Yhteistyö, vapaaehtoisuus ja pakko lasten mielenterveystyössä

Miksi lapsen mielenterveyden oireiden lievittyminen ei etene? Eikö kukaan siellä psykiatrialla tee mitään? Miksi lapsi ei saa psykoterapiaa, vaikka hänellä on ongelmia? Miksi kukaan ei puutu tilanteeseen?

Nämä ovat tavanomaisia kysymyksiä, joita lastenpsykiatrisen työn yhteydessä saatetaan esittää. Yleensä tämäntyyppisiä kysymyksiä alkaa syntyä, jos tilanne on erityisen paljon hätää ja huolta herättävä: esimerkiksi lapsi on lakannut käymästä koulua, lapsi käyttäytyy itseä vahingoittavasti tai itsetuhoisesti, lapsi on syvästi ahdistunut tai masentunut tai lapsen käytöshäiriöoireilu on holtitonta, eikä mikään näytä auttavan.

Tässä kirjoituksessa käsitellään vapaaehtoisuuden, yhteistyön, motivaation ja pakon välisen maaston moniulotteisuutta lastenpsykiatrisen työn näkökulmasta. Samalla sivutaan myös lastenpsykiatrisen palvelujärjestelmän ulottuvuuksia.

Periaate 1: lastenpsykiatrinen avohoito on aina vapaaehtoisuuteen perustuvaa

Niissä tilanteissa, joissa lapsi tai hänen vanhempansa eivät halua tai pysty ottamaan vastaan ehdotettua psykiatrista avohoitoa eli tyypillisesti käyntejä psykiatrian poliklinikalla, yhteistyökumppanit ja muut viranomaiset voivat olla pettyneitä. Herättää ihmetystä, kun “psykiatrialla ei näytä tapahtuvan mitään“. Ehkä jopa herää seuraava ajatus: “miksi lapsi ei pääse psykiatriseen hoitoon?” Lastenpsykiatrian työntekijän näkökulmasta tilanne on toinen, ja selitän alla, miksi.

Lastenpsykiatrinen hoito perustuu aina hoitavan henkilöstön ja lapsen lähiaikuisten väliseen yhteistyöhön. Hoidosta ei ole kovin suurta hyötyä, jos erityisesti lapsen edustajat eli huoltajat eivät ole siihen aidosti motivoituneita. Näissä tilanteissa ensimmäisenä tavoitteena onkin usein motivaation ja luottamuksellisen yhteistyösuhteen luominen lapsen ja perheen kanssa. Myös jokainen lapsen tai perheen käynti polikliinisella vastaanotolla on täysin vapaaehtoinen. Jos perhe ei tule, voidaan toki soitella heille ja järjestää uutta aikaa, mutta juuri mitään muuta ei ole asialle tehtävissä. Ei ole myöskään mitään taikakonstia saada aikuisia muuttamaan toimintaansa, jos yhteistyö jää vain näennäiseksi (mikä on harvinaista, mutta mahdollista). Kyse on aina vuorovaikutuksesta: minä ehdotan sinun lapsellesi hoidoksi tätä – sopiiko tämä ja voitko ottaa tämän lapsellesi vastaan? 

Vain tilanteissa, jotka mielenterveyslaki erittäin tarkasti määrittelee, tästä vapaaehtoisuuden periaatteesta saatetaan  väliaikaisesti poiketa. Poikkeaminen koskee ainoastaan tilanteita, joissa potilas tarvitsee tahdosta riippumattoman hoidon tarpeen arviointia, esimerkiksi ilmeisen psykoottisuuden tai välittömän itsemurhariskin vuoksi. Toinen poikkeus vapaaehtoisuuden periaatteeseen on se, jos lapsen vanhempi jostain syystä haluaa estää lapsen pääsyn terveydenhuollon piiriin silloin, kun lapsi hoitoa mitä ilmeisimmin tarvitsee. Tällöin lastensuojelu saattaa puuttua tilanteeseen, jotta lapsi pääsisi tarvitsemaansa hoitoon.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Eräs tärkeä asia on se, että yhteiskuntamme terveydenhuolto on rakennettu erityisen painavasti yhteistyölle potilaiden ja heidän läheistensä kanssa. Terveydenhuollon työntekijöiden on siis kaikissa tilanteissa pyrittävä kuulemaan potilaiden ja heidän edustajiensa tahto ja otettava se huomioon hoitotoimenpiteitä suunnitellessa ja toteuttaessa. Sellaisia hoitoja ei voi suunnitella, joita potilas edustajineen ei voi ottaa vastaan. Yhteistyökumppaneille ehdotankin tämän vuoksi tilanteesta keskustelemista avoimesti, jos on jäänyt mietityttämään, miksi lastenpsykiatrinen hoito ei tunnu etenevän. Onko käynnit otettu vastaan? Onko tarjottu hoito lähtenyt toteutumaan? Ovatko yhteistyösuhde muodostunut?

Lapsipotilaiden vanhemmillekin ehdotan suoraa ja avointa neuvottelua hoitovastuuta kantavan työryhmän kanssa, jos tehdyt hoitolinjaukset eivät tunnu sopivilta tai toimivilta. Lääkärin tulee lain mukaan suunnitella hoito yhteistyössä potilaan kanssa – lasten kohdalla potilaan edustajan eli yleensä vanhemman kanssa. Sellaiset hoidot, joihin potilaan edustajat eivät voi suostua, harvemmin tuottavat hedelmää ja ovat todella ristiriitaisia lapsipotilaan itsensä kannalta. Hyötyäkseen psykiatrisesta hoidosta lapsi tarvitsee vanhempansa tiiviisti mukaan hoitoon. 

Periaate 2: motivaationpuutos ei ole este, mutta se on hidaste

Motivaatio on todella kiinnostava teema psykiatrisessa hoidossa. Motivaatiota voi olla psykiatriseen hoitoon tullessa ei lainkaan, vähän, jonkin verran tai paljon. Mitä enemmän motivaatiota potilaalla edustajineen on, sitä helpompaa yhteistyö on saada käyntiin nopeasti. Mutta rehellisyyden nimessä on sanottava, että todella usein motivaatio on hieman hukassa niin lapsipotilailta kuin aikuisiltakin. Elämässä on vain niin paljon muuta, joka kiinnostaa enemmän tai johon on panostettava. Niinpä olen itse työntekijänä asennoitunut niin, että en odota superimotivaatiota potilailta tai vanhemmiltakaan.

Muutenkin näkökulmani työhön on se, että pyrin tekemään itseni tarpeettomaksi. Olen onnistunut hoitamisessa, jos hoidon jälkeen lapsen tai perheen ei enää tarvitse käyttää mielenterveyspalveluita tai ainakin palveluiden tarve on vähäisempi. Oma mielipiteeni on myös se, että lapsen itsensä ei tarvitse olla juuri ollenkaan motivoitunut lastenpsykiatrisesta työstä siitä hyötyäkseen. Lapsi ei esimerkiksi kehitystasostaan johtuen välttämättä voi ymmärtää, miksi hän hoitoa tarvitsisi tai että hänellä ylipäätään on ongelmia. Hän voi silti hyötyä kaikesta siitä, mitä käynneillä oppii, tai miten kasvuympäristön ymmärrys lasta kohtaan kasvaa hoidon myötä. 

Silloin, jos lapsen ja hänen lähiaikuistensa on vaikea löytää motivaatiota psykiatrisen hoidon asiakkuuteen, työntekijän yksi keskeinen tehtävä on motivoida perhettä ja yhteistyökumppaneita. Se tapahtuu usein mielikuvien kautta: miten asiat olisivat, jos tämä ongelma tai oire poistuisi? Mitä voisit saavuttaa, mitkä asiat menisivät paremmin elämässäsi? Motivaation suhteen on syytä tutkia myös sitä, miten nykytilanne palvelee potilaan tai perheen elämässä jotain tehtävää. On tosiasia, että joskus motivaation kasvattaminen vaatii runsaasti odottelua ja kypsyttelyä eri tahoilta. 

Oma lukunsa on sellaisten tahojen kanssa työskentely, joilla on havaittavissa piirteitä persoonallisuuden haasteista. Persoonallisuushäiriöt, joita on jopa 10 % väestöstä, ovat toisinaan vuorovaikutusongelmien taustalla. Persoonallisuuden haasteet syntyvät, kun ihminen on kokenut liikaa kovia. Psyyken rakenteisiin syntyy tällöin puolustusmekanismeja, jotka toimivat kyseisissä kovissa oloissa, mutta eivät tavanomaisemmissa vuorovaikutustilanteissa tai kun kohtaa toisenlaista stressiä. Aikuisen motivaatio esimerkiksi oman lapsen psykiatriseen hoitoon voi vaihdella kovastikin riippuen siitä, miten paljon nämä menneisyydestä kumpuavat persoonallisuuden puolustuskeinot aktivoituvat ennen hoitoa tai hoidon aikana. Mahdolliset yhteistyövaikeudet eivät kuitenkaan ole merkki siitä, että yhteisen työskentelyn suhteen pitäisi luovuttaa. Se on pikemminkin merkki tavallista tiiviimmän työskentelyn tarpeesta, riittävän luottamuksen rakentamisen tarpeesta ja merkki sille, että matkan varrella voi tulla yhteistyökatkoksia, joita on syytä yhdessä korjailla. Validoimalla ja ymmärtämällä voidaan auttaa yhteistyön syntymistä. 

Periaate 3: psykoterapia on “lisäosa” tavanomaiseen psykiatriseen hoitoon

Psykiatrisesta avohoidosta on valitettavan usein suuriakin väärinymmärryksiä. Niinpä on hyvä kerrata, mitä lastenpsykiatrinen hoito on: se on ensisijaisesti keskusteluhoitoa, jonka on tarkoitus lisätä ymmärrystä ja tietoisuutta yksilön ajattelusta, tunteista ja käyttäytymisestä. Edellä mainituista tunnistetaan yhdessä ilmiöitä, joita muokkaamalla lievitetään mielenterveyden oireita. Kysymys ei ole välttämättä pelkästään lapsipotilaan elämässä ilmenevien ongelmien ratkomisesta. Usein lapsipotilaalle tarvitaan lisää selviytymistaitoja (vaikkapa tunnetaitoja) sekä kasvuympäristön ymmärryksen kartuttamista, jotta tilanne voisi parantua. Lisäksi toisinaan psykiatrinen hoito voi olla lastenkin kohdalla lääkehoitoa ja joskus osastojakso/-jaksoja.

Suurin osa lastenpsykiatrisista potilaista saa ja tarvitsee ainoastaan lastenpsykiatrista avohoitoa. Tavanomainen lastenpsykiatrinen hoito (ns. Treatment As Usual eli TAU) voi lasten kohdalla sisältää niin lapsen yksilökäyntejä kuin perheen kanssa työskentelyä vanhempien tai perhekäyntien muodossa. Kotiin ja kouluun saatetaan tehdä havainnointi- tai hoitokäynti/ejä. Johonkin vaiheeseen saatetaan sopia ryhmäinterventio. Näistä voisi mainita vaikkapa ahdistuneisuuden hoitoon tarkoitetun CBT-intervention CoolKids ja käytöshäiriöiden hoitoon tarkoitetun ryhmän Ihmeelliset vuodet, mutta ryhmiä on lukemattomia muitakin oireista ja ongelmista riippuen. Ryhmissä voi olla lapsille omaa toimintaa, mutta osa ryhmistä tarjoaa hoidon yksinomaan vanhempia tavaten, jolloin vanhemmat toteuttavat oppimansa hoidon lapsen arjessa. Tällä tavalla toteutettu hoito on esimerkiksi ahdistuneisuushäiriöissä yhtä tehokasta kuin lapselle itselleen tarjotut yksilökäynnit. TAU:hun liittyy myös erilaisten kuntoutusten järjestämistä: muun muassa toimintaterapia, puheterapia ja fysioterapia ovat tällaisia. Myös psykoterapiaa saatetaan ehdottaa tai suositella hoidoksi.

MUTTA. Ja tässä tulee todella tärkeä mutta. Yksilöpsykoterapia ei ole ainoa keino potilaiden oireiden ja ongelmien hoitamiseksi. Näkisin, että usein lasten kohdalla TAU voi olla aivan yhtä toimivaa kuin yksilöpsykoterapiajakso. Lapsen tai perheen saamat psykiatrisen sairaanhoitajan tai psykologin toteuttamat tukikäynnit ovat tehokkaita oireiden lievittämisessä. Syitä on useita. Ensinnäkin tukikäyntejä tekee tyypillisesti pitkälle koulutettu ja kokenut henkilö, jolla saattaa olla jopa psykoterapeutin pätevyys. Toiseksi, monia psykoterapeuttisia menetelmiä voi hyödyntää ilman psykoterapeutin pätevyyttä. TAU:n etu voi terveydenhuollon julkisella puolella olla myös tiiviimmän verkostotyön mahdollisuus, jolloin ympäristökin saadaan aktiivisesti rekrytoitua auttamaan lasta. Yksilöpsykoterapia on usein tiivistä, joskus jopa monta kertaa viikossa vuosien ajan toteutettavaa hoitoa, joka vaatii lapselta ja perheeltä suurta sitoutumista. Psykoterapiaa varten lapsen tarvitsee olla riittävän hyvävointinen pystyäkseen työskentelemään ja perheen tilanteen vakaa. Tavanomaisesti lapsi on ennen psykoterapian harkitsemista saanut jo muuta lastenpsykiatrista hoitoa. Lääkärinä ohjaan erittäin mielelläni lapsia myös yksilölliseen psykoterapiaan tai perhettä perheterapiaan, mutta toivoisin, että TAU:n tarjoaminen olisi hieman arvostetumpaa. Ja yhteistyökumppanit voisivat saada tämän asian suhteen rauhan: yksilöpsykoterapia ei ole ainoa asia, joka lasta auttaa. 

Periate 4: Pakkokeinojen vähentäminen tulee olla ensisijaista joka tilanteessa

Valitettavasti yhteiskunnassamme ei ole aina ajateltu psykiatrisen hoidon perustuvan ensisijaisesti informoituun suostumukseen ja yhteistyöhön, kuten nyt. Vuosikymmeniä ja vuosisatoja sitten vallankäyttö on nähty eri tavalla, ja toisinaan on valitettavasti toimittu yksilöiden oikeuksien vastaisesti.

Nyt on kuitenkin toisin. Psykiatrisessa hoidossa on jo todella pitkään panostettu paljon hoidon tehon kehittämiseen ja yhteistyösuhteen rakentamiseen asiakkaiden kanssa. Lasten kohdalla tämä tarkoittaa erityisesti yhteistyötä myös vanhempien ja muiden läheisten kanssa. Psykiatriseen hoitoon on kehittynyt myös erityisiä hoitoideologioita, joiden ytimessä on pakon vähentäminen ja lapsen osallisuuden lisääminen. Näistä voisi mainita esimerkiksi Six core Strategies, Dialektisen käyttäytymisterapian orientaatio ja Collaborate Problem Solving (CPS). Suomessa on myös toiminnassa THL:n koordinoima pakon vähentämisen verkosto, jonka uusi nimi on Eettisyys itsemääräämisoikeuden rajoittamisessa -verkosto.

On joskus niin, että lapsipotilastakin pitää tukea keinoilla, joita hän ei itse toivo itselleen, jolloin lähestytään vapaaehtoisuuden ja pakon välistä moniulotteista maastoa. Esimerkiksi omassa työssäni kohtaamistani lapsipotilaista monikaan ei oikeastaan haluaisi käydä koulua. Heidän kanssaan pyritään hyvään yhteistyöhön, ja vaikka kuulemme lapsen aidon toiveen kouluakäymättömyydestä, hänen oman elämänsä vuoksi häntä kannustetaan, motivoidaan ja palkinnoinkin tuetaan koulunkäyntiin (toki voinnin ja toimintakyvyn sallimissa rajoissa). Tämä kannustaminen tapahtuu siksi, koska lapsen tarvitsee saada opetusta ja käydä koulua oman tulevaisuutensa takia. Vaikka kyseessä ei minun näkökulmastani ole pakottaminen, lapsesta voi hetkellisesti siltäkin tuntua. Toinen esimerkki pakon suhteellisuudesta on se, että joskus lastenpsykiatrisessa työssä joudutaan kiinnipitoihin, jos lapsi menee tolaltaan ja on tilanteessa toisille tai itselleen käytökseltään vaarallinen. Kiinnipito on pakkotoimi, mutta siihen on välttämätöntä ryhtyä, jotta tilanteessa olijat turvataan. Olennaisen tärkeää kuitenkin on, että kiinnipitoa ennen käytetään kaikki mahdolliset ei-pakottavat keinot lapsen rauhoittumisen edistämiseksi. Ja vielä olennaisempaa on ennakoida mahdolliset lasta kuormittavat tilanteet ja pyrkiä tekemään ne lapsen kannalta siedettävämmiksi, ettei tilanne koskaan edes eskaloituisi.

Yhteenvetona minkäänlaista pakottamista ei voi pitää hyvänä tapana tarjota psykiatrista hoitoa ja tukea. Jos pakkokeinoja joskus harvoin käytetään, kyseiset tilanteet pitää pystyä perustelemaan sekä lain näkökulmasta että eettisesti kestävillä tavoilla. Ja palaan vielä ensimmäiseen periaatteeseen, eli siihen, että yhteistyö sen sijaan on rautaa, ja siihen pitää pyrkiä kaikin keinoin.

Lopuksi

Uskallan väittää, että kaikki lasten kanssa toimivat ammattilaiset ovat nimenomaan lapsen puolella. Haluamme lapsille kaikkea hyvää. Toivomme, että he kasvavat, kehittyvät, kypsyvät myönteiseen suuntaan. Lastenpsykiatriassa usein on tärkeintä raivata esteitä myönteisten kehityskulkujen tieltä. Myönteinen vuorovaikutus edellyttää tiivistä yhteistyötä perheiden kanssa, ja siihen pääsemiseksi on työskenneltävä uutterasti.

Jokaisessa meissä asuu kuitenkin myös pieni viranomainen. Olemme velvoitettuja esimerkiksi tekemään yhteistyötä toisten viranomaisten kanssa, jos tilanne niin vaatii. Olemme velvoitettuja arvioimaan lapsen hoidon tarpeiden täyttymistä ja puuttumaan, jos lapsen tilanne ei helpotu. 

Terveydenhuollon ammattilaisina meillä ei kuitenkaan ole oikeutta määritellä ns. “oikeita” elämäntapoja. Yksilölliset perheiden elämänvalinnat eivät kuulu terveydenhuollon ammattilaisten määräysvallan alle. Voimme sen sijaan ammattilaisina lisätä tietoisuutta, mitä lapsi tarvitsee, minkälaiset tekijät kuuluvat lapsen hyvään kasvuun ja miten voimme edistää lasten mielenterveyttä. Voimme myös tarjota psykiatrisia hoitointerventioita, joiden tieteellisen tutkimuksen perusteella arvioidaan olevan avuksi lapselle ja perheelle. Yhteistyö perheiden ja verkostojen kanssa on kaiken ydin.

Mikä murrosikäisiä tyttöjä oikein vaivaa?

Mikä saa ihmisen kirjoittamaan kirjan? Omalla kohdallani tietokirjan idea näyttää syntyvän kliinisen työn puitteissa. Tietyt toistuvat tilanteet ja kuviot alkavat kiinnittää huomiota. Tutkijasieluisen ihmisen mielenkiinto herää: onko tämä yleisempikin ilmiö? Tulee tarve ymmärtää, kaivella asiaa enemmän, opiskella ja lopulta myös toimia asian saattamiseksi paremmalle tolalle. Tältä pohjalta syntyivät sekä kirjani Kuinka kiukku kesytetään että uudempi Täysillä tyttö. Tässä kirjoituksessa tiivistän hieman sitä, mitä ajattelen tyttöjen ja tytöiksi itsensä tunnistavien lasten ja nuorten pahoinvoinnin taustoista. Ehkäpä sekä sinulle lukijana että itselleni avautuu taas uusia ideoita ja näkymiä, mitä asialle voisi tehdä.

Tyttöjen mielen pahoinvointi on suorastaan epidemia

Kouluterveyskysely on toteutetaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) koordinoimana joka toinen vuosi. Siihen vastaavat kaikki perusopetuksen oppilaat luokka-asteilta 4, 5, 8 ja 9, sekä lukiossa ja ammatillisissa oppilaitoksissa ensimmäisen ja toisen vuoden opiskelijat. Vuonna 2023 Kouluterveyskyselyyn vastasi 246 747 lasta ja nuorta.

