjaa, kuten useimmat vanhemmat varmasti uskovat 🙂 Ja kuten tarinasta käy ilmi, lapsen toiminnan myönteisessä vahvistamisessa on kyse siis yksinkertaisimmillaan siitä, että lapselle annetaan seuraavat viestit:

1) että hän on harjoittelemassa hyödyllistä ja tavoittelemisen arvoista juttua.
2) että jutun oppiminen olisi hienoa kaikkien kannalta.
3) että hän voi ja tulee onnistumaan yrityksissään.

Palkitseminen ja tavoitetaulukon käyttäminen ovat tällöin keinoja haastaa lasta ylittämään omat taitonsa ja kapasiteettinsa aikuisen asettamissa, ikään ja osaamiseen suhteutetuissa rajoissa.

Miten voisi sitten oppia vahvistamaan oman lapsensa toimintaa myönteisesti tähän tapaan tai rakentaa toimivan palkkiosysteemin? Lue lisää Myönteisen vahvistamisen ABC:sta.