Kouluterveyskyselyiden perusteella lasten ja nuorten kokemus omasta hyvinvoinnistaan on heikentynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana. V. 2023 kyselyn perusteella 30-40 % tytöistä mutta vain 16-20 % pojista koki terveydentilansa keskinkertaiseksi tai huonoksi. Puolet murrosikäisistä ja sitä vanhemmista tytöistä koki tyytyväisyyttä elämäänsä. Siis vain puolet! Pojista tyytyväisyyttä elämään koki kaikissa ikäryhmissä vähintään 75 %. Viidesosa tytöistä koki murrosiässä ja sitä vanhempana usein tai jatkuvaa yksinäisyyttä, kun pojista näin koki vain kymmenesosa. Lisäksi 29 prosenttia jo 8.- ja 9.-luokkalaisista tytöistä koki koulu-uupumusta, kun pojista sitä koki hieman alle 13 prosenttia.

Mielen hyvin- tai pahoinvointia kartoittavien kysymysten perusteella kohtalaisesta tai sitä vaikeammasta ahdistuneisuudesta kärsi v. 2023 31-34 % murrosikäisistä ja sitä vanhemmista tytöistä, kun kyseisiä oireita koki vain 8 % pojista. Yli 2 viikkoa kestäneitä masennusoireita oli 30-36 %:lla kyselyyn vastanneista yläastelaisista tytöistä, kun pojilla vastaavat luvut olivat 12-14,6 %. En sano, että poikienkaan luvut ovat aivan matalia, mutta nuo tyttöjen luvut ovat hätkähdyttäviä! Kuka tahansa voi tarkastella näitä tilastoja lisää mm. täältä.

Jos ongelmaan olisi yksinkertaisia ratkaisuja, niihin olisi jo tartuttu

On tärkeä ymmärtää, että tyttöjen mielen pahoinvointiin tuskin löytyy yhtä yksittäistä syytä. Olisi niin helppo populistisesti syyttää vain puhelimia, sosiaalista mediaa, nukkumistapojen muutoksia tai vastaavia yksittäisiä asioita. Mielestäni kyse on sen sijaan huomattavasta joukosta taustatekijöitä, jotka yhdessä ovat keinauttaneet tyttöjen mielen tasapainoa painavasti pahempaan suuntaan. Minkälaisia tekijöitä nämä sitten ovat?

  • Todelliset ja koetut paineet koulunkäyntiin, harrastuksiin ja muuhun suoriutumiseen liittyen. Arvosanapaineet, jotka aiemmin kohdistuivat lukiosta valmistuviin ja liittyivät enimmäkseen pääsykokeisiin, ovat valuneet korkeakoulu-uudistuksen myötä nuoremmille lapsille. Erityisesti tytöt pyrkivät kulttuurisista syistä (ks. alla niistä lisää) suoriutumaan koulusta siten, miten aikuiset ja opettajat toivovat. Itseohjautuvuuden odotukset, koulunkäynnin kasvanut projektiluontoisuus yläluokista lähtien sekä uskomukset siitä, että aina pitäisi tehdä parhaansa, ovat ilman muuta tyttöjen mielen oireisiin liittyviä haavoittuvuustekijöitä. Iltaisin paineet jatkuvat myös harrastuksissa: nykyisin on monessa lajissa käytävä kaikissa mahdollisissa harjoituksissa riippumatta jaksamisen tasosta ja päivästä. En osaa kuvitella vastaavaa painetta meille aikuisille; siis että työpäivän ja kotitöiden jälkeen olisi joka päivä mentävä harrastukseen, jaksoi tai ei (jos ei ole siis sairauslomatodistusta). Mihin tämä kaikki tyttöjen painostus johtaa? Tytöt ratkaisevat asian aluksi usein alkamalla ylisuorittaa, eli tekemällä aina vain lisää uupumiseen asti, pyrkimällä aina täydelliseen suoriutumiseen ja hyviin arvosanoihin, esimerkiksi kaverien kanssa olemisen, lepäämisen tai jopa nukkumisen kustannuksella. Ylisuorittaminen liittyy kelpaamattomuuden ja riittämättömyyden tunteisiin, joita kompensoidaan siis liialla tekemisellä. Ylisuorittaminen loppuu vasta, kun nuori tunnistaa omat rajansa ja alkaa hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Myös ylikiltteyden tunnistaminen ja siitä eroon pyristely on tärkeä apu suorittamisen vähentämisessä.
  • Kulttuuriset tottumukset ja normit tyttöjen rooleihin liittyen. Suomalaisessa kasvatuskulttuurissa lempeys, hellyys ja läsnäolo eivät varsinaisesti ole loistaneet kirkkaimpina arvoina menneinä aikoina. Lapsia on varsinkin sotien jälkeen pikemminkin kasvatettu pienestä pitäen itsenäisiksi ja riippumattomiksi, reippaiksi äidin apureiksi. Järkeistävää, konkretiaan painottuvaa kasvatustapaa pidettiin pitkään toivottavana, ja tunteiden merkitystä väheksyttiin. Nykyisin kasvatuskulttuuri on toki muuttunut paljon kuuntelevampaan ja lämpimämpään suuntaan, vaikka kaikuja tuosta kuulee vielä lastenpsykiatrin työssä. Tosin meillä on edelleen taipumus sukupuolittaa asioita liikaa. Tiedetään, että jopa varhaiskasvatuksessa oletettuja tyttöjä ja oletettuja poikia kohdellaan merkittävästi eri tavoin, ja tilanne jatkuu niin opinnoissa kuin työelämässäkin. Esimerkiksi tytöille todella herkästi suositellaan hoiva-aloja urapoluksi, eikä vieläkään ole aivan itsestäämselvää, että tytöstä voi tulla sähköasentaja tai matemaatikko. Toistaiseksi liian betonoiduilta vaikuttavat myös tyttöjen kapeat sosiaaliset roolit ja heihin kohdistuvat kulttuuriset odotukset. Lastenpsykiatrin näkökulmasta on häkellyttävää, että ”kunnollisen tytön normisto” ei näytä muuttuneen juuri mitenkään viimeisten vuosikymmenten aikana. Kiltti, hyvätapainen, hillitty, siisti ja siveä tyttö elää ja voi hyvin sekä aikuisten että tyttöjen omana ihanteena. Tyttöyteen liittyy edelleen myös rakenteellista, sukupuolittunutta vähättelyä eli tytöttelyä. Se voi olla hiljaista aliarvioimista tai väheksyvää puhetta. Se on myös tyttöjen keskinäisen kulttuurin aliarvioimista. Monet pienet ja isommatkin tytöt nauttivat söpöistä ja kauniista asioista, arvostavat ystävyyttä ja toisten huomiomista, empaattisuutta. Miksi tätä ei pidetä suuressa arvossa? On myös usein edelleen vaikea olla androgyyni tai muulla tavalla normeista poikkeava tyttö. Tytöillä ei esimerkiksi perinteisesti ole ollut tarjolla esillä olemisen foorumeita. Tytöiltä on odotettu pikemmin seinäruusuksi jättäytymistä. Niinpä tänäkin päivänä, kun tyttö puhuu politiikkaa, ottaa kantaa tai esiintyy räväkästi, on tilanteita, joissa hän ottaa edelleen valtavan riskin joutua avoimen halveksunnan, mitätöinnin ja kohtuuttoman kritiikin kohteeksi.
  • Emotionaalinen yksin jääminen vs. muunlainen kontrolloiduksi tuleminen. Yhdeksi tyttöjen psyykkistä pahoinvointia selittäväksi tekijäksi on tunnistettu tunnetason yksinjääminen. Tyttöjen odotetaan kulttuurissamme olevan hillittyjä ja hallitsevan tunneilmaisunsa jo varhain. Tytöt eivät saa riittävästi aikuisen valmennusta näiden taitojen opetteluun, eikä heitä toisaalta myöskään kannusteta tuntemaan, hyväksymään ja kokemaan omia tunteitaan sellaisina kuin ne ovat. Minulle on esitetty kysymyksiä siitä, miten tämä ilmiö muka on muuttunut viime vuosikymmeninä. Ajattelen, että aiemmin tyttöjen elämä ei ollut näin stressaavaa eivätkä heihin kohdistuneet paineet tulleet aivan yhtä monesta suunnasta kuin nyt (ks. yllä). Toisaalta yhteisöllisyys on kannatellut tyttöjä ja naisia aiemmin paljon vahvemmin; on tiedossa, että luonnolliset yhteisöt ovat länsimaisissa kulttuureissa osin hajonneet, ja pienperheet ovat paljon enemmän omillaan kuin vaikka sata vuotta sitten, eikä psykososiaalista tukea saada siksi niin paljon läheisiltä kuin ennen. Tällä hetkellä moni tyttö yksinkertaisesti nieleekin negatiiviset tunteensa ja yrittää vain unohtaa ne. Se ei tietenkään pitkän päälle toimi. Useimmat ahdistuneisuudesta ja masennuksesta kärsivät nuoret sitä paitsi eivät halua olla vaivaksi toisille. Siten oireet voivat jäädä havaitsematta todella pitkää, kun tytöt eivät niistä kerro. On myös muistettava, että jopa Suomessa tyttöihin kohdistuu merkittävän paljon sosiaalista kontrollia. Emotionaalisen hoivan sijaan tyttöjen suoriutumista vahditaan ja ohjataan eikä heidän anneta etsiskellä omaa polkuaan. Ikään kuin joku muu tietäisi paremmin, mitä tytön pitää tehdä ja mihin pyrkiä.
  • Tyttöjen ahdistelu ja kisaamiskokemukset. Tämä on asia, joka saa minut lähes sanattomaksi. Kouluterveyskyselyn 2023 mukaan 45–50 prosenttia yläasteikäisistä, lukiota ja ammattikoulua käyvistä tytöistä oli viimeisen vuoden aikana kokenut seksuaalista ehdottelua tai ahdistelua, kun poikien vastaava luku oli 8–12 %. Siis puolta tytöistä on viimeisen vuoden aikana ahdisteltu! Käsi sydämellä – ketä vanhempaa tämä luku ei karmi? Yhtenä muotona tästä ahdistelusta voi olla myös huorittelu eli tytön alentaminen ja nöyryyttäminen sukupuolen perusteella. Huonon tytön leiman saa edelleen verrattain helposti – tyttöjä koskee aivan eri sosiaaliset odotukset kuin poikia. Minua mietityttää, milloin vihdoin alamme ymmärtää tyttöjen ja naisten rajat (sekä fyysiset, henkiset että esimerkiksi seksuaaliset) prioriteetiksi heidän hyvinvointinsa näkökulmasta? Tyttöjen käytöstä ja kehoa pidetään helposti yhteisön “omaisuutena”, johon liittyy loputtomasti ulkopuolisten kommentointia ja arvosteluakin. Niinpä tyttöydestä ei mielestäni oikeastaan voi edes puhua miettimättä kehollisuutta ja miten suhtaudumme tyttöjen ja naisten kehoihin ja tarjoammeko heille siihen liittyen arvostusta vai arvostelua.
  • No se sosiaalinen media. Joidenkin tutkimusten mukaan runsas sosiaalisen median selailu yhdistyy masennus- ja ahdistuneisuusoireisiin. Psyykkisten oireiden riski on suurempi niillä nuorilla, joilla sosiaalisen median käyttöä on yli kolme tuntia päivässä. Tutkimuksissa ei ole vielä selkeästi osoitettu, onko kyseessä pelkkä yhteys vai syy-seuraussuhde. Se tiedetään, että digitaalisten laitteiden jatkuva saatavilla oleminen on heikentänyt kaikenikäisten keskittymiskykyä. Lisäksi sosiaalisen median kuvastoissa korostuvat ulkonäkökeskeisyys ja erilaiset poikkeukselliset lahjakkuudet ja taidot. Näiden edessä kuka tahansa kokee riittämättömyyttä – niin myös tytöt. Paljon huomiota savat sosiaalisen mediat tarinat ovat kovin kapean oloisia: “ryysyistä rikkauksiin” ja “vaikeuksista voittoon”. Nämä eivät vastaa ainakaan minun ammatillista tai muuta kokemustani elämästä. Todellisuudessa ihmisillä on monia taitoja, mutta vain harva on oman alansa “huipulla”. Monella on kivoja juttuja elämässään, mutta myös vaikeuksia, haasteita ja vastoinkäymisiä. Arvostammeko enää lainkaan tavallisuutta, arkisuutta, pienissä asioissa asuvaa mielekkyyttä? Osaammeko nähdä, että “keskikertainen” riittää? Lisäksi on tämä tosi tärkeä asia: sosiaalinen media kutsuu leikkimään nukkekotileikkiä, jossa ulospäin näytetään vain tiettyjä asioita, jotka saattavat olla vain hatarasti yhteydessä todelliseen minuuteen ja elämään. Some on usein tavallaan kultainen häkki: kaikki voi näyttää hyvältä, mutta mitä jos sisäinen tunne on kauhea, epäonnistunut, kelvoton? Mielestäni onkin menty liian pitkälle siinä, miten lapsesta lähtien jokainen brändää itseään sosiaalisessa mediassa. Oma lukunsa ovat ulkonäkökysymykset. Moni tyttöhän ei ole koskaan mielestään riittävän kaunis. Kyselyiden mukaan lähes puolet tytöistä haluaa muokata sosiaalisessa mediassa käyttämiään valokuvia. Syyksi he sanovat kokemuksensa siitä, että ovat liian rumia ilman! Vaikka tekisi mieli syyttää tästä sosiaalisen median alustoja, on kuitenkin ensimmäisenä käännettävä katse meihin aikuisiin. Minkälaisen mallin aikuiset antavat sosialisen median käytöstä lapsille ja nuorille? Entä miten me naiset kohtelemme itseämme – sallivasti ja hellästi vai kriittisesti, jokaisen mahamakkaran tuomiten?

No mikä niitä tyttöjä siis vaivaa?

Eipä juuri mikään. Paitsi vanhakantaisten kasvatusperinteiden kaiut, tyttöyden ja naiseuden vielä liian kapeutuneet roolit (myös täällä pohjolassa!), mahdottomuus vastata kaikkiin kohdistuviin koettuihin tai todellisiin paineisiin, se ettei tyttöjen kehorauhaa kunnioiteta juuri lainkaan, ja se, että tytöt ovat aina vähän liian vähän tai, vähän liikaa tai yksinkertaisesti väärin. Noin lyhyesti muotoiltuna. Eipä ihme, että ahdistaa ja masentaa.

Kirjassani Täysillä tyttö tarjoan aika monenlaisia keinoja näiden ongelmien käsittelemiseksi ja vähentämiseksi sekä tyttöjen (tai oikeastaan kenen tahansa) hyvinvoinnin lisäämiseksi. Löydät kirjani kirjakauppojen ohella muun muassa äänikirjapalveluista ja kirjastoista. Tulen myös toki blogissani ja somessani jatkamaan teemasta aika ajoin siitä näkökulmasta, miten oireita ja ongelmia voitaisiin auttaa ja lievittää.

Mutta tietokirjailijan aivojeni näkökulmasta kiinnostavinta on nyt, mitä sinä lukijana ajattelet asiasta? Minkälaisia ajatuksia edellä olevista pointeista heräsi? Jos haluat, jätä kommentti blogiini tai vaikkapa Instagram- tai LinkedIn-profiiliini, niin jatketaan keskustelua. Ja jätän sinut toki miettimään, voitko omalta osaltasi tehdä joitakin konkreettisia muutoksia muuttaaksesi noita edellä kuvattuja asioita sinulle läheisten tyttöjen ja muiden nuorten elämässä.

Lähteet: Täysillä tyttö (Riihonen 2024) ja sen lähdeluettelo.

Lasten ja nuorten sosiaaliset taitopuutteet ja miten tarjota tukea niihin

Sosiaalisista taidoista puhutaan tällä hetkellä paljon. Aikuiset ovat usein huolissaan viiveestä lastensa sosiaalisissa taidoissa. Lapset ja nuoret itsekin tietävät, että pitäisi osata käyttäytyä kavereiden ja aikuisten kanssa. Eli yleisesti ainakin periaatteessa tunnistetaan tarve siihen, että osaisimme olla toistemme kanssa. Sillä sosiaaliset taidot eivät tarkoita sosiaalisuutta (=että haluaisi ja olisi kiinnostunut olemaan toisten kanssa), vaan että on riittävät taidot. Hyvä kysymys– palstan mukaan “sosiaalisia perustaitoja ovat mm. itsensä ja muiden esitteleminen, kuunteleminen, vapaamuotoinen juttelu toisen kanssa, kohteliaisuuksien esittäminen sekä avun pyytäminen”.

Minkälaisia ovat lasten ja nuorten sosiaalisten taitojen ongelmat?

Lapsilla ja nuorilla on usein aivan samantyyppisiä sosiaalisten tilanteiden vaikeuksia kuin aikuisilla: voi tulla helposti riitaa, on vaikea saada itsensä ymmärretyksi, on haastavaa osallistua keskusteluun ja näin edespäin. Lapsilla voi esiintyä lisäksi tiettyjä kehitys- ja ikätasoon tai neuropsykiatriseen erityispiirteisyyteen liittyviä haasteita sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Kuvaan niitä alla lastenpsykiatriseen työkokemukseeni perustuen.

  • Varhaisimmat viitteet sosiaalisen kehityksen pulmista liittyvät vuorovaikutukset luomiseen ja ylläpitoon. Vauvahan ei ole – toisin kuin usein ajatellaan – vuorovaikutuksessa passiivinen osapuoli, vaan vauva tuo itsensä keskusteluun ilmeineen, katseineen, eleineen, ääntelyineen ja pyrkimyksineen joko edistää vuorovaikutuksen jatkumista (esimerkiksi nauramalla, jokeltelemalla tai ottamalla katsekontaktia), tai sitten hän saattaa yrittää keskeyttää vuorovaikutuksen (esimerkiksi itkemällä, katsomalla poispäin tai nukahtamalla). Sosiaalisen kehityksen vaikeudet näkyvätkin joillakin vauvoilla siten, että heiltä puuttuu tai ei riittävästi ole edeltä mainittuja toimintoja ja keinoja vuorovaikuttaa. Tällöin on erityisen tärkeä, että vauvan lähiaikuiset jaksaisivat houkutella lasta mukavaan, hyväntuuliseen vuorovaikutukseen useasti päivittäin. Tämä on varhaisinta ja kuitenkin hyödyllistä “sosiaalisten taitojen kuntoutusta”.
  • Leikki-ikäisten sosiaalisissa vaikeuksissa näyttäytyvät tyypillisinä haasteet päästä osalliseksi leikkiin, vaikeudet hyväksyä toisten lasten ideoita leikissä, sekä esimerkiksi kummalliset leikistä poistumiset ja leikkien keskeytymiset kesken kaiken. Voi olla myös yllättäviä tunnepurkauksia ja hermostumisia. Näihin vaikeuksiin on erilaisia syitä. Esimerkiksi autismikirjolla olevat lapset saattaisivat haluta osallistua leikkiin enemmän kuin miltä he vaikuttavat ulospäin, mutta heillä voi olla haasteita keksiä, miten tämä leikkiin meneminen oikeastaan tapahtuisi. Joku keskittymätön ja impulsiivinen lapsi taas voi olla mahdottoman paikan edessä, kun kavereiden leikki on tavanomaisen pitkäkestoinen – hänen toiminnanohjaustaitonsa ja itsehillintänsä eivät kerta kaikkiaan riitä vielä ryhmässä olemiseen muutamaa minuuttia kauempaa. Aikuisen arkinen ohjaus ja mallintaminen (ensimmäisessä esimerkissä “voit kysyä häneltä, pääsetkö leikkiin mukaan”) ovat leikki-ikäisillä olennaisin apu sosiaalisten taitojen edistämiseen. Tämä luonnollisesti edellyttää, että aikuisen tukea on riittävästi saatavilla (mikä on jälleen yksi syy kiittää varhaiskasvatusten ammattilaisia, jotka muun muassa tekevät konkreettista sosiaalisten taitojen edistämistä työkseen!).
  • Kouluikäisen lapsen sosiaaliset vaikeudet näyttäytyvät usein siten, että hän joutuu hankauksiin koulupäivän aikana. Syntyy valitettavan usein negatiivisia kierteitä: tulee lasten välisiä riitoja, alkaa tapahtua kiusaamista tai muodostuu haasteita vaikkapa oppilaan ja opettajan väliseen vuorovaikutukseen. Ongelmat voivat olla mittavia, ja joskus lapsi saa ikävästi myös syntipukin leiman. Taustalla on usein varsin helposti ymmärrettäviä taitopuutoksia. Esimerkiksi neuroepätyypillinen lapsi tai nuori ei välttämättä tule hoksanneeksi pyytää apua silloin, kun sitä tarvitsee. Hän saattaa seisoa suljetun oven edessä kysymättä, voisiko joku avata sen. Tai hänellä voi olla jäykkä käsitys siitä, miten jonkin välituntipelin tai kouluprojektin pitäisi mennä, ja hän menettää hermonsa, jos muilla on toisenlainen ajatus. On toki niin, että sosiaalisten taitojen puutteita on muillakin kuin neuroepätyypillisillä lapsilla, mutta enemmistöllä on kliinisen kokemukseni perusteella vähintään joitakin neuroerityisiä piirteitä. Olennaista kouluikäisen lapsen kanssa on se, että ongelmien yhteydessä koti, koulu ja tarvittavat muut tahot vetävät yhtä köyttä eli keskustelevat asioista neutraalissa hengessä ja ratkaisuja yhdessä etsien. Lapset vasta harjoittelevat elämää – joillekin sosiaaliset taidot ovat isohko haaste, toisille taas vaikkapa lukeminen, ja kaikkia taitojahan voi oppia opastuksen avulla. Kouluikäinenkin tarvitsee kuitenkin tällaisissa tilanteissa oppimisen tueksi aikuisen, joka suhtautuu häneen ymmärtäväisesti ja myönteisesti sekä malttaa vinkata, mitä erilaisissa tilanteissa voi tehdä ja mitä sanoa.
  • On todella yleistä, että sosiaalisesti muita keinottomammalle lapselle tai nuorelle alkaa muodostua jossain kohtaa ahdistuneisuus- tai masennusoireita. Sosiaalisen ahdistuneisuuden taustalla on useimmiten sekä lapsen tai nuoren taitopuutoksia että ikäviä negatiivisia kokemuksia aiemmissa sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa. Jos vaikkapa joka toinen koulupäivä päättyy kiinnipitoon, ei ihme, että vastaavissa sosiaalisissa tilanteissa alkaa ahdistaa! Tai nuoren kohdalla vaikeudet tulla ymmärretyksi tai kokemukset yksin jäämisestä voivat olla niin musertavia, että näiden pohjalta kehittyy ahdistuneisuus- ja masennusoireita. Jos sosiaalinen ahdistuneisuus/masennus jäävät huomaamatta tai puuttumatta, tilanne voi johtaa esimerkiksi koulusta pois jättäytymiseen, mikä on tietenkin iso ongelma lapsen/nuoren tulevaisuuden kannalta. Puuttuminen kyseisiin oireisiin pitäisi olla monipuolista: lasta/nuorta kuunnellaan validoivasti, ongelmiin etsitään käytännön ratkaisuita, lapselle/ nuorelle opetetaan tarvittavia sosiaalisia taitoja, ja lisäksi ahdistavaa asiaa eli sosiaalisia tilanteita lähestytään askeleittain altistamalla.

Miten edistää lasten ja nuorten sosiaalisia taitoja?

On paljon asioita, joita aikuiset voivat tehdä lasten ja nuorten sosiaalisten taitojen eteen. On ehkä hyvä vanhempana tietää, että jopa omana kuntoutusmuotonaan on olemassa sosiaalisten taitojen ryhmiä, mutta omasta mielestäni myös arjessa on runsaasti tilaisuuksia sosiaalisten taitojen edistämiseen kyseisten interventioiden ulkopuolellakin. Seuraavassa on lueteltu muutamia tällaisia mahdollisuuksia.

  1. Back to basics eli painoarvoa perusasioille: Riippumatta siitä, onko lapsesi kehitykseltään erityinen (esimerkiksi autismikirjon piirteinen, kehitysviiveinen tai onko hänellä kielihäiriö), kannattaa joka tapauksessa opettaa tavanomaisia suotavia käytöstapoja. Tämä “jumppa” kuuluu ennen kaikkea vanhemmille mutta myös päiväkoteihin ja kouluihin. Miksi? Elämässä pääsee kerta kaikkiaan helpommalla, kun osaa käyttäytyä sosiaalisesti toimivilla tavoille. Harjoittelu alkaa luontevasti pienen lapsen kanssa vaikkapa tervehtimisestä. Erityisesti neuroepätyypilliset lapset hyötyvät sosiaalisten tilanteiden yksityiskohtaisesta ohjaamisesta joko sanallisella tuella tai esimerkiksi kuvatuen avulla: “kun tapaat tutun ihmisen, katso silmiin ja sano hei”. Tervehtimisen lisäksi esimerkiksi kiittämisen taito ja pahoittelun/anteeksipyytämisen taidot ovat tarpeen jokaiselle lapselle. Laajemmin ajatellen sosiaalisiin taitoihin kuuluvat myös esimerkiksi ruokapöydässä käyttäytyminen (käytetään ruokailuvälineitä, istutaan paikallaan aterioinnin ajan), toimiminen busseissa, kirjastoissa ja niin edespäin.
  2. Tue lapsen leikkiä. Leikillä on huikea mahdollisuus auttaa lapsia: se edistää muun muassa lasten toiminnanohjaustaitoja, itsesäätelyä, empatiataitoja sekä tietenkin myös sosiaalisia taitoja. Leikkiin kannattaa siis panostaa: se on hauskaa ja hyödyllistä! Jos lapsi ei nauti leikistä, helposti löydä leikkikavereita tai päätyy aina riitaan tai pahoittamaan mielensä leikkiessään, havainnoi tai pyydä esimerkiksi kasvatusalan ammattilaisia havainnoimaan, missä kohdissa erityisesti pulmat leikin yhteydessä piilevät. Joskus ongelmana on, että lapsi ei osaa vielä toimivasti liittyä leikkiin, vaan käy esimerkiksi rikkomassa toisten tekemiset. Joskus keskittyminen ei riitä leikissä pysymiseen riittävän pitkään. Joskus lapsi noudattaa kaavamaisesti omaa käsitystään leikin etenemisestä. Joskus hän ei pidä puoliaan ja joutuu leikissä siksi esimerkiksi aina avustavaan rooliin. Joskus taas pulmat liittyvät kommunikoimiseen; lapsi ei saa syystä tai toisesta sanotuksi, mitä haluaa tai ei tule itse ymmärretyksi. Toki myös muilla leikkijöillä on osallisuutensa lasten välisen vuorovaikutuksen etenemiseen. Näihin haastaviin tilanteisiin tarvitaan tietenkin sitten aikuisten opastusta. Päiväkodeissa tarjotaan usein pienryhmäharjoittelua niille, jotka tarvitsevat lisätukea leikkitaitoihin, ja myös toimintaterapia on monille hieno mahdollisuus leikkitaitojen opiskeluun. Omasta mielestäni lapsella pitäisi olla myös muulloin kuin päiväkodissa riittävästi vapaan leikin aikaa. Yksin leikkiminenkin on hyödyllistä, mutta sosiaalisia taitoja se ei niinkään kehitä, joten leikkiminen sisarusten ja muiden tuttujen lasten kanssa on toivottavaa.
  3. Panosta avun pyytämisen opetteluun. On todella tavallista päivätyössäni neuroepätyypillisten lasten parissa, että käy esille, että kehitykseltään erityinen lapsi ei ole vielä oppinut pyytämään apua. Tämä näkyy koulussa esimerkiksi niin, että lapsi ei välttämättä ole ymmärtänyt aikuisten ohjetta, mitä tehtäviä seuraavaksi pitäisi tehdä tai millä tavalla. Hän istuu kuitenkin vain paikallaan ryhtymättä toimeen oppitunnilla. Tai hän saattaa vaihtoehtoisesti ruveta häiritsemään muita, koska ei tiedä, miten koulutyössä pitäisi edetä. Hänelle ei tule mieleen, että voisi pyytää apua, eikä sekään, miten avun pyytäminen tapahtuu. On mielestäni hyvin tärkeää, että kaikki lapset – mutta varsinkin kehitykseltään erityiset lapset – oppivat pyytämään apua tarvitsemiinsa asioihin. Nämä tarpeet voivat olla monenlaisia (jo edellä mainitusta oven avaamisesta koulutehtäviin, avusta wc-toimiin, bussilipun ostamiseen tai vaikkapa oman tunnetilan säätelyyn), eikä meillä aikuisilla ole avuntarpeesta hajuakaan, jos lapsi ei siitä pysty kommunikoimaan. Eli siksi puhu toistuvasti lapselle/ nuorelle avun pyytämisestä, tarjoa siihen konkreettisia apuvälineitä (esimerkiksi merkki pulpetilla, emoji tekstarissa tai vaikka tietty käsimerkki sosiaalisessa tilanteessa) ja palkitse, jos lapsi pyytää apua tai edes yrittää pyytää sitä. Pyri myös vastaamaan avunpyyntöön välittömästi, jotta tilanteesta tulee hyvä kokemus lapselle. Lisäksi kannattaa mallintaa avun pyytämistä myös itse – tarvitsemmehan me aikuisetkin kyseistä taitoa jatkuvasti.
  4. Keskustele lasten/nuorten kanssa. Yksi hauskimmista asioista ammatissani on jutella lasten ja nuorten kanssa. Heillä on valtavan hienoja näkemyksiä ja ajatuksia asioista, he katsovat asioita laatikon ulkopuolelta, ja heidän mielipiteitään kuullaan aikuisten maailmassa ihan liian harvoin. On toki ymmärrettävää, että aikuiset eivät ihan aina jaksaisi jutella – olisi niin sanotusti muutakin tekemistä. Mutta voisiko aikuisena motivoitua siitä faktasta, että keskustelemisen taitoa ei opi ilman tilaisuuksia keskustella? Kirjoitan kirjassani Täysillä tyttö seuraavasti: “Työssäni on helppo havaita sellaiset lapset ja nuoret, joiden kanssa keskustellaan paljon. He erottuvat muista myönteisesti. Heillä on näkemyksiä, ja he sanovat niitä ääneen. Paljon keskustelemaan päässeillä lapsilla ja nuorilla on usein hyvä sanavarasto, joten he pystyvät ilmaisemaan tunteitaan sanoin ja analysoimaan toimintaansa tarkemmin kuin ikätoverit. He osaavat kuunnella, antaa puheenvuoron toiselle ja ottaa vuoron itsekin, kysyä tilanteeseen sopivia kysymyksiä ja viedä keskustelua eteenpäin.” Varmaan tämä perustelu riittää kertomaan, miksi keskusteleminen kodeissa ja joka paikassa on arvokasta ja vie paljonkin lasten/nuorten sosiaalisia taitojakin eteenpäin. Parasta on, jos jokainen keskustelija myös nauttii tilanteesta: kyseessä on tällöin hieno yhteinen jakamisen hetki.
  5. Tarjoa lapselle monipuolisia mahdollisuuksia sosiaaliseen kanssakäymiseen. On tärkeä ymmärtää, että riippumatta siitä, onko lapsi neurotyypillinen tai neuroepätyypillinen, hän harjaantuu sosiaalisissa taidoissa pääosin kokemalla sosiaalisia tilanteita. Siksi silloinkin, jos lapsella on merkittäviä sosiaalisten taitojen viiveitä, kannattaisi pitää huolta, että mahdollisuuksia sosiaalisiin tilanteisiin eli kyseisten taitojen luonnollisiin treenihetkiin on riittävän paljon. Useimmille lapsille ja nuorille mieleinen harrastus on tässä mielessä tärkeä ympäristö, koska se tarjoaa vastapainon koululle, jossa sosiaaliset vaikeudet useimmiten näyttäytyvät. Älä siis anna lapsen/nuoren vetäytyä vain kotiin, vaan keksi keinoja joko tukea lasta/nuorta sosiaalisiin tilanteisiin kuten harrastamaan, tai hyödynnä asiassa tukipalveluita, kuten vaikkapa Sporttikummeja. Erityisesti ahdistavampia sosiaalisia tilanteita kohdatessa kannattaa jutella lapsen/nuoren kanssa jo etukäteen, mitä ennakkokäsityksiä hänellä tilanteen suhteen on. Esimerkiksi tyypillisesti sosiaalisesti ahdistunut henkilö tuntee muiden kohdistavan häneen erityisen paljon huomiota, mikä lisää ahdistumista, tai voi tulla esille muita pelkoja. Siksi juttelu asiasta on hyödyllistä; samalla voit tuoda esille realistisempia näkökulmia.
  6. Kokeile ongelmanratkaisua haastaviin sosiaalisiin tilanteisiin. Lasten ja nuorten elämässä syntyy usein monimutkaisia kaverisuhde- tai seurustelupulmia tai vaikkapa kiusaamisväkivaltakuvioita. Sosiaalisissa tilanteissa on useimmiten monia toimintavaihtoehtoja, joista yksikään ei välttämättä ole ylitse muiden, joten lapsen tai nuoren voi olla vaikea päättää itsenäisesti, mitä haastavassa tilanteessa tekisi tai miten reagoisi taitavimmin. Joskus ongelmatilanteessa puhuminen toisen henkilön kanssa auttaisi, joskus on parempi vetäytyä vuorovaikutuksesta, joskus olisi hyvä yrittää pitää puolensa, joskus edetä kiertoreittiä kohti parempaa yhteistyötä. Voit olla arvokkaana tukena ja apuna lapsen/nuoren elämässä, jos tarjoat mahdollisuuden monimutkaisista sosiaalisista tilanteista keskusteluun ja yhteiseen ongelmanratkaisuun. Lainaan viitteellisesti jälleen kirjaani Täysillä tyttö sen osalta, miten ongelmanratkaisumenetelmää käytetään: ”tehkää lapsen/nuoren kanssa lista ideoista, joilla ratkaista konkreettinen ongelma – esimerkiksi erilaisista lauseista, joita voi sanoa toiselle, jos tämä puhuu epäasiallisesti. Arvioikaa jokaisen vaihtoehdon hyvät ja huonot puolet. Anna lapsen/nuoren valita hyvien ja huonojen puolien perusteella itselleen sopivin vaihtoehto ja kokeilla sitä yhteisen suunnitelmanne mukaisesti. Sopikaa, milloin arvioitte yhdessä tilannetta uudelleen.”

Lopuksi

Antiikin kreikkalainen stoalainen filosofi Epiktetos on sanonut näin: “jos haluat olla lukija, niin lue; jos tahdot olla kirjailija, niin kirjoita.” Sosiaalisiin taitoihin sovellettuna tämä tarkoittaa: jos haluat olla sosiaalisten parkettien partaveitsi, sinun on mentävä kaikenlaisiin sosiaalisiin tilanteisiin, koettava niissä sekä onnistumista että haasteita ja opittava kokemuksesta.

Sosiaaliset tilanteet ovat useimmille ihmisille merkittävä mielihyvän ja mielekkyyden lähde. Siksi niissä selviytymistä on tärkeä edistää ja sosiaalisiin taitoihin kannattaa panostaa pitkäjänteisesti. Myönteinen muutos ja taitojen karttuminen tapahtuvat pikku hiljaa – anna siis lapselle ja itsellesi aikaa. Jos lapsella on merkittävät pulmat sosiaalisissa tilanteissa, voit toki pyytää tukea perheellesi myös esimerkiksi koulujen erityisopettajilta, koulupsykologeilta ja kuraattoreilta sekä lasten ja nuorten mielenterveyspalveluista.

Miten hyödyntää käyttäytymisterapeuttisia keinoja psyykkisesti vaikeaoireisten lasten kanssa

Joka kerta, kun kirjoitan blogiini tai puhun julkisuudessa lasten käyttäytymisen muokkaamisesta myönteisin keinoin, asia saa paljon positiivista palautetta, mutta aina myös kielteistä kritiikkiä ja epäröintiä. Tyypillisesti epäillään, että käyttäytymisen vahvistussuhteiden hyödyntäminen toimii vain ns. helppojen tai tasaisten lasten kanssa. Olen ajatellut niin, että tällaisessa asennoitumisessa on kyse ensisijaisesti kokemuksen puutteesta. Harva epäröivä ja negatiivisesti suhtautuva aikuinen on koskaan kokeillut kyseisiä keinoja omien lasten, asiakkaiden tai potilaiden kanssa. Rohkaisenkin ilman muuta niitä kokeilemaan!

Tapaan ja hoidan työssäni “helppojen ja tasaisten” lapsukaisten sijaan pääsääntöisesti lapsia, jotka haastavat perheitään ja muita ympäristöjä massiivisesti. Heillä voi olla monenlaisia oireita, esimerkiksi hurjia raivokohtauksia, tavaroiden hajottamista, itsen satuttamista, muiden uhkailemista tai vahingoittamista, karkailua, itsetuhoisia puheita tai tekoja, syömisen tai nukkumisen vakavia vaikeuksia, psykoottisia oireita tai muita ongelmia, esimerkiksi huomattavaa neurobiologista/neuropsykiatrista erityisyyttä. Koulunkäyntikyky on usein kärsinyt vakavasti ja arki kuormittaa niin, että perheiden tuska on käsinkosketeltavaa. Tältä pohjalta tuntuu usein turhauttavalta seurata julkista keskustelua, jossa lasten mielenterveysoireita vähätellään ja mitätöidään, kun päivätyössä tutuksi tulee ihan toisenlainen todellisuus: sellainen, jossa vanhemmat eivät vaikkapa pysty käymään töissä lapsen oireilun vuoksi tai sellainen, jossa kodit joutuvat olemaan jatkuvasti varuillaan lapsen psyykkisen oireilun, vaikkapa itsetuhoisuuden, takia.

Psyykkiset oireet ja häiriöt voivat tuottaa valtavan kuorman perheille, ja juuri vaikeimmin oireileviin ei nykyisen julkisen keskustelun ja ehkäpä edes palvelujärjestelmän puitteissa kiinnitetä riittävästi huomiota. Olisi vaikea kuvitella, että samanlainen vähättelyn ilmapiiri ja keskustelukulttuuri liittyisi vaikkapa sydänsairaiden lasten ja perheiden tarpeisiin.

Seuraavan kirjoituksen on tarkoitus valottaa, miten käyttäytymisen vahvistussuhteita voidaan hyödyntää myös psyykkisesti vaikeaoireisten lasten kanssa. Tämä on mielestäni jatko-osa edelliselle käyttäytymisen myönteistä vahvistamista koskevalle kirjoitukselleni (joka löytyy täältä).

Ennen kuin ruvetaan muokkaamaan vahvistussuhteita

Lasten psyykkisten oireiden ja ongelmien näkymiseen perheen arjessa vaikuttaa monia tekijöitä. Oireet eivät synny tyhjiössä, vaan on tavallista, että oireiden taso ja laatu vaihtelevat ajan funktiona. Yleensä psyykkiset oireet vaikeutuvat kausittain ympäristötekijöihin liittyen, esimerkiksi lapsen väsyneisyyden, kuormittuneisuuden tai liian niukan ravinnonsaannin takia. Myös liiallinen ruutuaika ja liian vähäinen liikkuminen, puuttuvat tai huonosti toimivat kaverisuhteet, yksinäisyys, perhetilanteen vaikeudet, kaltoinkohdelluksi tai kiusatuksi tuleminen ja monet muut tämäntyyppiset asiat vaikuttavat siihen, paljonko lapselle tyypillinen psyykkinen oireilu näkyy. Kognitiivisessa psykoterapiassa edellä mainituista puhutaan oireille altistavina tai joskus myös oireilua laukaisevina tekijöinä. Ihmisen psyykkis-fyysis-sosiaalis- biologiseen kokonaisuuteen kuuluu, että lisäksi mm. fyysiset sairaudet ja kipu voivat olla tällaisia haavoittuvuustekijöitä.

Myös psyykkisesti vaikeaoireisten lasten kohdalla asia menee ihan samalla tavalla kuin kaikilla muilla: kun elämässä on rankkaa, niin se näkyy psyykkisessä voinnissa. Niinpä käyttäytymisterapeuttiseen lähestymistapaan liittyy aina ensin lapsen ympäristön arvioiminen. Mitä haavoittuvuustekijöitä voidaan muuttaa, jotta lapsen psyykkistä oireilua olisi vähemmän?

Myös vanhemmuus ja koti ovat tietenkin lapsen ympäristöjä. Osa vanhemmista voi olla väsymyksensä vuoksi sortunut antamaan lapselle kaikessa periksi. Liiallinen epäjohdonmukaisuus onkin sellainen vanhemmuuden osa-alue, jota lastenpsykiatrisessa työssä kannattaa ottaa hoidon kohteeksi erityisesti vanhemman voimavaraistamisen näkökulmasta. Kun vanhemmalla on edes vähän jaksamista, hän voi valmennettuna ryhtyä työskentelemään varsinaisen käytöksen muokkaamisen parissa (ks alla). Toinen tavallinen hankaluus perheissä on vanhempien liiallinen ankaruus ja joustamattomuus, jotka voivat kulminoitua joskus jopa väkivaltaan. Näin toimivien vanhempien on kokemukseni mukaan vaikea ottaa käyttöön positiivista vahvistamista lapsen psyykkisten oireiden muokkaamiseksi. Yleensä tämän vaikeuden taustalla on vanhemman pelko siitä, että lapsen kanssa neuvottelu ja lapsen kehuminen voisivat vaikeuttaa vanhemmuutta entisestään tai murentaa aikuisen auktoriteettia. Pyrimme aina kuuntelemaan vanhempia, mutta myös tarjoamaan tietoa siitä, mikä oikeasti toimii kasvatuskeinona. Lukuisat tutkimukset osoittavat, että rankaiseminen toimii heikosti varsinkin niillä lapsilla, jotka käytösoireidensa takia tarvitsisivat erityisen punnittua vanhemmuutta. Käytösoireille alttiit lapset hyötyvät toisin päin käännettynä erityisen paljon toimivan käyttäytymisensä myönteisestä vahvistamisesta.

Vaikeasti psyykkisesti oireilevien lasten kanssa joudutaan usein näkemään paljon vaivaa ja etsimään erilaisia strategioita, jotka vähentävät lapsen oireita ja tekevät siten lapsen ja perheen elämästä siedettävämpää. Tästä esimerkkinä tavanomaisesti kehittyneeltä lapselta voidaan vaatia usein sellaista itsenäisyyttä ja itseohjautuvuutta, mihin ei voida välttämättä nähdä psyykkisesti oireilevan lapsen kykenevän pitkään aikaan. Esimerkiksi kouluun lähdöt tai läksyjen hoitaminen eivät lapsen kalenteri-iästä riippumatta tällöin voi jäädä vain lapsen omalle vastuulle – aikuisen pitää niitä valvoa. Voi myös olla, että psyykkisesti vaikeaoireinen lapsi tarvitsee esimerkiksi huolellisesti strukturoidun arjen, jossa tulee harvoin muutoksia päiväohjelmaan. Monen vaikeaoireisen lapsen kohdalla niin nukkumaanmenoajoista kiinni pitäminen kuin säännölliset ruokailuajat ja riittävä vapaa leikki- tai palautumisaika rakentavat perheelle parempaa arkea. Usein psyykkisesti vakavaoireinen lapsi tarvitsee erityishuomiota ja kevennysratkaisuita. Esimerkiksi koulussa annettava kahdenkeskinen tai pienryhmässä tapahtuva erityisopetus voi olla olennaisen tärkeää, jotta lapsi saavuttaa luokka-asteensa opilliset tavoitteet.

Miten vahvistussuhteita käytetään psyykkisesti vaikeaoireisten lasten kanssa?

  • Toivottu käytös pilkotaan riittävän pieniksi palasiksi, joita opetellaan pala kerrallaan. Jos tavanomaisesti kehittyneen lapsen kanssa myönteistä huomiota annetaan hiukan suuremmista kokonaisuuksista, kuten hampaiden pesusta ilman vetkuttelua, psyykkisesti vaikeaoireisen lapsen kanssa vahvistettavaa käyttäytymistä pilkotaan tarvittaessa todella pieniksi paloiksi, jotta lapsi onnistuu taitojen treenaamisessa. Ensin määritetään yhdessä perheen kanssa se käyttäytyminen, jota tarvitsisi muuttaa. Itse suosin tässä sellaista käyttäytymistä, joka ärsyttää arjessa eniten, esimerkiksi vaikeudet läksyjen teossa, suihkusta kieltäytyminen, tai vaikkapa sisaruksen lyöminen. Ongelmallisesta käytöksestä muodostetaan taitotavoite. Jos puhutaan vaikkapa tuosta hampaiden pesusta, tavoite voisi olla psyykkisesti vaikeaoireisen tai kehitykseltään hyvin viiveisen lapsen kanssa aluksi se, että lapsi laittaa hammasharjan asiallisesti takaisin hammasmukiin pesun jälkeen. Joka kerta, kun tämä nähdään, vanhempi palkitsee lapsen peukulla, kehulla, tai hymyllä: “hienosti tehty!” Monet lapset hyötyvät palkitsemisohjelmasta, joka tukee ja nopeuttaa oppimista (siitä lisää täällä). Kun lapsi on oppinut kyseisen pienen palasen hammaspesuprosessia, seuraavaksi voidaan alkaa palkita ja huomioida kyseistä toimintoa edeltävästä palasesta, esimerkiksi täyden 2 minuutin käyttämisestä hammaspesuun. Lasta kehutaan ja huomioidaan, joka kerta, kun hän jaksanut pestä hampaita täydet 2 minuuttia ajastimen tukemana. Epäonnistumisiin ei kiinnitetä mitään huomiota – todetaan vain, että “seuraavalla kerralla onnistut!”. Kun toimivaa ja toivottua käytöstä vahvistetaan kehumalla ja huomioimalla, näin askel askelelta edetään sitä kohti, että lapsi oppii hyvin koko hampaidenpesun prosessin ja suoriutuu siitä lopulta ilman palkintoja. Olennaistahan tässä on se, että kaikkein ärsyttävimpien arjen ongelmien korjaantuminen lisää positiivista vuorovaikutusta lapsen ja vanhemman välille. Silloin aletaan saada aikaan positiivinen kierre, joka ei liity ainoastaan lapsen taitoihin, vaan yleisemminkin kodin ilmapiiriin. Lasten aggressio-oireissa pieniin osiin pilkottu harjoittelu ja palkitseminen kohdistuu usein rauhoittumisen taitoihin tai uuden, vaihtoehtoisen käyttäytymisen opetteluun (esimerkiksi stressilelun puristelu toisten lyömisen sijaan).
  • Kehityksellinen erityisyys huomioidaan riittävästi. Jos lapsen kognitiivinen tai psyykkinen kehitys vastaa 5-6 vuoden ikää, on turha odottaa häneltä 8-9- vuotiaan tavanomaisesti kehittyneen lapsen toimintakykyä. Tämä on erityisen tärkeä asia kouluissa, joissa herkästi käy niin, että esimerkiksi kaikilta vitosluokkalaisilta odotetaan samanlaista suoriutumista pelkän iän perusteella. Se on melko lailla yhtä järjetöntä kuin lähteä siitä, että jokainen tietyn ikäinen osaisi automaattisesti uida. Uimaanhan ei opi ilman treeniä, ja usein myös ohjaus hyödyttää opettelussa. Jotkut käyvät uimakoulunkin monta kertaa. Onkin loogista, että myöskään itsehillintää, omien psyykkisten oireiden hallintaa tai vaikka koululaistaitoja ei opi ilman riittävää treeniä. Harjoiteltavat asiat on aina suhteutettava lapsen kehitystasoon ja kykyihin, ei vain kalenteri-ikään. Jos tätä ei huomioida, saadaan aikaan vain epäonnistumisten kierre. Lisäksi lapsen kanssa asioista kommunikoiminen pitää suhteuttaa lapsen kehitykselliseen tasoon.
  • Ei odoteta ihmeitä, keskitytään yhteen asiaan kerrallaan. On hyvä tiedostaa, että psyykkisesti vakavasti oireilevan lapsen kohdalla kyseessä on aina maratoni, ei pikamatka. Edellä kuvattuja käyttäytymisen vahvistussuhteilla muokattavia kohteita voi olla lapsen elämässä lukuisia. Osa niistä poistuu tai muuttuu luonnostaan kehityksen edetessä, mutta osan voi ottaa hoidollisen työskentelyn fokukseen. Lapsissahan on se ihana puoli, että iän karttuessa myös taidot ja kyvyt karttuvat. Jos jotain taitoa ei ihan vielä pysty oppimaan, vuoden tai parin päästä se voi jo onnistua. Vanhempana voi olla sen suhteen itselleen armollinen, että välttämättä mitään ei tarvitse vanhemmuudessa tehdä “lisää” – ainoastaan vähän eri tavalla. Voi olla, että joitakin oireita ja ongelmia joudutaan myös katsomaan läpi sormien, on ehkä valittava taistelunsa.
  • Kokemus opettaa parhaiten. Käyttäytymisterapia on siinä mielessä kiehtova psyykkisen työskentelyn muoto, että se mahdollistuu myös niissä tilanteissa, jossa lapsen kanssa ei päästä keskustelemaan. Esimerkiksi kehitysvammaisten tai huomattavan neuroepätyypillisten lasten kanssa voidaan tehdä paljon työtä ilman, että heille vaikeista asioista tarvitsee erityisemmin puhua. Tällöin olennaista on, että aikuinen havainnoi lasta ja huomioi myönteisesti kaiken sellaisen käytöksen, jonka näkee toimivan, sekä “idut” jostakin käytöksestä, jota toivotaan ilmestyvän enemmän. Käytännössä siis aina, kun lapsen käytöksessä nähdään jotakin toimivaa, sitä kehutaan tai siitä palkintaan. Tämä lisää kyseisen käyttäytymisen todennäköisyyttä lapsen toiminnassa nopeasti. Tällainen tekniikka on monille intuitiivinen, mutta psyykkisesti vaikeaoireisen lapsen kanssa sen käyttööönotto voi edellyttää jonkinlaisen jakson valmentavaa tukea ammattilaisilta. Olisikin hienoa, että käyttäytymisterapeuttinen valmennus mahdollistuisi nimenomaan kehitysvammaisten, autististen ja muuten neuroepätyypillisten lasten arjessa esimerkiksi eri palveluiden tarjoamassa, kotiin tehtävässä työssä.
  • Opetellaan de-eskaloimaan. Monissa perheissä lapsen tai nuoren psyykkiset oireet ovat vinouttaneet perheen vuorovaikutusta. Psyykkisesti vaikeaoireinen lapsi on, kuten edellä mainittu, joinakin hetkinä ja kausina herkempi oireilemaan ja voimaan huonosti kuin toisina hetkinä ja kausina. Jos nähdään, että lapsen psyykkiset voimavarat ovat vähissä, niissä tilanteissa ei ole järkevä kiristää vaatimustasoa, kärjistää ja painostaa lasta, vaan on opeteltava tekemään pieniä fiksuja joustoja siellä täällä eli de-eskaloimaan, jos sen avulla voidaan keskeyttää uhkaavaksi muuttuva tilanne. Tämä ei luonnollisestikaan tarkoita, että lapseen ei kohdistu sääntöjä ja rajoja, vaan että ajankohtainen psyykkinen tila huomioidaan arjessa. Esimerkiksi psyykkisesti huonovointisen lapsen jokaiseen äänähdykseen, eleeseen ja kiroiluun ei kannata puuttua. Toisaalta lapsen ei anneta päättää asioista, jotka eivät hänen ikätasolleen sovi. Se, että lapsi uhkaa väkivallalla, ei saa olla peruste antaa lapselle periksi. Muun muassa ruokailuajat, nukkumaanmenoajat, digilaitteiden käytön rajat ja kotiintuloajat ovat aina huoltajan päätöksiä, eivät lapsen. Joskus vanhemmat tarvitsevat tällaisiin rajanvetoihin esimerkiksi sosiaalityön kautta tukea.
  • Otetaan vuorovaikutukseen liittyvät käyttäytymisen vahvistussuhteet huomioon. Yksi syy siihen, että monet eivät usko käyttäytymisen vahvistussuhteisiin psyykkisesti vaikeaoireisten lasten kanssa, johtuu siitä, että he eivät tiedosta kaiken oppimisen lähtökohtaisesti tapahtuvan vuorovaikutussuhteissa. Lasten kanssa käytetään käytöksen muuttamiseen kehumista ja esimerkiksi pieniä ulkoisia palkintoja, mutta myös pelkässä vuorovaikutuksessa on itsessään niin palkitsevia elementtejä, että ko. vuorovaikutuksen “arvo” voi helposti ylittää suunnitellun palkinnon arvon. Jos esimerkiksi jostain lapsen käyttäytymisestä seuraa se, että vanhempi kohdistaa kaiken huomionsa lapseen pitkäksi aikaa, tämä kokemus saattaa lisätä erittäin voimakkaasti kyseisen käyttäytymisen toistumisen todennäköisyyttä – riippumatta siitä, onko vanhemman tarjoama huomio negatiivista vai positiivista. Tällainen tiedostamaton vahvistussuhde voi selittää, miksi lapset eivät aina vastaa toivotulla tavalla aikuisten suunnittelemiin tavoite-palkkio-ohjelmiin. Jos lapsi esimerkiksi hermostumistilanteessa tahallaan naarmuttaa tai muuten satuttaa itseään, monen vanhemman luonnollinen reaktio on tarjota hänelle erityistä huomiota ja hoivaa heti tällaisen tilanteen jälkeen. Tai ison raivarin jälkeen saatetaan käydä pitkiä keskusteluja vanhemman kanssa ja lapsi voi saada silloin erityisen paljon rapsuttelua ja muuta mukavaa hoivaa osakseen. Voikin tahattomasti käydä niin, että lapsen aivot oppivat, että vuorovaikutuksellinen palkinto ilmestyy, jos käyttäytyy näin äärimmäisellä tavalla; vahingossa lasta tavallaan siis palkitaan toimimattomasta käytöksestä. Jos sen sijaan vanhempi onnistuu alkaa suuntaamaan pääasiallisen huomionsa ja erityisen hoivan ja hellyyden hetket lapselle arjen vähemmän ongelmallisissa kohdissa, se osaltaan auttaa vähentämään lapsen toimimatonta käytöstä.

Lopuksi

Lapsen käyttäytyminen muuttuu usein nopeasti hieman parempaan suuntaan, kun nuo edellä olevat asiat on huomioitu. Rakentamalla myös psyykkisesti vaikeaoireisille lapsille mahdollisuuksia kokemuksiin, joissa on myönteinen valenssi ja onnistumisia, voimme rakentaa heidän maailmankuvaansa, pystyvyyttään ja toimintakykyään sekä vähentää psyykkistä oireilua. Psyykkinen resilienssi on kuin tiilimuuri, jota muurataan yksi tiili kerrallaan. Jos ei edes yritetä, muuri ei varmasti synny.

Kognitiivinen käyttäytymisterapia ei ole mikään taikalaatikko, eivätkä yksittäiset keinot ratkaise täysin monimutkaisia ongelmia, kuten vakavaa psyykkistä sairastamista. Monen psyykkisesti vaikeaoireisen lapsen tai nuoren tai heidän perheensä elämänlaatu voi kuitenkin merkittävästi parantua, jos arjen ärsyttäviin ja haastaviin tilanteisiin saadaan apua tällaisilla varsin simppeleillä keinoilla. Käyttäytymisterapeuttisten konstien ohella keskustelut perheen ja/tai lapsen kanssa, monialainen yhteistyö, kuntoutukselliset toimet ja mahdollisen lääkehoidon potentiaali ovat toki myös tärkeitä hoidollisia elementtejä lastenpsykiatrisessa työssä vaikeaoireisten lasten kohdalla.

Omalta osaltani yritän ja olen yrittänyt työssäni edistää sitä, että ihmiset voisivat olla tietoisempia niistä tavoista, joilla he itse voivat vaikuttaa lasten ja nuorten mielenterveyteen ja arjen toimintakykyyn. Motivaattorinani on mm. se, että lapsuusiässä alkavan psyykkisen oireilun tiedetään olevan luonteeltaan muuttuvaa, eli siihen pystytään vaikuttamaan. Psyykkinen oireilu lapsuudessa tai nuoruusiässä ei siis automaattisesti ja väistämättä johda krooniseen psyykkiseen oireiluun aikuisena. Siksi kannustan sinua olemaan luovuttamatta, jos elämässäsi on mukana psyykkisesti vakavasti oireileva lapsi. Asioilla on taipumus järjestyä – koetetaan avittaa sitä yhdessä.

Miksi lapsia ei voi tehokkaasti kasvattaa rankaisemalla (ja miksi he kasvavat niin hyvin myönteisten keinojen avulla)

Aina aika ajoin julkisuudessa nousee keskustelua siitä – yleensä jonkin ilmi tulleen lapsen tai nuoren käytösoireilun tai rikollisen toiminnan tai kouluhäiriköinnin takia – pitäisikö lapsiin kohdistuvaa kurinpitoa tiukentaa. Lasten mielenterveyden ammattilaiset yrittävät osallistua näihin keskusteluihin tuomalla esille muun muassa, että lapset eivät tarvitse enempää kuria, ja että lapsia on tärkeä kohdella ystävällisesti, johdonmukaisesti ja myötätuntoisesti. Tällainen lempeän myönteinen tapa kasvattaa tuntuu monesta vanhemmastakin hyvältä ja maalaisjärkiseltä.

Aina silti löytyy jokunen keskustelija, joiden mielestä 1) kouluihin olisi palkattava vartijoita 2) lapsilta puuttuu nykyaikana kaikki auktoriteettien kunnioitus ja 3) lapsilta pitäisi ottaa luulot pois. Näitä keskustelijoita tuntuu olevan vaikea tavoittaa tai vakuuttaa siitä, että lapsia voi ja pitääkin kasvattaa ihan ilman väkivaltaa, pelkoa ja terroria, ja että kasvatustulokset myönteisen ja lempeän lähestymistavan johdosta ovat itse asiassa huomattavasti parempia kuin ankaran kasvatuksen johdosta.

Tässä kirjoituksessa pyrin avaamaan, mitä perusteita myönteisille kasvatustavoille ja rangaistusten minimoimiselle lasten kasvatuksessa on.

Käyttäytymisterapian perusteita: käytös, johon kiinnität huomiosi, vahvistuu.

Olen psykoterapeuttina periaatteessa todella kiinnostunut ajatuksista ja mielikuvista, joita ihmisillä on mielessään. Ne ovat missä tahansa psykoterapiassa tärkeää materiaalia – siis kun puhutaan aikuisista tai nuorista henkilöistä, joiden kanssa asioita pohditaan ääneen keskustellen. Lasten kohdalla on työssäni kuitenkin osoittautunut, että on usein helpompaa ja saattaa olla jopa tehokkaampaa työskennellä käyttäytymisen parissa kuin ajatusten ja mielikuvien tasolla. Niinpä olen pikku hiljaa siirtynyt enemmän ja enemmän kohti käyttäytymisterapeuttista toimintatapaa. Tätä tietysti lisää tämänhetkinen kohderyhmäni eli neuroerityiset ja kehitykseltään viiveiset lapset, joiden kohdalla käyttäytymisterapeuttiset lähestymistavat toimivat nykytiedon mukaan paremmin kuin muut.

Käyttäytymisterapia perustuu – kuten nimikin sanoo – käyttäytymisen havainnointiin ja tarvittaessa muokkaamiseen. Osa tästä käyttäytymisen muokkaamisesta voidaan toteuttaa niin, että asiaan ei liity oikeastaan minkäänlaista keskustelemista, vaan enemmänkin vaikutetaan ympäristöön sekä tilanteeseen, jossa kyseistä käytöstä tyypillisesti tapahtuu. Esimerkiksi jos henkilö haluaa lopettaa tupakoinnin, käyttäytymisen muutosta voi helpottaa muun muassa tupakan ostamisen lopettaminen, tuhkakuppien piiloon laittaminen ja purkan syöminen tai jokin muu sijaistoiminto niissä tilanteissa, joissa mieli tekisi tupakoida. Motivoivan keskustelun hyödyt tapahtuvat ehkä vasta näiden käyttäytymisen muutosten jälkeen.

Lastenpsykiatriassa käyttäytymisterapeuttisen lähestymistavan hyödyntämisen mahdollisuudet ovat moninaisia. Esimerkiksi pelkoihin ja ahdistuneisuuteen tehoaa konkreettinen altistushoito. Uhmakkaaseen käyttäytymiseen toivotun käytöksen myönteinen vahvistaminen (ks alla). Koulunkäyntivaikeuksiin koulun käyminen (mikä paradoksi!) ja siihen liittyvien lapsen oloa helpottavien ratkaisuiden etsiminen. Vihanhallinnan vaikeuksiin “kilpailevan” käytöksen tarjoaminen eli lapsen auttaminen esimerkiksi rauhoittavien tekemisten pariin vihantunteen syttyessä. Tic-oireisiin ja pakko-oireisiin sen treenaaminen, että oiretta ei vain tehdä, vaikka tulee voimakas hinku (mikä sivumennen sanoen vaatii huomattavaa sitkeyttä ja ahkeraa harjoittelua!). Kokemus on käyttäytymisterapian näkökulmasta paras opettaja: kun jotain tapahtuu, se opettaa elämästä, maailmasta ja toisista ihmisistä aina lisää. Olemassa oleva tieto ja käsitys tarkentuu.

Käyttäytymisterapian perusprinsiippejä on seuraava: se käyttäytymismuoto, mihin kiinnität huomiosi, vahvistuu. Eli jokainen kerta, jolloin muistaa kehua lasta vaikkapa siitä, miten hienosti hän vei takin naulakkoon, lisää kyseisen käytöksen toistumisen todennäköisyyttä. Tai kun huomaat sanoa lapselle ääneen, että lapsesi rupesi hienosti tekemään läksyjä heti välipalan syötyään, kyseinen käyttäytymismuoto vahvistuu. Jos haluat saada teinin leipomaan tai kokkaamaan enemmän, muista kehua jokainen kerta kun hän käy keittiössä tekemässä edes jotain pientä. Joka kerta, kun toimit näin, lisäät todenäköisyyttä nähdä teinin keittiössa uudemmankin kerran (varsinkin jos et kritisoi häntä toiminnan jäljistä).

Käyttäytymisen myönteinen vahvistaminen onkin todellinen superase: sen avulla voi konkreettisesti varmistaa, että tietty lapsen tai nuoren toivottu käytös lisääntyy. Olennaista on antaa lapselle tai nuorelle tarkka tieto, minkä käyttäytymisen haluaa vahvistuvan, sekä antaa positiivinen palaute mieluiten lasta miellyttävin mutta vaihtelevin tavoin: esimerkiksi peukkua näyttämällä, kehumalla, hymyilemällä, jonkin pienen herkun tai tarran avulla, tai niin edespäin. Oppimisen tehostamiseksi voidaan käyttää myös palkinto-ohjelmia. Se, minkä oppii iloisesti, muistaa ikuisesti.

No mutta eikö sitten myös sättimällä lasta voi vähentää häiritsevää käyttäytymistä?

Tämähän on tyypillinen suomalainen ja varmasti ihan universaalikin vääristynyt uskomus: siis että arvostelemalla, kritisoimalla, sättimällä tai haukkumalla lapsen käyttäytymistä voisi vähentää sen toistumista. Asiahan ei ollenkaan ole näin.

Itse asiassa huomion kiinnittäminen ei-toivottuun käytökseen on omiaan vahvistamaan, ei heikentämään kyseistä käyttäytymistä. Tähän asiaan palataan uudelleen ja uudelleen muun muassa lasten käytöshäiriöiden tunnetusti tehokkaissa hoito-ohjelmissa: minkä tahansa laisen huomion kiinnittäminen lapsen mihin tahansa käyttäytymiseen lisää kyseisen käyttäytymisen todennäköisyyttä. Negatiivinen palaute siis yleensä toimii juuri päinvastoin kuin vanhempi olisi toivonut. Ikävää, vai mitä.

Jos jotakin käytöstä lapsella haluaa tehokkaasti vähentää (esimerkiksi kitinää, kiroilua, vetkuttelua), tällöin ensimmäinen askel on olla kiinnittämättä asiaan minkäänlaista huomiota. Esimerkiksi hampaidenpesuun liittyvää vitkuttelua voi helpottaa kyseisen käyttäytymisen ignooraaminen sekä palkitseminen vaikkapa tarralla siitä, jos lapsi havaitaan pesemässä hampaitaan 3 minuutin aikaikkunassa vanhemman huomautettua hampaidenpesuasiasta ensimmäisen kerran. Tarraa ei anneta, jos 3 minuutin aikaraja ylittyy. Toisaalta epäonnistumiseen ei kiinnitetä myöskään tarpeetonta huomiota. Asenteen tulisi olla: “huomenna sinä varmasti onnistut!”

Entä rangaistukset?

Rangaistukset ovatkin kiinnostava kapiitteli. Aika monen vanhemman mieleen tulee ensimmäisenä rangaistuksen asettaminen, jos lapsi tai nuori ei tottele sääntöjä. Vanhemmat uskovat tyypillisesti, että rangaistuksen voimalla lapsi tai nuori ei enää uudelleen toimisi tavalla, jota vanhempi ei hyväksy. Kummallista kyllä, kun rangaistus (itselleen tyypillisenä) ei tuota tulosta, vanhemmat eivät epäile omaa toimintatapaansa, vaan saattavat edelleen koventaa rangaistusta.

Eli ensin tuli päivän kotiaresti, kun läksyt olivat tekemättä. Seuraavasta kerrasta läksyunohdusta jo puhelinkin joutuu jäähylle loppuviikoksi. Mutta ei se lapsi tai nuori siltikään tuntunut oppivan, edelleen läksyt unohtuvat. Miksi näin on?

Kyse on siitä, että rangaistuksiin liittyy muutamia keskeisiä ongelmia käyttäytymisterapeuttisesta näkökulmasta.

  1. Olennaisin ja tärkein asia on tietenkin, että rangaistus ei opeta lapselle tai nuorelle toivottavaa käyttäytymistä. Esimerkiksi lapsi ei välttämättä ala puhua rehellisemmin siksi, että vanhempi rankaisee häntä valehtelusta. Hän saattaa vain oppia valehtelemaan paremmin. Tai sisaruksen kiusaaminen ei välttämättä lopu kiusaajalle asetettuihin rangaistuksiin, vaan se vain muuttaa muotoaan hienovaraisemmaksi. Rangaistus voi tosin keskeyttää käynnissä olevan ei-toivotun käyttäytymisen (esimerkiksi vanhemman vihainen katse saattaa keskeyttää impulsiivisen lapsen käden ojentumisen karkkikipolle). Mutta rangaistukset eivät opeta, että herkun voi ottaa jos on saanut aikuiselta luvan, rehellinen puhe kannattaa ja tukee hyvää vuorovaikutusta muiden kanssa tai että sisaruksia kohdellaan ystävällisesti.
  2. Rangaistuksena toimivalla asialla ei yleensä ole mitään yhteyttä siihen tilanteeseen tai tapahtumaan, joka johti rangaistuksen asettamiseen. Puhelimen ottaminen pois, jos läksyt ovat tekemättä, on esimerkki tästä. Näillä kahdella asiallahan ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Jos lapselle on joskus välttämättä asetettava jokin seuraamus, sen pitäisikin aina olla ns. luonnollinen seuraus eli jotakin, jota luontaisesti johtuu huonosta käyttäytymisestä. Esimerkiksi jos heittää makaronilaatikkolautasen seinään, joutuu osallistumaan iän ja kehitystason mukaan sotkun siivoamiseen. Jos tuhlaa viikkorahansa keskiviikkoon mennessä, ei ole rahaa käytettäväksi viikonloppuna. Ja niin edespäin.
  3. Rangaistuksen ja siihen johtaneen tapahtuman välillä ei tyypillisesti ole ajallista yhteyttä. Lintsaaminen koulutunnilta voi johtaa siihen, että vanhempi asettaa seurauksen, mutta seuraus ei tapahdu heti lintsaamisen jälkeen. Tämä estää lapselta tai nuorelta sen oppimista, mikä oikeastaan on aikuisen tarkoittamaa ei-toivottua käyttäytymistä, jota ei enää tulisi tapahtua. Vaikka haluamme kovasti uskoa puheen voimaan, todellisuudessa omasta käyttäytymisestä oppimiseen liittyy olennaisesti ajallinen yhteys: seurauksen, oli se sitten myönteinen tai kielteinen, tulisi näkyä heti.
  4. Rangaistus tuottaa lapselle tai nuorelle yleensä negatiivisia tunteita, kuten vihaa, katkeruutta, surua, ärtymystä, pelkoa ja kauhua. Nämä tunteet puolestaan eivät tue minkäänlaista oppimista, kun keho ja mieli joutuvat niiden myötä stressitilaan. Esimerkiksi lapsen pelottelu tai väkivaltainen kohtelu on oikeastaan lasta psyykkisesti traumatisoivaa. Toisinaan kuitenkin tuntuu, että aikuiset toivovat lapsen tai nuoren kokevan kyseisiä vaikeita tunnetiloja osana rangaistusta. Ehkäpä tällöin kyseessä on aikuiselta oikeastaan kosto, ei niinkään yritys vaikuttaa lapsen käyttäytymiseen? Negatiiviset tunteet eivät lisää lapsen luottoa aikuisiin, eivät lapsen myöntyvyyttä aikuisen ehdotuksille ja säännöille, eivätkä ne tue lapsen ja aikuisen välistä toimivaa yhteistyösuhdetta.
  5. Rangaistukset ovat omiaan tuottamaan lapselle kokemusta valtataistelusta, joka on voitettava. Valtataistelutovat yksi tärkeimmistä lasten käytöshäiriöoireita ylläpitävistä tekijöistä. Aikuisen sosiaalisen aseman (niin sanotun auktoriteetin) pönkittäminen rangaistuksia asettamalla ja liian ankarasti toimimalla onkin kasvattajuudessa sekä pöljää että pääsääntöisesti toimimatonta. Se on sen sijaan yksi helpoimmista tavoista ajaa itsensä kasvattajana vaikeaan tilanteeseen, koska valtataistelut kärjistyvät ajan myötä ja muuttuvat siksi aikuisellekin yhä vaikeammiksi. On toisaalta aikuisena hyvä ymmärtää, että valtataisteluiden välttäminen ei tarkoita lapselle periksi antamista tai lapsen kaikkinaista myötäilyä. Valtataisteluihin menemättömyys edellyttää ainoastaan riittävää harkintaa aikuiselta, johdonmukaisia sääntöjä, joita kaikki yhteisössä joutuvat noudattamaan sekä fiksua pikku joustoa paikka paikoin. Valtataisteluiden sijaan kannattaa aikuisena keskittyä toivotun käytöksen vahvistamiseen myönteisillä tavoilla, joita ylempänä kuvasin.

Viimeisenä niittinä rankaisemisen suosijoille haluaisin kertoa, että vaikka rankaiseminen ei auta lapsia oppimaan toivottua käytöstä, rankaiseminen on itse asiassa nimenomaan rankaisijalle huomattavan palkitsevaa.

Siksi on niin, että vaikka rankaiseminen tehoaa uskotulla tavalla lapsiin ja nuoriin vain harvoin, tämä harvalukuinenkin onnistuminen tuottaa huomattavan onnistumisen tunteen rankaisijalle ja lisää siksi todennäköisyyttä, että sama henkilö yrittää ratkaista kasvatuksellisia ongelmia rankaisemalla myöhemminkin. Tämä myös selittänee, miksi rangaistuskeskeinen kasvatustapa ei tunnu helposti jäävän kulttuuristamme pois.

Lopuksi

Lapsen kasvattaminen on verrattain helppoa, hauskaa, eteenpäinvievää ja palkitsevaa myönteisiä kasvatuskeinoja käyttäen. Kukapa ei ilahtuisi oman lapsen ilosta ja onnesta, kun hän tulee kehutuksi, kokee itsensä hyväksi tyypiksi ja omat tekemisensä onnistuneiksi. Myönteinen kasvatus myös edistää lapsen kyky oppia asioita ja edistää aivojen kehitystä. Ilon kokeminen yhdessä läheisten kanssa on perhesuhteissa äärimmäisen vahvistavaa. Käyttäytymisterapia antaa meille keinoja toimia kasvattajina tehokkaasti niin, että tällainen myönteinen kasvatustapa on mahdollinen.

Rankaiseminen tuo lasten elämään aivan vastakkaisen ulottuvuuden. Kukapa ei kokisi oloaan inhotuksi, lytätyksi, häväistyksi tai nöyryytetyksi rangaistusten seurauksena. Kuka ei kokisi vihaa, pettymystä, kauhua tai raivoa tultuaan haukutuksi, tahallaan väärinymmärretyksi, liiallisesti rajoitetuksi tai kohdattuaan muuta ankaraa tai rankaisevaa käytöstä vanhemman taholta? On selvää, että rankaisemalla voi saada aikaan aikuiselle hetkellisen vallantunteen ja lapselle hetkellisen ei-toivotun toiminnan keskeytymisen, mutta mitään hyviä, pitkäjänteisiä kasvatuksellisia polkuja sillä ei saada aikaan.

Kommenttini siihen julkisuudessa nousevaan debattiin, jossa lapsille vaaditaan kovempaa kuria, vartijoita ja rangaistuksia, onkin oikeastaan vastakysymys: haluammeko aikaansaada lapsia ja nuoria, jotka käyttäytyvät toivomallamme tavalla: prososiaalisesti, ystävällisesti, myötätuntoisesti ja mukavasti toisia kohtaan? Vai haluammeko saada aikaan vihaisia, vastentahtoisia ja epäluuloisia lapsia ja nuoria, jotka oppivat vastustamaan yhteisön sääntöjä ja tekemään miten tahtovat jäämättä kiinni?

Lukemista aiheesta vanhemmille ja kenelle tahansa: Karen Pryor: Don´t shoot the dog. The New Art of Teaching and Training.

Yksikin väkivaltaisesti kuollut lapsi on liikaa

Sinä iltana huomasin, että alppiruusu oli alkanut kukkia pihallani. Kesäkuu alkoi olla ihanimmillaan, luonto tuntui villiintyvän. Samana iltana kesäkuussa vuonna 2023 luin uutisista 4-vuotiaan lapsen menehtyneen häneen kohdistuneen väkivallan seurauksena. Pieni, viaton ihminen oli kuollut. Se kävi sydämeen todella kipeästi.

Valitettavasti tämä lapsi ei ole ainoa, joka on menettänyt henkensä väkivallan johdosta viime vuosina. Tilastojen mukaan Suomessa on kuollut yhteensä 7 iältään 1-14 -vuotiasta lasta vuosien 2016-2020 välillä joko murhan, tapon tai pahoinpitelyn seurauksena. Tämä on vain 2 prosenttia kyseisenä ajanjaksona kuolleista lapsista. Silti se on liikaa. Jokainen väkivaltaan kuollut lapsi on liikaa.

Lapsiin kohdistuva väkivalta ei ole loppunut

Aika ajoin julkisessa keskustelussa voi kuulla mielipiteitä, joiden mukaan ”lapset eivät enää Suomessa kohtaa traumakokemuksia”. On jopa ehdoteltu että lasten ja nuorten psyykkisten oireiden lisääntyminen johtuisi siitä, että he eivät enää kohtaa mitään pelottavaa tai vaikeaa. Mielestäni tämä käsitys kertoo lähinnä kuplasta, jossa mielipiteen esittäjä elää.

Yhä tänä päivänä lapsiin tiedetään kohdistuvan muun muassa väkivaltaista kohtelua. Tutkimusten mukaan tekijä on yleensä lapsen läheinen. Erilaisten kyselyiden perusteella noin kolmasosa, tai jopa enemmän, vanhemmista on joskus käyttänyt kuritusväkivaltaa lasta kohtaan. Tämä on todella ankeaa huomioiden, että kuritusväkivallan kieltävä laki on ollut voimassa jo nelisenkymmentä vuotta. Henkisen väkivallan arvellaan olevan yleisintä lapseen kohdistuvaa väkivaltaa. Vähintään neljäsosa vuoden 2021 Kouluterveyskyselyn vastaajista kertoi kyselyssä kokeneensa henkistä väkivaltaa huoltajansa taholta viimeisen vuoden aikana.

Lapsiin kohdistuva väkivalta voi olla hyvin monenlaista, kuten väkivalta muutenkin. Henkinen väkivalta voi olla esimerkiksi haukkumista, lapsen tarpeiden laiminlyömistä, häpäisemistä tai rankaisemista. Fyysinen väkivalta on esimerkiksi lyömistä, palovammojen aiheuttamista tai ravistelua. Lapsiin kohdistuu valitettavasti myös seksuaalista väkivaltaa eri muodoissaan. Kaikenlainen väkivalta vaurioittaa kehittyviä aivoja rakenteellisella tasolla sen lisäksi, että johtaa usein monimuotoiseen oireiluun.

On naiivia ajatella, että kaikki lapset saisivat tällä hetkellä kasvaa turvassa. Jokainen, joka työskentelee lasten ja nuorten kanssa, joutuu kohtaamaan myös väkivallan uhriksi joutuneita lapsia. Osa ammattilaisista joutuu lisäksi tilanteeseen, jossa herää ensi kertaa epäily, että lapseen tai nuoreen on kohdistunut väkivaltaa. Näiden tilanteiden varalta on lain säätämät velvollisuudet ja selkeät sovitut toimintatavat, miten pitää edetä. Ne ovat kuitenkin aina erittäin raskaita tilanteita myös työntekijöille.

On toisaalta ymmärrettävää, että moni aikuinen haluaa sulkea asialta silmänsä. On liian vaikea ajatella sitä. Silmien sulkeminen ei kuitenkaan auta ketään. Se ei auta uhreja, ja se ei auta niitä, joilla on riski toimia väkivaltaisesti.

Väkivallalla ei voi kasvattaa

Vaikka menisi hermo. Vaikka olisi huono päivä. Vaikka olisi nälkä, jano tai väsy. Vaikka lapsi haastaisi ja toimisi uppiniskaisesti. Vaikka aikuisen niskassa olisi tsiljoonan euron velat. Vaikka aikuinen olisi päihteiden vaikutuksen alaisena. Vaikka aikuinen olisi lopen uupunut. Silti väkivalta on aina väärin, ja erityisen väärin se on lapsia ja nuoria kohtaan.

Väkivallalla ei voi kasvattaa. Se ei opeta mitään. Se tuottaa ainoastaan kärsimystä, surua, pelkoa, pettymystä ja vihaa. Lapsi, joka joutuu oppimaan, että aikuiset tekevät pahaa ja satuttavat, voi menettää luottamuksensa kaikkeen ja kaikkiin. Hän ei ehkä välitä itsestään tai pitää itseään huonona lapsena. Hän ei jaksa uskoa tulevaisuuteen. Osa uhreista alkaa itse toimia väkivaltaisesti. Esimerkiksi käytöshäiriöpotilaat ovat todennäköisemmin kohdanneet tai todistaneet väkivaltaa jossain muodossa kuin muut lapset.

Väkivaltaisesta kohtelusta voi selvitä

Suuri osa ihmisistä oireilee psyykkisesti traumaattisen kokemuksen, kuten väkivallan kohteeksi joutumisen jälkeen. Yksittäisen traumakokemuksen psyykkiset jälkioireet kestävät usein joitakin viikkoja tai kuukausia. Traumanjälkeinen oirekuva voi lievittyä jopa ilman hoitoa. Toki toipumiseen vaikuttaa moni seikka, eikä vähiten elämän olosuhteet. Jos voi elää turvassa, se tiedetään tärkeäksi asiaksi oireiden lievittymisen kannalta. Samoin läheisiltä saadun tuen merkitys on suuri.

Osalla traumakokemuksen tai -kokemusten psyykkiset jälkioireet jäävät pitempiaikaisiksi. Tällöin oireita kannattaa hoitaa aktiivisesti. Suomessa Barnahus-hanke ja THL ovat tehneet ansiokasta työtä lapsiin kohdistuvan väkivaltaepäilyn selvitysprosessien kehittämisen sekä tehokkaiden hoitointerventioiden implementoimisen eteen. Näiden ponnisteluiden ansiosta Suomessa on nykyisin tarjolla lapsille ja nuorille tutkimusnäyttöön perustuvaa posttraumaattisen psyykkisen oireilun hoitoa monin paikoin. Myös lapsen tai nuoren lähimmät aikuiset tarvitsevat yleensä tukea, jota tarjotaan muun muassa perheneuvoloissa ja lasten mielenterveyspalveluissa.

Sinun, jota asia koskee henkilökohtaisella tasolla, on tärkeä tietää, että lapsuudenaikaisista väkivaltakokemuksista voi selvitä ja selvitäänkin. Traumaattinen kokemus ei ole sinun syytäsi.

Lopuksi

Väkivalta jättää aina jäljen. Väkivalta ei ole perusteltavissa eikä sitä koskaan saa vähätellä. Se on merkittävä, vaikea kokemus uhriksi joutuneelle. Se on merkittävä, vaikea kokemus myös yhteisölle. Moni ulkopuolinenkin miettii, olisiko voinut estää tapahtuneen, tai olisiko jostain pitänyt tietää, että lapselle tapahtuu pahaa. Moni kokee syyllisyyttä, vihaa tai surua.

Aina jos lapsi kuolee väkivallan seurauksena – tai joutuu ylipäänsä sen kohteeksi – meidän pitää yhteiskunnassa yrittää selvittää yksityiskohtaisesti, mitkä asiat ja kehityskulut ovat tapahtuneeseen johtaneet. Meidän on pyrittävä muuttamaan asenteita, olosuhteita ja toimintatapoja niin perheiden kuin yhteiskunnallisellakin tasolla niin, että väkivaltaa ei pääse enää tapahtumaan. Esimerkiksi psykososiaalisen stressin tiedetään olevan yhteydessä kielteisiin lapsuudenaikaisiin tapahtumiin. Näin huono-osaisuuden vähentäminen on tässäkin asiassa keskiössä.

Meidän on keskityttävä ennaltaehkäiseviin toimiin, kuten tiedon lisäämiseen ja matalan kynnyksen psykososiaaliseen tukeen ja konkreettiseen kotiapuun ja perhetyöhön perheille. Meidän on pidettävä yllä yhteiskunnallisia rakenteita, jotka vastaavat välittömästi ja väkevästi silloin, jos lapsi on vaarassa. Meidän on käsitettävä, että pahuuttakin esiintyy, vaikka suurin osa ihmisistä haluaa toimia eettisesti oikein. Ammattilaisten on saatava riittävä koulutus ja varmuus lapsiin kohdistuvien väkivaltatilanteiden kohtaamiseen. On myös tarjottava lapsille turvakasvatusta.

Mutta ennen kaikkea, me emme saa ummistaa silmiämme siltä, että jossain joku lapsi saattaa kärsiä väkivallasta. Se on äärimmäisen surullinen asia, mutta sitä ei saa unohtaa, jotta osaamme huomata, epäillä ja toimia. Jokainen voi kantaa asiaa jollain tavalla mielessään. En voi välttää ajattelemasta, että itse tulen jatkossa miettimään väkivallalle menetettyjä lapsia aina, kun alppiruusuni kukkii.

Lähteitä

https://barnahus.fi/

https://thl.fi/fi/web/vakivalta/eri-ryhmat-ja-vakivalta/lapsiin-kohdistuva-vakivalta

https://www.stat.fi/tietotrendit/artikkelit/2022/lasten-kuolleisuus-jatkaa-alenemistaan-mutta-nuorten-kuolleisuudessa-on-huolestuttavia-piirteita/

https://www.lskl.fi/julkaisut/kovemmin-kasin-suomalaisten-kasvatusasenteet-ja-kuritusvakivallan-kaytto-2021/

https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/161899

Uskalla nähdä : lapsiin kohdistuvan henkisen väkivallan tunnistamisen ja puuttumisen haasteet ammattilaisten silmin https://www.julkari.fi/handle/10024/144382?show=full

Parental stress and physical violence against children during the second year of the COVID-19 pandemic: results of a population-based survey in Germany. https://capmh.biomedcentral.com/articles/10.1186/s13034-023-00571-5

Neuropsykiatria ei ole mystiikkaa

Viime aikoina julkisuudessa on käyty melko aktiivista keskustelua neuropsykiatriasta, diagnostiikasta, lääkehoidon merkityksestä esimerkiksi ADHD:n yhteydessä ja ehkä laajemminkin siitä, miksi ja miten neuropsykiatriset piirteet kannattaa huomioida.

Mielestäni julkinen keskustelu on ollut toisaalta kiinnostavaa seurattavaa, mutta toisaalta se on näyttänyt helposti muuttuvan mustavalkoiseksi ja turhan nopeasti johtopäätöksiä vetäväksi. Siksi siihen on ammattilaisena vaikea lähteä mukaan. On tuntunut siltä, että asiassa on liian monta puolta ahdettavaksi yhteen tviittiin tai keskusteluketjuun, ja helposti voi tulla väärinymmärretyksi. Silti otan riskin ja tuotan tässä ainakin pienen oman panokseni keskusteluun. Tarkoitus on avata, mitä neurodiversiteetti on, sekä tuoda esiin muutamia keinoja, joista on hyötyä, jos lapsella on neurokehityksellisen häiriön piirteitä.

Aivojen toiminnan yksilöllisyydestä

Jokaisella ihmisellä on yksilölliset aivot ja siltä pohjalta yksilöllinen kokemusten, mielikuvien, ajatusten ja tunteiden maailma. Ihmisen selviytymisen kannalta on ollut edullista, että yksilöiden aivojen rakenteissa, solutasolla ja toiminnoissa on aika paljonkin variaatiota. Näin syntyy neurodiversiteettiä eli hermoston toiminnan muuntelua, joka voi lisätä ihmisyhteisön mahdollisuuksia esimerkiksi ratkaista ongelmia tai vaikkapa keksiä jotain uutta. Neurodiversiteetin käsite tarkoittaa, että ei ole olemassa “oikeanlaisia” ja “vääränlaisia” aivoja, vaan ainoastaan yksilöllisiä aivoja. Tietynlaisista aivojen toiminnoista  on hyötyä tietyissä tilanteissa ja joistain muista toisissa. Neuropsykiatria alana pyrkii ymmärtämään ihmismieltä siltä pohjalta, että aivojen epätyypillinen toiminta itsessään voi joskus tuottaa yksilölle haasteita, jotka näkyvät esimerkiksi sosiaalisina taitopuutteina, impulsiivisuutena, tai vaikkapa kohtuuttoman mustavalkoisena ajatteluna.

Jaottelu neuropsykiatriaan ja muuhun lastenpsykiatriaan on jossain määrin keinotekoinen. Jos totta puhutaan, niin oikeastaan kaikki psykiatriset häiriöt – ei siis vain klassisesti neuropsykiatrisina pidetyt häiriöt kuten ADHD, autismi, tic-häiriöt tai kehitysviiveeseen liittyvä oireilu – ovat oikeastaan neuropsykiatriaa. Mitä tarkoitan? On havaittu esimerkiksi, että masentuneilla ihmisillä on aivotoiminnan muutoksia verrattuna verrokkihenkilöihin. Samoin on olemassa tutkimustietoa siitä, että esimerkiksi varhaisiin traumakokemuksiin liittyy aivojen rakenteellista ja toiminnallista poikkeavuutta verrattuna yksilöihin, joilla traumatisoitumista ei ole tapahtunut. Tarve neuropsykiatriselle erityisnäkökulmalle on liittynyt osin siihen, että psykiatriassa kesti valitettavan pitkään, ennen kuin aivotoiminnan vaikutusta ihmisen elämänkaareen sekä psyykkisiin oireisiin alettiin ymmärtää.

Milloin tarvitaan neuropsykiatriaa?

Jos kerran kaikkien meidän aivojen toiminta on osa neurodiversiteettiä, miksi tarvitaan neuropsykiatriaa? Lastenpsykiatrien intressissä ei ole “tuomita” kaikkea neuroepätyypillisyyttä tai erityisyyttä häiriöiksi. Päinvastoin, yksilöllisyys on hieno asia ihmiskunnassa. Diagnostiikan tarve liittyy oikeastaan vain niihin tilanteisiin, joissa lapsen sosiaalinen tai muu toimintakyky kärsii neuroepätyypillisten piirteiden takia. Lastenpsykiatrista tai neuropsykiatrista arviota saatetaan tarvita, jos lapsi ei ongelmiensa pääse kukoistamaan, vaan esimerkiksi jää paitsi aktiviteeteista tai arjen osa-alueista, jotka kuuluisivat hänen ikäiselleen. Diagnostiikkaa tarvitaan myös silloin, jos pohditaan neuroepätyypillisten piirteiden merkitystä lapsen jonkin mielenterveyden oireen tai ongelman, kuten koulunkäyntivaikeuden taustalla. Toisaalta kaikki erityispiirteisyys ei aina vaadi diagnostiikkaa, jos piirteisyydestä ei ole lapselle merkittävää haittaa. Mitään sen kummempaa mystiikkaa neuropsykiatriaan tai muuhunkaan psykiatriaan ei liity.

Tavoite neuropsykiatrisessa työssä on periaatteessa aivan sama kuin muussakin lastenpsykiatriassa: edistää lapsen kokonaisvaltaista kehitystä, mahdollistaa lapsen hyvinvointi ja poistaa tai vähentää kehitykseen negatiivisesti vaikuttavia elementtejä. Onkin hyvä ottaa huomioon, että myös neuropsykiatrisen työn piirissä ajatellaan niin, että lapsen oireisiin ja toimintakykyyn vaikuttaa koko elinympäristö – perhe, koulu, harrastukset, kaveripiiri ja näin poispäin. Toisin sanoen mm. lapsen sosioemotionaalinen, materiaalinen, rakenteellinen, sosioekonominen ja muu ympäristö vaikuttavat kaikki neuroepätyypillisenkin lapsen elämänlaatuun ja mahdollisten psyykkisten oireiden (esim. ahdistuneisuus, masennus, käytösoireet) kehittymiseen. Siksi työskentely neuroepätyypillisen lapsen lähiaikuisten toimintatapojen ja kasvatuskeinojen parissa on vähintään yhtä tärkeää kuin neurotyypillisten lasten kohdalla.

Tukikeinoja, kun lapsella on neurokehityksellisen häiriön piirteitä

Joskus olen lukenut mielipiteitä, joiden perusteella asiaan perehtymätön saattaisi tulkita niin, että neuropsykiatrisesti piirteinen lapsi tarvitsisi jotain aivan erityisiä taikakonsteja voidakseen elää hyvää elämää. Myös psykoterapian kentällä osa ammattilaisista näyttää toisinaan kokevan neuroepätyypillisten potilaiden kanssa työskentelyn haasteellisena. Omasta näkökulmastani asia on sillä tavalla, että neuroepätyypilliset lapset tarvitsevat ihan samoja arjen apukeinoja kuin muutkin, mutta ekstrana ehkäpä vielä muutaman konstin lisää. Seuraavassa muutamia näkökulmia aiheeseen. 

  1. Ns. neuropsykiatriset tukikeinot ovat sen luonteisia, että ne pitäisi olla käytössä kaikissa luokissa ja päiväkotiryhmissä täysin riippumatta siitä, onko ryhmässä neuroepätyypillisiä lapsia vai eikö ole. Esimerkiksi toimintahetkien strukturointi, aikuisen johdonmukaisuus ja myönteisyys, toiminnanohjauskuvien käyttö, yksilöllinen ja pilkottu ohje lapselle, visuaalinen ajastin, riittävä ennakointi, kuvallinen päiväohjelma, liiallisista ärsykkeistä karsittu ympäristö, riittävä aikuisen tuki ja riittävän pieni opetusryhmä ovat keinoja, jotka edesauttavat ihan kaikkien lasten pärjäämistä – eivät ainoastaan neuropsykiatrisen diagnoosin saaneiden lasten. Mietin joskus, miksi nämä keinot EIVÄT olisi käytössä joka ainoassa koulussa, luokassa ja päiväkodissa, kun niistä ei ole mitään haittaakaan kellekään. En keksi kerta kaikkiaan mitään syytä.
  2. Neuropsykiatrinen diagnoosi ei tarkoita, että lasta ei saisi opastaa ja kasvattaa. Lapsi, jolla on neuropsykiatrista erityisyyttä, tarvitsee pikemminkin aivan erityisen paljon aikuisen apua, jotta hän oppii toimimaan itselleen ja toisille soveltuvalla, myönteisellä tavalla erilaisissa arjen ympäristöissä. Hän tarvitsee ehkäpä vinkkejä, mitä voi sanoa missäkin tilanteessa sekä arjen syy-seuraussuhteiden jäsentämistä. Hän tarvitsee valvontaa, ohjausta sekä johdonmukaista, myönteistä kasvatusotetta. Toisaalta neuroepätyypillinen lapsi ei hyödy siitä, että vain hänen ympäristöään vaaditaan muuttumaan, koska maailma ei muutu hänen toiveidensa mukaiseksi jatkossakaan ja koska yleensä lapsella itselläänkin on taitopuutteita. Myöskään lapsen mahdollisten ongelmien maton alle lakaisu, välttely, mitätöiminen tai liika siloittelu eivät auta. On tärkeää, että aikuinen sitoutuu auttamaan konkreettisesti, jotta lapsi oppisi uusia taitoja ja tulemaan mahdollisimman monessa ympäristössä toimeen saavutetulla toimintakyvyllään. Taitojen oppiminen vie aikaa. Neuroepätyypillisen lapsen lähellä oleva aikuinen hyötyy myös itse vahvoista tunnesäätelytaidoista, koska em. taidot voivat toisinaan joutua koetukselle!
  3. Neuropsykiatriseen työhön kuuluu, että lapsille suunnitellaan ja lähdetään toteuttamaan omia kuntoutuksia. Niiden kautta lapselle voidaan tarjota monenlaisia hyödyllisiä taitoja (mm. sosiaalisten taitojen harjaannuttamista, tunnetaitoja, aistisäätelytaitoja tai vaikkapa itseilmaisun taitoja). Kuntoutukset ovat tavoitteellista toimintaa. Ne kannattaa suunnitella osaksi lapsen arkea – kuitenkin niin, että kuntoutusähky ei pääse yllättämään. Toisaalta ei pitäisi olla liian skeptinen sen suhteen, voiko neuroepätyypillinen lapsi hyötyä kuntoutuksesta. Esimerkiksi autistinen lapsi saattaa olla tunnetaitojen osalta viiveinen, mutta hän lähtee opettelemaan tarvitsemiaan taitoja sitten siltä pohjalta. Ei voi kehittyä mestariksi, jos ei aloita taidon harjoittelua perusteista käsin. Neuropsykiatrinen valmennus voi tuoda lapsen tai perheen elämään paljonkin lisäarvoa sopivaan kohtaan suunniteltuna. Lapsi ja/tai vanhempi ja valmentaja voivat etsiä ratkaisukeskeisesti uusia lähestymistapoja lapsen arkisiin pulmiin ja harjoitella yhdessä lapselle vaikeita asioita. Psykoterapian osalta ks kohta 6.
  4. Todellinen muutos lapsen elämänlaatuun tapahtuu arjessa. Vaikka lapsi saisi mitä kuntoutusta tai terapiaa, nämä ovat kuitenkin yhteensä vain muutama tunti viikossa. Muun ajan lapsi viettää luontaisissa ympäristöissään, kuten kotona ja koulussa. Näin ollen joskus tärkeimmät kuntouttajatkin löytyvät edellä mainituista ympäristöistä. Jos opettaja tervehtii pikkukoululaisiaan joka aamu silmiin katsoen ja vastausta odottaen, tämä on tehokkaampaa tervehtimisen harjoittelua kuin mikään ryhmä. Jos ja kun kotona selvitään tiukoista tilanteista miettimällä kiireisten arkiaamujen ratkaisut huolellisesti (esimerkiksi pukeutumisen tueksi vaatejonot) tai strukturoidaan läksyjen teko tiettyyn kohtaan iltapäivää, ja näistä muodostuu rutiineja, ko. toimet tuovat arjessa lapselle paljon myönteistä. Lapsi saa näistä tilanteista selviytymisen ja onnistumisen kokemuksia, jäsentymisen kokemuksia ja toisaalta myös myönteisiä vuorovaikutuskokemuksia läheisten kanssa. Lapsen kuntoutusta ei voikaan mielestäni koskaan ulkoistaa täysin pois kotoa tai koulusta, vaan sen tulee rakentua (ja se lähes aina rakennetaankin) tukemaan muuta arkea. Perheiden kannattaa tiedostaa, miten tärkeitä kuntoutuksellisia elementtejä liittyy tavallisiin tilanteisiin vaikkapa kotitöiden parissa, harrastuksissa, kavereiden kanssa tai esimerkiksi kyläilyiden yhteydessä. Myös koulu on tärkeä ja monipuolisesti kuntouttava ympäristö lapsille. Kodeissa ja koulussa tapahtuu sekä sopivan käytöksen mallintamista että luontaista sosiaalisten tilanteiden harjoittelua.
  5. Mahdollinen lääkehoito on aina vain pieni osa lapsen psykiatrista hoitoa ja tukea. Lääkehoidon tarpeen arvio kuuluu lääkärille yhdessä perheen kanssa. Yleensä joudutaan perusteellisesti punnitsemaan mahdollisia hyötyjä ja haittoja, kun päätöksiä lääkehoidosta tehdään. Lääkehoito ei koskaan voi korvata ympäristöön välttämättömiksi katsottuja muutoksia ja lääkkeettömiä tukikeinoja. Toisaalta sopiva lääkehoito voi huomattavasti edistää lapsen mahdollisuuksia hyötyä ympäristön muutoksista tai vaikka taidollisesta kuntoutuksesta.
  6. Neuroepätyypillisen lapsen psyykkisten oireiden hoito kannattaa rakentaa käyttäytymisterapeuttisen työskentelyn varaan, jos mahdollisuuksia tunteiden ja ajatusten sanalliseen työstämiseen näyttäisi olevan niukasti. Perusteluni: jokainen toki tarvitsee tunnetaitoja ja ajattelun taitoja (esimerkiksi ymmärrystä tunteiden nimistä, miltä ne tuntuvat, mitä ajatukset ovat, miten mielikuvat vaikuttavat tunteisiin ja näin poispäin). Niistä ainoastaan keskusteleminen ei välttämättä kuitenkaan ole tehokkain mahdollinen tapa auttaa neuroepätyypillisiä lapsia ja nuoria. Tämä johtuu siitä, että joidenkin neuroepätyypillisten yksilöiden on vaikea ellei mahdoton tavoittaa ajatuksiaan ja tunteitaan kokemuksellisella tasolla, vaikka heillä niistä tietoa olisikin. Tällöin keskustelu ei tavallaan voikaan viedä asioita eteenpäin. Myös sosioemotionaalisen kehityksen viiveisyys, joka on neuropsykiatrisesti erityisille lapsille tavallista, vaikuttaa mahdollisuuksiin hyötyä keskusteluterapiasta. Siksi usein käyttäytymisterapeuttisesta lähestymistavasta tulee keskeinen. Käyttäytymisterapiassa lähtökohtana on, että muuttamalla ihmisen suhdetta ulkoiseen maailmaan (ts. vaikuttamalla ihmisen toimintaan ja kokemuksiin), tulee muutosta myös sisäiseen maailmaan, kuten tunnekokemuksiin, mielikuviin ja uskomuksiin maailmasta ja itsestä. Kuulostaa yksinkertaiselta, ja niin se tavallaan onkin. Esimerkkejä käyttäytymisterapeuttisesta lähestymistavasta ovat muun muassa tavoite-palkkio-ohjelmat, käyttäytymiskokeet (joiden avulla lapsi voi kerätä uudenlaista tietoa ympäristöstä) sekä asteittainen altistaminen vaikeille asioille. Näille lähestymistavoille on yhteistä, että harjoittelemalla ja kokeilemalla lapsi harjaantuu harjoittelun kohteen suhteen, ja samalla hänellä vahvistuu käsitys muun muassa omasta selviytymiskyvystään.

Lopuksi

Tämä kirjoitus oli vain pintaraapaisu tärkeään aiheeseen eli siihen, että neuropsykiatria ei ole mystiikkaa eikä siitä sellaista pitäisi tehdä. Toivon, että kirjoituksesta välittyi tyytyväisyys siitä, että meillä on jokaisella omanlaiset, aivan yksilölliset aivot. On mielestäni suuri etuoikeus saada työskennellä ympäristössä, jossa saamme kiinnittää huomiota aivotoimintaan ja olla siitä kiinnostuneita. Lastenpsykiatrin eräs ammatillinen haaste on pyrkiä tavoittamaan, milloin neuroepätyypillisyyteen liittyy toimintakykyhaittaa, joka taas voi merkitä diagnostisen arvion tarvetta. Aika usein voidaan todeta, että lapsella on tiettyä neurokehityksellisen häiriön piirteistöä, mutta sille ei tarvitse tehdä mitään. Lasta auttavat tukikeinot voidaan valita neuropsykiatristen tukikeinojen viitekehyksestä aina (diagnostiikan tarpeesta riippumatta!), jos lapsi niistä hyötyy. Itse toivoisin, että kyseiset keinot olisivat osa ihan kaikkien lasten arkipäivää.

Lisää luettavaa aiheesta

Autisminkirjon Käypä hoito -suositus 2023: https://www.kaypahoito.fi/hoi50131

Mielenterveystalon omahoito-ohjelma nepsypiirteisille lapsille (2023): https://www.mielenterveystalo.fi/fi/omahoito/nepsypiirteisten-lasten-omahoito-ohjelma 

Parikka J, Halonen-Malliarakis N, Puustjärvi A. Vaikeudesta voimaksi. Neuropsykiatriset häiriöt ja niiden huomioiminen koulussa. Finnlectura 2017

ADHD-käsikirja (toim Berggren ja Hämäläinen). PS-kustannus 2018

Esteille hyvästit! Opas autismikirjon sekä adhd- ja Tourette-oireisten lasten kasvattajille (toim Oksanen ja Soilasvaara). Autismisäätiö 2019

Nepsy-opas. Tukea neuropsykiatrisiin haasteisiin. Toimittanut Tuula Savikuja ja Anita Puustjärvi. Ps-kustannus 2022.

Tarmokkaasti Nepsystä -käsikirja: https://peda.net/jyvaskyla/poske/erityisopetus/nepsy-hanke-tarmo/tarmokkaasti-nepsysta-kasikirja

Lämmin kiitos tämän blogikirjoituksen kommentoinnista lastenpsykiatrikollegoille Anita Puustjärvelle sekä Mirkka Janka-Junttilalle!

Kun vastaan tulee tienristeyksiä

Viime aikoina olen kirjoittanut tyttöjen mielen hyvinvointiin ja psyykkisiin oireisiin liittyvää kirjaa (ilmestyy näillä näkymin syksyllä!), joten tämä blogi on elellyt hiljaiseloa. Nyt kuitenkin löytyi rakonen sekä halu kirjoittaa asiasta, jota olen miettinyt jo jonkin aikaa. Tämä kirjoitus liittyy viitteellisesti dialektiseen käyttäytymisterapiaan, joka on tällä hetkellä suurin ammatillinen kiinnostuksenkohteeni. Toivottavasti tämä teksti saa sinut pohtimaan mahdollisuuksia, joita liittyy hyväksymisen taitoon erityisesti muutostilanteissa eli psyykkisissä tienristeyksissä.

Joskus sinä valitset tienristeykset, mutta usein ne valitsevat sinut

Useimmat tuntemani ihmiset suunnittelevat elämää eteenpäin. Se on varmaankin monelle laadukkaan elämän osa: halu miettiä tulevaisuutta yhdistyy erityisesti elämän pieniin nautintoihin ja iloihin, lomareissuihin tai muuhun mukavaan. Osa kaavailee eteenpäin vain pikkuisen, viikkoja ja kuukausia, mutta osa vuosiakin. Jotkut tekevät jopa ns. viisivuotissuunnitelman, jossa asettavat itselleen erilaisia tavoitteita opintojen, ammatin tai vaikkapa talonrakennuksen suhteen. Vanhemmilla liittyy yleensä varsinkin lasten kasvun seuraamiseen paljon mielikuvia lasten tulevaisuudesta, lasten itsenäistymisestä, yhteisistä puuhista lapsen kanssa ja niin edelleen. Suunnitelmallisuus tuo turvaa ja motivoi tekemään asioita omien tavoitteiden eteen.

Joskus kuitenkin elämä yllättää äkillisesti. Ajoit mielestäsi aivan vakaasti ja leveästi elämän moottoritietä, mutta yhtäkkiä edessä onkin tienristeys. Joudut pysähtymään ja harkitsemaan. Mihin suuntaan mennä, mikä tienhaara valita? Mistään ei voi tietää, mikä on oikea ratkaisu. Jotain pitäisi pystyä lopulta valitsemaan, vaikka edessä on nyt vain tuntematonta tietä. Kun valintoja tekee, samalla osa aiemmista elämään liittyvistä haaveista ja suunnitelmista menee romukoppaan.

Psyykkisillä tienristeyksillä on kummallinen tapa kasautua tiettyihin aikoihin. Rysähdykset eivät tapahdu siististi yksi kerrallaan siten, että edeltävä sotku ehditään siivota, vaan tyypillisesti niitä käy muutaman tapahtuman sarjoissa tai suorastaan vyörynä. Aikuisilla puhutaan ikäkausikriiseistä, joissa näin usein tapahtuu. Erään ystäväni humoristisin sanoin: “viisikymppisenä vaihtuu jokin neljästä A:sta: auto, asunto, akka tai ammatti.” Kriisit eivät tule ilman syytä; ikäkausikriisejä tarvitaan aikuisen psyykkiseen kasvuun. Ne pakottavat arvioimaan jo elettyä elämää tulevine suuntineen hyvinkin kokonaisvaltaisesti. Ikäkausikriisien tuloksena on yleensä parempilaatuinen elämä, mutta kehitys ei tapahdu ilmaiseksi.

Joskus tienristeys tulee eteen ikäkaudesta riippumatta. Yhtäkkiä vain tapahtuu jotain odottamatonta; myönteistä tai kielteistä. Omassa työssäni näen paljon kohtuuttomia tapahtumia, tiettyä elämän epäreiluutta. Menee työt alta, tulee sairastumisia, kuolemantapauksia tai äkillinen parisuhdekriisi. Tienristeykset voivat olla myös luonteeltaan positiivisia. Miten toimia ja edetä, kun elämään tulee yhtäkkiä uusia ihmeellisiä mahdollisuuksia, unelmien työpaikka, uusi tärkeä ihminen, uusi kiinnostuksenkohde tai vaikkapa yllättävästi rahaa? Sellaistakin tapahtuu. Harvempi tulee ajatelleeksi, että esimerkiksi lottovoitto voi olla psyykkisen kriisin laukaisija. Samanaikaisesti on tärkeä ymmärtää, että kehitystä ei aikuisenkaan psyykessä tapahdu, jos ei joskus vähintään käväise epämukavuusalueella.

Tienristeys kutsuu ensisijaisesti hyväksymään, ei tekemään

Käyttäytymisterapiasta kiinnostuneena psykoterapeuttina käytän pääosan työajastani suunnitellen potilaideni hyväksi erilaisia heitä hyödyttäviä käyttäytymisen muutosinterventioita. Olen vakuuttunut siitä, että myönteinen, ns. korjaava kokemus eli asioiden tekeminen on paras opettaja moneen asiaan – myös toimintakykyä heikentäviin mielenterveyden oireisiin. Mutta tämä peukalosääntö ei päde ihan kaikissa asioissa.

Esimerkiksi psyykkisen tienristeyksen kohdalla ei ole aina olennaista toimia ja edetä mahdollisimman nopeasti. Voi toki olla, että tekisi mieli valita heti jokin tienhaara, lähteä vain kulkemaan ja unohtaa koko mennyt taival ja rämpiminen. Lähteä reteästi kohti uutta, jaloa tulevaisuutta. Pyrkiä ratkaisemaan ongelmat ja vaikeudet nopeasti ja tehokkaasti pois päiväjärjestyksestä. Tai vaihtoehtoisesti ahkeroimalla yrittää painaa mielestään vaikeat tunteet, joita psyykkiseen tienristeykseen väistämättä aina liittyy. Mutta minun mielestäni tienristeys ei itse asiassa primääristi kutsu tekemään nopeita ja hätiköityjä ratkaisuja. Päinvastoin, se kutsuu hyväksymään epävarmuuden ja itse tienristeyksen olemassaolon.

Keinulauta hyväksymisen ja muutoksen välillä

Dialektinen käyttäytymisterapia (DKT) kehitettiin alun perin itsemurhariskissä olevien, epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivien yksilöiden hoitomuodoksi. DKT:n perustana on muutama prinsiippi, joista ensimmäinen liittyy elämän jatkuvaan muutokseen. Prinsiipin mukaan mikään ei pysy samana ikuisesti – pysyvää on vain muutos. Muutos tapahtuu teesin ja antiteesin välisen jännitteen ja siitä muodostuvan synteesin kautta. Synteesikään ei ole pysyvä, vaan kaikki aaltoilee, muuttuu, muuntautuu ja vaihtelee.

Toinen keskeinen asia DKT:ssa on sen ymmärtäminen, että ei ole absoluuttisia totuuksia. Kaksi äkkiseltään vastakkaiselta vaikuttavaa asiaa voi olla samanaikaisesti totta. Voi olla totta, että olet tyytyväinen nykytilanteeseen. Voi olla samanaikaisesti totta, että osa sinusta toivookin muutosta. Tai voi olla totta, että olet taitava harrastuksessasi. Samanaikaisesti voi olla totta, että sinun tarvitsee oppia uusia taitoja pärjätäksesi vielä paremmin. Näiden vastakkaisuuksien ymmärtäminen tekee elämästä vähemmän mustavalkoista, jäykkää tai vaikeaa.

Dialektisen käyttäytymisterapian tärkein piirre on kuitenkin muutoksen ja validoinnin/hyväksynnän herkkä tasapaino. Varsinkin psykiatrisessa hoidossa on tärkeää, että potilas tai asiakas kokee itsensä, toimintansa ja olemuksensa hyväksytyksi kokonaisvaltaisesti. Samanaikaisesti on tärkeä tukea aktiivisesti muutosta asioissa, jotka liittyvät yksilön elämänlaatuun ja psykiatristen oireiden lievittämiseen. Käytännössä se tarkoittaa, että terapeutti hyväksyy ihmisen sellaisena kuin hän on, mutta silti kannustaa häntä tekemään tarpeellisia muutoksia käytökseensä tai vaikka vanhemmuuteensa. Muutosten tekemiseen tarvitaan toisinaan paljon työtä, yrityksiä ja erehdyksiä sekä kova motivaatio.

Validoiminen ja hyväksyntä eivät tarkoita, että ihmisen tarvitsisi pitää kaikkia elämäntilanteitaan myönteisinä tai toivottavina. Pikemminkin validointi/hyväksyntä antaa luvan sille, että tilanne on nyt tämä. Itse käytän mielelläni lausetta “nyt on näin“. DKT pyrkii silti lisäksi aina myös löytämään olennaiset muutoksen mahdollisuudet, joilla voi vaikuttaa tilanteeseen. Voinko omalla toiminnallani, tehokkaalla kommunikaatiolla tai esimerkiksi jämäkkänä pysymällä muuttaa asioita omalta kannaltani paremmiksi? Mielestäni tällä tavalla DKT palauttaa ihmisen takaisin elämänsä kuskin paikalle. Jokainen hetki on mahdollisuus valita oma käytös ja toiminta uudelleen.

Hyväksyminen osana elämäntaitoja

DKT:n perusajatuksena on, että kyetäkseen toimimaan itsen kannalta mahdollisimman edullisesti, vähentääkseen kärsimystään ja toimiakseen ihmissuhteissaan tehokkaasti, tarvitaan taitoja, joita on mahdollista opetella. Hyväksyminen on yksi DKT:n tärkeimmistä taidoista. Hyväksymisen taito on keskeinen silloin, kun eteen tulee asioita, joille ei voi tehdä mitään, joita ei voi tai kannata ratkaista heti, tai kun tulevaisuus vaikuttaa harmaalta, epävarmalta tai toivottomalta. Eli esimerkiksi psyykkisissä tienristeyksissä.

Hyväksyminen tapahtuu ennen kaikkea keskittymällä tähän hetkeen. Tapoja on monia – jotkut puhuvat tässä yhteydessä mindfulness-keinoista, jotkut meditaatiosta, jotkut ihan vain läsnäolemisesta. Hyväksymisen taidon tarkoitus on vähentää kärsimystä ensinnäkin sen kautta, että ongelmia tai muutoksia vastaan taistelemisen lopettaminen vähentää psyykkistä kipua ja kuormaa. Toisaalta hyväksyminen vahvistaa mielestäni yhteyttä itseen ja ydinminään. “Tunnen epätietoisuutta, hämmennystä, koen epävarmuutta – olen silti minä itse, minulla on edelleen minut.” Ja hetki, joka tuntuu vaikealta, on vain hetki.

Hyväksymiseen liittyy myös vahvasti filosofinen aspekti: elämän näkeminen, kokeminen ja siihen suostuminen juuri sellaisena kuin se on. DKT:n kehittänyt Marsha Linehan on kirjoittanut: “Acceptance is knowledge of what is.” Vaikealtakaan tuntuva tilanne ei aina vaadi reagoimista heti. Vaikea tilanne on tärkeä informaationlähde samalla tavalla, kuten tunteet ovat tärkeä tiedonlähde. Tieto auttaa tekemään viisaita päätöksiä ja valitsemaan itselle hyvän polun.

Miten suhtautua psyykkisiin tienristeyksiin?

Jos hyödynnämme DKT:ta, voi ajatella niin, että psyykkiset tienristeykset ovat paitsi väistämättömiä tapahtumia, myös osa ihmistä kehittävää ja rikastuttavaa elämän dynamiikkaa. DKT:sta voi ammentaa keinoja suhtautua muutostilanteisiin. Tienristeyksissä ei, kuten sanottua, ole välttämättä järkevää reagoida ja toimia heti aktiivisesti. Sen sijaan kokeilisin niissä edellä mainittua hyväksymisen taitoa. Keskittymällä hyväksymään tämä hetki voi noutaa ulottuvuutta ja viisautta omasta itsestään tienristeyksen harkintavaihetta varten.

Mitä olet mieltä seuraavista DKT:n mukaisista konsteista ja keinoista? Voisitko kokeilla näitä seuraavassa kohdallesi osuvassa elämän tienristeyksessä?

  • Hengitys: asetu mukavasti istumaan tai makuulla. Vie käsi navan päälle. Hengitä sisään ja ulos. Keskity havainnoimaan hengitystäsi. Älä yritä muuttaa mitään. Älä syvennä tai kevennä hengitystä; ainoastaan huomaa se. Missä tunnet hengityksen fyysisen tapahtuman voimakkaimmin? Vie tarkkaavuutesi tähän kohtaan ja pidä se siinä. Viivy hengityksen aaltoilussa niin pitkään kuin haluat.
  • Hengitys: Asetu mukavaan asentoon. Kun hengität sisään – laske mielessäsi yksi. Kun hengität ulos – kaksi. Jatka näin, kunnes pääset kymmeneen. Aloita sitten alusta. Jatka muutamia minuutteja. Harjoituksen tarkoitus on keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Jos ajatuksesi vaeltavat, palauta ne lempeästi takaisin hengityksen laskemiseen.
  • Kävely: Lähde luontoon kävelemään. Kokeile, pystytkö tyhjentämään mielesi ajatuksista ja mielikuvista. Älä pyri ainoastaan kävelemään, vaan olemaan yhtä kuin kävely. Jos ajatuksesi vaeltavat jonnekin, tyhjennä mieli lempeästi uudelleen. Miltä sinusta tuntuu kävelyn jälkeen?
  • Lämpölamppu: Ota mukava asento ja sulje silmäsi. Kuvittele mielessäsi suuri lämpölamppu, joka on pääsi yläpuolella. Huomaa, kuinka miellyttävä lämmön tunne säteilee lampusta kohti päälakeasi, niskaasi, hartioihisi ja olkavarsiisi. Lämpö leviää pikku hiljaa rintakehälle, mahalle, reisiin ja lopulta sääriin, jalkapohjiin ja varpaisiin saakka. Keskity lämmön tunteeseen – se tuntuu kuin miellyttävältä lämpimältä halaukselta. Viivy tunteessa niin pitkään kuin haluat.

Kirjallisuutta : Marsha Linehan: Building a Life Worth of Living, Sadeniemi et al: Viisas mieli, Katja Myllyviita: Tunne tunteesi

Tunteista puhuminen on todellista hard corea

Yksi psykiatrisen työn erityisiä piirteitä on, että pääsemme toisinaan asiakkaiden, heidän omaistensa tai yhteistyökumppaneiden kanssa keskustelemaan siitä, kannattaako tunteista puhua. Yllättävän monet ovat sitä mieltä, että ei kannata. Tavallisia argumentteja tunteista puhumista vastaan ovat muun muassa seuraavat tokaisut: “en usko psykiatrian tehoavan mihinkään”, “en näe pointtia puhua tunteistani” sekä “tunteista puhuminen on turhaa asioiden möyhimistä ja rypemistä.” Tästä näkökulmasta tunteet ovat kiusallisia ja tarpeettomia muukalaisia, joiden ei pidä liikaa antaa sotkeutua elämään ja arkeen.

Näihin kannanottoihin liittyen käydään työni tiimoilta säännöllisesti keskustelua. Ei ole yksiä ainoita oikeita vaihtoehtoja tässäkään. Arvostan toki monenlaisia kantoja ja mielipiteitä, enkä lääkärinä missään nimessä koe, että minulla olisi oikeutta saatikka tarvetta puuttua ihmisten elämäntapaan, mikäli se ei ole suoraan tekemisissä esimerkiksi potilaan terveyden ja hyvinvoinnin kanssa. Itse koen tunteista puhumisen kuitenkin sekä hyödylliseksi että tarpeelliseksi. En toki usko, että kukaan, joka ei halua tunteista puhua, kääntäisi päänsä vain siksi, että perustelen asian. On silti vankat perusteet, minkä vuoksi a) mietin usein, miltä minusta tuntuu ja puhun tunteista b) pidän tunteiden ymmärtämistä tärkeänä c) suosittelen tunteiden makustelua ja niistä puhumista sekä potilailleni ja heidän perheilleen ja ylipäänsä kaikille. Alla joitakin argumenttejan tähän liittyen.

  • Tunteet ovat vain -ja ne ovat erityisesti- tietoa. Tunteet eivät ole jotain epämääräistä, jota pitää muuten vain möyhiä tai möyssätä huvikseen, ilman tarkoitusta. Päinvastoin, tunteet muodostavat suuren osan kaikesta tiedosta, jota aivomme käsittelevät. Itse asiassa tunteet edustavat nopeinta tiedonkäsittelyreittiä, kun taas ajattelu on varsin hidas, joskin tarkempi tiedonkäsittelyreitti. Tunteet antavat olennaista tietoa sellaisista asioista, joiden suhteen päättely pitää tapahtua nopeasti. Nämä asiat liittyvät yleensä selviytymiseen – joko fyysiseen tai esimerkiksi sosiaaliseen selviytymiseen. Näin on loogista, että pelko kertoo tärkeää tietoa uhasta tai vaarasta. Viha kertoo omien rajojen rikkoutumisesta tai jostakin, joka on puolustamisen arvoista. Ilo kertoo asiasta, jota kohti kannattaa mennä. Tunteet ovat paljon enemmän kuin mielensisäisiä kokemuksia – ne ovat välttämätöntä tietoa ympäristöstä, jossa elämme, sekä asioista, jotka ovat meille tärkeitä.
  • Ilman tunteita ei voi tehdä hyviä päätöksiä. Aivotutkija Lauri Nummenmaa on ansiokkaassa kirjassaan Tunnekartasto kuvannut tunteita ilmiöinä sekä miten ne vaikuttavat ihmisen elämään. Hän kertoo kirjassaan tutkimuksista, joissa havaittiin, että henkilö, jonka aivoissa on tietyn alueen vaurio ja joka ei kykene siksi hyödyntämään tunteista saatavaa tietoa, ei myöskään kykene tekemään pieniäkään päätöksiä. Toisin kuin ns. järki-ihmiset ajattelevat, tunteita siis tarvitaan myös järjen käyttöön. Toki on tiedostettava, että tunteiden tarjoama tieto on yksinään liian epätarkkaa. Näin ollen ainoastaan tunteiden perusteella toteutuva päättelykään ei toimi riittävän hyvin. Tarvitaan molempia.
  • Tunteet liittyvät ihmisen elämään yhtä olennaisena kuin kehon tuntemukset. Itse asiassa jokaisella tunteella on keholliset vastineensa. Kun ahdistaa, se tuntuu usein rintakehän tai mahan alueella. Ilo kuplii kaulalla, viha puristaa käsiä yhteen ja kiristää poskia. On tärkeää hahmottaa, että tunteiden kokeminen on osa ihmisyyttä, ja jos kieltäytyy kokemasta tunteita mielenliikahduksina, ne tuntuvat kehossa joka tapauksessa. Tämä muuten selittää, miksi monet ihmiset voivat oireilla psyykkisesti vaikeita tilanteita ja stressiä kehon oireilun kautta, vaikka he eivät hahmota mielialan tai tunnetason vaikeuksia. Syömishäiriöt ovat yksi esimerkki ilmiöstä.
  • Tunteet vaikuttavat meihin joka tapauksessa, haluamme tai emme. Psykoterapeuttinen työote perustuu pitkälti siihen, että tullaan tietoisiksi oman mielen sisällöistä. Moni ihminen käyttää käsittämättömän määrän voimavarojaan tunteiden kieltämiseen, välttelyyn, poispainamiseen ja turruttamiseen. Tämä johtaa usein huonoihin tunteiden käsittely-yrityksiin, kuten tilanteiden välttelyyn, syömisen tai nukkumisen ongelmiin, masennukseen, voimakkaisiin tunnepurkauksiin, väkivaltaisuuteen, päihteiden käyttöön ja niin edespäin. Vaikka emme tiedostaisi tai käsittelisi tunteitamme, ne vaikuttavat meihin joka tapauksessa. Tunteet tulevat mukaan myös vanhemmuuteen olennaisella tavalla. Käsittelemättömät negatiiviset tunteet omaa lasta kohtaan, kuten viha, suru ja pettymys, vaikuttavat arkisissa tilanteissa lapsen kanssa olemiseen ja siten myös lapsen kokemukseen perhesuhteista ja lopulta myös lapsen itsetuntoon (koska itsetunnon pohja omaksutaan hoivasuhteessa). Missään vanhempienkaan tunteissa ei toki ole mitään väärää – ihminen tuntee juuri niin kuin sattuu tuntemaan ja toisaalta tunteita ei voi estää tulemastakaan – mutta välttääkseen poispainettujen tunteiden tahattomat haitalliset vaikutukset on tärkeää käydä niitä läpi jollain tavalla. Se on kypsää aikuisuutta ja vanhemmuutta. Jo pelkästään, että myöntää itselleen negatiiviset tunteensa, on suuri edistysaskel. Vielä hienompaa on, jos voi hyväksyä tunteensa ja päästää niistä irti. Sen sijaan se, mitä ei voi tiedostaa ja hyväksyä (esimerkiksi omat kielteiset tunteet) vaikuttaa taustalla paljon enemmän kuin tahdomme uskoa.

Tunteista puhuminen vaatii uskallusta ja osoittaa herkkyyttä

Väitän, että on paljon helpompaa olla ajattelematta tunteita ja olla puhumatta niistä kuin toimia toisin eli puhua ja käsitellä tunteitaan. Ihminen voi elää koko elämänsä ns. automaattiohjauksella. On mahdollista keskittyä joko arkeen “herää aamulla- syö -tee työtä -nuku” -kuviolla tai vaihtoehtoisesti suorittaa niin paljon, ettei mikään tunnu miltään. Mutta tällöin menettää aika paljon elämän suolaisesta sokerista. Jos mikään ei liikuta eikä tunnu, ei ole myöskään iloa, nautintoa, mielihyvää, onnea ja rakkautta. Ei ole siis mahdollista valita tunteista vain myönteiset, vaan menettäessään kielteisten tunteiden tuntemisen ja niiden elämisen menettää myös myönteiset tunteet.

Syitä, joiden vuoksi ihminen ei ole valmis puhumaan tunteista, on lukuisia. Joskus kyseessä on tukala elämäntilanne, jossa siihen ei vain riitä voimia. Osittain meidän jokaisen yksilöllinen neurobiologia selittää tällaista suhtautumista. Aikuisella voi olla esimerkiksi aleksityymisiä piirteitä, eli tunteiden kokeminen, tunnistaminen ja ilmaiseminen on joka tapauksessa niukkaa. Näin tunteista puhuminenkaan ei ole helppoa. Tai ihminen voi edustaa autisminkirjon piirteitä, jolloin yleensä tunteisiin liittyy voimakas epämukavuuden kokemus, koska ne tuntuvat vierailta ja vaikeilta. Mutta tärkein selittävä tekijä on, että moni on omassa lapsuudenperheessään kokenut joko tunteidensa täydellistä mitätöimistä tai halveksuntaa, tai muuten lähisuhteissa on joutunut kokemaan, että aidon itsen paljastaminen johtaa suuriin vaikeuksiin. Näin on ymmärrettävää, että tunteista puhuminen ei kiinnosta, koska on oppinut selviytymään ja pääsemään vähemmällä ilman sitä.

Myönnän, että tunteista puhuminen vaatii paljon uskallusta. Niistä ei voi mitenkään puhua olematta edes hiukan haavoittuva. Toisaalta jos ei koskaan ole haavoittuva, ei voi tavoitella myöskään aitoa läheisyyttä toisen ihmisen kanssa. Ymmärrän kyllä, jos joku tällaisen valinnan tekee, mutta hinta tuntuu minun näkökulmasta aika kovalta: jäädä psyykkisesti täysin yksin. Osa ihmisistä valitsee näin, enkä sitä halua tuomita muuten, mutta lastenpsykiatrina on sanottava, että vanhemmuudessa ko. valinta ei toimi kovin hyvin. Lapset tuovat muassaan niin paljon ristiriitaisia ja voimakkaita tunteita, että yhdenkin perheenjäsenen tunteiden blokkaamistaipumus tuppaa vaikuttamaan koko perheen elämään todella paljon. Toisaalta, jos vanhempi ei mallinna toimivaa tunteiden ymmärtämistä ja käsittelyä, miten voidaan odottaa, että jälkikasvu saavuttaisi yhtään paremmat tunnetaidot? Ja toisaalta, miksi kukaan vanhempi edes haluaisi, että omalla lapsella ei olisi käytettävissä kaikki mahdollinen tarvittava tieto elämästä selviytymiseen, eli myös tunteet.

Tunteiden tiedostaminen, niiden ymmärtäminen ja niistä puhuminen osoittaakin paitsi inhimillisyyttä, myös herkkyyttä, kypsyyttä ja halua sekä yritystä tulla ymmärretyksi. Tunteista ei tarvitse höpöttää joka hetki, mutta on mahtavaa, jos ne voivat olla “kaivettavissa esille” sekä iloa tuottavissa että vaikeissa tilanteissa, konflikteissa, surun äärellä ja muissa hetkissä, joissa ihminen haluaa ja tarvitsee yhteyttä toisten kanssa. Tunteiden jatkuva vatvominen ei ole tarpeen, mutta niiden tarjoaman tiedon hyödyntäminen ja jakaminen eli ns. täsmätunteilu on toivottavaa niin työelämässä, pari- ja ystävyyssuhteissa ja perheenkin kanssa. Tutustu siis rohkeasti tunteisiisi. Hyväksy ne ilman tarvetta muuttaa niitä tai syyllistyä niistä tai hävetä niitä. Kokeile, minkälaista on, jos joskus vaikkapa puhuisitkin omista aidoista tunteistasi jollekulle läheiselle, johon luotat. Hämmästyttävää kyllä, saat todennäköisesti osaksesi paljon enemmän empatiaa ja lämpöä kuin pysymällä tiukan asiallisena joka tilanteessa. Tunteet ovat olemassa joka tapauksessa – ota asiaksesi myös elää niitä.

Toimivia vanhemmuuden puolia etsimässä

Ei ole aina helppoa olla vanhempi. Tiedät hyvin, että aikuisella on olennainen rooli vaikeissa tilanteissa lapsen kanssa. Pitäisi pysyä rauhallisena, vaikka lapsi provosoi…pitäisi olla johdonmukainen ja selkeä…pitäisi kuulla ja kuunnella lasta….pitäisi kommunikoida tunteista …pitäisi näyttää esimerkkiä…pitäisi ylläpitää hyvää ja rauhallista tunnelmaa…mutta kuinkas sitten kävikään?

Vanhemmuuteen ei voi täysin etukäteen valmistautua. Tai oikeastaan, vanhemmuuden herättämiin tunteisiin ei voi kovin hyvin valmistautua. Aikuinen voi toki järjen tasolla käsittää, että lapsi tulee olemaan yksi rakkaimmista ja ihanimmista asioista elämässä. Voi myös järjen tasolla ymmärtää, että lapseen tai muuhun elämään liittyvien vastoinkäymisten yhteydessä varmasti tulee nousemaan helposti ärtymyksen ja turhautumisen, ehkä jopa vihan tai raivon tunteita. Mutta vasta kun nämä todella itse kokee – ja ehkä samalla kokee paljon muitakin asioita ja tunteita – näkee, miten itse reagoi vanhempana ja mikä on itselle helppoa tai vaikeaa. Siis: mitkä asiat lapsessa tai vuorovaikutuksessanne nostattavat kauhua tai vihaa tai iloa tai onnea. Mitkä asiat pelottavat. Mitkä asiat tuottavat käsittämättömän voimakkaita onnen tai hellyyden tunteita. Ja miten kehollista se kaikki onkaan mielenliikahdusten lisäksi. Vanhemmuus vaikuttaa joskus jopa kaksin- tai kolminkertaistavan tunteiden intensiteetin. Ajattelen, että tällä on jotain tekemistä sen kanssa, että vanhemmuus koskettaa meissä niin monia osa-alueita: tunteet liittyvät paitsi syntyneeseen lapseen, myös meidän omiin kokemuksiimme lapsena olemisesta.

Toki jokainen lapsi on yksilö, mikä myös vaikuttaa vanhemmuuteen olennaisesti. Yksi lapsi voi persoonalta muistuttaa hyvin paljon vanhempaansa. Joku toinen on vanhempaansa nähden aivan päinvastainen olemukseltaan ja käytökseltään. Kumpi on helpompaa vanhemmalle, riippuu aika paljon vanhemmasta itsestään kokemuksineen ja uskomuksineen. Lapsen synnynnäinen tapa reagoida eli temperamentti on puolestaan melko vahvasti neurobiologisten ominaisuuksien summa, mutta toisaalta sekin periytyy suurelta osin lapsen biologisilta vanhemmilta. Temperamentti taas muokkaa kahden yksilön vuorovaikutussuhteen muodostumista ja ylläpitoa. Eli tästä näkökulmasta vanhemman ja lapsen välinen suhde ei ole yksi- vaan kaksisuuntainen tie. Siinä on kaksi aktiivista toimijaa (toisella tietenkin huomattavasti enemmän vastuuta, valtaa ja keinoja kuin toisella). Temperamentin lisäksi sekä lapsen että vanhemman elämänkokemukset, mielensisältö ja tunneilmapiiri mutta myös täysin näiden kahden ulkopuoliset asiat eli ympäristö vaikuttavat siihen, minkälaiseksi vanhemmuus – ja toisaalta, minkälaiseksi lapsen käyttäytyminen, tunnesäätely ja persoonallisuus kehittyvät lapsen kasvaessa.

Miksi vanhemmuus on toisinaan niin vaikeaa?

Eli miksi vanhemman käämi voi kärähtää? Miksi tulee joskus toimittua aivan toisin kuin mitä ajatteli ennen vanhemmuutta? Miksi joskus tapahtuu nolojakin ylilyöntejä? Aika moni vanhempi huomaa jossain kohtaa, että lapsen tunnemaailma tai reagointitapa alkaa hiertää vanhemman omia psyykkisesti kivuliaita kohtia. Jokin lapsen käytöksessä kolahtaa vanhempaan erityisen pahasti. Joskus on niin, että sellaiset koettelemukset ja kielteiset elämän varrella tapahtuneet asiat, joita vanhempi ei koskaan kuvitellut enää kokevansa tai jotka ehkä olivat jopa unohtuneet, voivat tulla uudelleen tunnetasolla kohdattaviksi vanhempana. Lastenhuoneen haamuiksikin näitä asioita on kutsuttu.

Käytännössä haamut voivat tarkoittaa, että sinut, joka aina lapsuudessasi komennettiin omaan huoneeseesi rangaistuksena, ja joka vannoit ettet ikinä omia lapsiasi kohtaan niin toimisi, havaitaan kiukusta tärisevänä aikuisena komentavan lasta vastaavalla tavalla. Tai että sinä, joka kärsit traumaattisista kokemuksista omassa lapsuudessasi ja et saanut tilaisuutta rakentaa riittävää turvallisuuden tunnetta, joko väistelet vanhempana vaikeita tilanteita lapsen kanssa niin pitkään kuin mahdollista tai hyökkäät kohtuuttomasti tällaisina hetkinä – jolloin lapsesi kokee itse asiassa saman turvattomuuden kuin sinä aikoinaan.

Ja ehkäpä lähestyn asiaa vielä vähän arkisemmin: miten onkin niin, että jos vanhempana inhoat kiroilua, havaitset  oman lapsesi kiroilemista kotona rasittavuuteen asti? Tai jos taipumuksesi on olla ylihuolehtiva ja olet kroonisesti lapsestasi huolissaan, miten juuri sinun lapsesi onkin joko yllättävän rohkea ja vaatii saada ottaa varhain irtiottoja aikuisen “pihdeistä”, tai vaihtoehtoisesti hän on herkästi ja jatkuvasti ahdistuva ja peloissaan? Tai jos maailma potkii aikuista päähän ja räntää sataa niskaan, miksi yleensä juuri niinä päivinä oma lapsi haastaa käytöksellään?

Hetkinen, onko tämä lainkaan sattumaa?

Lapsi on pitkään täysin riippuvainen aikuisen tarjoamasta avusta, hoivasta ja huomiosta. Olet varmasti kuullut selityksen siitä, miksi vaikkapa vauvan itku on niin sydäntäraastavaa: sen on evolutiivisista syistä tarkoituskin olla. Vain riittävän huomiota herättävä ääni varmistaa, että vauva ei unohdu tarpeineen aikuisten mielestä. Itku on vauvan selviytymiseen liittyvä asia. Aivan samalla tavalla liittyy lapsen selviytymiseen, että toisinaan juuri kun aikuinen tarvitsisi eniten hoivaa, lepoa ja rauhaa, lapsi naulitsee aikuisen täyden huomion itseensä haastavalla käytöksellään. Koska jos aikuinen unohtaisi lapsen, miten hänelle kävisikään?

Lapsi navigoi maailmassa aikuisten, erityisesti vanhempiensa, tunteiden ja reaktioiden ohjaamana. Ehkäpä ei siis ole sattumaa, että kiroilua inhoavan vanhemman lapsi alkaa itse kiroilla. Kiroilu herättää niin voimakkaan tunnevasteen vanhemmassa, että lapsikin sen huomaa. Ja kaikki sellainen käytös, mistä ihminen saa toisen ihmisen vasteen (huomioi, että vaste voi olla myönteinen tai kielteinen!) alkaa vahvistua. Aikuisen huomio on siis lapselle palkinto itsessään – vaikka se ei olisi myönteistä. Tämä unohtuu useimmilta vanhemmilta ainakin joskus.

Jotkut vanhemmat ajattelevat, että yllä kuvatussa “huomionhakuisuudessa” on vikaa ja lasta on syytä “kasvattaa” olemalla antamatta huomiota. Me lastenpsykiatrit emme näe tätä asiaa niin. Pikemminkin ihmisen tarve olla toisen myönteisen huomion kohteena on ensinnäkin täysin normaali mutta toiseksi myös täysin välttämätön asia ihmisen kehitykselle. Kukaan lapsi ei kasva terveeksi aikuiseksi ilman aikuisen huomiota ja hoivaa. Edes kukaan aikuinen ei kukoista ja voi hyvin, jos joutuu olemaan jatkuvassa yksinäisyydessä ilman mahdollisuutta jakaa elämää kenenkään kanssa.

Miten sitten saada oma vanhemmuus toimimaan? 

Yleensä ratkaisumalli lapsen haastavaan käytökseen ja vanhemmuudessa hiertäviin kipeisiin kohtiin on kaksijakoinen. Ensinnäkin, vanhempi alkaa tarjota lapselle runsaasti myönteistä huomiota, kohtaamista ja yhteistä tekemistä riippumatta lapsen yrityksistä hiertää vanhemman psyykkisesti kipeää kohtaa. Vanhempi siis mahdollistaa lapselle miellyttävän, toistuvan tunnevasteen arjessa ihan vain mukavasta yhdessäolosta, mikä samalla vastaa lapsen perimmäisimpiin psyykkisiin tarpeisiin. Näin lapsen tarve provosoida vanhempaa ikävämmällä käytöksellä vähenee, koska huomiota saa riittävästi muutenkin. Voi kuulostaa uskomattomalta, mutta tämä toimii käytännössä loistavasti. Kaikki sellainen käytös jää tyypillisesti pois, mihin ei kiinnitetä huomiota. Lisäksi palkitsemalla voidaan auttaa erityisesti niitä kohtia, kun jokin asia on lapselle erityisen vaikea.

Toiseksi, vanhemman kannattaisi yrittää rohkeasti käsitellä omia kipukohtiaan. Meissä jokaisessahan on kaikenlaisia puolia. On toimivia puolia aikuisena, vanhempana, kumppanina, työntekijänä ja näin poispäin. Olemme huolehtivia vanhempia. Olemme tunnollisia ja ahkeria työntekijöitä. Olemme iloisia ja leikkisiä vapaa-ajalla. Samanaikaisesti meissä on myös toimimattomia puolia: kiukuttelemme joskus kuin kakarat. Olemme vaativia kuin tylyin opettajamme koskaan. Käyttäydymme liian vallattomasti. Tai olemme jatkuvasti alttiina ja hädissämme – pelkäämme, että kohta sattuu ja pahasti.

Nämä aivan normaalit mutta silti toimimattomat puolet itsessämme pitäisi yrittää tiedostaa ja havaita juuri niillä hetkillä, kun kyseiset puolet näkyvät. Voit huomata: “no nyt minussa aktivoitui liian ankara vanhempi. Huudan ja olen liian tiukkana. Muistan tämän jo omasta lapsuudestani”. Lisäksi voimme hyväksyä tapahtuneen. Voimme ymmärtää, että näin kävi, mutta samalla tämä tietoisuus omista toimimattoman vanhemmuuden puolista auttaa puuttumaan siihen. Tiedostamisen jälkeen oma valinta tulee mahdolliseksi: voin valita, että en ole enää epäystävällinen lapselle, vaikka se olisi minulle helpoin tai tutuin ratkaisu. Voin valita, että pyrin validoimaan lapsen tunteita ja toimintaa, vaikka tekisi mieli karjua. Ja voin valita, että pysäytän omalla aktiivisella pyrkimykselläni toimimattoman vanhemmuuden vakiintuneet kaavat, kuten turvattoman kasvatustavan, liiallisen ylihuolehtimisen tai liian jouston lapsen negatiivisten tunteiden edessä.

Vanhemmuus on elämänpituinen matka

Sanon usein -ja näin uskon – että vanhemmuus on matka, joka kasvattaa vanhempaa vähintään yhtä paljon kuin lasta. Vanhemmuus on tosiaan mahdollisuus kokea uusia ja toisaalta muistaa koettuja tunteita, mutta lisäksi se on mahtava mahdollisuus vaikuttaa ns. “kertomuksen loppuratkaisuun”. Kupletin juonen ei tarvitse enää olla se sama kuin ennen. Vaikka sinulle oltiin tylyjä tai välinpitämättömiä lapsuudessasi, sinun ei tarvitse kohdella omia lapsiasi näin. Vaikka sinulla oli turvaton olo, lapsellasi ei tarvitse olla. Vaikka sinä koit traumaattisia tapahtumia, sinun lapsellasi voi syntyä mahdollisuus olla kokematta niitä.

Sinulla on siis vanhempana joka hetki vapaus toimia sillä tavalla, minkä katsot lapsellesi sekä sinulle hyväksi. Vaikeissa tilanteissa voit havaita tunteesi, kokemuksesi ja muistosi, ja suhtautua niihin lempeän hyväksyvästi. Samalla voit joka kerta valita käyttäytymisesi uudelleen. Voit muuttaa piintyneet huonot tapasi. Voit tarjota lapselle mahdollisuuden kokea jotain uutta. Ja samalla koet ja harjoittelet uutta itsekin. En tiedä, miltä tämä ajatus sinusta tuntuu, mutta minua itseäni se jatkuvasti motivoi työssäni lasten ja vanhempien parissa: jokainen päivä on uusi mahdollisuus tarjota lapselle hyvä elämä. Jokainen päivä on myönteisen muutoksen mahdollisuus.